Mitä vastasit pienenä, kun kysyttiin, mikä sinusta tulee isona?
Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Ehdottomasti Aku Ankka. Sarjakuvat pitäisi nostaa arvoonsa, sillä ainakin minä opin niistä lukemaan jo vuosia ennen kouluikää. Kotiapulaisellamme ei ollut aikaa lukea minulle, joten tilanne oli force majeure! Sarjakuvat eivät myöskään supistaneet mitenkään sanavarastoani tai vähentäneet kirjojen lukuintoani.
Lempileikkejäsi?
Yhden naapurin Hannun kanssa kuviteltiin monenmoista. Etsittiin rosvoa, milloin leijonan jälkiä rantahiekasta. Sitten vakoiltiin muita ja rakennettiin maja. Jos olimme muiden mukana leikimme piiloa tai kymmenen tikkua laudalta. Kerran menin kaupan varastoon piiloon (isä oli kauppias) ja varastomies oli käynyt sulkemassa ovet tietämättä, että minä olin siellä. Kyllä pelotti, kun pimeys putosi, mutta vanhempien hätä oli vieläkin isompi. Ja on minua naarattu järvestäkin...
Parhaat synttärit ja miksi?
Minä en muista synttäreitäni. Niitä kyllä takuulla pidettiin, sillä vanhempani saivat odottaa yli viisi vuotta ennen kuin minä ilmoitin tulostani. Mutta muistan yhden mullistavan tapahtuman, joka liittyi siihen, mitä sain. Olin saanut vakavan auringonpistoksen. Olin Turussa sairaalassa kauan ja menetin kykyni puhua, kävellä etc. Kun olin toipilaana, kuulin kuinka meille tuli joku vieras sisään ja isäni sanoi: Nyt tytölle hankitaan yllätys. Ostetaan televisio! Se mies oli sitten kai televisiokauppias. Sainkin sitten toipua Lassieta seuraten. Muistan, että olisimme olleet kylän ensimmäiset tuon ihmelootan hankkineista. Isä olisi antanut minulle vaikka kuun taivaalta, vain sitä apinaa en koskaan saanut;-) Ja muu osa lapsuuttani löytyy Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja
Mistä urheilusta pidit/mitä harrastit?
Harrastin yleisurheilua, kuten siihen aikaan oli tapana. Sitten mukaan tuli tietty uinti, koska aina asuttiin veden likellä ja myös ratsastus, joka on vieläkin yksi elämäni innoittajista.
Ensimmäinen musiikki-idolisi?
En kehtaa sanoa...Se oli Johnny, joka lauloi Hymyhuulet;-)
Paras joululahja/muu lahja, jonka olet saanut?
Oma huone!
Tähän teen nyt kuitenkin lisäyksen, sillä Unelmakin mainitsi muun kuin lapsuusjoulunsa tässä...Siis mää kans'
Haluan ehdottomasti sanoa, että Elämäni Paras Joulu oli viime joulu. Siitä on kuva, jossa olen kerrankin Täydellisen Onnellinen. Meri vietti joulua kotona. Merin koiruus Pikku-Dina oli mukana ja tietty The Queen, Olga myös. Hölläsin hiukan idyllivaatimuksistani ja katsoimme mielettömästi leffoja. Ihania leffoja. Silti ehdin jouluyönä lukea ja syödä liikaa suklaata. Täydellisyyttä täydellisti pehmeä, kuiva, satumainen lumi, jota oli paljon, pakkanen oli just kohdillaan ja puutarhamme oli kuin sadusta. Oli taas Me Kolme & Koiruudet♥
Mitä olisit halunnut tehdä, jota et ole vielä tehnyt?
Kiertänyt rahtilaivoilla ympäri maailman. Päässyt valassafarille Norjaan. Matkustanut Kalliovuorille ja nukahtanut mustakarhujen huhuiluun...
Kiva kun sinäkin teit tämän,ja tämä on kiertänyt tosi ahkeraan eri blogeissa ja on kiva nähdä lapsuusajan kuvia,sinunkin.Ja kasvoihan se tukka sullekin lopulta oikein kunnolla;D Tosiaankin silloin mentiin kuvaajalle,se minunkin kuvani on kuvaajalla otettu.
VastaaPoistaEi varmaankaan yhtään tällaista haastetta,ettei olisi Herra Ankkaa mainittu! Ja olipa se televisio sinulle oikea pelastus siellä sairaalassa!
Jael, kyllä se kasvoi ja olikin suurimman osan aikaa puoliselkään. Tuo kuva, jossa olen Sammyn selässä on niitä harvoja vuosia, jolloin pidin lyhyitä hiuksia. ja nyt en leikkaa lyhitä enää ollenkaan.
VastaaPoistaOlin sairaana kuukausia, mutta toipilasaika kotonakin oli pitkä. Se televisio tuli kotiin ajankuluksi, kun en jaksanut mitään. Se kauheus onnettomuuta seurasi, että sen jälkeen äiti melkein ompeli minulle hatun päähän joka vapusta...
Aku Ankat on meillä säästetty Merin syntymävuodesta ja kansioissa. Monta vanhaa vuosikertaa olen ostanut muistoksi ja luenkin vielä.
Olen käynyt lukemassa kaiketikin jo kymmenen blogin muistelot. Kaikille niille on yhteistä, että lemppari sarjakuva on Aku Ankka! Onpas jännää. Kai sen on täytynyt jo jotenkin muovata suomalaista sielunmaisemaa.
VastaaPoistaIhania nuo vanhat kuvat. Niitä jos mitä on mukava katsella. Ennen muotokuviin suhtauduttiin niin juhlallisesti. Minusta on parhaat kuvat otettu täällä, Suomessa näyrtin aina umpiyrmyltä.
Huomasin, että jäät viikonlopun viettoon. Nautinnollista viikonloppua!
Mukava postaus. Uusiakin asioita tuli esille. Näin sieluni silmin sinut varastossa pimeässä piilossa, ja vanhempien huolen.
VastaaPoistaTuollaisia kaljupäitähän ne suomalaislapset ainakin ennen oli. Meidän naapurissa asuu pieni espanjalaistyttö, joka olisi voitu viedä suoraan laitokselta kampaajalle, niin pitkät hiukset oli tytöllä. Aku Ankka oli tosiaan tärkeä ja olen samaa mieltä, että sillä oli kiva harjoitella lukemista enkä näe saaneeni siitä minkäänlaista traumaa.
VastaaPoistaJohanna, kai olet kuullut, että Suomea kutusutaan euroopan Amerikaksi.
VastaaPoistaMinäkin näytin liian monissa kuvissa yrmyltä. Lapsena siitä kuvaamisesta ei pitänyt ja sitten vähän myöhemmin tuli sellainen mallityyli 'yrmyillä'. Tosin minä jo teininä hymyilin melkein kaikissa kuvissa, vaikka mallinurasta Lontoossa haaveilinkin. Silloin pituus 166 cm oli ihan riittävä ja painoa oli 45 kiloa!
Jään silleen, että katson tänään kommentit ja aamulla nopeesti ne vapautan. Me tarvitaan Lumimiehen kanssa breikkiä - yhdessä. Sunnuntainahan meneekin sitten jo arvonnan merkeissä ainakin ip. Ja jos kovin tuntemattomia voittajia toivon saavani kaikkiin yhteyden.
Kiitos samoin, Johanna!
Soolis, siellä siis kaikkien salpietari (sic!) ja muiden säkkien seassa, joita tuntui jatkuvan kilometrimäärin. Eikä missään ikkunoita!
Allu, NE suomalaislapset? Mikäs sinä sitten olit? Tuuheatukkainen espanjatar;-) Onneksi kekkoslookini ei määrittänyt tulevaa, sillä tuosta kuvanotosta 18 vuoden päästä minua kosittiin Miss Suomi -kisoihin!Tietenkään en suostunut, mutta malliksi Lontooseen olisin lähtenyt ellei rakas isäni olisi sanonut ehdottoman 'ein'. Hänen mielestään 'isossa maailmassa' kaiksita malleista tuli huumeiden käyttäjiä...
VastaaPoistaAku Ankka oli ja on kova juttu vieläkin!
Ihanat muistelot, mitenkäs en ole tällaiseen haasteeseen törmännyt.
VastaaPoistaMuistan, että meilläkin kävi kotiompelijata neiti Vaaranmaa, ompeli kaikille vaatteita ja asui sen aikaa meillä. Hassua, nykynuoret eivät ole moisesta kuulleetkaan.
Rusetti oli koulussa hiuksissa ja essu hameen edessä. Luokassa istuttiin kädet ristissä pulpetilla ainakin luokkakuvassa.
Mukavia muistoja:)
ps. minäkin olen miettinyt tätä haastetta jo monta päivää, mutta etsin kuumeisesti erästä omaa valokuvaa, joka tähän juttuun liittyisi. Joten jossain vaiheessa..
VastaaPoistaHanne, juu, ompelija asui viikon tai kaksi ellei ollut likeltä. Rusetti ja esiliina olivat must. Ja joka luokkakuvassa, jopa vielä keskikoulun viimeisessä, on kädet siveästi pulpetilla. Lukion ykkösellä, siis entinen kuudes, tempaisin ja olinkin jo eri koulussa ja maailman lyhyin minihame yllä ja pitkät nahkasaappaat, tyyli oli Twiggyltä;-)
VastaaPoistaNyt Hanne teet tämän nopsasti, niin käyn katsomassa ennen kuin irrotan itseni koneelta. Laitoin avoimen haasteen ettei kukaan jäisi ulkopuolelle.
Soolis, tee nyt! Käyn vielä tässä kaiken siivouksen ja leivarin lämmityksen ohella kevyen blogikierroksen. En minäkään löytänyt juuri sitä kuvaa, mitä etsin. Tuo eka ei ollut ihan se, mitä tarkoitin, vaan kaksivuotiskuva, jossa se rusetti on teipattu päähäni ja istun valokuvaajan korkealla tuolilla. Olin siis edeleen melkein kalju;-)
VastaaPoistaTodella herttainen tuo pilkku mekkoinen kuva!
VastaaPoistaKovin aktiivinen taisi olla sinunkin lapsuutesi! Kaikenlaisia leikkejä ja rientoja on riittänyt. Haluan kannustaa tyttäriänikin käyttämään mielikuvitustaan kun leikkejä ja ajanvietettä itselleen koittavat keksiä.
Anne, no yritin kyllä etsiä sitä, missä rusetti oli teipattu päähäni;-)
VastaaPoistaOlin ns. poikatyttö. En viihtynyt tyttöjen kanssa, koska oli tylsää. En leikkinyt nukeilla. Jos halaut tietää lisää villistä lapsuudestani, niin lisäsin linkin postaukseeni Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja.
Nimenomaan itse keksittävä leikit. Tyttäremme Meri syntyi tällä saarella ja ikinä ei tarvinnut lähteä mihinkään puuhamaahan, sillä takana nousevat vuoret ja metsät ja alempana on ranta. Särkänniemessä joskus käytiin, koska muutenkin ajettiin mummolaan länsirannikolle.
Lapsen mielikuvitusta kehittää tietty niukkuus tarjonnan suhteen. Jotkut eivät vain koskaan tajua tätä!
Tätä oli kiva lukea etenkin nyt, kun olen omissa lapsuusmaisemissani :) Minäkin vastaan Allun haasteeseen tuota pikaa - tai ainakin ensi viikolla, jolloin pääsen takaisin kotiin.
VastaaPoistaOma huone on ollut aika ihana joululahja... Mutta Johnny? Johnny Liebkind? (minä olin - surullista kyllä - Dingo-polvea ja kaukorakastanut Neumanniin (yök))
Kiva postaus ja niin suloisia kuvia sinusta!:)
VastaaPoistaMinullekkin kasvoi tukka hitaasti ja äiti nauraakin että rusetti piti melkein liimalla laittaa päähäni:)
Paljon sinun lapsuudesta löytyy niitä juttuja mitä omassakin lapsuudessani oli:)
Oikein mukavaa viikonloppua!
Lumiomena, juuri Liebkind, joka sitten muutti myöhemmin Israeliin.
VastaaPoistaMinä olen kaikkia sukupolvia, myös Dingoa, joka oli kotikaupungissani Porissa kova sana. Levoton tuhkimo on minulle SE BIISI.
Nauti nyt siellä kotopuolessa. Minä elin vielä parikymmentä vuotta tänne muutettuani enemmän kotoista merenrantakylääni kuin näitä järvimaisemia. Mukavaa viikonloppua!
Susanne, pois jäivät Markus sedän kaurapuurot ja kalanmaksaöljyt, mutta ne ovat mukana jutussa Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja.
Kiitos samoin, Susanne!
Tätä oli kiva lukea! Tekisi hyvää itse kunkin tehdä itsestään tällainen pienimuotoinen historiikki. Täytyypä pitkien joulupyhien aikaan yrittää koota samanlaista.
VastaaPoistaRita, kenellä on pitkät joulupyhät! Mieheni on liike-elämässä ja meillä on kaikkien aikojen lyhin joulu!
VastaaPoistaTeeppä sinäkin tämä. Hirveän monet ovat jo tehneet.
Jos oli kiva lukea, johtuu varmaan siitä, että löysit rivien välistä todellisen villikon;-)
Sillä rivien välistä löytyvällä villikolla on Johnny kuvassa niin valloittava hymy.
VastaaPoistaSiihen kyllä tuli kiinnitettyä melkoisesti huomiota.
Siis se valasafarihan on täällä, niin että vuoden päästä sinun pitää mahdollisiin vastaaviin meemeihin, tai mitä nämä nyt ovatkaan, miettia sen tilalle joku muu asia, mitä olet aina halunnut tehdä, mutta mikä ei ole ikinä toteunut.
Avletto, tuo kuva on otettu penkinpainajaisista Ellivuorella. Silloin todella repäistiin, kun lukio oli ohi ja kirjoitukset edessä.
VastaaPoistaSiitä valassafarista...Asia aukaisi kyllä meille uuden idean, mutta en 'saa' antaa aikatualua vielä, sanoo Lumimies, joka puurtaa liike-elämässä. Pysy mukana Avletto, niin säilytämme kontaktin ja löydämme polun sinne valasseikkailuun, kun aika on. Mustakarhut taitavat nyt sitten jäädä toiseksi;-)
Odotan innolla.
VastaaPoistaEnkä minä tästä minnekään häviä. Ei ole mitään syytä.Lupaan olla sinun ja kirjojesi kiehtovassa maailmassa jatkossakin.
Mutta nyt ne mustakarhut alkoivat minua vainoamaan oikein tosissaan. Että pitäisi tavata. Nehän on niitä jättejä.
Avletto, kiva kun rauhoitat;-) Minä aina pelkään etten ehdi kaikkiin juniin ja odotan sitä avartumista, milloin tajuan, että ei tarivtse ehtiä niihin kaikkiin. Parasta mitä minulle voi sanoa on: "Ei ole mitään kiirettä." tai "En minä mihinkään katoa."
VastaaPoistaKun luin Siri Hustvedtin kirjan Kaikki mitä rakastin ja siinä ne ystäväperheet viettivät lomaa Vermontissa, he nukahtivat mustakarhujen huhuiluun...alkoi minulla tikittää mustakarhulevottomuus. Toisaalta olen jotenkin kaivannut myös Kalliovuorille, joista minulla on oikein englanninkielinen tietoteoskin, joten mustakarhuille oli jo ovi raollaan. Nyt kuitenkin se kaikki, mikä liittyy valaisiin voittaa: ne isot merinisäkkäät, meri, iso paatti...eikä minun tarvitse tehdä mannerten yli lentoa. En kauheasti rakasta lentämistä. Laivoissa voisin asua.
Kiva, että sain sinuun iskettyä mustakarhulevottomuuden;-) Nyt on puntit tasan!
teveisin
Levoton tuhkimo
Kiitos kun teit tämän! Minulla tuli tuosta eka kohdasta mieleen eräs kirja, jonka olen vasta nyt työelämässäni ollessani vaikuttaneet tiedostamatta minuun ja uraan eniten. Luin sen joskus ala-asteikäisenä; Johnson, Osa: Neljä vuotta paratiisissa. (1948), jossa kirjoittaja asui perheineen Afrikassa. Afrikka mantereena ei sinänsä kiinnosta, vaan vieraat kulttuurit ja enemmän muualla kuin Afrikassa. Siitä kirjasta jäi kaivertamaan tiedon ja kokemisen halu!
VastaaPoista