Vessaremontin viimeinen silaus ja...

Vessaremontin viimeinen silaus valmistui eilen, kun saimme Artiikin takorautaisen pyyheliinatelineen. Olisin varmaankin käyttänyt Manalan Pajan seppää, mutta en silloin tiennyt hänestä vielä mitään. Kannatan siis paikallisia yrittäjiä ensisijassa.

Teline on nyt siis saman firman samaa sarjaa kuin on WC-paperirullapidike, jonka löysimme kevään kirjamessuilta Jyväskylästä. Sen löydät täältä

Uskokaa tai älkää, tänä iltaa tuossa amarylliksen paikalla on samppanjacooleri! Jostain syystä ystäväpiirin vitsiksi on tullut minun kauhuni meidän ex-vierasvessan karmeuteen ja siitä sitten lähti se puhe, että 'kun teillä joskus on uusittu vierasvessa, siellä pitää nauttia samppanjat.' Sanasta naista: Ei huimaa ollenkaan.

Liitän nämä kuvat heti kun ehdin juttuuni Vessaremontti - Vierasvessan uusi kuosi

remppaterveisin
Leena Lumi

PS. Muistattehan, että  kommentit aukeavat vasta kun olen koneella. Ensi viikolla joululahjasuosituksia yms. Tunnustan: Käteeni tarttui kirjastossa kirja, joka ei ehkä ole ihan minua, mutta on sittenkin;) 

Jouluruusutyynyillä oma talvipesä

Löysin eilen kaupungilta nämä jouluruusutyynyt, jotka tietty kuuluvat takkahuoneen lukunurkkaani sivustavedettävälle sohvalle. Kauheeta, miten monta belgialaista suklaata joku on syönyt mun rasiasta!

Pakko myöntää, että on vähän kiirettä eli huomenna aamusta Viherlandiaan, illalla ruokavieraita, la on pakko päästä pitkälle lenkille ja sitten piparitaikinan teko ja toiveena on myös la illan huumaa täällä takkahuoneessa, su menee leipoessa ja ma jälkiä siivotessa. Teemme tänä vuonna tuplataikinan eli takuulla riittää kaikille piipahtelijoille, joita sitten ensi viikko onkin täysi. Laiska töitään luettelee, mutta jipiii! tänään sain paketoitua viimeisen lahjan ja kirjoitettua viimeisen kortin. Ei tässä siis mitään jouluhätää ole...

Alakerran takkahuoneessamme on kaksi sohvaa. Toinen on tämä Ikean kätevä punainen, koira- ja lapsiystävällinen ja toinen on

sininen sivustavedettävä talonpoikaissohva, jonka nurkkaan voi linnoittautua lukemaan kuin menisi suloiseen talvipesään. Homma on hoidettu niin hyvin, että vaikka tässä huoneessa yleensä nautitaan elämästä kynttilöiden valossa, niin kummankin sohvan kohdalla on tehokas lukuvalo, jonka voi tarvittaessa ottaa käyttöön.

Kävin äsken katsomassa valkoista jouluruusua ja koska on plusasteita eikä paljon lunta, se näytti ihan hyvältä. Tähän kohtaan piti tulla se remontoidun vessan uusi takorautateline, mutta...laitan sen heti kun ehdin. Huomiseksi on luvattu lumimyräkkää, joten jouluruusu, se viimeisinkin peittynee lumen suojaan.

Takkahuoneemme on kovassa käytössä ja saman tien koko alakerta eli kakkosvessa- ja alakerran aularemontti kannatti. Täällä paitsi luetaan, myös katsotaan leffoja, sillä talon ainoa televisio sijaitsee takkahuoneessa. Täällä viihdytään saunan jälkeen ja liki on myös vierasmakkari ja pesutilat, joten vieraallakin pitäisi olla kaikki mahdollinen mukavuus. Ja suvella täältä on kiva piipahtaa puutarhaan tai viettää aikaa alaterassilla köynnöshortensioista muodostuvassa pergolassa. Siis kuten ehkä huomaatte, olen nähnyt yhden kustantajan katalogin ja siinä oli niin ihania puutarhakirjoja tulossa, että miten kestän niitä odottaa! Joulu ensin, joulu ensin...juhlista ihanin! Meillä on about kymmenen tuntia katsomattomia elokuvia, joten olisihan se kiva...,mutta härkäviikoilla sitten ehtii. Jään odottelemaan sitä joulunodotuksen tunnelmaa, jossa hetkiä vain olemiselle...Niitä on lupa olla meillä kaikilla ja joulu tulee takuulla, vaikka emme yhtään stressaisi, emme ryntäisi sinne sun tänne ja vaikka emme heräisi aamuyöstä kello 4 lisäämään yöpydällä olevaan listaan yhtikäs mitään.

Mukavaa loppuviikkoa ja lumimyräkän odotusta!

Love
Leena Lumi

Graavilohirulla korvasienikastikkeella

Meidän joulupöytämme kunkku ei ole kinkku, vaan kala. Laitamme kalaa ainakin viidellä sortilla ja yksi resepti vaihtuu vuosittain. Tämän vuoden kokeiluksi valitsin graavilohirullan korvasienikastikkeella. Ohje on Kaisa Kuokan ja kuva Aleksi Kuokan. Resepti löytyy myös ihanasta joulukirjasta 24 askelta jouluun. Kiitos!

graavilohta
25 g kuivattuja korvasieniä
1 sipuli
2 rkl voita
2-3 dl kermaa
suokaa
mustapippuria

Keitä kastike - Liota korvasieniä ensin kunnolla. Hienonna sitten sienet sekä sipuli. Sulata voi kasarissa ja lisää sipuli. Anna sipulin pehmetä hieman ja lisää sienet. Paista hetken verran ja kaada joukkoon kerma. Anna kastikkeen kiehua keskilämmöllä noin 20 minuuttia tai kunnes se on sopivasti kiehunut kasaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Kokoa rulla - Levitä muovikelmua pöydälle ja levitä sen päälle tasaiseksi kerrokseksi ohuita graavilohiviipaleita. Kaada sitten jäähtynyt korvasienikastike lohen päälle ja levitä tasaiseksi kerrokseksi. Pyöritä rullalle ja kääri tiukasti muovikelmuun. Laita lohirulla pakastimeen.

Tarjoile - Ota lohirulla pakastimesta 15 minuuttia ennen tarjoilua. Leikkaa vielä hieman jäinen rulla viipaleiksi ja nosta tarjoiluvadille. Tarjoile graavilohirulla vasta, kun se on sulanut kokonaan.

Muista aina keittää kuivatutkin korvasienet kahteen kertaan huoellisesti ja vaihtaa keitinvesi!

