Huhtikuuta!

Vaikka on ollut kylmää, on tehty pihahommia ja multaakin on saatu menemään jo säkki jos toinenkin. Kohta pääsen kuvaamaan etupihan scillamerta, valkoista ja sinistä ja esikkoja on tulvillaan, vaikka olen niitä jakanut ystäville ja naapureille joka kevät. Kävin äsken ruokkimassa siilit ja kuulin kirkkaan lurituksen: Kirjosiepot pesivät samaan pönttöön kuin viime suvena. Uros se siellä riemuitsee. Mustarastaat vähän myöhemmin ja aamuvarhain. Niin hassua kun minulle myyrät eivät suo kuin muutaman lumikellon vuodessa eli en enää edes yritä!

Merin aikanaan istuttamat krookukset sen sijaan leviävät leviämistään ja nyt sitä lajiketta löytyy kaikista puutarhan tasoilta. Valkoinen scilla on ihan minulle nyt ihanin ja sitten seuraavaksi...Yhtenä vuotena kirjosiepon poikanen halusi jäädä peräkammarin pojaksi. Kun vanhemmat viimein saivat hänet ulos liian mukavista oloista, oli kiva seurata miten hyvin he huolehtivat murjottajasta kunnes hän tajusi, että joskus sitä on vain alettava pärjätä omillaan. Puutarhamme on luontopiha, jossa nytkin tiedämme, missä oravat pesivät.

Paula Ritanen-Närhin uudessa puutarhakirjassa Unelmia puutarhasta kerrotaan, miten oravat pysyvät poissa lintujen pesiltä: Kasvitieteilijä Leenan ja eläintieteilijä Heikin luonnonystävien puutarhassa oravia ruokitaan, kunnes linnunpoikaset ovat lähteneet pesistä. Siellä sovussa pesivät oravat ja linnut. On ilo saada olla osa luontoa!

Tänään haravointia, kevätlannoituksia, havujen juurien sulatteluja, magnolian 'hissi' alas eli sille aurinkoa, puutarhakalujen kantamisia, kasvun ihmettelyä...

huhtikuuterveisin

Leena Lumi

Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit

Olen viettänyt erityisiä öitä Britanniassa erittäin dickensiläisissä tunnelmissa.  Olen nainen. Olen yksi, viisi tai tuhat, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä viktoriaanisen ajan 1800 –luvun elämässä. Olen madonna tai huora ja näiden kahden merkityksen välinen viiva oli yhtä heikko kuin rantahiekkaan piirretty viiva ennen vuoroveden nousua etenkin, mikäli olit alinta yhteiskuntaluokkaa. Jos taas olit ylennyt alempaan keskiluokkaan, mikä tahansa vähäinenkin sattumus, onnettomuus, saattoi suistaa naisen ja hänen perheensä asumaan kaduille. Kohtalo on kiveä kovempi viettää yöt kuuraisilla katukivillä tai ovenloukoissa kiviseiniin nojaillen. Ei ollut tietoa paremmasta ellet omistanut muutamaa pennyä yhden yön hätämajoitukseen. Vaatteet saattoivat olla sateista märät ja ne kuhisivat syöpäläisiä. Olit nainen ja alttiina kaikelle pahalle vain koska oli tapahtunut joku sattumus. Se sattumus oli syntyä naiseksi alempaan yhteiskuntaluokkaan kuningatar Viktorian ajan Britanniassa. Kaikkein julminta se lienee ollut 1888, koska joku naisista saattoi nähdä ajassa pienen valon kajon. Sen oli määrä tulla sammutetuksi juuri syksyllä 1888! Ja kaikki vain koska olit nainen.

Historioitsija Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, Atena 2020, suomennos Mari Janatuinen) tekee enemmän kuin vie meidät tutustumaan Lontoon kurjimmille kaduille, hän vie meidät viiden Viiltäjä Jackin uhrien synnyinhetkiin: Mihin he syntyivät, millaisia olivat heidän vanhempansa, oliko naisilla mahdollisuus välttää se ainoa kurjimman naisen asema eli myydä itseään vaarallisilla kaduilla vai mitä oikein tapahtui? Kirja on uskomaton tietoteos. Luin sitä tutustuakseni menehtyneisiin naisiin, jotka kerran olivat olleet ehkä hyvinkin kunnollisen, vaikkakin varattoman tai alemman keskiluokan perheen lapsia, kuuliaisia tyttäriä, ahkeria toimissaan, naisia, jotka hoitivat pikkusiskojaan tai kävivät erilaisissa töissä, josta saivat hiukan rahaa kotiin annettavaksi. Löysin Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen, joiden on väitetty joutuneen murhatuiksi, koska he olivat prostituoituja. Totuus olikin aivan toinen. Vain viimeinen uhri, kauneimmaksikin mainittu, oli prostituoitu. Elizabeth puolestaan oli tyttö Ruotsin Torslandasta. Hän syntyi marraskuun 27. päivänä vuonna 1843 maanviljelijäperheeseen, jossa oli oikeastaan paremmin kuin muilla tuon kuivan kauden aikana elantonsa maasta ottaneilla. Koti käsitti kookkaan keittiön, olohuoneen ja vähintäin kolme makuuhuonetta. Silti. Silti se sattui ja tapahtui. Hänestä tuli ensin palvelustyttö Göteborgiin, jonka katsottiin olevan hyvää valmennusta tulevaan avioliittoon. Hän oli jo melkein seitsemäntoista, joten ihan normaalia sen ajan elämää. Palvelusaikana saattoi säästää rahaa kapioihin ja olihan Göteborg myös kaupunki, jossa oli paremmat mahdollisuudet löytää kunnon aviomies kunnon tytölle. Silti ja kaikesta huolimatta tapahtui jotain, mikä saattoi hänet Viiltäjä Jackin kolmanneksi urhiksi. Jotain mikä suisti hänet kaduille. Jotain mikä suisti hänet muuttamaan identiteettiään tuosta vain. Kaikki uhrit kiinnostavat minua yhtä paljon, mutta Hallie Rubenhold kuvaa Elizabethin elämää näin:

Whitechapelissa asuessaan hän oli leski-Elizabeth ja suuronnettomuuden uhri. Maatilan tyttärestä oli tullut palvelija; palvelijasta oli tullut jonkun rakastajatar ja langennut nainen; langenneesta naisesta oli tullut prostituoitu ja sen jälkeen pelastettu magdaleena. Hän oli huomannut olevansa siirtolainen, rikkaan miehen rakastettu ja toimeentulon kanssa ponnisteleva kirvesmiehen vaimo. Hän oli ollut kahvilanpitäjä ja asunut köyhäintalossa. Hän oli ruotsalainen, mutta puhui englantia riittävän hyvin hämätäkseen ihmisiä. Hän on saattanut väittää toisinaan olevansa irlantilainen ja käyttää nimeä Annie Fizgerald. Halutessaan Elizabeth saattoi muuntua jopa jonkun siskoksi.

Kaikesta yrittämisestään huolimatta hän koki kohtalonsa 30.syyskuuta 1888. Uskomattoman dramaattisen elämän jälkeen, siirtolaisena Ruotsista saapunut Elizabeth Gustafsdotter Torslandasta laskettiin köyhien hautaan 6. lokakuuta Itä-Lontoon hautausmaalla Plaistow’ssa.

