SYÖTKÖ RISKIRUOKAA - SYÖPÄLÄÄKÄRIN PALJASTUKSIA RUOAN TERVEYSVAIKUTUKSISTA

Sain luettua David Khayatin Syötkö riskiruokaa – Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista (Le Vrai Régime Anticancer, Gummerus 2012, suomennos Mikko Valtasaari) ja täytyy myöntää, että olen ollut kirjan ylitsevirtaavasta tiedon tulvasta niin ähkyssä, että olen tuskalla pohtinut, miten referoida tätä jättämättä pois todellista vaikutelmaa, jonka perusteella lukija voisi päätellä, onko juuri tämä kirja hänen kiinnostuksensa kohde. Yrittänyttä ei laiteta!

Tämä kirja keskittyy ruokaan ja siihen, miten välttämällä tiettyjä ruoka-aineita ja taas syömällä toisia, voidaan ehkäistä syöpää, joissakin tilanteissa jopa parantaa sitä lääkehoidon ohella ja onpa luku myös siitä, mitä syöpäpotilaan pitäisi nauttia lisäravinteina, että hän selviäisi sytostaattihoidoista mahdollisimman hyvin. Vaikka kirjan aikana voi tuntua siltä, että Khayat ja lukuisat runsaan otannan testit sekä taulukot puhuvat vankkumatonta kieltään, niin kirjan lopussa Khayat kuitenkin toteaa, että:


Jos meillä aikuisilla on toiveita pienentää hyvällä ruokavaliolla ja liikunnalla syövän riskiä ja pahimmassa tapauksessa edes viivyttää sen ilmaantumista, tuo toive on perusteltu vain tietyssä määrin – ei läheskään sataprosenttisesti.

Edellä mainitun Khayat perustaa siihen, että syöpä aiheutuu usein siitä, mitä olemme syöneet ja juoneet tai miten olemme muuten eläneet noin parikymmentä vuotta sitten. Syöpä jaksaa odottaa! Sairastuin itse melanoomaan 30–vuotiaana, mutta lapselliset ruskettamisvuoteni elin varhaisteininä. Nyt kartan aurinkoa kuin ruttoa ja iho kiittää. D-vitamiinin nautin purkista.

Tämä kirja oli minullekin haastava, vaikka olen harrastanut ravitsemustiedettä jo vuosikymmeniä. Eräs lääkäri luuli minua ravitsemustieteen maisteriksi…Nämä asiat ovat kiinnostavia! Siis kirja vilisee termistöä, joka on tuttua hänelle, jota aihe kiinnostaa, mutta noviisi saa apua kirjan lopusta, jossa on selittävä sanasto. Tämä on siis tietokirja, jonka on kirjoittanut syöpälääkärinä 30 vuotta toiminut Khayat apunaan huippuluokan ravintotieteilijä Nathalie Hutter-Lardeau. Tohtorimme juoksuttaa esiin valtaisia tutkimuksia ja tilastoja ympäri maailmaa, mutta David on ranskalainen ja kirjan alkuun onkin syöpäepidemiologian professori Lyly Teppo kirjoittanut luvun Suomalaiselle lukijalle. Syöpä on kuitenkin syöpä eikä tunnusta maiden rajoja, mutta maantieteellisessä esiintyvyydessä löytyy suuriakin heilahteluja, joista tunnetuin lienee japanilaisten rintasyövän harvinaisuus, joka kuitenkin kumoutuu näiden muuttaessa Yhdysvaltoihin. Syytä etsittäessä vastaus löytyi ravinnosta. Ravinnon vaikutus syöpäriskiin on kaksikymmentä prosenttia, kun vaikkapa perinnöllisten tekijöiden vaikutus on vain viisi prosenttia. Tämän takia ei ole yhdentekevää, mitä me syömme ja juomme.


Länsimaissa syöpään sairastuu joka kolmas ihminen. Syöpä tappaa enemmän ihmisiä kuin aids, tuberkuloosi ja malaria yhteensä. Ranskassa rintasyöpä vaatii yhden potilaan hengen joka tunti. Syöpä on ollut maan yleisin kuolemansyy neljä vuotta. Siihen menehtyy eurooppalaisista joka kolmas. Suomessa syöpä on peruskuolemansyy joka viidennessä tapauksessa.

Kirjan alussa on pitkä ja perusteellinen luku siitä, mitä syöpä on, mutta meitä kiinnostaakin nyt ’syöpä lautasellamme’. Ensimmäinen asia, jonka aivan erikseen Khayat tuo esiin on kurkuma mauste, jonka on todettu ehkäisevän mahasyöpää, mutta se on vain nyanssi ja meidän on päästävä laajemmalle…

Käymme läpi laajan luvun kera taulukoin ja nimi on Kala – terveellistä vai vaarallista? Vastaus on: Sekä että. Saamme nähdäksemme laajan taulukon eri kalalajien jäämistä aina arseenista lyijyyn. Ja saamme todeta, että juuri ne terveellisimmät eli omega-3-rasvahappoja sisältävät kalat ovat usein saastuneimpia…No, pitäisikö kalan syönti sitten lopettaa ja mitä tekee tohtorimme? Ei pidä lopettaa ja tohtorimmekin syö kalaa. Kalasta saadaan fosforia, jodia, fluoria, sinkkiä, kuparia seleeniä, rautaa sekä B- ja D-vitamiineja. Kalan jälkeen käsittelemme lihan ja Khayat on ehdottomasti sitä mieltä, että punaisen lihan vaino on täysin perusteetonta ja hänellä on tutkimuksia mielipiteensä tueksi. Maitotuotteista ja munista opimme sen, että kananmunia saa syödä niin paljon kuin haluaa ellei kolestroli ole kohonnut. Saamme myös lukea, että prebiootit ja probiootit ovat avaintekijöitä yhä yleistyvän paksusuolen syövän ehkäisyssä. Tässä kohtaa suosimme maa-artisokkaa, valkosipulia, banaania, sipulia, sikuria, ohraa ja parsaa. Luvussa Hedelmät ja vihannekset nämä elintarvikkeet lajitellaan väreittäin ja kerrotaan mitä hyötyä mistäkin vihanneksesta tai hedelmästä on.

Nyt jos olette olleet tarkkana, olette huomanneet, että yksi tuote on jo ylitse muiden ellei sinulla ole kolestrolia ja nyt tulee toinen ja se on tomaatti. Punainen väri on peräisin lykopeenista ja se on voimakas antioksidantti. Lykopeeni, jota on etenkin tomaatissa runsaasti, ehkäisee eturauhassyöpää jopa 30 prosentilla. Se saattaa myös pienentää riskiä sairastua mm. suu, ruokatorvi-, maha- ja keuhkosyöpään. Tomaatista tehdyissä valmisteissa on usein enemmän lykopeenia kuin tuoreessa tomaatissa! Siis laittakaa lisäaineetonta ketsuppia tai tomaattimurskaa minne ikinä keksitte sitä tunkea!

Ja sitten tuleekin se asia, mikä minua on mietityttänyt jo kauan ja hartaasti. Olen lapsuudessani tottunut siihen, että kaikki paistettiin paistinpannulla. Kun perustin oman kodin jätin paistamisen pois, sillä minusta mikään ei ole niin karsinogeenista kuin paistettu ruoka. Toinen vaistoni koskee suolaa, sillä tunnen intohimoisia kasvissyöjiä, jotka rakastavat suolaa ja heistä intohimoisin ei enää ole joukossamme. Mutta myös karjalaiset himoavat suolaa. Jos suolaa ei ole tarpeeksi äitini mielestä, hän toteaa: "Tämä on tuimaa." Olen tottunut kotona suolaiseen ruokaan, mutta nyt olen opetellut maustamaan yrteillä ja pippureilla ilman suolaa. Jo kauan on tunnettu se tosiasia, että ’kalarannikolla’, jossa kalaa graavataan, esiintyy paljon vatsasyöpää, mutta uskon, että myös paksusuolen syöpää tutkittaessa törmätään vielä suolaan. Kalan graavaaminen ei tarkoita kuin heikkivainaan hyppysellistä suolaa ja sama määrä sokeria…Siis tuo paistaminen:

Hong Kongin kiinalaisnaisilla on rasituksenaan maailman suurimpiin kuuluva keuhkosyöpäsairastuvuus. Ovatko nämä epäonniset kiinattaret jonkin kirouksen uhreja, kun heillä on kimpussaan tuo pelottava vitsaus, vaikka useimmat heistä eivät ole koskaan koskeneetkaan tupakkaan?

Selitys on vokkipannussa ja syöpävaarallisissa paistoöljyissä. Ja sitten seuraakin pitkä luku rasvoista ja syövästä, jossa ensin todetaan, että kaikki öljyt ovat lähes sataprosenttista rasvaa, joten niitä pitää kuluttaa kohtuudella, sillä myös liikapaino on syöpäriski. Öljyt myös härskiintyvät helposti, jolloin ne alkavat tuottaa syöpää aiheuttavaa rasvaperoksidia. Ja kolmanneksi öljy on kuumennettuna syöpäpommi, josta löytyy puolensataa ihmiselle hengenvaarallista ja syövälle altistavaa ainetta.

Yksi yllättävä valopilkku on se, että tohtorimme sallii sokerin, kunhan makean nauttija ei päästä itseään lihomaan! Mikään tutkimus ei kuulemma ole todistanut sokerin vaikuttavan syövän syntyyn. Myös punaviini saa armon kohtuullisesti käytettynä, mutta ehdottomasti paras juoma on granaattiomenan mehu, ei vesi, jossa on usein monenlaisia kemikaaleja. Granaattiomenan mehu sekä kahvi, ovat monissa tutkimuksissa suorastaan ehkäisseet rintasyöpää.

Kirjan yksi tärkeimmistä ja minulle kiinnostavimmasta aiheista on Ravinteet ja ravintolisät. Ko. luvussa on muuten myös erinomainen kirjoitus Ravintolisät syöpähoidon tukena. Kunpa tämä luku olisi ollut tiedossani, kun äitini oli rankoissa sytostaattihoidoissa, sillä hoidot ovat sekä elimistöä että psyykettä rasittavia ja niihin kyllä löytyy apua.

