Keskiviikkoa kepeästi tulppaaneilla ja tuunailuilla

Paras ystävä tietää muidenkin kuin vaaleanpunaisten tulppaanien olevan bestiksensä suosiossa, joten saan joka kevät näitä ihanuuksia. Aamulla yritin väistää jäisen viimaista lenkkiä ja ajattelin ottaa muutaman kuvan...

mistä tulikin heti mieleeni taas kerran kertoa, että meillä melkein kaikki huonekalut on kaivettu jostain roskalavoilta, saatu muilta tarpeettomina tai huudettu huutokaupoista tms. Takana näkyvä jugendpiironki on varmaan yksi ensimmäisiä huutokauppakalusteitani ja huudettu Porin seudulla vuonna koivu ja tähti.

Tämän pöydän otimme talteen vanhempieni pihan roskalavalta jalat irtonaisina ja yksi aika huonossa kunnossakin, väri taisi olla koivu...Sitten hiomista ja paljon lakkaamista, joten tästä voi nyt sitten vaikka itsensä peilata. Pieni se on, mutta kun olkkarissa on iso ruokapöytäkin, tämä riittää hyvin.

Olohuoneen kirjahyllykkö vanhoille kirjoille ei ole saanut mitään käsittelyä ja se on löytö talomme varastosta. Siinä oli säilytetty maalipurkkeja, suteja etc.

Nämä tuolit ja kaksi lisää sekä pöydän, ostin aikanaan opintolainalla ja ne olivat 70-luvun vihreää - tietysti. Kolme tuoleista oli hyvässä kunnossa ja ne maalasimme Tikkurilan sävyllä Pioni. Koko ajan ovat käytössä lisätuoleina etenkin vuodenaikajuhlina, kuten jouluna. Näistä juttua löytyy Tuumailua ja tuunailua tarinassa.

Äidiltä saatiin nämä, en muista enää lähtöväriä, mutta muistan tuolit lapsuudenkodistani. Jälleen väri sama Tikkurilan pioni ja näistä lisää täällä 

Sivustavedettäviä talonpoikaissänkyjä löytyy kaksi. Takkahuoneessa sininen, joka näkyy kuvassa maalausta odottavan tuolin takana ja toinen odottaa varastossa, että nuoriso vaikka veisi mukanaan. Lumimiehen yöpöytä on tyyrein huutokauppalöytöni, mutta siitä minulla ei ole sen arvoista kuvaa tähän nyt yhtäkkiä löytää.

Kauan saimme etsiä samanlaista kukkapöytää kuin oli lapsuudenkodissa, mutta äiti sen löysi! Ei ollut tyyris. Ehkä sitä kaipaa jotenkin enemmän kodikkuutta ja lapsuusajan tyyliä, kuin niitä samanlaisia sisustuksia, mitä monet lehdet tarjoavat. En myöskään elä sisustaakseni, vaan se omannäköisyys ja kodikkuus ovat ratkaisevat tekijät.

Kolme pitkää Siimes-verhoa ja kahdet tyynyt eivät paljoa maksaneet, mutta toimisto/kirjasto sai aivan uuden ilmeen. Jos kiinnostaa, täällä näet missä nyt istun ja kirjoitan.

Pikkurahalla löytyy suloisia Villipedot tyynyliinoja ainakin Prismoista.

Ikivanhalla sohvalla, joka ei voi kehuskella olevansa kierrätetty vain vanha, edelleen Pentikin Omenankukka -tyynyt. Jo varhaisteinistä suosikkituoksuni on ollut omenankukka. Sain noin 11- vuotiaana valita talkin lahjaksi ja valitsin omenankukan. Se oli jättipurkki ja kesti kauan. Nyt se purkki on nostalgiasyistä edelleen tallessa, mutta sieltä löydän aina kaikki hakaneulat, joilla kiinnitän arkojen havujen suojakankaita kevätahavaa vastaan.

Oi mikä sekametelisoppa! Niin, sinne pitkälle hyiselle lenkille Lumimies vaati minut, siksi tämä keskiviikon kevennys meni iltapäivään. Kuumaa teetä ja pullaa nyt just tahtoo tämä Luminainen. 

Love
Leena Lumi 

Englishman In New York

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Millaista Laurelin elämä oli ollut noin kymmenen vuotta sitten, kun hänellä oli ollut kolme lasta kahden sijaan? Oliko hän herännyt joka aamu täynnä elämäniloa? Ei, ei hän ollut. Laurel oli aina ollut sitä ihmistyyppiä, jonka lasi on puoliksi tyhjä. Hän löysi paljon valitettavaa jopa kaikkein mukavimmissa tilanteissa ja sai typistettyä ilon hyvistä uutisista lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi, joka jäi pian jonkin uuden huolenaiheen  varjoon. Joten hän oli herännyt joka aamu varmana siitä, että oli nukkunut huonosti, vaikka niin ei olisi ollutkaan. Hän heräsi huolissaan liian isosta vatsastaan, liian pitkistä tai lyhyistä hiuksistaan, liian suuresta tai pienestä talostaan, liian tyhjästä pankkitilistään, liian laiskasta miehestään tai...

Sellaisena hän oli nähnyt täydellisen elämänsä silloin: sarjana epämiellyttäviä hajuja, tekemättömiä asioita, mitättömiä huolenaiheita ja eräpäivänsä ohittaneita laskuja.

Ja sitten eräänä aamuna hänen tyttönsä, hänen ihana tyttönsä, kuopuksensa, vauvansa, sukulaissielunsa, ylpeytensä ja ilonsa, oli lähtenyt kotoa eikä koskaan palannut.

Lisa Jewellin psykologinen jännitysromaani Sitten hän oli poissa (Then She Was Gone, WSOY 2019, suomennos Karoliina Timonen) kertoo varmaan vanhempien kauhuista suurimmasta, oman lapsen katoamisesta. Kun lapsi katoaa, maailmasta kaikkoavat värit, joet muuttavat kulkusuuntaansa, tähdet sammuvat yksi toisensa jälkeen, itse hengittäminen vie kaikki voimat. Mikään ei ole enää ikinä mitään. Ellie katoaa ollessaan viisitoistavuotias, eikä hänestä ole löydetty jälkeäkään kymmeneen vuoteen, mutta nyt löytyy jotain. Jotain on enemmän kuin ei mitään, mutta kymmenessä vuodessa juuri Laurelin rakkaimman lapsen katoaminen on ehtinyt aiheuttaa suuria muutoksia, joista vähäisin ei liene se, että hän on unohtanut suruun hukkumalla koko muun perheensä. Hanna ja Jake ovat kuin omillaan eivätkä edes yritä enää lähestyä häntä. Rakas,komea, kultainen Paul on häipynyt toisen naisen matkaan ja koti on vain talo, jossa suoritetaan elämää. Hänen ainoa rakas velvollisuutensa on enää käydä tapaamassa kuolemaa tekevää äitiään joka torstai hoitokodissa Enfieldissä. Rubylla on ollut jo kolme aivoinfarktia, joten jokainen hyvästely voi olla viimeinen. Äidissä elää kuitenkin joku outo liekki, joka odottaa ja odottaa...Nyt kun Laurel on tavannut kaikkien näiden vuosien jälkeen kiinnostavan miehen kahvilassa, hän kertoo siitäkin äidilleen, sillä äiti haluaa osallistua heidän elämäänsä kuin läsnäollen. Laurel on vain pidätellyt yhteydenottoa mieheen ja kun äiti kuulee tästä hän ojentuu kohti Laurelin käsilaukkua ja ojentaa sieltä hänen puhelimensa kehottaen tytärtään soittamaan, jatkamaan elämäänsä.

