VALOKEILASSA

Koska Patricia Cornwellin Kay Scarpetta –sarja on jatkumo, varoitan jo etukäteen, että alla olevassa tekstissä saattaa olla juonipaljastus!

Patricia Cornwellin uusin Kay Scarpetta –kirja Valokeilassa – Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta Factor, Otava 2010, suomennos Ilkka Rekiaro) ei petä lukijoitaan, vain yllättää sillä, että mustat kirjan kansilehdet ovat vaihtuneet valkeisiin. Hyvä juttu vain, sillä onko mitään dramaattisempaa kuin vaikka kuollut ruusu lumessa tai veri lumessa…

Eläville olemme velkaa kunnioituksen. Vainajille vain totuuden.
- Voltaire, 1785 –

Scarpettan totuus on aina obduktio, ruumiinavaus ja näin hän kauniisti, tyynesti tavallaan antaa vainajalle viimeisen sanan. Tästä minä pidän. Kuolleiden hiljaisuudesta ja Scarpettan antaumuksesta.

Valokeilassa pitää meidät kuitenkin suurimman osan aikaa etäällä ruumissalien rauhasta, sillä kun Hannah Starr katoaa ja Toni Darien löydetään kuolleena Keskuspuistoon suuntautuneen sateisen juoksulenkkinsä jälkeen ja samanaikaisesti Bentonilta katoaa naispotilas Dodie Hodge, niin:

Hän ei ollut pelännyt niin kovasti pitkään aikaan.. Hänellä oli paha aavistus, hänen psyykeensä oli mustelmilla, ja hän kuvitteli sen sinertävän ja aristavan. Johtuu muistetuista emootioista, jotka eivät enää ole todellisia, hän sanoi kuullen päässään oman äänensä. Siitä oli pitkä aika. Se oli silloin ja kaikki on nyt hyvin. Työtovereiden huoneiden ovet olivat kiinni. Kaikki olivat lähteneet, jotkut lomalle. Jouluun oli tasan viikko. (Benton)

Nyt ollaan New Yorkissa ja joulutunnelma on valtaamassa suurkaupunkilaiset. Pormestari ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä kaupungin murhat tekevät hallaa matkailulle ja Toni Darienin musertunut äiti ei tajua, miksi hänen tyttärensä oli juossut sateessa, vaikka vihasi sateessa juoksemista. Kaiken huipuksi presidentin entinen lehdistösihteeri Carley Crispin saa houkuteltua Kay Scarpettan tv-ohjelmaansa, jonka jälkeen kukaan ei saa rauhaa ennen kuin…Ja Vermontissa Lucy Farinell, Kayn sisaren tytär ja apulaissyyttäjä Jaime Berger tekevät lähtöä New Yorkiin hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä Jaime ottaa selvästi etäisyyttä, jotain on hullusti ja kun Lucy on onneton, hän vain ärtyy aina räjähdyspisteeseen asti. Lucylla ei ollut aavistustakaan, mitä Jaime tiesi ja millä miinakentällä hän eli:

Bergerillä oli paljon menetettävää, hän ei halunnut kenenkään julkkiksen iskevän lommoja hänen maineeseensa. Hänellä oli jo ihan kylliksi lommoja, syyttä saatuja. Eikä hänen suhteensa Lucyyn ollut auttanut asiaa. Päinvastoin, hitto vie. Ilkeitä juoruja ja pahoja puheita internetissä. Miestenvihaajalesbo, juutalainen yleinen syyttäjä Berger oli päässyt uusnatsien hittilistan kärkeen, hänen osoitteensa ja muita yksityisasioita oli levitetty netissä siinä toivossa, että joku hoitaisi asian. Ja kristityt fundamentalistit kehottivat häntä pakkaamaan laukkunsa yhdensuuntaiselle matkalle helvettiin.

Kun on lukenut kaikki Kay Scarpetat, mitä tähän asti on ilmestynyt, on vaikea olla tekemättä juonipaljastuksia, mutta on myös aika vaikea verrata kirjoja toisiinsa. Sen verran yritän, että Valokeilassa teoksessa on minun makuuni liikaa Lucya ja hänen kaiken järjen ja ihmismielen ylittävää uusinta tekniikkaa, joka minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En ole koskaan edes pitänyt Lucysta. Myös Benton Wesley, Kayn rakastettu ja kuuluisa oikeuspsykiatri, FBI:N entinen johtava profiloija, on jotenkin omahyväinen ja etäinen. Vain Marino ja Kay ovat entisensä, paitsi, että mitä tapahtui jokin aika sitten kahden viime mainitun välillä, suitsee rajusti Pete Marinon käytöstä. Nyt kiinnostukseni kääntyikin New Yorkin piirikunnan apulaissyyttäjään Jaime Bergeriin, josta Cornwell voisi ammentaa seuraavassa kirjassaan enemmänkin. Hän on kiinnostava!

Cornwellin tyyliin tottuneenakin, olin aluksi lujilla liian monien päällekkäisten tapahtumien ja ihmisten virrassa. ”Liian monta asiaa on käynnissä yhtä aikaa, ja minun pitää käydä veskissä.” (O’Dell) Jotenkin Patricia kuitenkin onnistui kuromaan kaiken yhteen ja saatoin alkaa nauttia kirjan rajusta virrasta. Cornwell tuo esille myös USAn talouslaman, joka saa ihmiset etsimään unohdusta keinolla millä hyvänsä. Paheet ja viihteet kukoistavat, elokuvat, elintarvike- ja juomateollisuus kukoistavat.

Ja sitten esiin nousee vanha kauhumme keskiaikaisen ranskalaisen linnan uumenista. Hän, joka kärsii hypertrikoosista, hän, jota joku vertaa ihmissuteen, hän joka kantaa Chandonnen suvun kirousta:

Pimeys ja valo. Rakkaus ja viha. Luominen ja hävittäminen. Kaikkien asioiden vastakohdat ovat läheistä sukua toisilleen. Bentonin oli löydettävä hänet. Bentonin oli pysäytettävä hänet.

Ellei ole lukenut aikaisempia Kay Scarpettoja, jää väistämättä osin vajaaksi siitä, mitä Chandonnen suvun varjo merkitsee. Mitä merkitsee, että Jean-Baptiste on juuri nyt New Yorkissa. Valitan!

Sen sijaan, saamme vihdoinkin kiittää tekniikkaa dekkarihistorian uskomattomimmasta seurannasta. Kun Toni Darien aloittaa kuolemanjuoksunsa, hän kantaa mukanaan BioGraph –kelloa ja tämän ansiosta me juoksemme kuolemaan yhdessä hänen kanssaan saaden tarkkoja tietoja paitsi syketiheydestä, myös ilmankosteudesta, lämpötilasta, missä Darien juoksee ja montako askelta hän ottaa missäkin ajassa. Ja: Mihin juoksu päättyy...Vaikuttavaa!

Onneksi Patricia on Patricia ja saamme nauttia lopuksi jotain rauhoittavaa:

”Haluaisin kertoa teille eräästä suvun perinteestä, jos jaksatte kuunnella”, Scarpetta sanoi. ”Muistoleipä. Äitini leipoi sitä, kun olin pieni, ja nimi tulee siitä kun sitä syö palan, kuuluu palauttaa mieleen jokin tärkeä muisto. Se voi olla lapsuudesta. Se voi olla miltä vain ajalta ja mistä tahansa paikasta. Joten minä ajattelin, että juomme maljan ja haukkaamme leipää ja muistamme, mitä olemme käyneet läpi ja keitä olemme, koska sekin on osa meitä.”

”Ystäville”, hän sanoi nostaen lasiaan.