Ja sekoitan teitä vielä vähän enemmän. Olen jo kauan hakenut tekijää yhdelle runolle. Nyt on lukijamäärä viime kyselykerrasta tuplaantunut, joten saanen vieläkin julkaista kyseisen runon ja minulle nyt kertokaa, kuka tämän postauksen jälkeen tulevan runon on kirjoittanut. Löysin sen teiniaikaisesta vihostani, eikä silloin oltu niin tarkkana nimien kanssa kun runovihot kiersivät. Itse hapuilen Lauri Viljasessa ja Kaarlo Sarkiassa, mutta kummankaan Kootuista runoista en tätä löytänyt. Aila Meriluoto on viimeinen pelastukseni, sillä olen kirjoittamassa hänelle oikeaa kirjettä ja liitän runon siihen. Olen varma, että sieltä pesee ellette te tiedä;-) Ja nyt kritiikkiin:
Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve. (Kenen tekstiä tämä on? Tässä sanoja joita en käytä.)
Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.
En siis nähnyt kyseistä kirjoitusta. Vähän harmittaa. Olen tätä itse asiassa odottanut. Monet kirjabloggaajat kuitenkin ovat ehkä olleet alalla ja nyt he voivat kirjoittaa tunteella ja todella, joka ei ollut esim. mahdollista sanomalehtityössä. Kun tein arvostelun suurenmoisesta Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret kirjasta, oli juuri sitä ennen ollut Hesarissa ikävää kritiikkiä kyseisestä kirjasta. Ja lukijat älähtivät ja käskivät kriitikkoa ottamaan oppia minun blogini arvostelusta! Jokainen tajuaa, että arvonsa tunteva ammattikriitikko ei tätä siedä! Monet kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, että mitä enempi haukkuu, sen parempi kriitikko hän on. Tyhjät pullot kolisevat eniten! Toista mollaamalla ei löydy sateenkaaren toista päätä eikä edes lukijoiden suosiota. Pitää uskaltaa vain hypätä kirjan matkaan ja sitten kertoa miltä tuntuu. Itse yritän välttää lukemasta muiden kritiikkejä kirjoista, joista itse teen arvostelun. Joskus luen ne myöhemmin. Paras arvostelu, jota minä kutsun elämyksestä kertomiseksi, syntyy sydämestä, ei sivistyssanakirjasta hienoja sanoja esiin kaivamalla ja negatiivisuudella ratsastamalla. Minun lukijoideni ikähaitari on 16-86 about, joten haluan kaikkien pysyvän kyydissä. Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa suuri osa myös englanniksi, mutta luovuin tästä ja käytän englantia tosi harvoin enää. Joskus muutaman lauseen. Tosin en tähän kohtaan lupaa ikuisuutta, jos 'English cottage dream' kuitenkin alkaa siintää näköpiirissä...
On kulunut klisee: Kuuntele sydämesi ääntä!, mutta niin ainakin minä aion tehdä, kun listaan vuoden parhaita kirjoja. Sen lisäksi mukaan otetaan kielelliset lahjakkuusarvot, tarinan rakenne, kiinnostavuus ja vahvuus, kokemuksen suoma mahdollisuus vertailuun, joka väistämättä nousee joko tietoisesti tai tiedostamatta, mutta lopulta kuitenkin: Sydän sen ratkaisee sekä tunne ja tuli!
Ja loppujen lopuksi ihan jokaisen kriitikon arvostelu on subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
♥:lla kirjasta
Leena Lumi
PS. Kirsi Piha käsittelee tätä aihetta nyt Lukupiiri blogissaan. Siellä on hyvä mielipide Jorma Uotiselta (Porista kuten minäkin ja saman lukion käynyt): Pitäisi luottaa siihen, miltä esitys itsestä tuntuu.
Hyvät periaatteet sinulla! Toisaalta minusta kriittisyys on myös tärkeää: jos ei todela pidä jostain, se pitää ilmaista suoraan. Tietysti, ilman että harjastaa negatiivisuudella.
VastaaPoistaLiian usien kriitikkojen oletetaan itse olettavan omaa kirjoitustaan objektiivisena – eihän yksi kirjoitus voi olla yhtään sen painavampi tai viattomampi kuin yksi mielipide!
Kiinnostavaa tekstiä. Minulla on mennyt ohi tuo Hesarin juttu, mutta keväällä oli vähän vastaavaa kirjoittelua ja silloin aihetta sivuttiin muistaakseni sekä täällä että omassa blogissani.
VastaaPoistaEn ehdi nyt ottaa kantaa enempää, harmi (ja Ammalle ehdin toivottavasti huomenissa viimeistään), mutta yhdessä mielessä bloggaajat ovat ammattikriitikoita vapaampia: Me teemme tätä vapaaehtoisesti ja sydämestämme, toimittajat leipätyökseen. Luulisin, että osalle kriitikoista on ihan arvovaltakysymyskin löytää moitteita. En osaa nyt oikein avata tätä, mutta bloggaaja saa valita mieleisensä kirjat, kun taas ammattikriitikko joutunee lukemaan kaikenlaista. Siksi hänen suhtautumisensa voi olla lähtökohtaisesti aika nuivaa.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että ammattimaista kritiikkiä tarvitaan, kuten meitä bloggaajiakin. Lukeva yleisö (eli me) löydämme reitimme kiinnostavien kirjojen luo, mutta ainakin minuun Hesarilla on vielä vaikutusvaltaa. Tosin monien blogistien arvioilla vielä enemmän, koska toisten kirjallinen maku on käynyt tutuksi ;)
Tuure, kiitos! Ja ole taivan oikeassa, että myös sen pitää näkyä ja kuulua ellei kirjasta pidä. Minulla on ainakin se etu, että voin valita itse kirjat, jotka luen, mutta SILTI tulee ikäviä yllätyksiä. Muutaman olen laittanut yhteen kirjaston sivunurkkaan odottamaan toista elämää;-) ja kyllä tänäkin vuonna on tullut sanottua monesta. Pahin on tämä outo kirjailijoita vaivaava virus, että yhteen teokseen pitää änkeä komen, jopa neljän kirjan matksut. Mitä järkeä! Toinen, mitä en siedä, on ylinopeutettu ja toiminnnallinen meno, jossa mukana yli 50 henkilöä. Miten siinä voi syventyä johonkin persoonaan, päästä 'under her/his skin'! Puhmattakaan, että voisi pysyä tarinassa kiinni. Kolmas ja kaikkein pahin on erittäin ikävystyttävä kirja, mutta minä tein sen! Siihen tuli vain yksi lause, josta jokaikinen lukijani tietää, että tämä ei ole ainakaan alle 80 vuotiaalle sopiva kirja. Käytän paljon myös sitä, että tunen kommnetoijia jo lähemmin. Eli sanon kommenteissa, että 'tämä on just sun kirja' tai 'ehkä et ottaisi tätä, mutta ota kirja xx'. Ikinä en petä lukijoitani!
VastaaPoistaTuo sun viimeinen kappale mun pitäisi vielä lisätä tähän juttuuni, että 'Turekin sanoi...' ja sen jälkeen se tulisi hakata kiveen.
Lumiomena, en minäkään nyt olisi ollut ihan tässä vireessä, mutta ehkä tämä onkin hyväksi.
VastaaPoistaMinä olen tänä vuonna tehnyt valituksen erään lehden kirjakriitikosta VÄÄRÄN ARVOSTELUN vuoksi. Olen niin suuri dekkariharrastaja, että sain tämän naisdekkaristeja mollaavan mieskriitikon kiinni virheestä! Hän ei ollut edes lukenut, mistä kirjoitti!
Minä leikkaan irti ne Petäjän tekemät´kirjailijahaastattelut ja taltioin ne Rothin, McEwanin tai Oatesin kirjojen sivujen väleihin...
Sen tiedän, että kirjailijat itse pitävät kirjablogeista.
Kiitos Leena linkityksestä ja oivallisesti keskusteluun liittyvästä kirjoituksestasi, kiitos kun nostit sen uudelleen luettavaksi.
VastaaPoistaMinäkään en ole nyt vireessä - typerää, koska itse aloitin keskustelun. Mutta olen tehnyt nyt ihan oikeita töitä pitkän tauon jälkeen ja aion istua tällä viikolla vielä luennoillakin vielä pitemmän tauon jälkeen. Rahkeet eivät siis riitä järkeviin pohdintoihin, mutta nopeana ajatuksena tästä kirjoituksesta:
- Ymmärrän kyllä tavallaan, että ammattikriitikko vetää herneet nenään, kukapa haluaisi työtään arvosteltavan
- Toisaalta, pitääko kriitikon tosiaan olla niin kriittinen? Ei sillä, että kirjasta olisi pakko tykätä, mutta muitten yläpuolelle itsensä nostaminen on ärsyttävää. Itse arvostan nöyryyttä kirjaan liittyvän työmäärän edessä, vaikka kirjasta ei ollenkaan pitäisi
- Kolmanneksi, olen myös sitä mieltä, että mitä enemmän,sitä parempi. Jos kritiikki todella on uhanalaista, ovat kirjablogit mahdollinen pelastus, ei viimeinen naula arkkuun.
No, kirjoitin lopulta aika pitkästi... mutta palaan asiaan vielä oman blogin puolella, jahka tämä elämä tästä rauhoittuu.
Amma, sinäkään et ole nyt vireessä! Mehän ollaan sitten ihan pois pelistä;-) Ja esitetään vaan, että ollaan mukana...Mun pitäis siirtyä eteenpäin: Luen nyt kahta kirjaa, joista toinen ajankohtaan täysin sopiva joulukirja ja toinen semmoista historiaa, joka kiinnostaa minua kovasti. Harjukaupunki sotki kuvioni pahan kerran, mutta ihanasti. Mutta on aika jatkaa matkaa.
VastaaPoistaMe ollaan nyt vähän löytämässä yhteistä lankaa. Sinä arvostat sitä työmäärää, mitä kirjailija on tehnyt, mutta et varmaan kehuisi siltikään, jos kirja on sinusta huono, et pettäisi lukijoitasi, mutta pitääkö se kirjailija nolata? Ei!!! Minä olin tänä vuonna tilanteessa, jossa tajusin kirjoittavani ehkä Suomen toiseksi tylsimmästä kirjasta. Sitä tylsintä en ottanut arvosteltavaksi, vaikka lehdet kirjoittivat siitä sivukaupalla...Onneksi yksi rohkea naistoimittaja sanoi, että jo kolmannella sivulla nukahtaa/luovuttaa...Suomessa leikitään kerran vuodessa Keisarin uusia vaatteita. Kun yksi tai kaksi sanoo: Tämä on hieno kirja. Tämä on Finlandia-voittaja. Silloin kaikki muutkin sanovat: Tämä on hieno kirja. Tämähän voitti kirjallisuuden Finlandian. Mutta keisaripa onkin alasti, eikä kukaan oikeasti lue mitään kiinnostavaa, tasokasta kirjaa.
Kirjoittaja ikähenkilö, mutta sitäkään en kertonut lukijoille. Tiesin, että mun lukijoille tämä ei käy. Olin ottanut mokakirjan. Olisin voinut jättää sen sinne sivhyllyynkin odottamaan uutta elämää, mutta halusin mittauttaa itseni. Ja laitoin sinne lauseen ja sitten vielä toisen. Uskaltaisinpa sanoa, että mun vakilukijat eivät erehdy ainakaan rahojaan kirjaan hassaamaan, mutta ei tulisi mieleenkään kertoa, mikä on tylsin kirja tänä vuonna ja mikä oli viime vuonna. Mutta molempien kirjoittajat olivat herrahenkilöitä. Se oli toinen yhteinen nimittäjä ja toisen jätän salaisuudeksi. Minä en pysty ylentämään itsenäni alentamalla yrittänyttä! Kyllä lukijani tietävät milloin olen liekiessä ja milloin olen rauhallinen nuotio ja milloin vain hiilosta. Ja joskus harvoin: ei kipinän kipinää.
Aila, olen itse entinen toimittaja ja joku ystäväni sanoi, että se näkyy blogissani: Teen tätä kuin lehteä;-) Olen tosiaankin ollut sekä uutistoimittajana kuin mukana pienemmän lehden teossa, jossa oli kaikkea pakinapalstatasta taittoon asti.
VastaaPoistaMutta olen tässä bloigissa heti, muutaman viikon sisällä, tehnyt ratkaisun, että haluan olla liki lukijoitani ja se tarkoittaa silloin, että ei parane olla kovin etäinen. Olen antanut kasvot niin itselleni kuin perheeni jäsenille. Olen ottanut lukijat mukaa perheen iloihin ja suruihin. Suruihin vähempi, sillä tapani surra on etännyttää muut. En päästä helposti liki suruani, mutta ilojen kanssa on päinvastoin: Kun mieheni täytti pyöreitä, lukijani saivat juhlapuheeni lukea puoli tuntia ennen kuin Alfauros ja vieraat sen kuulivat! Olen kertonut Merin pääsyn yliopistoon, äitini parantumisen syövästä, matkasta äitini kotipitäjään pakkoluovutettuun Karjalaan Valkjärvelle, paljon sekä Olgasta että Dinasta, olen kertonut parhaasta ystävästäni Bessusta ja meidän monista jutuista, lukijat ovat nousseet kanssani ratsaille 30 vuoden tauon jälkeen etc.etc. Haluan, että olen lukijalle tuttu!
Siis jos vain lukisin kirjoja pötköönsä, mitä kyllä teenkin, mutta siis jos en irrottaisi blogiini myös osaa minusta, olisi aika tylsää. Suorastaan tosi tylsää!
Aila, sunkin kanssa on kiva höpistä välillä niitä näitä. Olen kiinnostunut niin hirveän monista asioista, että yksi elämä ei meinaa riittää etenkään, koska haluan lukea niin paljon:-)
Minun opinnoissani kirjoja ei kritisoida yhtään, niitä analysoidaan. Ei ole väliä onko kirja hyvä vai huono, koska sen ei tule analyysissa näkyä, vaan teksti pitää ottaa vastaan tekstinä.
VastaaPoistaKun taas..
Kirjablogissani saan vapaasti rellestää, saan rakastaa kirjoja hurmokseen asti ja taas niitä kirjoja, joista en pidä, saan sen myös näyttää.
Keväällä menen Jarmo Papinniemen kritiikkikurssille ja odotan kyllä senkin puolen tuntemuksen syventämistä.
Tomomi, se tässä blogissa onkin niin houkuttavaa: Vapaus!
VastaaPoistaJarmo Papinniemi. Siis Parnasson päätomittaja, jonka lehdessä haukuttiin Richard Powersin kirja Laulut joita lauloimme. Maailman toiseksi kovin rasisminvastainen teos. Kovin on Harriet Beecher-Stowen Tuomo sedän tupa, jota on myyty 34 miljoonaa kappaletta.
Laulut joita lauloimme on myös kiehtova kertomus erään perheen yrityksestä hävittää rotuerot. Juutalainen mies avioituu värillisen naisen kanssa ja mitä sitten tapahtuu...Tästä kirjasta olisi voinut tulla uusi Tuomo sedän tupa, joka olisi tavoittanut tämän ajan ihmiset tuota vanhaa klassikkoa paremmin. Sääli, että ääneen päästetään niitä, jotka eivät välitä...
Myös Powersin Muistin kaiku on huippu, mutta lukijalle jo paljon, paljon vaativampi kuin Laulut joita lauloimme.