Laurel huokaa syvään ja naputtelee sitten viestin.

”On sitten täysin sinun vastuullasi”, hän on olevinaan tiukka, ”jos tämä kostautuu.”

Sitten hän painaa lähetysnappia ja...”Voi helvetti”, hän sanoo ja hautaa kasvot käsiinsä. ”Senkin lortto”, hän sanoo äidilleen. ”Miten sait minut tekemään tuon!”

Ja äiti nauraa, kummallisella vääristyneellä äänellä, joka muodostuu liian ylhäällä kurkussa, mutta naurua se on. Laurel ei ole kuullut äidin nauravan todella pitkään aikaan.

Vain sekunteja myöhemmin Laurelin puhelin soi. Se on hän.

Brittikirjailija Lisa Jewellin tarina on hyvällä tavalla erilainen. Se kertoo jostain mistä olemme usein lukeneet: lapsen katoamisesta, mutta kirjailija tekee sen sekä kauhua että tunteita nostattavalla tavalla. Tragedialla ei haeta sensaatiota, vaan lukija viedään kulkemaan matkaa kumppaneina toivo, suru ja järkytys. Kun toisaalla alkaa jotain paljastua, toisaalla pidätämme hengitystämme, sillä ’eihän tämä voi olla mahdollista...’ Luin kirjan kahdessa illassa ja myönnän, että kerran nauroin. Nauroin yhdessä mieheni kanssa, jolle luin ’lortto-kohdan' uudestaan. Kuinka moni Suomessa on edes kuullut tuota sanaa tai tietää sen merkityksen! Tämä ei tarkoita Jewellin kirjan olevan hauska, mistä en trillereissä pidäkään: hauskaa muka oletetun tai tapahtuneen rikoksen äärellä. Lortto sopi vain niin hyvin kuvaamaan Laurelin suhdetta äitiinsä: läheinen ja rento. Siinä oli se nauru, jota hänen jäljellä olevat lapsensa ja hylännyt miehensä olisivat kaivanneet. Sitä ei talossa kuultu ja nyt Laurel asuu yksin.

Jossain toisaalla on varttunut lapsuudesta asti vähätelty nainen, jonka ainoa todellinen vahvuus on matematiikka. Epävarma nainen, joka katsoo muun maailman olevan hänelle velkaa paljon. Hänen yksinäinen elämänsä on saanut vihdoin tilaisuuden, mutta kaikki voi olla jo liian myöhäistä...Jossain Ellie Mack, kadonnut kauan sitten. Ellie, jonka eräs muistiinpano epilogissa kertoo hänestä enemmän kuin mikään mitä on tapahtunut. Lisa Jewell kirjoittaa sydämellä henkeäsalpaavan jännittävästi: Aina ei tarvita puukkoa tragediasta kertomiseen, joskus sydän kirjoittaa vahvemmin.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Rakkautta ensisilmäyksellä

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
             -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
             -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan 
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomentanut Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Sitä sun tätä ja viikonloppua!

Eilen meni vähän pieleen, sillä minun piti kirjoittaa tänne juttua vanhemmilla parisuhdekuvilla minusta ja Lumimiehestä, mutta teinkin sitä huomaamattani facebook-sivulleni. Kaikkia kuvia ei ole mielestäni nähty blogissani, joten avaan hetkeksi asetuksen kaikille, että muutkin kuin kaverit pääsevät näkemään, jos kiinnostaa. Maaliskuun kolmantena meillä on tapaamisen merkkipäivä ja se on tärkeintä eli K, kuten kohtaaminen. Eihän meitä olisi ilman kohtaamista. Ei olisi me.

Facebookista sen verran, että vien omalle sivulleni joskus kirjoja, ennen enemmän ja silloin asetus on kaikille auki. Viime aikoina olen tosin vienyt dekkarit facen Dekkari-ryhmään ja kaunot facen Kirjallisuuden ystäviin.Siellä on mukava samalla lukea, mitä ihmiset ovat eri kirjoista mieltä, koska sinne voivat ketkä tahansa ryhmäläiset tuoda ilmi omia suosikkejaan tai inhokkejaan. Tunnen silti hiukan kauhua, sillä facebook vie liian paljon ajastani ja se tapahtui ihan huomaamatta, se facekoukutus. Nyt yritän ryhtiliikettä eli en istu iltaisin facebookilla kuin ehkä vastaamassa kaukana asuvan ystävän messengerviestiin, kuten eilen illalla tapahtui. Katso kolmas kuva oikea palkki, siellä minä/me facessa.

Instagramista olen sanonut, että sinne ei minulla ole mitään hinkua. No, älypuhelimen myötä ajauduin instaakin kokeilemaan, mutta se ei ole varsinaisesti kotikenttääni eli aion viedä sinne joskus jonkun kuvan, kirjoittaa ehkä pari lausetta. Aihe voi olla ihan mitä tahansa kirjoista puutarhaan ja kaikkea siltä väliltä. En ole tekniikan ihmelapsi, joten insta on vielä minulle jopa hankala. Voipi käydä, että en edes huomaa kommentteja tms. Pyydän jo etukäteen anteeksi eli ei ole tarkoitus olla epäkohtelias. Olen sekä epätekninen että haluan vain jakaa aikaani hieman muuhunkin kuin bloggaukseen ja sen mukanaan tuomiin muihin juttuihin. Johonkin on nimittäin kadonnut innokas kokkaaja, puutarhailija, kävelijä, sisustaja, saksan lukija...

Blogivuosieni aikana ei ole vielä tapahtunut, että jo ennen helmikuun loppua olisin lukenut kaksi todella hyvää trilleriä. Nyt se on totta. Ensin luin Håkan Nesserin Cafe Intrigon, joka on huikea!

Sitten kolahti Pierre Lemaitren Petoksen hinta ja kovaa! En lukenut aluksi Lemaitren, maailmankuulun trilleristin teoksia, koska satuin aloittamaan väärästä eli alku oli liian rankka. Vasta Silmukka avasi minulle polun Lemaitren jännitysromaaneihin. Sitä ennen olin tietty lukenut häneltä Näkemiin taivaassa, josta veikkaan huomisen klassikkoa!

Toivotan kaikille tasapuolisesti ihanaa viikonloppua säästä viis♥

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

Nancy Huston: Syntymämerkki

”Meillä on enemmän autoja kuin lapsia!” isä ja äiti sanovat joskus naureskellen, koska äiti tulee perheestä, jossa oli kuusi lasta ja yksi ainoa auto! Hänen perheensä oli katolinen, mikä tarkoittaa sitä ettei isoäidillä ollut oikeutta perhesuunnitteluun, ja niinpä hän sai lapsia kunnes he joutuivat aivan puille paljaille, minkä jälkeen isoäiti lopetti. Isä taas on saanut juutalaisen kasvatuksen, ja kun hän ja äiti rakastuivat, he päättivät panna päärynän kahtia ja liittyivät protestanttiseen kirkkoon, joka salli perhesunnittelun. Se tarkoittaa suurin piirtein, että vaimo syö pillereitä ja mies voi naida niin paljon kuin haluaa panematta vauvaa vaimon vatsaan, siitä syystä minä olen ainoa lapsi. Äiti haluaisi toisen lapsen jonain päivänä ja isä sanoo että se ehkä käy vuoden tai parin päästä, mutta olkoon lasten lukumäärä mikä tahansa meidän perheessä, minä en pelkää kilpailua. Jeesuksellakin oli lauma veljiä eikä niistä kuule koskaan, ei voi verratakaan.