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

Tässä sitä nyt ollaan, kiitos Lumimiehen ja Kustannusherran!

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tavoittelee myös Runeberg -palkintoa. Tuuletusta Pelon Finlandia-palkinnon johdosta jutussa Asko Sarkola on Valonkantaja!  Lisää jännitystä tulee siitä, että mukana on myös Maaria Päivisen Pintanaarmuja, joka on minulla tämän vuoden parhaiden kirjojen listalla.

Meikäläistä on tällä viikolla huomioitu sähköpostihaastattelulla, jonka voit lukea AVATVltä  Ehkä ilmaisin itseäni vähän epäselvästi, sillä kuten olen yrittänyt teillekin viestiä, olin aikeissa pyrkiä yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja epäonnekseni kerroin siitä Lumimiehelle. Hän huomasi ystävänpäivässä sauman saada minut toisiin ajatuksiin eli perusti minulle yllätyslahjana blogin...Oikein kauniisti sanon, että hän on Ihana Mies, mutta varsin hyvin passattu. Olen tullut siihen tulokseen, että hän pelästyi palvelujensa heikkenevän, mikäli katoan yliopiston uumeniin. No, summasummarum, miksi ihmeessä hän nyt katuu, että avasi minulle blogin;) Ehkä kerron siitä tulevassa jutussani Pitkän avioliiton salaisuus - Maagista realismia parhaimmillaan.

Blogitaipaleeseeni liittyy vielä yksi erityinen sattuma, sillä kun olin jo aloittanut kirjabloggaamisen ja siis vain luin kirjoja, kirjoitin niistä ja joskus harvoin joku kommentoikin, olin täydellisen tyytyväinen elämääni, sillä sainhan tehdä, mitä eniten halusin eli lukea ja kirjoittaa, mutta...Eräänä harmaana kevättalven päivänä istuin bussissa matkalla harjukaupungista kotisaarellemme. Oli juuri sellainen päivä, jolloin introvertti minussa oli päällä ja kaipasin mahdollisimman vähän seurustelua. Vieressäni istui kuitenkin innokas helsinkiläinen herra, joka alkoi kertoa uskomattomasta päivästään: Hän oli törmännyt polkupyörällä opiskelijaneitokaiseen ja oli nyt menossa Kinkomaan sairaalaan kuvauttamaan kättään tai jotain muuta ruumiinosaansa. Mies oli niin sitkeä, että edes peilin edessä harjoiteltu cool Grace Kelly-katseeni ei häntä lamaannuttanut, joten annoin periksi ja antauduin seurustelemaan. Siinä kävi sitten ilmi sekin, että olin onnellinen kirjabloggaaja, joka rrrrakastaa kirjoja ja niistä kirjoittamista. Kuinkas sattuikaan! Päivästään hieman järkyttynyt mies oli Kustannusherra, joka järjesti minulle ensimmäiset arvostelukappaleet ja tässä sitä nyt ollaan kiitos Lumimiehen ja Kustannusherran!

Mitä tulee minun viralliseen nimeeni, niin minähän lupasin jo vuonna 2011 vaihtaa sukunimeni Lumiksi, mistä voitte lukea lisää tästä 2012 uudenvuoden jutussa. Nyt kun olisin siihen tänä vuonna ryhtynyt, kävikin ilmi, että matkajärjestelyt oli jo tehty ja olimme viittä vaille pakkaamassa kun huomasin, että passini on mennyt vanhaksi. Siinä ei taaskaan ollut aikaa mihinkään nimen muutokseen, mutta kyllä se sieltä tulee...Postia tulee jo nimellä Leena Lumi ja pidän tätä nimeä jo taiteilijanimenä, josta pidän paljon. Käytetään nyt tuo passi ja katsotaan miltä sen jälkeen tuntuu. Luultavasti lumiselta aina vain. Slaavilaisen lumiselta...Pelon kirjalta.

Love
Leena Lumi

PS. Lisäsin tänään hoitotahtooni, että hautaustavastani riippumatta haluan kukkia jouluruusua

Hans-Ludwig Kröber: Murha

Tuntui kiinnostavalta lukea oikeuspsykiatri  Hans-Ludwig Kröberin teos Murha – Tarinoita todellisuudesta (MORD, Atena 2013, suomennos Anne Mäkelä), sillä Kröber on ollut mukana monen murhaajan arvioinneissa kun on pitänyt arvioida, onko murhaaja ollut teon tehdessään syyntakeinen vai ei, ja etenkin siinä vaiheessa, kun on pitänyt päättää vankeusajan lyhennyksestä tai jopa murhaajan täydestä armahtamisesta. Kyseessä on yhdeksän murhaa, yhdeksän murhaajaa. Kirja ei mitenkään yritä puolustella tekojen tekijöitä, mutta on aivan selvää, että on syitä, jotka ajavat toiset tietyissä tilanteissa ylittämään rajan, josta ei ole paluuta. Näin Kröber:

Monet toiveemme, tunteemme ja ajatuksemme saattavat olla yhtäläisiä – mutta me osaamme käsitellä niitä säädyllisesti tai joku vapauttaa meidät ahdingostamme. Mutta me olemme myös kiinnostuneita niistä, jotka ovat päättäneet toisin. Ja me tiedämme jotain syyllisyydestä. Siksi – niin toivon – nämä tarinat tahtovat tulla kerrotuksi. Tarinat tästä lähistöltä.

Tuo ’tästä lähistöltä’ kuulostaa miltei uhkaavalta, mutta sehän on faktaa, että joukossamme liikkuu eri tavalla lain rajoja ylittäviä kanssaihmisiä, joissa ei ole mitään merkkiä alttiudesta rikoksista suurimpaan, murhaan. Toisaalta Kröberin tarinat ovat Saksasta ja hän itse johtaa Berliinin Charité-sairaalan  oikeuspsykiatrian laitosta.  Kröberin kerronta on miltei toteavaa, mutta ei täysin tunteetonta. Itse rikoksilla ei mässäillä ja täytyy myöntää, että kun on murhaajan, tulevan sellaisen, pään sisällä jutun alusta asti, jotenkin teko muuttaa luonnettaan, mutta paha ei pyyhkiydy hyväksi. Musta ei muutu valkoiseksi. Veri ei muutu lumeksi.

Kirjan yhdeksän tarinaa poikkeavat paljonkin toisistaan, mikä vain lisää kiinnostusta. Ensimmäinen tarina, Matka tulevaisuuteen, alkaa kuitenkin muualla kuin Saksassa. Alexander Witte haluaa itsensä ja perheensä Kazakstanista Saksaan paremman elämän toivossa. Hänen isoveljensä Gregor asui Brandenburgin osavaltiossa ja Alexander lähtee matkaan ennen perhettä valmistellakseen kaiken kuntoon perheen muuttoa varten. Matka on pitkä ja se tehdään linja-autolla.