Kautta naisten tarinoiden käy ilmi miten vähän yrittäminen merkitsi. Ensinnäkin naiskäsitys oli kova. Oli vain ne kaksi vaihtoehtoa eli madonna tai huora. Järkyttävä sterotypia, joka elää ja hengittää kautta historian. Nainen ei saanut langeta vieraan syliin kertaakaan, mies se sijaan saattoi näin tehdä. Naisen ainoa, mutta kyseenalainen turva oli lyöttäytyä yhteen miehen kanssa ilman avioliittoa tai avioliittoon mennen. Mies saattoi pahoinpidellä naista julmastikin, ennen kuin asiaan puututtiin ja silloin tuomio oli usein ehdonalainen. Usein pahoipitely katsottiin vain tarpeelliseksi kuritukseksi. Nainen oli miehen omaisuutta, jota tämä saattoi kohdella miten halusi. Tietenkin nainen pakeni tällaista, mutta silloin hän, alemman luokan ihminen, oli jälleen omillaan öisillä kylmillä kaduilla ja vain koska jossain oli sattunut jotain. Pieninkin asia suisti naisen lämpimästä kylmään sateeseen. Lehdistö ei mitenkään auttanut, vaan oikein lietsoi naisten omaa osuutta tuhoonsa. Jälkimaailma jatkoi, sillä ennen tätä teosta, harva on todella tietänyt, mitä naiset olivat lähtöjään. Kun lukee heistä jokaisesta kaiken, löytää hirveästi yritystä parempaan. Silti naisviha, misogymia, oli aina vahvempi kuin yhdenkään naisen yrittäminen näistä viidestä, ennen heitä olleista ja vielä monen heidän jälkeensä tulleista!

Koska historia on harrastukseni, luin kirjaa myös aikakauden kuvauksena siitä Britanniasta, jota emme kohtaa Downton Abbeyssa. Halusin tietää kaiken siitä, mitä he söivät, miten hoitivat kuukautisensa, osasivatko he lukea, mitä he sairastivat, miten vapaasti saivat kulkea avioliitoissaan...ja hyvänen aika sentään, eivätkö he olleet kuulleet ehkäisystä, sillä jokainen lisäsuu suisti perhettä aina vain alemmas. Alaluokan paremmissa perheissä ymmärrettiin antaa tytön käydä koulua edes sen verran, että he oppivat lukemaan, mutta eivät kirjoittamaan. Kirjat olivat tuohon aikaan todellista ylellisyyttä ja ne kirjat, joissa annettiin ehkäisyohjeita, eivät koskaan löytäneet heitä, jotka olisivat niitä kipeimmin tarvinneet. Kun nyt mainitsin Downton Abbeyn, niin sellaista ei elämä näiden naisten palvelijana ollessa ollut, vaan jos isäntäväki käveli vastaan missä tahansa, piian piti kääntää kasvonsa seinään päin, sillä herrasväen ja palvelijan katseet eivät saaneet kohdata!

Helsingin Sanomissa 13.3.2020 Annamari Sipilän ansiokkaassa jutussa Ei mitään prostituoituja vaan köyhiä naisia on tällainen teksti:

Samalla kun Viiltäjä-Jackista on tullut eräänlainen sankari, ovat uhrit painuneet entistä kauemmaksi marginaaliin. Nyt Rubenholdin kirja kyseenalaistaa vanhan tutun narratiivin eli kertomuksen.

Ja sehän ei ole kaikkia miellyttänyt. Rubenhold on saanut kimppuunsa trolliarmeijan. Myllytys sosiaalisessa mediassa alkoi jo kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.

”Minua on kutsuttu valehtelijaksi ja huoriteltu.”

Rubenhold on ollut nainen, joka tulee Ripper-sisäpiirin ulkopuolelta ja kyseenalaistaa totutun näkökulman. ”Se on ehkä koettu hyökkäyksenä heidän egojaan vastaan.”

Voisi kyynisesti kysyä, että mikä on muuttunut vuodesta 1888? Paljonkin tietysti ulkoisesti, mutta entä pinnanalaisissa värähtelyissä? Ja edelleen naista voi kouria kuka vain vieras ihminen humalaansa vedoten tai lähetellä törkeitä tekstiviestejä ja saavat silti jatkaa viroissaan tai muissa toimissaan. Jos nainen syyllistyisi samaan, hän kierittelisi tuhkassa ja ymmärtäisi hävetä takavasemmalle häipyen. Ellei ymmärtäisi, hän saisi tuntea sen nahoissaan!

Kaikki nämä naiset merkitsevät paljon. Heillä vain oli eri kohtalonsa ja syyttely heitä kohtaan on vihaa. Heillä oli aluksi yritystä ja tästä eniten mieleeni jäi Annie Chapman, joka kovalla yrittämällä ja oikealla avioliittovalinnalla, tosi rakkaus ja kunnon mies, yleni asumaan omaan taloon kartanon maille. He saivat vain kaksi lasta, heillä oli kotiapulainen ja siivooja erikseen. Johnilla oli rikkaan kartanon omistajan ajurina alaisinaan kaksi hevostenhoitajaa, neljä tallipoikaa ja apuajuri sekä vastuu hevosista.

St. Leonard's Hill House, Francis Tress Barryn kartano vuonna 1872, jonne John Chapman pääsi hyvään työapaikkaan ja jonka mailta he saivat käyttöönsä talon kodikseen.

John ja Annie Chapman kuvattuna Brompton Roadin ateljeessa Knightsbridgessä suunnilleen heidän häidensä aikaan toukokuussa 1869.

Tyttäret pääsivät jopa kouluun ja Annie sai ripustaa seinille heidän työväenluokalle epätavallisen suuren hääkuvansa sekä kuvat heidän tyttäristään, sillä heillä oli ihan oma huone oleskeluun, olohuone. Tämä oli siihen aikaan varakkaamman väen yksi merkki. Kaikki olisi voinut mennä niin toisin, mutta kohtalo astui peliin...Toisessa yhteiskuntaluokassa ja miessukupuolessa kohtalo olisi ollut vain heikkous, naiselle se oli tuho.

Illustrated Police Newsin etusivu 22.9.1888 kertoo räikeästi Annie Chapmanin murhasta.

Viiltäjä Jack pysyy hengissä ja voi hyvin niin kauan kuin ajattelemme, että

on olemassa jonkinlainen hyväksyttävä naisena olemisen malli, ja ne jotka poikkeavat siitä, ansaitsevatkin rangaistuksen. Yhtä lailla se auttaa pönkittämään kanksinaismoralismia, vapauttamaan miehet tällaisille naisille tehdyistä rikoksista.

Hallie Rubenhold on niin oikeassa kun hän sanoo tällaisten asenteiden olevan edelleen olemassa, mutta hienovaraisesti kultturistien normiemme rakenteeseen integroituna. Olemmehan kaikki nähneet oikeusjuttuja, joissa naisten raiskaajia ja on vapautettu ja naisten kuorijota ei ole edes vedetty tuomiolle. Misogymia näkyy kaikkialla, kun vain osaa nähdä ja kuulla. Pyhimyksiä nämä naiset eivät olleet, mutta heille ei sallittu edes ihmisen perusoikeuksia. Ahdinko ajaa reunalle, josta ei ole paluuta. Seuraamme parhaillaan Netflixiltä sarjaa Epäuskottava (Unbelievable), jossa raiskauksen ensimmäistä uhria, nuorta tyttöä haastattelevat miespoliisit. Tyttö on vasta kuudentoista ja lopulta tämä useissa sijaiskodeissa rääkätty nuori nainen saadaan sanomaan, että hän keksi koko raiskauksen! Tapaus suljetaan (closed) ja näin sarjaraiskaaja voi jatkaa tekojaan toisissa osavaltioissa. Painotan, että sarja perustuu täysin tositapahtumiin.

