Se tapahtui myöhemmin, ehkä syksyllä tai viimeistään
talvella 1970; jälkeenpäin näen nämä kuukaudet yhtenä sumppuna, väistämättä,
koska tapaamisemme olivat kerrasta toiseen niin samanlaisia. Mutta eräs
muistikuva on jäänyt mieleeni: makaan hereillä myöhään yöllä tai aikaisin
aamulla, kun olemme rakastelleet itsemme läkähdyksiin, Carlan pää lepää
tukevasti käsivarrellani, pulut ja lepakot hyrisevät hiljaa seinän toisella
puolella, ikkunan takana sataa lunta, Carla nukkuu uupuneena ja turvassa,
kielenkärki suupielessään, ja ensimmäistä kertaa minut valtaa...tyhjyys?
Håkan Nesserin trilleri Taivas Lontoon yllä (Himmel över
London, Tammi 2017, suomennos Aleksi Milonoff) tarjoaa meille kiinnostavan
tähystyspaikan kuolemansairaan Leonard Vermin sieluun sekä perhe-elämään.
Leonard itse tietää kuolevansa tasan kahden viikon kuluttua, mutta sitä eivät tiedä
muut. Ei etenkään vaimo Maud, joka haluaa vielä kannatella rakkauden haperaa
kulissia pariskunnan yllä, kun Vermin on jo valmis paljastamaan kaikki kortit.
Sitä varten hänen on kuitenkin päästävä nuoruutensa Lontooseen, varattava
ravintolapöytä kuudelle muodollisena syynä hänen 70-vuotisjuhlansa.
Samanaikaisesti Lontoota piinaa sarjamurhaaja, joka jättää murhatulle
kuolinhetkeen pysähtyneen kellon ranteeseen. Tapausta kutsutaan mediassa
nimellä The Watch Killer. Ja kaiken yllä lepää Lontoon puuronvärinen taivas.
Luettuani yli viisisataasivuisen dekkarin, tajusin olevani
kykenemätön vastaamaan edes kustantajan kirjan takakanteen esittämään
kysymykseen: ”Entä miten Lontoota piinaava sarjamurhaaja liittyy kuvioon?”
Materiaali on taidokas, mutta hyvin monimutkainen juonikuvio, jossa vähemmällä
olisi ylletty niihin Nesserin laatudekkareihin, joista olen lukenut kaikki
suomennetut. Tai olisi ylitetty jopa parhaimmat niistä, sillä Leonardin perheen
asetelmat ovat psykologista herkkua: Rakkaudeton pari, tytär, jolla on pahoja
pakkoneurooseja sekä kammottava salaisuus menneisyydessä sekä poika, joka on
mistään piittaamaton, Leonardin jättimäistä omaisuutta kärkkyvä juoppo.
Ihan huippua on myös tarinan eteneminen yhden kirjan
henkilön kirjoittamana: Hänen varassaan on siis tapahtuminen ja hänellä on
tietty myös vakaa aikomus ohjailla tulevan kirjansa kulkua eli muut ovat kuin
marionettinukkeja miehelle, joka ei ollut koskaan ollut naisen kanssa, jolla ei
ollut lapsia, jonka poissaoloa tuskin kukaan edes huomaa yhtä vähän kuin läsnäoloa,
miehelle, joka on päättänyt jättää jälkeensä vain romaanin.
...fiktiiviset hahmot ovat joka tapauksessa lunastaneet
lippunsa ja nousseet junaan, tai vaikka lauttaan, ihan alkumatkasta, ja
jokaisella heistä on oikeus päästä määränpäähänsä ja jäädä siellä kyydistä.
Vastarannalla, päätepysäkillä tai missä tahansa; viimeisessä luvussa heidän
pitää saada kerätä kamppeensa ja poistua, olisi väärin jättää heidät johonkin
välitilaan roikkumaan.
Minun on tehtävä myös päätöksiä omasta roolistani teoksessa,
mutta en silti usko, että mikään voisi mennä pahasti mönkään. Ei ainakaan
mikään iso asia.
Näin kirjoittaa Lars Gustav Selén hämäten sekä lukijoita
että itseään: Hän on mitä suurimmassa määrin osallinen kirjassaan ja tietenkin
kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, koska olemme tarussa Lontoon taivaan alla.
Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten Leonard Vermin on ollut
Lontoossa hyvin puuhakas ja kirjasta selviää, että hän on kuulunut muutaman
muun kanssa Sturm und Drang lehden toimitukseen. Tässä vaiheessa kuvioon
tulevat Prahan kevät ja väistämättä olemme kohta Tšekkoslovakiassa. Eräs
nainen vaeltaa rautaesiripun väliä usein Lontooseen. Carla. Nainen, jota ei
nähdä Leonardin juhlapöydässä. Sen sijaan Yhdysvalloista juhlaan on kutsuttu
Milos Skrupka, joka on käynyt synnyinmaassaan Tšekkoslovakiassa vain kerran
viettäen perheensä kanssa kymmenen päivää Prahassa ja Bratislavassa. Mitä
ihmettä tämä mies tekee rikkaan Leonard Verminin juhlissa?
Nyt tulee se vaihe, jossa Lars Gustav jättää osan lukijoistaan välitilaan roikkumaan, sillä Carla, joka tuo kirjaan rakkautta,
tuo myös agenttitarinaa. Tässä kirjassa on niin paljon runsautta, että se ei
kaipaa monimutkaista agenttijuonta, jossa lukija yrittää pysyä kärryillä kuka
teki ja mitä joskus kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kylmän sodan aikana.
Vähemmän olisi nyt ollut enemmän! Hellä tukistus Håkanille...
Kävimme Tšekkoslovakiassa myös kirjassa
Yksinäiset (De
ensamma), mutta vaikka siinäkin oli politiikkaa ja runsaasti kolmen
pariskunnan ihmissuhdekuvioita, lukija selvisi kissa ja hiiri –leikissä paljon
helpommin kuin tässä uusimmassa. Kirjoitin muuten Yksinäiset blogiini
operaationi jälkeen 1.8.2016 kipulääkkeiden voimalla, mutta luin viime suvena
kaikki Barbarotti- ja Van Veeteren –dekkarit. Niistä tuli minulle silta yli
synkän virran.
Håkanille iso kiitos siitä, että Taivas Lontoon
yllä pitää psykologisen linjansa eikä putoa mässäilemään julmuuksilla eikä
poliisioperatiivisilla toimilla. Ja kuten vaikka kirjassa Carmine Streetin sokeat (Maskarna på Carmine Street), ripaus magiaa maustaa Nesserin uusintakin
teosta, joten voimme hyvällä syyllä pohtia: Vakoilujuttu, rakkausjuttu vai
jotain aivan muuta?
Leijaileva lumi, rauhalliset pulut ja lepakot, Carlan pää
käsivarrellani ja hänen raskas unensa. Kaksi ketä tahansa ihmistä, eikö hän
kerran sanonut niin? Ehkä tämä virus oli lopulta pelkkää kuvitelmaa? Miksi
alati valppaissa aivoissamme muhii tällaisia kysymyksiä? Mitä hyötyä niistä on?
Miksemme voisi vain tyytyä olemaan keitä tahansa?
*****