Ravintolisistä selkeimmin syöpää estävä vaikutus näyttää olevan seleenillä ja kalsiumilla.


Liikunta on oma asiansa ja käy aivan selväksi, että lihoa ei saa! Painoindeksi ei saa olla yli 25!

Ja sitten kirja alkaakin tarjota sitä, mitä kaikki ovat odottaneet eli selkeitä ohjeita ja suosituksia, miten ehkäistä syöpää. Niitä tulee monelta kantilta tarkasteltuna ja saamme jopa pitkän listan elintarvikkeista täydennettynä hyöty- ja riskitekijäinfolla sekä syövänehkäisykyvyllä. Vaikkapa näin: Voisarvet/tyydyttyneitä rasvoja/voi nauttia; suola/osatekijänä tietyissä vatsasyövissä/käytä maltillisesti; perunat/hitaita hiilihydraatteja ja C-vitamiinia/hyvä; paprika/bioflavonoideja/erittäin hyvä; porkkanamehu/beetakaroteenia/huono; riisi/hitaita hiilihydraatteja/hyvä; riista/vain vähän tyydyttyneitä rasvahappoja/erittäin hyvä; mannasuuromot/proteiineja ja hitaita hiilihydraatteja/hyvä; luumu/monia polyfenoleja/hyvä; kananliha/vähän rasvoja/hyvä; katkaravut/niukasti jäämiä ja rasvaa/hyvä; ketsuppi/lykopeenia/hyvä etc.

Huomasittehan tuon beetakaroteenin! Älkää tehkö sitä virhettä, jonka minä olen ihosyövän uusiutumisen pelossa tehnyt eli olen syönyt ns. aurinkokapseleita, jotka todellakin antavat iholle kestoa olla auringossa, mutta voi tulla pää vetävän käteen, sillä monissa tutkimuksissa A-vitamiinin esiaste on aiheuttanut syöpää. Kirjassa paljon tästä asiasta.

Minua jäi mietityttämään syvästi tuo kypsennystapa-asia, sillä olen intohimoinen vokkaaja kuin myös grillaaja. Sainkin kuitenkin ainakin grillaukseen armahduksen, sillä jos käyttää grillipannua eikä grillattava ruoka ole tulen kanssa yhteydessä, ei liene mitään vaaraa. Silti muistelen, miten lapsena mökillä grillattiin niin, että verkoilla saamamme kalat olivat siinä pienessä pallogrillissä yhteydessä hehkuviin hiiliiin….

Nyt minun pitää palkita hänet, joka on näin pitkälle jaksanut ja mietin, että annanko Syövän vastustajan muistilistan, Kymmenen kartettavaa vai…Tässä Kymmenen parasta: granaattiomenan mehu, kurkuma, vihreä tee, viini, seleeni, tomaatit, kuidut, sipuli ja valkosipuli, kversetiini (tätä on kapriksessa, lipstikassa, kaakaossa ja väkevissä pippureissa) ja liikunta.

Siis anteeksi nyt tämä pituus, mutta tämä on niiiin äärettömän kiinnostava kirja! Kolmesataa sivua neuvoja miten voi välttää syövän, mutta silti muistaa myös nauttia elämästä, sillä tyytymätön persoonallisuus on kuin kutsu syövälle!

***

Koska kiinnostus tähän kirjaan on kova, lainaan tähän vielä pari sitaattia kirjan lopusta, mutta ymmärtäkää, että vain kirjan lukeminen tuo kaiken esille. Minähän poimin ne asiat, jotka minua kiinnostivat. Tässä vielä Khayat:

Ruokavaliotamme ei enää määrää historiamme perintö vaan mainonta ja elintarviketeollisuus.

Olen kertonut, miten syöpäriskiä voi pienentää ja mikä sitä luultavasti suurentaa. Uskalsin myös paljastaa elintarvikkeistamme joitakin epämiellyttäviä tosiasioita ja kyseenalaistaa ravintosuosituksia, jotka ehkä olitte ottaneet täydestä.

*****

Ehkä haluat lukea myös Parantavien ruokien opas

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ina

*****

Terveys-ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

PS. Koska tätä kirjaa koskevaa juttua luetaan yllättävän paljon, niin kerron, että sairastuin suvella 2016 uudestaan melanoomaan vuosikymmenien jälkeen: Heikossa hapessa, mutta hengissä! Jatkan toipilaana...

Olen nyt lukenut tätä tekstiäni ja koska en ole ottanut aurinkoa ja korkeat suojakertoimet ovat käytössä, ihmettelen, ennustinko tässä kirjoituksessa tulevan...Toisaalta ihon muisti on pitkä, eikä kukaan meitä lapsina varoittanut auringosta, ei ollut puhetta suojakertoinvoiteista ja ihon palaminen oli penskoilla ihan tavallista, ei sitä kukaan ihmetellyt. Oliko suojakertoinvoiteita edes Suomessa...en muista milloin ne tulivat. Ensimmäisen melanoomani aikana olin polttanut vielä ihoni Sveitsin alpeilla kahtena vuonna ja siellä taisin ostaa jotain upeaa Widmeriä kaupasta. Nythän Widmerin tuotteet, muutkin kuin aurinkovoiteet ovat olleet Suomessa myynnissä jo kauan. Sarjasta löytyy erittäin tehokkaita UVA ja UPV -suojia

Takana on tosi rankka välisarjan kesä, mutta loppu hyvin: Tähdet, tähdet...Onko tämä tottakaan! Kuvista näkee, että olen sokissa: Meni kaksi viikkoa sekä minulta että mieheltäni tajuta, että se menikin nyt näin...

Olen puhunut muutamien muidenkin kuin hoitooni osallistuneiden lääkärien kanssa syövästä ja kiinnnostava oli erään muun kuin syöpäalan lääkärin sanoma, että 'syöpäsolut eivät elä rasvassa, ne eivät lisäänny, jos elimistössä on rasvaa, mutta sokerista ne oikein villiintyvät'. En ota vastuuta asian oikeellisuudesta, mutta varmaan se tarkoittaa kohtuutta sokerissa ja rasvassa pääasiassa hyviä rasvoja eli kyllä nyt lotraan oliviiöljyllä. Oivariinikaan ei ole pannassa ja siihen siirtyi miehenikin. Ellei tehdä maailman terveellisintä salaattia, pilkomme monta tomaattia joka päivä, sitten ripaus eli vähän sormisuolaa, mustapippuria ja päälle oliiviöljyä. Hyvästi vain ihanat kotelomekkoni! Tätä menoa en niihin tule mahtumaan, mutta olen sentään hengissä!

BLOGISAVUJA: HURMION TYTTÄRET, KIRJAN KANSA, NÄKYMÄTÖN SILTA JA JONNEKIN POIS

Minun piti nyt alkaa tehokkaasti näpytellä wordille kirjaa, joka kertoo miten voimme ehkäistä syöpää syömällä oikein, mutta sitten sain Lurulta kommentin Hurmion tyttäriin ja tässä sitä taas mennään;-) (Huom. jos googlaat, niin tämä on uusittu ainakin kolmasti, valitsin nyt sen, johon Eve oli kommentoinut.)Tämä Satu Koskimiehen kirja Hurmion tyttäret (Tammi 2009) kertoo runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara elämästä ja ystävistä sekä myös paljon muista kuuluisuuksistamme, jotka kuuluivat Tulenkantajiin. Tämä kirja oli vuonna 2009 koko blogini toiseksi paras kirja ja vain Geraldine Brooks meni ohi teoksellaan Kirjan kansa (Tammi 2009), jota pidän edelleenkin yhtenä parhaimmista kirjoista, mitä olen ikinä lukenut. Siis toivon näille molemmille kirjoille paljon blogisavuja! Minä niin innostuin, kun Luru on nyt lukenut Hurmion tyttäret, joka on myös se kirja, jonka annoin jouluna 2009 lahjaksi Evelle, Rainer Maria Rilken runojen suomentajalle: Tahto tahtojen/Der Grosse Wille. Me kyllä ehdimme yhdessä innostua kirjasta niin paljon, että perustimme Roihuavat Soihdut ja ensimmäinen perustava tapaaminen ryhmän jäsenillä piti olla Even rakkaassa Berliinissä...

Kirjan kansan kansi on täydellisen nero, sillä kuvassa oleva vanha paperi kertoo koko tarinan muutamalla tahrallaan, yhdellä hiuksella etc., mutta lukekaa kirja, niin saatte tietää salaisuuden.

Blogisavuja myös Julie Orringerin kirjalle Näkymätön silta (Otava 2011), joka on niin harvinainen sarjassaan, että kaikki, jotka ovat sen lukeneet, ovat siitä pitäneet. Sain todella ilahduttavan viestin kaukaa eräältä lukijalta, joka kiitti minua kirjan löytämisestä. Hän oli pitänyt teoksesta todella paljon! Niin minäkin.

Sitä voisi luulla, että minulla on addikti kirjaan Jonnekin pois (Avain 2011) mutta ei ole. Minulla on addikti Lionel Shriveriin!  Siis palaan kaikkiin hänen kirjoihinsa aika ajoin ja eilen illalla meillä oli Lumimiehen kanssa kiintoisa kirjallinen keskustelu aterian äärellä kirjoista Jonnekin pois ja Kaksoisvirhe, (Avain 2007) josta pidän myös ihan mielettömästi. Ja hups!, nyt luenkin sitten Poikani Keviniä...Lainaan nyt osia Kirsi Pihan jutusta Kaksi elämää yhden hinnalla hänen kolumnipalstaltaan Kirjattua lehdestä Nykypäivä:

Harva kirja on koskaan jättänyt niin pysyvää ja häirtsevää muistijälkeä kuin Lionel Shriverin kirja poikani Kevin. Shriver osaa kirjoittaa vaikeista aiheista siten, miten 'ei kuulu' kirjoittaa tai ajatella. Ainakaan ääneen.

Uusimmassa kirjassaan Jonnekin pois hän käsittelee jälleen vaikeita aiheita, kuolemansairautta, elinikäistä rappeutumissairautta ja vanhuutta tavoilla, jotka joku voi kokea häiritseviksi.