Viiltäjä-Jackin uhrit eivät koskaan olleet ”vain prostituoituja”; he olivat tyttäriä, vaimoja, äitejä, siskoja ja rakastajia. He olivat naisia. He olivat ihmisiä – sen pitäisi riittää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly  Kirjakaapin kummitus Villis/Villasukka kirjahyllyssä  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Kirja-arvonnan voittajat!

Tämän kolmiaiheisen kirja-arvonnan voittajat ovat seuraavat Lumimiehen suoritettua arvonnan:

mimon mami

Eeviregina

Hanna Perälä

Anja Pessala

Mai Laakso

Onnea kaikille voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥

Nyt toimimme niin, että ensimmäiseksi tullut ilmoittaa haluamansa kirjan ja kakkosvaihtoehdon sähköpostilleni leenalumi@gmail.com ja samalla saan postitusosoitteen. Kiitos! 

Jotta tämä sujuisi juohevasti toivon ilmoituksia klo 18 mennessä, kuten oli arvontaohjeissakin...Näin kenenkään ei tarvitse jäädä odottamaan. Kun kirjavalinta on tehty, kirjoitan punaisella kirjan viereen 'varattu'.

Palkintokirjavalikoima löytyy siis täältä

Lumoavaa sunnuntaita kaikille♥ 

♥:lla Leena Lumi

PS. Ensi viikolla voi olla vähän hiljaista, sillä pakkaan ja postitan kirjoja, on tärkeä menopäivä ja muun ajan olen täydellisesti uponnut 1800 -luvun Britanniaan...Haravointi on intohimoni, mutta vähän liikaakin eli minua on nyt rankasti rajoitettu ja R. saa anopiltaan etätukea. Olen niin monena keväänä saanut flunssan, kun viisi tuntia haravointia menee kuin huomaamatta...

PPS. Aamun hauska: Jälleen kaksi sorsaa saapui lehtoomme, koska siellä on kosteikko, jossa voi vähän räpistellä ja jos nyt sataisi, kokisimme viime vuoden riemun eli pariskunta pärski purossamme koko lehdon pituudelta useita päiviä!

Näin hauskalta se näytti, vaikka tämä kuva onkin siitä ainoasta hotellipaikasta Saksassa, jota en ole julkaissut. Kyseessä ihan kotihotellimme, jossa kävimme jo lasten ollessa pieniä...Lehtomme puro ei ole näin leveä, mutta lumien sulaessa ja kovilla sateilla sen vesi pärskyy niin ylös, että näkyy maantielle ja sisälle ja mikä luonnon musiikki...

Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta

Minulle ihmisen kuva on hänen kirjahyllynsä sekä puutarhansa!  Toiselle kaunein näky on säntillinen puutarha ja vihreä nurmikko eli järjestystä olla pitää, toinen kaipaa cottage gardenia, jossa kukat saavat olla kaikki vähän kuin sormustinkukkia ja valita paikkansa ja niitä on niin tiheästi, että rikkaruohoa ei mahdu väleihin. Ja sitten on vielä luontopiha, jossa osa on omistettu villieläimille ja sellaisella pihalla kasvaa jossain haapaa, joka on eliöstölle tärkein puu. Haapa sotkee, joten tarvitsee jonkun nurkan tai isohkon pihan, mutta haavikon musiikki ja unelma siellä asuvista liito-oravista saa näkemään puutarhaunelmia. Saman tekevät köynnökset, jotka tuovat puutarhaan viehkeää romanttisuutta. Yli kolmekymmentä vuotta puutarhaa ja lehtoa Päijänteen saarella on ollut niin kiehtova polku omiin salaisen puutarhan sokkeloihin, kuin kasvava kiinnostus muiden puutarhoihin. Yksi on varma: Puutarha ei ole ikinä valmis ja siinä sen viehätys piileekin. Vain taivas on kattona kun rakennamme unelmaamme. Jokaisen unelma on hänen omansa ja se kaunein maailmassa!

Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta (Docendo 2020) vie meidät vierailulle monenlaisiin erilaisiin puutarhoihin. Kaikkiin emme tässä ehdi joten menemme sillä, että haluan näyttää jotain uutta ja erilaista. Paulan kirjaan mahtuu niin perinnettä kuin geometriaa, suurta ja pientä, rosoa ja siloa, ideoita ja varmaksi koettuja. Haluan ihan aluksi antaa puheenvuoron Paulalle, sillä hänkin on kokeilija, puutarhatoimittaja ja hortonomi, joka on 25 vuotta asunut paritalossa, mutta hänen puutarhaunelmansa alkoi näin:

Ensimmäinen puutarhamme oli kerrostalon parveke, toinen pikkuinen rivitalopiha ja kolmas nykyinen muutaman sadan neliömetrin paratiisi takapihalla.

Olemme rakentaneet pihastamme unelmiemme puutarhan. Pieneen tilaan olemme saaneet mahtumaan huvimajan, pergolan, paviljongin, lasiterassin ja kaksikin kasvihuonetta. Ruohoa ei pihallamme kasva enää korttakaan, vaan pintaa peittävät kasvit, puinen patio ja kiveykset.

Kysyinpä Paulalta hänen kolme suosikkikasviaan ja

ne ovat pelargoniat, hortensiat ja kärhöt! Kuvassa Paulan Pelargonihuone. Aika suloista, eikö vain!

Paula sanoo jo kauan unelmoineensa tästä kirjasta ja nyt hän tarjoaa meille niitä puutarhoja, joissa on päässyt käymään samalla kiittäen näiden omistajia. Sanon heti, mikä kirjassa veti minua: Ensinnäkin kannessa on kärhö! Toisekseen kuvat ovat todella hyviä ja on paljon isoja kuvia, ei vain kollaaseja, joissa kukat joskus kuin syövät toisensa. Ja kolmanneksi, Paula on ymmärtänyt tuoda esiin sekä mahtavia, jopa puutarhasuunnittelijoiden puutarhoja kuin parvekepuutarhoja sekä yllätti minutkin sillä, mitä rivitalon pihasta voi saada aikaan eli hyvin erilaisia puutarhoja:

Jokainen puutarha on omistajiensa näköinen ja hänelle rakas. Kokosin tähän kirjaan valtavirrasta poikkeaviakin puutarhoja, jotta ihmiset näkisivät puutarhan monet mahdollisuudet.

Pieni rivitalopiha rinteessä oli Nina Mesiäisen haaste ja loistavalta näyttää:

Kuusi jykevää kiviporrasta johtaa rivitalon takapihalla rinettä ylös. Portaikon puoliväliä kehystää kaariportti. Kaaren vasemman puolen täyttää viinikärhö ’Waldenburg’ ja oikealla loistokärhö ’Valge Daam’ kaverinaan valkokukkainen alppikärhö.

Pieneen pihaan kekseliäs kotipuutarhuri on saanut mahtumaan satoja kasvilajeja ja – lajikkeita. Jokaista sorttia kasvaakin vain yksi tai korkeintaan muutama yksilö. Kasveja on paljon, koska Nina on kasvien keräilijä.

Lehtipuita ja –pensaita on kaksikymmentä lajia, havuja kymmenen. Yli kaksisataa erilaista perennaa versoo penkeissä. Nina puhuu kasveistaan kuin hyvistä ystävistään ja luettelee niiden nimet tarkkaan.

Nyt tulee se arvostamani luontopuutarha ja siksi puhuin haavikoistakin. Vantaalla Leena ja Heikki Luodolla on luonnonystävien puutarha ja aika hauskaakin, koska Leena on kasvitieteilijä ja Heikki on eläintieteilijä. Siitä on syntynyt uskomaton metsän keskellä sijaitseva 1,5 hehtaarin tontti, jossa hoidettua puutarhaa on muutama tuhat neliötä.