Ensimmäinen yö oli mennyt, ja toinen päivä, he olivat kääntäneet kellojaan, ja pimeä oli laskeutunut taas aikaisin. Toinen yö oli Alexanderille erityisen vaikea. Hänen oli lähes mahdotonta sietää valojen ja pimeyden jatkuvaa vaihtelua, kun he ajoivat nyt tiiviimmin asuttujen seutujen läpi, kylien ja kaupunkien halki, ja Alexander näki katulamppuja, valaistuja ikkunoita ja huoltoasemia.

Oijoi, ette ikinä voi uskoa, miten Alexanderin matka päättyy…ja loppukuvioissa on mukana Kröber.

Fritzin rakkaus kertoo Fritz Wolkowista, joka toisin, kuin monet Kröberin tutkimat rikolliset, ei olekaan lähtöisin Berliinin työläiskortteleista, vaan preussilaisesta Saksin maakunnasta.  Fritz sekaantuu monenmoiseen rikolliseen ja joutuu lopulta nuorisovankilaan, josta pääsee vapauteen 1962 ollessaan täysi-ikäinen, 21-vuotias. Vapautuessaan hänellä on aikaa viisitoista päivää ensimmäiseen murhaansa, mutta se pysyy salassa 18 vuotta!  Mitä Fritz tekee nämä vuodet ja kuka on hänen elämänsä rakkaus, on niin uskomatonta, että keksisikö kukaan dekkaristikaan moista.  Kaikki alkaa siitä, kun Fritz on taas jostain ’posessa’ ja hän ilmoittautuu yleissivistyksensä parantamiseksi Saksan uudemman historian kurssille, jota vetää 32-vuotias Renate Schuster…

Jokainen kirjan tarina on kiinnostava. Kellarissa on Gerd Fuhrmannin tarina, jossa uhrin käytös tekee kaiken tyhjäksi ja Tyynysodassa tutustumme Alan C. Powesiin ja hänen vaimoonsa Melindaan.  Siegfried taas on kertomus miehen mielen kehittymisestä lapsuudesta aikuiseksi paatuneeksi rikolliseksi, jossa Kröberkään ei näe toivoa. Murhaajan äidissä tapaamme Magdalene Fürstnerin, vakavan naisen sinisessä jakkupuvussa ja jäykässä kampauksessa. Naisen, joka oli yrittänyt tehdä kaiken oikein, mutta onnettomuus tulee ja se täyttää koko kodin, eikä ole pakoa pahasta.

Kirja ei siis todellakaan ole murhaajien puolella, mutta nykymaailmassa on tapana antaa oikeus ja puolustus pahimmallekin rikolliselle. Lukijalle tämä antaa tuntumaa siihen, mikä on käänne pahaan, miten pienestä se on kiinni ja mitä se vaatii muilta. Ketkä ovat uhreja ja onko paluuta normaaliin enää olemassa. Minusta kirjan tarinoista eniten dekkarimainen on Hampaanjäljet rinnassa, sillä ihan oikeasti, vieläkin on täydellisen murhan illuusiossa eläviä:

Gerwin Moss ei osannut enää sanoa, milloin oli tarkalleen ottaen päättänyt tappaa vaimonsa, kun hän tunnusti teon ensimmäistä kertaa viidentoista vuoden jälkeen. Se taisi olla kaksi vuotta ennen tekoa, siitä alkaen hän oli voinut paremmin. Ajoittain hän oli luopunut suunnitelmastaan, mutta jatkanut sitten kuitenkin sen toteuttamista. Hänelle oli alusta asti selvää, ettei olisi oikeudenmukaista, jos hän joutuisi sovittamaan tekoa elinkautisesti. Elinkautinen oli tuolloin todella elinkautinen, paitsi jos sai jossain vaiheessa armahduksen. Armahdustapauksista vain ei kuullut juuri koskaan. Häntä voitaisiin epäillä, mutta hän ei saisi joutua todistetuksi syylliseksi. Olihan hän sentään diplomi-insinööri, tottunut pikkutarkkaan työhön. Sen piti olla ja siitä tulisi täydellinen murha.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Nigel Nicolson: Virginia Woolf

Harvoin jos koskaan olen lukenut niin sirpaleista kirjaa kuin on Nigel Nicolsonin Virginia Woolf (Virginia Woolf, Ajatus Kirjat 2007, suomennos Ruth Jakobson). Nicolson kyllä piti materiaalin upeasti kasassa kirjassaan Erään avioliiton muotokuva (Portrait of a Marriage), jossa hän kertoo äitinsä kirjailija Vita Sasckville-Westin sekä isänsä Harold Nicolsonin epätavallisesta avioliitosta: avioliitosta, jossa molemmat olivat vapaita rakastamaan ketä halusivat ja hehän halusivat molemmat omaa sukupuoltaan. Lyhyen aikaa Vita oli myös Virginian kumppani, mutta he tunsivat toisensa käytännössä Woolfin kuolemaan asti ja näin Nigel myös tutustui heillä usein nähtyyn Woolfiin. Saipa häneltä kirjeitäkin, jotka tosin ovat kateissa, mutta onneksi viidennes Woolfin kirjeistä on säilynyt ja näihin, päiväkirjoihin sekä haastatteluihin, mutta tietty myös, jo olemassa oleviin tietoihin, Nicolson perustaa kirjansa Woolfista.

Nigel Nicolsonin Virginia Woolf ei ole tyylillisesti mikään helmi, mutta selvähän on, että kuka on Woolfin lumoihin jäänyt, haluaa tietää hänestä kaiken. Joskus murusetkin riittävät ja niitä tässä kirjassa on yltäkyllin. Woolfia lukenut palkitaan runsaasti, sillä saamme paljon taustoitusta hänen kirjojensa ymmärtämiseen aina teoksesta The Voyage Out (Menomatka) romaaniin The Years (Vuodet), joka olikin viimeinen teos, joka kirjailija ehti nähdä julkaistuna ennen kuolemaansa. Mielestäni hänen jokaisesta kirjastaan kerrotaan joko luomisvaiheen tuskaa, iloa tai muuta, joka liittää kirjan kiinteästi osaksi Virginian vahvan haurasta elämää. Joku niistä on lyyrisin, toinen hauskin, eräs vie kaikki voimat, mutta onkin sitten ihan helmi ja joku tuntuu vain välisoitolta, mutta onkin kirjoitettu sydänverellä.

