lauantai 25. heinäkuuta 2009

...BESSUN TÄYTETYT SIENET PINJAN AVUSTAMANA

20 keskikokoista herkkusientä (pieniin ei mahdu täytettä, isot eivät kypsy grillissä tai 'lötsiintyvät'). Kannat eli sienten jalat taitetaan pois, jolloin tulee kuoppa täytteelle. Täytteen voi valita maun mukaan, mutta me 'aurajuustohullut' käytimme Aura -sinihomejuustoa. Myös valkosipulituorejuusto sopii erinomaisesti.

Täyte painellaan sormilla sienten sisälle. Pekoniviipaleet pyöräytetään sienten ympäri aloittaen aurajuustotäytteen puolelta. Kiepautus tehdään ristiin ympäri, jolloin täyte pysyy hyvin sienten sisällä.

Sienet ovat parhaita grillattuna, mutta voi tehdä myös uunissa grillivastuksella.

Kuuma grilli, 10-15 minuuttia. Kun pekoni on rapeaa ja kauniin ruskeaa, sienet ovat valmiit.

Varokaa: tähän herkkuun jää koukkuun!

TÄSSÄ VALMISTUVAT TÄMÄN LAUANTAIN...

Huomaatkaa, miten Bessu on sävy sävyyn minun keittiöni kanssa: viehkoa vihreää koko kuva!

TÄMÄ SEINÄ: MYLLYRANNASTA

http://www.myllyranta.fi

TANGON LUMOTTU ILTA


perjantai 24. heinäkuuta 2009

RIEMU

Kuulitko, armaani, tuuli kulki laulaen helisevästi aivan poskiemme välitse! Sen riemu ei ole suurempi kuin meidän. Laula minulle laulu merestä, joka hengittää suurten tähtien alla, sillä pelkään silmieni palavan, jos niitä yhä suutelet. Kun sinä laulat näen rakkautemme meren, jossa ajelehdimme, tähtien kuvajaiset värisevät jäsenillämme. Tuhat vuottako jo liu'uimme näin vaiko vain tähden sammumishetken?

- Katri Vala -

MERI

Olet meri, rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta. Synkässä uhmassa kuljit tietäsi ylitseni. Vaelsit vieraille rannoille petollisena ja julmana. Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni, sydämeni voima loppui, en tiedä, mistä elin. Silloin palasit säihkyvänä hukuttavin merensilmin, suutelit jalkojani, lauloit: sinä ainoa.

Tuhannesti jo kirosin sinut, tuhat kertaa anteeksi annoin.

- Katri Vala -

SYNTYNYT UIMAAN.../BORN TO SWIM


OLEN NÄHNYT...

- olen katsonut kauhua kasvoihin viidesti: neljä kertaa jäänyt pimeään hissiin kerrosten väliin, kerran saanut kuulla sairastavani syöpää

- olen nähnyt satakielten kuoriutuvan

- olen nähnyt alppijärvien uskomattoman vihreän

- olen nähnyt ihmisen kohtelevan koiraa huonosti

- olen nähnyt komean suden jolkottamassa ihan automme vieressä

- olen nähnyt kateutta, kilpavarustelua ja pöyhkeyttä vailla vertaa

- olen nähnyt Irlannin nummilla ison connemaraponien lauman juoksevan minua kohden, kaartuvan sitten kauniisti kohdallani ja muodostavan minulle 'ponisiivet'

- olen nähnyt uskomattomia auringonlaskuja mereen ja järveen

- olen nähnyt miehen silmissä kyyneleet raivosta, surusta ja hellyydestä

- olen nähnyt elokuvan Brokeback Mountain

- olen nähnyt miljoona sanaa, jotka nyt asuvat sisälläni musiikkina

- olen nähnyt täydellisen vilpittömän ystävyyden koirani meripihkasilmissä

- olen nähnyt peilissä naisen, josta tuli vahva, mutta ei kova

torstai 23. heinäkuuta 2009

OLGA RAKAS!

OLGA RAKAS! SINÄ OMA PUNATURKKIMME, SILKKIKORVA, SAMETTIHUULI, NAKSU, NAPPI, MERIPIHKASILMÄ, INTIAANIKOIRA ISTUVA HÄRKÄ JA LUMEN KUNINGATAR, UIMISEN MESTARI, KODIN NAURU JA KAIKKI MAAILMAN HELLYYS, SINULLE IHANAA NIMIPÄIVÄÄ TOIVOTTAVAT TÄNÄÄN PALVOVA PERHEESI: MAMI, PAPI, MERI JA DINA

PS. TÄNÄÄN UIMISTA, YLIMÄÄRÄISTÄ RAPSUTUSTA JA HERKULLISIA YDINLUITA

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

VIEHKEÄ TANSSIJATAR

http://www.myllyranta.com

JOTAIN KISSOJEN YSTÄVÄLLE

Kävimme tänään taas Myllyrannassa sekä lounaalla ettää ihastelemassa kaikenlaista. Tässä kuvassa oiva lahjavinkki kissojen ystävälle.

HI, YOU...AND THANKS!


KIITOS NIMPPARIONNITTELUISTA!