Kuusikossa kiipeilevät kesyt oravat ja pihapuissa pesivät linnut. Pihalla on bongattu yli 1 000 ötökkälajia. Pariskuntaa kiinnostaa luonnon monimuotoisuus, jossa kotipiha on osa villimpää tonttia. On puna-ailakkia, kuunliljaa, päivänkakkaraa, sormustinkukkaa, lehtosinilatvaa, ritarinkannuksia...

Tavoitteena ovat monipuoliset kasvustot, jotka tuovat silmäniloa ja houkuttelevat paikalle runsaasti eläimiä. Kun jokaista lajia on monessa paikassa, lopputulos on värikäs ja kodikas kuin tilkkutäkki.

Luodot ruokkivat oravia myöhään, että ne jättäisivät linnunpoikaset rauhaan. Mustarastaat hävittävät kotilot ja etanat ja niiden munat. Tämä on niin mahtavaa, että en sanotuksi saa. Mekin syötämme oravia samalla syyllä ja kuusiaidassamme lehdon puolella on mustarastasyhdyskunta, jolle annamme biologin ohjeiden mukaan talvella lämpimän aamiaisen ja iltapäivällä kovalla pakkasella toisen, koska niiden nokka ei pysty jäiseen. Mitä niiltä jää syömättä, vievät talvella ketut, supit ja metsäkauriit, joita voimme seurata ikkunoistamme tai viipyä pihalla katsomassa hipihiljaa. Lumikkokin on nähty! Myös yökköset ovat Luotojen erityisseurannan kohteina.

Kuten lupasin, visiteeraamme aivan erilaisissa kohteissa ja nyt onkin vuorossa, jotain sellaista, mistä eräs perheemme jäsen saattaisi syttyä. Kyseessä on jokipuutarha, jonka asukkaat innostuivat aikanaan upeasta talosta veden äärellä, Iijoen rannalla. Pihan suunnnitteli Villa Gardenin Heidi Hannus. Ja suunnittelulta toivottiin monernia ja uniikkia, talon skandinaviseen tyyliin sopivaa. Kukaan ei puhunut mitään helppohoitoisuudesta, vaan näyttävyydestä ja laadusta.

Joenpuoleisella takapihalla on kasvihuone. Talon arkkitehtuuriin upean lasihuoneen kytkee puusta rakennettu pergola, jonka ympärille on keskitetty erilaisia elementtejä vesialtaasta aina muotoiltuihin kasveihin.

Pihalle haluttin kasvihuone, joka on sekä kasvatuspaikka että kodikas oleskelutila.

Iltaan valoa tuovat valkoiset hortensiat ja suloista pinkkiäkin löytyy

kuin myös kuvanveistoestetiikkaa. 

Kun Kaarina Mellin tarttui lapioon, Marja-tytär innostui avuksi. Kahden naisen voimin syntyi satumainen maisemapuutarha Lohjalle.

Paula saapuu Mellinin perheen puutarhaan syksyllä, joistakin meistä kauneimpana vuodenaikana. Kuvittelen miten hän katselee vanhojen puiden ehdoilla rakennettua puutarhaa. Puolen hehtaarin unelmaa Lohjalla lammen rannalla. Katsuran, japanin- ja mongolianvaahteroiden värit sekä villiviini, joka tuntuu verhoavan kaikka verstaan seinistä pergolaan, ”Hyttylään”, jossa kukaan ei ole vielä ehtinyt istua.

Yhteisestä haaveesta lähti äidin ja tyttären projekti rakentaa kahden naisen voimin maisemapuutarha. Nykyisin Marja hoitaa puutarhaa yksin, sillä äiti kuoli kuusi vuotta sitten. Äiti ehti kuitenkin siirtää tyttärelleeen arvokkaan perinnön: rakkauden luontoon ja puutarhaan.

Mellinin puutarha on täynnä näkymiä, joita voi katsella penkeiltä tai pöydän ääressä istuen. Havujen ja syysvärityksen saaneiden lehtipuiden ja pensaiden yhdistelmä on huikea.

Uskomaton puutarha antautuu kuvaajan kameralle, kuin odottaneena. Tämä on kuin jostain Italiasta syksyllä...Katsura tuoksuu, pensaissa rapistelevat tontille tervetulleet peurat ja siilit, hämärä putoo ja lepakot suih, suih...

*****

Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta on mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su 19.4. klo 12

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Auri oli pettynyt Teklaan, joka ei tehnyt tutkimustyötä ja työskenteli terveyskeskuksessa eikä yliopistosairaalassa. Auri oli päästä varpaisiin akateeminen ihminen ja piti korvatulehdusten, masennuksen ja selkäkipujen hoitamista banaalina hommana, johon kykenisi melkein kuka tahansa.

Tuntui siltä, että Tekla kyttäsi jatkuvasti merkkejä siitä, ettei Auri pärjäisi enää yksin kotona. Kulki asunnossa kuin virallinen valvoja ja tarkasti dosetin, jääkaapin, kylpyhuoneen ja sängynaluset. Kurkisti välillä vaatekaappiinkin.

Ei tajunnut katsoa pattereiden taakse, jonne Auri piilotti pissavaatteet. Haisteli ja pyöri ympyrää olohuoneessa.

Heidi Mäkisen Ei saa elvyttää (Karisto 2020) on juuri oikea kirja tähän aikaan nimestään huolimatta. Tarinassa ei pilkata kahdeksankymppistä Auria, jonka kynsilakka on aina täydellinen ja sävy Monte Carlo. Vaikka pissa vähän joskus aina lirahtikin mistään hinnasta hänen tyttärensä Tekla ei saanut häntä vaippoihin, se oli varma! Auri ei ollutkaan kuka tahansa, sillä hän oli hammaslääketieteen professori emerita ja omistanut koko aikuiselämänsä opetukseen, luennointiin sekä hammaskarieksen tutkimukseen. Siinä olivat aviomies Ilmari ja tämän välttämättä haluama lapsi, Tekla, jääneet sivuseikoiksi. Auri Aarto oli kysytty luennoitsija ulkomailla ja saattoi viipyä poissa pitkäänkin Teklan jäädessä isänsä ja kotiapulaisen hoiviin. Nyt kaikki oli toisin ja kaunis koti oli tylsä ja hiljainen. Hyvin terävästi Auri alkoi listata erilaisia mahdollisuuksia päästä jo lähtemään pois. Suomessa ei ole eutanasiaakaan, vaikka suuri osa kansasta sitä vaati, mutta olihan vaikka Sveitsi ja...Tunnit aamukahvista iltaan olivat pitkät.

Nuorena aika oli kevyttä ja helposti haihtuvaa. Nyt päivät kuluivat hitaasti, mutta jostain syystä vuodet laukkasivat kuitenkin pikavauhtia ohitse. Viini teki ajasta pehmeämpää, ei niin kevyttä ja ilmavaa kuin joskus, mutta siedettävää. Lasillinen lounaalla ja toinen illalla oli sopiva annos, suurempi määrä teki yöstä vain raskaamman.

