Kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella. Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen siskonsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa kokoonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset. Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.
Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä ripiltä päässeissä ja heitä oli paljon. Pakko oli jättää Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.
Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.
Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!
tyttäresi
Leena
Aseiden vaiettua kertovat karjalaiset evakkomatkoistaan ja miten kaunista kaikki oli Karjalassa. Tämä sodan loppumisen muistoksi ja rauhalle!
Kaunis kirjoitus. Vanhin vielä elossa oleva serkkuni oli 10 viikon ikäinen, kun tuli lähtö evakkoon, toiseksi vanhin 3 viikon ikäinen. Voin kuvitella, millainen hätä nuorilla äideillä, tädelläni oli, miten pitävät hengissä pieniä vauvoja jääkylmässä evakkojunassa. Nuoremman 24 vuotiaan tädin vauva oli ensimmäinen, vanhemmalla oli kokemusta, mutta 9 ja 6 vuotiaat pojat huolehdittavana. Äitikultani oli raskaana, kun hoiti suurperheen lehmiä ja matkusti karjavaunussa. Hoitajat olivat yltä päältä lannassa, mutta heillä oli lämmin lehmien kyljessä nukkuessaan.
VastaaPoistaVasta 40 vuotiaana tajusin sen olevan epätavallista, että me kaikki neljä sisarustani olimme syntyneet eri puolella Suomea.
Pääsin kolme kertaa katsomaan, mihin äiti- ja isäkullalla ja kaikilla sukulaisillani oli ikävä. Heidän isot kotitalonsa olivat suomen armeijan päällystön käytössä, vielä hyvässä kunnossa ja venäläisten asuttamia.
Katriina, kiitos♥♥ Ihmettä on ollut, että vauvat ja eläimet selvisivät. Tai koko perheiden selviytyminen. Minä kävin vain sen kerran, mutta mikään ei ollut tyhjäntekevää. Viipuri iski sieluuni kuin pommi. Olin aivan myyty, vaikka ei oltu kaupunkia kauniisti pidetty. Se jokin siellä sai juureni värähtämään. Meillä oli tila-auto ja kuski sekä venäjän kielen tulkki. Äidille kerta oli jo ties monesko. Olimme vieraina äitini lapsuuden kodissa ja pöytä oli runsas. Tietysti äiti esitteli myös sukulaistensa talojen sijainnit, vaikka rakennukset olivat jo poissa.Olimme joitakin päiviä, joten paljon ehdimme kiertelemään. Tapahtui paljon, mutta ehkä sen voisi tiivistää: Suutelimme seentään Monrepossa♥♥ Äidinkin koti oli perheen isoäidin ympärivuotisesti asuttama ja kun vieraita tuli, tulivat hekin. Ilmapiiri oli rento. Nyt talon kirkasvetinen hiekkaranta on asutettu ns. huviloilla. Katriina, se on nyt hyvästi♥♥
Poista