Kiitos kaikista rakkaista nimpparionnitteluista! Niitä on tullut ja paljon...Kiitän teitä tällä kuvalla, jonka sain heti aamutuimaan Sooloilijalta. Hän muisti erikseen mainita, että onittelee minua tämän päivän johdosta ja Olgaa, rakasta punaturkkiani huomisen johdosta, joten Olga Nieminen kiittää myös!

tiistai 21. heinäkuuta 2009

ATONEMENT: Keira Knightley & James McAvoy

Tähtiin kirjoitettuun rakkauteen eivät pystyneet valheet, kieroilu, kilometrit, aika, toinen maailmansota: Cecilia (Keira Knightley) ja Robbie (James McAvoy), ikuiset toisilleen!

ATONEMENT: James McAvoy

Robbie (James McAvoy) kirjoittamassa kohtalokasta viestiä, intohimon musteella...:"Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa märkä pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."

maanantai 20. heinäkuuta 2009

IHASTUTTAVA VALKOVIINICOOLERI

Sain lahjaksi tällaisen kauniin valkoviinicoolerin. Se on niin tyylikäs, että kelpaa ruokapöytäänkin. Suvella välttämätön ja vaeltaa helposti mukana puutarhamme siimekseen. Pitää ehdottomasti juoman kylmänä, sillä sisällä muotoon sovitetut 'kylmäkallet', jotka tarvittaessa otetaan jäisinä pakastimesta. Myönnän tässä nyt olevan lempivalkkariani, joka on hintavaa, mutta ah!, niin tyylikkään makuista: Chablis Premier Cru, Les Vaudevey.

PÄIJÄNTEEN AURINKOKESILTÄ...


ATONEMENT


SOVITUS

Omistan tämän arvostelun Jessicalle, Jackille ja Menneelle Maailmalle!


Nyt he viimein olivat vieraita toisilleen, menneisyys oli unohdettu. Vieraita he olivat myös itselleen, koska olivat unohtaneet keitä ja missä olivat. Kirjaston ovi oli paksu, eivätkä sen läpi kantautuneet mitkään tavanomaiset äänet, jotka olisivat voineet muistuttaa heitä todellisuudesta ja pidätellä heitä. He olivat nykyhetken ulottumattomissa, ajan tuolla puolen, vailla muistoja ja tulevaisuutta. Ei ollut muuta kuin kaiken tieltään hävittävä aistihuuma, kiihottava ja paisuva, ja kankaan hankaava ääni vasten ihoa ja kangasta, kun kädet ja jalat liukuivat toisiaan vasten heidän levottomassa, aistillisessa painiskelussaan. Robbiella oli kovin rajalliset kokemukset, ja hän tiesi vain muiden puheista, ettei makuulle käyminen ollut välttämätöntä.

Ian McEvanin Sovitus (Otava, Atonement, 2002), on rakkauden kauneimpia ja samalla raastavampia kuvauksia. Kaikki tapahtuu Englannissa kesän 1935 kuumimpana päivänä. Nuoret, Cecilia ja Robbie, löytävät toisensa, mutta ennen iltaa Robbie haluaa lähettää Cecilialle viestin. Hän hylkää ensimmäisen version liian rohkeana ja kirjoittaa uuden, romanttisen ja hellän. Viestinviejäksi hän onnettomuudeksi valitsee Cecilian 13 vuotiaan pikkusiskon Brionyn, joka sekoittaa päässään todella rankasti omat fantasiansa ja todellisuuden. Robbie on liian nuori tajuamaan tätä ja täysin tietämätön siitä, että Briony, pikkutyttö on rakastanut häntä jo kauan. Briony avaa kuoren ja lukee:"Haaveissani suutelen sinun pilluasi, sinun ihanaa, märkää pilluasi. Ajatuksissani rakastelen kanssasi kaiket päivät."

Robbie parka! Hän oli nuoren miehen innossaan laittanut väärän viestin kuoreen ja nyt sen oli lukenut höpsä Briony...Seuraukset olivat sanoinkuvaamattomat: Kaikkien aikojen helle läähätti kartanon yllä, toinen maailmasota oli aloittanut massiiviset varustelut, mutta Cecilian ja Robbien kujanjuoksu oli vasta alkanut...

Mitä taas tuli Ceciliaan, häneltä kokemus puuttui tyystin, jos siksi ei lasketa hänen näkemiään elokuvia ja lukemiaan romaaneja ja runoja. Näistä rajoituksista huolimatta kumpikaan ei hämmästellyt sitä, miten hyvin he tunsivat omat tarpeensa. Nyt he taas suutelivat, Cecilian kädet Robbien niskan takana. Cecilia nuoli Robbien korvaa, sitten näykki hänen korvalehteään. Puraisut yhtä aikaa kiihottivat ja raivostuttivat Robbieta, yllyttivät häntä eteenpäin. Hän vei kätensä Cecilian hameen alle, puristi lujaa pakaroista ja kääntyi vähän läimäyttääkseen niitä, mutta tila ei antanut myöten.

