Axel ja minä

Kesäkuu 1882: "Kuljeskellut kaduilla kuin varjo. Oli maisteripromootio, hälinää, aurinkoa ja iloa. Silloin kohtasin Aleksanterinkadulla Nti H:n ja näin hänen nuoret, valoisat kasvonsa, väistyin syrjään ja hän kulki ohi nuoren miehen käsipuolessa, näki minut, mutta ei tervehtinyt, ja sitten hän käänsi päänsä pois niin kuin ihminen tekee nähdessään jotain rumaa, sopimatonta tai halveksittua. Istunut huoneessani, mitään tekemättä. Kirjoitan tätä merkitystä ymmärtämättä. Lievää pyörrytystä."

Bo Carpelanin kirjan Axel (Axel, Otava 1988, suomennos Kyllikki Villa) päähenkilö on Axel Carpelan, kirjailijan isoisän veli, Jean Sibeliuksen paras ystävä. Kirja perustuu Axelin kuvitellun päiväkirjan hyvin todenmakuisiin katkelmiin. Aivan kuten Nti H. käänsi päänsä pois Axelista, niin käänsi elämä pois kasvonsa hänestä, eristäytyvästä uneksijasta, elämänkummajaisesta. Vaan niin kuin usein käy ihan oikeassa elämässä, että rujollakin on salattu lahjansa, niin oli Axelillakin: musiikki. Hänen rajaton rakkautensa musiikkiin itse ensin viulua soittaen ja myöhemmin ryhtyen Suomen kansallissäveltäjän henkiseksi ja köyhyydestä huolimatta myös taloudelliseksi tukijaksi, teki hänestä ainutlaatuisen ja kiitos Bo Carpelanin! myös unohtumattoman.

Kirja on niin tunteita pinnalle nostava, niin taiteellinen ja monitasoinen, että jouduin lukemaan sen kerran vuodessa vuosikausia, kunnes saatoin jättää Axelin haikein, mutta rakkain hyvästein. Kuitenkin, vieläkin näen hänet seisomassa kevään ensimmäiset orvokit käsissään laivarannassa jättämässä hyvästejä Jean Sibeliukselle, joka on lähdössä suureen maailmaan hakemaan 'inspiratsioonia' vielä tietämättä, millä rahoilla hän matkusti."Kuka oli se hassu, pieni mies orvokkiensa kanssa Helsingin laivarannassa? " No, totisesti se hänelle selvisi ja myös valaistui, miten Axelista, köyhästä ja oudosta, tuli hänen elämänsä suurin tuki niin henkisesti, kun rimakauhu ja pelko selviytymisestä ajoi taiteilijaa mieron teille, kuin myös taloudellisesti, kun Axel järjesti uskomattomia keräyksiä varmentaakseen Sibeliuksen sävellystyön jatkumisen.

Itselleni kirjan riipaisevin kohta oli Axelin joutuminen pois sukunsa kodista. Kuinka hän kulki talon ohi kuin vieras, kuin pihalle ajettu mierolainen salaa, ikävöiden kurkkien sitä maailmaa, jonka olisi kuulunut olla myös hänen. Kovasti kiitollinen olen kirjasta Axel, sillä ajauduin niin Sibeliuksen lumoihin, että luin hänestä kaikki elämänkerrat ja ne taas viitoittivat minulle kultaisen polun Sibeliuksen musiikkiin.

Ja myös Axelin kävi lopulta hyvin, suhteellisesti ottaen, sillä hänestä tuli tärkeä osa Sibeliuksen perheen elämää ja hän oli monessa Aino Sibeliuksen vankka tuki, kun suurta maestroa viettelivät maailman turhuudet. Axelin kuoltua kansallissäveltäjämme Jean Sibelius kirjoitti 29.3.1919 päiväkirjaansa: "Nyt lasketaan Axel maan kylmään syliin. Se tuntuu niin syvästi traagilliselta! Kenelle minä nyt sävellän?"

Siis Axelin kävi hyvin, mutta kuitenkin ilman elämän suomaa tasapuolisuuden hyvitystä. Jollakin oudolla, omalla tavallaan, hän kuitenkin varmaan sai tuntea olleensa tarpeellinen ja siihen hän tyytyi. Lukijan tuska on suurempi, mutta siinäkin varjojen kulkija lohduttaa omilla sanoillaan 31.12.1918:

"Musiikkini: hiljennyt - Hiljaisuus. Olen hyväksynyt kohtaloni, jotenkin ylpeästi, ja ilolla."


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjatta

MONDAY, MONDAY...

Mamas & Papas Monday, Monday...

KOROT KATUJA PIISKATEN KEVÄÄSEEN!

Oi, unohdin kertoa, että kävin ostamassa uudet katukengät, joilla aion kiitää kevääseen. Jotenkin vähän samanoloiset kuin edelliset juhlakenkäni:

KOHDEN UUTTA KIIREISTÄ VIIKKOA...

Laiska töitään luettelee, joten en sitä tee. Ilmoitan vain, että nyt on aika hektistä, sillä ihan kaikki kuin kevättulvii päälleni. Minulta on tulossa monta mielenkiintoista ja hyvin erilaista kirjaa, mutta ehtiäkseni ne tehdä, olen koneella vähemmän. Henkilökohtainen kunto-ohjelmani vie myös nyt joka päivä muutaman tunnin ja puutarha vielä enemmän, joten älkää hermostuko, jos ei kuulu uutta. Teen koko ajan täysillä, lupaan sen. Nyt on kirjoja, jotka vaativat keskittymistä. Saatan silti yllättää vaikka hirveän vanhalla uusinnalla tai musiikilla tms. Palataan♥

Ja suloista viikkoa teille kaikille - rakastan teitä runollisesti ja proosallisesti - koko sydämestäni!

♥:lla Leena Lumi

KEVÄTMAHLAA

Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.

Rintojani koristavat urpiaiset,
tuoksuni on Äiti Maa,
vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.

Sulan auringon hyväilyyn,
venyttelen ilveksenä,
vuodan mahlaa puuna,
solisen purona.

Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Sinäkö koversit nimesi runkooni?

Tulisit juuri nyt.

Muistatko polun?

- Leena Lumi -
kuva Iines

KASVATA KUKKIA, ÄLÄ TUPAKOI!

Nina Simone Don't let me be misunderstood

FEELING GOOD

Nina Simone Feeling Good 

IGNIS QUO CLARIOR FULSIT, CITIUS EXSTINGUITUR

The Candle in the Wind
Mitä kirkkaammin liekki palaa, sitä pikemmin se palaa loppuun.
- Seneca -

MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ

En ole tässä, vaan puutarhaliikeissä nyt!  Huhtikuun aistiharhaa...Terveisiä Hannelelle!

Tämä arvostelu on omistettu Marilyn Monroelle, joka kulki aina mukanaan Rilken, Faulknerin ja Steinbeckin teokset, Marilynille, joka olisi halunnut ryhtyä opiskelemaan ja lopettaa miellyttämisen, mutta joka siitä estettiin, Marilynille, jota ei ansainnut yksikään niistä miehistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä, Marilynille, joka oli niin yksin, ettei ollut yhtäkään, joka olisi ollut hänelle Valonkantaja ja vienyt pimeän tunnelin päähän edes kynttilän hänen selviytyä pimeästä, Marilynille, joka ei kuole koskaan.

Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.

Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.

Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008, suomennos Inka Parpola), päätin hylätä kaiken hänestä aiemmin lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.

Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.

Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.

Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli miesten toimesta luokiteltu epänaiselliseksi!

Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”

Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.


Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!

Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ja patologisen seksuaalisuuden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa. Vähän aikaisemmin Marlene Dietrich oli tehnyt mitä huvittaa, ollut esimerkiksi avoimesti biseksuaali, mutta ajat olivat toiset ja Marilyn oli ehdottomasti herkempi sille, mitä muut ajattelevat, kuin Dietrich, joka vähät välitti muiden mielipiteistä.

Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!

photo Marilyn liest by Eve Arnold, 1952 (Frauen, die lesen, sind gefährlich)

SMILE MORE, RUN FASTER, LOVE TIGHTER...

Have a beautiful weekend♥
Play Lemon Tree

UUDEN KUUN EMILIAN ARVONTA!

Uuden Kuun Emilialla on arvonta!

SIENIONNI

Sitä mennään metsään, harpotaan kantojen ja kivien, risujen ja oksien seassa. Törmätään kallioihin ja notkelmiin, ylämäkiin ja alamäkiin. Jos onni on myötä, löytää sieniä, ja kun silmät tottuvat metsän valoon, niitä huomaa yhä enemmän. Kävellään ja kerätään – kerätään ja kävellään. Se on maniaa, joka synnyttää magiaa.

Jens Linderin ja Pelle Hombergin Sienionni (Svamplycka, Tammi 2010, suomennos Elina Uotila, kuvat Stefan Wettainen) on sienihullun unelmateos. Kuvat ovat suuria, selkeitä ja houkuttelevia. Kirja on melkein yhtä paljon tietoteos sienistä kuin sienikeittokirja, mutta kuitenkin enemmän tasokas sienikeittokirja. Ruokaohjeet on esitetty selkeästi. Toisella sivulla on resepti ja toisella valmiin ruoka-annoksen kuva. Kirjassa tarjotaan myös niin sanottua tunnelman viritystä etu- ja taka-aukeamakuvilla sekä kirjan sisällä olevilla vuodenaikakuvilla. Lopussa on perinpohjainen reseptihakemisto.


Kirjan tekijöistä sen verran, että Jens Linder toimii kokkina sekä eri sanoma- ja aikakauslehtien ruokatoimittajana. Hän on tehnyt useita huomattavia keittokirjoja, joita on palkittu sekä Ruotsissa että kansainvälisesti Gourmand World Cookbook Awardilla. Pelle Holmberg on suosittu biologi ja hän on kirjoittanut kirjoja kasveista, marjoista ja sienistä.


Kirjan koko nimi Sienionni - Voitateista rouskuihin – 60 reseptiä parhaista ruokasienistämme kertoo, miten monipuolisesta kirjasta on kysymys. Teos alkaa sienten poiminnalla ja käsittelyllä, johon viime mainittuun liittyy säilöminen ja valmistus. Ja nyt saammekin kokin mukana sieniimme aivan uusia aromeita, sillä pelkkä voi, suola ja kerma eivät ole moitittavia sienten makujen herättäjiä, mutta uuttakin löytyy: kurkuma, timjami, muskottipähkinä, persilja, chili…Myös sitrushedelmät ja punaviini sopivat sieniruokiin, samoin soijakastike, salottisipuli, omena, purjo…


Sienionnessa koemme sienielämystä vuodenaikojen tahdissa, joilla kullakin on omat sienensä. Keväällä vaikka kevätkaunolakkia ja tammenherkkutattia. Keskikesällä, etenkin jos on saatu sateita, voimme poimia kantarelleja, haperoita, tatteja…Myöhäiskesä on sienivuoden huippukohta, jossa kohtaavat kesän ja syksyn sienet: herkkutatteja, männynherkkutatteja, kuusenleppärouskuja, kangas-, haapa- ja karvarouskuja, sillihaperoita…Syksy tuo vaaleaorakkaat, lampaankäävät ja kosteikkovahverot sekä himoitun suppilovahveron. Sienionnessa onni on katkeamaton, sillä Pelle poimii Tukholman korkeudella sieniä myös talvella! Kantarelleja ja suppilovahveroita jouluviikolla, osterivinokkaita tammikuulla ja pientä talvijuurekasta maaliskuussa…

Kirjan reseptit tekevät nälkäiseksi! Vai mitä sanotte näistä: Herkkutattilasagne, Kultarouskuäyriäispata, Herkkutattipatee, Taikinakuorrutettua häränfileetä ja kuusilahokkaa, Kevyesti suolattua nieriää ja sillihaperomuhennosta, Friteeratut nurminahikkaat ja vuohenjuustodippi…Kuvassa  Sinihomejuusto-sienitäytteiset krepit.

Minulla on varmaan nyt sienihallusinaatio, sillä tämän kirjan selkämys tuntuu nahasta tehdyltä, mutta eihän sellaisia kirjoja enää saa mistään…


Kirjan innoittamana sain ystäväni lupaamaan ottaa syksyllä minut mukaan hyvin salaiseen kosteikkovahveropaikkaansa, jota hän ei ole koskaan suostunut paljastamaan kenellekään. Hän vie minut sinne ja minä annan hänelle Linderin ja Holmbergin gourmetelämyksiä, muutamia reseptejä (en kirjaa!) – sienistä intohimolla!

Paljastus: Rakastan suvisadetta paitsi sen tuoksun tähden, myös siksi että lehdossamme kasvaa kantarelleja. Sieltä on soma poimia pannulle metsän keltaista kultaa.

SITRUSHEDELMIÄ OMASTA PUUSTA JA PUUTARHASTA

Eva Rönnblomin Sitrushedelmiä omasta puusta ja puutarhasta (Citrus i kruka, Minerva 2010, suomennos Vuokko Metsälä) on yllytyshullun keltainen hurmio. Siis ajatelkaapa nyt, että kasvatatte taimesta tai siemenestä oman appelsiinipuun, josta sitten syksyllä poimitte satoa. Sitä ennen saatte nauttia kukkien lumoavasta, ei liian voimakkaasta tuoksusta, ja kun kannatte puun kesäkuun alussa ulos parvekkeelle tai puutarhaan, viette sinne samalla ripauksen etelän eksotiikkaa. Kesällä suvisade huuhtoo puuta, aurinkoisina päivinä pölyttäjät pörräävät kukissa ja syyskesällä poimitte sitrushedelmät, joista teette vaikkapa omatekoista appelsiinimarmeladia. Oma sitruspuu haastaa sekä kasvattajansa että karun ilmastomme, mutta luettuani Evan kirjan, vakuutuin selviäväni voittajana.

Jos siis haluat oman sitruspuun, osta se aikaisin kevätkesällä. Valitse puita, joissa on nuppuja jos haluat kukkivan sitruksen kesäksi. Jos taas haluat poimia jo ensimmäisenä syksynä hedelmiä, osta puu, jossa on raakileita.


Sitrus-käsite on paljon enemmän kuin appelsiini tai sitruuna. Minä löysin kirjasta kasvatus- ja hoito-ohjeet Rönnblomin upeilla kuvilla seuraaville sitruksille: kalamondiini, sitruuna, soikea kumkvatti, kinotto, ryppylimetti, appelsiini, kolmilehtiappelsiini, limetti, mandariini, klementiini, greippi, sukaattisitruuna ja sormisukaattisitruuna!