Nancy Hustonin Syntymämerkki (Lignes de faille, Gummerus 2007, suomennos Annikki Suni) on elämäni pisin kirjalaina ystävältä, se on myös ennakkoluulojeni kruunu, sillä olen monena vuonna ollut aloittamassa teosta, mutta olen epäluuloinen lapsikertojien suhteen, vaikka joitakin positiivisia poikkeuksiakin muistan. Syntymämerkissä kaikki neljä kertojaa ovat kuusivuotiaita!

Tarinan alkusoitto kuuluu sanomattakin Solille, joka vuonna 2004 on kuusivuotias ja hyvin, hyvin hemmoteltu poika. Äiti Tessa, joka ei ole itse ylempää koulutusta saanut, valmentaa poikaansa suorastaan vauvasta alkaen tulevaisuuden neroksi, mutta antaa samalla pojalleen periksi aivan kaiken. Sol saa ronklata ruoan kanssa, Sol saa tehdä sitä sun tätä, eikä häntä rangaista, Sol saa myös kuulla ihastuneita taputuksia jokaikisestä jopa keskinkertaista alemmasta suorituksestaan. Isä Randall vastustaa moista kasvatusta, mutta suostuu siihen perherauhan nimissä, joten Sol saa kaikessa rauhassa jatkaa tulevaisuuttaan tulevana maailman johtajana. Sol on myös hyvin tietoinen monista aikuisten asioista,mutta teeskentelee lapsellisempaa kuin onkaan ja myös paljon kiltimpää, mistä kyllä lukijalle irtoaa runsaastikin tietoa.

Jo varhain käy selville,että Solin suku on varsin pieni, mutta erikoinen. Kaikki asuvat hajallaan, kantavat omia muistosäkkejään, kähjäävät niitä välillä, mutta odottavat oikeaa hetkeä tuoda kaiken esiin.  Se tapahtuu, kun he  kaikki lähtevät yhdessä Kanadasta, Kaliforniasta, ties mistä, kohti isomummin, Erran eli Kristinan lapsuuden kotia Saksassa. Ovien takana kuunteleva Sol tietää jo aika paljon, mutta ei oleellisinta. Hän tietää Randallin äidin kirjoittaneen kohukirjan Tutumaan, natsilapsi, hän tietää isoäidin istuvan rullatuolissa ja tietää, että isoäidillä ei ole kovin hyvät suhteet kuuluisaan laulajaäitiinsä. Sen sijaan hän ei tiedä mitään juutalaisuudestaan, ei sukunsa järkyttävistä menetyksistä, ei holokaustista, eikä tietenkään Lebensbornista, jossa aloitettiin järkyttävä saksalaistamisohjelma ryöväämällä kaksisataaviisikymmentä tuhatta lasta Puolasta, Ukrainasta ja Baltian maista. Ennen kuin lapset sijoitettiin arjalaisiin perheisiin, heidät oli luonnollisesti tarkasti mitattu kaikin kohdin, silmien värin piti olla oikeanlainen ja pituuskin saattoi olla kortti elämään, tosin saksalaisena. Solia eivät nämä asiat vielä kosketa, sillä hänen ainoa vajaavutensa, vie nyt täysin kaiken energian, sillä

Minussa on yksi ainoa vika, syntymämerkki vasemmassa ohimossa. Neljännesdollarin kokoinen, pyöreä ja koholla, tummanruskea ja nukkainen. Vähäpätöinen vika, mutta ihmisen rumis on temppeli ja pieninkin vika on poistettava Solomonin temppelistä, ja niinpä äiti on tilannut luomenpoiston heinäkuulle. Isä on vähän sitä vastaan, mutta hän on silloin luultavasti jo lähtenyt Irakiin.

Solin jälkeen kertojaksi vaihtuu hänen isänsä Randall, joka viettää suhteellisen mukavaa lapsuutta Kanadassa. Isä on paljon kotona, sillä hän on näytelmäkirjailija, mutta äiti kiertää ympäriinsä luennoimmassa jostakin tärkeästä aiheesta...Äiti ei ole syntynyt juutalaiseksi, mutta hän halusi välttämättä kääntyä juutalaisuuteen kun he avioituivat. Äidillä on nyt joku erityistärkeä aihe, sillä koko perhe on muuttamassa vuodeksi Israeliin, Haifaan. Isä Aron suostuu pitkien, kovaäänisten keskustelujen jälkeen, sillä Sadien missio on hänelle henki ja elämä. Haifassa kaikki sujuu ensin hyvin, mutta sitten...

Syntymämerkki on loistava kirja! Joskus facebookin kirjallisuuden ryhmässä kysytään vinkkejä varhaisteinien luettavaksi ja tässä nyt olisi loistava tarina, joka kattaa paitsi erään suvun salaisuuden, kertoo myös lasten tietoisuuden kasvusta yllättävien asioiden kohdalla, tuo esiin Palestiinan ja Israelin konfliktia sekä Irakin sotaa. Saamme tietää jotain nukesta nimeltä Annabella, palestiinalaisesta Nuzhasta ja saksalaisesta Gretasta, Berchtesgardenista sekä etenkin Lebensbornista, joka on mennyttä historiaamme, oikeasti tapahtunutta, josta monikaan nuori ei taida olla selvillä...Kirjan lapset jatkavat tarinaansa, joka on syyttelemätön, osin hupaisakin, vaikka sanat pulppuavat historian synkästä elämänlähteestä. Grande finale on huikea ja saamme jopa nauraa, vaikka emme voi olla varmoja kaikkien hauskasta, sillä juuri silloin isomummi on kääntynyt selin, emmekä näe hänen kasvojaan.

*****

Kiitos T.♥

Pakkanen narskuu, soi...

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva p. Koivuranta

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Olemme korviamme myöten veloissa, mutta siitä huolimatta ja jonkin tuntemattomaksi jääneen varjeluksen myötävaikutuksella – kenties silkan tuurin, jota emme tiedostaneet – jatkoimme elämäämme koskaan törmäämättä erityisiin vaikeuksiin. Noina vuosina onnemme salaisuus ei ollut rakkaus (koska rakastamme toisiamme edelleen) eikä liioin kaksi tytärtämme (nekin meillä on edelleen) vaan se, että meillä oli töitä, joiden ansiosta saatoimme lipua hyvästä asiasta toiseen myötätuulen saatellessa suotuisasti eteenpäin: maksetuista lainanlyhennyksistä lomamatkoihin, ravintolaillallisista yliopiston lukuvuosimaksuihin ja autoihin. Meillä oli luja usko siihen, että uuttera ja päättäväinen työntekomme antaisi ennemmin tai myöhemmin korvauksen kaikesta vaivannäöstä, koska siihen meillä oli omasta mielestämme täysi oikeus.