Ian McEvan on yksi lempikirjailijoistani, joka nyttemmin harrastaa enemmän kyynisyyttä ja jopa sarkasmia, kuin Sovituksen aikoihin. Lienee ikäkysymys...herroilla kirjailijoilla...Sovituksessa luemme suurta tunnetta, vielä suurempaa tarinaa, brittihuumoria ja pieneen tarttumista: henkäilyt, luomi, kainaloon lankeava varjo, usva, tuoksu. Kaiken yllä leijuu outo, viehättävä surumielisyyden huntu, aavistus menneen maailman tulevasta katoavuudesta. On paljon hetkessä viipymistä, jopa niin, että luulin välillä lukevani Bloomsburyn Valtiatarta, Sieluni Ryövääjää, Virginia Woolfia.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, kun Robbie on jo vapautettu vankilasta, johon hän joutui karmeiden ja Brionyn aiheuttamien syytösten takia, silloin on jo alkanut toinen maailmansota. Robbie lähetetään sinne eturintamaan tykin ruoaksi. Nyt Briony alkaa tajuta tekonsa hirvittävyyden. Hän tuntee kuitenkin olevansa anteeksiannon tavoittamattomissa. Kuin itseään rangaistakseen hän pestautuu sairaanhoitajakoulutukseen, jonka suorittaa vaikeimmin haavoittuneiden sairaalassa. Briony vieläkin muistelee mieluiten siskonsa ja Robbien erikoista suihkulähdekohtausta kuin itse tekoaan, kunnes aika on kypsä...

Samanaikaisesti Robbie pakenee haavoittuneena kohti Dunkerquen rannikkoa taskussaan Cecilian kirje, jota hän on kantanut mukanaan läpi sodan: "Minä odotan sinua. Tule takaisin."

Saatan olla nähnyt tämän filminä...tai sitten olen nähnyt vain suihkulähdekohtauksen. Yksi lysti!: Tällainen kirja ansaitsee tulla elokuvaksi ja vain parhaiden tekijöiden kautta. Sovitus on ehdottomasti Ian McEvanin paras kirja!

Cecilia katsoi häntä kiinteästi silmiin ja kurottui riisumaan kengät jalastaan. Seurasi lisää hapuilua, nappien avaamista ja käsien ja jalkojen asettelua. Cecilia oli täysin kokematon. Robbie ohjasi sanaakaan sanomatta hänen toisen jalkansa alimmalle hyllytasolle. He toimivat kömpelösti, mutta ajatukset olivat niin kaukana omasta itsestä, ettei nolostuminen käynyt mielessäkään. Kun Robbie uudestaan hinasi ylös silkinpehmeää, takertelevaa hametta, hän oli näkevinään Cecilian ilmeessä samaa epävarmuutta kuin itsekin tunsi. Mutta oli vain yksi vääjämätön lopputulos, eivätkä he voineet tehdä muuta kuin suunnata sitä kohti...

Bye Bye Blackbird!

PS. Sovituksesta on tehty loistava elokuva Sovitus (Atonement), jossa Cecilian roolissa eteerinen ja herkänkaunis Keira Knightley ja Robbiena James McAvoy. Ja minä olin nähnyt sen suihkulähdekohtauksen Sooloilijan blogissa. Kiitos hänelle lisäinfosta, huonon muistin virkistämisestä ja elokuvaan liittyvistä kuvista!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

RAKAS, VANHA PELTITARJOTIN

Luin heinäkuun Eeva-lehteä ja siinä on aivan ihastuttava artikkeli taiteilija Carl Larssonista ja hänen Sundbornin kodistaan Taalainmaalta. Larssonhan on erityisen tunnettu kodikkaista maalauksistaan. Hän kuvasi myös mielellään perhettään, vaimoaan Karinia ja lapsiaan. Karin eli yhdeksän vuotta miehensä kuoleman jälkeen, ja puolisoiden välisestä kiintymyksestä kertoo vaimon toteuttama muistotaulu Larssonien talon hartaushuoneessa. Siinä lukee: "Hän valaisi kuin aurinko."

Jutun ja lehden kuvien innoittamana, muistin tämän vanhan, ihastuttavan peltibrikan, jossa jälleen kuvattuna Larssonien perheidylliä. Sain tarjottimen Ruotsissa asuvalta sukulaiseltani yli 30 vuotta sitten ja se on ollut runsaassa käytössä. Nyt olen sen museoinut uusitun keittiöni tarjotinseinälle hartaasti vaalituksi esineeksi, joka aina muistuttaa, mikä on kodin tärkein tehtävä: kodin pitää tuntua kodilta eli olla asukkaidensa näköinen ja oloinen.

PAATIN KANNELLA VÄLILLÄ LUVIA RAUMA

Olemme ryhtyneet mieheni kanssa ottamaan vanhoista kuvista digikuvia, sillä jotkut kuvat albumeista ikään kuin häipyvät...Olen intohimoinen tallentaja, joten tätä ei voitu välttää. Tämän päivän albumit ovat huomisen historiaa, mutta kuinka monen vuoden päähän...

Tässä yksi muisto venematkasta Luvialta Raumalle. Kuva osoittaa hyvin, että merielämä on eri elämää: hyvin naturellia ja iki-ihanaa.