Shriverillä ei tunnu olevan mitään tabuja, vaan päinvastoin hän haluaa riisua hahmonsa mahdollisimman paljaiksi, ikäviksikin. Kuolemansairas ei suostukaan jättämään kauniita hyvästejä leegiolle ystäviä ja tuttavia, jotka käyvät visiitillä. Rappeutumissairaudesta kärsivä teini odottaa täysi-ikäistymistään, jotta voi päättää oman elämänsä.

Ja toisaalta kuolemansairasta vaimoaan hoitava mies, jonka elämänsäästöt hupenevat...

Ja silti kaikki hahmot ovat sympaattisia, ajattelevia, pääsosassa olevat ihmiset hyviä ihmisiä vaikeissa tilanteissa, joissa huomaa, että se mitä elokuvissa tapahtuu onkin kaunisteltu totuus. Siinä missä...

Kaikilla on omat ongelmansa ja Shriver kuvaa hyytävästi sitä, kuinka itsekkäitä me ihmiset sittenkin omien ongelmiemme kanssa olemme, ja kuinka vaikeaa on muistaa, että vaikka joku ei satu valittamaan, tällä saattaa olla kotona melkoinen murhenäytelmä menossa.

Shepherdin sisko valittaa, pomo valittaa, äiti....

Loppujen lopuksi Shepherd päätyy elämässään erikoiseen ratkaisuun, sellaiseen, mistä ystäväkin olisi ehkä ylpeä, jos olisi näkemässä. Eräänlaiseen lopulliseen downshiftaamiseen.

Erinomainen kirja, jota lukiessa joutuu pohtimaan asioita monesta näkökulmasta.

*****

Niinpä. Lukekaa nyt kaikki yllä mainitut kirjat ja minä kerron teille kohta, mitä ainakaan ei saisi syödä ja mitä pitäisi syödä, jos haluaa välttyä syövältä ja lyön vakuudeksi tilastotietoja, joiden otannat ovat olleet todella suuria. Kun olen nyt tässä ravitsemusopissa tunnin ja pari, niin sitten pääsenkin jo lukemaan Poikani Kevin...Ja minusta Shriverissä on parasta juuri se, että hän kirjoittaa tabuista viis veisaten!

Jääsilta

Löysit sillan talven yli,
hauraan jääköynnössillan.
Astu hiljaa, hiljaa.
Hopealehtimetsään
on kiirinyt ohut risahdus,
sillan salainen murtuma.

Tulit murheenraskain askelin,
itkun painoa kantain.
Ei niin, ei niin.
Astu hiljaa, hiljaa,
voit päästä yli.

Kovin kotkansilmin,
sydämin kyynelettömin, kevein
tähyä aamujen taakse
auringon tuhat soutulaivaa,
kun se nousee talven virtaa
sytyttäen sillan, rannat
ihanaan paloon.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

KATJA KETUSTA, NAISENA SUOMESSA JA TILASTOJA

Nyt kun naistenpäivä on ohi, teki mieli jäädä vellomaan suloiseen tunnelmaan ja jatkaa samaa vauhtia maanantaihin asti, vaan kun en voinutkaan, sillä tämä päivän Helsingin Sanomissa on Esa Mäkisen ja Veli-Pekka Lehtosen juttu, jossa puidaan Iltalehden tapaa uutisoida Katja Ketun kaappausyritystä. Iltalehden otsikointi oli kuulemma tällainen: "Sieppausyritys olikin vain mainostemppu?"  Aivan tunsin miten vereni jähmettyi ja mieleeni tuli, miten ikinä voidaan näin olettaa maassa, joka on naispahoinpitely- ja raiskaustilastojen johtotähti väkilukuun suhteutettuna. Ja mitä kuuluisuustemppuja pitäisi tehdä kirjailija Katja Ketun! Hän on kuuluisa ihan omilla meriiteillään. Hän on rohkea, lahjakas, aistillinen ja sanoo sekä näyttää kaiken suoraan ilman mitään roolipelejä tai julkisuustemppuja.

Olen iloinen, viitaten Hesarin juttuun, että kirjailija Essi Tammimaa toteaa blogissaan näin:

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että uhria ei uskota ilman todisteita - ja että häntä kohdellaan kuin rikollista, koska todisteet puuttuvat?

Lausunto perustuu siihen, että poliisin rekisteristä ei löydy merkintää Ketun sieppausyrityksestä, joka tapahtui 2008.

Myös elokuvatuottajien tuore puheenjohtaja Aleksi Bardy on hämmästellyt Iltalehden uutisointia Facebookissa.

Olen elänyt tässä maassa niin kauan, että vakuutan, että ei ole epätavallista joutua raiskausyrityksen tai raiskauksen kohteeksi. Suomessa on miehiä, jotka eivät ole suorastaan syrjäytyneitä, eivät siis säälin tarpeessa, mutta heiltä on lähtenyt jo vaimo tai kaksi ja monta tyttöystävää ja nyt he katsovat maailman olevan heille jotain velkaa, koska he eivät osaa miellyttää naista. Totean, että tämä koskee vain OSAA miehistä. Luojalle kiitos, yleensä ottaen suurin osa miehistä pitää naisia ihmisinä, eikä kohteina, joille voi tehdä mitä vain korvaukseksi heidän huonosta onnestaan parisuhdemarkkinoilla. Miten tähän on yleensä edes tultu, sillä maassammehan pitäisi olla suorastaan ylitarjontaa naisista! Nopeasti hihasta vetäisten löydän pari syytä: Ensinnäkin OSA naista vailla olevista miehistä on täysin vailla tunnepuolen kykyä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa naisen kanssa, jolloin keinoiksi otetaan fyysinen ja henkinen väkivalta. Toiseksi on tunnettu tosiasia jo eläinmaailmasta, että naaraat valitsevat laadukkaimmat urokset. (Valitsevathan miehetkin kauneimmat naiset!) Mikä on sitten laadun mittari, niin niitä on lukuisia aina tuoksusta äänen väriin, luonteesta silmien pilkkeeseen ja kaikkea siltä väliltä. Naaraat eivät tee tätä tietoisesti, vaan parhaat urokset vain vetävät heidän huomionsa ja sytyttävät heidän rakkautensa sen kaikilla tasoilla. Tätä asiaa on tutkittu paljon ja luonnonvalinnan edessä mekin olemme vain eläimiä niin heikkouksiemme kuin vahvuuksiemme kanssa. Niin naiset kuin miehetkin ja aina joku jossain kärsii, mutta sen voi tehdä terveesti ja muita syyttelemättä. Ei ole kenenkään toisen vika, jos itsellä ei flaxi käy ja väkivalta sekä uhkailu ei ole ikinä ratkaisu mihinkään!

Ja nyt tuon esiin muutaman tilastofaktan koko kolmivuotiselta blogikaudeltani koskien vain kirjoja. Ehkä vuoden päästä paljastan, mitkä postaukset ovat kulkeneet näiden kirjojen matkassa. Blogini kaikkien aikojen luetuin kirjapostaus on ollut Tommy Tabermannin Eroottiset runot ja sitä on katsonut jo 2513 kävijää! Seuraavaksi luetuin on ollut kirja Marilyn Monroen monta elämää, jota on lukenut jo 1837 kävijää! Kolmanneksi luetuin on JO NYT Katja Ketun Kätilö, josta on ollut kiinnostunut 500 blogini lukijaa!

***
Eilinen aurinko on poissa. On kylmää ja harmaata. Minun piti kertoa teille vieläkin lisää Shriverin kirjasta Jonnekin pois, mutta jätän sen vaikka ensi viikolle. Se kertomus tosin alkaa kirjasta Poikani Kevin, jota parhaillaan luen, mutta Jonnekin pois olisi ollut pääosassa. Päätin kuitenkin nyt vielä olla hetken talviolossa ja lyhyempi, hidas, vaihtolämpöinen, sillä ensi viikolla tulee jo ensimmäinen puutarhakirja ja siitä se sitten alkaa...kevät. Lukeaa muuten Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa. Kun Bessu luki sen hän totesi, että 'kirja on mahdollisimman paras esimerkki siitä, millaiseksi naisen ei kannata ikinä tulla.' Olen täysin samaa mieltä.

Juhlikaamme vielä hetki talvea. Nauttikaamme kynttilöistä, leffoista, lämpimistä huovista...tilasin Sinisen linnan Marian innoittamana eilen Martin Scorsesen Viattomuuden aika leffan, joten taitaa olla talviviikonloppua meillä vielä viikonkin päästä. Minä rrrrrrrrraakstan talvea, mutta osaan antautua myös keväälle.

Kaikille tasapuolisesti rentouttavaa viikonloppua!

Love
Leena Lumi

NAISTENPÄIVÄÄ KOHTI FÖRSKOTILLA

Nyt Hyvät Arvon Naiset, en pidä puhetta, vaan kuten lupasin, arvomme KOLME lisäpalkintoa täältä. Tämä tapahtuu nyt, sillä arpaonnettaremme Lumimies on huomenna menossa ja kotona illalla myöhään.

Lumimies on nostanut naistenpäivän arvonnan voittajiksi Pepin, Joanan ja Valkoisen kirahvin. Onnea teille♥ Voittajat saavat valita voittojärjestyksessään oman palkintonsa. Ensin Pepi, sitten Joana etc. Ilmoittakaa sitten valintanne minulle sähköpostille ja myös osoitteenne, kiitos.

 Koska tämä postauksen pääkuva on Ilonalta ja kirjasta Koti lehvistön varjossa - Rintamamieskodin uusi elämä, niin otamme myös ko.kirjasta Hemmottelupäivän reseptin, joka on: Hidas herääminen, Herkkuaamiainen, Ruusuinen jalkakylpy, Suklaanaamio ja tehotipat, Yrttiporekylpy, jonka jälkeen onkin sitten ilo nauttia Suklaa-Juustokakkua ja Kahvia & Kuohuviiniä!