Pierre Lemaitren trilleri Petoksen hinta (Cardes noirs, Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma) on pettävä kirja: Se houkuttaa lukijaa tavallisen ihmisen hunaja-ansoilla, rakkautta, ihmissuhteita, alkuja ja loppuja, aikuiset lapset, matkoja, unelmakoti, josta tosin on vielä aika monta lyhennystä maksettavana, mutta mitä hätää, kun kumpikin tienaa hyvin. Vävy Gregory Lippertti, Mathilden aviomies, olisi voinut olla vähän kiinnostavampi, mutta onneksi kuopus Lucie on lukenut lakia, eikä ole niin kotikeskittynyt kuin Mathilde. Mathilde, joka kuitenkin muistuttaa eniten hänen rakasta vaimoaan Nicolea. Yli viisikymppisellä Alain Delambrella on kaikki hyvän elämän puitteet, kunnes hänet irtisanotaan työpaikastaan, jossa hän on ollut ylempi ja hyvin palkattu henkilöstöpäällikkö. Hänen tarkka ikänsä 57 vuotta on selvä taakka, sillä mihin ikinä hän hakee, ikä tulee vastaan. Muut hakijat ovat noin kaksi-kolmekymmentävuotiaita, hän kuin aivan eri sukupolvea, vaikka tieto-taito on päivitettyä ja hän on pätevä. Työttömyyttä on nyt kestänyt jo neljä vuotta.Se alkaa näkyä ja tuntua. Remontit ovat mitä sattuu tai niitä ei tehdä ollenkaan ja rakas Nicole vaimo ei valita yhtään, vaikka kulkee rikkinäisessä villatakissa ostaen astioita alennusmyynneistä. Yrityksen puutteesta Alainia ei voi syyttää, sillä hän herää aamuyöstä tekemään mitä tahansa työtä vaikka kolmeksi tunniksi. Nyt hän on lastauslaiturilla pakkaamassa tavaraa, kun esimies Mehmet alkaa raivota. Alain kumartuu eteenpäin, jolloin Mehmet potkaisee häntä.

Kello oli vähän yli viisi aamulla.

Olen Alain Delambre, 57 vuotta.

Olen ylempi toimihenkilö – irtisanottu.

Yllättäen Alain hakee ylemmän toimihenkilön paikkaa yrityksessä ja läpäisee monet karsinnat viimeiseen asti. Hän kysyy kahden kesken suoraan pääjohtajalta, miksi hänet, ikämies on valittu näin pitkälle. Hän saa kuulla sekä syyn, tehtävän että palkkion. Yhdentoista hakijan joukosta Alainin on valittava firmalle uskollisin. Uskollisin kaikissa tilanteissa. Jos hän onnistuu siinä, hän on työllistetty kykyjensä ansiosta. Delambre ryhtyy pikkutarkkoihin valmisteluihin, joihin hän katsoo tarvitsevansa 25 000 euroa rahaa. Pankista ei anneta, vävy ei suostu antamaan heidän asuntosäästöistään, joten...

Alkaa erikoisin rekrytointitilanne, josta olen ikinä lukenut tai kuullut. Tähän pystynee vain Pierre Lemaitre, joka sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin, teoksestaan Näkemiin taivaassa. Lemaitre kirjoittaa pelottavan hypnoottisesti. Olen mennyttä. Hämmästyttää Alainin yllättävä kovuus ja nokkeluus. Nicole rukoilee häntä peräytymään, sillä vaimo perustaa vain heidän rakkaudestaan. Alainille se ei riitä, sillä hän taas haluaa tarjota vaimolleen enemmän. Tietty hän hakee myös revanssia. Kaiken aikaa uutisissa kerrotaan...John Arnoldin, 33-vuotiaan arvopaperivälittäjän, viime vuoden tulot ovat arviolta kahden tai kahden tai puolen miljardin luokan suuruiset. Hänen jälkeensä listalla on...Sitten luetaan uudet työttömyysluvut, joita perustellaan laskusuhdanteella.

Lemaitren Petoksen hinta on kovan luokan laatutrilleri. Se on osaltaan sekä toimintatrilleri että psykologinen kaivaus ihmisen syvimpiin pimeyksiin: raju pettymys, epäoikeudenmukaisuuden tunne, toivottomuus, viha, jano kostoon...Toisaalta kirja on myös kertomus perheestä ja rakkaudesta. Alainin ja Nicolen rakkautta ei voi olla tajuamatta, mutta mistä löytyy sen murtuma vai löytyykö?

Olen yksin. Tuuli yltyy. Pian alkaa sataa.

Ei enää aavistustakaan, mitä voisin tehdä.

Alain?

Missä sinä olet?

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat...

Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonnan voittajat ovat:

Anneli A., Kirjarakkautta ja Sanna! 

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥

Ottakaa yhteyttä ja ilmoittakaa, minkä palkinnoista listalta haluatte sekä antakaa postiosoitteenne. Toiseksi ja kolmanneksi tulleet voivat ilmoittaa ykkös- ja kakkosvaihtoehtonsa, joten jos suosikki on mennyt, saa sitten toiseksi suositumman ehdokkaansa. Näin on tehty viime aikoina ja on toiminut. Sähköpostini on leenalumi@gmail.com Heti kun valinta on tullut minulle tietoon, merkitsen tänne sanan 'varattu'.

♥♥♥♥♥

Eilinen ilta olisi kyllä ollut taas ollut hupaisa 'kärpäselle katossa', sillä Lumimies oli saanut juuri luettua Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Piti olla saunaa, sarjaa ja herkkuja, mutta sainkin kuulla kirjan kuin uudestaan, mutta koska olen maantiedossa huono, R. kuin piirsi minulle karttaa missä mitäkin oli 1918 tapahtunut. Tosin tätä ennen äitini oli 'säikäyttänyt' minut puhelimessa, kun luin hänelle aikaisemmin otteita kirjan jääkohtauksesta: "Oi, mie muistan, kun kuljin siitä yli pimeässä välirauhan aikana ja ..." Siis Karjalasta ensimmäistä kertaa lähtenyt äitini! En edes ollut tiennyt, että mikään hänen elämässään olisi liittynyt Längelmäkeen.

R. puolestaan kertoi, miten oli liike-elämässä Lahden seudulla tutustunut Fellmaneihin ja...

Kun R:n ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta jää aikaa kaunolle. Kerran hän luki Lionel Shriverin Kaksoisvirheen Oli lauantai-iltapäivä, söimme jotain herkullista yhdessä valmistettua ja minä satuin sanomaan, että 'onneksi emme ole saman lajin harrastajia, sillä muuten Willyn ja Ericin kohtalo olisi meidän...' Lumimies oli aivan eri mieltä eli että hän ei ikinä voisi olla kirjan Eric, joka teki vaimolleen sellaiset oharit, että...Alkoi keskustelu isoin kirjaimin ja siinä unohtuivat saunat ja sarjat. Omistin kirjan arvostelun miehelleni näin: 

Omistan tämän arvostelun miehelleni Reimalle, hartaasti toivoen, että tämä juoni rajoittuu vain paperille, lukuun ottamatta eräitä kuumia hetkiä, jotka…

On kiinnostavaa, kun voi jakaa toisen kanssa samaa ja saada kuulla siitä toiselta kantilta tai ihan tosielämään liittyvää faktaa. Lukijoilla on aina jännittävää!

Minä alan nyt jännittää teidän yhteydenottojanne ja mitä valitsette, kiitos!

arvontaterveisin
Leena Lumi

Ystävänpäivän illan iloksi!

Tätä hauskaa en voi olla jakamatta näin ystävänpäiväniltana: Anna-Mari West tarkoitti tähän kauniiseen korttiinsa sanan 'mielenrauhaa', mutta tulikin 'miehenrauhaa'. Hän oli aikeissa korjata sen, mutta onneksi ei, sillä niin monet naurut tästä on ystävien kanssa saatu!Huomasin eilen kaupassakin, että siellä se 'miehenrauhaa' on ja pysyy.