...JA KUMMIPOJAN KANSSA UIMASSA


'SUVIPOIKA', KOIRUUTENSA JA MUUMIMUKI


POHJANLEPAKKO BY MARKKU LAPPALAINEN


LEPAKKOJEN AIKA ALKAA...


Meillä on mieheni kanssa kiintoisa 'harrastus', sillä nautimme
suunnattomasti istua hämärtyvällä pihallamme tai partsillamme seuraten lepakkoja. Se on oikein semmoinen heinäkuun iltojen ja joskus öidenkin traditio. Välillä nuo hämärän saalistajat suihkivat niin likeltä, että viuhahdus tuntuu!
Lepakot ovat eläinkunnan ainoat LENTÄVÄT nisäkkäät. Suomessa asustelee ainakin yhdeksän lepakkolajia. Lepakot ovat hyönteissyöjiä. Ne asustavat puiden koloissa, mutta myös rakennuksissa olevissa halkeamissa. Kaikki lepakkomme ovat suojeltuja.
Yhtenä yönä ystäväni heräsi mökillään siihen että ilma kummasti viuhui...Hän avasi silmänsä ja jäykistyi kauhusta, sillä avoimesta ikkunasta tai ovesta oli sisään lehahtanut useita lepakoita. Hän oli hiiren hiljaa ja vetäytyi syvemmälle peittonsa uumeniin;-)
Lepakkoharrastukseen voi tutustua http://www.lepakko.org/.

SILTA KUKKII KEIJUNMEKKOA


JOHAN THEORIN

Johan Theorin syntyi Göteborgissa 1963 ja asuu siellä edelleen. Hän on journalisti ja julkaissut parikymentä novelia lehdissä ja antologioissa. Theorin on viettänyt kaikki kesänsä Öölannin saarella.

Hänen esikoisteoksensa, Hämärän hetki, oli välitön menestys niin Ruotsissa kuin monessa muussa maassa. Sen oikeudet on myyty 17 maahan.

Hämärän hetki palkittiin Ruotsin dekkariakatemian parhaan esikoisen palinnolla 2007 ja heti seuraavana vuonna hänen toinen teoksensa Yömyrsky sai vuoden parhaan rikosromaanin palkinnon.

Theorinin suunnitelmissa on kirjoittaa vielä kaksi Öölannin saarelle sijoittuvaa kirjaa, joten Yömyrskyn tuomat paineet 'saada tätä lisää' palkitaan. Mutta sitä ennen luen teitä varten ensin esikoisteoksen Hämärän hetki (Tammi).

KURJENKELLO 'CAMPÁNULA PERSICIFÓLIA, ALBINO


SÄYNÄTSALO, TOWN HALL AND CLIMBING HYDRANGEA

Jos joku tietää, mitä on käynnöshortensia englanniksi, odotan tietoa...If somebody knows what's 'köynnöshortensia' (Hydrangea anomala ssp. petiolaris) in English, I'm waiting...

Thanks, Auli! Now I know that 'köynnöshortensia' is climbing hydrangea in English. What a pity, that my best English dictionary is living in Canada;-)

SÄYNÄTSALO, TOWN HALL BY ALVAR AALTO 2


SÄYNÄTSALO, TOWN HALL BY ALVAR AALTO

My very fine library is in the basement.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

PAUSSI


JALOPÄHKÄMÖ

Jalopähkämö on puutarhani vähiten vaativa kukkija. Se tyytyy vähään, täyttää epämääräiset kohdat, kuten tässä 'green housen' ja varsinaisen kukkapenkin välisen tyhjän tilan ja on lila silta sydänsuven kukkijoista loppusuven kaunottariin.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

MARTTA JA AUTO


Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.

Auto

Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.

Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen ja päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.

Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.

Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.

Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.

Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.




Autokoulu

Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika haisi ihan selvästi joltain oudolta. Mitä se oli? Joku outo muisto?

Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.

Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.

Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.

Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.

Täältä tullaan elämä

Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.

Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.

Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.

Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.
Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.

RUUSUN HUUMAA JA COLETTEA

"Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut."

- Colette -

torstai 16. heinäkuuta 2009

WE WANT TO HAVE THE OLDFASHIONED WELL...



Kuvassa Ihanainen MIESorjani rakentaa meille ihan omasta halustaan kastelukaivoa lehtoomme. KUKA KERTOO, MISTÄ VOIMME SAADA SINISEN KÄSIPUMPUN KAIVOOMME?

THE SLAVE IN HIS WORK...

Olemme rakentamassa kastelukaivoa lehtomme kosteimpaan kohtaan ja tässä näette MIESorjan työssään.

THE ELK: THE KING OF THE FOREST

Because I cannot be against the weakest, I'll stand up for them over the rainbow!