Auri oli kuitenkin tapojensa orja ja tilasi silloin tällöin tutun taxin viemään hänet Stockalle, josta hänet myös noudettiin sovittuna aikana. Kerran tällaisena päivänä Auri kohtasi nuoren naisen, Natalian, joka lupasi viedä hänet kotiin. Yllättäen kaksi täysin erilaista maailmaa kohtasivat. Aurista ja Nataliasta tuli melkein ystävät. Auri piti Natalian kiinnostuksesta hänen uraansa kohtaan. Natalia myös alkoi tuoda pyydettyjä juomia kaupasta sekä siivosi jäljet lähtiessään huolellisesti. Nyt Aurilla oli jotain odotettavaa. Ainoa ongelma oli pitää Tekla, kyttä, pois hänen asioistaan. Juuri kun Auri oli keksinyt kauniin ajatuksen, että ’ihminen on tähtipölyä’, Tekla alkoi kyylätä hänen tiliään. Ja tuli omilla avaimillaan sisälle kuin hollitupaan. Auri katseli tytärtään kuin jotain outoa vierasta, joka ei osannut edes pukeutua tyylikkäästi ja aina vain valitti väsymystään. Hän itse ei ollut ikinä väsynyt työssäolovuosinaan, vaan veti pitkiä päiviä kiihkeänä ja innostuneena. Vaikea kuvitella, että tuo nainen oli hänen tyttärensä.

Olen vuosia lukenut Heidi Mäkisen varsin hulvatonta blogia Ei saa mennä ulos saunaiholla ja saanut hersyviä fiiliksiä. Samoin koin nyt! Ei saa elvyttää on pienen tilan näytös, sillä lukija pysyy hauraan Aurin seurassa pääasiassa tämän huoneistossa. Pidin Mäkisen tavasta kuvata henkilöitä, joita oli juuri sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian paljon. Pienissä piikeissäkin lymyili kuitenkin jos ei nyt ihan hellyys, niin ainakin tuttu läheisyys, jossa vanhuskin uskalsi olla ihan oma itsensä. Heikommin saattoi olla Teklan kohdalla...Lukutestasin kirjaa puhelimitse omalle äidilleni ja hän kiinnostui heti! Siskoni puolestaan nauroi hulluna, joten osui ja upposi!

*****

Ei saa elvyttää on myös mukana kirja-arvonnassani, joka päättyy su klo 12!

David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta

Kuka on mies yhden maailman kuulusimman roolin takana? Kaikkihan tietävät Hercule Poirotin, mutta kuka tietää oikeasti millainen mies on roolin täydellisesti omaksunut David Suchet? Onko hän ylimielinen? Onko hän kovin eri kuin kirjassa Herculet Poirot ja minä? Onko hän pikkutarkka kuten Poirot? Mitä hän harrastaa? Onko hän uskonnollinen? Mikä häntä kiinnostaa eniten? Millainen oli hänen lapsuutensa? Mistä hänen sukunsa tulee? Loputtomiin kysymyksiä, joihin on vaikeampi vastata kuin kysymyksiin Poirot –rooleista! Tein syväsukelluksen Suchetiin ja yllätyin monesta, monesta - positiivisesti!

David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta (David Suchet: Behind the Lens. My life, Minerva 2020, suomennos Sirpa Saari) on kuin kuuntelisi Davidia, sillä hän pysyttelee liki lukijaansa. Aina liki, mutta korrektisti, kuten hänelle sopiikin. Mitä opin David Suchetin luonteesta? Hän on syvästi rakastunut vaimoonsa Sheilaan, jolle kirjakin on omistettu. Hän kavahtaa ylemmyydentunnetta. Hän syväsukeltaa rooleihinsa jo paljon ennen esitystä. Hän on ennen muuta teatterinäyttelijä. Hän on syntynyt Kentissä, mutta hänen juurensa ovat Euroopassa. Hän yritti aina tehdä vaikutusta isäänsä, joka ei oikein ymmärtänyt koko näyttämötouhua. Hänen suuri idolinsa lapsuudessa oli äidin isä Jimmy, jonka tehtävä oli avustaa poliisia ruumiskuvauksissa. Jimmy ja tämän vaimo Elsie olivat hänen elämänsä läheisimmät sukulaiset lapsuudessa:

Jimmyltä David peri kyvyn tulla toimeen kaikkien yhteiskuntaluokkien kanssa, mikä ei ole Britanniassa ihan tavallista. Jimmyltä hän oppi tavan pitää ihmisistä. David halusi olla kuin Jimmy, yhtä lämmin ja tyköottava. David jopa sanoo:

Voin rehellisesti sanoa, että kaikista ihmisistä juuri isoisälläni on ollut suurin vaikutus elämääni; ei pelkästään varhaislapsuuteeni vaan myös myöhempiin vaiheisiini, aina tähän päivään asti.

Jimmyltä David peri myös intohimon valokuvaukseen, ja omaelämäkerta tulviikin Davidin ottamia kuvia. Yksi herkimmistä on Sheila ja lapsi:

Oma isä jäi mitä ilmeisemmin Davidille etäisemmäksi, mutta sitäkin lämpimämpi oli suhde omaan äitiin. Kun David hyväksyttiin suoriltaan LAMDAan, London Academy of Music and Dramatic  Art –oppilaitokseen, koe-esiintymisen jälkeen eikä tarvinnut odotella mitään hyväksymiskirjeitä, äiti oli hengessä mukana ja siihen liittyy kirjan hauskin tapaus:

Muistan ikuisesti valmistujaisesitykseni LAMDAssa. Äitini istui katsomon eturivissä, ja minun oli määrä lausua toisen näytöksen aloitusrepliikit näyttämön ulkopuolella. Kun valot himmenivät ja koko auditorio oli täysin pimeänä, aloitin: ”Äiti? Äiti?” Ja äitini vastasi minulle aivan vaistomaisesti, asiaa lainkaan harkitsematta: ”Niin, kultaseni?” Koko yleisö räjähti nauruun, ja meidän täytyi aloittaa toinen näytös uudelleen.

Äitini on ainut henkilö, jonka vuoksi Royal Shakespeare Companyn johtaja suostui viivyttämään näytelmän lehdistöesityksen alkamista. Muistan elävästi, miten Terry Hands kerran piipahti pukuhuoneessani – esitimme silloin Richard II:sta – ja sanoi: ”Olisi jo aika aloittaa, mutta pidän esirippua vielä alhaalla, sillä äitisi ei ole vielä saapunut.”

David on henkeen ja vereen perheihminen. Sheila on hänen ikirakkautensa jo neljänkymmenenseitsemän vuoden takaa ja he jakavat monia asioita keskenään, kuten vaikkapa kanavaveneilyn. David painottaakin, että Birminghamissa on neliömailia kohden enemmän kanavia kuin koko Venetsiassa!

Löydettyään juutalaiset juurensa, David on kokenut, että vaikka hän on syntynyt Kentissä ja vaikka hänessä on viisikymmentä prosenttia ulkomaalaista, hän on niin brittiläinen kuin vain voi olla.  Toisaalta hän myöntää tuntevansa ulkopuolisuutta omassa kotimaassaan ja jopa ammatissaan. Hän ei pidä julkisuudesta ja viihtyy hyvin omissa oloissaan. Hän ei pidä mistään suureellisesta. Hän tekee päätöksiä mieluummin tunteen kuin järjen varassa, joka lienee perua Davidin juutalaisvenäläisistä juurista. Hän kutsuu itseään Russian Sandwichich’ksi, venäläinen kerrosvoileipä. Tämä viittaa siihen, että Davidin äidin suvun puoleinen isoisän isoisä George Jezzard, asui Kentin Sandwichissä.

Sen verran Suchet arvostelee kotimaataan, että sanoo brittien helposti unohtavan elämää olevan heidän pikku saarekkeensa ulkopuolellakin:

Kun olin vähän aikaa sitten veneilymatkalla Ranskassa, huomioni kiinnittyi kyltteihihn, jotka osoittivat kohti Antwerpeniä, Brysseliä tai muita eurooppalaisia kaupunkeja. Meille briteille se on aivan vierasta. Meillä ei näe missään tienvarsikylttejä, jotka osoittaisivat Britannian ulkopuolella sijaitseviin kohteisiin. Joskus kylteissä saattaa lukea”Pohjoinen” tai ”Etelä”, toisinaan ”Wales” tai ”Skotlanti”, mutta siihen se sitten jääkin.

Sukujuureni sijoittuvat itäiseen Eurooppaan, minkä vuoksi tunnen viihtyväni Manner-Euroopassa. Aina kun astun mantereelle, osa minusta tuntee saapuneensa kotiin.

Suchetin elämäkerrassa on mieletön määrä tunnetta, huumoria ja tietenkin häneen vaikuttaneita ohjaajia sekä käsikirjoittajia sekä vastanäyttelijöitä. Itselleni oli tärkeää lukea kaikki siitä, mikä vaikutti Davidiin juuri näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia?, olen itse nimittäin sen elokuvaversion ikifani! Siitä kerrotaan pitkästi, missä hän näki siitä ensimmäisen näyttämöversion, miten hän sai Georgen roolin kaksikymmentä vuotta myöhemmin ja teki siitä aivan omanlaisensa. Tarinassa Suchet myös toimii vähän kuin Poirot eli hän huomaa Georgen roolissa, jotain mitä ainakaan minä en nähnyt Liz Taylorin ja Richard Burtonin suorituksessa...Jälleen Suchet noudattaa tunteitaan ja luottaa näkemäänsä tekämällä erilaisen Georgen.

Varmaan yksi rooleista, joista hänet muistetaan näyttämöllä on Gregory Solomonin rooli Hinta –näytelmässä. Käsikirjoitus on Suchetin suosikin Arthur Millerin käsialaa ja roolissa Suchet näyttelee juutalaista antiikkikauppiasta. Rooli on yksi hänen omista suosikeistaan aivan selvästi! Yhtä selvästi kuin David Suchet oli luotu Poirotin rooliin filmeissä, hän oli näyttämöllä täydellisesti Gregory Solomon.

Tosi hauskaa hänellä lienee ollut heittäytyessään Lady Bracknellin rooliin Oscar Wilden näytelmässä The Importance of Being Earnest. Jopa kriitikot julistivat: ”David Suchet’lla on todella hauskaa.” David: ”Ja niin minulla totta vieköön olikin.”

Kirja on ihana, paljon antava ja vaikka putosin tähän kuin nähden ja tuntien koko ajan jotain syvempää, on kuva, jota en voi olla julkaisematta, koska tämä nainen veti hyvin jännittävää roolia The Affairissa ja kuva Ruth Wilsonista on oivaltava.

David vähän valittelee kun hän on kaikkialla niin kuuluisa Poirotistaan ja sitten hän istuu kerran selkä muihin päin kahvilassa Kanadan Newfounlandissa, jossa pelkkä takaraivo riitti Ruthille tunnistamiseen. Juuri kun David tuijotti seinää ja mietti miten kiva olla kerrankin rauhassa, hän kuulee naisäänen kiljahtavan: ”Herra Poirot? Tunnistaisin tuon takaraivon missä tahansa!” hän huusi. Samassa hetkessä nainen oli jo rynnännyt taakseni ja moiskauttanut mojovan suukon poskelleni, vaikka vaimoni istui vieressäni!

Neljäkymmentäkolme vuotta avioliittoa rakkaan Sheilan kanssa. Yli puolen vuosisataa uraa. Urastaan hän kiittää vaimoaan, joka luopui omastaan huolehtiakseen perheen lapsista. David sanoo uransa olevan kokonaan Sheilan ansiota!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Kun täytin yksitoista, kutsuin koulukaverini pannukakkupartyihin kotiimme. Äiti emännöi kutsuja punaraitaisessa esiliinassa ja oli niin kaunis ja herttainen, Beverely risti hänet Maija Poppaseksi. Pannarit olivat taivaallisia, hilloja ja marmeladeja oli seitsemää sorttia, eksoottisin suomalainen lakkahillo. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, kun lähikylän kirkonkello löi yksitoista kertaa. Keltaisten peltojen  takaa kantautunut soitto oli syntymäpäivälahja luokkakaveriltani, jonka isä oli pappi.

Se oli elämäni viimeinen onnellinen päivä ennen poikani syntymää.

Jouko Heikuran teos Lahja äidilleni (Gummerus 2020) on erittäin yllättävä tarina äidistä, Marysta, joka on aikanaan lähtenyt vanhempiensa ja veljensä kanssa asumaan Englantiin Somersetiin. Tämä siitäkin huolimatta, että Maryn äiti ei ollut muutosta yhtään innostunut. Insinööri-isä oli kuitenkin löytänyt sisäisen anglofiilinsa sekä hänellä oli myös tarjottavana jotain uutta Britannian yritysmaailmaan. Perheen asetuttua uuteen kotimaahansa, alkoi äitikin ajan myötä oppia kielen ja viihtyä kotirouvana. Sitten tapahtuu kaksi niin kauheaa tragediaa, että Maryn on salattava ne pojaltaan Timothylta, ’Timiltä’, jota kutsuu lempinimellä Feather, aina vakavaan sairastumiseensa asti.

Sumuverhojen ja suojaverkkojen aika oli ohi, olin alusta alkaen kertonut rehellisesti Featherille sairauteni kaikista käänteistä. Perhettäni kohdanneesta tragediasta syöttämäni  valhe oli kuitenkin loukannut häntä ja kesti kauan ennen kuin sain anteeksi. Valheet olivat äidinvaiston sanelemaa suojelua vaikka tiesin, että eräänä päivänä minun olisi kerrottava totuus.

Kustantaja on todella viisaasti kertonut kirjasta vain hyvin lyhesti takakansitekstissä, mikä oikein onkin eli kaiken avain on Timothyn äidin papereista löytämä kirje, jossa lukee ”Avataan MS:n kuoltua.” Feather oli äitiään suuresti rakastava poika, joka oli elänyt kaksin äitinsä kanssa. Hän on musta ja isä oli jamaikalainen, joka katosi takaisin omalle saarelleen. Nyt Tim päätti kerrankin olla tottelematon avaten kirjeen ennen äitinsä kuolemaa. Koittaakin sellainen yllätys, että asianajajapojan sydän sykertyy kauhusta, että tämä tieto olisi tullut hänelle vasta äidin kuoltua. Timothy päättää muuttaa.

Lähtö hypensä lumoon langenneesta Notting Hillistä oli helpotus, en tulisi kaipaamaan sen pöyhkeäksi harjattua kylätunnelmaa, puunattuja pubeja, sylikoirakahviloita ja Portobello Roadille tungeskelevia turisteja. Notting Hillin jokakesäiseen karveeliinkin olin kyllästynyt kauan sitten. Muutto muutaman mailin päähän itään, vaikkakin tehtäväni sanelemana ja vain väliaikaisesti, tarkoitti irtiottoa ja uuden elämän alkua.

Timothy teki muuttoa, tapasi tylyhkön vuokraisäntänsä Edward Locken ja kävi kaikissa väleissä äitinsä luona sairaalassa. Äidin sairaus keinui kuin paatti haverissa, antoi toivoa ja vei toivoa. Nyt kuitenkin oli lähestymässä äitienpäivä ja Maryn rakas Feather oli järjestämässä äidilleen kotiinsa kaikkien aikojen äitienpäiväyllätystä kera kakun ja Bollingerin. Kun päivä koitti, äidille ei kakku maistunut, mutta ennen suurta yllätystä meni samppanjaa ja morfiinipillerikin. Yllätysten jälkeen lisää Bollingeria ja morfiinia, sillä...Eipä tiennyt äidinpoika Feather, minkä järkytyksen hän itse saisi vielä kokea!