Ja koska minä en pidä puhetta, sen saakin pitää Ilona:

Niin kovin usein kaikelle muulle löytyy aikaa, muttei sinulle, siis itsellesi. Tämä hetki on pyhitetty kauneudelle - sille mistä nautin, mutta mille ei ole aikaa. Tämän päivän olen tyhjnetänyt kalenteristani, tehtävien sijaan siinä lukee Ilonan. Venyttelen pitkään ja hartaasti, viivyn sängyssä kauan. Annan yövaatteitteni olla, syön hyvin ja olen valmis hemmotteluun. Luvassa on jalkakylpyjä ja aikaa itselleni. Tärkeintä kai on tuntea itsensä kauniiksi, sillä olemmehan me kaikki sellaisia, jos vain annamme itsellemme luvan olla. Kippistetään siis suklaakakulla kauneudellemme, vai olisiko suklaanaamio parempi, hmm...

Kiitos Ilona ja Upeaa Naistenpäivää Sinulle♥

Ja mitäkö minä sitten teen huomenna. No, aion sisäistää uutta mottoani, että elämä on liian lyhyt minkään nautintojen boikotoimiseen. Herään tavallistakin hitaammin. Sitten Hesari, Robertsin suklaakahvia ja tiikerikakkua. Vasta joskus myöhemmin brunssi. Koska kaipaan olla paljon ulkona, vietän sitten joskus keskipäivällä muutaman tunnin fyysisissä suoritteissa eli raijaan puita takapihan kasasta takkahuoneen puusyvennykseen. Aurinko paistaa toistona hangilta ja Olga venyttelee luullen olevansa nuori metsäilves, vaikka onkin hurmaava, vanha, meripihkasilmäinen noutaja. Sitten jotain herkkua. Annan katseeni viivähtää mieheni tänään tuomissa kukissa, rapsutan punaturkkia, juon vielä kupillinen kahvia parvekkeella. Sen jälkeen vatupassiin lukemaan Suomen Kauneinta Puutarhalehteä, jonka tilasin itselleni iloksi. Koti ja Puutarha on lehti, jonka saa huomattavan edullisesti, jos on Koti ja Keittiö -lehden tilaaja, mitä olen ollut jo kauan. Kun näin tänään tämän lehden kannen, tiesin, että säästän ihanuuden huomiseen. Sitten taidankin mennä saunaan, jonka jälkeen laitan kasvonaamion ja jotain kivaa ja mukavaa ylle. Sytytän kynttilän tai monta ja leikkaan palan tai useita homejuustosta sekä nautin lasin viiniä. Saatan selata myös Peter Hahnin kuvastoa samalla kun hivelen viimeksi tilaamaani kashmir-ihanuutta. Ehkä huomenna on se päivä, jolloin otan esille puutarhakirjani, jossa on blancot sivut, mutta jo huomattavasti tarinaa. Katson, mitä olen syksyllä ajatellut tälle vuodelle puutarhassa tapahtuvaksi...Venyttelen ilveksenä, sulan auringon kosketukseen, vuodan mahlaa puuna, solisen purona, avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse...mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Ah, olla nainen on useimmiten ihanaa, mutta ehdottomasti se on aina suuri seikkailu, jos vain antautuu ja heittäytyy - luottaen elämään!

Ihanaa Naistenpäivää Teille Kaikille♥

Love
Leena Lumi

You're Beautiful

HANNE HURMAAVASTI HYVÄN MIELEN LÄHTEILLÄ

Muistatte varmaan tämän Hyvän mielen haasteen. Yksi haastetuista oli Hanne blogista Valkoinen leinikki ja hän olikin tehnyt sellaista työtä, että esittelen tässä osan. Ensin ihanat sisustuskirjat!

Ja tässä Hannen Muru! Tämä minun otantani yrittää todistaa, että mitä muuta sitä ihminen tarvitsee, kun on kirjoja, koiria ja...

...kukkia! Monelle tulee tästä mieleen kevät ja voinkin luvata, että jo ensi viikolla olemme puutarhakirjojen parissa. Siitä se sitten alkaa...kevät.

Käykääpä täällä katsomassa, mitä muuta suorastaan liikuttavaa, Hanne esittelee vastauksessaan.  

Hanne, hyvä sinä♥

Emily Brontë: Humiseva harju

Humiseva harju on merkittävin englanninkielinen romaani. Se on täydellinen, ja täydellinen mitä harvinaisimmalla tavalla: Se on ihmisen ja elämän luonteen voimakkaasti yksilöllisen tajuamisen ainutlaatuinen ilmennys.

- Walter Alleen –

Tarttuessani vuosikymmenien jälkeen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Wuthering Heights, Karisto 2012, suomennos Kaarina Ruohtula) avasin oven niin kauas menneeseen, että minua pelotti. Mikä on se tumma, synkkä muisto, jonka haluan uudelleen palauttaa mieleeni? Miksi joku kirja äitini kirjastosta on vaeltanut kaikki vuodet mukanani ja miksi en ole lukenut sitä uudelleen ennen tätä hetkeä? Miksi haluan kokea nummikärsimykseni uudelleen ja minäkö se olen joka vaellan Yorkshiren nummien lumimeressä peläten, toivoen ja hullusti rakastaen…

Humiseva harju alkaa vuodesta 1801, jolloin herra Lockwood haluaa asettua asumaan Englannin syrjäiselle nummiseudulle ja hän vuokraa tätä tarkoitusta varten Rastaslaakson kartanon. Vuokraisäntä on Heathcliff, joka itse asustaa Humisevan harjun kartanoa hyvin synkeän ja epävieraanvaraisen perheensä kanssa. Tänne herra Lockwood tekee vierailun päivänä jona sakea lumipyry ja pimeys estävät häntä palaamasta yöksi kotiin, jolloin Rastaslaakson kartanon vuokraajasta tulee haluamattaan osa maailmankirjallisuuden synkintä rakkaustarinaa kuin myös kirjan toinen kertoja hänen taloudenhoitajansa Nelly Deanin toimiessa tapahtumien pääkertojana. Nelly, joka muistaa kuin eilisen sen päivän, kun Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw ilmoittaa lähtevänsä muutamiksi päiviksi Liverpoolin ja hän kyselee lapsiltaan Catherinelta ja Hindleylta sekä myös Nellyltä, mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Mutta olisiko mikään toivomus voinut muuttaa kohtaloa, jossa isäntä saapuu kotiin ja kaivaa päällystakkinsa nyytistä lapsen sanoen:

Katsopas, tätä vaimo. Tämän kantaminen oli vähällä viedä kaikki voimani, mutta nyt sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikka se onkin melkein niin musta kuin olisi paholaisen työtä.


Lapsi on löytynyt nälkäisenä ja kodittomana Liverpoolin kaduilta ja herra Earnshaw tuo sen kotiinsa kasvamaan yhdessä omien lastensa kanssa. Tulokas saa nimen Heathcliff perheen pienenä kuolleen pojan mukaan ja nimi on sekä suku- että etunimi.

Melkein ensi hetkestä Hindley vihaa Heathcliffia kuolettavasti, mutta Catherinesta ja Heathcliffista tulee erottamaton pari, jota nuori Nelly Dean voi tarkkailla päivittäin. Näin alkaa maailmankirjallisuuden synkin ja väkevin rakkaustarina, jossa vihasta ja kostosta kuin ei myöskään surusta ole puutetta. Jokapäiväistä unohduksen toivoa etsitään raakuuksista ja karkeuksista, joita Humisevan harjun lukijat hätkähtivät kirjan ilmestyessä 1847. Miten saattoi syrjäisen Yorkshiren nummiseudun pappilan tytär luoda niin pakanallisen ja hirviömäisen hahmon kuin oli Heathcliff! Lukevan yleisön huomio kiintyikin nyt pappilaan, josta löytyy kolme kirjailevaa sisarusta Emily, Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, josta lopulta tuli narkomaani ja alkoholisti, mikä lienee tarjonnut kirjallista materiaalia etenkin kovasti veljestään huolehtivalle Emilylle, jolla muutoin tuskin olisi voinut olla mitään kontaktia epävakaisiin, ailahteleviin, synkkiin henkilöihin, sillä Emily oli eniten kiinni kodissaan ja ilman rakkaita nummiaan hän alkoi kuihtua ollessaan sekä opiskelemassa että kotiopettajattarena. Nummille takaisin päästyään hän toipui niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitkein sisaruksista oli Charlotte, joka kesti vihaamassaan opettajan roolissa kauimmin. Charlotte oli myös sisaruksista se, joka kirjoitti Humisevan harjun toiseen painokseen esipuheen vuonna 1850 selventääkseen ja kuin puolustaakseen lukijoille 1848 kuolleen sisarensa upeaa teosta parhaan kykynsä mukaan:

En ole varma siitä, onko oikein ja suositeltavaa luoda Heathcliffin kaltaisia olentoja – epäilen, ettei ole. Mutta tämän tiedän varmasti: luovan kyvyn omaavassa kirjailijassa on jotakin sellaista, jota hän ei itse pysty hallitsemaan – jotakin, joka toisinaan toimii merkillisen omaehtoisesti.

Näin siis Emilyn sisar Charlotte Brontë, jonka teos Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani) hyväksyttiin julkaistavaksi samana vuonna kuin Annen Agnes Grey (Agnes, kotiopettajatar) ja Emilyn Wuthering Heights (Humiseva harju). Päästän Charlotten lausumaan loppusanat tähän kirjoitukseen, mutta vielä ei ole sen aika. Villetten (Syrjästäkatsojan tarina) kirjoittajalla, Charlottella, on toinen puoli sydäntäni, mutta toinen kuuluu Emilylle, jonka ainoasta romaanista on kirjoitettu lukemattomia arviointeja sekä tehty lukuisia tutkimuksia. Olen erittäin iloinen, että nyt minulla on Humisevasta harjusta painos, jossa on Charlotten esipuheen lisäksi, suomentaja Kaarina Ruohtulan antoisa teksti Lukijalle, josta olen voinut tavallaan saada ryhtiä myös itseeni, sillä Humisevan harjun väkevyys suorastaan pudottaa polvilleen nummien märkään maahan. Kaikki on rajumpaa kuin muistinkaan, sillä Heathcliff…,mutta palataan häneen kohta, nyt saa vuoron suomentaja:


Huolimatta siitä, että Emilyn varsinainen elämä oli yksinäistä, ahdasrajaista ja suojattua hänen henkinen elämänsä oli rikasta ja voimakasta. Keskeisiä piirteitä hänessä olivat voima, ehdottomuus, syvyys. Hänellä oli mystillinen kyky eläytyä, miltei sulautua luontoon, vaistota elämän olemus, tajuta yhteyksiä aineettomalla tasolla. Tämä heijastuu esim. Catherinen ja Heathcliffin suhteessa. Teoksen ilmestyessä tätä piirrettä pidettiin pakanallisena ja kirjaa moitittiin moraalittomaksi, synkäksi, karkeaksi. Juuri nämä syytökset saivat Charlotten tarttumaan kynään ja kirjoittamaan puolustavan esipuheen. Toisaalta arvostelu pani hyväksyvästi merkille luonnonkuvausten ja kerronnan voiman. Humiseva harju luonnehdittiin merkilliseksi teokseksi ja samanlaiseksi sitä luonnehditaan vielä nytkin. Ihmetellään, miten se voi olla nuoren naisen kirjoittama.

Sanoisin tähän, että ’tässä sen taika’. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Cathrinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson ’sukupuuta’ Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet…kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle:

”Nyt minulle selviää, miten julma olet ollut – julma ja petollinen. Miksi hylkäsit minut? Miksi petit oman sydämesi, Cathy? Minulla ei ole sanottavana sinulle ainoatakaan lohdutuksen sanaa – olet ansainnut tämän. Olet tappanut itsesi! Kun ei mikään onnettomuus eikä häpeä eikä kuolema, eikä mikään mitä jumala tai saatana olisivat voineet saada aikaan olisi voinut meitä erottaa, sinä teit sen omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole murskannut sinun sydäntäsi – sinä itse sen olet murskannut – ja tehdessäsi sen olet samalla murskannut minunkin sydämeni. Ja onnettomuudeksi minä olen vahva ja terve. Mutta haluanko elää? Minkälaista elämää olisi, kun sinä – oi Jumala! Haluaisitko sinä elää, kun sielusi on haudassa?”

”Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” nyyhkytti Catherine. ”Olen tehnyt väärin. Sen tähden kuolen. Se riittää! Hylkäsithän sinäkin minut, mutta en minä silti syytä sinua. Annan sinulle anteeksi. Anna sinä minulle anteeksi.”


”On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja koskettaa noita riutuneita käsiä”, vastasi Heathcliff. ”Suutele minua uudestaan, mutta älä näytä minulle silmiäsi. Annan anteeksi sen mitä olet minulle tehnyt. Rakastan murhaajaani – mutta kuinka voisin rakastaa sinun murhaajaasi?”

Ja minä rakastan, rakastan tätä synkkää kirjaa, tätä maailmankirjallisuuden klassikkoa, tätä nummiusvan ja kanervan tuoksuista teosta, tätä rakastan kaikellani nyt ja myös sitten kun vaellan usvan sisään, tanssin usvan kanssa, olen usvaa. Ja he ovat kanssani: Catherine ja Heathcliff.

*****

Humiseva harju hakattiin kiveen karussa työpajassa yksinkertaisilla työkaluilla kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi yksinäiseltä autiolta nummelta graniittijärkäleen. Katsellessaan sitä hän huomasi mitenkä rosoisesta lohkareesta voisi muovata pään, joka olisi villi, tumma, synkkä – hahmon, joka ilmentäisi ainakin yhtä suurenmoista asiaa – voimaa. Hän käytti kömpelöä talttaa eikä hänellä ollut muuta mallia kuin oma näkemyksensä. Vähitellen ja työläästi järkäle sai ihmishahmon ja tuossa se seisoo suunnattomana, tummana ja tylynä, puoleksi veistoksena, puoleksi kalliona – ensin mainituksi kauhistuttavana ja peikkomaisena, viimeksi mainituksi miltei kauniina, sillä nummen sammal, joka verhoaa sitä, antaa sille pehmeän harmaan värisävyn; ja kellokukkainen sulotuoksuinen kanerva kasvaa uskollisesti jättiläisen jalkojen juuressa.

- Charlotte Brontë -

*****

Sain juuri tietää Hannelelta, että tämä kirja on äänestetty englantilaisen The Guardianin mukaan maailman parhaaksi rakkausromaaniksi!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annami,  Jokke  ja Jonna

VILLI TIE

Sydänmaalla, kun pakkanen takoi taivaalle kuun, kun koivujen hennot oksat kääriytyivät valkoiseen kuuraan, kun tähtikiteet hopeoivat hangen.

Esko-Pekka Tiitisen kirja Villi tie (Kustannuskiila 1988) on vienyt sydäntäni villisti jo kauan. Villi tie on minusta kauniisti lastenkirjojen joukosta erottuva niin tarinatyyliltään kuin huikealta kuvitukseltaan, josta saamme kiittää taidemaalari Tuula Tiitistä: Jokainen tarinan kuva on kuin taulu!


Se mikä minuun Esko-Pekan tyylissä vetoaa on riipaiseva suloisuus kerrottuna luonnon eläinten kautta. Tarinassa on myös vahvaa symboliikkaa, jossa eläinten maailman pahat ja kovikset hyvinkin vertautuvat käytöksellään ihmismaailman pahiksiin ja kiltit ovat sorrettuja ja riistettyjä, mutta mikä onni: Villi tie saa onnellisen lopun!

Kirjan tarina alkaa siitä kun metsämyyränpoika katselee kuunsirppiä ja näkee jossakin kaukaisuudessa välkehtivät kultaisen valon. Valo saa hänet haaveilemaan Suuresta maailmasta, jonne hän haluaakin sitten lähteä emonsa kyynelehtivästä vastustuksesta huolimatta. Emo yrittää estää:


-Jos löydät valon, löydät varjonkin. Miksi sinä sinne haluaisit? kysyi emo ja silitti poikasensa turkkia.


- Siellä kaikki on paremmin ja suurempaa, vastasi myyränpoika. – On sinne muitakin mennyt.

Ja niin sinä sitten kävi, että:


Kun pimeä valkeni aamuksi, oli myyränpoika jo tipotiessään. Emo istui kannonpäässä ja katsoi palavin silmin poikasensa perään. Koivujen riisutut oksat kaartuivat kotikannon ylle kuin vanhuksen sormet.


Tässä kohtaa alkaa jo tuntua suuria tunteita, kun näen pienen myyrän yksin kipittävän pitkin hankea ja tunnen hänen emonsa ikävän ja tietenkin myyränpoikanen ihan ensimmäiseksi kohtaa kovikset eli rotat, jotka yrittävät viedä hänet väkisin Rottakouluun. Siltä myyränpoikanen kuitenkin pelastuu ja törmää siiliin, joka puhuu hänelle käheällä ja lempeällä äänellään ja kertoo miten hän tekee rotille töitä kaupan lattiaharjana saadakseen itselleen edes vähäisen elannon.

- Oikeastaan minun pitäisi olla jo eläkkeellä, sanoi siilivanhus ja meni hakemaan majansa perukoilta omasta kopastaan lisää omenaa.

Silloin myyränpoika näki: Siilin piikit olivat selkäpuolelta aivan kuluneet, ne sojottivat surkeasti joka suuntaan ja lapaluiden kohdalta paistoi paljas nahka. Siilivanhus ei kuitenkaan lähde myyränpojan matkaan ennen kuin myyränpoika on kokenut hurjan seikkailunsa ja löytänyt rottien vanhan taskulampun eli kiiltomadon, kohdannut ketun, joka tekee rotille työtä hienonrouvan turkiskauluksena ja kokenut itse kovia rouvan rintakoruna, joka tietenkin menee ihan ranttaliksi kaikki ja siitä alkaa kertomuksen eläinten villi tie kohti Sydänmaan vapautta. Mukana matkassa ovat myös siilivanhus sekä kiiltomato. Kaikilla on oma osuutensa ennen kuin pohjantuuli puhaltaa metsään hiljaisen laulun ja vesi virtaa kohisten jään alla, ennen kuin he voivat pysähtyä ja katsoa toisiaan silmiin turvassa kuun valossa – Sydänmaalla.

Tarina on huikean kaunis ja vetoaa takuulla kaikkiin eläinten ja luonnon ystäviin. Samalla se mitenkään pahasti osoittelematta näyttää myös oikeaa tietä kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa kenenkään vanhuksen ei tarvitse olla lattiaharjana tai kynnysmattona ja kettujen paikka on saada vaeltaa villinä luonnossa eikä joutua kenenkään turkiksi.

Ei edes hienonrouvan!

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

RAKKAUTTA ENSI SILMÄYKSELLÄ

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pöyröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi
Kukaties jo pallon
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)

The Windmills of Your Mind ♥♥♥

HUMISEVAA HARJUA, HUONEKASVEJA JA VIIKONLOPPUA!

Tämän Pekka Mäkisen kuvaaman luvialaisen sinitiaisen kuvan kera lähden nyt viettämään pientä breikkiä. Sitä ennen kuitenkin muutama asia tulevasta. Olen nyt niin syvällä kahdessa aivan erilaisessa kirjassa, että huimaa. Olen vuosikausia ihmetellyt miksi Emily Brontën Humiseva harju  (Wuthering Heights) on jättänyt mieleeni niin syvän muistijäljen. Nyt en enää ihmettele, kun luen kirjaa uudelleen! Sitä synkkää nummien syvyttää, kätkettyjä tunteita, intohimoa ja kärsimystä sekä kellokanervaa kasvamassa kiven juuresta...ja kaikkialla kosteaa, pimeää, mutta myös niitä harvianaisia hetkiä jolloin kanervan sulotuoksu huumaa sielun...Oi, olen niin tämän kirjan oma!

Toinen kirja onkin sitten faktaa tästä meidän elämästämme ja sitä luen iltapäivisin muutaman sivun kerrallaan nauttiessani teetä muumimukista. Kyseessä on kolmekymmentä vuotta syöpälääkärinä toimineen David Khyatin teos Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Vai onko tämä faktaa ja fiktiota, sillä vielä olen siinä vaiheessa kirjaa, että tuntuu kuin mitään ei enää voisi syödä. Tiesitkö muuten, että vain viisi prosenttia syövistä on perinnöllisiä ja ruoan vaikutus on peräti kaksikymmentä prosenttia. Mitä ne muut ovat, kerron sitten myöhemmin, mutta etupäässä ihmettelemme, mitä enää voimme syödä huoleti - vai emmekö enää voi. Toisaalta, ehkä jo voimme löysätä, sillä syöpä ilmestyy viiveellä ja vahinko, jos se on tapahtunut, on luultavasti parinkymmenen vuoden takainen. Itselläni nuorena auringossa oleilu ilman suojakertoimia ja vielä meren tehostama auringon heijastus, tuli esille melanooman muodossa vasta 30 -vuotiaana.

Ennen kuin puutarha taas valtaa mielemme ja uudet puutarhakirjat saapuvat, kääntäkäämme katseemme huonekasveihin. Jos ne voivat yhtä surkeasti kuin minulla, joka olen sisäkukukkien superkiller, niin hankkikaa Paul Williamsin Helpot huonekasvit (Houseplants, Otava 2012, suomennos Aretta Tiilimäki) ja saatte avun kaikkiin sisäkukkahuoliinne. Tämä uusi kirja tarjoaa apua kasvien valinnassa, niiden sijoittamisessa, ruukuttamisessa, kasvitautiongelmissa sekä tarjoilee vielä kasvierikoisuuksia, joilla saat vaikka sisustukseen uutta ilmettä. Mukana on 150 kaunista ja helppohoitoista  vaihtoehtoa tuoksuvista köynnöksistä kaktuksiin. Ja muistathan, että kasvit paitsi puhdistavat sisäilmaa, myös vähentävät stressiä. Minä ainakin ostan huomenna muscareita...

Nyt siis sulkeudun muutamaksi päiväksi, pieneksi hetkeksi...Aion nollautua nauttimalla sen miehen seurasta, jonka katseen kohtasin ylitse väen ratsastusnäytöksessä Luvialla 28 vuotta sitten eli 3.3.1984. Onkohan kukaan muu kuin me kaiverruttanut vihkisormuksiinsa tapaamispäiväänsä... Meille rakkautta ensisilmäyksellä eli kohtaaminen oli kaiken alku ja miten ihmeellistä, että...Vieläkin minussa huojahtaa, kun hän kävelee kadulla vastaan. Mietin, ketä hän menee tapaamaan ja sitten tajuan: Minua!

Torstai on toivoa täynnä, mutta tänään aion siivota, leivarissa on jo tulet ja leivon tiikerikakun. Viikonloppuna käymme ulkona syömässä, sekä nautimme myös herkkuja kotona kera elokuvien. Ja jos haluatte tietää, miksi lauantai on suosikkiviikonpäiväni, niin lukekaa arvosteluni Ian McEwanin kirjaan Lauantai, eikun lukeaa Lauantai!

Lumoavaa pitkää viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

PS. Käykääs kurkkaamassa Ilonan magnoliaa!

PPS. Ilonalta ostamassani korttitelineessä näette oikealla Hannen työn All I Need Is Love

ELÄINTEN PESÄT

Kuka voi vastustaa eläimistä ja luonnosta kertovia lastenkirjoja! En minä ainakaan. Kun näin esittelyn Barbara Taylorin kirjasta Eläinten pesät (Karisto 2012, suomenos Elina Lustig) tulin lapseksi jälleen ja kirja oli ihan pakko saada. Ja kuinkas sitten sattuikaan, kun aloin kirjaa kotoa etsiä, kertoakseni siitä teille, se olikin kadonnut! Syyllinen oli Lumimies, joka innoissaan tutki 3D-lähikuvia eri eläinten pesistä, vaikka minä kyllä epäilen, että hän oli innostunein upeista ponnahduskuvista, joissa pääsi kurkkimaan surikaattien eli nelisormimangustien salattuihin pesäuumeniin.

Kirjan kannet ovat vahvat ja kuvat sekä tekstit selkeät. Joka toinen aukeama on ponnahdusikkunallinen, joten pienellä lukijalla on monta kiinnostavaa hetkeä löytää vaikkapa se salainen luolasto, jossa asuu muita kuin pesän varsinaisia asukkaita ja keitä he lienevätkään? Ponnahduskuva-aukeamalla on aina erillinen tietoisku, josta lukija saa lisäinfoa kuvan ymmärtämiseen.


Eläinten pesät esittelee eläinarkkitehdit aina yömajoja rakentavista simpansseista kaivureihin eli kontiaisiin, jotka tiedämmekin suojelluiksi maamyyriksi. Myös vaivaishiiren pesä on liikuttavan suloinen ja taitava. Esittelyyn pääsevät myös sosiaalisten hyönteisten yhdyskunnat eli hyönteiskaupungit ja vesikodit, joissa asuvat mustekalat ja vaikkapa jännittävä vesinokkaeläin. Pesänrakentajat on aivan oma lukunsa, sillä ne ovat erityisen taitavia naamioimaan pesänsä vihollisilta sekä suojaamaan kylmältä ja märältä. Rakennusmateriaaleista ylellisin lienee haahkojen pesä, joka on vuorattu untuvilla.

Maan alla elävät eläimet ovat kaivajahämähäkkejä, suloisia villikaneja tai vaikka aivan liikuttavia vompatteja. Kutojat ovat eläinmaailman käsityöläisiä, joiden kudontatekniikat vain paranevat iän ja kokemuksen myötä. Kutojat ovat myös vaativia luonteeltaan, sillä naaraat kelpuuttavat vain parhaan pesän rakentaneen koiraan. Jos pesä ei ole naaran mielestä tyydyttävä, hän hajottaa sen palasiksi ja vaatii koiraalta uutta. Eläinmaailman Scarlett vauhdissa!

Tämä kirja on ihan ykkösteos lapselle, joka on täyttänyt jo viisi vuotta. Mutta jos Eläinten pesät on lähdössä lahjaksi, kodistasi muualle, varaudu hankkimaan kaksi kirjaa, sillä tätä ilman ei…(siis sanonko minä todella tämän)…tätä ilman ei aikuisenkaan ole kiva jäädä. Nyt Lumimies taas haluaa katsella ponnahduskuvaa mehiläispesästä…

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

***

Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Karoliina

PIENI POTENSSIPUOTI

En ole hauskojen kirjojen ystävä. En naura suomalaiselle televisioviihteelle, vaan kuolen tylsyyteen, jos joudun sellaisen ääreen. Pikkujoulujen klovnit ja narrit eivät minua huvita, vaan vääntelehdin vaivaantuneena kärsien oudosta myötähäpeästä ihmetellen, miksi ihmiset hohottavat niin että kitarisat näkyvät. Ehkä häpeänkin sitä, että minulla ei ole koskaan hauskaa kun muilla on. Minun nauruani eivät kirvoita kuin harvat ja valitut ja nauran oudoissa tilanteissa ja oudoille asioille. Kuten sille, kun yksi hieman pöyhkeä tuttavamme putosi hieno puku päällään Tallinnassa kadulla olevaan avonaiseen viemärikaivoon. Kun hän pääsi sieltä hotelliin kävi selväksi, että erääseen kaluun tulee paha tauti ellei sitä nopeasti desinfioida ja sitten siihen kaadettiin…Ai niin, tätä ei saanutkaan kertoa.

Minut saa nauramaan brittisarja Todella upeeta (Absolutely Fabulous) ja myös Huonosti käyttäytyvät miehet (Men behaving badly). Ihmeellistä, mutta totta, myös Jussi Siirilä on saanut minut nauramaan kirjoillaan Juoksija sekä Historia on minut vapauttava. Ja sen jälkeen olenkin, jos en nyt ääneen nauranut, niin tirskahdellut nauttien pari viime yömyöhää, sillä luin Karin Brunk Holmqvistin kirjan Pieni potenssipuoti (Potensgivarna, Bazar 2012, suomennos Raija Rintamäki), jonka toivon joka ikisen lukevan elämän kevyenä välipalana ja eihän sitä koskaan tiedä, milloin voi tarvita Potenssipotkua! 


Tässä kirjassa on idea, joka olisi voinut epäonnistua surkeasti, sillä lähtöasetelma on pelottavan tavanomainen, mutta Holmqvist yllättää täysillä heti alusta alkaen, sillä otteessa on hellää, mutta ei mielestäni sisaruksia pilkkaavaa huumoria. Hän saa kirjan kahdesta kahdeksaakymmentä ikävuotta lähentelevästä vanhapiikasisaruksesta elämään niin, että aivan kuin olisi itse mukana kaikessa tässä farssissa, mikä kehittyy vahingossa, mutta salamannopeasti.


Tilda ja Elida asuvat kotitaloaan kaikessa rauhassa, mutta jo hieman ikävystyneinä, kun naapuriin muuttaa Alvar, noin kuusikymppinen herra, joka on kovasti seuranhaluinen. Sisarukset eivät omista vesikäymälää vaan huussin pihan perällä ja kun toinen lähtee asioilleen, alkaa yllättäen toinen mustasukkaisena vahtia, ettei vain tarpeille meno ollutkin tekosyy poiketa Alvarilla:


Keittiöaskareet suoritettiin ikkunan edessä, josta näkyi Alvarin talolle. Sisarten välillä vallitsi tarkkaileva jännite.


Tilda, joka oli hyvin kiinnostunut kuningashuoneista, ei yksin Ruotsin vaan myös muiden maiden, vajosi jonkinlaiseen kuninkaalliseen transsiin lukiessaan huussissa juorulehtien juttuja kuninkaallisista. Siksi hänen käymäläistuntonsa venyivät venymistään, mikä herätti epäilyksiä Elidassa.


- Oletko ollut Alvarin puheilla? Elida tiukkasi, ja vaikka Tilda vakuutti vain käyneensä pihan perällä, Elida vaikutti epäluuloiselta.


Tilda ymmärsi, että hänen täytyi lyhentää huussissa viettämäänsä aikaa, mutta ei tehdäkseen mieliksi Elidalle, jonka hätäilystä hän suorastaan nautti, vaan peräpukamien takia.


Niin, siis voitaisiin sanoa, että koko uskomaton tapahtumasarja saa alkunsa Tildan peräpukamista, sillä hyvin säästäväiset siskot keksivät, että heidän täytyy saada sisävessa, mutta mistä rahat. Alvarin vaikutuksesta, mutta ei neuvosta, he keksivät niin eriskummallisen liiketoimen, että isä, seppämestari Svensson saa pyörähtää haudassaan useampaankin kertaan ja asiaan sekaantuu myös heidän kaupungissa asuva ja potenssiongelmiensa kanssa kamppaileva veljensä, pikkuveli Rutger, jonka vaimo alkaa olla varsin tyytymätön miehensä jalkojen välissä roikkuvaan pieneen, velttoon onkimatoon sekä tietenkin sisarusten omatunto, joka liikeidean liian kovan menestyksen ansiosta alkaa tuottaa liikaa sekä rahaa että stressiä. Katkeroa ja snapsejakin on alkanut kulua huomattavan reippaasti ja siskokset unohtavat koko ensimmäisen adventin vieton ensimmäisen kerran koko pitkän elämänsä aikana. Kaiken kaikkiaan herttaiset ystävämme eivät jaksa enää toivoa muuta kuin, että pääsisivät hautaan kunniallisina ihmisinä, sillä eihän tässä vain ole mitään laitonta, eihän?

Voi Tilda ja Elida! Minulla on nyt jotenkin niin mukava olo ja nuo teidän hyytelöpurkit näyttävät niin somilta tuossa hyllyllä….

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Aili Mari A. ja Hanna

HYVÄN MIELEN LÄHTEILLÄ

Mine blogista Tuhat ja yksi tarinaa haastoi minut kertomaan kymmenen hyvänmielen asiaa elämästäni ja tarkoitus on sitten ojentaa tämä haaste eteenpäin viidelle.  Kiitos Mine♥ Avaan tarinan Hannen Hippitytöllä, sillä

1) Hanne on elämäni yksi hyvänmielen asia. Saan häneltä silloin tällöin kauniin ison kortin ja osan olen jo kehystyttänytkin. Vaihtelen niitä tässä kirjaston seinällä sitten mielialan mukaan. Yllä oleva, minun Hippitytöksi nimeämäni kuva, on tämän hetken suosikkini, minkä tiedän yllättävän Hannen, sillä olen niin usein pitänyt enemmän Schjerfbeckmäisemmistä ja/tai tummemmista.

2) Toinen ja alituinen hyvän mielen lähteeni on tietysti oma pieni perheemme, joka ei ole mitenkään kauhean tavallinen, sillä jokaisella on omat kotkotuksensa, joita en nyt oikein tässä voi kaikkia paljastaa, mutta siis...naurussa löytyy, kun sisareni pitää puhetta.

3) Ja persoonallinen sisareni harrastaa mm. karhuja, mikä sekin voimaannuttaa minua, sillä jos sisareni harrastaisi vaikka virkkausta, hän olisi pahasti sairas. Alla Merja miehensä valokuvaaja Pekka Mäkisen kuvaamana.

4) Minun bensani muodostuu kahdesta osasta ja toinen on mies, jonka tapasin 3.3.1984 eräässä ratsastusnäytöksessä. Vakuutan, että tylsää ei ole ollut!

5) Toinen käyttönesteeni onkin sitten koiruudet, Olga ja Dina, joita ilman elämä olisi niin paljon vajaampaa.

6) Ja sitten on Bessu. Paras ystäväni, jonka kanssa saan aina olla oma itseni. Ja hän minun kanssani. Olemme jo kauan jakaneet niin paljon, että tuskin jatkamme matkaamme ilman toista.

7) Ja mitä olisikaan elämä ilman kirjoja. Muistan joka päivä olla onnellinen, että on olemassa kirjoja.

8) Myös pinkki väri on elämän mauste, sillä tuskin ilman sitä voisi selvitä edes lumitöistä...

kahvinkeitosta tai leivänpaahtamisesta puhumattakaan.

9) Myös ruoka näyttelee elämässäni suurta osaa, sillä olen aika intohimoinen kokki ja kulinaristi myös. Minulle koti ja ruoka ovat merkityksellisiä, sillä olen horoskoopissa härkä. Löysin kaupasta lauantaina kortin, jossa härästä sanotaan näin: "Härän tyynen pinnan alla kytee tuli, joka roihahtaa niin ilosta, intohimosta kuin kiukustakin. Juroudesta härkää ei kuitenkaan voi syyttää, sillä hän säkenöi seurassa ja on luotettava ystävä. Kunnianhimoinen härkä osaa olla myös ihana jääräpää. Hän ei tule ikinä tunnustamaan sinulle taipumustaan yösyömiseen. Ei edes keskiyöllä voileipä kädessä."

10) Kymmenes hyvän mielen lähteeni olkoon puutarha, jota olen nyt rakentanut 26 vuotta. Vaikka kuinka päätän, että nyt kaikki vouhotus jäihin ja kaikkea on jo riittävästi istutettu, niin annas olla kun kevät koittaa...Puutarhaan yhdistän myös luonnon kaikkineen, lehtomme linnut ja oravat, lumikot ja jänikset, lepakot ja pöllöt, yökiitäjät...ja sen kaikkein suurenmoisimman asian eli lumen.

Haastan tähän Hyvän mielen lähteillä -haasteeseen Hannen Virtauksesta elämään, Hannen Valkoisesta leinikistä, Ilonan Valkoisesta puutalokodista, Helmi-Maarian Pisarasta ja Hannelen Hannelen Paratiisista. Ja kaikki, jotka haluavat, voivat tämän tehdä ja sitten jakaa eteenpäin: Näin hyvän mielen puroset kasvavat ylitulvivaksi virraksi. Tehdään hyvän mielen kevättulva!!!

Mukavaa alkanutta viikkoa♥

Love
Leena Lumi

Feeling good

PS. Muistattehan, jos kiinnostaa, että blogistani löytyvät tähtitaivaan horoskooppimerkkien luonneanalyysit. Klikkaa vain yhdellä sanalla eli kaksonen, leijona, oinas, rapu etc.

Virginia Woolf: Menomatka

Outo orvokkien tuoksu leyhyi rouva Dallowaysta, ja se sekoittui hänen hameidensa pehmeään kahinaan.

Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka (The Voyage Out, Savukeidas 2012, suomennos Ville-Juhani Sutinen) julkaistiin vuonna 1915 kirjailijan ollessa vasta 33-vuotias ja vuosi sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt itsemurhaa kolmannen kerran. Kymmenen vuotta myöhemmin Woolfilta ilmestyi Mrs. Dalloway, joka oli kirjailijan merkittävä kirjallinen etappi ja alleviivasi Woolfin oman kirjallisen, uniikin tyylin. Miten yllättävää, että tapaammekin Clarissa ja Richard Dallowayn jo Menomatkan alussa. Clarissa on kiinnostava, mutta kuitenkin vielä vain hauska seurapiirien nainen, joka koskettaa kaikkia matkalla mukana olevia kevyesti, mutta unohtumattomasti. Myös Rachelia, Menomatkan päähenkilöä.


Kirjan juoni on yksinkertainen. Joukko englantilaisia on lähdössä laivamatkalle kohti eteläamerikkalaista, kuvitteellista paikkaa tarkoituksenaan viipyä siellä jonkin aikaa. Matkalle ovat lähdössä myös pariskunta Helen ja Ridley Ambrose sekä monta, monta muuta henkilöä. Kirjan alussa aivan kuin katoaa henkilömäärään ja ajattelee, että ’voiko tämä olla Woolfia?’ Kyllä! Tämä on todellakin nuoren Virginian omaa ääntä, joka kirkastuu sillä hetkellä, kun Dallowayt jättävät seurueen, väki asettuu Santa Marinaan, toiset hotelliin ja kuinka ollakaan, laivan omistajan tytär Rachel, jää tätinsä Helenin vieraaksi tämän huvilalle sen sijaan, että jatkaisi matkaansa isänsä kanssa. Rachel, joka on Helenin mukaan kasvanut hieman suppeasti isänsä valvonnan alla äitinsä kuoleman jälkeen keskittyen vain pianonsoittoon. Nyt 24-vuotias Rachel Vinrace aloittaa menomatkan kohti tuntematonta tulevaisuutta, jossa odottavat uudet maisemat niin konkreettisesti kuin henkisesti, sillä nuori nainen on menomatkalla oman kasvunsa viidakkoon ilman, että kukaan muistaa tarjota hänelle paluulippua.

Runsaaseen seurueeseen saa jokainen lukija tutustua ihan itsekseen ja ennen kuin hän huomaakaan, alkaa epätodellisuus vallata alaa: Ei ole aikaa, ei ole todellisuutta. On vain tämä hetki ja sekin jo mennyt ennen kuin tajuat sen tulleenkaan. Lyhdyt syttyvät pimenevissä etelän illoissa ja koiperhoset lentävät itsensä uupumuksesta kuolemaan tanssiessaan liekkien ympärillä. Olet tässä hetkessä, etkä kuitenkaan ole. Olet Rachel, matkustat jokilaivalla viidakon sydämeen, rakastat, tai luulet rakastavasi Terencea, mutta samalla:

Heidän välilleen jäi kuitenkin epämieluisa etäisyys, vaikka he olivat painautuneet aivan toisiaan vasten Rachelin puhuessa, eikä heitä tuntunut erottavan mikään. Seuraavassa hetkessä he kuitenkin olivat jälleen etäällä toisistaan.


”Mitä oikein on tapahtunut?” Terence aloitti. ”Miksi minä pyysin sinua naimisiin kanssani? Kuinka se oikein tapahtui?”


”Kositko sinä todella minua?” Rachel ihmetteli. He häilyivät ikään kuin kaukana toisistaan, eikä kumpikaan muistanut mitä oli sanonut.

Yhtä hyvin kuin kosinta olisi tapahtunut, se olisi voinut olla unta. Ainoa todellinen voisi olla vanha rouva englantilaisessa puutarhassa, joka juuri silloin leikkaa ruusun kukan tai rakastuneen nuoren miehen kiihkeä kuiskaus tytön korvaan kunnon brittiläisessä usvassa ilman tätä kaikkea sinistä merta ja valkoisena hohkaavia taloja, jotka kuin imevät ihmisestä kaiken voiman.