ONKO MIEHILLÄ AIVOJA?and news from Hyrynsalmi

Olen about 10 -vuotiaasta ihmetelly, onko miehillä aivoja? Elämäni aikana kuulemani typerimmät ja julmimmat jutut ovat olleet miesten tekosia. Miehet myös sotivat ja harrastavat murhaurheilua, jota nimittävät metsästykseksi, paljon naisia runsaammin. Toki eniten ihmettelen naista, joka ryhtyy sotimaan tai murhaurheilun harrastajaksi, mutta he ovat ehdoton vähemmistö ja sellaiset eivät kuulu minun lähipiiriini. Tänään oli taas todellista 'urheilumeininkiä' uutisissa, kun Keskisuomalaisessa oli juttu, jossa kerrotiin, kuinka hirvi oli kauniisti uiden ylittämässä järveä Hyrynsalmella ja miesseurue uuvutti kahdella veneellä ajaen tämän luonnon kruunupään niin, että yksi pääsi hyppäämään hirven selkään 'muka sillä ratsastaakseen'. Hirvi oli huutanut kauhusta ja syvästi hädissään tämän rääkkäyksen, pelottelun ja vainon alaisena. Ja tietysti nämä aivottomat urokset kuvasivat kaiken videolle kunnon rääkkäystyyliin ja julkaisivat sen! Ja filmillä kuuluu myös hirven syvä kauhun huuto!

Tästä teosta arvelin miehille rapsahtavan ehdollisen vankeustuomion (minä olisin antanut ehdotonta vankilamielisairaalassa!), mutta yllätys!yllätys!: Kainuun poliisi ei enää tutki tapausta, sillä tutkinnanjohtaja oli päättänyt lopettaa asian selvittämisen. Rikoskomisario oli päättänyt ettei rikoksen kynnys ylity. Nyt minä jo arvaan, että rikoskomisario oli tässä tapauksessa MIES!

Kaiken huipuksi tämä hirven karvoista kiinni roikkunut mies kehtasi esiintyä Kainuun Sanomissa kertomassa 'uroteostaan'. Kaiken aikaa hirviparka yritti vain uida pakoon...

Kiitos Kainuu, tämä oli sen sortin matkailumainosta, että sinne minä en eksy!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

A SALTY DOG


ONNEN MAHDOLLISUUS


Tässä minun suvilahjani, joka on omistettu Ihanille Naislukijoilleni! Nauttimisiin!



True Dickinsonilla on neljäskymmeneskolmas syntymäpäivänsä. Hän katselee itseään peilistä ja harmittelee painoaan, jota kertyy salakavalasti. Erityisesti häntä harmittaa, kun pitää vetää vatsaa sisään saadakseen housun napin kiinni. Epätavallinen levottomuus valtaa menestyvän liikeyrittäjän ja suuri sisäinen tyhjyys huutaa täyttäjäänsä. True alkaa nähdä itsensä pisteenä, josta muut erkanevat.

Jacquelyn Mitchardin kirja Onnen Mahdollisuus (Twelve Times Blessed, Otava, 2004), on kirja, jonka luen usein uudestaan kesällä ja sitten taas marraskuussa, jolloin maa martona makaa. Tämä on Mitchardin kirjoista ainoa toistaiseksi omistamani, mutta olen lukenut häneltä myös Mitä eniten haluat (,jota nyt kiihkeästi etsin omakseni!) ja Rakkauden lait (Reima, yllätä minut!) sekä Syvä kuin meri (Meri, tässäpä äidille joululahjaa…). Mitchard on nainen, jonka kynä on sydän ja muste intohimo! Hänestä ei voi olla viehättymättä, sillä hän kirjailee kauniisti, mutta kiihkeästi juuri meidän naisten syvimpiä tuntoja elämästä. Hän ei kaihda ahdistaviakaan asioita (konkurssi, lapsen kuolema, kateus, mustasukkaisuus, pettäminen), mutta aina lopulta tunnelin päästä loistaa valo eli lukija kokee olevansa selviytyjä kirjan tarinan vauhdilla.

True on nuori leski, jolla on poika Guy, joka on hänen elämänsä loistavin tähti. Toinen tähti on oivallisesti keksitty ja menestyvä liikeyritys, josta kummit, isoäidit yms. voivat ostaa lapselle joka kuukausi hänen ensimmäisen elinvuotensa ajan lahjan, joka on laadukas, oivaltava ja hauska. Mukana seuraa ajankohtaan sopiva runo. Jopa tämä liikeidea vei minua tunteella, vaikka en olekaan mikään ’kaikki lapset ovat ihania –tyyppi’.

Kukaan ei ole tajunnut, kuinka vaikea Truen ensimmäinen avioliitto Peten kanssa oli ollut. Kaikki ihailivat häntä sokeasti ja olettivat, että True Dickinson oli prinsessa ja onnentyttö. Kukaan ei tuntenut Peten äärimmäistä itsekeskeisyyttä, joka yhdessä kohtalokkaassa hetkessä muuttui sankarillisuudeksi hänen menehtyessään lento-onnettomuudessa.

Ja nyt on Truen neljäskymmeneskolmas syntymäpäivä. Ja päivästä tulee Truen elämän kohtalokkain, sillä hän on rakkaiden ystäviensä ja työntekijöidensä kanssa matkalla syömän uuteen ravintolaan jonka nimi on Se yksi paikka. Naiset naureskelevat vanhoja juttuja muistellen, kuinka esim. eräs heistä kerran heittäytyi Truen sängylle ja kysyi ihan tosissaan: ”Luuletko, että masturboinnista voi saada jännetuppitulehduksen?” True vastaa: ”Hanki Rabbit Pearl. Kalifornialaiset naiset vannovat sen nimeen.”