Jaettu ilo, paras ilo♥

Leena Lumi

Sonia Paloahde: Aavistus

Jos ventovieras olisi katsellut meitä sivusta, hän olisi nähnyt meissä joukon, jolle onni oli tuttu käsite muualtakin kuin elämäntaitokirjojen sivuilta. Ystäviä, joilla oli kuplivia kesiä ja ehyitä maanantai-iltapäiviä, sunnuntaibrunsseja sadepäivinä ja toisensa ilman kyteviä kaunoja.

Mutta minä näin. Minä haistoin, tunsin. Maistoin, kuulin. Aavistin. Pinnan alla muhi, kiehui, poreili, aavistus odotti omaa aikaansa. Tiesin sen tulevan, tiesin, etten haluaisi olla osallisena venäläisessä ruletissa, loputtomassa sodassa, jota se pelasi. En halunnut lähteä leikkimään sen kanssa, mutta siellä se jo kehräsi, odotti meitä maireana nurkan takana, kylläisenä, törkeänä, raajojaan venytellen, vaatien, ottaen, voittaen.

Sonia Paloahteen esikoisteos Aavistus (Minerva 2019) on psykologinen trilleri, jossa on erittäin kaunis kansi, uusia uria aukova kieli ja ikuisuusaihe eli kolmiodraama, joka sitten lähettää outoa säteilyään kaikkeen. Mikään ei edes ala kesysti, sillä aloitamme vuodesta 2031, mutta hyppäämme nopeasti vuosiin 2017 ja 2018, niihin outoihin aikoihin, jolloin Paula, kemiannero, tajusi, että hänen elämällään ei ole mitään merkitystä ilman Samuel Ilveskeroa. On vaarallista kun nainen ajattelee, että ’mitä vain, kunhan sinä pysyt elämässäni.’ Paula ei näe muuta kuin Samuelin alppijärven väriset vihreät aavasilmät. Samuel oli silmänisku, hän oli hillitty ja tyylikäs, mutta hän oli myös elokuvakäsikirjoituksia, vanhan viskin hajua ja hän oli mies, joka meni naimisiin teollisuuspohatta Olavi Saurion ainoan perijän, Lisa Saurion kanssa. Samuel oli mies, joka halusi hänet heidän Eiran asuntoonsa taloudenhoitajaksi ja Paula tietysti suostui. Lisa oli kuin tuuli, hän eli tuulesta, hänen lauseensa olivat tuulta. Hän ohitti kuin tuuli, mutta hallitsi kaikkea. Hänestä ja Paulasta tuli ystävät. Lisa oli tavattoman kurinalainen, sillä hänen työnsä oli edustaa samalla kun hoiti valtaisaa omaisuuttaan. Lisa oli

...turhamainen, naiivikin. Viisikymmentäkuusi termiä neurooseille. ...pähkinänsävyinen, indigonsininen...mansikka, manteli, sorbetti, laventeli. Aivan kuin ne sadat tuoksupurnukat hänen kylpyhuonessaan. Ja sitten olivat ne toiset purkit: rauhoittavia, Diapameja, Tenoxeja, Rivatrilia. Jokaiselle päivälle jotakin uutta makua ja väriä.

Heillä kolmella olisi voinut mennä hyvinkin, mutta Lisa haluaa yllättäen alkaa opetella ranskaa ja heille käytännössä muuttaa ranskalainen Rèmi Lacroix. Rémi ei kovasti perusta Paulasta eikä Paula Rémistä. Rasitus alkaa vaatia veronsa, peilit alkavat kuiskia. Suvaitsevaan kotiin mahtuu vielä Paulan ystävä Julia, joka on aivan eri mieltä siitä, mitä Paulan tulee sietää ja mitä ei. Riimirunoraivollisista tajunnanvirtaisiin virkkeisiin Julia määräilee, miten Paulan tulee toimia, miten hänestä tulee vapaa. Miten hän voi unohtaa oman isänsä kaukaisen välinpitämättömyyden ja miten hän voi vahvana selvitä läheisriippuvuudesta itseään vanhempaan Samueliin. Samueliin, joka ei rakasta häntä. Sietää vain. Haluaa pitää näköpiirissään kuin jonkun lemmikin...

Minua sitten harmitti, että en osannut suuttua Samuelille, mutta en vain voinut. Hän oli minulle, lukijalle, kuin suuri lapsi, joka halusi ja hamusi kaikkea olematta siltikään onnellinen. Ja ne alppijärven vihreät silmät, joihin olisi halunnut hukkua.

Erittäin rohkea ja kiinnostava esikoisteos, jossa Sonia Paloahde näyttää vahvuutensa, uskalluksensa erilaiseen. Huikea esikoinen, jonka veikkaan olevan Helsingin Sanomien esikoiskisassa tänä vuonna. Maistelin ja haistelin tekstiä ja se tuntui pakottomalta kuin villitiiran lento, sellainen itsevarma ja kyseenalaistamaton kaarto. Luin erittäin jännittävän psykologisen trillerin, vaikka tunnen lukeneeni jännitysromaanin. Tiiran sulan verran eroa...

2031

Paula

Syöpäni tekee minusta narrin. Ennen niin vetreä ja elämänhaluinen kehoni pilkkaa minua heikkoudellaan. Sairaus leviää hitaasti, salakavalasti, hapottaa, siittää myrkkyään ympärilleen...Mieleni ja sieluni ovat teräskunnossa, yhtä virkeät elleivät virkeämmätkin kuin nuorempana, mutta vartaloni rapautuu kuin iäkäs rakennus...Älä jää suremaan, poistun näyttämöltä rauhallisin sydämin.  Kaikkea en saanut, mutta...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Leena Lumi -blogin kymmenvuotissynttäriarvonta!

Melkein unohdin, että blogini täyttää ystävänpäivänä 14.2.2019 kymmenen vuotta. Nyt sen tiimoilta järjestän nopean arvonnan eli aikaa on ensi sunnuntaihin 17.2. klo 12 asti. Johonkin aikaan su iltapäivästä Lumimies arpoo kolme voittajaa. Ensimmäiseksi tullut saa valita palkintolistalta ensin, sitten toiseksi tullut etc. Hiihtolomat ovat alkamassa, joten osallistukaa vain, jos ehditte ensi viikon su kurkistaa voittajat. Ellei mitään kuulu voittajasta, nostetaan uusi arpa ma 18.2. ettei jono seiso. Osallistua saavat lukijoikseni kirjautuneet ja voitte itse tarkistaa löydyttekö kohdasta Lukijat, ellette aina voi liittyä eikä se maksa mitään. Sitten vain kommentoitte osallistuvanne ja annatte yhteystietonne: aktiivinen blogi, sähköposti...Minun on leenalumi@gmail.com

Tämä on kiitosarvonta teille uskolliset lukijani♥ Paljon on kirjoja virrannut ja vähän muutakin. Monenlaisia ystävyyssuhteita on syntynyt ja melkein kaikkia meitä ovat yhdistäneet innokas lukeminen jo hyvin nuoresta. Olen iloinen myös heistä, jotka ovat lähestyneet minua ja kertoneet, miten olen herättänyt heidän nukkuneen lukuhalunsa: Missioni tähtipolku!

Kiitän tietysti myös kustantajia arvostelukappaleista♥ Kaikesta huolimatta käytän edelleen kirjastoa ja myös ostan kirjoja. Lukeminen on kuin elämän armo. Yksi sen monista ihanuuksista kuten on vaikka kuvataide, luonto ja elokuvat tai ihmeellinen meri.

(Seuraavan voivat jättää väliin he, joita historia ei kiinnosta: Suoraan vain palkintoihin sitten...)

Lahjalistani ensimmäinen palkinto liittyy lujasti tämän päivän Helsingin Sanomien Susanne Laarin juttuu Isoisoäidin salaisuus, jossa ohjaaja Milja Sarkola kertoo Ryhmäteatterille ohjaamastaan näytelmästä Harriet. Ehkä olette lukeneet arvioni Martti Backmanin kirjasta Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Laarin juttu oli tosi kiinnostava, sillä Backmanin kirja jäi vaivaamaan mieltäni. Äitini kotitalo on vieläkin pystyssä Valkjärvellä ja siitähän on vain kivenheitto Viipuriin. Äitini perheen kaupunki oli Viipuri, mutta osin myös Pietari! Juttu on pitkä, eikä kuulu tähän, mutta historianharrastajana on pakko sanoa, että Backman osasi kirjassaan tuoda esiin historiallisen faktan, josta minä ja äitini emme tienneet mitään, mutta se ei liity ainakaan suoraan Harrietiin ja Olofiin eli palataan heihin. Vakuutan, että koskettaa, sillä sen kerran kun äiti sai minut Valkjävelle, Viipuri kolahti ja isosti! Koin vahvan dé-jà-vun...Kaikki kuin vain likentyy, sillä sukututkimus on heittänyt minut äidin  puolelta erääseen kuuluisaan kenraali- ja pappissukuun ja kuopuksemmehan valmistuu tänä keväänä uskontotieteen maisteriksi...Tämä on vain nyanssi, mutta näitä on paljon. Tohdin sanoa, että ellei Karjalaa olisi menetetty olisin vielä tänäänkin viipuritar!

Backmanin kirjan alussa tapahtuu lyhyesti tämä:

Heinjoella Karjalankannaksella 20. huhtikuuta 1918. Everstinna, sairaanhoitaja Harriet Thesleff oli majoittunut Ristseppälän maatilalle jääkärimajuri Olof Laguksen kanssa. Harriet, Olof ja jääkärimajuri Ero Gadolin lähtivät hevosajelulle. Kun he pari tuntia myöhemmin palasivat, oli Olof kuollut luodin osumaan. Kukaan ei enää muista mitä tapahtui. (Ryhmäteatterin käsiohjelmasta)

Ohjaaja Milja Sarkola:

"Meidän suvussamme on pidetty varmana, että Harriet on syytön Olof Laguksen kuolemaan. Syyllisyyden ja valheen teemat ovatkin minusta tosi kiinnostavia: mikä on oikeaa syyttömyyttä ja mikä taas sen syyllisyyden kieltämistä?"

Sarkolan isä Asko Sarkola puolestaan vinkkasi tyttärelleen toimittaja Martti Backmanin romaanin Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. (HS)

"Se edustaa täysin toista tulkintaa. Backmanin kirjan näkökulma on Olof Laguksen ja tämän perheen. He eivät ikinä uskoneet itsemurhaan ja pyysivät moneen kertaan rikostutkintaa, jota ei kuitenkaan ikinä tehty", Sarkola jatkaa.

"Aika äkkiä minulle tuli ymmärrys, että oli käynyt niin tai näin, Ero ja Harriet kokivat syyllisyyttä jostain. Myös itsemurha aiheuttaa mitä suurimmassa määrin syyllisyyttä. Jos heillä on ollut vähäinenkin osa itsemurhaan, syyllisyys siitäkin on ollut valtava." (Milja Sarkola)

Näytelmää varten Milja Sarkola luki mm. Katarina Baerin kirjan He olivat natseja.

Ensimmäinen palkinto on neljä ystäväkorttia Ryhmäteatterin esitykseen Harriet! varattu! Menkää kimpassa tai anna hänelle, jota kiinnostaa. Esityksiä on 27.4.2019 saakka.

Sitten kirjat:

Johanna Laitila: Lilium Regale  varattu!

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Riitta Konttinen: Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä

Michelle Obama: Minun tarinani

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Emma Rous: Au pair  varattu!

Lina Bengtsdotter: Francesca

Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa

Sonia Paloahde: Aavistus

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Anne Svärd: Vera

Herman Koch: Pormestari

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2 Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Fiona Barton: Lapsi

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Karoliinan Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Helen Rappaport: Pietari 1917  Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Raili Mikkanen: Suomen lasten majakkakirja

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Tunnelmoijalle Kalevantulen valkoinen pitsikynttilä. Tämä on juuri se keskikokoinen, joka paloi meillä olohuoneen joulupöydässä antiikkitarjottimella kaikki tuntien jouluiset ruokailut eli kun katsotte täältä, näette miten valo tulee kynttilän 'läpi': kuva, jossa minä sählään kakun kanssa:) Ei valuta, ei kärytä ja tässä on paloaika 55 tuntia.

Iloista arvontaa♥

Love
Leena Lumi

Pidä suutasi siinä kunnes soluni...

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
kuva Pekka Mäkinen

Lina Bengtsdotter: Francesca

Charlie luki kohdan uudestaan. Kutsumattomia vieraita. Hän ummisti silmänsä. Bettyn käsi, joka tarttuu kolkuttimeen, toinen joka puristaa hänen kättään niin lujaa että sattuu. Oven raottuminen, anelu.

Haluan vain... meidän pitää...

Lähtekää ennen kuin soitan poliisit.

Meidän pitää puhua. Ole kiltti.

Lina Bengtsdotterin toinen trilleri Francesca (Francesca, Otava 2019, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) jatkaa melkein siitä mihin jäimme Annabellessä. Gullspångiin paluu Annabellen tapausta tutkittaessa herätti hänen mielessään muistoja, joiden takia hän aloitti terapian ja lopulta lähti lomalle muutamaksi viikoksi esimiehensä vahvasta suosituksesta. Vaikka Tukholman poliisin Charlie (Charlene) Lager halusi ikiajoiksi olla palaamatta enää kotipitäjäänsä, hän päättääkin lähteä juuri sinne pariksi viikoksi saatuaan motiivin tavata huonosti voiva ystävänsä Susanne, neljän lapsen äiti, sekä luettuaan eräästä nuoren naisen katoamisesta juuri Gullspångissa, mutta

Francesca Mild oli kadonnut johonkin aikaan lokakuun kahdeksannen päivän vastaisena yönä vuonna 1989.

Miksi hän kuulee tästä vasta nyt? Ja Francescahan oli toinen Gudhammarin tytöistä..., juuri hän, jonka Charlie näkee uudestaan ja uudestaan unissaan

...hän muisti unen, juhlat Onnelassa, ison kokon talon edessä. Sellaiset juhlat oli todella pidetty, hän oli nyt varma siitä. Entä Francescan käynti? Charline, tule sanomaan hei Francescalle. Tule tervehtimään Francesca Mildiä.

Mitä Francesca Mild teki luonasi Betty? Mitä teinityttö teki juhlissasi?

Tutkijamme ei tajua, mihin ryhtyy, kun alkaa toimittajaystävänsä Johanin kanssa avata salaa auki vanhaa juttua, Francesca Mildin katoamista noin kolmekymmentä vuotta sitten. Mitään Charlie ei pelkää enempää kuin tulla äitinsä Bettyn kaltaiseksi, naiseksi, jonka nimen kuullessaan miehille tulee tietty ilme, naiseksi, joka makasi krapulassa pimeässä monet kauniit ja vähemmän kauniit päivät. Bettyn takia Charlie käy terapiassa ja itselääkitsee itseään miehillä, alkoholilla sekä monenlaisille pillereillä onnistuen silti olemaan lupaavan rikostutkijan maineessa. Charlie pelkää Onnelan muistoja, mutta on niitä ollut hyviäkin. Silti: Hän ei huomaa, miten monessa muistuttaa biologista äitiään.

Betty oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, valoa ja pimeyttä, voimaa ja heikkoutta...

...ja miten kummallista, että juuri Annabellen äiti, Nora Roos ja Betty olivat ystäviä, sillä...

Kesäyö ja Gudhammarin lehmuskuja sekä äidin anelut. Betty Lager, kuka sinä olit, mihin sinä pystyit ja miksi juuri Gudhammar?

Charlie solahtaa pitäjänsä väkeen, joissa hän on kaikille Bettyn tytär niin hyvässä kuin pahassa. Lina Bengtsdotter kuvaa Charlieta hänen omassa maisemassaan mitään kaihtamatta, laatuskandidekkarin tyyliin, sekä ymmärtäen että pakottaen näkemään elämän pimeän läpi. Kirjailija on päättänyt viedä Charlien rajalle, jonnekin sinne, mistä näkee riittävän pitkälle ja tarkasti. Charlien on luettava Francescan sumuisten muistiinmerkintöjen läpi oman elämänsä risteyskohta.

Keijut ja enkelit

kiiruhtakaa

halla jo hiipii, on kuurassa maa.

Oi enkeli, vie minut sinne

vie minut rakkaani luo

vai toinenko jo hänen lempensä maljasta juo? (Vårt liv är vindfläkt, tuntemattoman runoilijan runo)

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan

Venäläinen keittiö on jo pitkään kiinnostanut minua ja ehkä yhtenä syynä siihen lienevät äitini ja mammani juuret Valkjärvellä Viipurin kupeessa. Olen siis elänyt mammani luona karjalaisessa ruokakulttuurissa monen monet kesät ja joulujakin, ja äitini keittiössä, joka oli lopulta sekoitus satakuntalaisuutta ja karjalaisuutta. Hyvin monet karjalaiset ruoat tosin esiintyvät vieläkin äitini keittiössä ja ruokien nimien kohdalla olenkin usein kysynyt, että ’tuleeko tuo ja tuo nimi Venäjältä?’. Viipuri oli kansainvälinen kaupunki, jossa myös ruokakulttuuri oli rikasta. Ja venläinen keittiö taas, sen vieraanvaraisempaa saa hakea. Vieraillessamme äidin kotitalossa eteemme loihdittiin tuosta vain kaikkea mitä puutarhasta ja keittiöstä löytyi. Se oli aika vaikuttavaa, kuten myös saada istua äitini syntymäkodissa vieraana, katsoa samaa maisemaa kuin hän lapsena ja nuorena. Tiedä mistä sitten riippuu vai kulkeeko geeneissä, että tyttäremme ystäviensä kanssa käy mielellään venäläisissä ravintoloissa syömässä. Meidän yhteinen mottomme onkin että ravintolan kuin ravintolan jälkiruokalistalta pitäisi löytyä Romanovin mansikat!

Jaana Virrosen ruokakirja Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019) antaa meille rikkaan kurkistuksen Virossa asuneen venäläisen äidin ja karjalaisen isän keittiöön, jossa ruokaohjeet ovat Marina Virrosen ja Maria Virrosen, kuvat, teksti ja ulkoasu Jaana Virrosen. Kävin eilen läpi jokaikisen ruokareseptin ja ihailin kuvia. Sitten oli tietty ihan pakko soittaa äidille ja kysyä, mitä olivat ne hyvät täytetyt piiraat, joita söin silloin kerran Viipurin torilla? Äiti oli jo unohtanut sanan, mutta arvelen niiden olleen kirjan perusteella lihatäytteisiä varenikeja.

Varenikit ovat täytettyjä nyyttejä, joiden täytteenä voi olla lihaa, sieniä ja hilloa ja vain mielikuvitus on rajana mitä kaikkea. Ehkäpä söimmekin niitä kantarelli-lihatäytteellä, sillä oli loistava kantarellivuosi ja ostimme viimeisenä päivänä erään myyjän pöydän tyhjäksi noista herkullisista sienistä.

Jaana on kerännyt reseptit talteen äitinsä pienestä punaisesta reseptivihosta voiden näin varmistaa kotinsa ruokakulttuurin jatkumisen. Hän on ruokaihmisenä ymmärtänyt, että mikään ei yhdistä niin kuin yhdessä syöminen!

Virrosen ruokakirjan osat ovat: Pervoje – Keitot, Salati – Salaatit, Vtoroje – Pääruoat, Garnir – Lisukkeet, Disert – Jälkiruoat ja Vypetška – Leipomukset. Keitot kuuluvat ehdottomasti venäläiseen keittiöön kuin myös kaali, suolakurkut ja piiraat. Tarjoomus on ylenpalttista ja yleensä on keitto, pääruoka ja sitten vielä jälkiruoka.

Nautimme ensiksi venäläisen keittiön borssikeittoa, joka jokaisella perheellä on omanlaisensa. Jaana tarjoilee keittoa äitinsä reseptillä ja keiton väri tulee punajuuriliemestä:

Raaka-aineet

2 l vettä

500 g karjalanpaistia tai jauhelihaa (sika-nauta)

2 pientä punajuurta

2 kauhallista silputtua keräkaalia

3 isoa perunaa

1 iso porkkana

1 iso sipuli

1 tl tomaattipyreetä

2 rkl säilöttyjen punajuurien lientä

Öljyä paistamiseen.

Maun mukaan suolaa, pippuria, laakerinlehtiä.

Tarjoiluun smetanaa ja persiljaa.

Valmistus

Kaada vesi kattilaan, lisää jauheliha ja keitä hiljakseen (jauheliha on valmis noin 20 minuutin kuluttua, ja karjalanpaisti vaatii noin 60 minuuttia). Keittämisen aikana liemen pinnalle syntyy vaahtoa, se kannattaa kuoria reikälusikalla pois. Lisää tässä vaiheessa mausteet oman maun mukaan.

Pese ja kuori vihannekset. Pilko perunat ja lisää ne keittoliemeen ensin. Leikkaa sipuli pieniksi kuutioiksi ja lisää pannulle paistumaan tilkassa öljyä. Raasta porkkana ja punajuuri. Lisää raasteet ja tomaattipyree sipulin joukkooon. Anna hautua miedolla lämmöllä hetki.

Silppua keräkaali ja lisää se liemeen. Jos kyseessä on nuori kesällä kasvanut keräkaali, se kypsyy 5 minuutissa, mutta talvikaali vaatii noin 20 minuuttia. Lisää keittoon haudutettu punajuuri-porkkanaraaste ja sipulit ja sammuta liesi. Lisää lopuksi säilöttyjen punajuurien liemi. Tarkista maku ja lisää tarpeen mukaan mausteita.

Tarjoile heti smetanan ja persiljan kanssa.

Voihan smetana! Venäjää laajasti tunteva ja harrastava ystäväni toi keittiöömme Broilerherkun slaavilaisittain ja samaa vauhtia smetanan. Mitä herkkua, jota käytämme myös joulupöydän alkupalaan eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut.

Reseptejä on vajaan kahdensadan sivun verran, joten valinnan vaikeutta, mutta tässä haluan esitellä coctailkutsuille sopivan salaatin: Neznost eli kanakerrossalaatti.

Aika tyylikästä vai mitä!

Kaikissa kirjan ohjeissa on mainittu annosmäärä, valmistusaika, vaikeusaste sekä onko gluteeniton, vege etc. Helpottaa paljon! Kaalikääryleet on muuten goluptsi, goršok on karjalainen uuniruukku ja ragu on vihanneshöystö.

Jälkiruokapöydässä venäläisyys viimeistään paljastuu, sillä kaikki on herkullista sekä katsoa että nauttia. Herkut kuuluvat usein teepöytään ja venäläinen tee on se ainoa, jota meillä nautitaan iltapäivisin ja sitruunalla tietysti. Oi äiti, olet puhunut vatruškeista: Ne ovat perinteisiä rahkapullia.

Upea teepöydän herkku on utoplinik eli uppotaikina hillolla, mutta haluan, että nautimme nyt teen kera šarlotkaa eli omenacharlottekakkua:

Raaka-aineet

4 kananmunaa

2dl sokeria

2 isohkoa omenaa

2 dl vehnäjauhoja

Voiteluun voita ja korppujauhoja.

Koristeluun granaattiomenan siemeniä sekä tomusokeria.

Tarjoiluun vaahtoutuvaa vaniljakastiketta.

Valmistus

Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita vehnäjauhot joukkoon kevyesti lastalla.

Kuori omenat ja pilko pitkulaisiksi paloiksi.

Voitele vuoka ja ripottele siihen korppujauhoja. Lisää puolet taikinasta vuokaan. Laita päälle omenat ja sitten loput taikinasta.

Paista uunissa 180 asteessa 45 minuuttia. Anna hetki jäähtyä ja kumoa kakku tarjoilualustalle. Ripottele päälle tomusokeria ja koristele mieleiseksi. Vatkaa vaniljakastiketta ja tarjoile kakku hieman lämpimänä.

Ihanan herkkullinen kirja upeilla, tummasävyisillä kuvilla. Löytyy myös kiitettävästi kuvituskuvia ja kurkistuksia Jaanan perheen elämään. Virossa syntynyt, Suomessa asuva Jaana, saa lopettaa kertomalla, mitä venäläisyys hänelle merkitsee:

Venäläisyys merkitsee minulle ennen kaikkea perhettäni ja jakamaamme tapakulttuuria. Tähän kuuluu vahvasti ruokakulttuuri, jonka ympäröimänä olen kasvanut. Venäläinen ruoka on minulle lohturuokaa, ja se tuo aina hyviä muistoja mieleen. Tietyt tuoksut ja äänet palauttavat mieleeni hetkiä lapsuudesta. Venäläinen keittiö on monipuolinen yhdistelmä erilaisia makuja ja rehellisiä aineksia. Juuri tämän maailman haluan jakaa sinun kanssasi keittokirjassamme. Nimenomaan ruoka tuo ihmisiä lähemmäksi toisiaan, se mahdollistaa tarinan kertomisen kaikille ymmärrettävässä muodossa.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Tietokoneen näyttö hehkui smaragdinvärisenä. Valtava ruohoalue, kapea ja mutkitteleva tie. Yhtäkkiä suuttumus valtasi Halin.

Miten voi yhdellä perheellä, yhdellä ihmisellä, olla niin paljon? Trepassen Housen tiluksille mahtuisi Halin talon lisäksi koko hänen kotikatunsa ja suurin osa seuraavistakin. Yksistään näiden nurmikoiden leikkaaminen maksoi luultavasti enemmän kuin hänen kuukausitienestinsä. Eikä kyse ollut vain siitä – kyse oli kaikesta. Ponit. Lomat. Kaiken sen pitäminen itsestään selvänä.

Ruth Waren uusin trilleri Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos  Antti Saarilahti) on brittiläistä dekkarigenreä puhtaimmillaan. Köyhä, velkojien ahdistama Harriet Westaway, Hal, on saanut yllättäen kutsun Trepassen Housen maalaiskartanoon testamentin lukutilaisuuteen. Hän ei tiedä itsellään olevan mitään yhteyttä kyseiseen paikkaan, eikä elossa edes ole ketään keneltä kysyisi. Testamentin täytäntöönpanijan kertomasta, Harriet ymmärtää isoäitinsä, Hester Mary Westewayn kuolleen ja on varma, että hänen kutsumisensa on vain pian selviävä erehdys. Hal on sitkeästi tienannut niukan elontonsa Brightonin laitureilla ennustaen Tarot –korteista. Samoin hänen äitinsä aikanaan elätti itsensä ja tyttärensä valittamatta, menneitä muistelematta. Ensimmäistä kertaa Hal on niin vaikeassa talousahdingossa, että hän päättää ns. astua heikoille jäille tosin tarkoituksenaan hyötyä vain joitain kymmeniä tuhansia puntia, jos mahdollista, päästäkseen todella vaarallisista velkojistaan eroon. Samalla pelko kuiskii, että kyseessä on vain nimi- ja osoitesekaannus josta hän joutuu huijauksesta syytettynä edesvastuuseen. Hänellä vain ei ole paljoakaan menetettävää, joten brittiläisen varmsti  juna kuljettaa häntä kohti tuntematonta kohtaloa. Kohti Penzancea joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun hän on kaikkein väsynein siihen, ettei mikään suju kuten hän oli toivonut. Näin hän oikeuttaa tekonsa ja päättää myös määrätä tahdin ’sukulaisensa’ tavatessaan.

4. joulukuuta 1994

Tänä aamuna voin taas pahoin. Kipitin yöpuvussa vessaan jyrkät portaat alas ja pitkän käytävän toiseen päähän, polvistuin kylmälle kaakelillelattaille ja oksensin loput eilisestä päivällisestä.

Maud nojasi seinään tukkien tieni, eikä hän liikahtanut, kun tulin ulos ja suljin vessan oven perässäni.

....,mutta tiedän, mitä hän tarkoitti. Tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Ajattelin hänen kasvoillaan ollutta ilmettä ja tapaa, jolla hänen totiset, mustat silmänsä seurasivat minua, kun kävelin takaisin ullakolle. Nyt kun istun sängyssä, kirjoitan tätä päiväkirja polvillani ja katselen harakoiden lentoa lumisen puutarhan yllä, yritän päättää...voiko häneen luottaa?

Hal ei solahda sujuvasti brittiläiseen yläluokkaan, mutta hänen äitinsä on tehnyt hänestä rohkean ja intuitio hoitaa loput. Miten kohdata ihmiset, joilla on aina ollut palveluskuntaa enemmän kuin talossa on asukkaita? Miten olla kiintynyt  ’sukulaisiin’, joille alaluokka on melkein sama kuin lepra? Miten saada uni vinttikamarissa, jonka oven saa salvattua lukkoon vain ulkopuolelta ja ikkunassa on kalterit? Miten he eivät näe hänen kiukkuaan? Miten he eivät näe, että hän ei ole heitä? Onko taloudenhoitaja rouva Warrenissa jotain outoa?

Koukuttavasti Ruth Ware kuljettaa Trepassen Housen uskomatonta tarinaa, joka tietenkin on täynnä kätkettyjä salaisuuksia, hyviksiä ja pahiksia, sinisiä silmiä ja tummia silmiä...Valokuvia, joista ei aina voi erottaa kasvoja kunnolla silmien väristä nyt puhumattakaan. Ei erota Halkaan. Intuitio katoaa samaa lentoa kuin Brightonin lokit vaihtuivat maalaiskartanon mystisiin harakoihin.

”Tervetuloa kotiin”, Abel sanoi ääni väristen raastavan vilpittömästi. ”Voi, Harriet. Tervetuloa kotiin.”

*****

Dekkarit Leena Lumissa