Nicolson aloittaa perinteisen elämänkerturimaisesti eli kertoo, miten Virginia asui mukavissa ylemmän keskiluokan olosuhteissa älyllisten virikkeiden ympäröimänä. Perheessä oli isä Leslie Stephen ja äiti Julia Jackson ja kummatkin toivat avioliittoonsa entisten liittojensa lapset, joten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian saivat yhteensä neljä sisarpuolta. Pojat saivat korkeampaa koulutusta ja Vanessa lähti aamuisin taidekouluunsa, mutta Virginia jäi isänsä kirjaston lumoihin ja löysi sanojen aarteet. Hän kirjoitti jo hyvin pienestä sekä päiväkirjaa että paljon kirjeitä, jotka molemmat tavat hän säilytti loppuun asti. Myöhemmin Virginia joskus valitteli että hän ei ollut päässyt korkeampaan koulutukseen kuten pojat, mutta toisaalta hän kautta elämänsä osoitti halveksuntaa akateemisia henkilöitä kohtaan pitäen heitä tylsinä vetelyksinä. Tämä kanta tulee vahvimmin esiin kirjassa Vuodet.

Nicolson käy läpi Virginian perhekuviot klassisesti lapsuudesta kirjallisen tuotteliaisuuden vuosien kautta loppuun. Mitenkään ei voida sivuuttaa Virginian avioliittoa juutalaisen Leonard Woolfin kanssa, ei hänen ensimmäistä vakavaa hermoromahdustaan eikä sitä, että Woolfin pariskunta perusti pienen, mutta aikaa myöten kasvavan Hogarth Press kustantamon oman kotinsa Hogarth Housen tiloihin.  Ja tämä onkin kiinnostavaa:

…he ostivat vuonna 1921 paljon suuremman painokoneen. Juuri tuolla koneella he painoivat T:S.Eliotin kokoelman Autio maa (The Waste Land), jolla Leonardin mukaan oli ”suurempi vaikutus englantilaiseen runouteen ja oikeastaan koko englantilaiseen kirjallisuuteen kuin millään muulla 1900 –luvun teoksella.”

Loppujen lopuksi Woolfit painoivat Virginian yhdeksän pääteosta, T.S. Eliotin kaksi runokokoelmaa, Freudin kahdeksan tunnetuimman teoksen englanninnokset ja Rilken runojen viisi englanninkielistä nidettä. Yhteensä Virginian elinaikana 474 teosta! Ja kun luette kirjan, huomaatte, että Virginia ei työtä kaihtanut: Hän oli kaikessa itse fyysisesti mukana järjestellen kirjakkeita painolevyille ja tehden myös sidontaa. Ensimmäisen vaikean hermoromahduksen jälkeen Virginian terveys säilyi hyvänä neljännesvuosisadan, kunnes…

…mutta sitä ennen paljon tuotteliaisuutta ja tietoa hänestä ihmisenä. Millainen Virginia todella oli?  Hyvin likeltä koettuna hän vaikuttaa olleen henkilö, joka koki aistiärsykkeet voimakkaammin kuin muut (Highly Sensitive Person?). Hän näki läpi asioiden ja ihmisten. Hän oli äärettömän intuitiivinen ja tämä piirre on usein mielikuvituksen, empatian, luovuuden ja oivalluksen kumppani. Näitä kaikki Virginia oli, mutta hän oli myös kärkäs arvostelemaan muita. Hän oli ennakkoluuloinen: Matkusti mielellään, mutta ei ikinä Yhdysvaltoihin eikä Afrikkaan ja Saksassa ja Italiassakin hän löysi paljon moitittavaa. Englantilaisen yläluokan tavoin hän oli antisemiitti ennen kuin löysi Leonardinsa. Hänen sydänkotinsa oli kuitenkin Bloomsburyn ryhmä, johon kuuluvista jokainen halusi omalla tavallaan uudistaa omaa taiteenlajiaan ja tässä he onnistuivat. He olivat myös hyvin ennakkoluulottomia seksuaalisuuden suhteen ja olivatkin ensimmäinen ryhmä, joka piti homoseksuaalisuutta normaalina ilmiönä.

Virginia Woolfin lapsuutta on kaiveltu ja sieltä on etsitty ja löydetty syitä Virginian masennustaipumukselle. Virginian sisarenpoika Quentin Bell on kertonut tätinsä olleen insestin uhri. Yhdysvaltalainen Woolf-tutkija Louise de Salvo puolestaan on todennut seksuaalisen hyväksikäytön vaikuttaneen merkittävästi Virginian kehitykseen. Päätekijä, Virginian lapsuuden pilaaja, olisi ollut velipuoli George Duckworth. Jo iäkäs Nicolson matkustaa tapaamaan Georgen poikaa, joka tietenkin kumoaa väitteet ja Virginiahan ei voi enää todistaa. Mitähän Nicolson odotti pojan kertovan isästään, ei kai sentään totuutta. Tässä oli minulle kirjan epäuskottavin kohta etenkin kun ottaa huomioon, miten Vanessa, Thoby, Virginia ja Adrian jatkoivat vanhempiensa kuoltua elämää vihdoinkin vapaina velipuolistaan: He tekivät selvän pesäeron Duckwortheihin.

Nicolson hyväksyy kauniisti runollisen Virginian, mutta ei uhmakasta. Tämä tulee esiin Virginian tuomitessa kaiken sotimisen miesten riidanhalun syyksi ja todetessa, että sotia ei olisi ollenkaan, jos naisilla olisi enemmän yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Pasifismi ja feminismi olivat sodan kynnyksellä liikaa Nicolsonille ja varmaan tämä Virginian väittämä, joka perustuu siihen, että naisia ei saisi kutsua osallistumaan maanpuolustukseen, koska heidän maansa ei ollut tehnyt mitään heidän hyväkseen, närästi häntä aina:

Naisena minulla ei oikeastaan ole omaa maata. En halua omaa maata. Naisena koko maailma on minun maani.