Mutta me olemme nyt jo Se yksi paikka –ravintolassa, jossa True saa elämänsä syntymäpäivälahjan. Hän saa miehen, joka on tuhattaituri ja täysipäinen kerskuri, miehen, jolla on cowboyn vartalo ja maailman sinisimmät silmät. Miehen, jota ei voi hallita. Miehen, joka on paljon Trueta nuorempi. Miehen, joka sekä horjuttaa hänen itsetuntoaan että saa hänet kukoistamaan.

Mies on ravintolan omistaja, Hank Bannister, Herra Macho ja kreoliverinen. Hän on mies, joka tuo Truen elämään mustasukkaisuuden, raivon, anteeksiannon, pienen maitokahvinvärisen vauvan ja suuren eteläisen sukunsa. Hän hurmaa Truen pojan omalla olemuksellaan ja kruunaa kaiken lahjoittamalla tälle maailman älykkäimmän koiran, bordercollie Gypsyn.

Ja sanomattakin lienee selvää, että Hank Bannister on naistenmies, joka vie Trueta makuuhuoneessa ja missä ikinä, niin että True ei ole moisesta ollut tietoinenkaan. Välillä Truen on kuitenkin pakko alkaa epäillä, mitä tämä hurmuri näkee hänessä, reilusti itseään vanhemmassa naisessa, joka on leski ja pienen pojan yksinhuoltaja? Silloin ilmestyy aina esille vahva äiti Kathleen, joka katsoo asiakseen asua aikuisen tyttärensä talossa ’avustavana henkilönä.’ Hank on suuri uhka Kathleenin rakentamalle kuviolle, jossa Truen tulee tarvita vain äitiään…

Tämä kirja on kuin elämä itse: Se tulee kokea, ettei sitten myöhemmin kaduta!

Ja lopetan kirjan Isabellen suuren totuuden sisältäviin sanoihin: ”Varjele meitä heikoilta, sillä he perivät kaiken, mitä ei ole naulattu kiinni.”

LOHDUTTAJA


Arvoisat lukijani kiinnittäkää laskuvarjot, sillä kohta on teidän hyppyvuoronne. Ei se ole ollenkaan niin pelottavaa kuin miltä saattaa tuntua, mutta minulla ei nyt ole mitään muuta keinoa saada teidät tajuamaan…ja minäkin selvisin siitä…huolimatta sylkevästä laamasta ja miehestä, joka ei meinannut panna toimeksi.

”Mitä vähemmän miehellä on tukkaa, sitä vähemmän sitä pitää olla.”

A…anteeksi kuinka?” Charles ähkäisi.

”Ajellaan kaikki pois!” Kate ehdotti nauraen. ”Poistetaan koko pulma kerralla ja lopullisesti!”

”Tuota…Entä miehisyys. Kun Dalila ajelee Samsonin pään, mies menettää kaikki voimansa, ja hänen päänahkansa…”

”Come on , Charlie! Teistä tulee monin verroin seksikkäämpi!”

”No…Jos te niin sanotte.”

Voi itku. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli kanaemon lailla vaalinut heiveröisiä haituviaan, ja nyt tuo tyttö aikoi tuhota kaiken kertaheitolla…

…..

Toivoi, ettei hänen tukkansa ikinä loppuisi, ja oli valmis menettämään kaiken miehuutensa, kunhan jalkovälin suloinen kramppi jatkuisi ikuisesti.

…..

”Ja mitä tulee Nedran adoptointiin, en halua loukata teitä, mutta se olisi paljon helpompaa, jos voisitte osoittaa, että…että teillä on rinnallanne jonkin sortin mies, vaikka vain kuvitteellinenkin. Pelkään, että virastoissa ollaan vielä varsin vanhanaikaisia, etten sanoisi naisvastaisia.”

”Niinkö luulette?” Kate oli pahoittelevinaan.

”Kyllä, valitettavasti.”

”Ja te tekisitte sen Nedran vuoksi?”

”Nedran. Samin. Itseni…”

”Miten niin itsenne?”

”No tuota…Sieluni pelastuksen vuoksi kai. Päästäkseni varmasti paratiisiin teidän kanssanne.”

Kate työskenteli vaitonaisena, ja Charles antoi päänsä painua yhä alemmas ja odotti tuomiota.

Charles ei nähnyt sitä, mutta partaveitsen terällä väikkyi pyövelin hymy.

…..

Lukijani, etenkin naislukijani, huomaatte kohta, miksi teidän piti hypätä. Yllä oleva ote on Anna Gavaldan kirjasta Lohduttaja (La Consolante, Gummerus, 2009). Puheenvuorossa, jonka juuri luitte, 47 –vuotias arkkitehti Charles Balanda kosii, siis uskokaa tai älkää, tuo keskustelu on kosinta ja se tapahtuu kirjan sivulla 588!!! Mikä nyhverö, mikä 'hämäläinen' hituri, mikä saamattomuuden kuningas! Minulla nousi verenpaine tuohon sivuun mennessä niin, että oli pakko sitoa varjo selkään ja hypätä ja huh: helpotti! Ja aika paljon tyydytti tuo: …mutta partaveitsen terällä välkkyi pyövelin hymy;-) Tästä lauseesta pitää jo ymmärtää, että Anna Gavalda ei alun alkaenkaan halunnut tarjota Charles Balandalle Ykkösrakastajan roolia, vaan odotettavissa oli...hieman enemmän - tai sitten vähemmän. Kanta on lukijan.

