Otan tietääkseni nyt ensimmäistä kertaa vastaan tunnustuksen. Ehkä olen ottanut kerran ennen, en ole aivan varma. Juttu on niin, että otin alusta asti tunnustuksettoman kannan, koska 1) siinä palaa vain aikaa ja en ehdi, sillä kirjat vievät kaiken, kaiken ja 2) en ole innokas nimeämään kenelle ojentaisin eteenpäin, sillä kaikki lukijani ovat yhtä tärkeitä ja toisaalta, minä olen innokas linkittämään muita eli tavallaan siinä linkittäessäni annan jo tunustusta. Nyt kuitenkin otan vastaan Susannen tunnustuksen, sillä tämä hänen talvinen hurmionsa nujersi vastarintani;-) Kiitos Susanne♥
Tässä tunnustuksessa pitää kertoa kolme itselle rakkainta asiaa, julkaista rakkain valokuva sekä sitten jakaa tunnustus viidelle eteenpäin. Minä jaan kaikille lukijoilleni ja käyn katsomassa mitä olette vastanneet. Minun kolme rakkainta/tärkeintä asiaani olivat ensin ihan samat kuin Susannella, mutta kun harkitsin asiaa, listasta tulikin hieman erilainen:
1) perhe
2) kirjat
3) intohimo
Rakkain valokuva onkin sitten jo erilainen juttu. Minä tiesin heti, mikä se kuva on! Kuvan nimi on Täydellinen Onni. Olen suurentanut sen seinälleni muistoksi päivästä, jolloin kaikki oli täydellistä ja ylikin...Kaikki mikä liittyy sen ja niiden kolmen päivän suureen onneen, ei näy kuvassa. Ei näy Meri, eikä Reima, mutta he ovat mukana minun olemuksessani, joka suorastaan huutaa iloa, onnea...Kuvaan liittyy yksi muukin asia, miksi pidän siitä ja tämä on sitten paljastusta. En kuvittele ollenkaan olevani tuo filmitähti, jota oudosti kuvassa näen, mutta eräs näki minut vuosia juuri tuona näyttelijänä ja nimesi minut tähden silloisen kuuluisan roolin mukaan Allisoniksi. Olin vuosikausia Peyton Placen Allison, joka kantoi isoa kirjapinoa sylissän, vaaleat hiukset ylsivät puoliselkään ja olin aivan yhtä lättänä rintavurustukseltani kuin kyseinen näyttelijä, josta pidän kovasti. Ja minä olin myös samanlainen pisamanaama. Ei, hän ei tietenkään ole Helen Mirren, ei! Helen on alter egoni monimuotoisesti, mutta Mia Farrow on uneni. Kun olen onnellisin ja irti tunteesta, että taas minulta odotetaan jotain suoritusta, minä olen Mia Farrow. Siis yhtä hyvin tuon kuvan nimi voisi olla 'irti', sillä olen niin irti odotusten paineista.
Katsoin televisiosta, kun Mia todisti kuuluisassa veritimanttijutussa. Hänen äänensä ja tapansa puhua, siinä on jotakin ainutlaatuista ja koskettavaa.
Mikä oli niin ainutlaatuista rakkaimman kuvani hetkellä: Joulu/rakkain juhlani, paljon lunta/ ei liikaa pakkasta, Meri meidän kanssamme eli Me Kolme & Koiruudet! Kysessä oli myös ensimmäinen joulu, jolloin suostuin luopumaan kaikista traditioista (tyttären toivomuksesta!) paitsi joulurauhanjulistuksesta, riisipuurosta ja graavista merisiiasta ja niitä vastaan ei edes Merillä ole mitään. Ei mitään kinkkua, ei juhlapukeutumista jouluaterialle, ei mitään aikaan sidottua, vaan rentoa oloa, herkkuja, kirjoja, leffoja, kynttilöitä, naurua ja me taas kaikki yhdessä. Viime joulussa kulminoitui se paras, mitä meidän perheessä on aina ollut ja jota ei voi muille selittää, kun siihen ei ole sanoja. Ja miten onnellinen olenkaan siitä, että Olga sai vielä olla mukana.
Tässä on kaikki♥
Mikä on arjen pelastus? Soppa! Mikä on juhlan virittäjä? Eturuokakeitto! Mitä teet, kun budjetti ylittyy? Ison kattilallisen nuukuussoppaa! Riitta Pojanluoman Sata soppaa (Tammi 2010) on kuin oodi sopalle. Löydät sata soppaa, pääasiassa eturuokakeittoja, mutta myös pitokeittoja eli runsaita ja riittoisia kestiruokia sekä raikkaita jälkiruokakeittoja. Useimmista keitoista tarjotaan myös Sanna Peurakosken makuhermoja kutkuttavat kuvat ja kirjan koko ulkoasu on houkuttava.
Riitta Pojanluoma haluaa kirjallaan rohkaista luovuuteen ja mielikuvituksen lentoon. Siinä missä italialainen emäntä loihtii erilaisen pastaruoan vuoden jokaiselle päivälle, suomalainen sopantekijä voisi loihtia yhtä monta keittoa.
”Kun syöt haarukalla, olet kuin ongella, kun syöt lusikalla, saat kuin nuotalla”, sanoo sananparsi ja osallistuu keiton ylistyslauluun.
Keitto on kiehtova ruoka, sillä et tarvitse siihen tarkkaa ohjetta, vain luovuutta, rohkeutta ja kokeilumieltä. Keittäjän kekseliäisyydestä riippuu, millaisia elämyksiä ruokailijat kokevat.
Juhlavimmillaan keitto lienee hieno juhla-aterian aloitus, kermainen sienikeitto tai lasinkirkas, säihkyvä sienillä höystetty riistaliemi. Minulle itselleni erään ravintolan keväinen korvasienikeitto on juhlaa ja kevättä parhaimmillaan, mutta olenpa mennyt sinne lounasaikaankin ja syönyt vain hurmaavan sienikeiton. Huomiota herättävää lienee, että viimeiseen hoitotahtooni on erikseen mainittu, että haluan lähteä tästä elämästä nauttien suppilovahvero-, korvasieni- tai kantarellikeittoa ennen matkaani sateenkaaren tuolle puolen. Keitto ei siis ole mitenkään yhdentekevä makunautinto, vaan todellisen kulinaristin suuren intohimon kohde.
Sata soppaa kirjassa on erikseen ohjeita kiireiselle kokkaajalle, yrttejä käytetään runsaasti ja kala- sekä kasviskeittoihin lorautetaan mieluusti valkoviiniä.
Keittoa kannattaa aina valmistaa suurempi erä, sillä useimmat keitot sopivat pakastettaviksi. Minä käytän kahdeksan litran kattilaa, mutta olenkin ollut edellisessä elämässä armeijan muonitusmestari…
Pojanluoman kirjassa on heti alussa keittojen ryhmittely ja sieltä löytyy kaikkea mahdollista sienikeitoista äyriäiskeittoihin. Keiton kera on tapana tarjota lisiä ja täydentäjiä, joten nekin esitellään ennen varsinaisia keittoreseptejä.