Nigel Nicolsonin teos Virginia Woolf on yksi polku likemmäs kuuluisaa kirjailijaa. Mutta samalla se kertoo paljon ihmisistä hänen ympärillään. Kuuluisasta Bloomsburyn ryhmästä ja heidän tuotannostaan sekä elämästään. Kirja on kuin särjetty ruukku, jota vanha mies yrittää uudelleen koota pala palalta sellaiseksi kuin se on joskus ollut. Tulos lienee säröinen, mutta ehdottomasti kiinnostava. Tietyssä valossa jopa kiehtova.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara  ja MarikaOksa

*****

Lukemani Virginia Woolfin tai häntä koskevat teokset:

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Menomatka

Virginia Woolf: Vuodet

Susan Sellers: Vanessa&Virginia

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Lisää Woolfia tulossa…ainakin Yö ja päivä (Night and day)

Vuoden 2013 parhaat kirjat Leena Lumissa

Lukuvuoteni 2013 parhaat kirjat eli kuuma ryhmä vain 92 luetun kirjan joukosta ovat:

1.  Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme  (Teos)

2. Virginia Woolf: Vuodet  (Savukeidas)

3. Herman Koch: Lääkäri  (Siltala)

4. Susan Sellers: Vanessa&Virginia  (Into)

5. JP Koskinen: Ystäväni Rasputin  (WSOY)

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme oli minulle heti sen kesäkuussa luettuani ilma, jota hengitän. En voinut laskea kirjaa kädestäni, sillä voisinko olla hengittämättä. Sytyin tuleen, sain kuumeen, tiesin kokevani jotain ainutlaatuista. Kaikki tai ei mitään on kirjasta sanottu arviossani, mutta sen lupaan, että kun listaan ensi vuonna kirjablogini TOP20, Pelon kirja on siellä etuoikeutettuna. Pelon kirjaa voi lukea niin monelta kantilta, sen tarjoomus on laaja, mutta rosokauniin ehyt. On ajan historia, tarinan kulissi, on Marinan luovuus, on monimutkainen äiti-tytärsuhde, Marinan rakkaudet, todelliset tai kuvitellut, maanpakolaisuus ja paluu, tyttären kasvaminen irti äidistä, yhteisen kirjahankkeen estyminen, Aljan, tyttären kasvu omaksi itsekseen, Marinan väliin raivoisakin kaiho menneeseen mailmaan, jossa hän oli julkaistu ja ihailtu runoilija. Mutta Pelon kirja on niin paljon enemmän, joten lukeaa se. Miten ihmeellistä, että F-raati oli ymmärtänyt ottaa Jokapäiväinen elämämme mukaan F-ehdokkaisiin. Minut olisi voinut höyhenellä kaataa! Onneksi voittajan sai päättää mies, teatterinjohtaja Asko Sarkola, jolla on ymmärrystä tunnistaa kirjallinen timantti sen kohdatessaan. Pelon Jokapäiväinen elämämme on minussa aina sateenkaaren tuolle puolen ja Asko Sarkola on sankarini!

Koska minusta tuntuu, että olen kirjoittanut Pelon kielestä tavallista vähemmän, annan tähän nyt näytteen tekstin runollisimmasta tyylistä:

Hänellä on silmät niin kuin sinulla, Marina sanoo, kun puhurin jälkeen lumet sulavat jokeen ja taivas on maitoa, mutta jää pysyy joessa. Yhtä suuret kuin sinulla mutta silti toiset.
Kamelinsilmät, kuusilmät.
Ja ripset niin pitkät että niillä voi luuutia tähtiä, huulet tummat unikot, niillä hän juo yön maitoa.
Veljesi.
Minun veljeni, rohkea kuin leijona, kamelinsilmäinen.

Ja vielä Pelon kirjasta voimalause meille kaikille ja tästä minä pidän:

ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi

Virginia Woolfin Vuodet on hänen viimeinen romaaninsa, jonka hän ehti nähdä julkaistuna ennen kuolemaansa. Savukeitaan Ville-Juhani Sutinen tekee aivan loistavaa työtä kirjan suomentajana ja kiitos hänelle, että kirjan lopussa on Taustoja ja selityksiä, joka avaa kirjaa paljon. Nyt kun luin Nigel Nicolsonin kirjan Virginia Woolf, Vuodet -kirjan painoarvo vain nousi: Woolf aloitti Vuodet 1932 ja sain sen valmiiksi 1937. Kirjan työnimi oli The Pargiters ja minusta Vuodet tekee kultaisen leikkauksen läpi Woolfin elämän, niin sisäisen kuin ulkoisen. Menomatkan kirjailija on tässä tullut polkunsa päähän ja aikuisen naisen kokenut ja myös paljon kärsinyt kynä koostaa elettyä vahvuudella, joka on koskettava. Vaikka  Woolfin kuuluisa Mrs. Dalloway on sielukirjani, olen nyt antautunut Woolfin vähemmän kuuluisalle, vähemmän 'pureksitulle' tuotannolle ja huomannut, miten paljon syvemmälle pääsen nyt Woolfin nahkoihin.

Herman Kochin Lääkäri on yhtä vahva kuin oli hänen kirjansa Illallinen Minusta niin tuntuu, että olen oikein Kochin kohderyhmää, sillä hänellä on sama kyky kuin ihailemallani Ian McEwanilla luoda henkilöitä, joista on kiinnostavaa lukea, jotka näyttävät ja tuntuvat keneltä tahansa, mutta joita ei haluaisi tavata. Minusta kirjan pitää olla kiinnostava kaikellaan ja Kochin on vaikea kuvitella kirjoittavan mitään tylsää.

Susan Sellersin Vanessa&Virginia on kirja minulle ja varmaan jokaiselle Woolfin ihailijalle, mutta nyt kirjoitettuna osin fiktiivisesti ja mukana on Virginian kuvataiteilijasisar Vanessa, joka teki kirjasta erityisen kiinnostavan. Tämän jälkeen ajauduin lukemaan Erään avioliiton muotokuvan ja sitten...Siis olen Woolfista ihanasti pääsemättömissä.

JP Koskisen Ystäväni Rasputin olisi minulta varmaan jäänyt lukematta ellei eräs mieslukijani olisi haastanut minua lukemaan kirjaa. Kiitos hänen löysin yllättävän hyvän kirjan, mutta ennen kaikkea suomalaisen mieskirjailijan, joka kirjoittaa kiinnostavasti. Fiktiivisyys on Rasputinissa suitsittu historiaa kunnioittaen, joten tiukkapipoisinkaan tuskin jaksaa kitistä kirjailijan ottaessa taiteellisia vapauksia tapahtumien suhteen.

Kakkosryhmää, jota toisinaan olen maininnut myös sydänryhmäksi en nyt tarkemmin selittele, mutta sen voin kertoa, että Tua Harno yllätti täydellisyydellään: Miten niin nuori kirjailija osaa asettua kaikenikäisten nahkoihin ja tehdä sen  vielä käyttäen uskomattoman hyvää kieltä. Jos olisin lukenut yhden tai kymmenen kirja vähemmän, Ne jotka jäävät, olisi ollut ykkösryhmässä. Shafak samoin. Hän kirjoittaa edelleen laatua, jota ei  voi olla ihailematta. Täydellinen sydänkirja on Snellmanin Pääoma, joka on rehellinen ja koskettava. Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on sekä hauska että traaginen. Kirja edustaa vaikeaa lajityyppiä, sillä harvoin kohtaa kirjan, joka saa nauramaan. Maaria Päivisen Pintanaarmuja on julmaa perheväkivaltaa, mutta myös jotain muuta. Ennen kaikkea se on osoitus siitä, että Päiviseltä voi odottaa tulevaisuudessa ihan mitä vain.