Kirja sisältää jokaisen yllä mainitun sitruksen kohdalla historiaa, kasvitieteellisen selostuksen kuvilla, käyttötavat, ruukussa kasvattamisen ja talvehtimisen. Kirjan lopussa on lisäksi sitruksen kasvituholaiset ja niiden torjunta. Kirja perustuu Rönnblomin omiin kasvatuskokemuksiin Tukholman seudulla 15 vuoden ajalta ja asiatarkistus tulee Lundin yliopistosta, joten olemme vahvan tietokirjan matkassa.


Sitrus on ainavihanta puu eli se säilyttää lehtensä talven yli. Hedelmiä voi tulla paljonkin, sillä esimerkiksi Rönnblomin sitruunapuu on tarjonnut 40 hedelmääkin vuoden aikana. Joskus oksia joudutaan tukemaan. Jokaisella sitruksella on omat ja yksilölliset hoito-ohjeensa.


Evan ehdoton suosikki on sitruuna, josta hän kertoo näin:


Sille ei mitään voi – minä rakastan sitruunoita. Se johtuu jollain tavalla niiden muodosta, väristä ja tuoksusta. Lämpö, aurinko, ilo, laiskuus ja jokin salainen viehätys houkuttelevien hedelmien muotokielessä inspiroivat. kuinka moni taiteilija onkaan aikoen kuluessa halunnut vangita himoittavat hedelmät kankaalle tai akvarellipaperille! Kun minä tarvitsen vetoapua päästäkseni piirtämisen tai akvarellityön alkuun, laitan muutamia sitruunoita malliksi.


Sitruspuut voivat elää kauankin, sillä Firenzessä on ruukussa kasvatettuja sitruspuita, jotka ovat 200 vuotta vanhoja. Luxemburgin puutarhassa Pariisissa hoidetaan 80-100-vuotiaita sitruksia.

Eve Rönnblomin kirja on loistava tietokirja sitruksiin hurahtaneelle kasvattajalle, eivätkä ohjeet ole mitenkään ylivoimaisia. Kuka tahansa voi kasvattaa oman sitruspuun!


Sitruspun hedelmiä voi syödä sellaisenaan, niistä voi tehdä marmeladia tai valmistaa vaikkapa appelsiinijäädykkeen.

Nyt tiedän, että minun ei enää tarvitse viettää tulevia vuosia missään kuumassa kärsimässä. Mieheni on aina halunnut asua siellä, missä kasvaa appelsiinipuita, nyt teen hänen unelmastaan totta Muuratsalon saarella!

ELÄMYSPUUTARHA

Eija Klaucken Elämyspuutarha – Yksi piha, monta tunnelmaa (Gummerus 2010) vie meidät brittiläisiin tunnelmiin, sillä Klaucken erikoisalaa ovat englantilaiset maalaispuutarhat eli cottage gardenit. Lukijoissani on useita oman Salaisen puutarhan vaalijoita, joten tämä kirja on kuin tilaustyö!

Eija toteaa jo kirjan alussa, että puutarhan ei tarvitse olla kertasilmäyksellä nähtävissä. Siellä pitää olla ’huoneita’, jotka avautuvat kävijälle yksi kerrallaan. Puutarhassa pitää olla yllätyksellisyyttä, muuten elämys jää kokematta.


Eija Klaucke on toteuttanut oman cottage gardeninsa ostamansa torpan ympärille. Torppa sijaitsee Uudellamaalla Ruotsinpyhtään kunnassa ja se on alun perin rakennettu Strömforsin ruukin omistajan toimesta vuonna 1880. Ennen Eijan torppaan tuloa, paikkaa oli asuttanut pieni, liinapäinen mummo, Amanda, jota Mantaksi kutsuttiin. Tässä kohtaa sain syviä väristyksiä, sillä lähellä Turkua on paikka, jota asutti Amanda, isoäitini, jota Mantaksi kutsuttiin ja hän kuoli miltei samanikäisenä ja samana vuonna kuin Eijan Torpan mummo…


Eija Klaucken puutarhakirja on äärettömän monipuolinen ja täydellinen, siis jokaisen puutarhaharrastajan unelmatietoteos. Kirjassa Eijan ottamat kuvat siirtävät lukijan vuoroin Britanniaan, vuoroin Suomeen ja käsiteltäviä aiheita ja Eijan vinkkejä täydentävät lisäksi Beatrice Klaucken piirroskuvat.

Torpan pihasuunnitelmalle antoivat kiinnostavat raamit kaksi suurta siirtokivilohkaretta, todellista kivihullun unelmaa. Niissä kiipeili jo villiviini, mutta huomasin myös köynnöshortensian, joka onkin varteenotettava ’kivensyleilijä’. Kivien voidaan antaa myös sammaloitua, jolloin kiven karheus ja sammaleen pehmeys kontrastoivat viehättävästi.


Torpan perennojen loiste on huumaava ja sieltä löytyvät mm. monet iirikset, idänunikot, kanadanpiiskut, kevätvuohenjuuret, harjaneilikat sekä tietty syysleimut. Minä ilahduin siitä, että punainen lupiini (Lupinus polyphyllus) löytyi torpan pihapiiristä. Ilahduin myös niistä kasveista, joita itse nyt käytän muuttaessani puutarhaani villiksi: digitalis, akileija, kivikkokilkka (käytetään myös nimeä rauniokilkka), siperiankurjenmiekka, kullero, keltakurjenmiekka ja monet muut kiitolliset leviäjät.

Koska torpan perennapenkkiä ei oltu uudistettu vuosikymmeniin, maa käännettiin ja päälle tuli uutta muhevaa multaa. Itse pidin kovasti pajuaidanteesta, jolla perennapenkki rajattiin. Niin rustiikkia, niin cottage garden-tunnelmaa!

Välillä piipahdamme Englannissa mm. Sudeley Castele Gardenissa, jossa Rosemary Vereyn suunnittelema salainen puutarha osoittaa, miten aidoilla ja muureilla voidaan rakentaa puutarhaan yllätyksellisyyttä.


Klaucken kirjan pääosioita ovat mm. puutarhansuunnittelun perusasiat, perennojen kukkaloistoa niin valossa kuin varjossa, yrttitarha, kesäkeittiö, pylväspuutarha ja hiljaisuuden puutarha. Kirjan lopuksi on tietysti täydellinen kasvihakemisto.


Yksittäisistä kasveistakin löytyy niin hyvät kuvat ja paljon tietoa, että vakuutan vasta-alkajankin löytävän tämän kirjan avulla polun Omaan Salaiseen Puutarhaan, mutta oli tässä uusia elämyksiä myös kokeneelle puutarhakonkarille.


Minulta on usein kysytty, että miten ’jaksan’ suvi suvelta aloittaa puutarhan moninaiset askareet. Vastaan yleensä, että se on intohimo, ei työtä ollenkaan. Eija sanoo asian näin:

Minulle puutarha on opettanut kärsivällisyyttä ja siihen laitetut lukemattomat työtunnit tulevat takaisin kaiken kattavina onnen tunteina!


Torpan puutarha eli Eija’s garden kutsuu seikkailuun, josta löytyvät Enkelipuutarha, Karppilampi, Muuripuutarha, Lemmikkipenkki, Torppa, Lasipalatsi ja Japanilainen puutarha sekä vielä yllätyksiä, sillä niitähän puutarhassa vaeltaja haluaa kohdata.


Tähän loppuun sopii erinomaisesti Elämyspuutarhan Vaalijattaren eli Eijan kirjan omistus:

Omistan tämän kirjan jokaiselle, joka on löytänyt voimansa puutarhan rakentamisesta, sen hoidosta ja loputtomasta mahdollisuudesta luoda kauneutta.