Onneksi Gavalda on vauhdissa ja verbaalinen ilotulitus ja huumori loistossaan, sillä saammehan jo sivulla 537 tietää miksi Charles ei ole Rhett Butler ja toimen mies nostaen Katensa olkavarsilleen kantaakseen lemmen pesään:

Muisti Mathilden kertoman vitsin: ”Tiedätkö, miksi etanat etenevät niin hitaasti?”

”No?”

Siksi, että niiden kuola on tarttuvaa.”

Charles raukka sovelsi tuota itseensä ja lakkasi kuolaamasta, jolloin edes toimen Katella ei ollut mitään merkkiä, josta lukea miehen aatoksia ja ryhtyä itse toimeen. No, minä en olisi perustanut Charlesista edes sivulla 5888, mutta kirjoissa tapahtuu outoja juttuja…

Kun aloitat Lohduttajan tapaat miehen, Charlesin, jonka elämässä on liikaa aikaeroja, liikaa hotelleja, levottomia öitä ja valheita. Elämä on tasapaksua, ylellistä, mutta vauraudessaankin köyhää. Puuttuu ’tatsi’. Mies tietää, että häneltä puuttuu jotain oleellista ja puutetta korvatakseen hän aloittaa terveellisen elämän, jossa vyö menee aina vain tiukemmalle häipyvien kilojen myötä. Hän myös tajuaa, että tupakkalakko on yksi tapa sekoittaa puutteen luonnetta…

Tasapaksuun ja tunneköyhään elämään tulee suuri muutos, kun Charles saa lapsuudenystävältään kirjeen, että Anouk, pojan äiti, nainen menneisyydestä, on kuollut. Tapahtuma ajaa Charlesin paitsi muistamaan outoa lapsuuttaan ja suhdettaan etenkin Anoukiin, myös hakeutumaan lapsuudenystäväänsä tapaamaan Ranskan maaseudulle.

Ranskan maaseutu on hyvät lukijat, teidän laskeutumispaikkanne. Lupaan että tulette viihtymään. Esittelen teille Katen, hyvin sanavalmiin Katen, joka viihtyy 70 –luvun mekossa ja jota ympäröivät laskematon määrä adoptio-ja kasvattilapsia, koiria, kissoja, kanoja, aaseja ja jopa kiukkuisesti sylkevä laama. Suuri, rapistunut, villiviinin peittämä talo on ehkä epäsiisti, mutta täynnä tarinoita, ääniä, ruoan tuoksua, pihalla syömistä, uimista, alituista aurinkoa, nukkumista paljaan tähtitaivaan alla, takkatulta, piipahtavia vieraita, suurta suvaitsevaisuutta…Ja tänne sitten vilkkaan Katen likelle saapuu maailman hitain mies, joka ei saa toimeksi ennen kuin naisella on kädessään partaveitsi…ja Charles on kolmen millin sängessä.

Ihailen Anna Gavaldan sujuvaa kynää, mutta ihmettelen alun vetkuttelua, tosin myönnän usein törmänneeni samaan tyyliin ranskalaisessa kirjallisuudessa. Kirjan alku piirtyy vahvasti sille, mitä Charles Balanda koki lapsuudessaan lähinnä tunnetasolla ja nykyisyyteen siinä, että nykytila oli lähinnä kulissiavioliitto. Mutta paljon kerrotaan ennen kuin päästään tositoimiin ja ensimmäiseen kahdenkeskiseen yöhön:

”Sujautti pullon yhteen takintaskuun (niin kuin Bogart Kauniissa Sabrinassa) (mutta siis hiuksettomana) ja piirustusvihon toiseen.”

ja Kate lausuu T.S.Eliotia:

”I will show you something different from either
Your shadow at morning striding before you
Or your shadow at evening rising to meet you
I will show you your fear in a handle of dust.”



Oi!, olen niin onnellinen siitä vihaisesti sylkevästä laamasta!, ja myös, te kunhan olette lukeneet kirjan.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

SUNSET BY MERI


BAABUSKAT;-)

Äidilläni on se ihme elämässä, että hänen kotitalonsa on pystyssä ja venäläisten asuttama. Kuvassa perheen isoäiti, joka asuu taloa eniten, mutta kokoontuu sinne muutakin perhettä lomillaan Pietarista. Muutaman viikon päästä äitini, 81 vee, suuntaa jälleen lapsuutensa maisemiin...

VARTTIKARJALAISUUS:UNTA,UNELMIA JA KARJALANPAISTIA

Vuonna ’98 matkasin äitini lahjomana vihdoinkin hänen ja rakkaan, edesmenneen Hilma-mammani syntysijoille Valkjärvelle. Uin Valkjärvessä, jossa isoäitini suku oli uinut jo satoja vuosia. Uinti oli kuin kaste ja uni: Silmissäni vilkkuivat mammani ruskettuneet, paljaat pikkutytön jalat, aurinko oli vaalentanut hänen tukkansa hunajaksi, mammani kosketti paljasta ihoani vuotten lävitse. Olin yhtä, olin karjalainen, olin juurillani.

Äitini kotitalossa kohtasimme venäläisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, jossa samppanjaa ja mansikoita ei säästelty. Toki kohtasimme myös slaavilaisen piittaamattomuuden, jossa rakennukset repsottivat, isot, raavaat miehet makoilivat suvinurmella, kun kypsä vilja suorastaan huusi tulla korjatuksi ja ihan kaikki oli vähän miten sattui. Se sitten otti satakuntalaiselle luonnolle, mutta onneksi oli niin kuuma, että jaksoin vain hymyillä.


Sitten Viipuri. Mammani tarinoitten, unelmien ja ilon Viipuri, jonne ajettiin kilpaa Valkjärven kieseillä. Viipuri, Monrepos, Pyöreä torni ja tori. Kuljin kuin kuumeessa. Dejá-vu? Olinko ollut täällä ennenkin? Ostin kauniita liinoja, kantarelleja, lasia. Söin, mitä myytiin. Surin pienissä häkeissä paahtuvien myyntikoirien kovaa kohtaloa. Kuin usvan lävitse kuulin äitini selitykset ja venäjänkieli katosi. Kuulin suomea, ranskaa, saksaa, ruotsia. Naiset muuttuivat vaaleammiksi, tytöt iloisemmiksi, hevosten kupeet kiilsivät, Viipurin rinkeli teki kauppansa, korsetti puristi ihanasti, ilmassa oli sitä jotain...Oli hyvin kuuma kesäpäivä, mutta jostain tuntui levoton tuuli... Ehkä juuri sinä päivänä Edith Södergran, lempirunoilijani, vuokrasi aidot Valkjärven kiesit aloittaakseen riehakkaan ajonsa Raivolasta kohti Terijoen valkeita santoja.

Unista tietenkin herätään, vaikkapa siihen, että aviomies kuivan proosallisesti huomauttaa, että ruplat loppuivat nyt.

Ruplat, mitkä ihmeen ruplat? Viipurihan on suomalainen kaupunki, vartti juuristani on täällä ja tänne minä palaan aina. Ja jos en muuten pääse, niin unissani ja unelmissani. Kaikkein sinisimmässä unelmassa Viipuri on suomalaisten kaunis kaupunki, joka on hellyydellä ja pieteetillä restauroitu sille kuuluvaan arvoonsa. Viipuria odotellessa valmistan perheelle Varttikarjalaisen paistia, jossa sika ja nauta ovat ohuina suikaleina, runsas sipuli pienenä hakkeena ja porkkanat ohuina veneinä, sitten vain runsaasti pippureita, kuumaa vettä, ripaus suolaa ja kolmen tunnin haudutus.

On rikkaus olla satakuntalaisen isän ja hämäläis-karjalaisen äidin tytär. Rikkaus se on myös hämäläiselle miehelleni, joka väittää nuorekkuutensa salaisuudeksi joka hetkistä epävarmuutta: Hän ei koskaan tiedä, onko vaimo tänään järkevä, harkitseva, tiukka satakuntalainen vaiko nopeakäänteinen, vilkas karjalainen, jonka sielu liitelee Karjalan laulumailla. On siinä hitaalla hämäläisellä ihmettelemistä!

Eräänä suvena taas korkoni piiskaavat Viipurin katuja ja kujia, askeleeni kohtaavat mammani kulun ja on kuin eilen olisi tänään.

Alvar Aallon huvila kotisaarellamme sekä upea Aalto -kunnantalo



Kotimme sijaitsee samalla saarella kuin on kuuluisa Alvar Aallon huvila. Saari on Muuratsalo, mutta suuri maestro, kuuluisa arkkitehti, kutsui saarta Suomen Tahitiksi. Tässä tuore kuva Aallon huvilan sisäpihalta. Huvila sijaitsee meiltä noin kilometrin päässä ja on hyvin suosittu turistikohde. Huvilassa Aalto käytti rakasta atrium-teemaansa. Rakennus on myös koetalo ja siitä syystä sisäpihan seinät on jaettu kenttiin eri tiililaatujen teknisten ja esteettisten ominaisuuksien tutkimiseksi. Paikka oli Aaltojen oma "Tusculum", eräänlainen rauhan pyhättö sekä taiteen tekemiseen että siitä lepäämiseen. Aallon tiedän erityisesti suosineen köynnöshortensiaa, mutta tässä on joku muu köynnös...Piätisi tietää, kun sitä on saman kadun eräässä talossa, mutta ei tule nyt mieleeni.



Pääsaareella on suuuresti kiinnostava matkailukohde eli Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo ja sen yhteydessä kirjasto. Kunnantalon seinällä on erittäin komea köynnöshortensia.