1. Tua Harno: Ne jotka jäävät  (Otava)

2. Elif Shafak: Kunnia (Gummerus)

3. Anja Snellman: Pääoma  (Otava)

4. Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle  (Minerva)

5. Maaria Päivinen: Pintanaarmuja  (ntamo)

Ryhmä Muut Ihanat Kirjat esittelee vuosittain vaihtelevasti tieto-, runo-, sisustus-, ruoka-, puutarha- yms. kirjoja. Tämän ryhmän eittämätön huomion herättäjä tänä vuonna on Edith Södergranin Kaikkiin neljään tuuleen, josta tuli lisätähti elämääni. Kirjan aforismit julkaistaan nyt ensi kertaa suomeksi. Teos sisältää myös harvinaisuuden eli Södergranin suomeksi kirjoittaman mietelmällisen proosatekstin. Haltiakuusen alla on vuoden paras ja kaunein tietokirja: Kovasti kaivattu kirja suomalaisten kirjailijoiden elämästä: Mistä he tulivat, miten elivät, mistä ponnisti lahjakkuus, kun se nousi jopa Stenvallin torpasta Kiven meille lahjoittamana...Haltiakuusen alla ansaitsee myös kiitosta kannestaan, joka on juuri se kuva, jonka olisin itsekin siihen kanneksi valinnut. Kustannustyö on huolellista ja tämä kirjaa tulee ehdottomasti joululahjakirjasuosituksiini, kunhan vain ehdin sinne asti. Pirkko-Liisa ja Nora Surojeginin Pikkupöllö on se kirja, jonka suomennosta vuosi sitten kaipasin: Kirja on myynyt ensin Japanin markkinoilla! Japanilaisilla on kauneudentajua, joten ei mikään ihme. Vuoden paras ja kaunein lastenkirja on Pikkupöllö!: Pirkko-Liisa Surojeginin kuvat ovat autuutta ja niin toivoisin Pirkko-Liisalta ja Noralta puutarhakirjaa eli taidankin kohta heille lähettää viestiä;) Kakkujen kuningattaret on vuoden ansiokkain ruokakirja, jonka valinta tosin oli minulle vaikeaa, sillä olen ruokakirjahullu ja pidän kaikista niistä. Päätökseeni vaikuttivat nyt kirjan kansi, johon on todella panostettu, kaikki kirjan kuvat, jotka ovat Sami Revon, sekä selkeät, huolelliset ohjeet, jotka ovat eri ruokatoimittajien. Lopullinen varmuus tuli siitä, että en itse muista vastaavaa kaikki kakut yhteen kokoavaa kirjaa. Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja on kunnianteko suomalaisille tyttökirjoille ja niiden kirjoittajille, mutta samalla se on kuin lahja meille eri vuosikymmenten tyttökirjalukijoille. Tämä kirja läytyy tänä vuonna monesta pukinkontista ja sitä lukevat niin äidit kuin tyttäret.

1. Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (Into)

2. Anne Helttunen, Anna-Mari Saure, Jari Suominen: Haltiakuusen alla - Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain)

3. Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (Minerva)

4. Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle (Tammi)

5. Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain)

Nyt moni ihmettelee, missä on vuoden paras dekkari? No sitä ei ole. Tänä vuonna Slaughter, Holt ja Theorin kirjoittivat parhaansa, joten en pystynyt valitsemaan. Sen sijaan tuon dekkarien sijasta esille teillä tämän kirjan:

Lisa Ballantynen jännitysromaani Syyllinen (Minerva) teki minuun valtavan vaikutuksen. Ellet ole sitä vielä lukenut, lue ihmeessä.

En ole valinnut myöskään parasta puutarhakirjaa, sillä mitään isoa erottujaa en löytänyt. Voin tosin paljastaa, että Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia jäi minulle 4-ever eli jos se on arvonnassani 14.2., olen sen ostanut ihan teitä varten.

Oman lukuvuoteni suurin tapaus oli tietysti Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, mutta vuoden 2013 kirjallinen tapaus itselleni oli saada vihdonkin omaksi

Anna Ahmatova -Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Olette ehkä huomanneet, että teen sisustuskirjoja aikaisempaan verrattuna vähemmän. Siihen on ihan yksinkertainen selitys: Minulla ei ole aikaa hakea kuvalupia pitkin maailmaa. Liian monta viikonloppua elämästäni on tuohon puuhaan mennyt. On kiva tehdä sisustuskirjoja suomalaisten kirjantekijöiden kanssa, mutta silti ostan mieluusti matkoilta sekä sisustus- että taidekirjoja, mutta ne tulevat vain omaksi iloksi. Voin silti julistaa sekä vuoden sisustus- että joulukirjaksi

Ilona Pietiläinen: Lumoava Joulu - Ideoita tunnelmalliseen jouluun  (Docendo)

Siis olen todellakin lukenut tänä vuonna vain 92 kirjaa, mutta ainakin kolme ehtii vielä tulla. Olen saavuttanut oman tavoitteeni eli ei kiitos enää yli sataa kirjaa. Jos haluat muistella viime vuotta, niin tässä Vuoden 2012 parhaat kirjat Leena Lumissa

Voimme ehkä kauniisti kaartaa tämän jutun valisemaani Vuoden Sitaattiin, jonka poimin kirjasta Kaikkiin neljään tuuleen:

"Ei ole välttämätöntä rukoilla, voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan."

Love
Leena Lumi

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 2003)

Itsenäisyydelle!

Hetki löi.  1939.  Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme.  Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.

Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä.  On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta.  On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin.  On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin.  Surun tummuus: ilon kulissi!

Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa.  Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat.  Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi.  Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta.  Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa.  Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin.  Historia tuntee vain pedon totuuden. 

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha.  Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha.  Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt.  Mitä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa.  Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!

