Minun
joulutunnelmani alkavat kasvunsa siitä hetkestä kun avaan Ilona Pietiläisen
joulukirjan ja niitähän jouluja on takana jo monta. Paljon on muuttunut siitä
hetkestä kun ensi kerran tapasimme hänen liikkessään ja sitten toisella kertaa
hänen kotonaan. Olen aivan koukussa kaikkeen takorautaan, sellaiseen vanhaan ja
kun menin huoneeseen, jossa keisaritkin saavat olla yksin, jäin sinne ovi
lukossa ihastelemaan takorautajuttuja. Ystäväni jo huuteli oven takana ja
ihmetteli. No, kun teimme vierasvessarempan sinne tuli tilaustyönä
takorautainen pyyheteline sekä kumpaankin vessaan takorautaiset
paperirullatelineet. Yhdessä jatkamme, vaikka suuria murroksia, niin ilon kuin
surunkin, on kummallakin ollut. Molemmat olemme hyvästelleet omat
punaturkkimme, on ollut itkua ja naurua, sitä elämän räsymattoa, jossa kirkkaat
värit eivät erottuisi ilman tummia. Taidamme katsoa jälleen uutta tähteä, jota
seurata, mutta voisimmeko ikinä olla hullaantumatta joulusta, herkuista, joulukoirsteluista, kukista, lumesta, perheestä ja siitä maagisesta ripauksesta, jonka saavuttaa matkalla
jouluun, lumen, tähtien ja sydämen valaistessa kulkua.
Ilona Pietiläisen
Olisipa aina joulu (Docendo 2019) on kokonaisuutena sekä paljon samaa
kuin Ilonan aikaisemmat hurmaavat joulukirjat, mutta saamme myös uusia tuulia. Samaa on runsas
määrä askartelua ja kukka-asetelmia, pikkuherkkuja ja visiittejä joulukoteihin. Uutta ovat karhumatka villiin luontoon Kuusamossa eli minulla alkoi heti sydän
pamppailla, että 'tuon minäkin haluan kokea'. Uusvanhaa on vanhan myllyntuvan mökki,
jossa minusta asuu metsän tonttu tai maahinen. Mökin katto on
sammaleisuudessaan todella kaunis. Sammalkaton valmistus neuvotaan ja voi tuota
soveltaa vaikka jos joutuu kaadattamaan jonkun lahovikaisen jättipuun. Miten
somistaa sen kanto. Yksi tuttuni laittoi verenpunaista kaukasuksen maksaruohoa, mutta
voi sen tehdä sammaleestakin.
Kontion
jalanjäljillä on todella jännittävä kertomus etenkin, kun mukana on naaras
pentunsa kanssa. Ilonan verkkokalvolle tosin jäi viimeiseksi takajaloillaan kävelypolun vieressä seisovan uroskarhun katse täältä ikuisuuteen. Kohdata villi luonto sen omilla ehdoilla, siinä on se juttu. Mitä tietää villistä ellei vaella susien, karhujen ja kettujen kanssa.
Uutta on Lappi, luminen, kaunis Lappi, jossa kuukkelit syövät kädestä ja valkoinen poro
naavaa sarvissaan johdattaa seuraamaan taivaan kirkkainta tähteä.
Joulukodin
kukkaideoita on todella paljon sekä pikkuherkkuja myös. Kaunista paljon, mutta
koska en ole kova askartelija annan itseni ihastella toisten töitä. Tässä Ilona
on luonut hyllylle pienoismetsän, jonka rakentaminen selvitetään perinpohjin. Saatte kaksi metsää, sillä en pystynyt päättämään kumpi ihanampi...paitsi, että metsäkauris taitaa olla ensimmäisessä. Bambin äiti...
Ilonan tyyliin
vihannesleikkurista tulee maljakko, vanhasta tonttuovesta tuunataan
tonttukaappi, keinuhyllystä tulee mainio yöpöytä ja pyykkilauta asettuu
seinälle kaapiksi! Ja mitä näenkään seinällä: Vanhoja metallitarjottimia, joita
ostin kerran yhden tosi kauniin Ilonalta, mutta sen jälkeen on myyty ’ei oota’.
Siellä soma tarjotinkollaasi komistaa seinää ja on vielä jopa hyödyksi.
Vakuutan, että kauniimpia kynttilän alustoja saa hakea, siksi lisä ei pahaa
tekisi. Kalevantulen tai Puttipajan kynttilä siihen palamaan ja ah, se on onnea!
Uutta edustavat
kirjassa Ilonan matkat, joiden kuvia emme nyt esittele, mutta paljastan, että
paljon on Itävallasta ja sattumalta juuri siltä seudulta, johon olimme vähäksi
aikaa siirtymässä jonnekin pikkukämppään vuokralle, mutta kohtalo päätti muuta.
Huominen voi silti luvata jotain kivaa siellä, rakkaassa alppimaassani, vähän
toisella tapaa vain. Upeita kuvia ehkä maailman kauniimmasta maasta, jossa mieleni vaeltaa päivittäin. "Sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla/ kohtalona...", uskallanko sanoa muistin varalta teinikalenterissa kulkeneesta runosta, että se on Chang Chiu-lingiä? Saa korjata ja kertoa suomentajan? Ehkä Pertti Nieminen...
Lähdemme
Ilonan joulukoteihin, joihin kaikkiin ei millään voida ehtiä, vaikka mieli tekisi. Ihan hirveän
likellä kotipitäjääni on raumalainen hyggekoti, jossa Pia tykkää, että tavarat
saavat olla esillä:
Kuin taulu eikö
vain ja lisäksi vielä jouluglöginen, jonka ohjeen löydät kirjasta. Raumalaiskodissa tuoksuvat kuivatut appelsiini- ja omenasiiivut.
Olohuonetta
koristaa kaunis piironki, vanha taulu ja upeat kynttiläjalat. Tämä viehättävästä kaupungista, jota suosittelen ihan vaikka jouluostoksille menoa varten. Niin me teimme Bessun kanssa yhtenä vuotena ja pakko sanoa, että sen tasoista Marimekkoa emme olleet ennen nähneet. Erikoisin valikoima, natisevat lattialaudat, muutakin kuin mekkoa tai tunikaa...Koko päivä hurahti ja sitten syömään. Siinä taivastelimme äänekkäästi, miten visa oli vinkunut, kun loossissa takaamme kuului kova naurunremakka. Käännyin katsomaan ja eikös siinä lähipankkien herrat olleet lounaalla ja kovasti kiittelivät, että korttimme olivat vinkuneet juuri Raumalla!
Tämä sali voisi
kertoa monen monta tarinaa. Marjamäki on 1900-luvun alussa rakennettu
mansardikattoinen talo, joka on hirsirunkoinen. Taloa ovat asuttaneet Sannan isovanhemmat
ja vanhemmat. Joka ajalla on tapansa ja jotkut ja joskus ei osattu arvostaa
alkuperäistä vaan peitettiin hirret näkyvistä, peitettiin komeat lankkulattiat
muovimattojen alle. Marjamäelle muuttaneet Sanna ja Aki ovat palauttaneet talon
kauniita pintoja ennalleen. Osa hirsistä on tietenkin otettu esille, talon
kaunis sisäkatto sai jäädä, se sai vain uuden sävyn. Huonekalut ovat
suurimmaksi osaksi kirpputoreilta. Arvostan! Minullakin äitini roskalavalta
sekä huutokaupoista mööbelit. Jouluna Sanna koristelee kotia valkoisin kukin ja
pikkuisen pihasaunan piipusta tupruaa savua. Takuulla sauna, jossa Nippe
Nokinokka viihtyy.
Saavumme
Humpuriin. Kuulenko joen? Ilmetynjoki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin
lumisessa maisemassa.
Humpuri vei Jaanaa ja hänen miestään Mikaa, sillä siitä
piti vain tulla rentouttava kakkoskoti, mutta se veikin molempien sydämen
sataa. Tapahtuma seuraa toistaan ja nyt punaista kotia asuttaa virolainen Rekku
Rescuelta löydetty rakas Hilla -koira, Jaanalla on Patinaputiikki, jossa hän
saa myydä rakastamiaan vanhoja tavaroita.
Joulumaniassa pariskunta oikein kisaa
keskenään eikä Mika jää toiseksi, vaan valosarja toisensa perään ilmestyy
pihapiirin esineisiin Hillan hyvällä avustuksella. Jaana käärii joulupaketteja
sanomalehtipaperiin, puotipaperiin ja kankaaseen. Paketin pitää olla saajansa
oloinen, eikä se saa olla mikä tahansa sivujuttu, vaan siihen panostetaan.
Jouluna pöydässä on perinteisesti kinkkua, joulun laatikoita, mutta aina myös
joku uusi yllätys. Kuulostaa ihan minulta eli vaikka tämä. Aattoaamuna on perinteisesti
riisipuuro ja sen jälkeen hipsutellaan saunaan. Sähköttömässä saunassa ollaan
kynttilöiden valossa, jota kannatan eli meilläkin sähköt pois ja
kellukynttilöitä, joulunpunaisia. Sitten pariskunta pulahtaa vihdottuaan ja
saunottuaan Ilmetynjokeen ja koskeen. Aijai, nyt tuntuu, sillä mikä voittaa
virtaavan joen. Meilläkin nyt kohisten virtaa lehdon läpi, mutta se on vain ojanen, vaikka siihen joskus sorsat keväällä saapuvatkin. Joki on ihan oma lukunsa. Miten nyt sainkin etiäisen, että joskus vielä pulahdan Ilmetynjokeen...
Putiikinpitäjänä
Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja
eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän
tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja
pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa
tehneet kumpaakin. Suurin osa mööbeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan
mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.
Mikä harmonia ja
väritkin just kohdilleen. Vihreä muratti sytyttää sisustuksen kuin kynttilä
tunnelman. Muratteja ja kynttilöitä ei ikinä voi olla liikaa! Ja miten ihanaa, että maailmassa on niin paljon kauniita tapetteja! Patinaputiikilla
on sivut facebookissa, Instagramissa ja netissä. Jaanan kanssa takuulla aika
hurahtaa, jos vaikka intohimoma on rappioromantiikka ja tosi vanhat esineet.
Tässä kirjan kuva,
joka pysäytti. Kaikki on kohdillaan ja paljastaa salaisen kiintymykseni
punavalkoisen liittoon, ledeihin, kynttilöihin, massiiviseen vanhaan,
ruudukkoikkunoihin ja...Ollaan Leenan ja Arin joulukodissa, jossa
rappioromantiikka on enemmän kuin vain sana, se on elämäntapa. Ikkunasta katse
karkaa pihan perällä lumen sylissä lepäävään punaiseen huvimajaan. Ikkunoissa
kuurankukkia...
Uudet tuulet Ilonan joulukirjassa kertovat hänen ammatistaan valokuvaajana eli mukana on paljon kuvia
lapsista, eläimistä, luonnosta...Onneksi myös hänen omasta kodistaan, sillä
hurmaannuin näihin verhoihin per heti.
Tässä verhot olkkarissa ja huomatkaa tuo ’Karen
Blixen –pituus’. Ja nyt Ilona iloisesti yllättyy, sillä vihdoinkin askartelu,
jota aivan rakastan:
Mitä tahansa
Wrendalen kuppeihin askarrellaan, se on huippua, mutta jos niistä keksitään
tehdä adventtikynttelikkö taidamme olla jo linnunradalla♥
Rrrrrrakastan
Ilonan kirjoja, jotka ovat matkanneet kanssani jo kohta yksitoista vuotta, joten ei muuta kuin annamme sisustuskirjakuningattaren lausua loppusanat:
On tultu
viimeiselle sivulle. Ensimmäisen kerran kirjoitin kirjaan Sateenkaaren taa
kaksitoista vuotta sitten. Silloin punaturkkini oli aivan pieni, nosti sohvalla
tassunsa syliini ja nukahti kylkeeni tyytyväisenä. Sen jälkeen Neilikka on
ollut jokaisen kirjani sivulla, mukana kirjoittamassa viimeisen sanan,
huokaamassa onnesta hiljaa. Tänään on aika kirjoittaa tähteni kanssa. Lumen
peittäessä tassunjälkesi viimeisen kerran nostan katseeni taivaalle, sillä
olethan aina kirkkain tähteni. Minun oli annettava sinun lentää – ja tänään
kirjoitan kirjan loppusanat sinulle, rakas ystäväni. Toivotan niin hyvää
matkaa.
Joskus on aika
kirjoittaa viimeinen sana päättymättömään tarinaan. Minulle jokainen kirja on
ollut äärettömän hieno matka, ja on ollut kunnia kirjoittaa 26 kirjaa. En
suostu sanomaan hyvästi, mutta tänään sanon sinulle, lukijani, näkemiin. On
aika seurata tähteä, mihin se ikinä sitten viekään.
*****