Munakoisoa kahdella tavalla

2 isoa munakoisoa, suolaa, öljyä

yrttimaustetahna: 2 ruukkua basilikaa, 5 valkosipulin kynttä, öljyä


Basilika silputaan pieneksi, valkosipulin kynnet puserretaan. Ainekset sekoitetaan oliiviöljyyn.


tomaattikastike: iso tölkki säilöttyä tomaattimurskaa, 2 isoa sipulia hakkeluksena, 4-5 valkosipulin kynttä puserrettuna, 1 rkl sokeria, 1,5 dl valkoviiniä, öljyä


Kuumenna öljy ja kuullota sipulit, ripottele sokeri ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattimurska ja valkoviini. Anna hautua noin 0,5 tuntia.

Leikkaa munakoisot pituussuunnassa 0,5 cm:n paksuisiksi siivuiksi.
Suolaa ja anna ’itkeä’.

Kuivaa munakoisoviipaleet ’töpöttämällä’ talouspaperilla, voitele öljyllä ja grillaa noin 5 min., tai pidä 200 asteen uunissa noin 10 min.

Levitä yrttimaustetahna munakoisoviipaleille. Ripottele sitten parmesania ja ohut viipale mozzarellaa. Itse käytän nykyään Juustoportin käteviä valmiiksi viipaloituja mozzarellasiivuja ja niitä menee tähän annokseen melkein kaksi pakettia.

Rullaa munakoisoviipaleet uunivuokaan ja kiinnitä rullat tarvittaessa coctailtikuilla. Minä kiinnitän aina.

Kaada päälle tomaattikastike ja ripottele pinnalle parmesania.

 Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 30-40 min. Poista cactailtikut!

Näette yllä kaksi eri tavalla valmistettua munakoisovuokaa, sillä koska kaikkea jäi, tein oikeanpuoleisesta helpon toisen version eli: Pohjalle munakoisoviipaleita, niitä esikäsiteltyjä, sitten ylijäänyttä yrttitahnaa ja mozzarellaviipaleita kerros ja myös parmesaania, taas kerros munakoisoviipaleita ja kerros täytteitä, sitten pinnalle vielä munakoisoviipaleita ja kaiken päälle tomaattikastike sekä parmesania. Näin mitään ei mene hukkaan ja munakoisogratiinin voi nauttia vaikka heti ja jättää rullat odottamaan seuraavan päivän herkutteluhetkeä.


Molemmmat ruoat ovat parhaimmillaan hieman jäähtyneinä ja uudelleen lämmitettynä.

Lisukkeeksi voi valmistaa vaikka tomaattisalsaa: pieneksi pilkottua tomaattia, basilikaa, ripaus sormisuolaa, mustapippuria ja oliiviöljyä.

Tarjoa oheen tuoretta patonkia suoraan uunista.


Juomana käy niin punaviini/valkoviini ja jäävesi

Guten Appetit♥

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

'TO DO' -LISTA

Lumiomenalla oli blogissaan 'to do' -lista, johon intohimoisena listaihmisenä heti tartuin. Siis saa kertoa, jos haluaa;-), mitä aikoo tai on päättänyt tehdä kevään ja tulevan suven aikana.

Minä olen päättänyt, että

♥ minua on kohta vähemmän
♥ olen vähemmän koneella
♥ luen ainakin kolme kirjaa ilman muistivihkoa
♥ kartan inttäjiä, etsin iloa
♥ valvon vähemmän
♥ en lähde suvella mihinkään kotisaareltani
♥ en osta yhtään vaatetta, paitsi uuden uimapuvun
♥ käyn Bessun kanssa syömässä meidän 'salaisessa paikassa'
♥ opettelen kolme uutta munakoisoruokaa
♥ lopetan stressaamisen
♥ opettelen sanomaan 'ei'
♥ istutan 5.5. puun

♥:lla Leena Lumi

BAMBUT JA KORISTEHEINÄT

Vuoden takuulla uniikein puutarhakirja on Marie ja Björn Hanssonin Bambut ja koristeheinät – Uusia ideoita puutarhaan (Gräs och bambu – våra trädgårdväxter, Minerva 2010, suomennos Pirjo Alho). Nyt en voi mitenkään nojata melkein kolmikymmenvuotiseen käytännön kokemukseeni ison puutarhan pitämisestä, sillä olen ihan preerialla!

Jos haluaa pihastaan preeriahenkisen tai haluaa sinne ripauksen Afrikkaa, tämä kirja on löytö, sillä erittäin hyviä kuvia on paljon, jokainen kasvi selostetaan botanistia tyydyttävällä tavalla ja annetaan runsaasti vinkkejä, miten heiniä voi yhdistää puutarhan muiden kasvien, vaikkapa ihan tuttujen perennojen kanssa siten, että syntyy loistava ja ihan uudenlainen kontrasti, jossa erikoisuus syleilee tavanomaisuutta värisyttävällä estetiikalla. Esimerkiksi tumman violetti kurjenmiekka hentohöyhenheinän kanssa on ihan eri kuin ilman ja valkokukkaiset sormustinkukat valkoisessa koivikossa saman heinän kera tekevät maisemasta silkkiä.

Heinät ovat ilman muuta niiden kasveja, joille estetiikka merkitsee, sillä:

Jos pitää arkkitehtonisista istutuksista, rakastaa heiniä, sillä harvoilla kasveilla on yhtä selkeä ja täsmällinen muoto. Saatavana on runsaasti varsinkin pystysuoria ja korkeiksi kasvavia heiniä, jotka antavat rakennetta ja ennen kaikkea tyylikkyyttä kaikille kukkapenkeille niiden muodosta riippumatta.


Kun puhutaan heinän muodosta, myös röyhyt ja tähkät ovat kiinnostavia. Ne voivat vaihdella puikelomaisesta sulkamaiseen, pyöreästä pyramidimaiseen, pienestä suureen ja tiheästä harsuun. Röyhyjen ja tähkien muodot voivat tasapainottaa toisiaan, jolloin kokonaisvaikutelmasta syntyy pehmeä, puoleensavetävä ja kiehtova, etenkin tuulen kyntäessä vakoja heinämeren halki.


Heinät ja bambut ovat myös japanilaisen puutarhan ehdottomia rakentajia. Niiden tietty minimalismi, mikä ei tarkoita ollenkaan vähäpätöisyyttä, vaan tyylikkyyttä, tarjoaa sitä harmoniaa, jota japanilaisen puutarhan ystävät etsivät. Huolella suunniteltu vesiaihe syntyy vaikkapa parilla kolmella heinällä, joiden joukossa vain yksi kukkiva perenna. Bambut sopivat myös kukkaryhmiin ja metsäpuutarhoihin yhdessä koristeheinien, japanin vaahteroiden, pionien, kuunliljojen, päivänliljojen ja poimulehtien kanssa. Bambun yllättävä, mutta kaunis seuralainen on ruusu. Tähän voi kokeilla vaikkapa vuorirunkobambua Fargesia murielae ’Simbaa’.

Heinistä löytyy koko värimaailman kirjo, vaikka yleensä luullaan, että ne ovat vain vihreitä. Sävyt vaihtelevat heleän-, limen- ja oliivin vihreästä sinertävään ja hopeaan. Myös ruskeaan, kultaan, kupariin, pronssiin, punaiseen ja purppuraan vivahtavia löytyy.

Kirja on tietoteos, jossa kuitenkin ylistetään esteettisyyttä tarjoten monenlaisia puutarhasisustuksellisia vinkkejä, miten yhdistää erimuotoisia ja –värisiä heiniä tuttuihin puutarhakukkijoihimme. Täysin preeriatuulten viemä tosin rakentaa pihansa pelkistä heinistä, mutta minusta molempi parempi, kun katselin kirjan tekijöiden omaa pihaa, joka sijaitsee Kivikissä.

Marie Hansson on puutarhanhoitoon erikoistunut kirjailija sekä puutarha-arkeologi ja historioitsija. Björn Hansson on biologi ja yksi Ruotsin johtavia kasvi- ja puutarhavalokuvaajia. Tämän muuten huomasi, sillä kun aloin lukea kirjaa huomiotani herätti paitsi aivan huumaavat kuvat, myös huikea sanataide, jota välttämättä ei ensimmäiseksi liitä puutarhatietokirjaan. Hanssonien kirja sisältää 400 valokuvaa, 600 kasvikuvausta, istutusehdotuksia, hoito-ohjeita ja viljelyhistoriaa, mutta et tajua lukevasi tietoteosta, sillä sisälläsi alkavat puhaltaa levottomat preeriatuulet ja kun suljet silmäsi näet oman puutarhasi aivan toisenlaisena…


Omat suosikkini löysin helposti ja ne ovat lähdesara, hopeapiippo, mutta etenkin elefanttiheinä ’Kaskade’, joka roosana taustana valkoisille ja violeteille kukille muodosti täydellisen taideteoksen. Ja nyt minä suljen silmäni, sillä tuuli kyntää juuri heinän silkissä ja valkoiset digitalikset…

SOMEWHERE OVER THE RAINBOW

Nouse kaarisillalle! Voit kokeilla myös tätä.
kuva Iines

Leila Nuikki: Unen kelluva silta

”Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.” Näillä Aale Tynnin sanoilla aloittaa porilainen Leila Nuikki maailman kauneimman puutarhakirjan Unen kelluva silta – Ahdistuksesta luovuuteen (Hälskata Oy 1999). Kirjan kuvat ovat hänen poikansa Pekka Nuikin ja kirja sai Vuoden huiput 1999 Julkaisugrafiikan Kunniamaininnan, eikä ihme, sillä Pekan kuvat saavat Leilan puutarhan soimaan.

Leilan tarina on naisen selviytymistarina, se on kuvaus tiestä, jota pitkin kuljetaan ahdistuksesta luovuuteen, mutta se on myös kaunis ja välillä jopa humoristinen kertomus hyötypuutarhan muuttamisesta mieltä rauhoittavaksi japanilaiseksi puutarhaksi. Leila uupui tehdessään rankkaa saattohoitotyötä syöpään kuolevien osastolla. Hän halusi erota työstään ennen kuin ns. menettäisi kasvonsa. Hänen eroaan ei kuitenkaan otettu kirjaimellisesti vastaan vaan hän sai ammattiapua ja toipumisaikaa. Kerran hän sitten oli Helsingissä kuuntelemassa luentoa luovuudesta ja tajusi luennon jälkeen, että: ”Ihminen voi joko siirtää kovan ja inhottavan ahdistuksen joksikin luovaksi prosessiksi tai antaa sen kivettyä sisäänsä. Ahdistukseen, ihme ja kumma, voi liittyä myös mahdollisuus.” Leila käveli Helsingin kaduilla ja yhtäkkiä hän näki talon seinässä laatan: Japanin suurlähetystö. Hänen päässään alkoivat pyöriä sanat: Japani? Ikebena? Japanilainen puutarha? Ja karjalaislähtöisenä hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin astua suurlähetystön ovesta sisään sen enempää miettimättä. Siellä hän tietysti kohtasi joukon herroja, jotka ihmettelivät, mikä on nainen, joka tulee tuosta noin vain sisään ja kysyy: Minkälainen on japanilainen puutarha? Mutta niin vain tapahtui, että Leila lähti lähetystöstä mukanaan video, jossa esitellään japanilaisen puutarhan perustamista. Ja kaikki mitä sitten tapahtui onkin kuin kaunista, uskomatonta, parantavaa satua.

Helppo, helppo ei ollut Leilan tie!: Saada nyt vaikkapa järkevä aviomies Reijo innostumaan asiaan, jossa esimerkiksi hyvin tuottavasta mansikkamaasta tehdään jättiläisen jalanjälkeä muistuttava lammikko. Mutta tokihan se sujui naiselta, jolle oli käynyt kuin taiteilija Vincent van Gogh'lle:”…panin siinä henkeni peliin, ja järkeni on puoliksi tuhoutunut.” Pariskunta teki viisivuotissopimuksen, jona aikana projekti toteutettaisiin.


Synnyttäessään japanilaista puutarhaansa Leila tunsi näin: ”Minusta oli tulossa omaa elämääni ilmentävä taiteilija. Tunsin jo pelkän kuvittelemisen selventäneen ajatuksiani. Aloin löytää itseäni ja tasapainoa. Ymmärsin, miten luovuus oli ollut ahdistuksen takana, piilossa. Nyt siitä oli nousemassa todellinen voimavara, mahdollisuus kokemusteni läpityöskentelyyn, sekä keino purkaa vahvoja tunteita itselleni ja toisille. Puutarha tulisi olemaan taideteos, tunteiden tulkki, joka ilmentäisi tarinaani, johon muut voisivat halutessaan samaistua.”

Upea teos sisältää symboliluettelon, joita ovat mm. Auttajakivet, Elämän voima, Kohtalo, Ristiriitojen saaresta Tasapainon saareksi, Kuuma Kettusaari, Kaarisilta, Unikkosaari, Kultasade, Paratiisipuu, Ruusumanner, Rauha-vihdoinkin...


Leilan puutarha on ollut innoittaja monille. Minunkin piti tehdä kaarisilta, jota pitkin kävellessäni koen 'puhdistumisen'. Yksi juhannus meni yötä myöten (tuli mieleen ihan Muumilaakson Vaarallinen juhannus) kiitos Leilan!, repiessä tuoksuvatukkoa rinteestä, johon heti halusin kivipurot, jonkun pienen japanilaisen puun ja kivien väliin sopivat kasvit. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta sainhan vilkkaana karjalaisjuurisena 'vikiteltyä' hämäläisen, hyvin rationaalisen mieheni hommaan mukaan. Leilan kirja on ollut minulle samanhenkisen ihmisen kädenojennus kaarisillan ylitse ja nyt minä ojennan käteni sinulle kehottaen lämpimästi tutustumaan Leila Nuikin kirjaan Unen kelluva silta, joka on paljon, paljon enemmän kuin vain puutarhakirja. Ehkäpä tämä kirja on kaunis muistutus: ”Vaikeudet tekevät sinusta jalokiven.” Tai ehkäpä tämä kirja sinällään voi olla sinun oma japanilainen puutarhasi, joka tuo sinulle harmonian ja rauhan. Kaarisilta tästä päivästä huomiseen ja sateenkaaren tuolle puolen.

KÄRHÖT LUOVAT PUUTARHAAN ROMANTIIKKAA, SALAPERÄISYYTTÄ...

Tässä Soilin kuva, jossa Clematis Viticella 'Venosa Violacea' syleilee ruostunutta kaivon pumppua. Kärhöt ovat rappioromantiikan ylistystystä, siimesten lumoa, viidakon henkeä, villiä puutarhaa...Kiitos Soili!
Ja jos haluat lukea lisää viinikärhöstä, mene tänne.

VANHAN ROTTINKITUOLIN UUSI TULEMINEN

Tämä vanha, hyvin käytetty rottinkituoli on tästä suvesta kärhöjen kiipeilyteline. Vinkin sain kirjasta Ihanat kärhöt, josta postaus edellä.

IHANAT KÄRHÖT

Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis – över 100 utvalda sorter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.


Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.

Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Minulle sopivin kärhö on kuitenkin Summer Snow, jonka sain ystävältäni lahjaksi. Siinä on vaatimattomat valkoiset kukat, mutta niitä voi olla paljon ja tämä kärhö kasvaa nopeasti ja se oli vihreä ja tuuhea vielä pakkasellakin! Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:

”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?


Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.


Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”

Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit. Tänä vuonna istutan violetin alppikärhön ja valkoisen lumikärhön kiipeilemään vanhaa, suurta rottinkituolia. Innoituksen sain kirjan kuvasta, jonka näette yllä.

Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhani aikoo kärhöjen kera saada ripauksen viidakkoa, siimestä, salaperäisyyttä, arvaamattomuutta, romanttisuutta…sitä henkeä, jota löytyy niistä puutarhoista, missä kaikkea ei ole voitu tai edes yritetty hallita. Monet taiteilijat sen jo tietävätkin: Luonto on paras puutarhuri ja tietää, missä kasvi on omimmalla paikallaan. Antakaa siis kärhöjen innostua ja innoittaa niin teitä kuin puutarhaanne!

SOILIN 'PATRICIA ANDREA'

Tässä Soilin Patricia Andrea, joka on niin kutsuttu tulppaanikukkainen kotipelargoni. Yksinkertaisen, puoliksi kiinni olevan kukan väri on lohenpunainen. Lehdet ovat vaaleanvihreät, tavallista mehevämmät, epäsäännöllisen muotoiset ja reunoista matalahampaiset. Kuva Soililta, kiitos!

PELARGONIOITA RAKASTAVAT KAIKKI...

Tässä näette S:n ikkunan Israelissa. Tältä se näyttää ulkopuolelta, mutta sisältä katsottuna näkyy pelargonioita ja...en kerro mitä: Käykää itse katsomassa tätä ihmettä;-) Hänellä on patiolla lehtikaktus, jossa asuu isopurppuramedestäjäperhe ja nyt pelakuuruukku, jossa asuvat...

INTOHIMONA PELARGONIT

Ennen ”pelargoni tuoksui mummon akkunalla ja akkunan alla lauloi katulaulaja…”, mutta minä en ole kenenkään mummo ja olen täysin hurmaantunut tähän muka vaatimattomaan, mutta salavaateliaaseen kukkaan. Edessäni on nyt Lena Ljungquistin ja Eve Tingströmin teos Intohimona pelargonit (Pelargoner, Tammi 2010, kuvat Ann Lindberg ja tekijät, suomennos Pirkko Kahila), josta pelargonihulluuteni saa vain lisäsytykettä. Nyt olen todellisten asiantuntijoiden vietävissä, sillä Ljungquist omistaa Ruotsin suurimman pelargonikokoelman ja Tingström jälleenmyy pistokkaita eri puolille Eurooppaa.

Nyt teen paljastuksen, että jos minulle tulee avioero, se johtuu pelargoneista. Ei, ei mieheni niitä itsessään vihaa, mutta sitä hän vihaa, kun ensimmäisten pakkasten tullessa kannatan hänellä pelakuut sisälle ja ne tietty ovat silloin parhaimmillaan: pienen puun kokoisia ja kantavat jopa 30-40 kukkaa yksi kasvi, niin haluan ottaa niistä koko kukinnan riemun ja ne isot ruukut valtaavat kaikki ruokapöytämme ja muutkin tasot. Toinen vaaran hetki on nyt, jolloin massiiviset, kellarista ulos kannetut ruukut on jo ’keväthoidettu’ ja kukat versovat tirheinä, mutta niitä ei voi vielä viedä ulos. Minulla ei ole ruukutushuonetta, joten kaikki mahdolliset tasot ovat ruukkujen peitossa. Me siis ruokailemme jossain millin kokoisella pöydän kulmalla…Toki minulla on vastaus valmiina kaikenlaiseen mökötykseen ja sanomiseen: Haluan viherhuoneen! Haluan peribrittiläisen viherhuoneen! Villa Maireassa sitä huonetta kutsutaan edelleenkin ruukutushuoneeksi, mutta siellä talon haltijatar vietti aikaansa muutenkin, mikä paljastui nojatuolista…Niin tekisin minäkin. Näen jo itseni siellä istumassa Robert’sin suklaakahvia mukissani ja ympärilläni tuoksuu multa ja se uniikki aromi, joka lähtee vain siitä, kun kasvit kuolevat ja/tai aloittavat uutta elämäänsä.

Intohimona pelargonit on täydellinen kirja näiden kukkien harrastajalle, sillä en olisi ikinä uskonut, mihin mittoihin saatan tämän harrastuksen viedä ja mitä ihania erikoisuuksia maailmalta löytyy. Kaikkihan me tunnemme kotipelargonit, mutta jo niistä on todella moneen lähtöön. Itselleni oli täydellinen yllätys P.Zonale-ryhmään kuuluva Patricia Andrea, jonka kukat ovat yksinkertaiset, mutta aivan tulppaanin näköiset. Hyvin viehkeitä ovat myös kerrannaiset, neilikkamaiset pelargonit, jotka kukkivat korallinpunaisen eri sävyin. Erityisen houkuttelevia ovatkin sitten tähtipelargonit, joista Silver Glitter herätti huomioni heti ensi vilkaisulla. Sen kukat ovat kerrannaiset ja lehdet kaksiväriset, ’hopeiset’. Silver Glitter on erittäin haluttu, eikä syyttä, sillä kasvilla on hurmaavat munankuorikuvioiset, kerrannaiset ja pörröisen näköiset kukat. Kapeissa hiukan harottavissa terälehdissä on lämpimänpunaisia laikkuja ja juovia. Kaksiväristen lehtien laitaa pitkin kulkee epäsäännöllisen leveä valkoinen alue. Keskeltä lehdet ovat keskivihreät, valkoisen rajalla on tummahkon vihreä vyöhyke…

No, minä nyt taas vähän innostuin…Tähtipelargonioita seuraavat kirjassa Sormipelargonit ja sitten tulevat monille jo tutut Riippapelargonit. Riippapelakuista löytyy sitten mm. Rococo, jossa ruusunnupputyyppiset, vaalean ruusunpunaiset kukat ja ylimmissä terälehdissä pieniä, kirsikanpunaisia pilkkuja! Sitten haastavat Jalopelargonit ja ’enkeli-ihmisille’ Enkelipelargonit. Uniikkipelargonit ovat oma ryhmänsä ja ne muistuttavat varsin paljon jalopelargoneja. Viimeisenä ryhmänä on kiinnostava Luonnonlajit ja primäärihybridit.

Primäärihybridi saadaan, kun risteytetään kaksi viljelyssä olevaa pelargonialajia keskenään. Monesti primäärihybridiksi kutsutaan myös sellaista pelargonia, joka on luonnonlajin ja jonkin lajikkeen jälkeläinen. Monet primäärihybridit ovat peräisin jo 1800-luvulta. Oikealla primäärihybridi  ’Islington Peppermint’.

Ensimmäinen pelargoni tuotiin Eurooppaan 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Se oli luultavasti Pelargonium triste (Surumielinen pelargoni!). Nykyään Saksa on Euroopan maista suurin uusien pelargonioiden tuottaja. Englannissa puolestaan toimivat kaikkein taitavimmat ja innokkaimmat jalostajat. Pelargonioiden tulevaisuus on saada säilytetyksi vanhat lajikkeet kansalliskokoelmien avulla, rakentaa geenipankki tulevaisuuden jalostustarpeita varten ja saada jatkuvasti uusia yllätyksiä lajikkeista, joita ei uskottu mahdolliseksi joitakin vuosia sitten.


Intohimona pelargonit on näiden kukkien harrastajan täydellinen tietokirja, sillä siinä on kaikki eri käyttötavoista ja historiasta niiden hoitoon, lisäämiseen ja jopa syömiseen! Mukana on myös luku Pelargonin vuosi, jossa tarkka selostus, miten pelargoni saadaan talvehtimaan ja miten se hellästi kevääseen taas herätellään. Lisäys, hoito ja tuholaiset tulevat kaikille selviksi ja sitten onkin jo kiire lukemaan uutuuslajikkeista ja ihailemaan niitä, sillä kirjan kuvitus on enemmän kuin täydellinen. Tämä on aika vaarallista, sillä voisin heti syödä ne kaikki…siis nuo kirjan sivut…

Rakastan ihan tavallista Mårbackaa, mutta se on pakko unohtaa, sillä siitä kasvaa aina niin iso puu, että edes sporttinen mieheni ei pysty ruukkuja kantelemaan paikasta toiseen, sisälle ulos, ulos sisälle. Jätin pois jopa lannoituksen, mutta silti vain: puu siitä tulee! Nyt haluan jotain oikein sievää, pientä ja erikoista. Sitä odotellessa uneksin ruukutushuoneesta, jossa juuri aukeavat tuoksupelargonit levittäen ympärilleni eroottista omenan ja kanelin tuoksua…lempivuodenaikaani…syksyä. Paitsi on kevätkin ihan huumaavaa - huhtikuun jälkeen.

LEHDON KUNINGATAR

Lehdon kuningatar on suviöinä huumaavasti tuoksuva valkolehdokki.

LEHMUS

Lehmus on lehdon puu!

LEMMIKKEJÄ LEHDOSSA

Lemmikit viihtyvät lehdossa♥

VARJOKASVIT

Jos omistat lehdon tai pihasi on muuten varjoisa tai rakastat puiden siimestä, mutta haluaisit kuitenkin pihallesi myös kukkivia kasveja, niin Susanna Widlundhin perusteellinen teos Varjokasvit - Runsautta ja hehkua puutarhaan (Skuggväxter, Minerva 2009, suomennos Minna Penttinen), on kirja juuri sinulle. Yleinen luulohan on, että varjossa kukkivat kasvit eivät viihdy, mutta on varjoa ja varjoa. Kevyeen varjoon aurinko paistaa suoraan neljästä kuuteen tuntiin päivässä. Puolivarjoiseen paikkaan aurinko paistaa kahdesta neljään tuntia päivässä ja varjoiseen kasvupaikkaan auringonvalo ei osu koskaan suoraan.


Oikeastaan Widlundhin kirja on opas lehdon rakentamiseen. Lehtohan on mehevä, muheva, puoli- tai kokovarjoinen alue. Ensimmäinen asia on tietysti maan parantaminen ja valaistusoloihin voi kevyesti vaikuttaa karsimalla etenkin ikivihreiden puiden alaoksia. Sen jälkeen on suorastaan runsauden pulaa, kun katsoo kirjan kuvia, jotka on ottanut Jan Servin.

Varjoon sopivat parhaiten valkoiset kukat ja erinomainen lehdon kukkija on akileija ja luonnollisesti lehdon omat lajit talvikit ja kielot. Itse olen istuttanut lehtooni valkoista japanin-, lehto- ja alppiakileijaa. Myös lehdon luontainen hurmuri on valkoinen: sydänsuven huumaavin yötuoksu on valkolehdokin! Luonnostaan kieloja on runsaasti. Myös erilaiset lemmikit ja kesäpikkusydämet viihtyvät lehtomaisissa oloissa.

Widlundh painottaa mielestäni kahta tärkeää asiaa, jotka jokaisen puutarhan rakentajan/ylläpitäjän kannattaisi muistaa:


Toisto tuo harmoniaa! Toista väriä, muotoa, kuviota tai tiettyä kasvia.


Harkitse tarkkaan ennen kuin kaadat vanhan puun! Esimerkiksi huonosti satoa tuottava omapuu on kaunis muodoltaan, kukkii kuitenkin keväisin ja on oivallinen tuki kärhöille ja otollinen ripustin syyssuven puutarhalyhdyille. Ja myös kantaa kauniisti lunta talvella.

Ja ovathan puut runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle.

Metsäpuutarhan perennoita on runsaasti alkaen erilaisista sanikkaista, jotka tuovat lehtevää, viidakkomaista tunnelmaa varjoihin. Kotkansiipi on yksi kauneimmista. Myös töyhtöangervot sopivat luonnonmukaiseen metsäpuutarhaan. Voimakasvärinen kallionauhuskin pitää enemmän puolivarjosta tai varjosta kuin koko päivän paahteesta.

Widlundh tietää, mistä kirjoittaa, sillä kiitettävän perinpohjaisesti tulevat eri mahdollisuudet esitellyiksi niin kuvin kuin sanoin. Kasviluettelot ovat kokenuttakin puutarhuria kiinnostavat ja uutta tietoa tarjoavat. Koska olen itse armoton botanisti, pidin kovasti siitä, että kirjan lopussa tarjottiin kasvien latinalaiset nimet. Ne ovat nimittäin välttämättömät, jos haluat seuraavallakin kerralla saada puutarhaliikkeestä juuri lempikuunliljaasi tai kasvattaa kallionauhustesi ryhmää ja pysyä samassa värissä. Toinen asia, joka kirjassa tuki jo herännyttä ideaani, on etsiä vaihtoehto nurmikolle. Kaikki nurmikossa tympii niin minua kuin miestäni, joka sitä pitää lyhyenä!

Ja eihän unohdeta esikkoja ja vuokkoja, kun autamme lehtoamme kukkimaan. Lehdon puut ovat vielä lehdettömiä kun esikot ja vuokot jo aloittavat. Ja ne aloittavat meillä Keski-Suomessa, Päijänteen ympäröimällä saarella juuri nyt, pari viikkoa ennen vappua. Varmaan ne saivat herätyksen mustarastaalta, jonka huilu väsymättä lehdossa soi…

Varjo voi olla puutarhasi salaperäisin, rehevin ja huokuttelevin siimes. Vie sinne vanhimmat rottinkituolisi ja mukavimmat tuolipehmusteesi. Jos suvisade kastelee, sen jo seuraava hetki kuivattaa. Oma Salainen Paikka!

PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi vaivaudumme talvisin luomaan polut puutarhaamme ja miksi vanhan, kivisen leikkimökin terassilla on kaksi isoa rottinkituolia ympäri vuoden, kuin ne olisivat aina käytössä?

Vastaus löytyy Taina Koivusen kirjasta Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa (Gummerus, 2009). Meillähän on tämä neljän vuodenajan rikkaus, miksi emme hyödyntäisi ja nauttisi siitä myös puutarhassamme!


Taina Koivunen on puutarhuri ja puutarha-agronomi, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus puutarha-alalta. Kirjasta huomaa, että Taina on tehnyt puutarha-alan oppi- ja tietokirjoja, mikä takaa paitsi asiantuntevuuden myös sen, että lukija tajuaa kuvien ja kerronnan viestin. Upea kuvitus herkuttelee sekä tunnelma- että yksityiskohtaisilla askarteluohjekuvilla. Monipuolinen kuvitus on Taina Koivusen ja Matti Pietarisen kaunista yhteistyötä.


Kirja on puutarha-aloittelijallekin helposti ymmärrettävä, mutta antoi uutta myös minulle, kymmeniä vuosia puutarhaa rakentaneelle. Jäsentely on oppikirjamaisen selkeää, tietoiskut on viety omiin ’neliöihinsä’ ja saatu tekstit mukavasti esille värijäsentelyllä. Heti alussa on selkeä sisällysluettelo ja sen jälkeen Taina alkaa viedä lukijaansa Pohjan tähden alla.


Alussa käsitellään ilmastovyöhykkeet, ilmaston lämpenemisen hyödyt ja haitat sekä kasvien valitseminen vyöhykkeiden ja maaperätekijöiden mukaan, kuin myös kasvien alkuperä. Ja vihdoinkin tärkeä pienilmasto, jonka olen havainnut olevan monille ihan outo juttu.


Ja nyt Taina pääsee tarjoamaan meille neljää vuodenaikaamme puutarhassa. Aloitamme ihanalla puutarhakesällä, jossa liikumme pihan viehkeimpien puiden joukossa, käväisemme kivikkopuutarhassa, huokailemme ihastuksesta kukkivan onnenpensaan äärellä, sijoitamme ulpukoita ja lumpeita vesialtaaseen ja tulemme runollisiksi kuunliljojen äärellä. Kärhöjen kohdalla tajuamme, mihin kaikkeen niistä on puutarhan tunnelmanluojina ja siperiankurjenmiekkojen kohdalla muistan kertoa, että tämä sininen iirislajike on minun lempikukkani.

Perhoset siirtävät meidät syyskesän tunnelmaan, jossa kerätään kukkien siemeniä talteen, istutetaan kukkasipuleita ja aletaan nauttia alkavasta ruskasta. Sen runsaampi ruska, mitä enempi ruskakasveja! Ihailemme japaninpihlajan syysväriä ja pohdimme keinoja, joilla saamme kasvit selviämään talvesta.


Puuhakkaissa istutustalkoissa istutamme uusia pensaita ja puita sekä siirrämme taimia otollisempiin paikkoihin. Syysistutusten etu on aina varmempi selviäminen ja vähempi kastelu!


Teemme koristeita ja käyttöesineitä pajuista, pohdimme perennojen talvipulmia ja alamme rakentaa talvista puutarhaa. Ripustamme lyhtyjä ja valaisemme puutarhan kulkureittejä. Ja se, mikä monen puutarhassa on talvella rumin eli tuoksuvatukko, muuttuu Tainan käsittelyssä pihan kauneimmaksi valaisimeksi! Askartelemme myös jäätauluja sekä opettelemme jään nimiä. Kuka tietää, mikä on uhku?


Ja mitä me sitten teemme talvisessa puutarhassamme? Seisomme kuun ja tähtien valossa ihaillen kuuraisten puiden ja talventörröttäjien viehkeyttä. Tai tarjoamme ystävillemme glögit hedelmäpuihin ripustettujen lyhtyjen katveessa. Joskus istumme pation rottinkituoleille juomaan termosmukeista kuumat kaakaot seuraten vitilumessa vilistäviä pieniä jalanjälkiä ja nauraen punaista noutajaa, josta yhtäkkiä tulee Suuri Urhea Jälkikoira.

Toivon kaikkien löytävän puutarhan vuodenajat viimeistään Taina Koivusen Puutarhan neljän vuodenajan avulla. Ja muistakaa lumen lumo! Tainalla On mm. otsikko Ihmeellinen lumi…


Nyt lähestyy kuitenkin vappu, joten en uskalla lopettaa tätä juttua lumeen, siksipä otan esille pari asiaa Taina Koivusen kirjan keväästä. Nythän jo aikaiset kukkijat ovat Suomessakin kukassa tai ainakin alkamassa riippuen, missä päin Suomea asuu. Minulla kukkivat Keski-Suomessa Muuratsalon saarella sinivuokot, pinkit scillat ja osa esikoista. Koivunen tuo kirjassaan Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa esille ilmaston lämpenemisen hyötyjä sekä haittoja.


Ilmaston lämpeneminen tarkoittaa sitä, että kasvillisuusvyöhykkeet pitänee määrittää uudelleen. Saatamme kohta kasvattaa magnolioita, persikoita ja viinirypäleitä. Tällöin upeakukkainen magnolia voisi olla yksi pihapuistamme. Arvio on, että hellepäivät jopa nelinkertaistuvat. Mallinnusten mukaan Etelä-Suomen ilmasto muistuttaisi vuosisadan lopulla nykyistä Keski-Eurooppaa. Mutta jo nyt on todettu keväiden varhentuneen 150 vuoden aikana niin, että lehdet puhkeavat noin 12 vuorokautta aikaisemmin.

Haitoiksi voidaan lukea talvipäivien pilvisyys ja sateisuus. Runsaat sateet aiheuttavat savimaiden tiivistymistä, eivätkä sadevedet johdu pois pelloilta. Leudontuvat syksyt puolestaan hidastavat puuvartisten kasvien karaistumista pakkasta vastaan, mikä lisää pakkasvaurioita. Myös lumettomuus voi lisääntyä, jolloin kasveilta puuttuu luontainen talven ’suojapeite’.

Nyt lopetamme kuitenkin lukuun Pihan viehkein puu:


”Kukkiva ja jopa hedelmiä tuottava puu tekee pihasta oikean puutarhan. Näyttävästä puusta kehkeytyy usein oman pihan rakas tunnusmerkki. Varttunut pihapuu antaa varjoa, puun alle voi sijoittaa penkin, sen oksille voi ripustaa lyhtyjä, ja latvukseen lapset voivat kiipeillä tai rakentaa majan.”


Vaihtoehtoja on paljon ja tässä muutamia: japaninmagnolia, kotipihlaja, paratiisiomenapuu, pilvikirsikka, purppuraomenapuu, purppuratuomi, rusokirsikka, sirotuomipihlaja…

Mikä on sinun pihasi viehkein puu? Minun on pilvikirsikka, joka keväällä on kaikista viehkein vaalkovaahtoisena kukkamerenä ja syksyllä päihittää ruskansa upeudessa jopa mongolianvaahterat.

TULEVASTA VIIKOSTA...

Ensi viikon alku menee viime vuoden ja tämän vuoden puutarhakirjojen parissa. Puutarhakuume on jo noussut ja nyt on aika LUKEA puutarhasta, vapulta puutarhaa jo TEHDÄÄN.

Loppuviikosta tarjoan teille kulinaarisen, makuhermoja mahtavasti kutkuttavan kirjan ja toivottavasti ehdin myös jonkun romaanin.

Näillä eväilllä kohden huomista, tulevaa ja sitä hetkeä, kun ruukuissani alkavat tuoksuherneet nostaa taimiaan kohden valoa...Tehdään mekin niin: Noustaan vahvoina valoon, juodaan kevättä ja sitä huhtikuun hulluutta, joka sekoittaa muiston ja pyyteen...

Tänään haluan kuitenkin muistuttaa, että Israelissa vietetään tänä iltana ja huomenna Holocaust-muistopäivää. Asiasta enemmän sekä Jaelin että Anun blogeissa.