Jouko Heikuran kirja on ’vain’ 253 sivua, joka jälleen kerran todistaa miten oikeassa Lauri Viita olikaan mainitessaan kaiken sanottavaksi tarkoitetun mahtuvan alle 300 sivuun! Kirjoitin sitaatin tarkkaan ylös jossain kyläpaikassa, mutta se katosi ennen kuin ehdin viedä sitaattikokoelmaani, joten maininta on muistin varalta. Lahja äidilleni on tiheä, mutta ei nopeatempoinen. Se on jännittävä, mutta ei dekkari. Se on liikuttava, mutta ei liian surullinen. Heikura kirjoittaa surun ja menetyksen todeksi, mutta ei ahdistukseen asti. Kaiken kukkuraksi teos on todella yllättävä! 

Näin ’ohut’ tarina kasvaa sivujensa määrää vaikuttavammaksi. Luen melkein aina noin viidensadan sivun teoksia, joten erilaista oli! Mikä siinä onkin, että heti taas tuli mieleeni Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Alle kaksisataasivuinen kirja oli muuten ilmestymisvuonnaan 2012 lukuvuoteni toiseksi paras kaikista lukemistani. Kirjoissa on vähän muutakin samaa kuin vähäinen sivumäärä, jossa Barnes voittaa alle kahdellasadalla sivullaan! Tietty kaunis melankolia, väärin muistettu menneisyys Barnesilla, Heikuralla salattu menneisyys, molemmissa unohdusten kukat paljastavat salaisuutensa...

Death is the sound

of distant thunder

        at the picnic.

-          - W.H.Auden -

Loitsu

Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo

Hyvää, kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa poikkeusoloissa!

Mistä nyt voi löytää iloa? Olen lukenut ystävieni viestejä ja sama on kaiku pääsiäisohjelman eli pääsiäistä vietetään annettujen ohjeiden mukaan. Perheiden kokoontumiset yhteisille aterioille sekä muut kyläilyt ja tapaamiset eivät nyt kuulu ohjelmaan. Tämä siltikin vaikka juuri pääsiäinen on niitä pitkiä pyhiä, jolloin perheemme ovat kokoontuneet yhteen. Nuoriamme ja vanhuksiamme on tavattu viimeksi jouluna, mutta nyt ei ole itsekkyyden aika. Puhallamme kaikki toivoa yhteiseen nuotioon pelastaaksemme ihmishenkiä koronalta. 'Tolkun ihmisistä' saa iloa ja toivoa! Kaunista, rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille ystävilleni, jotka kantavat sydämissään yhteistä tulta

Poikkeusoloissa facebookin tervehdyskin tavallista lyhyempi ja vähän surullinen.Tällaista pääsiästä emme muistakaan, sillä aina on meille tultu tai me olemme menneet Luvialle tai nyt peräti viikoksi oltaisi menty Lohjalle. Nuoret olisivat tarvinneet apuamme. Äidille, 93 vee, soitan päivittäin. Olen henkeen ja vereen perheihminen eli perhe on parasta!

En laita suuren pöydän ateriaa, vaan tänään valmistin tomaatti-mozzarellapastan uunissa ja koska se on neljälle, siitä riittää huomisellekin. Lauantaina valmistamme lohilaatikon, sen maailman parhaan ja siitäkin syömme parina päivänä. Illoille on herkkuja ja sarjoja. Suklaalakkokin kaatui koronaan.Homejuustoja, rypäleitä, jopa mämmiä kuohukermalla...,mutta ei ole sama kuin laittaa isolle porukalle. Suuri talo on koti, kun se on täynnä koiria, keskustelua, naurua, yhdessä valmistettua ruokaa, mutta nyt ei livetä eli ajatellaan meitä kaikkia eikä vain itseä.

Tämä Minttulin pääsiäiskakku on aina yhtä ihana!

Tämä Marjaana Rinne-Loikalan pupukuva tuokoon hyvää mieltä pääsiäiseemme!

pääsiäistoivotuksin
Leena Lumi

PS. Muistakaa tämä: https://leenalumi.blogspot.com/2020/03/kirja-arvonta-sille-etta-voitamme.html

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Mitä sinä tiedät 1800 –luvun lopun tai 1900 –luvun alkupuolen tehtaantyöntekijöiden lasten elämästä? Olisiko se ollut nisupullaa ja maitoa, paljon kavereita, joiden kanssa leikkiä tuon ajan leikkejä kaupunkien kaduilla ja kujilla? Vai olisiko se ollut jotain aivan muuta? Olisiko se ollut raskasta, pitkää työpäivää tai jopa yövuoroja tehtaissa auringon pilkahdusta näkemättä? Olisiko se ollut riisitautia, huonoja hampaita ja varhaisia kuolemia puuttellisen ja yksipuolisen ravinnon takia? Moni voi tietää enemmän tuon aikaisten lasten elämästä maalla, jossa toki lapset aloittivat myös varhain osallistumisen talon töihin, mutta he saivat varsin hyvin ruokaa maataloissa ja moni työ liittyi ulkona olemiseen. Olen kuullut paljon äitini lapsuudesta kauniissa Karjalassa, kodissa järven rannalla. Tietenkin aika kultaa muistot, mutta olen nähnyt äitini lapsuuskodin ja uinut siinä ihanassa hiekkarannassa, jossa jo isoäitini pikkutyttönä... Oli paljon aurinkoa, ystäviä ja leikkimistä ja kesäkuumalla mentiin aina uimaan. Tietenkin olivat heinätyöt, marjojen poimiminen ja lehmipaimenissa olo, kasvimaan perkuu, mutta mitään erityisen ikävää ei tunnu olleen. Tällaisesta  tehdaskaupunkien lapset eivät paljoakaan tienneet, mutta toiset heistä pääsivät kesäisin muutamiksi viikoiksi maalle sukulaisiin tai kesäsiirtoloihin, sillä vanhemmilla ei ollut lomia. Ja olihan tehdastyöläisten lapsillakin omat leikkinsä, ystävänsä ja pienet ilonsa. Nyt saamme kurkistaa tuohon maailmaan...

Karoliina Suoniemen kirja Tehdaskaupungin lapset (Avain 2020) maistuu tosipohjaiselta eli se on tietokirja tehdastyöäisten lasten elämästä mm. sellaisissa kaupungeissa kuin Tampere, Pori, Forssa ja Helsinki. Lisäksi oli ruukki- ja tehdasyhteisöjä esim. Nokialla, Kemissä, Juankoskella, Mäntässä, Turussa, Verlassa, Valkeakoskella, Imatralla, Kouvolassa ja Fiskarsissa. Kirjan kuvitus on vaikuttava eli minusta Emmi Kyytsönen on tavoittanut tuonaikaisten työläislasten elämän riepumaton niin kirkkaat kuin tummat värit. Vähän värisytti ja mietin miten tärkeää olisi tämä kirja tarjota luettavaksi jokaiselle nykajan lapselle. Tietenkin nytkin lapsilla on ongelmia, myönnän sen, ja myös kovasti vaikeitakin eli lastensuojelu ei pysy perässä, mutta on niin vaikea ajatella jotain 8 –vuotiasta nassikkaa tehdastyössä kahdentoista tunnin vuoroja, jotka alkoivat vaikka kello 4.30 aamulla tai yövuoroissa. Lasten työpanos katsottiin tarpeelliseksi perheen toimeentulon kannalta. Jopa runoilija J.L.Runeberg puolusteli lasten työssäkäyntiä sillä, että näin lapset pysyivät pois pahanteosta eivätkä kasvaneet paheisiin ja jatkoi:

Tämä varhainen tottumus työhän vaikuttaa sitä paitsi mitä suotuisimmin heidän koko elämäänsä.

Tavallaan tämä kylmä toteamus oli totta, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut kerjuulle joutuminen.

Mietinpä vain, että mitä mieltä Suomen kansan sydänten runoilija Eino Leino olisi asiasta ollut...

Ajan myötä näkemys muuttui ja lasten kurjiin työoloihin alettiin kiinnittää huomiota. Etenkin rankat yövuorot, jotka alkoivat tehtaalla iltakahdeksalta ja päättyivät kello neljä aamuyöllä alkoivat mietityttää aikuisia ja syystä. Vihdoinkin vuonna 1879 laissa säädettiin, että alle 12-vuotiaiden oli saatava työntekoon vanhempien lupa ja he saivat tehdä enää vain kuusi tuntia päivässä. Vasta 1900 –luvun alussa lasten työssäkäynti loppui Suomessa ja 1920-luvulla säädettiin oppivelvollisuus, jota pidän yhtenä tärkeimmistä laeista mitä Suomessa on määrätty. Se tarkoitti opiskelua tietyn rajatun määrän eli edelleen oli tuskainen työ tehdä luokkahyppy parempaan koulutuksen kautta varattoman tai koulutusta väheksyvän perheen lapsella. Lahjakkuus lyö kuitenkin läpi kovimmankin kiven, josta kirjassakin on omat henkilötarinansa muutamista. Heitä ovat Paavo Nurmi, Miina Sillanpää, Martta Salmela, Minna Canth, Tapio Rautavaara ja Lauri Viita. Itse haluan lisätä listaan vielä Aleksis Kiven.

Tuon ajan työläiset asuivat useimmiten tehtaan rakennuttamissa asunnoissa, joita olivat yhteiskeittiöasunnot, joita Finlaysonin tehdas perusti Tampereella. Muissa kaupungeissa asuttiin yleisimmin hellahuoneissa eli perheelle oli yksi huone, jossa lämmön antoi kakluuni. Miten niihin sitten mahduttiin, sen ratkaisivat päästä- tai sivustavedettävät sängyt. Niitä kutsuttiin koottaviksi pukkisängyiksi, jolloin ne saatiin päiväksi pois viemästä lattiatilaa. Sattumalta olen ennen jugendmaniaani kerännyt huutokaupoista myös talonpoikaiskalustoja, joten meillä on edelleen takkahuoneessa lapsen varavuoteena tai muuten vain lukusoppena sininen sivustavedettävä ja tallessa on myöskin päästävedettävä, jossa esikoinen nukkui lapsuutensa. Siinä oli kivasti reunaa ja muuten paljon tilaa.

Tehdas oli monilla paikkakunnilla koko maailma. Se saattoi tarjota päiväkodin pienille lapsille, myöhemmin koulun, asunnon tietysti...Tampereen Finlayson oli tästä oiva esimerkki:

Tehdas tarjosi pienten lasten koulun, vanhojen naisten vanhainkodin, seurakunnan, kirkon, kirjaston ja lukusalin, juhlasalin, osuuskaupan, palokunnan, poliisin, omia asuntoja, säästöpankin sekä sairaskassan.

Koska minua kiinnostaa ja varmaan teitäkin koulutus, luku Opintiellä antaa hyvää osviittaa, miten aina tulee vastaan sana ’osa’. Ihan sama oliko koulua vai ei tehtaan puolesta, osa lapsista jäi sen ulkopuolelle. Kysymyksessä sekä vanhempien asenteet että raha. Eräs tärkeä asia muutti paljon:

Vuodesta 1866 alettiin kaupunkeihin perustaa kansakouluja. Kansakoulu kesti kuusi vuotta. Kansakouluja perustettiin kaikkiin tehdaskaupunkeihinkin ja lapset alkoivat nyt käydä koulua ja menivät töihin vasta sen loputtua. Lapset saivat myös koulussa oikean oppikirjan, usein nimeltään Kodin ja koulun ensimmäinen kirja tai ikioman Aapisen. Luokat olivat isoja, samalla luokalla saattoi olla melkein 40 lasta.

Asumiseen liittyi tietysti puhtaus. Siihen aikaan oli täitä, kuten on nytkin, mutta sellainen puhtausmahdollisuus kuin nykyään oli tuntematonta:

Pesulla käytiin kerran viikossa yleisessä saunassa. Joka tehtaalla oli oma saunansa. Saunailta oli usein lauantaina, kun kaikkien työviikko oli päättynyt...Saunat olivat suuria ja täynnä väkeä. Monissa niistä ei ollut erikseen miesten ja naisten puolia, vaan kaikki kylpivät yhdessä. Saunan jälkeen oli mukava pukea puhtaat vaatteet ja nauttia juomia.

Jos vastaava kirja ilmestyisi maalaislapsista, piikojen ja renkien lapsista, heistä kerrottaisiin myös, että saunat olivat isoja. Sinne meni ensin vallasväki eli ylempi väki, sitten taloudenhoitajatar ja mahdollinen lastenhoitaja, viimeisenä saunoivat piiat ja rengit. Ne saunat olivat tosi hyvn tehtyjä ja niiden löyly oli kuin linnunmaitoa, niin kuin joskus sanottiin.

Kuten huomaatte, pidän kirjaa tärkeänä ja kiinnostavana. Minusta tämän voisi ottaa ala-asteelle lukuun! Siinä missä haluan kaikkien 90-luvun laman unohtaneiden nuorten aikuisten lukevan Suvi Vaarlan Westendin, haluaisin tämän nyt jokaisen ala-asteikäisen käteen. Se miten arvottaa ihmisiä ja heidän eloaan, ei synny itsestään. Pitää tuntea historiaa ja etenkin tärkeää on tuntea omien vanhemiensa ja isovanhemiensa historia!

Suoniemen kirja on täydellisen antava eli vielä jäi paljon käsittelemättä, joten lukekaa ihmeessä tämä kirja lasten kanssa! Tarjolla on vielä sen aikaisia leikkejä, ruokia, juhla-aikaa...Ja kirjassa on myös kivoja tehtäväsivuja, joissa voi näyttää tietämystään vaikka siinä, mitä listan ruokalajeista maistaisit mieluiten tai mitä vanhanajan leikkiä haluaisit mieluiten kokeilla leikkiä. Kirjat ja tarinat kerto, miten ennenaikaan kirjoja ei ollut kuin varakkaimmissa perheissä. Luojalle kiitos kirjastolaitoksemme! Omassa kodissani ostettiin kirjoja, mutta ei niitä ikinä olisi ollut niin paljon kuin halusin lukea. Kävelin puolikilometriä kirjastoon melkein viikottain kantaen sylissäni kirjoja ikään kuin kasseja ei olisi keksitty...sainkin kylän mopopojilta nimen Allison, joka viittaa yhteen tv-sarjaan. Muistan miten luin mamman kirjastosta hyvin surullisen tarinan Genoveeva, mutta kesä jolloin istuimme ystäväni kanssa suuren vaahteran ylemmillä oksilla, piilossa, ja luimme Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia ei unohdu! Tämäkään kirja ei unohdu, kiitos Karoliina Suoniemen tarinan ja Emmi Kyytsösen kuvituksen!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Suketus

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa