HISTORIA ON MINUT VAPAUTTAVA

Prologi

Minulla on Jussi Siirilä –syndrooma.


Onko Jussi Siirilä kaikkivoipainen? Onko hän omahyväinen? Onko hän hyvä kirjailija? Onko hän vain vitsinikkari, joka luulee olevansa suuri humoristi?


Ainakin hän osaa tehdä dialogia! Tuskin kukaan suomalainen kirjailija jälkeen Waltarin osaa kirjoittaa dialogia ilman, että lukija kuolee myötähäpeästä. Ehkä minun pitää kuolla häpeästä, sillä myönnän, että Siirilä saa minut nauramaan. Älykästä tai ei, Jussi Siirilän huumori osuu minulle suoraan suoneen!


Jussi Siirilä rakentaa uusimmassakin kirjassaan Historia on minut vapauttava (Gummerus 2010) hahmon, joka luulee olevansa jotain kaikkivoipaista. Miehen, joka on omahyväinen, itserakas säheltäjä ja lukija nauttii toisen typeryydestä. Tätä nautintoa ei olisi, mikäli mies hiukankin osoittaisi omaavansa kykyä tajuta oma tilansa, mutta siitä ei ole mitään pelkoa, sillä Jussi vain parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Lukija saattaisi epäröidä ellei mukana olisi muita Jussia ympäröiviä henkilöitä, jotka auttamatta myös näkevät päähenkilön rasittavuuden ja hölmöyden.

Sitä minä jaksan ihmetellä, miten Siirilä päätyi laittamaan kirjan roolihenkilöiksi julkkiksia heidän omilla nimillään. Miksi teit niin Jussi? Tässä piilee semmoinen pieni vaara, että jos siellä liian monta sivua kerrotaan Laura Malmivaarasta, niin hän joka ei voi sietää ko. ylipirteää naista, saa raivarin ja heittää kirjan tuleen. Vielä pahempi tietysti, jos siellä keekoilisi yliylitekopirteä Arja Koriseva! Toisaalta Esa Saarisen hahmo oli minulle kuin tilaustyö…

Olisin mieluusti nähnyt Jussi Siirilän Juoksijan kirjallisuuden Finlandia ehdokkaana viime vuonna, sillä niin hyvä se oli ja on. Tämä Siirilän uusin ei jää huumorissa toiseksi ja tarinakin kantaa, mutta rakenne hötkyilee enempi kuin Juoksijassa vaikka siinä mentiinkin lujaa pitkin Eurooppaa ja vähän ylikin. Silti luen tätä yhtä vatsa naurusta kipeänä kuin luin Juoksijaa. Ja miten minulle tulikin mieleen, että Jussi Siirilä on ainoa lukemani kirjailija, joka tavoittaa saman huumoritason kuin oli ikikuunnellussa radiosarjassa Knalli ja sateenvarjo.

Kirja on Siirilän itsensä mukaan niin omakohtainen, että hän ei anna Historia on minut vapauttava kirjan pohjalta edes haastatteluja! Näin lukee kirjan liepeessä. Asia on täysin ymmärrettävä sillä kirja kirjailijana olemisesta on yhtä uskomatonta taistelua median ja lukevan yleisön huomiosta. Korkeimman huomiovuoren saavuttaakseen mukaan valjastetaan myös kaksi julkkisfilosofia ja Jussi on kolmantena pyöränä, kun herrat aloittavat kiipeämisensä. Jussin eritasoiset juopumustilat, rakoileva avioliitto, yliegon synnyttämät tokaisut sekä messiasmaisen toogan helmat kuitenkin suistavat porukan vapaaseen pudotukseen, jossa kaksi viisaampaa ymmärtävät ottaa nopeasti etäisyyttä kirjailija Siirilään.

Kirjan yllättäjä on ehdottomasti Jussin puoliso Heidi. Siinä missä toinen puoli minua nautiskeli Siirilän hillittömyydestä, toinen puoli hekumoitsi Heidin tyylistä saada narsistinen, ylihuomionhakuinen mies ripustettua tapetille hyvin viileillä virkkeillä. Päätin heti opetella varmuuden vuoksi Heidi-tyylin, sillä tajusin, miten oivallisesti yliegon omaavat miespaasaajat saadaan ruotuun tekemällä 'heidit'!

Kun mentiin yhteen, hän aloitti, - ajattelin, että sä aikuistut parissa vuodessa jotenkin itsestään. Se oli kamala virhe.(Heidi)


Vilkaisin ympärilleni. Onneksi ketään ei ollut lähellä. (Jussi)


Naiset eivät nauti iltapäivän mittaisesta tantraseksistä, hän paljasti. – Muutama minuutti riittää hyvin. (Heidi)


- Mutta Sting sanoo, että…(Jussi)


- Sting on kusipää. (Heidi)

Minun on kuitenkin myönnettävä, että Jussi vie täysin pisteet yhdessä asiassa: Hän ei luovuta koskaan! Ehkä minulla on tämän takia Siirilä-syndrooma…Toisaalta Historia on minut vapauttava kirjan Siirilässä on muutamia tosi outoja juttuja, kuten tarve olla koko ajan munasillaan. Se voi olla pitemmän päälle rasittavaa, jotenkin infantiilia. Jussin sinnikkyydestä kuitenkin kertoo, että hän ei millään aio antaa periksi avioerolle, vaan yrittää kaikkensa:


- Tuoksut ihanasti savulle, mumisin. (Jussi)


Käteni liukui alemmas. Hengitin kiivaasti, olin kuin kuha Busterin pohjalla.


- Anna olla, Heidi kivahti. – Mä menen nyt suihkuun ja nukkumaan. (Heidi)


- Kokeillaan yhtä juttua, huohotin. –Lupaan olla nopea.(Jussi)


Menin perässä. Riisuin matkalla vaatteet, ne leijuivat lattialle kuin vaahteranlehdet. Ovi ei ollut lukossa. Vedin sen auki ja jäin seisomaan, monessakin mielessä, keskelle lattiaa.


- Olen miehesi, sanoin kädet levällään. –Rakasta minua.


Heidi kurkisti suihkuverhon takaa.


- Laitatko oven kiinni lähtiessä. Tulee kylmä. (Heidi)


- Minulla on tarpeita! (Jussi)


- Mene nettiin. (Heidi)


Naiset ovat julmia. Heillä on käytössään tunnetasoja, joita ei miehiltä löydy. Joskus tuntuu kuin emme olisi lainkaan samaa lajia.

Tämä näyte oli Heidin yleistä coolia tyyliä ja ehkä parasta on kirjan loppupuolella, jossa rouva hyvin viileesti analysoi kirjailija Siirilän mieheksi, joka on selvinnyt elämästä tähän asti sepittämällä ja kirjatkin ovat sitä luokkaa, että niillä ei Finlandiaan ylletä, koska…

Siis jos mies saa sinut nauramaan, hän on se oikea! Tahtoo tavata Jussi Siirilän! Nyt alan nähdä enneunta, jossa Siirilä kirjoittaa kirjan naisesta kuin Heidi…Tämä kirja menee nyt lahjapakettiin Omalle Armaalleni, jolla on sopivasti huomenna nimipäivä. Otan häneltä pois Matti Larjavaaran Ketunmorsiamen josta miehet saavat vain harhoja, että he voivat elostella miten vain ja naiset hyväksyvät kaiken. Missään tapauksessa Lumimies ei saa lukea Ketunmorsianta loppuun, sillä Heidi sytytti tähteni!


Epilogi


Lumipölyä!