SOTAINVALIDI VM.-22

puolesta ja kiitollisena

tyttäresi Leena Lumi

Veteraanin iltahuuto

Kiitos isä ♥

Toivolan vanhalla pihalla serkun ja Lumimiehen kanssa

Tänään saimme vihdoinkin aikaiseksi lähteä katsomaan Toivolan vanhaa pihaa Anne-serkun ja Lumimiehen kanssa. Pihapiiri on viehättävä ja aidosti vanha. Nyt joulunaikaan täynnä joulutapahtumia ja jokainen ovi tuntui kutsuvan sisälle

Ovissa on kransseja ja rapuissa

monenmoista houkuttavaa sekä tietty tunnelmavaloja. Me kuitenkin päätimme ensin käydä tapaamassa

seppä Markus Aholaa, jonka Manalan Pajassa taotaan käsin rautaisia käyttö- ja koriste-esineitä ja myös tilaustöitä. Seppä näytti hyvin sepältä ja liikkeestä löytyi valmiina mm.

tällaiset ruusut, takuulla uniikkia ja

takorautainen wc-rullateline. Mikä harmistus, että meillä on näitä jo hankittuna, mutta vinkkinä teille muille.

Tuikuille löytyy monenmoista kaunista taottua astiaa

kuten vaikka tällainen kynttiläteline.

Hauska lahjaidea tai itselle hyödyksi on käsintaottu sinappituubin puristin: Tekee vaikutuksen!

Ja tässä upea naulakko vaikka tuulikaappiin, vessaan käsipyyhkeille taikka korutelineeksi.

Sepältä vaihdoimme tällaisiin tunnelmiin ja tulossa on muutama liike, joiden nimet olen jo autuaasti hukannut, mutta nämä ja monta muuta putiikkia löytyvät Toivolan vanhalta pihalta, jossa on toimintaa ympäri vuoden.

On mukava nautiskella tällaisesta atmosfääristä joululahjoja miettiessä.

Tässä huoneistossa sijaitsee käsityöntekijän taivas, sillä löytyy lanka poikineen sekä mielettömästi noita ihania väripallonauhoja ja niiden sisällä valot. Yksi turkoosi suuri pallo jäi kuvaamatta...siis kattovalaisin.

Lintuhäkki, jonne ei onneksi ole vangittu lintua vaan valoa.

Villasukissa löytyy, mutta myös

jotain fiinimpää on tarjolla, kuten tuo musta pitsiunelma.

Asusteitakin moneen makuuun.

Peilata voi näin kauniissa tunnelmassa.

Tässä miljöön valaistusta.

Nyt serkku menossa jo Kahvila Muistoon, joten eikun perässä.

Näin romanttiset ikkunat,

pönttöuuni ja

ja tällaisia herkkuja, joten päätämme nauttia glögiä, teetä ja kolmea eri sorttia juustokakkua.

Tässä odottelemme tilauksemme saapumista

ja tässä serkku ja Lumimies jo herkkujen pauloissa.

Serkku tilasi valkosuklaakakun, minä omena-vanilja- ja Lumimies tyrnikakun, joka kuvassa. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä. Kakut herkullisia ja glögi parasta mitä olen ikinä nauttinut. Teekin oli kunnon haudutettua eikä mitään pussiteetä.

Toivolan vanha piha on käymisen väärti ja se sijaitsee siis Suomen Salzburgissa eli Jyväskylässä. Aiomme mennä toistekin ja taidamme tehdä tästä Neljän Vuodenajan Tradition eli käymme Toivolassa ainakin kerran jokaisena vuodenaikana. 

Kiitos seurasta!

Love
Leena Lumi

Asko Sarkola on Valonkantaja!

Tämä päivä on täynnä valoa. Tähdet syttyivät, kun teatterinjohtaja Asko Sarkola valitsi kirjallisuuden Finlandian 2013 saajaksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan olen kokenut minkään kirjallisuuspalkinnon jaossa vastaavia tunnetiloja. Harvoin, jos koskaan 'raadit' ovat valinneet niin, että minä julkistuksesta polvilleni lankeaisin tai kyynelehtisin ilosta. Harvoin jos koskaan, olen lukenut yhtä hyvää kirjaa jälkeen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kuin on Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan on tuntunut kirjallisuuden vuoksi näin lumotulta elää. Harvoin, jos koskaan olen palanut näin roihuten kirjan tähden. Kiitos ihana itsevaltias Asko Sarkola, olet Valonkantaja ♥ Kiitos Riikka Pelo elämyksestä, jonka jälki on sielussani sateenkaaren tuolle puolen ja lämpimät onnittelut ♥

Sarkolan ratkaisu ja Riikka Pelon upea puhe

onnesta sekaisin, tähtisumusta humalassa
Leena Lumi

Feeling Good

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jos kuolema olisi kuin talvi, emme surisi syksyn pituutta. Hyvästelisimme taivaan kannen poikki lentävät kurjet toivoen niiden vielä palaavan. Kiittäisimme jokaista sadepäivää jolloin voisimme kuunnella pisaroiden laulua ikkunaruutua vasten. Olisimme tyytyväisiä kaikesta siitä, minkä saimme jo valmiiksi, emme murehtisi sitä, mikä jäi tekemättä.

JP Koskisen teos Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertoo ehkä maailman kuuluisimman irstailijan Grigori Rasputinin arvoituksellisen tarinan fiktion ja faktan kautta. Rasputinin elämä tuskin kiinnostaisi meistä ketään ellei häneen liittyisi dramaattisella tavalla Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n ja hänen perheensä elämä ja tuho, Venäjän vallankumous ja bolševikkien valtaannousu. Rasputin, Jumalan houkka, omasi käsittämättömän kyvyn nähdä ihmisten läpi, ennustaa tulevia sekä parantaa sairaita. Etenkin viime mainitusta tuli hänen avoin ovensa suoraan tsaariperheeseen, jossa tsaari ja tsaaritar yrittivät epätoivoisesti salata kansalta kruunuperijä Aleksein verenvuototaudin. Jos ja kun vuoto alkoi, vain Rasputin, ei perhelääkäri Botkin, kykeni vuodon seisauttamaan.

Koskisen romaani ei ollut minulle ollenkaan lukuhimon kohde, sillä harrastukseni on yleensä historia ja etenkin Romanovit ja heistä vielä tarkalleen ottaen Nikolai II perheineen, mutta heidät haluan faktana. Tieto lisää tuskaa ja niinpä pirullisella mielellä, hyvin ehkä jonkun mielestä Rasputin kirjaan sopivalla, lähdin ’urakkaan’, sillä olihan minut haastanut mieslukijani, joka aloitti samanaikaisesti minun toivomuksestani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämämme teoksen. Alku oli tuskaa ja takerruin jokaikiseen fiktiiviseen kohtaan kiukuissani, jota minun pitäisi kai kirjan verran selitellä, sillä olen monesti puolustanut historian kerrontaa fiktion avulla. Tänäkin vuonna erityisesti Susan Sellersin kirjan Vanessa&Virginia kohdalla, joka on minusta tosi kiehtova teos. Kyse onkin siitä, miten fiktiota käytetään, ei siitä, etteikö sitä saisi käyttää historiallisessa romaanissa toden joukossa. Menin niin pitkälle, että puoliuskoin yhteen Koskisen mielikuvituksen tuotteeseen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan, jonka kanssa oli niin kiva arvostella kaikkia, jotka uskalsivat koskea Romanoveihin sepittelemällä. Ja voitte arvata, että kiukkuni vain kasvoi, kun Koskinen oli onnistunut minua jymäyttämään!

Ystäväni Rasputin siis kerrotaan Rasputinin oppipojan, fiktiivisen Vasili Brutševin kautta. Ja luonnollisesti jälleen tuodaan esiin sama kuvio kuin oli John Boynen Tarkoin vartioidussa talossa eli likelle tsaariperhettä päässyt poika ihastuu yhteen suuriruhtinattarista ja kuinkas muuten, luonnollisesti Anastasiaan. Juuri häneen, joka on Jekaterinburgin surmayöstä asti ollut tasan yhtä kuollut kuin muukin perhe, mutta josta on tehty myytti: Anastasia elää! Samalla kun vastusteluistani huolimatta aloin sulaa Koskisen slaavilaistyylisen kirjoituksen mukana sain yllättäen lisävirtaa Vasilin ystävältä lehdenmyyjä Ivan Jermakovilta. Minulle riitti vain nimi Jermakov ja tajusin, että Koskinen on laittanut peliin enemmän kuin uskoinkaan.

Jos kuolema olisi kuin talvi, tervehtisimme ensipakkasia suurella riemulla. Ihailisimme valkean kuuran peittämiä puita, kuuntelisimme kuinka lätäköiden jää risahtaa jalan alla. Hengittäisimme kirpeää ilmaa syvään, antaisimme kylmän tuntua luissa asti. Katsoisimme vielä kerran tuttua pihapiiriä, kalpeaa, jäähileiden kirjomaa, hiljaisuuteen vaipunutta. Emme pelkäisi sitä, kuinka päivät kävisivät vähiin, kuinka valo alkaisi kuolla ja kaikki värit sammuisivat harmaaseen.

Ystäväni Rasputin kirjassa Ivanilla on veli, Pjotr Jermakov, pakkotyövanki. Jokainen Romanov –kirjat lukenut muistaa, mikä hirveä osuus Jekaterinburgin yöhön oli juuri  Pjotr Jermakovilla, ’toveri mauserilla’ , tappamaan syntyneellä, joka loppuunsa asti vakuutti olleensa itse tsaarin surmaaja. Hän oli myös se, joka pistimillä hoiteli vielä henkitoreissaan olevia. Löytyypä ruhtinasperheen viimeisiltä kuukausilta myös kiinnostava komissaari Vasili Jakolev, jonka oli tarkoitus pelastaa tsaariperhe Uralin punaisten käsistä ja saattaa heidät Moskovaan. Siis Vasili, joka yrittää pelastaa. Sukunimistä nyt viis: Uskon, että Vasili-nimi ei ole sattumaa. Ihania faktoja, jotka pitävät kirjailijan mielikuvitustarinan kiinnostavasti kasassa. Ja pakko myöntää: Kaikki mitä luin itse tsaariperheestä, yhtä mielikuvitushenkilöä lukuun ottamatta, on yhtä tiedossa olevan kanssa eli totta. Ihan huvitti miten todenmakuisesti Koskinen kuvasi Anna Vyrubovaa, joka itse asiassa toi Rasputinin tsaariperheeseen heidän loppunsa sinetiksi. Tosin Anna kuvitteli tekevänsä vain hyvää. Myös Dmitri Pavlovitšin ja Felix Jusupovin, Rasputinin surmaajien kuvaukset ovat hyvin uskottavat.

Summasummarum, nyt te jo arvaatte, kuinka tässä kävi: Mitä pidemmälle luin, sitä antautuneempi olin ja kiukusta ei enää tietoakaan. Keksityn hahmon Vasili Brutševin olemassaoloa puoltaa hänen roolinsa Rasputinin tarinan kertojana. Hän oli se, joka saattoi valottaa sitä puolta Rasputinista, josta muut eivät olisi voineet sanoa paljoakaan. Vasilin kertomus tuo myös Rasputinin persoonaan ripauksen lapsekasta hyvyyttä. Hän on niin äiti-kullan, tsaarittaren ja isä-kullan, Nikolain puolella. Ja hänen sanomistaan käy ilmi se, että voidakseen tulla pyhäksi, pitää ensin ryvettyä, ei voi nähdä valoa ellei ensin tunne pimeää. Venäjällä on kautta aikain tunnettu käsite Jumalan houkka, henkilö, joka rypee synnissä ja pahassa, mutta sen jälkeen katuu ja omistaa loppuelämänsä hyvälle. Tuota pahan tekemistä tavallaan arvostetaan sen kautta, että vain vahva ihminen pystyy laittamaan itsensä alttiiksi nöyryytykselle ja muiden pilkalle. Rasputinista kirjoitettaessa pitää aina muistaa juuri tuo asia ja sen JP Koskinen tuo upeasti esiin.

Kuitenkin se, mihin eniten ihastuin oli Koskisen venäläinen tunnelma: Teksti aivan huokui slaavilaista mentaliteettia ja dialogit olivat aidonmakuiset sekä sujuvat. Se mitä eniten pelkään suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa jälkeen Waltarin on ikävystyminen, mutta JP Koskisen seurassa ei krantuinkaan lukija ikävysty. Pidin tekstistä niin paljon, että annoin lopulta anteeksi koko Anastasia-kuvion vaihdokastarinoineen. Ja kirjan lopussa oleva eräs kirje (sitaatit ko. kirjeestä) sitten nosti tämän kirjan listalle, johon palaamme lähiviikkoina. Nyt on pakko palata Pelon kirjaan, sillä molemmat ammentavat slaavilaisuudesta, Jokapäiväinen elämämme vain kertoi kaiken vieläkin uskottavammin, vahvemmin, mutta uskokaa tai älkää: Ystäväni Rasputin  menee nyt arkistooni Romanov-kirjat Leena Lumissa! Perusteluna on se, että hänelle, joka ei ole lukenut aikaisemmin Rasputinista tai Nikolai II:n perheestä, juuri JP Koskisen Ystäväni Rasputin voi olla kiinnostava, madallettu kynnys astua Romanovien kiehtovaan historiaan.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja...Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Erja  Jenni/Kirjakirppu Noora  Minna Vuo-Cho ja Jonna

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)