SEÑOR PEREGRINO

Enpä tiennyt, minkä kirjan sain luettavakseni, kun kauniin kannen takia valitsin Cecilia Samartinin Señor Peregrinon (Tarnished Beauty, Bazar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren). Kirja on täynnä samaa meksikolaista taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon, mustan huumorin ja ihan puhtaan hulluuden sekoitusta, jonka olen aiemmin kohdannut elokuvassa Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Mainittu elokuvahan perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen ja on paitsi hyvin viihdyttävä myös ikimuistoinen.

Señor Peregrinon ensimmäinen kosketus on kuin kevyt, viihdyttävä hipaisu vaikkakin tarinan keskiössä vaeltaa rumaa, koko elämää rajoittavaa syntymämerkkiä kantava Jamilet, nuori kaunis tyttö, joka pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin päättäneenä löytää lääkärin joka poistaa hänen ’vammansa’. Ensimmäinen kosketus ei kuitenkaan kerro mitään lopputulemasta, sillä tämä aivan erilainen kirja vei minua meksikolaisella riemukkuudella, sulalla hulluudella, kun ajatellaan vaikkapa Carmenia, Jamiletin äidin siskoa, jonka luokse Jamilet asettuu asumaan. Pelkästään jo itsetietoisella, hyökkäävällä raivolla läskejään kantavan Carmenin takia tämä kirja olisi saatava nähdä filminä. Carmenin, jonka elämän keskiö on hintelä, tiukasti toisen kanssa aviossa oleva Louis ja siskontyttö vain hyödyllinen taloudenpitäjä, joka Carmenin vastusteluista huolimatta hakeutuu töihin läheiseen mielisairaalaan.

Tädin mustat hiukset sojottivat eri ilmansuuntiin ja katkennut kengänkorko teki kävelystä nilkuttavan. He keräsivät melkoisesti huomiota kulkiessaan kadulla, mutta Carmen ei tuntunut huomaavan mitään. Hän piti katseensa luotuna jalkakäytävään ja nojasi Jamiletiin kerran tai pari, kun toispuoleinen kulku muuttui huteraksi.


Jamilet tarttui tätinsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän, ja Carmen alkoi nyyhkyttää hiljaa. ”Minulla on niin paskamainen olo”, hän sanoi kyynelten valuessa poskia pitkin suuhun. ”Ei, sekin on liian kaunis määritelmä…liian todellinen. Sen voi sentään nähdä, sitä voi koskettaa. Minä olen kuin pieru – iso ja hiljainen tappaja, haiseva kammotus.”

Ja hyvin erikoisen (onko Meksikossa mikään muuta kuin erikoista!) mielisairaalan viidennestä kerroksesta Jamilet saa hoitoonsa sairaalan hankalimman potilaan, señor Peregrinon, jolta kaikki hoitajat yleensä irtisanoutuvat kuukaudessa. Jamilet jää ja saa kuunnella señor Peregrinon tarinaa pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan, joka onkin niin kiinnostava, että koukuttaa sekä Jamiletin että lukijan. Matka on rankka, pölyinen, kiihottava ja ratkaiseva neljän nuoren elämälle. Kysymys on tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta, jonka kohde ei ole pyhä Jakob, vaan suloinen Rosa.

Cecilia Samartinin kirja on meksikolaisen kiihkeä, mutta se näyttää ihmisluonnon sisimmän. Tämän asian esille tuomisessa Samartinilla on vahvuutta, sillä hän toimii kirjailijan työnsä ohella psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Kirja tuntuukin vilisevän poikkeusyksilöitä, joista Jamilet, niskasta alareisiin rumentavaa syntymämerkkiä kantava nuori tyttö, tuntuu kirjan tervejärkisimmältä. Juuri Jamiletin kasvu- ja kehitystarina onkin tämän hyvin tiheän kirjan kuin rauhoittava ja kiinnipitävä sidos. Toiseudesta tulee Jamiletin vahvuus ja señor Peregrinon pyhiinvaellusmatka saavuttaa lopultakin vuosikymmenien jälkeen tarkoituksensa, mutta miten, sitä en saa kertoa, sillä lupasin señorille…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni arvostelleet ainakin Kirppu, Peikkoneito, Amma, Ahmu ja Naakku.

NEC TECUM POSSUM VIVERE NEC SINE TE

Kunpa voisin vain istua tässä, mutta kun minulla on muutakin. Paljon kirjoja. Enkä tee mitään hutiloiden, mutta nyt en etene. Miksi? Ehkä siksi etten pysty elämään sinun kanssasi enkä ilman sinua. Nec tecum possum vivere nec sine te.


Kunpa voisikin elää vain taiteille ja kulttuurille ja jättää kaiken muun. Vita brevis, ars longa.


Kunpa voisin nyt sulkea tämän koneen ja avata sen vasta luettuani ja kirjoitettuani wordille elämykset ainakin kymmenestä kirjasta. Kuitenkin: Jokaista vetää hänen oma halunsa. Trahit sua quisque fortunae.


Kunpa...kuitenkin: Vade mecum/ kulje kanssani, sillä otium sine litteris mors et hominis vivi sepeltura/ vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Senhän piti olla niin, että elämä ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. Vivere sine litteris mors et hominis vivi sepeltura....onko Seneca erehtynyt...

kuva Mark Nicholson/Country Home & Interiors

KATRI VALA

Katri Vala syntyi Muoniossa syyskuun 11. päivänä 1901. Isän suvun puoleiset juuret olivat kuitenkin Porvoossa, jossa Valan perhe viettikin suurimman osan Katrin lapsuutta ja vihdoin asettui sinne niin, että Katri saattoi käydä Porvoon Yhteiskoulua, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1919.

Katri Vala toimi kansakoulun- ja kotiopettajana, oikolukijana ja konelatojana. Hän oli kuuluisan Tulenkantajat –ryhmän nimimerkki ”Pecka”. Porvoo oli kulttuurisesti kiinnostava ja innostava kaupunki ja maailman palon uhatessa Katri vala oli 1930 –luvulla perustamassa myös vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmää Kiilaa. Hänen kirjallisessa tuotannossaan tältä ajalta tulevat voimakkaasti esiin pasifismi ja fasismin vastaisuus. Tässä kohtaa en voi olla mainitsematta, että samat teemat veivät monia lujaa '69--'72. Näistä aatteista en vieläkään löydä mitään moitittavaa! - pienin tarkennuksin.

Vala oli ehdottomasti aikaansa edellä, mutta myös ajalleen välttämätön. Mitä olisi maailmamme ellei silloin olisi kuultu esimerkiksi taiteilijoiden huutoa natsismia vastaan! Henkilökohtaisesti Vala sai kärsiä kapinallisen leimastaan, mutta tämähän on aina ollut barrikadeille uskaltautuvien kohtalona. Kukaan on kuitenkaan tuskin pystynyt vastustamaan hänen kiihkeitä ja rohkeita runojaan, joissa soi uskaliaan, eroottisen, intohimoisen naisen melodia. Katri ei ollut objekti, hän oli ehdoton subjekti!


Onneksi olen tajunnut ostaa eniten rakastamieni runoilijoiden kootut runot upeina, nahkaselkäisinä painoksina. Kuka kustantaja enää tekee kirjoja nahkaselkäisinä! Ja ainakaan runoilijoita… Katri Valan Kootut runot on WSOY:n ja vuodelta 1958! Vuodelta jolloin minä ehkä olin vasta pilke isäni silmissä...;-)

Monen aikalaisen tavoin Katri Vala sairastui tuberkuloosiin 1928, josta hän ei koskaan täysin parantunut. Tauti johtikin hänen varhaiseen kuolemaansa vain 42 -vuotiaana.


Katri Vala kuitenkin elää, sillä tuli, kuten hän, ei sammu koskaan! Olen jo aikaisemmin esitellyt teille hänen runojaan ja vastakin sen teen. Jos ilmaantuu toistoa, se johtuu vain siitä, että eräät hänen runoistaan ovat minulle hyvin, hyvin rakkaita. Toivon, että suotte Leena Lumille anteeksi, että tuon syyskesään runon Lumipisara. Ellette suo, en tiedä, miten elän kesät, jos todellakin muutan nimeni Leena Lumiksi, sillä lumen janoni on tyydyttämätön.


Jo Katri Valan koottujen runojen aloitus on kuin palava soihtu:


Ah, niitä säteileviä muistoja,
kun kesä alkoi tulla,
kun sinä, aurinko, nuorena ja ihastuneena
kimmahdit miltei yöllä esiin
ja sinkosit räiskyen ja säkenöiden
yli taivaan polttavan kaaresi,
kunnes vihdoin halkaisit sen
kahdeksi kaarevaksi, siniseksi rinnaksi,
jotka ruokkivat silmuja pursuavaa maata!

HURMION TYTTÄRET

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”

Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille, kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…

Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni.

Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit ja varmaan Satu myös...

Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri Vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.


Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja!  Vuoden 2009 paras kaunokirjallinen teos!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.

BLOGIMAAILMA ON IDEAPANKKIEN KUNKKU

Ehkä muistatte tämän kuvan, ehkä ette. Tämä kuva kirvoitti aika hyvän keskustelun, sillä samaa tapettia löytyy myös haljunsinisenä. Serkkuni löysi tämän tapetin heidän makkariinsa blogistani, joten blogit voivat toimia mainonnan kunkkuina. Minähän tarjoilen etupäässä kirjoja, mutta jo kovatahtinen lukeminen vaatii kevennystä niin minulle kuin teille. 

Jos/kun innostuu jostain tapetista kannattaa aina tilata yksi ylimääräinen rulla. Siihen on montakin ihan järkisyytä, mutta sitten yksi muu: Kun me laitoimme makkariimme Salaisen puutarhan, ajattelin, että sitten kun Salainen puutarha on muisto vain, teen loppurullasta taulun. Nyt se oli tehty juuri meidän tapetista yhden sisustuslehden olkkarin seinälle!

 En ole ihan näin vuoteenomana;-), mutta tähän nyt vain tuli näitä vuoteita...

kuvat Country Homes & Interiors ja Sateenkaarentaa

ÄLÄ ANNA MINUN

Hyvä Jumala,
älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
ivalliseksi ja ikäväksi,
kuivakaksi ja kyyniseksi
etten iloitsisi sateen tuoksusta
ja västäräkin veikeästä vipatuksesta,
ettei rakkaimpani hymy
saisi sydäntäni sykähtämään.
Älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
niin haljuksi ja happamaksi,
kitkeräksi ja katkeraksi,
etten haluaisi pitää lettukestejä,
kopsutella kevätöisellä kadulla
ja syödä suklaajäätelöä
vanhan kirjastotalon portailla.
Hyvä Jumala,
älä anna minun koskaan tulla
niin vanhaksi,
etten unelmoisi.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)
kuva Country Homes & Interiors

LUEN LIIKAA, NUKUN LIIAN VÄHÄN, RAKASTAN...

Sain Lumiomenalta Tunnustuksen ja Haasteen, Kiitos♥ Minä en nyt haasta ketään erityisesti ja tunnustuksia en kerää, enkä jaa, sillä olen muutenkin innostunut linkittäjä, joten kaikki, jotka haluavat/innostuvat kertokoon itsestään seitsemän paljastusta. Olen tämän tehnyt ennenkin, mutta 25  asiaa minusta facessa ja sitten Lumiomenan yllytyksestä 100 asiaa!, joten ans' katsoa, saanko tähän mitään uutta aikaiseksi:

1) Olen tehnyt Hoitotahtoni/My Last Will ja se löytyy myös blogistani täältä.  Siitä näkee herkkuruoat yms.

2) Minulla on suorastaan addikti tv-sarjaan Brothers & Sisters. Olen ostanut jo ensimmäisen ja toisen tuotantokauden ja ostan kolmannenkin. Tänään tulee kolmannen tuotantokauden toistaiseksi viimeinen osa, sillä sarja siirtyy tauolle. Kun huomasin tuon asian tänään lehdestä, sairastuin välittömästi rankkaan flnnssaan, joten en ole nyt oikein vireessä. Ehkä pidän sarjasta siksi, että elän ikuisessa veljen kaipuussa. Veli, jota en koskaan saanut, taitaa olla Kevin...

3) Luen liian paljon eli yli sata kirjaa vuodessa, mikä aiheuttaa, että nukun liian vähän, mutta tämä on aivan luonnollista, sillä elän lukeakseni. Onneksi ehdin rakastaakin: intohimolla.

4) Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet niin romantiikassa kuin kuolemassa.

5) Olen aina heikompien puolella, siksi olen naisten, lasten ja eläinten puolesta.

6) Voin ostaa vaatteen hintaa katsomatta, mutta käytän sen sitten myös loppuun. Suosin laatua, en määrää.

7) Olen yltiörehellinen, romanttinen, tunteellinen, kranttu, itsepäinen, esteetikko...ja mottonikin on Armi Ratialta:  Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus.

kuva 1 Morten Holtum/Kodin kuvalehti

CAMILLE CLAUDEL - KUVANVEISTÄJÄN ELÄMÄ

Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.

Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.


Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’


Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! ’Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat. Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.


Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!


Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”

Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…

Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!

24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.


Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.


Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…


Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…


Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…


Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…


Maanpakolaisena,
keskellä pilkkahuutoja,
hänen jättisiipensä estävät häntä kävelemästä.


- Charles Baudelaire -

*****

Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?

Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle tapahtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajatella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!

Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.

Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen.  Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistaiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!

SARA

Minä käyn mielelläni Saran blogissa. Hän tekee keskittynyttä työtä, on kiinnostunut tyttökirjoista, mutta tekee paljon muistakin arvosteluja. Hän on mm. tehnyt syvän arvostelun Leena Lehtolaisen uusimmasta. Nyt siellä tapahtuu kohta jotain jännää. Yllä olevassa kuvassa on Jean Rhys, josta löydätte enemmän tietoa Saran blogista. Minä annoin tällä kuvalla 'kasvot' Saran blogille, sillä eihän me voida tietää, vaikka hän olisi juuri kuin tämä neito tässä... 'An Oldfashioned Girl' Saran löydätte täältä

SAMARKAND

"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."

Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009, suomennos Annikki Suni). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.

Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.


Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta miltei yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe ja aivan yhtä huumaava.

Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.

Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."


Samarkandin rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."

AMIN MAALOUF

Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta. Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.

Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.

Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).

MONDAY, MONDAY...

Hyvää alkanutta viikkoa Kaikki Ihanaiset Lukijani!

Yllä oleva kuva ei tarkoita, että aikoisin viettää tämän viikon toaletissa, vaan se nyt on siinä koska;-) (Odotan, että eräs remppa alkaisi....) Viikonloppu oli niin hektinen, että seuraava on pyhitetty Täydelliselle Joutilaisuudella, mutta me ei olla siellä vielä, vaan aloitamme tätä uutta viikkoa nyt todella pirteinä. Eilen tuli sitten käytyä elokuvissa katsomassa Bessun ja kolmen lapsen kanssa 3D-leffa Muumipeikko ja punainen pyrstötähti. Minä ihmettelen kaikkia tekniikan saavutuksia huuli pyöreenä, joten mulle se oli elämys, mutta jotkut ihan pienimmät eivät meinaneet jaksaa puoltatoista tuntia. Mielessä kävi: tunti olisi riittänyt. Hemingwaysin terassillakin on tullut istuttua ja hauskaa on ollut. Jyväskylä on kertakaikkisen ihana kaupunki, joka elää yölläkin kiitos yliopiston. Nuoret ovat pikkukaupungin pippuri ja basilika!

Dina on nyt täällä hoitolapsena, sillä Meri ja Teemu tekevät muuttoa Helsinkiin, joka tapahtuu huomenna. Meri aloittaa opiskelun Helsingin yliopistossa ja myös Teemu pääsi haluamaansa opiskelupaikkaan. Asunto tuli viikossa ja meri on ihan liki....Hieman on outo olo, mutta pitäähän näihin muutoksen tuuliin mukautua ja poikaset lentävät aina vain kauemmas...

Sanokaa ihan mitä tykkäätte, mutta tämä viikko on hieman kevytmielinen eli uusintoja, ehkä sisustusta ja uutisia, jos jotain jännää tapahtuu. Asia on nyt niin, että sain kuin melkein vahingossa käsiini kirjan, joka VIIHDYTTÄÄ minua niin, että nautin sitä yhtä hitaasti kuin Geisha-patukkaa. Tämä teos jotenkin poikkeaa siitä, mitä olette tottuneet minulta odottamaan.

Puutarhassa aion kitkeä kukkapenkit, sillä se on erittäin hyödyllinen syystyö. Aion myös seurata tarkkaan öitten kylmyyttä, sillä viime joulun kolme valkoista amaryllistä ovat olleet suven ulkona ja yritän kukittaa ne uudelleen seuraten tarkoin Sarin ohjeita, jotka löydät hänen blogistaan täältä

Ensimmäinen uusintani on kirja, jonka taisin tehdä blogini ensimmäisellä viikolla helmikuussa 2009...., mutta sitä ennen: Pirtsakkaa alkanutta viikkoa ja Monday, Monday...

Love
Leena Lumi

kuva Sateenkaarentaa

SAATOIN ARVATA, ETTÄ KAIPAISIN SINUA, ETTÄ...

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että
autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla,
että suru asettuisi taloksi. Että kaipaus tuntuisi
joka hetki.

- Lassi Nummi -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Valloittava Valkoinen

HAVE A NICE WEEKEND

How Can We hang On To A Dream
picture by Tuure

REVITTY SYDÄN - VOIKO USKOTTOMUUDESTA TOIPUA?

Muistatko miltä tuntui rakastua niin, että sinussa huojahti? Muistatko, miten huulesi syttyivät tuleen hänen huulissaan ja sylisi huusi nälissään hänen syliään? Muistatko, miten seinä johon nojasit, tatuoi selkääsi kuvionsa ja miten mustarastas lauloi katkeamatta koko sen suvisen yön, jolloin taivas kaartui korkeammin kuin koskaan ja vannoitte ikuisen rakkauden valat todistajina aamu-usvan seitti ja tyydytyksen hiljainen, raukea huokaus?


Me kaikki muistamme, miltä tuntui rakastua, rakastaa, lupautua ja lähteä kulkemaan yhdessä toisen kanssa. Perustaa oma pesä, saada yhteiset lapset, lainat, lemmikit, arki ja juhla, riidat ja rakastelut ja luottamus siihen, että toinen on aina siinä vierellä tapahtuipa mitä tahansa. Hän ei koskaan minua jätä, sillä näin oli tähtiin kirjoitettu. Vaan entä jos…?


Maria Buchert, Kari Kiianmaa ja Tellervo Uljas ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010). Tämä kirja vastaa kysymykseen: vaan entä jos toinen osapuoli pettääkin sopimuksen, lähtee toiseen syliin, toisiin kyliin, vaihtaa uuteen nuorempaan, vanhempaan, kauniimpaan tai rumempaan? Vaihtaa sinut toiseen kuin vaihtaisi paitaa tai autoa. Tai entä jos hän salaakin kaiken ja sinusta tulee hotelli ja arki, toisesta taivas ja juhla. Miten sinä selviät sitten? Miten selviytyä pettämisestä, petetyksi tulemisesta tai miten selviytyä siitä, että tajuat itse olleesi se, joka petti!

Revitty sydän kirjan tekijöistä Maria Buchert on tutkinut uskottomuutta ja sen syitä uskottoman näkökulmasta. Kari Kiianmaa on psykologi ja parisuhdeterapeutti. Tellervo Uljas on tutkinut petettyjen selviytymistä uskottomuuskriisissä. Kirja jakautuu tavallaan neljään osaan, jossa alussa tarkastellaan uskottomuutta yleisesti, sitten saavat vuoron uskottomuuden uhrit, joilta uskottomuuden myötä on kadonnut illuusio omasta haavoittumattomuudesta ja jotka vahvasti tiedostavat elämän epävarmuuden ja oman katoavaisuutensa. Uhrien jälkeen Maria Buchert antaa äänen uskottomille, joista löytyykin kauheiden pettäjien sijaan hellyysvajeisia ihmisiä täynnä selittämätöntä hellyyden ja rakkauden kaipuuta täynnä kärsimystä omasta uskottomuudesta. Kirjan viimeinen kolmannes on kuin terapiaistunto, jossa kootaan sirpaleita. Käydään läpi parisuhteen mahdollinen pelastaminen, petetyn sekä pettäjän kasvuhaasteet, mutta myös tilanne, jossa parisuhde päättyy. On myös Uskottomuustesti ja neuvoja miten ehkäistä uskottomuus sekä kuin kultaisena siltana parisuhteen voittoon, rakkauden kaiken se kestää, kaiken se kärsii –pitkospuina ylitse vajottavan suon Parisuhteen kymmenen käskyä.

Minun mielestäni evankelisluterilaisen kirkon pitäisi nyt astua nykyaikaan ja tarjota vihkipareille tämä kirja yhdessä sen perinteisen vihkiraamatun kanssa. Elämme huimia aikoja. Kaikenikäiset eroavat. Pitkätkin liitot päättyvät eroon, sillä jokainen hakee omaa onneaan ja palvontaa, sillä narsismi, kätketty tai näkyvä, on päivän trendi. Ei nähdä omalta hellyysnälältä enää sitä hiillosta, josta se tuli aikanaan syttyi. Ei tajuta herättää sitä tuttua, rakasta, arjessa hiipunutta tulta henkiin, vaan mennään sinne, missä tuli palaa uutena ja ilman vaivannäköä syttyvänä. Katsotaan uuteen tuleen ja nähdään tulen kertovan usvan tarinaa, mutta kun herätään löydetään hiillos vailla hehkua ja kärsimys alkaa. Kärsimys! Tämä on Revityn sydämen punainen lanka: Pettäminen satuttaa kaikkia osapuolia.

Maria Buchert:

Pettäjän tie ei ole helppo. Tietä lähtee kulkemaan ihminen, joka on monella tapaa epätoivoinen. Elämä, parisuhde ja ennen kaikkea oma minä ei ole vastanneet niitä tavoitteita, joita elämälle on asetettu. Pettäjän tiellä kulkee ihminen, joka tietää satuttavansa muita. Tämä satuttaa myös pettäjää. Pettäjän tielle lähdettäessä onkin hyvä muistaa, että jos takana on huomattava määrä ongelmia, löytyy niitä edestä ainakin yhtä paljon.


Uskottomien elämäntarinoita lukiessa havaitsee, ettei kukaan voi saada kaikkea, maksamatta siitä kovaa hintaa. Harhaluulon ’pettäjän helposta elämästä’ voi unohtaa. Uskottomuuskriisissä ei kärsi vain petetty vaan myös pettäjä. Pettäjän kärsimys on vain hiljaisuuden ja salaisuuksien verhoamaa.

Revitty sydän toivottavasti löytää tiensä jokaisen lukijani luokse. Tätä lukekoot niin onnellisissa pitkissä suhteissa nauttivat parit kuin myös ne, joiden sydän on nyt pirstaleina ja tuntuu kuin maa katoasi jalkojen alta. Tämän kirjan lukeminen on terapiaa ennen akuuttia tarvetta terapiaan! Jokainen, ja kiveen on hakattu, että jokainen löytää jotain itsestään tässä kirjassa. Kolme alan huippuasiantuntijaa ja sitten sekä itse petetyt kuin myös pettäjät, kirjoittavat tarinaa, jossa onni ja rakkaus on niin mahdollista saavuttaa ja säilyttää kuin lopullisesti kadottaa.

Vaan yksi ei koskaan katoa ja se on rakkaus. Rakkaudesta sain kerran keskustella Maria Buchertin kanssa, sillä hän oli kummipoikani kastepappi. Puhuimme ikuisesta rakkaudesta ja siitä ainoasta oikeasta…Ja nyt Maria on mukana tässä kirjassa, jota suosittelen kaikille ikään, säätyyn, rotuun, uskontoon katsomatta, sillä kiveen on hakattu:


Rakkaus ei koskaan häviä. (1.Kor. 13:8)

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ, MUTTA...

Uskokaa tai älkää, mutta jokin tässä kuvassa ennakoi seuraavaa kirjaa;-)

SINUN UNESI PITKÄ ON, ON SAKEA VIINI UNIEN...

Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.
Sinne minua houkutat,
yhä lähemmäksi luoksesi,
yhä syvemmälle luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin.

- Marja-Leena Mikkola -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure

MINNE TYTÖT KADONNEET

Myönnän heti, että en ole ollut mikään Leena Lehtolainen fani. Ensimmäiset Lehtolaiset paras ystäväni pakotti minut lukemaan ja silloinkin pidin vain kirjasta Luonas en ollutkaan (2007) ja dekkareista vain Kuolemanspiraalista (1997). Ja sitten luin Henkivartijan (2009), joka oli aika kovatyylistä dekkariksikin, mutta laatuisa…Mutta: Enhän edes ollut lukenut niitä kaikkia, enkä aikonutkaan…kunnes…

Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010) lunastaa Lehtolaisen sijan kirjastossani, sillä tämä oli yksi niitä uskomattomia kertoja, jolloin saatoin lukea suomalaista dialogia ilman myötähäpeää. Tiedättehän vanhat kotimaiset elokuvat, miten niissä puhutaan lemmestäkin kuin se olisi pilaantunutta maitoa ja murhasta kuin pitäisi huutaa lujaa ja tuijottaa vihaisesti ja siinä kaikki. Myönnän, että Leena Lehtolainen on äärettömän lahjakas kirjoittaja, joka selvästi panee peliin kaikkensa. Hänen dialoginsa kirjassa Minne tytöt kadonneet on kuin kokemuspohjaista, sillä sen maku on niin tosi! Ja mitä tulee Maria Kallioon, niin hänestä on tullut Lehtolaisen ilmetty alter ego, sillä kirjailija on omimillaan rikospoliisi Kallion pään sisällä ja nahoissa. Maria Kalliona Leena pääsee ehdoitta ’under my skin’.

Minne tytöt kadonneet –teos vie meidät keskelle sitä aihetta, jota nettipalstat suorastaan kiehuvat: maahanmuuttajien kulttuurin ja paikallisen väestön kulttuuriin välisiin ristiriitoihin, jotka pahimmillaan työllistävät rikospoliisia, synnyttävät pahoinpitelyjä ja jopa murhia. Nyt katoaa miltei samanaikaisesti kolme tyttöä, joista yksi on Sudanista, yksi Afganistanista ja yksi Bosniasta. Hämmennys on suuri ja jonkin mielessä ehtii jo käydä mielikuva maahanmuuttajatyttöjä tappavasta sarjamurhaajasta…Tytöt ovat seurustelleet kauppaneuvos Sylvia Sandelinin kustantamassa Tyttökerhossa, jonne pojilta on pääsy kielletty, mutta jossa maahanmuuttajatytöt voivat seurustella vapaasti suomalaisten tyttöjen ja naisten kanssa. Kauppaneuvos on niin värikäs hahmo, että takuulla jo ihan hänenkin takiaan tämä kirja tullaan käsikirjoittamaan tv-sarjaksi. Sylvian mielipiteet ovat osin vuosituhannen vaihteen yläluokalta, mutta rinnassa sykkii lämmin sydän ’hänen tytöilleen’. Toinen värikäs, suorastaan räväkkä hahmo on rikospoliisi Ursula Honkanen, joka korkeilla koroillaan ja tekokynsillään on oletettua paljon kovempi poliisi ja hän sanoo aina mitä ajattelee:

Voi itku teitä suvaitsevaisia hölmöjä! Miinasillanpäät ja helvisipilät varmaan pyörivät haudassaan kun kuulevat että suomalaisnaiset haluavat kääntyä muslimeiksi ja hankkiutua takaisin siihen alistettuun asemaan, josta he parhaansa mukaan yrittivät kiskoa meidät pois. Onko joissakin naisissa sisällä joku ihmeellinen halu antaa miesten määräillä? En tajua, tajuatko sinä, Kallio?

Maria ei provosoidu Ursulasta, jota kovasti arvostaa poliisina, mutta mielessään hän ajattelee:

Nuorena olin ajatellut, että kiihkouskovaiset olivat kahjoja. Hieman vanhempana olin koettanut käsittää heidän ajatusmaailmaansa, mutta en voinut hyväksyä sellaista tapaa uskoa, joka teki toisesta sukupuolesta alempiarvoisen, olipa uskonto mikä tahansa.

Minne tytöt kadonneet on dekkari, mutta myös yhteiskunnallista pohdiskelua sekä ihan alastonta faktaa siitä, mitä maassamme tällä hetkellä tapahtuu. Onko niin kaukaa haettua, ettemmekö voisi lukea uutista omasta aamuaviisistamme päähuiviinsa kuristetusta muslimitytöstä! Ja päivittäin törmäämme maahanmuuttajia vastaan tai myötään julkaistuihin mielipiteisiin. Kysymys kuuluukin, kuka on oikeassa tilanteessa jossa on kaksi totuutta? Vai onko totuutta sittenkään olemassa ja kaikki on vain unta, jossa luulemme näkevämme ainoan oikean totuuden…

Hyvänen aika, onko Maria Kalliosta tulossa minulle suomalaisvastine addiktilleni Kay Scarpettalle!

LEENA LEHTOLAINEN

Leena Lehtolainen, s. 11.11.1964, on Suomen suosituimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut parikymmentä teosta. Tunnetuksi hän on tullut erityisesti Maria Kalliosta kertovasta kirjasarjastaan, josta on tehty mtv3:lla esitetty suosittu televisiosarja. Lehtolaisen esikoisteos Ja äkkiä olikin toukokuu julkaistiin tekijän ollessa vasta 12-vuotias.

Lehtolainen on myös kirjoittanut kolumneja sekä julkaissut muitakin kaunokirjallisia teoksia kuin dekkareita. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myyty 16 maahan, uusimpana Espanja ja Italia. Lehtolaisen teokset ovat suosittuja etenkin Saksassa.

Lehtolaisen uusin teos Minne tytöt kadonneet on 11. Maria Kallio –rikosromaani. Kirja on vaikuttava kertomus maahanmuuttajien ja paikallisen kulttuurin yhteentörmäyksestä. Seura –lehdessä no 32 Sanna-Kaisa Hongiston jutussa Alistettuja pitää puolustaa Lehtolainen toteaa:

Suomalaisen ja radikaalin islamin naiskuvan törmäyksessä olen raa’asti sitä mieltä, että suomalainen on oikeassa. Alistettuja pitää puolustaa eikä vedota siihen, että alistaminen johtuu muuttajien kulttuurista.

En edes hyväksy kunniaväkivalta-nimitystä, koska väkivalta ei ole koskaan kunniallista. Parempi termi olisi häpeäväkivalta.

Lehtolainen kertoo järkyttyneensä etsiessään kirjaansa materiaalia netin keskustelupalstoilta. Ihmisten viha hämmensi ja vei yöunet. Toisaalta kirjailija myöntää itsekin ’saavansa raivareita’, kun hänen arvomaailmansa törmää toisenlaiseen.

Puran raivoani juoksemalla, luukuttamalla musiikkia ja tietenkin kirjoittamalla. Joskus rauhoitan itseäni joogalla.

Anna-lehdessä 32-33 Miia Siistosen jutussa Jokainen kirja on ihme, kerrotaan:

Kirjoitusprosessi oli tällä kertaa poikkeuksellisen raskas. Lehtolainen sai ideansa kirjaansa jo vuona 2003, jolloin hän osallistui Yleisradion Kabul kutsuu –ohjelmaan. Aihetta muhitellessaan hän liikuskeli maahanmuuttokriittisillä nettisivuilla ja ihmetteli, mistä tolkuton viha kumpuaa.
Lehtolainen tuntee intohimoa taitoluisteluun ja kissoihin. Suu napsaa kantarelleihin. Mielijuoma on Laproaigh. Flow-tilassa kirjoittaminen vie Leenaa täysillä. Hurjimmillaan Lehtolainen on työskennellyt jopa neljäntoista tunnin rupeamia, jonka jälkeen kierroksia pudottaa vaikka keittiön siivous.

HAUDANKAIVAJAN TYTÄR

Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…

Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:

Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!


Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.


Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.


Minua vapisuttaa. Kun on elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.


Pane minua, pane. Satuta vähän.


Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?


Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.


Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”


Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.


Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.


Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.


Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?


Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.


Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.


Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…

Appassionata


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanainen  Susa  Katja/Lumiomena  Jaana  ja Suketus

TUULEN HEVONEN

Hevonen on noussut vuorelle
Seisoo kauniina, hevosenvärisevänä

Huiskauttaa häntää, harjaa
Tuntee sieraimissaan
tuulen hyväilyn


Hengittää samaa hengitystä:
villiä, vapaata, tuulitanssia


Korskahtaa, kuopaisee,
nostaa laukan, lentää...


- Runotalon Sari & Leena Lumi -
kuva Iines

KARHUT RAKASTAVAT OMENOITA JA SISARENI...

Karhut rakastavat omenoita, joita sisareni niille syöttää ja sisareni rakastaa karhuja, jotka tulevat syliin!

kuvat Pekka Mäkinen

KIRJALLINEN BLOGINI EI OLE MUUTTUMASSA ELÄINTARHAKSI, MUTTA...

Kirjallinen blogini ei ole muuttumassa eläintarhaksi, vaikka joku nyt voi yhtäkkiseltään niin luullakin. Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä on vain minun tapani nollautua vahvojen lukukokemusten jälkeen. Eikä tämä tieto tee pahaa entisillekään lukijoille, joille olen tätä aina tehnyt, mutta en koskaan kertonut syytä;-) Ja eihän sitä asiaa mikään muuta, että eläimet ja niiden hyvinvointi on aina ollut minulle tärkeä asia. Silti: Elän lukeakseni!

kuva Pekka Mäkinen

ELÄINYSTÄVÄMME BIOLOGISESSA TORJUNNASSA

Jos olet jo lukenut Riku Cajanderin loistavan kirjan Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010), tiedät, miten houkutella puutarhaasi eläinystäviä, joista on sekä hupia että hyötyä. Monien vuosien jälkeen täytin siileille kupit ja niihin koiran kuivamuonaa, toiset laittavat kissojen vastaavaa, ja ihme tapahtui: Nyt pihallamme on iltaisin ainakin viisi ruokailijaa, Päämies epäilee luvun tuplaksi;-) Hänen ei kannata kuitenkaan marista siitä, että koirannappuloita menee, sillä ensinnkään ne eivät kelpaa Hänen Majesteetilleen Olgalle ja toisekseen nyt ovat etanat ja lehtokotilot hävinneet! Ja kuka se onkaan, joka illat kyykkii siilien touhuja eniten ihastelemassa...Päämieshän siellä kamera mukanaan, mutta ei edes kuvaa, kun keskittyy niin intona siilien moninaisiin juttuihin. Miksi monta ruokakuppia? Siksi, että siilit ovat kovia tappelemaan keskenään. Myös Olgalle alkoi nyt uusi, vireä elämä, sillä Vanha Neiti ei NOUDA siilejä, vaan PAIMENTAA niitä hellästi milloin karhealla haukulla, milloin pikkuhaukulla, milloin käyden vähän nuuhkaisemassa.

Talvipesäsuunnitelmakin on jo valmis ja sen keksi itse Päämies: Meillä on eläimiä varten semmoinen hoitamaton pihaosio, jonne hankimme pari kuormalavaa ja sinne vain heinää. Kuivuuden takaavat päälle kasatut varatalvipuumme, joita emme yleensä tarvitse ennen toukokuuta, jolloin sitten siilitkin jo selviävät ilman pesän suojaa. Pihallamme on iso kallio ja myös kallioluola, mutta se on useimmille eläimille epämukava pesäpaikka kosteuden takia. Olemme nähneet sinne livahtavan vain lumikon, mutta sekin oli talviaikaa, joten emme tiedä, millä asioilla lumikko liikkui.

Lokakuun lopulla aloitamme aina pikkulintujen talvisyötön, jota pitää jatkaa Suomen oloissa huhtikuun lopulle, jos sen kerran on aloittanut. Pikkulinnuista on suuri hyöty puutarhassa, sillä ne syövät moninaisia kasvein ja puiden tuhohyönteisiä eli ovat siis parasta mahdollista biologista torjuntaa. Ehdottomasti ahkerin on kirjosieppo, jonka kaksiavioisuus jo takaa runsaan hyönteispyynnin. Ja mikä laulu, kun uros virittyy kahdelle armaalleen serenadia laulamaan: Laulu on kuin satakielen, paitsi se lopun pikkuluritus jää kuin kesken, mutta uusi alkaa heti...Jos haluat tietää enemmän biologisesta torjunnasta vaikkapa tornipöllöjen avulla, mene S:n blogiin Isreliin, jossa asia on hoidettu juuri kuten pitääkin. S:n ja tornipöllöt löydät täältä

S:n kiinnostavasta blogista löysin myös lepakkopöntöt ja nyt on tuska suuri, kun Päämies ei ymmärrä, että hänen pitää rakentaa meille lepakkopönttöjä. Millä ihmeellä viritetään itsepäinen mies, jonka mielestä lepakot ovat kiinnostavia ja näemme muka niitä riittämiin ilman pönttöjäkin! Jokin hänen järkeilyssään ontuu...Onneksi olen aika kekseliäs naaras;-) Ja miten lumoavia ovatkaan illat, jolloin istumme puutarhan pimeässä ja lepakot suihkivat vieritsemme suih!suih! Lepakoissa on jotain ikiaikaista...ja mystistä. Ja pöllöt taas saavat hymyn huulille:

kuvat Pekka Mäkinen ja Itä-Savo/netti

ELÄMYKSELLISTÄ ELOKUUN VIIKKOA SYYSAROMEIN

Paluu arkeen tapahtuu tänään. Mieheni palasi liike-elämän kiemuroihin ja ulkona tuntui aamulla kirpakka aavistus syksystä. Nähtyäni tämän Ilonan kuvan, jossa maailman sensiviitivisin, kaunein ja älykkäin koiruus, omenoita ja villarannekkeet, en saanut pidäteltyä itseäni, sillä minä olen syksy! Etsin syksyn merkkejä kaikkialta ja nyt se on jo helppoa, sillä pihlajanmarjat alkavat punertaa, uimavesi oli eilen aavistuksen viileämpää kuin kertaakaan koko suvena, muutama ruskalehti on nähty ja kaiken huipuksi tintti kävi jo kurkkimassa kirjastoni ikkunalla murkinaa...vaan ei hän vielä saa ravintolani antimia, sillä tintti & co on puutarhani hoitaja ja saa tehdä vähän myös töitä talviruokintansa eteen. Kohta kutsuvat lenkkipolut, mutta ihan pieni hetki vielä jumalaista joutilaisuutta...

Kannattaa todellakin käydä kurkistamassa, mitä Ilona puuhaa nyt, sillä aavistan, että mukava syys/talvi/jouluyllätys on tulossa♥

SATURNUKSEN RENKAAT

Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pienestä lammikosta tulee järvi, tuulenhenkäyksestä myrsky, kourallisesta pölyä autiomaa, pienestä rikkihiukkasesta veressä tulivuoren polte. Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö? Tarvitaanko unen käytävillä kulkiessa enemmän vai vähemmän ymmärrystä kuin ihmisellä on nukkumaan mennessään?

Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:

Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.

Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan, Omar Khaijamin, Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:

Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin. Mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.

C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun oli kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…


Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa myötäeläen vahvasti, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:

Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.

BECAUSE THE NIGHT...

Because the Nigth by Patti Smith
picture by Erjuska

SUVISUNNUNTAIN SULOA JA VÄHÄN TULEVASTA

Nyt kannattaa nauttia tästä suvisesta sunnuntaipäivästä, päivästä, jossa on siirtymän viehätystä: Vielä suvi ja uimavedet lämpimät, mutta syyshortensiat ja kallionauhukset jo kuiskivat syyskuusta. Tämä on mun juttu ja päivä meneekin uiden, puutarhassa ja grillaten.

Sen verran tulevasta, että seuraava, uusi kirjani ei ehtine valmiiksi ennen viikon puolta väliä ja ajattelin laittaa sitä sun tätä sekä ehkä pari semmoista uusintaa, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Menin hiukan kipsiin Ros Wynne-Jonesin loistavasta kirjasta Sade lankeaa. On vaikea aloittaa heti uutta luettuaan vaikka Poltetut varjot, Elävältä haudatut, Haudankaivajan tytär tai Sade lankeaa. Olen nyt vain sulatellut, lukenut lehtiä ja yrittänyt palata takaisin tähän pinnalliseen elämään. Ai niin, ensi viikolla pieni postaus myös biologisesta tuholaistorjunnasta puutarhassa.

Joukossamme on kiinnostava, nuori kirjabloggaaja SaSo, joka on tehnyt juuri arvostelut mm. kirjoista Kukkien verellä kirjottu (aion lukea!) sekä Poltetut varjot. Hänet löydät täältä

Mietin tässä, että koska loppuvuodesta, joskus syksyllä järjestän taas Kaunein Kirjan Kansi -kisan, tänä vuonna laitankin samaan yhteyteen arvonnan, jolloin jokainen mielipiteensä valitsemistani kansista kertonut, on arvonassa mukana. Palkintona tietty kirjoja. Siis onko mitään syytä laittaa arvontaa, kun tulee täyteen 150 000 kävijää, kun ne osuvat mitä ilmeisemmin aika lähekkäin? Siis tämä on kysymys. En kuule mitään! Huutakaa lujempaa! No, ei sitten;-) Pidetään arvonta 14.2.2011, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta. Siis Ystävänpäivänä.

Tulevista kirjoista sen verran, että teen kovin mielelläni elämänkertoja, mutta niitä on nyt tulossa vain pari, molemmat runoilijoista. Yleensä on ollut minua kiinnostavia näyttelijöitä, vaan nyt ei. Sitten odotan ihan tulessa, sillä suosikkikirjailijoiltani on tulossa käännöksiä (Müller, Oates etc.) ja koska minusta on kysymys, on toki jännitystä, mutta myös ihan yhteiskunnallista pohdintaa yms. Jouluhulluna paneudun jouluun sitten sataa.

Aloitetaan nyt verkkaan nauttia tästä päivästä ja otetaan siitä kaikki irti. Illasta ja yöstähän kukaan ei vielä tiedä mitään: Voi tulla vaikka myrsky tms. Meille, Alfaurokselle ja minulle tämä päivä on Suuri Digitalis Pyhä.

♥:lla Leena Lumi

PS. Älä unohda lukea Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa (LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen)