Mustaa ja siinä jääkiteitä. Yksinkertaisen kaunista luonnon kristallia, jonka on upeasti kamerallaan tallentanut meidän kaikkien iloksi Antti Harkko, tämän vuoden luontokuvakilpailun voittaja. Kädessäni on kuten arvaatte Vuoden luontokuvat 2012 – Suomen Luonnon Vuodenkierto (Suomen Luonnonkuvaajat Ry/WSOY). En tiedä mennäänkö nyt jo luonnon pinnan alle, sillä selvästi kuvattavat kohteet alkavat muuttua. Vedenalainen kuvaus on koettu, ketut, supit, joutsenet tallennettu, nyt on kuin haettaisiin pientä, josta kamera kasvattaakin elämää suurempaa. Tämä näkyy niin oivasti paitsi voittajakuvassa myös monen muun tallenteissa. Esa Ilmolahti on kuvannut kevätjään kuplimisen, Lasse Niskalan kuva koralliorakkaasta pursuaa näkemisen neroutta, jota tuomaristokin kuvailee näin:
Tämä kuva voisi olla ”Peikkometsän urkupillistö”. Koralliorakkaan jääpuikkomainen pillistö on saatu hienosti esille lähes mustaa taustaa vasten. Valkoinen sieni täydentää sopivasti kuvan sommittelua.
Vuoden luontokuva –kilpailu järjestettiin nyt 32. kerran. Kuvia kilpailuun tuli yli tuhannelta kuvaajalta 10 771 kappaletta! Kilpailun esituomaristossa vaikuttaa mm. Heikki Willamo, jonka kirjat Tintti ja Tiiteri, Kultaturkki ja Pihasta metsään ovat oman kirjastoni luontohelmiä.
Kirjan alussa mainitaan eri sarjojen voittajat, kilpailun säännöt sekä miten sarjat jakaantuvat. Esimerkiksi sarjaan ’kasvit’ voi osallistua suomalaisia luonnonvaraisia kasveja ja sieniä tai niihin liittyviä aiheita esittävillä kuvilla. Vuoden luontokuvat on paitsi hurmaava kuvateos myös kirja täynnä artikkeleita vuoden ajan sääilmiöistä, erilaisista tapahtumista ja vaikka kertomus ’Kesä tulee tunturiin.’ Tunturijutun teksti ja kuvat ovat Jorma Luhdan ja olisin jälleen kerran niin halunnut tarjota teille kuvan tunturipöllöstä, mutta kuvaajien tavoittaminen on tosi vaikeaa. Kun heidät tavoittaa, he ovat aivan innoissaan antamassa kuvia. Minulta meni päiviä ja sain kiinni vain kolme kuvaajaa! Toivonkin, että kirjan tekijät laittavat seuraavaan kirjaan yhteystiedot niiltä kuvaajilta, jotka ovat innokkaita edistämään vuoden luontokuvien suosiota. Tunturipöllöä voitte ihailla nyt siis blogini viime vuoden kauneimmassa kirjassa eli Linnut lumen valossa.
Yllä vanhan tuttumme Mauri Leivon kuva Kosiomenot. Maurinhan muistamme kirjoista Savanni hengittää ja Kuikka alkulintu. Näin Mauri riskilöiden kosiotouhuista:
Sumu lepäsi raskaana Porvoon Söderskärin ulkoluodon yllä, oli arktisen lintumuuton välipäivä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin saarikierrokselle mukanani teleobjektiivi jatkeineen. Pian huomasin aktiivisesti soidinta käyvän ja viheltelevän riskiläryhmän rantakalliolla kulkureittini varrella. Näkösuojassa hiivin lähelle riskilöitä ja kalliolla maaten aloin kuvata ja seurata lintujen hauskoja kosiomenoja. Putken alle pistin paksun karvahatun herneettömän miehen hernepussiksi.
Minä kyllä en nyt ymmärtänyt mitään tästä hernepussista, mutta olen ennenkin jäänyt ulalle, kun Mauri alkaa kuvailemaan…
Tämä kirja on kaunis ja se alkaa jo kannesta, johon on valittu juuri oikea kuva: Juha Sajannin Aamutanssi on huikea! Kalatiirojen aamuinen kisailu ei jätä ketään kylmäksi ja minulle tulivat mieleen monet seikkailut merellä, kun piti pesintäaikaan varoa menemästä tiirakarien lähelle, sillä muuten sai kyllä linnuilta kyytiä.
Kauneuden lisäksi Vuoden luontokuvat on hyödyllinen, sillä vaikka kuvaajien yhteystiedot on salattu kuin kruununjalokivien säilytyspaikka, on kirjan lopussa tarkat tiedot kunkin teoksessa mukana olevan kuvan teknisistä tiedoista, joista harrastaja löytää vinkkiä, millaisin välinein ja asetuksin kuvat on otettu.
Minulle kuitenkin tunnetusti kaikki vähänkin koiramaiset nisäkkäät vaikuttavat ja liikuttavat. Muistatte varmaan Esko Kivistön koskettavat supikuvat kirjassa Vuoden luontokuvat 2011. Nyt minua vei aamu-usvainen suo, jossa
VilleHeikkinen on kuvannut tämän pastellisävyisen suden Kuhmon Viiksimossa. Hän oli siellä tarkoituksenaan kuvata karhuja ja niitäkin tuli, mutta myös tämä komistus.
Suden olemus kantaa sitä taikaa, jonka minä näen ja tunnen olevan luontokuvauksen sielu ja veri: Saada olla liki villiä! Jos ikinä vain ehdin, ryhdyn vielä luontokuvaajaksi, sillä onko mitään kuin olla yhtä luonnon kanssa. Maata aamun kajossa hiirenhiljaa väijypaikassa havujen peitossa kameran, ei ikinä aseen kanssa. Luontokuvaus edistää luonnon ja villieläinten arvostusta. Se tuo kaikille liki sen, minkä pitäisi olla meille kaikille tärkeintä: Villin luonnon suojelemisen.
Ari Kuuselan Liito-oravat saavat edustaa sekä kirjan söpöstelyä että uhanalaista luontoamme. Jos haluat puutarhaasi liito-oravan, älä ikinä kaada sieltä pois viimeistä haapaa. Meillä on nyt vanha haapa, jossa joka kevät pesivät kahdessa tai kolmessa kerroksessa tikat. Olen lukenut, että kun tikat jättävät puun, seuraavaksi tulevat lepakot ja liito-oravat…
*****
Kiitos kuvaajille taas kerran ikimuistoisista kuvista♥