Keitto on kaikista tunnetuista ruokalajeista kansainvälisin. Padat porisevat Afrikasta Nova Scotiaan. Meidän suomalainen keittokulttuurimme on maakuntakohtaista, joten Etelä-Pohjanmaalla on klimppisoppaa, Hämeessä perunasoppaa, Lapissa lohisoppaa ja Karjalassa madekeittoa. Olen itse kotoisin varttikarjalaisesta kodista, mutta ei meillä madesoppaa syöty. Sen makuun pääsin kun avioiduin rannikkolaiseen ja satakuntalaiseen perheeseen. Ja se vasta olikin herkkua! Anoppi oli tunnettu pitopassari, joten kelpasi siinä tottua hienoihin makuihin muussakin kuin madesopassa. Madesoppaan laitettiin muuten sitten mateen maksapalat mukaan. Ne olivat oikein niitä herkkusattumia.
Pojanluoma on tehnyt niin täydellisen soppakirjan, että vaikka auliisti annakin kirjojani lahjaksi ja blogini arvontoihin, niin, paras ystäväni arvaa jo!, tämä kirja jää minulle. Teen joka ainoan sopan ja keiton mitä tässä kirjassa on. Olen niin luova ihminen, että sopat sopivat sielulleni. Luon niitä mistä vain, mutta nyt uusin virikkein kiitos Pojanluoman Sadan sopan.
Tämä kirja on kiva antaa lahjaksi kenelle tahansa, joka on vähänkin kiinnostunut ruoanlaitosta, eikä lahjavalinta mene pieleen. Satoja reseptejä en nimeltä luettele, mutta kaikkea löytyy Ranskalaisesta tomaattikeitosta Sepon syyssoppaan ja Voitaikinakuoren alla haudutettuun sieni-katkarapukeittoon. Kasvissyöjille löytyy useita vaihtoehtoja Gazpachosta kurpitsasosekeittoon ja lihansyöjälle Savuporo-juustokeitosta Unkarilaiseen gulassiin. Minä olen erityisen ilahtunut, että erilaiset sieni- ja tattikeitot ovat hyvin edustettuna. Tämä kirja on Suloista Soppaa ja Kulinaristin keittoa! Guten Appetit♥
Kesäkuu 1969. Muistan että puristimme kättä ja vannoimme, että pitäisimme yhteyttä, ja käännyimme sitten vastakkaisiin suuntiin emmekä tavanneet enää kertaakaan.
Paul Austerin Näkymätön (Invisible, Tammi 2010, suomennos Erkki Jukarainen) on täydellistä lääkettä sieluni austerilaisille vammoille. Itse asiassa Auster on nyt kirjoittanut elämänsä parhaan romaanin. Niin vahvan romaanin, että halusin aloittaa tämän arvostelun hyvin rauhoittavalla sitaatilla kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirjan vahvuus ja sen tarjoamat niin eroottiset kuin psyykkiset lataukset suorastaan huutavat armoa, samalla kun pyytävät lisää. Niin lisää! Tämän kirjan olisi pitänyt jatkua vielä hiukan…Toiseksi: Koin Sattumuksia Brooklynissä kiinnostavaksi, mutta samalla kuitenkin jotenkin hallitsemattomaksi, joten rauhoitan myös omaa levottomuuttani voidakseni saada teidät tajuamaan, että Paul Auster ui nyt paljon, paljon syvemmissä vesissä ja pohjaimu on yhtä kova kuin…kuin John Irvingin parhaissa teoksissa. Ja tämä on minulta hemmetin paljon sanottu!
Näkymättömän rakenne on suorastaan nero! Kerronta alkaa vuoden 1967 New Yorkista ja päätyy Pariisin kautta kaukaiselle paratiisisaarelle, jota asuttaa korkealla merenpinnan yläpuolella kirjan paha, alusta asti mukana ollut professori Rudolf Born. Tarinaa kertoo pääasiassa Adam Walker, mutta myös hänen opiskelukaverinsa Jim, jonka kanssa hän 1969 lähti eri suuntiin. Vaan eivät erotakseen, sillä Adam kertoo ennen kuolemaansa kolmessa kirjeessään Kevät, Kesä ja Syksy tarinan itsestään, sisarestaan Gwynistä, Rudolf Bornista sekä pahan sisimmästä olemuksesta. Todella nerosti Auster sallii kuitenkin Cécile Juinin päiväkirjamuistiinpanojen lopettaa tarinan, jolloin ikään kuin saadaan tervettä välimatkaa itse tapahtumiin voidaksemme palata itseemme. Cécile on välttämätön, sillä ilman häntä lukija on vaarassa hukkua henkiseen likaviemäriin.
Hän on herpaantumattoman kiinnostunut peniksesi muutoksista: biologian oppikirjoissa kuvatusta velttona roikkuvasta elimestä täysikaliiperiseen falliseen titaaniin kiihottumisen huipussa ja sitten taas kurtistuneeseen, coituksen jälkeisessä kutistumisvaiheessa uupuneeseen pikkumieheen. Hän sanoo kikkeliäsi varietee-esitykseksi. Hän sanoo, että sillä on jakautunut persoonallisuus. Hän vakuuttaa haluavansa adoptoida sen.
Erotiikkaa tässä kirjassa on paljon ja siitä minä pidän. Pidän myös siitä, että kirjoja on kilometrikaupalla ja siitä, että mausteena ovat Emily Dickinson, Tolstoi, Dostojevski, Bach, T.S.Eliot, Keaton…Pidän myös siitä, että saan uida viemäreissä ja juoda pahaa, sillä ihmismielen syvin pimeä on aina kiinnostanut minua ja siinä Paul Auster panee nyt parastaan. Adamin kertomat tarinat ovat hänelle itselleenkin niin rankkoja, että hänen pitää etäännyttää itsensä muuttamalla kertojaminä häneksi eli ottaa avuksi kolmas persoona. Lukijaa se ei hellitellyt, sillä Näkymätön oli läsnä koko ajan. Tuli niin ahdistava olo, että ilman seksiä, ilman eroottista Austeria, olisin tuskin selvinnyt. Ja Auster sai minut vielä suuttumaankin, sillä kiivetessäni vaikeaa vuorenrinnettä ylös helvetillisessä kuumuudessa kohti Bornin viimeistä tapaamista, hän kuvaa Cécilen tuntevan itsensä 53-vuotiaana vanhaksi, sukupuolettomaksi, tuuliajolla olevaksi vain, koska kuukautiset ovat jääneet ensimmäisen kerran pois alkavan menopaussin merkiksi. Ellei samalla sivulla olisi kuvailtu, kuinka elinvoimainen ja huippukuntoinen on 71 –vuotias Born, olisin saattanut jopa uskoa Austerin olevan tosissaan…
Vaivannäöstäni huolimatta erotin hänen katseestaan pettymyksen, kun menin olohuoneeseen tuntia myöhemmin – ensimmäisestä katseesta niin monen vuoden jälkeen, ja murheellisen toteamuksen siitä, että entisaikojen nuoresta tytöstä oli tullut tunkkainen, ei kovin viehättävä, menopaussin jälkeinen myöhäiskeski-ikäinen nainen.
Pidin kovasti Cécilestä, kirjallisesta älyköstä ja hyvin tervehenkisestä uskaltajasta ja nimenomaan Cécilestä olisin halunnut lukea enemmänkin, sillä jotain jäi kesken. Jätämme Cécilen valtameren yli lentävään koneeseen ja Rudolf Bornin Moon Hilliinsä, taloon, jonka ikkunat ovat vain seinään tehtyjä aukkoja vailla laseja. Niistä syöksyy sisään sade, hyönteiset, linnut, pimeys, muistot, menneisyyden oudot kuiskeet:
Pane minua, Adam. Pane minua, Adam. Olet kokonaisen kuukauden tuon sanan kahleissa, tuon sanan aulis vanki, tuon sanan ruumiillistuma. Asustat lihan maailmassa, ja maljasi on ylitsevuotavainen. Totisesti hyvyys ja armo saattelevat sinua elinpäiviesi loppuun saakka.
Kadulla on verta…Auster teki sen taas…Gwyn, kerro totuus!…Bachia…Emily Dickinson on ylivertainen…entäs Whitman?...tämä on niin väärin Cedric Williamsin kannalta...
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet aiankin Pihi nainen Kuutar Kirjakaapin kummitus Sanna ja Opuscolo
Minä jaksan hämmästellä aina vaan eräiden omaksumaa harhaista käsitystä, jossa kaiken hyväksymisestä on tullut synonyymi sivistykselle ja suvaitsevaisuudelle, koska asiahan on ihan päinvastoin! Helsingin Sanomat esittelee sunnuntaina tehtäväänsä vihittävän Irja Askolan piispankaapua kauniissa, Marjukka Liiten jutussa, Helsingin uusi piispa Irja Askola sai vedenvihreän kaavun.
Veden symboliikka tuli aiheeksi ihan itsestään, kertoi Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun professori Päikki Priha.
Kaapu on täynä symboliikkaa. Selkäkilvessä on kirjottuna sateen vihmontaa. "Juomavesi, pesuvesi, merivesi, järvet, lähteet, purot, sadepisarat, kalavedet, kasteluvesi", Priha luetteli jokapäiväiseen elämään kuuluvia vesiä.
Kunpa olisinkin jättänyt lukematta maakunta-aviisini Keskisuomalaisen ja Saila Kiutun jutun Naispiispan valinta hiertää kirkkojen yhteistyötä. Jutussa kerrotaan kuinka Askola silmät kostuen kokee asian, jossa Suomen ortodoksikirkko ja katolinen kirkko ovat jo ilmaisseet olevansa pahoillaan siitä, että evankelisluterilaisen kirkon piispaksi valittiin nainen.
Myöskään LUTERILAISpiispat Baltian maista eivät vieläkään ole vastanneet kutsuun tulla vihkimystilaisuuteen.
Askolaa surettaa kirkkojen naisvastaiset reaktiot erityisesti, sillä hän on aiemmin tehnyt työtä yhteistyön lisäämiseksi kirkkokuntien välille. Hän on toiminut esimerkiksi Euroopan ekumeenisen maallikkoakatemialiiton puheenjohtajana.
Samat ihmiset, joiden kanssa hän on ollut läheisesti tekemisissä, kääntävät nyt selkää.
Jaksan ihmetellä joka päivä itseäni kuulumisesta kirkkoon, joka sallii naispapppeduen vastustajien jatkaa viroissaan! Mikä ihmeen siunaus saarnaan tulee miehisestä sukupuolielimestä! Mitä itse olen saarnoja kuullut, niin miesten paasatessa saarnaa, nukahdan ja naispappien maanläheisesti ja elävästi puhuessa seurakuntalaisille, tunnen saaneni jotain vastetta. Voitaisiinko ajatella, että miehisen kalun puuttuminen tuokin saarnaan lisäarvoa!
kuva Iines
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra,
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistät, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toisillemme (Otava 1986)
Muut ihanaista ei taivahan alla
kuin sinä vaan!
Muut' olevaista ei onnea luoneet
uumenet maan
kuin sinut vaan!
Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä
rinnassaan!
Ei ole aamua, ei ole iltaa,
rakkaus vaan,
rakkaus vaan!
♥♥♥♥♥
Sa näät minut yksin ja keskellä yön
ja pohjassa sameain sakkain.
Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn
mun tunnet, ystävä rakkain?
Sa tuijotat silmiini vieraisiin
kuin kahteen kalliokairaan.
Ah, vieläkö alta sen kivisen piin
sa näät minun sieluni sairaan?
♥♥♥♥♥
Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.
Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.
Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.
Nyt olen kypsä ma kylmaan keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömän lihaan!
Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.
Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,
kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,
lakastuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
hautani umpeen!
Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi.
♥♥♥♥♥
Ällös sa katso mua:
olen alaston, arka...
Salli mun ovellas olla
kuin paha ja parka.
Ällös sa katso mua:
ma vanha jo olen,
ma tanssin vain välkkeessä viinin
ja hopeasolen.
Ällös sa huuda mua
mun itseni nimeen,
salli mun vieraana notkua
piilossa pimeen.
Ällös sa kutsu vanhoja
muistoja julki:
ammoin jo rintani kautta
halla-yö kulki;
sata vuotta on sieluni ollut
kuin synkeä sysi,
siks että mä kerran nuorena
hylkäsin hymyilysi...
♥♥♥♥♥
Yöstä ma tulin,
yöhön ma jällehen palaan,
turhaan sulta nyt enää
tultani salaan,
vain sulle ma itkin ja hymyin
ja sulle ma elin,
vain sua minä aattelin
aalloilla uhkapelin,
sa annoit tuskan, mi yllytti
keimahan turhaan,
ja vihan, mi liehtoi
ihmis-inhoon ja murhaan.
Sen taivas tietää:
jos minä mursin monta,
ei ole myöskään minussa
kohtaa murtumatonta,
ei syntistä synkempää
ole jumalan turmiolla...
Sano, armas, saanko ma hetken
ovellas olla?
- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Manolo Valdés (Suomen Kuvalehti/Pauliina Penttilä)
Tässä viime vuoden kauneimmat kirjan kannet, joista te valitsitte kauneimmaksi kannen numero 8, Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva), joka alla isona. Kymmenen kantta yhteen kollaasiin on vähän ahdasta, joten teetän Lumimiehellä kaksi kollaasia samaan postaukseen. Tänä vuonna äänestys on samalla arvonta! Kaikki osallistuneet ovat mukana arvonnassa. Maltetaan vielä pieni hetki, sillä kirjoja on tulematta...Ketään ei tietenkään kiinnosta minun suosikkini, mutta se oli/on ehdottomasti Geraldine Brooksin Kirjan kansan kansi, joka on täydellisen nero! Ensinnäkin kannessa on kuvattu se vanha, hieno pergamentti, jonka ympärille tarina kutoutuu ja sen lisäksi pergamentissa ovat kaikki Suuren Tarinan jäljet hänelle, joka osaa tulkita: rasvatahra, punaviiniläikkä, kissan karva ja perhosen siipi....
Viiletän huomenna jossain asioilla etc. ja saatte nyt viihtyä rollaten minun oikeaa sivupalkkiani miettien, että mitkäköhän kymmenen kantta minä tänä vuonna valitsen kisaan. Viimeinen sana on kuitenkin teidän!
Tämä on kiva ja kaunis idea, mutta...Kärhöt tarvitsevat valoa kukkiakseen, joten tuolin sijaniti pitäisi olla valoisalla paikalla, joka tarkoittaa melkein samaa kuin keskeinen ja näkyvä sijainti. Kärhöt ainakin Keski-Suomessa aloittavat varsin myöhään, joten vielä juhannuksena pitää sittten sietää katsoa vanhaa korituolia, jossa kasa kuin jotain kuollutta...Villiviini käyttäytyy samoin. Vain köynnöshortensia aloittaa aikaisin, mutta sitä en tiedä tykästyisikö meidän yhteen vanhaan tällaiseen tuoliin. Tai niitä on nyt kaksi, joita ei enää istuta, vaan ovat suvet talvet puutarhassamme tunnelmantekijöinä. Tämä kuva on Minervan kirjasta Ihanat kärhöt, joka on minun ikisuosikkini puutarhakirjoissa. Kuvan on ottanut Krister Cedergren.
Tulen aivan kuin hurmokseen, kun luen tätä kirjaa ja katson kuvia...Jos ikinä muutan etelämmäs, se tapahtuu vain kärhöjen takia!
Tiukukärhön, 'Hendryetta', kuva on myös Ihanat kärhöt -kirjasta.
Puutarhan lumo minulle on siinä, että se tarjoaa tähtihetkiä kaikkina vuodenaikoina. Sen lumoon ei voi ikävystyä, sillä jokainen tähtihetki on uniikki elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä leikkiä iltaisin valkoista nukkuvuokkoa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä.
Minä ja kirjani istumme siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää itseään kunnioittavassa puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas. Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah!, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.
Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikka ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi. Alppikärhöt kaunistavat luumupuun kuivaa oksaa ja roikkuvat siitä alas kuin liaanit. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja Papaver Orientalet hehkuvat punamustat sylit levällään sulkeutuen yöksi salaperäiseen kainouteensa.
Sade ja laiskuus siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Ja syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta syyskuun pimeissä illoissa. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…ja lehmuskiitäjät…
Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta puhdasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina omassa satumaailmassani, olla osa lumipuutarhaani. Tähdet valaisevat kulkuni. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!
Mutta nyt on syksy ja istutamme ahkerasti sipulikukkia. Olen jo istuttanut Sir Winston Churchill -narsisseja sekä lumikelloja. Kiitollisin kaikista on kuitenkin Runoilijan narsissi eli Poeticus Actae, ja mikä tuoksu!
Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen
ihailussa.
Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen
pinnalle.
Minä ryömin köyrynä puutarhani iholla.
Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.
Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti syntyä.
Polvillani rukoillen hedelmöitän viillot täyteen:
Poeticus Actae, Poeticus Actae.
Riemusta vavisten suljen haavat
suudelmin
Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa päätään,
levittämättä huumaavaa tuoksuaan
- Runoilijan tulla.
♥:lla puutarhasta
Leena Lumi
Minun mielestäni puutarha ei ole vain suvijuttu, vaan mottoni on: Puutarhaa ympäri vuoden. Ja tietenkin lumoavin puutarha on lumipuutarha! Myös Ilkka Falckin kirjassa Pieniä puutarhaunelmia (Otava 2010), eletään puutarhaa ympäri vuoden, mutta nyt siirtolapuutarhoissa, joiden tonttikoko vaihtelee parinsadan neliömetrin suuruisista yli neljänsadan neliön tontteihin. Kirjan upeat kuvat ovat Eiler Forsiuksen ja mukana on myös ruokatoimittaja Katri Schröder, joten saamme siirtolapuutarhamökeissä vieraillessamme nauttia niin silmän kuin suun iloja.
Falckin kirja tarjoaa suloisia, salaperäisiä ja hyvin omistajiensa näköisiä tunnelmia. Siirrymme ranskalaistyyppisistä pihoista ja sisustuksista antiikilla sisustettuihin mökkeihin, kohtaamme villejä ja rönsyileviä puutarhoja, yllätymme itämaisesta mökistä ja Punaisessa tuvassa ja perunamaassa osallistumme tätien herkutteluhetkeen, joka aloitetaan tietenkin boolilla.
Istumme lasiverandalla nauttimassa mansikka-Belliniä ja haarukoimme samalla hyvällä halulla mansikkaleivoksia, joiden ohje löytyy kirjasta. Illaksi on luvassa Kuharullia mangoldihöysteellä, mutta sitä ennen valmistamme Keltaista tomaattichutneyta. Kuivatamme yrttejä, ihailemme kasveja, joista emme kaikkia edes tunnista, yllätymme innosta ja kekseliäisyydestä, jolla mökkien omistajat vaalivat ympäristöään ja kuulemme, että osa heistä viettää mökeissään talvetkin. Huudahdamme ihastuksesta, kun kohtaamme turvekattoisen mökin, jonka omistaja on istuttanut turvepohjalle kalliokasveja, niittykukkia ja heinää.
Suosittelen Ilkka Falckin kirjaa etenkin tunnelman vaalijoille, sillä upeiden puutarha- ja ruokakuvien vuorottelu on puhdasta aisti-iloa. Hyötyä löytyy runsaista sisustusideoista sekä ruokaohjeista, joita riittää aina säilöntään asti.
Puissa riippuvat lyhdyt ja kukkien makea tuoksu luovat uniikin pienoismaailman, jonne tekee mieli jäädä. On vain tämä pysähtynyt hiljaisuuden hetki, tämä täydellinen tšehovilainen tunnelma, jossa kaikki muu unhoittuu…on vain tämä pieni, suloinen puutarhaunelma.
Tämä on muuten aivan mainio kirja lahjaksi, tuliaiseksi, hyvänmielen tuojaksi innokkaalle kokkaajalle, sisustajalle ja/tai puutarhurille. Kirjan sävy on iki-ihana country♥
Tuleva viikko on omistettu puutarhalle, ruoalle ja runoudelle.
Voi kuulostaa arkiselta, mutta arki on usein parasta. Eikä aina voi olla murhaa ja rakkautta, jotka ovat useiden kirjailijoiden mielestä ne ainoat asiat, joista kannattaa kirjoittaa. Niitäkin saadaan taas, mutta välillä tämmöistä - vähän normaalimpaa;-)
Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, Tammi 2008) on kuin Woody Allenin leffat. Kulissina New York ja erityisesti Brooklyn. Kun on helle, on sekin kunnon New Yorkin helle, jolloin kukaan ei halua lähteä ulos ilmastoidusta talosta tai toimistosta, mutta toisten täytyy. Ainakin sinä päivänä, jolloin pitää salaa ripotella divarin pitäjän, Harry Dunkel-Brightmannin (pimeä-kirkas -nimisyys saa paljastuksensa kirjassa) tuhka puiston syrjäiseen nurkkaan. Kaikki odottavat hikoillen Rufusta, joka rakasti Harrya ja hän saapuukin, mutta onkin yllättäen Tina, melkein maailman kaunein nainen. Tina laulaa: "Kalojen tarttee uida ja lintujen tarttee lentää. Mun rakastaa yhtä miestä kunnes kuolo luokse entää..."
Kirjan päähenkilö on kuusikymppinen Nathan Glass, jolla on todettu keuhkosyöpä ja jonka avioliitto on mennyttä kalua. Hän päättää omistaa loput elonpäivänsä kirjoittamalla Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän kerää ihmisille tapahtuneita outoja sattumuksia. Yllättäen hän törmää Brooklyniin muutettuaan edesmenneen sisarensa poikaan Tomiin, josta ei suvun mittapuun mukaan ole tullut mitään. Ylipainoinen, mutta älykäs Tom istuu päivän pitkät tunnit Harryn omistamassa divarissa auttaen järjestämään kirjoja, myymään niitä, kuluttaen aikaa lukemalla, ei suunnitellen parempaa tulevaisuutta.
Vaan kun tämä kolmikko löytää toisensa, ei mikään ole enää kuin ennen ja pian Nathan saa huomata, että hänellä ei ole aikaa enää kuolemalle, eikä edes toisten ihmisten sattumuksista kertovalle kirjalle. Ja primus motor on tietenkin alussa hautaamamme Harry, joka kuvailee itseään näin:" Sisälläni asuu pikkupiru, ja ellen minä päästä sitä silloin tällöin ulos tekemään pahojaan, maailma muuttuu saakelin tylsäksi. En siedä ärtynyttä ja pitkästynyttä oloa. Olen intoilija, ja mitä vaarallisemmaksi elämäni käy, sitä onnellisempi olen".
Estraadille marssitetaan Hotelli Eksistenssi, Kaunis Täydellinen Äiti (KTÄ), puhumaton pikkutyttö Lucy, Kafka, Chaplinin Nykyaika, kirjalliset väärennökset, transvestiittejä, Nykin kielten iloinen sekamelska, divarin tuhannet teokset...todellinen verbaalinen ilotulitus, josta antaa oivan kuvan Tomin ja Honeyn ensikeskustelun kuvaus: "Honeyn hyökkäävyys horjuttaa Tomia muutaman hetken, mutta kun Tomille selviää että puhekumppani on yhtä älykäs kuin hän, hän nousee tilanteen tasalle ja alkaa laukoa takaisin samalla mitalla. Stanley ja minä emme sano montaakaan sanaa, vaikka meitä kumpaakin huvittaa edessämme käynnistynyt sanallinen sparraus. En halua innostua syyttä suotta mutta arvelen, että Tom on tavannut vertaisensa. Mutta seuraako siitä jatkossa mitään, sen näyttävät vain aika ja lihan arvoitukselliset mieltymykset".
Tapahtumien pyörteestä selvittyään Nathan keksii aloittaa uuden yrityksen, joka tekisi kirjoja unohdetuista, pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat. Hän päättää tehdä elämän tarinan ja sen nimeksi tulee Rajattomat elämät. Nathan keksii tämän lähtiessään sairaalasta verikokeesta. Kello on kahdeksan kun hän astuu kadulle syyskuun 11. päivän aamuna 2001 - vain neljäkymmentäkuusi minuuttia aikaa siihen kun ensimmäinen lentokone iskeytyy World Trade Centerin pohjoistorniin. Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja Nathan tunsi olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.
(PS. Tässä yksi kirjoista, jotka tein blogini ensimmäisen kuukauden aikana helmikuussa 2009. Jotain on muuttunut...huomaan nyt. SaSo on tehnyt tästä kirjasta juuri arvostelun blogiinsa. SaSon arviointiasteikolla tämä olisi ollut minulle 8. Minä en kuitenkaan siirry pisteytyksiin, sillä nykyään kyllä hyvin selkiää, mitä olen mieltä, tässä nyt sitten poikkeus, joka vahvista säännön.)
Saanko esitellä Ailan, joka harrastaa puutarhaa ja valokuvausta,
sisustusta ja remontointia,
sisäkukkia sekä
Perttua, joka on novascotiannoutaja rodultaan ja soveltuu sensitiivisyytensä sekä muutamien hyvin jalojen piirteidensä puolesta vain heille, joilla on pilkettä sekä silmissä että sielussa. Uskokaa pois, minä olen elänyt hurmaavan Olgan alias Applehill's Thoran kanssa jo yli 12 vuotta!
Ailan maailmaan pääset täällä.
Olga-mummo viidakossa ja
Lotta-mummo murjottaa, kun ei pääse mamin mukaan enää lenkille. Molemmilla mummoilla, eikun Heidän Majesteeteillaan, on nivelrikko. Heitä hyysätään kyllä sitten monin muodoin ja hoviväki on alituisessa palvelualttiustilassa.
Lotan kuva Erjuska
No niin.. Luin blogiasi ehkä toisen sivun puoliväliin ja sitten syntyi jo niin ahdistavan palava halu aloittaa tuo ja tuo .... ja tuo kirja. Mitenkäs tässä nyt enää mihinkään työn ääreen pääsee!?Huomenna olisi lakattava olemasta se human being ja aloitettava doing;) Blogien lukeminen on siis todellakin vaarallista, mutta voin vakuuttaa, että nyt kiemurtelen koukussasi hamaan loppuun asti :D Aila
Avasin koneeni Robertsin suklaakahvin ja Hesarin jälkeen ja mikä Ihana Elämän Pelastusrengas löytyikään kommenteista: Aila!
Tarvitsin häntä juuri tänään, sillä takana on rankka viikko tekniikan helvetissä ja eikun pahenee vain:
Viimeisen laskuriluvun on nähnyt Lumimies ulkomaan työmatkalla 31.8. illalla, kun hän näytti blogiani itävaltalaiselle liiketuttavalleen. Tämä tapahtui juuri nyt, kun 150 000 kävijän määrä oli lujaa lähestymässä ja minähän olin jopa kysynyt teiltä, pidetäänkö arvonta silloin vai sitten, kun valitaan vuoden kauneimmat kirjan kannet. Onneksi te halusitte kirjankansiarvonnan ja toinen arvonta on sitten kun blogini täyttää ystävänpäivänä 14.2.2011 kaksi vuotta. Siis, klikkasin http://www.web-counters.org/ ja sieltä ilmoitettiin, että: Koska uusimme kokonaan sivumme, kaikki laskurit poistettiin. Ole hyvä, ja tee laskurisi uudelleen. Se on helppoa. (Ei muuten ole!)
Miksi laskuri on niin tärkeä? Siksi, että kustantajani ovat siitä kiinnostuneita. Minäkin olisin, jos olisin kustantaja;-) Toisekseen, ehkä se on tärkeä myös teille, sillä pidän mielelläni arvontoja, kun tulee tasalukuja täyteen!
Tänään, muutamien puutarhan syystöiden jälkeen ja syötyään jättiannoksen ihanaa kantarellimuhennostani sekä saatuaan vähän levätä, Lumimies ryhtyy Suureen Koitokseen eli yrittää aloittaa minulle uuden laskurin, joka ei ole ihan niin yksinkertaista kuin luulisi. Nollasta en suostu aloittamaan, en! Olen painanut hulluna töitä, sillä elän vain lukeakseni ja kirjoittaakseni lukemastani teille ja niinpä viimeinen todellinen kävijämäärä pitää saada jotenkin esille, muutenhan todellisuus vääristyisi. Ja sekään luku ei olisi todellisuutta, sillä laskuri otettiin käyttöön vasta 11.4.2009.
Leena Lumi ei ole olemassa ilman lukijoitaan ja olen aivan hulluna teihin kaikkiin! Ja te tiedätte sen;-) Kaikin tavoin yritän teitä myös huomioida. Ehkä ääripäätä huomioinnissa edusti se, että kun Lumimies täytti pyöreitä ja juhlapuhe oli minun: Julkaisin puheeni teille puoli tuntia ennen kuin päivänsankari ja vieraamme sen kuulivat. Ihan päivän käytäntöä ovat kirjavalintani, joissa otan lukuun myös kirjoja, jotka eivät olisi ihan ominta minua. Olen jopa tehnyt käsityökirjan! No, rakastan kyllä villalankoja, mutta…Selviän tästäkin tekniikan katastrofista kiitos teidän ja etenkin tänään, kiitos Ailan, joka ilmestyi blogiini kuin Taikakeiju. Aila on sadas vakilukijani ja nyt tunnen, miten hänen taikapölynsä saa minut unohtamaan tekniikan käsittämättömät ja epäoikeudenmukaiset kiemurat…Kiitos, Aila♥
Ihanan Ailan, jolla on todella hyvä maku koirarodun suhteen, löydätte täältä. Katsokaa myös hänen sisustus- ja puutarhakuviaan. Aivan herkullista!
Kiemurrellaan kaikki kirjallisuuden koukussa hamaan loppuun asti, sillä elämä ilman kirjoja olisi kuin…
♥:lla teidän
Leena Lumi
PS. Tarinan jatko on täysin kiinni Lumimiehestä. Mitenkähän saisin hänet tietokonepuuhiin ennen puutarhaa ja sunnuntaiherkkuja. Ian McEwan on todennut jotain eroottista viikonlopun kello 16 hetkistä kirjassaan Lauantai...mitä ihmettä se oikein olikaan...
I Will Survive (Put full screen on!)
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvoo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen (Like 2004, suomennos Eve Rehn)
Kummipoika Karri odottaa suurta kalansaalista ja...
pikkusisko Merle keijuilee. Halit teille, Karri & Merle♥
Iloiset Syntymäpäiväonnittelut, Karri, 6 vee♥
toivottavat
Leena, Reima & Olga
kuva Venny Soldan-Brofelt: Pikku insinööri (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)
Rakkaat Lukijani♥
Elämme outoja aikoja. Sain edellispäivänä niin ison kuvalähetyksen ja se oli suoraan tekstisivulla, että koneeni jösähti sähköpostin puolelta. Ajankohta on mitä tuskaisin, sillä nyt on monta viritystä suuntaan, jos toiseenkin...Siis: Koneeni lähtee huomenna remonttiin ja minä en voi olla varma, milloin sen saan. Joten, arvoisat kaikki te, kenen kanssa nyt jäi eräitä asioita sopimatta, odottakaa, minä palaan. Ja te, Rakkaat Lukijani, minulla on nyt lähtien 14.2.2009, jolloin blogini aloitin, about 2 222 postausta, joten eiköhän luettavaa riitä;-), ja sitten on vielä Lumikarpalo...
On sienien aika, joten kirjoittakaa hakuun vaikka Sienionni, niin saatte monta mainiota sieniruokaohjetta. Ensi viikolla, uskokaa tai älkää, olemme jälleen puutarha-asioissa ja sitten muutakin on tietty luvassa. Tänään istutin Sir Winston Churchill -narsisseja ja lumikelloja. Ensi yöksi on luvattu -1 astetta!
Lumimies saapui viime yönä työmatkalta ja vielä yöllä yritimme saada konettani kuntoon, mutta kun ei. Nyt luovutamme ylen väsyneinä ja annamme ammattilaisten astua kehiin.
Yllä Merin ottama kuva, joka julkaistiin maakunta-aviisissa eilen. Siellä se tyttö nyt opettelee stadilaiseksi, asunto on merimaisemalla ja yliopisto tuo omaa kiintoisaa tarjontaansa. Nuoret olivat eilen huonekaluostoksilla ja aika tohkeissaan;-) En kerro mitä ostivat...
Ellei minusta kuulu, niin toivotan nyt Hyvää Viikonloppua ja Intohimoista Loppuelämää! Mikään ei ole niin tärkeää kuin intohimo, sanoi Tommy Tabermannkin. Olen täysin samaa mieltä. Tosi kamalaa, kun ei tiedä, milloin teistä kuulee...
♥:lla teidän
Leena Lumi
kuva Meri Nieminen
Suutele minulle siivet, en minä lennä pois,
minä vain levitän ne
suojaksi sinun yllesi,
veitseksi kuoleman kurkulle.
Jos lähdenkin, en minä
kauan viivy, pian minä luoksesi
palaan, sirpin sinä minulta saat
jolla niittää,
vasaran jolla rakentaa, ja ruukkuusi
siemeniä ja multaa.
Ja jos en palaisikaan, kanssani olisit
maailman halki, siipieni alla kuin kevättuuli.
- Tommy Tabermann -
Tähtiä kämmenellä (Gummerus 2010)
Luin viime yönä kirjan, joka oli pyörinyt siellä täällä pitkin kotiani. En pystynyt tarttumaan siihen. Kirjan kannessa on kuva Tommy Tabermannista. Hänet piti jättää rauhaan ja antaa vain hänen runojensa elää, lennättää meitä surusta pois. Miksi huorata surua? Miksi ei pyhittää hänen lähtönsä ja vain hiljaa lukea hänen runojaan? Miksi vielä tämäkin kirja, joka vain korostaa, miten paljon menetimme? Siksi!
Tiedän monen ajattelevan minun olevan jäävi sanomaan mitään Juha Nummisen kirjasta Lähikuvassa Tommy Tabermann (Otava 2010), mutta jäävätyksi minä en suostu! Onneksi tämä on oma blogini ja saan kirjoittaa Tommysta vaikka kilometrin, mutta kun suru lyö naurunkin lävitse ja Tommy ei ollut Surun Ruhtinas.
Kokeneen kirjailijan ja toimittajan Juha Nummisen kirja Lähikuvassa Tommy Tabermann on niin estotonta ja sujuvaa kerrontaa Tommysta, että Tommy itse olisi nauranut vedet silmissä kirjaa lukiessaan. Nimenomaan nauranut, sillä kirja on etupäässä hauska! Mitä se muuta voisi olla, sillä mehän puhutaan Nyt Uutisvuodon Tommy Tabermannista, hänestä, joka ei koskaan jäänyt sanatta ja joka osasi itse nauraa niin kuin ei kukaan muu. Nummisen kirja on kuitenkin äärettömän rehellinen ja paljastaa meille Ihminen Tommy Tabermannin, joka oli aina ystävällinen kaikille, ei koskaan huonolla tuulella. Kirja kertoo runoilijasta, jolla oli iso, mutta nöyrä ego, mikä on yksi huippuluovan ihmisen tuntomerkeistä. Se uskomaton charmi, mikä Tommysta välittyi oli älyä, huumorintajua ja lämpöä potenssiin kaikki maailman tähdet!
Minun äitini tietää kaiken pakkoluovutetusta Karjalasta ja etenkin kotipitäjästään Valkjärvestä, mutta eilen minä tiesinkin yhden asian häntä enemmän. Kysyin kuka oli Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra? Äiti oli kerrankin hiljaa. Ei kuulunut mitään selostusta. Minä päästin hänet pinteestä ja kerroin, että Valkjärven ensimmäinen kirkkoherra oli Thomas Georgii Taberman, joka on ensimmäinen sukututkimuksella selvitetty Taberman. Eli näinkin ristesivät polkumme, mutta paljon enempi muussa, sillä Juha Nummisen kirjassa on luku Salaperäinen Dorian, hyvin kiinnostava luku, johon kiinnittäkää huomiota kirjaa lukiessanne. Siinä on kuitenkin eräs erityinen kohta, jonka minäkin alleviivaan, se outo yhteys, jonka intuitiivisena ihmisenä heti aavistin Tommysta:
Runoilija tunnustaa, ettei todellisuus kiinnosta häntä. Todellisuus, jota suuresti ylistetään ja nimitetään kaiken mitaksi, on hänelle vain mitätön varjo. Harhaa. Mikään ei ole niin epätodellista kuin todellisuus. Se ei ole koskaan antanut hänelle sellaista, jota kutsutaan todelliseksi.
Ja sitten samaisessa luvussa Numminen sen sanoo:
Tommyssa olisi ollut aineksia suosituksi papiksi mihin uskontokuntaan tahansa. Joskus hän jopa luonnehtii – eikä suinkaan vahingossa – innokkaimpia lukijoitaan seurakunnakseen.
Näin minäkin sen koin! Ja olin jo ehdottomasti valmis seuraamaan Runon Ruhtinasta olisipa hänen seurakuntansa ollut mikä vaan, mutta luultavasti Rakkauden ja Runon Ylistys se olisi ollut.
Juha Nummisen kirja on käsittämättömän kattava. Siinä on paljon Tommyn lapsuudesta, nuoruudesta, ajatuksista ja jopa Tommyn tarkoin varjellusta yksityiselämästä. Aineisto on niin laaja ja minua kiinnostava, että olen runsaudenpulassa miettiessäni, mitä täältä poimisin teille…Kirja kattaa myös Tommyn vuodet Aamun peilistä, mistä tuleekin kirjan hervottomimmat naurut, sillä viitenä päivänä viikossa pitää Yleisradiossa olla paikalla aamulla kello 5 ja kello kahdeksan mikrofonit aukeavat, jolloin koko Suomi kuulee ’jengin' Tommy Tabermann, Seppo Hyrkäs, Raija Massala ja Hilppa Kimpanpää työn tulokset. Ja tämä porukka osasi pitää hauskaa, sillä poikkeuksellisen työajan päätyttyä lähdettiin seuraavaa työpäivää pohjustamaan Kellarikrouviin ja sieltä taas uusiin kohteisiin. Suomen Yleisradio oli jäyhä ja jäykkä, joten kansa sai kuulla aivan jotain uutta, kun Ihana Ääni sanoo: ”Kello on suloiset viisi minuuttia yli seitsemän…” Ja yhtenä aamuna sitten studiossa ovat Raija Massala ja Tommy Tabermann. Massalalla on yllään sininen kesämekko ja sandaalit:
Studion ovi aukeaa. Sisään astuu äänettömin askelin ulkomaanosaston toimittaja Seppo Hyrkäs. Seppo Hyrkäs kyykistyy. Laskeutuu polvilleen Raija Massalan jalkojen juureen. Siellä punakyntiset varpaat kurkistelevat sandaaleista kuin pienet somat possut. Seppo Hyrkäs avaa suunsa ja työntää törkypuheista känsäisen kielensä ulos. Raija Massala lukee parille miljoonalle suomalaiselle, että 'uudeksi puheenjohtajaksi…' ja tuntee varpaittensa kostuvan himokkaista lipaisuista. Hän painaa yskänappia ja kouristuu hysteeriseen hihitykseen. Pari miljoonaa radiokuuntelijaa kuulee pelkkää huminaa. Raija Massala puree vuorotellen huuliaan ja kieltään. Seppo Hyrkäs nuolee kuin viimeistä päivää. Naurunkyyneleet valuvat Raija Massalan poskilla. Uutisliuskan teksti sumenee silmissä. Tommy vääntelehtii paikallaan äänettömän naurupuuskan kourissa….Radiokuuntelijat näpelöivät nappuloita.
Tilannekomiikka oli Aamun peilin porukalla hallussa, mutta sekin oli osa ominta Tommya, mikä myöhemmin näkyi suositussa tv-ohjelmassa Uutisvuoto.
Suurin ihmetyksen aihe kautta Nummisen kirjan on, miten Tommy Tabermann pystyi kaiken työnsä ohella kirjoittamaan 40 vuodessa noin 80 kirjaa. Hän kuitenkin teki sen ja hänen kirjojaan myydään enemmän kuin kenenkään toisen suomalaisen runoilijan Eino Leinon jälkeen. Tommyn myydyin teos on hänen neljäntensä eli Tähtiä kämmenellä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1974. Kymmenes painos ilmestyi Gummeruksen kustantamana tänä vuonna.
Tommy oli yleisön rakastama, mutta alati kriitikoiden hampaissa. Erityisesti Helsingin Sanomien Pekka Tarkka teloittaa Tommy Tabermannin romaanin Jumalatar palstallaan 23. syyskuuta 1979. Koko teilausarvostelu on luettavissa Nummisen kirjassa. Tommy vastaa siihen myöhemmin aseella, jonka hän parhaiten hallitsee eli runolla. Runo Terroristi ilmestyy vuonna 1980 kokoelmassa Intohimon panttivanki.
Yhdessä asiassa annan moitetta Juha Nummiselle. Ei ollut mitään aihetta puolustella Tommya Tarkan kovan kritiikin alla vertailemalla Tabermannia Reino Helismaahan, Toivo Kärkeen, Esa Pakariseen ja muihin rillumareiviihteen edustajiin. Suuri yleisö, joka rakasti ja rakastaa Tabermannin tuotantoa ei takuulla samaistu, eikä ole sama kuin jonkun Pakarisen ihailijat. Samaa on vain kriitikoiden tuomio, mutta ei yleisö! Ja kriitikoiden tuomioihin oli syvemmät syyt, kuten toimittaja Numminenkin monessa luvussa tuo esille. Tabermann oli niin erilainen, valovoimainen, esillä ja energinen, että jo se herätti ns. perusmiehessä alitajuista kaunaa ja kateutta. Kaikkihan sen tietävät: Runoilijat saavat kaikki naiset ja etenkin parhaat naiset! Jo Tommysta säteilevä androgyynisyys riitti nostattamaan perusjuntin verenpainetta. Ja heille haluankin sanoa: Tommy oli Suomessa raikkain tuulahdus kautta aikain. Toista Tommya ei ole, eikä tule. Olemme paljosta paitsi, vaan hänen runonsa jatkavat siitä, mihin Tommy jäi.
Suosittelen Juha Nummisen kirjaa Lähikuvassa Tommy Tabermann kaikille!!!
Henkistä lähetyssaarnaaja-asentoa ikävämpää ei maan päällä ole. Siihen asentoon älä kuole!
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Aili.
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
kuva Pekka Mäkinen
Kiharapäinen kerubirunoilijamme on poissa. Hänen paikkaansa ei täytä kukaan. Hän oli ainutlaatuinen. Joskus saan tilaisuuden kirjallisen blogini takia tavata myöskin kirjailijoita, mutta Tommyn tapasin jo ennen kuin aloitin tämän kirjoista kirjoittamisen.
Ensimmäinen tapaaminen oli hieman erikoinen, sillä eräs ystäväni pyysi minut ’lennossa’ lähtemään hänen kanssaan kuuntelemaan Tommya Jyväskylän Seurakuntatalolle. Siinä sitten istuimme hyvin edessä ja olin ottanut mukaani Tabermannin Veren sokerin saadakseni siihen runoilijan signeerauksen. Hänen puheensa oli valloittava, heti mukaansa tempaava ja tietty rohkeakin, ainakin ympäristön huomioon ottaen, mutta sali oli aivan lumoissa pappia myöten. Tilaisuuden jälkeen Tommy kirjoitti Veren sokerini ensilehdelle: Leenalle Rakkaudella/ Rakasta yli varojesi/ Tommy. Mitenkään en aio olla tätä kehotusta noudattamatta.
Tommy Tabermannin Veren sokerista (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map antaa minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Kiitos Tommy♥
Sitten seuraava kohtaaminen olikin puhelimessa, sillä eräs lukija oli hieman leikkinyt Tommyn yhden runon kanssa eli kirjoitellut rivien väleihin ja minusta tulos oli loistava. Soitin Tommylle ja kysyin, että saanko julkaista uuden muunnelman blogissani. Vastaus oli sydämellinen: Leena, leikkiminen on hauskaa. Totta kai saat!
Sitten oli muutamia puhelinsoittoja kirjojen tiimoilta ja vihdoin Jyväskylän kirjamessut:
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…
En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)
Tommy oli todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja tavattoman hyvin hän tunsi naisen sielunelämän. Hän oli myös niitä harvoja ja ehkä jopa ainoa mies, jota olen jaksanut kuunnella ikävystymättä. Hän oli tyköottava, välitön ja juuriltaan toisen vanhempansa puolelta karjalainen kuten minäkin, joten heti tuntui välittömältä. Parhaatkin juhlat päättyvät kuitenkin joskus. Uskoin, että Tommy paranee. Tunsin niin. Puhuin siitäkin hänen kanssaan puhelimessa. Minusta ja varmaan koko Suomen kansasta tuntuu, että Tommyn lähtö oli liian varhainen. Me suremme kaikki. Jokainen omalla tavallamme. Perheen suru on suurin ja likeisin, mutta toisaalta Tommy Tabermann oli meidän kaikkien Suuri Runoilija, joten surkaamme, itkekäämme ja muistelkaamme. Meidän Runoilijamme oli kuitenkin hyvin elämännälkäinen , innostava ja innostunut, joten ei hän halua meistä surun mustia naakkoja, vaan hän haluaa meidän saattavan hänet matkaan ruusun terälehtiä sirotellen ja häntä ilolla muistellen. Ja Tommyn runot ja kirjat jatkavat elämäänsä. Lisäksi saamme Juha Nummisen, kokeneen toimittajan kirjan Lähikuvassa Tommy Tabermann, jossa Numminen sukeltaa syvälle kansan rakastaman Runon Ruhtinaan sisimpään, elämään ja kohtaloon.
Tommy, me saatamme sinua eläen todeksi rakkauden missiotasi, jota väsymättä ja iloisena jaksoit julistaa. Myös villihanhet nousevat lentoon kanssasi ja näetkö, kuinka ilma väreilee outoa tuoksua ja ruusut varistelevat kukintojaan sinun kulkea…
Hämärtää hellästi/ eikä pimeys kykene olemaan/ suurempi kuin hellyys.
Muuratsalon saarella heinäkuun 3. päivänä 2010
♥:lla ja kaivaten Leena Lumi
kuva Otava
Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.
Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?
Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
lanteeni keinumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi.
Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!
- Leena Lumi -
Elinikäodotteeni on 99.9 vuotta, mutta minä en elä niin pitkälle, sillä tekniikka ja sen ongelmat tappavat minut paljon, paljon ennen sitä. Sähköpostini on jumiutunut/lakossa/hajonnut tms. ja nyt paitsi, että kukaan ei voi meilata minulle, enkä minä kenellekään, myöskään kommentit eivät tule läpi tai sitten tulevat...en tiedä. Apua ongelmaan voidaan odottaa ehkä runsaan vuorokauden päästä...Pyydän teiltä kärsivällisyyttä, sillä minä en tunne nyt mitään semmoista, vaan KRHK!!!
Kommentoikaa silti ahkerasti, sillä saan sitten runsaasti postia, kun tämä katastrofi selviää;-) Minä alan nyt levitoida itseäni muualle, johonkin pois...
teidän
Leena Lumi
kuva Ramón Casa y Carbo/ Frauen, die lesen, sind gefährlich
Itse metsäni pohjoinen on teos, joka sisältää runoilija Kalevi Rahikaisen (1927-1992) kootut teokset. Kirja sisältää myös aiemmin julkaisematonta materiaalia, kirjailijan maalauksia sekä toimittajien tekstiä tästä voimallisesta näkijästä. Kirjan ovat toimittaneet kirjallisuudentutkija Immo Pekkarinen ja kirjailija Klaus Rahikainen. Kirjan kansi on Arttu Rahikaisen suunnittelema.
Jämsänkoskella Keski-Suomessa syntynyt Rahikainen opiskeli ja vaikutti 1950-luvulta saakka pääkaupunkiseudulla ja toimi myös Länsiväylä-lehden avustajana 1970-1980-luvuilla. Rahikainen oli Espoon kirjailijoiden jäsen. Hänen tuotantoaan on esimerkiksi Espoo Blues-runo, jota on esitetty monissa yhteyksissä.
Julkistamistilaisuudessa Pekkarinen ja Klaus Rahikainen pohtivat Kalevi Rahikaisen merkitystä kirjailijana, isänä, ihmisenä ja näkijänä. Lisäksi esillä on pieni näyttely Kalevi Rahikaisen maalauksista. Ne kuvittavat myös julkaistavaa teosta.
Tilaisuudessa lausuntataiteilija Marjatta Oikawa tulkitsee sikermän Kalevi Rahikaisen runoja. Esitystä säestää improvisoiden sellotaiteilija Juho Laitinen.
Itse metsäni pohjoinen - omaäänisen runoilija Kalevi Rahikaisen koottujen teosten julkistamistilaisuus Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7, Helsinki) 16.9. klo 18. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle.
(Teoksesta Paikka maassa vuodelta 1969)