Virginia Woolf on jo ensimmäisestä kirjastaan aivan omassa teemassaan tarkkailemassa miten kaikki tapahtuu, miten ihmiset katsovat toisiaan, miten he seurustelevat, miten kuun valo tekee polun mereen…Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen, sairauteen asti äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

Menomatkan kokee alusta alkaen tummaa taustaa vasten, vaikka kaikki näyttääkin aluksi tyhjänpäiväiseltä, joutilaan yläluokan seurustelulta, jossa tärkeintä on tuntea oikeat henkilöt ja nuoret naiset eivät saa olla liikaa koulutettuja, vaan pelkästään viehättäviä ja miestään vaieten tukevia. Vielä tässä kirjassa Woolf ei uskaltaudu suomimaan uskontoa täysillään, mutta avioliittoon ja naisasiaan hän koskee jo kyynisellä kynällä:

Kun kaksi ihmistä ovat olleet naimisissa vuosikaudet, he vaikuttavat unohtavan toistensa ruumiillisen läsnäolon niin, että liikkuvat ikään kuin olisivat yksin, sanovat ääneen sellaisia asioita, joihin eivät odota vastausta ja vaikuttavat yleisestikin nauttivan kaikista yksinäisyyden tavallisesti muassaan tuomista eduista ilman, että kuitenkaan ovat yksin.

Ja mitä sanokaan Terence Rachelille:

Uskoakseni meillä on samanlainen valta teihin kuin hevosiinkin. Ne näkevät meidät kolme kertaa suurempina kuin todellisuudessa olemme – eiväthän ne muuten tottelisi meitä. Juuri siitä syystä minä epäilen mahdatteko te naiset pystyä koskaan mihinkään, vaikka saisittekin äänioikeuden.

Woolfin tarkkanäköisyys läpivalaisee koko tyhjäntärkeän yläluokan. Sen tärkeilevät herrat yhtä hyvin kuin heitä myötäilevät rouvansa ja koko yhteiskunnallisen teennäisyyden ja sen normiston. Hän saa ihmiset paljastamaan omien elämiensä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden sanomatta mitään suoraan. Riittää kuvata naisen pään asento hänen myötäillessään paasaavaa herraa tai antaa tärkeilijän todistaa oma mitättömyytensä tarpeessaan kohottaa itsensä ylemmäs alentamalla muita. Vahvimmillaan Woolf on kielessään sekä vivahdeherkkyydessään, jossa pienikin asia voi saada suuren symbolisen merkityksen. Miten puun varjo heittyy vastapäiseen seinään, miten aallot liikkuvat, miten tuuli liikuttaa pöydälle jääneen kirjan lehtiä…ja miten tämän maailman koiperhoset jatkavat lentämistään tulen ympärillä.

Whoever you are, holding me now in hand,
Without one thing, all will be useless,
I give you fair warning, before you attempt me further,
I am not what you supposed, but far different.


- Walt Whitman -

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Sara

VERMEER

Niin kauan kuin tuo Rijksmuseumin nainen
maalatussa hiljaisuudessa ja keskittyneisyydessä
kaataa päivä päivän jälkeen
maitoa kannusta ruukkuun
ei maailma ansaitse
maailmanloppua.

- Wislawa Szymborska -
Täällä (Savukeidas 2012, suomennos Martti Puukko)
kuva Johannes Vermeer

500 VÄLIMEREN MAIDEN RUOKAA

Välimerellinen keittiö on maailmalla kovassa huudossa, eikä syyttä, sillä siinähän suositaan kasviksia, yrttejä, öljyjä, mausteita, kalaa, äyriäisiä, hedelmiä, palkokasveja, pähkinöitä…Tyydytetään kaikkia aisteja, mutta terveellisesti. Tällainen keittiö on koostumus Välimeren ympärillä olevien maiden ruokakulttuuria, jossa kohtaavat kaksikymmentäyksi maata.

Todellinen tehopakkaus on pieni, mutta tuhti Valentina Sforzan keittokirja 500 Välimeren maiden ruokaa (500 mediterranean dishes, Karisto 2012, suomennos Riitta Pojanluoma). Kirja sisältää puolisen tuhatta ruokaohjetta useista Välimeren maista aina Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää myöten. Minulle tuli aivan olo, että olisiko tässä minulle jo riittävästi, mutta ei: Tätä ei saa kyllikseen!

Kirjan ohjeet ovat hyvin selkeät ja kattavat. Ryhmistä löytyvät alkuruoat, keitot, salaatit, leivät, juusto- ja munaruoat, pasta, kuskus ja riisi, liha, kala, äyriäiset ja jälkiruoat. Näiden perusjuttujen alta löytyvät vaikkapa tzaziki ja sen muunnelmat. Huomaan libanonilaista, kreikkalaista, espanjalaista, turkkilaista, italialaista keittiötä. Nautimme napolilaista sipulipaistosta, beid haminea eli egyptiläisiä munia, pohjoisafrikkalaista tabbulea, marokkolaista kanaa ja Sisiliassa saamme täytettyjä miekkakalarullia. Kuumana päivänä nautimme kylmästä tomaatti-basilikakeitosta suuren kastanjan varjossa.


Kirjan kuvat ovat selkeät ja ruokahalua kiihottavat: Niistä kiitos valokuvaaja Ian Garlikille.

Tässä kirjassa öljy on pääasiassa oliiviöljyä, mutta koska lähiruoka-ajattelu on tärkeää jo ympäristönkin kannalta, me suosimme rypsiöljyä: Välimeren maissa oliivipuut ja meillä kultaiset rypsipeltomme. Voimme soveltaa omaa lähituotantoamme välimerelliseen tyyliin.


Koska olen ostamassa uutta grillipannua kasviksille, huomioni kiinnitti tietenkin ohje escalibada eli espanjalaiset grillatut vihannekset:

2 punaista paprikaa
2 vihreää paprikaa
2 keskikokoista munakoisoa viipaloituna
4 keskikokoista tomaattia


kastike:

1 rkl silopersiljaa silputtuna
5 rkl extra-neitsytoliiviöljyä 2 rkl punaviinietikkaa
2 rkl punaviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna


Paahda paprikat ja munakoiso kohtalaisella lämmöllä grillissä. Pistele munakoisoviipaleiden kuoriin reikiä, etteivät ne grillattaessa halkea. Paahda munakoisoja ja paprikoita noin 15 minuuttia välillä käännellen. Kun paprikoiden kuoret ovat ruskeatäpläisiä ja irtoilevat, ota ne pois grillistä. Kiedo ne pyyhkeeseen, pane paperipussiin ja jätä pehmenemään.

Munakoisoviipaleet vaativat kypsyäkseen enemmän aikaa kuin paprikat. Kun munakoisot ovat kypsiä, ota ne pois grillistä ja jätä odottamaan.


Kun paprikat ovat pehmenneet ja jäähtyneet, poista niistä kuori ja siemenet. Suikaloi paprikat. Tee tomaattien kuoriin ristiviillot ja grillaa niitä 5 minuuttia käännellen. Kuori ja paloittele tomaatit vähän jäähtyneinä. Ryhmittele kaikki vihannekset laakealle vadille, tomaatit keskelle. Mittaa kastikkeen ainekset kannelliseen tölkkiin, ravista ja kaada salaatille. Tarjoa salaatti lämpimänä tai huoneenlämpöisenä tai pääruokana leivän kanssa.

***


Lisää ruokakirjoja löydät Keittokirjat Leena Lumissa.

UUNILOHI - HERKULLISTA HELPOSTI TOSCANALAISITTAIN

Meillä on ainakin yksi asia kunnossa eli syömme kalaa kahdesti viikossa. Se on todella helppoa,kun tekee sunnuntaina kunnon määrän, josta riittää vielä maanantaillekin. Näin maanantai on myös viikon helpoin ruokapäivä. Kesällä grillaamme lohta ja sen kanssa on silloin joko uudet perunat tai joku salaatti. Talvella valmistan lohen uunissa eri variaatioilla ja nyt taisin löytää herkullisimman ja helpoimman ohjeeni. Sain idean, kun katselin kaupan pakastealtaiden tarjontaa ja huomasin uunikasvikset ja tässä tapauksessa Toscanan kasviskuutiot, joka siis sai antaa tälle reseptille myös nimen.

n. 1 kg merilohen filee
600 g pussi Toscanan kasviskuutioita (Findus)
Pirkka Sitruunapesto (135 g)
50-100 g Parmesan raastetta (Formaggio)
suolaa
sokeria
sitruuna

kastike:
1 prk kermaviiliä
1 pss Estrella Tzaziki Dipmix

Valmista kastike sekoittaen Dipmix kermaviiliin ja laita jo edellispäivänä jääkaappiin tekeytymään. Tein ennen tzazikin oikeaoppisesti kurkkua puristellen etc, mutta elämä on lyhyt ja sitten se on ohi...Poimin tämän nopean idean serkultani, joka uraäitinä osaa tarpeen tullen oikaista maun siitä kärsimättä.

Ota lohifilee jääkaapista noin puoli tuntia ennen valmistusta ja ripottele sille heikkivainaan hyppysellinen suolaa ja sokeria. Anna imeytyä. Voitele iso uunivuoka. Aseta lohi vuokaan ja annostele pestoa fileen päälle. Kumoa mukaan reunoille jäiset kasviskuutiot. Ripottele päälle parmesanraastetta. Laita vuoka uuniin 200-210 asteeseen noin 30-35 minuutiksi. Tässä jäiset kasvikset lisäävät hieman uuniaikaa.

Sitruuna tulee koristeeksi sekä kalan 'herättäjäksi'.

Kun lohi kypsyy voitte avata vaikka viinipullon, sytyttää kynttilät ja katsella armastanne silmiin, sillä tämä ruoka on niin helppo, että kuin houkuttaa nauttimaan. Helppous ei ole pois mausta, sillä vaikka söimme tätä jo kaksi kertaa niin tulevana viikonloppuna on vuorossa sama menu! 

Voitte tehdä tästä niin monta versiota kuin ikinä keksitte haluta ja kevättä kohden pakastekasviksetkin voivat vaihtua uuden sadon tomaatteihin, babyporkkanoihin yms. Nyt kannattaa muistaa käyttää pois myös kuivatut suppilovahverot ja muut sienet, jos niitä vielä löytyy. 

Jos joku haluaa tähän kasvisten sijasta tai oheen perunaa, kokeile Hasselbackan parmesaaniperunoita. Siihenkin sopii tuo helppo tzaziki.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa