Annette Hess: Tulkki

Kotimaani oli kauan, kauan Saksan kirjallisuus. Minussa Saksa asuu niin monella tasolla, että vain minut hyvin tuntevat tietävät siitä kaiken. Osa tietysti näkyy kirjastossamme. Alppimaissa käännän vahvan englantini lyhyeen saksaan ja ennen kuin huomaankaan, se alkaa soljua. Kun näin kustantajan katalogissa kirjan, joka kosketteli saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä toisen maailmansodan julmuuksiin, tiesin kirjan tulevan minulle lukuun. Jo kirjan kansi tehosi, teki vaikutuksen.  Muistin lukeneeni aiheesta historiallisen faktateoksen pari vuotta sitten ja se oli todella yllättävä, sillä kuitenkin, niin monet natsien lapset eivät tienneet ja kun saivat myöhemmin tietää, vieläkin vain, pahinkin kiduttaja saattoi olla lapselle rakas idoli. Toki ei kaikille. Me itse koimme kerran Göttingenissä tilanteen, jossa yöpaikkamme omistaja kaihoili menneitä julmuuksien vuosia. Hän oli katkera, vanha mies. Ellei mukanamme olisi ollut vauvaa, olisimme vielä lähteneet vaihtamaan majapaikkaa. Myös itävaltalaisen ystävämme kautta tiedämme, että pinnan alla kuohuu kaihoa menneeseen, tapahtumien kieltämistä ja vähättelemistä. Gerald Posnerin Isäni oli natsi kirjan ingressissä kirjoitin mm. näin, mikä hyvinkin pätee kirjaan, jonka kohta esittelen: Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,  -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman alaisuudessa.

Annette Hessin Tulkki (Deutsches Haus, WSOY 2020, suom Pirkko Roinila) kertomus tapahtuu Frankfurtissa 1963, jossa nuori, saksalainen puolankielen tulkki, Eva Bruhns, kutsutaan tulkkaamaan oikeudenkäynnissä, jossa todistajina Auswitschin uhreja sekä silminnäkijöitä ja heidän kiduttajiaan, kaupungin yläluokkaan kuuluvia henkilöitä. Tilanteesta muodostuu Eva Bruhnsille koko elämän mullistava tapahtuma, sillä hänellä ei ollut mitään aavistusta moisista julmuuksista. Hän tulee onnellisesta, rakastavasta perheestä, joka pitää hyvän ruoan ja seurustelun kotoisaa ruokapaikkaa. Ludwig –isä on erittäin ahkera ja Evan läheisin. Perheessä on lisäksi äiti Edith, pikkuveli Stefan sekä isosisko Annegret ja koira, kaikkien rakastama ja paapoma mäyräkoirapersoona Purzel.

Ettei jäisi epäselvyyttä, sanon heti, että kirja on fiktiivinen, mutta nojaa osin oikeisiin todistajalausuntoihin ja asiakirjoihin tapahtumista. Kirjan lopussa tämä on selvitetty niinkin pikkutarkasti, että saamme tietää keiden lausunnot ja sitaatit olivat sanatarkkoja. Ei ole siis mitään sellaista tässä Tulkissa, joka ei olisi voinut tapahtua! Koska olen historiamaanikko ja yksi aihealueeni on Kolmas valtakunta ja kaikki siihen liittyvä, saatan kertoa turhan pitkästi, mutta yritän sekoittaa pakkaa, etten spoilaa, sillä kirja sisältää todella häkähdyttäviä yllätyksiä.  Ja aidosti teen parhaani ollakseni lyhyt, mutta haluan antautua tälle Hessin esikoiselle muutamilla sitaateilla - ja itselläni. Kun rikas Jürgen alkoi yllättäen palvoa Eveä ja lopulta kosi suuresta sosiaaliluokkaerosta huolimatta, voimme kokea kuin kyse olisi viihteestä, mutta jatkuihan kaikki sodan aikanakin. Ensin äiti on jyrkästi vastaan ja sitten myötään. Lopulta häneltä ei kysytty, sillä Eva on joutunut sellaiseen myllytykseen, jossa ei kohta tajua kuinka reunalla hän on. Vielä vähemmän hän tietää tulevasta joka armo hänelle suotakoon. Evasta ei voi olla pitämättä!

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseron hihan ylös. Samalla hän taivutti kynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta...Taas yksi Déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin – se voimistui.

Syytettyjen miesten ylimielisyys ärsytti. He istuivat kuin olisivat olleet omalla herraklubillaan, lukivat lehtiä, juttelivat, eivät seuranneet uhrien kertomuksia. Ja mikä pahinta, suurin osa yleisöstä oli heidän puolellaan tyyliin ’mitä näitä vanhoja juttuja tonkimaan’ ja ’mitä kaikkea sitä keksitäänkin kunnon ihmisten päälle lokaa’.  Evan isä ottaa kantaa sanomalla pöytien olevan varattuja, jos joku syytetyistä yritti tulla rouvineen heille syömään. Näin hän ohjeisti myös vaimonsa ja apulaisen. Silti hekin olisivat toivoneet, että vanhoja ei enää pengottaisi. Kukaan muu kuin uhrit tai heidän läheisensä eivät tuntuneet kaipaavan oikeuden tapahtuvan. Sukupolvinen syyllisyys halutaan haudata ja unohtaa.

Kaiken aikaa elämä kuitenkin jatkuu, vaikka Evasta ei aina siltä enää tunnu. Koira kuolee, rouva Bruhnsin hammasläääkäri ilmoittaa, että kohta rouvalle tulee tekohampaat saaden Edithin purskahtamaan itkuun. Ludvig joutuu selkävaivojensa takia avaamaan vasta illalla eli ei enää lounasta. Annegret syö makeisia ja levistyy levistymistään. Hän käy töissä vastasyntyneiden osastolla, jossa saa paljon huomiota siitä, miten hän hoitaa heikoimmat vastasyntyneet kärsivällisesti vahvoiksi. Annette Hess todella ottaa lukijansa, sillä tätä teosta lukee sekä tietona että samalla nähden kuin filminä, joka juoksee kaameiden oikeudessa esiin tulevien asioiden kanssa. Unkarilaisen Otto Cohnin todistaessa Eva kokee voimakkaita tunteita todistajien vain naureskellessa:

Yksi asia minun on vielä sanottava. Minä tiedän, että kaikki nämä herrat väittävät olleensa tietämättömiä leirin tapahtumista. Minä tiesin jo toisena päivänä siellä ollessa kaiken. Enkä minä ollut ainoa. Siellä oli yksi poika, hän oli kuudentoista vanha. Hänen nimensä oli Andreas Rapaport. Yhdennessätoista parakissa. Hän kirjoitti omalla verellään seinälle unkarin kielellä: Andreas Rapaport, eli 16 vuotta. Kahden päivän kuluttua häntä tultiin hakemaan.

Kirjassa kannattaa muuten kiinnittää huomiota piilevään antisemitismiin. Kuten todistajaksi kutsutun miehen saapuminen hotelliin. Hintaan kuuluu aamiainen, mutta sitä ei tarjoilla hänelle ja monta muuta pikkujuttua. Pidän kovasti Salzburgin hotellimme Frausta. Olemme viipyneet heillä monet reissut ja viimeksi melkein viikon. Olimme palaamassa Slovakiasta sekä Wienistä ja asetuimme Salzburgiin. Näytin Fraulle kuvia Krakovan juutalaiselta vanhalta hautausmaalta ja yhdessä kuvassa mieheni on kipa päässään asettunutikivanhaa hautakiveä kohti sitä koskettaen ja pää alaspäin. Se tunne siellä.Sitä ei voi sanoin kuvata. Mieheni koki mitä vahvimmin ihmisen julmuuden.Vanhat kivet huusivat sitä siinä hiljaisuudessa. Jokainen kivi kertoi tarinaa. Tämän kuvan kohdalla Frau kysyi minulta: ”Bist dein Mann Jude?” Naurahdin, mutta sitten huomasin, että Frau ei edes hymyillyt. Minä sanoin, että ensimmäistä kertaa tuota kysytään. Yleensä kysytään, että ’onko miehesi italialainen?’

Luen mieluusti liepeistä, mitä lehdet kirjoittavat kirjasta. Saksalaisista lehdistä suosikkini on Der Spiegel, josta löydätte pienen vihjeen siihen, että tämä tarina sisältää enemmän...:

Annette Hess luo ahdistuksen ja unohduksen ilmapiirin, jossa elämän jatkumisen kulisseina ovat tunkkkaisen tekopyhät pitsiverhot. Vatsanpohjasta kouraisevat tarinankäänteet osoittavat yhä uudelleen, miten tehokas dramaattinen vaisto on. 

Nyt El Mundo pysäytti sydämeni:

Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.

Sukupolvinen syyllisyys on rankka taakka. Sen on päätyttävä johonkin. Rolf Mengele, kirjassa Isäni oli natsi,  päätti sen omiin lapsiinsa. Hän itse ei edes ollut syyllistynyt mihinkään. Isänsä sen sijaan...Rolfin raja kulki hänen omissa lapsissaan ja näin se on hyvä:

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir." (suom. Niko Jääskeläinen)

Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään. Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.

Valitse Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonta!

Nyt on se aika vuodesta, jolloin emme yleensä valitse vielä vuoden kauneimpia kansia, mutta nyt se tehdään ettei jää välistä pois. Loppuvuoden kirjat tiedän jo ja ne tulevat kun ehtivät. Menoja on vain muutettu sen mukaan, että jos se korona kuitenkin riehaantuu eli me olemme menossa kun olisi 'normaali' aika tehdä tätä. Nyt eivät häiritse mitkään lomat vielä ja olen paikalla, joten eiköhän ryhdytä hommiin entiseen tyyliin.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy su 27.9. klo 12. Johonkin aikaa iltapäivästä Lumimies toimii onnettarena. Palkintoja on nyt jaossa neljä. Yritän saada ne lähtemään voittajille niin, että ehtivät vaikka syyslomalle. Kirjat ovat kertaan tai kahteen luettuja, kuin uusia. Muutama jopa koskemattomia kiitos postin vaikeuksien saada kuljetettua tavaroita perille. Laitan nyt mukaan kuitenkin senkin kirjan, jonka luin nidottuna kiitos kunnon fontin, mutta sidottu vaeltelee ties missä...

Osallistua saavat vakituisiksi kirjautuneet lukijani. Jos et ole varma, oletko sellainen, kurkista kohdasta Lukijat, löydätkö sieltä itsesi ja millä nimellä. Ellet ole vielä kirjautunut, voit sen halutessasi tehdä, eikä se maksa mitään. Voit sitten osallistua arvontaan. Arvontaan osallistutaan vain blogissa Leena Lumi! Vinkit tähän arvontaan facebookissa ovat kuten ennenkin vain ilmoituksia, että täällä valitaan taas kansia ja arvotaan!

Voittaja valitsee ensin, sitten tokaksi tullut etc.Kansia ei ole numeroitu, joten merkitse kommenttikenttään selvästi sen yhden ja ainoan kannen nimi, josta pidät eniten. Juolukin lähestyy ja kun olet lukenut kirjan voit kääräistä sen kauniiseen pakettiin kuusen alle. Mukana tietenkin Ilona Pietiläisen joulukirja, joka on kuin ensimmäinen ihana tähti, jota lähteä seuraamaan kohti talvea ja joulua. 

Valitse alla olevista kollaaseista suosikkikantesi ja muista ilmoittaa kommenttissa myös yhteystietosi, joko aktiivinen sähköposti tai aktiivinen blogi tai nimi. Nimettömiä ja/tai vailla yhteystietoja olevia en voi laskea, sillä haluan palkita blogini seuraajia arvonnoilla! Ja miten voi kirjoittaa, että voittaja on Unknown ja tokaksi tuli Unknown etc. Jos jotain kysyttävää, minut tavoittaa myös leenalumi@gmail.com Koittakaa nyt arvoisat nimettömät saada itsenne mukaan, sillä joudun ignooraamaan teidän ehdottamat kannetkin, sillä ei toisille voi olla eri säännöt kuin toisille. Nimikin riittää!!!Tässä on aika kova työ, uskokaa pois, ennen kuin viimeinen paketti on lähtenyt ja etenkin oikea osoite minulla, joten olisi kiva pitää kaikki kannet kisassa mukana. Minä en tästä kostu muuta kuin kustantajien herättelyä, että kannella on merkitystä!

KAIKKI JOTKA OVAT ÄÄNESTÄNEET NIMELLÄ 'UNKNOWN' EIKÄ PERÄSSÄ OLE MITÄÄN NIMEÄ, LISÄTKÄÄ VAIKKA ETUNIMENNE JA SUKUNIMEN ALKUKIRJAIN. KIITOS!

ja 

Siis tiedän jo kaikki tämän vuoden blogiini tulevat kirjat/kannet, joten ei mitään vajausta.

Klikatkaa kuvia suuremmiksi, niin näette paremmin. Kirjan nimellä olisi varmaan helpoin ilmoittaa valinnasta.

Iloista arvontamieltä♥

Tässä palkintokirjat:

Delia Owens: Suon villi laulu  varattu!

Camilla Grebe: Varjokuvat

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa   varattu!

Sofie SarenBrant: Syntipukki

Jane Harper: Luonnonvoimat Viisi lähtee, vain neljä palaa

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Raili Mikkanen: Hilja Yksi maailman ensimmäisistä

Elly Griffits: Kadonneet ja kuolleet

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta

Peter James: Totuuden kirous

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Fiona Barton: Epäilty

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Kate Elizabeth Russel: Vanessa

Tiina Katriina Raevaara: Toinen silmä kiinni

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Antti Tuuri: Levoton mieli

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Sonia Paloahde: Aavistus 

Ninni Scuhlman: Älä kerro kenellekään

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Martti Backman: Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Herman Koch: Pormestari

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Annette Hess: Tulkki 

Ilona Pietiläinen: Talven henki Anna joulun tulla  varattu!

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat vaihtaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko millonkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan?"

Love
Leena Lumi

French de un Amor

PS. Muistattehan, että minulla on kommenttivalvonta eli luen yömyöhään enkä ole mikään varhainen tipu ja haluan vähän myös muutakin kuin istua tässä; Ehdimme kaiken kahdessa viikossa♥

Pieni kurkistus kallionauhusten aikaan....runsaiden sateiden jälkeen

Hieman myöhässä havahduin kallionauhuksiin eli osa keskeltä on jo rankkojen yösateiden viemää, mutta muu osa on selvästi nauttinut vedestä.

Talon tätä etelä-länsinurkkaa aion kyllä seurata kameralla, jos saamme hyvän ruskan, sillä köynnöshortensioiden joukossa on myös villiviiniä.

Tässä ei pitäisi olla kahta samanlaista kuvaa, mutta en näe eroa...Kamera heitti pyytämättä ylimmäisen kuvan 'tyylitletynä' ja halusin kokeilla. No, ehkä joku huomaa eron... Täytyy varmaan taas hankkia uudet silmälasit.

Tässä kuvia eri vuosilta tai siis muutamalta viime vuodelta paitsi ensimmäiset ovat ihan just otetut.

Takana töröttävät kartiovalkokuuset, joita meillä taitaa olla jo 11 tai ehkä ylikin. Nuorin on vasemmassa reunassa oleva.

Tämä kaikki ennallaan, vain atsaleoita tullut lisään ja kuvan syyshortensian juurelle on istutettu 'Grandi Flora' poikanen, sillä olemme nyt etupihan toisella puolelle kahden todella suuren ja vanhan syyshortensian varassa. Jos jompikumpi...niin sitten on oltava uusi kasvamassa ja se kukkiikin nyt terhakkaana ja jaksaa jopa kantaa kukkansa. Kuvan vanhan kaunottaren juurelle on istutettu tälle puolelle Amber Jubileum -pensas, kun kerran äiti niitä tarjosi. Myös toisella puolella on, mutta vähän etäämpänä. Niiden lehdet vaihtavat väriä koko kasvukauden.

Mongolianvaahterametsikön kalliolle viistävässä rinteessä nämä suuret ja kiitolliset perennat viihtyvät ellei tee mitään typerää, kuten me teimme ja melkein ne jo kadotimme.

Ihastuimme liikaa tämän lemmikkikuvan runsauteen ihmettelemättä yhtään, miksi on niin varhain jo kallionauhuksia ja miksi on noin paljon saniaisia? Asialla oli seuraamuksensa, mutta kun vähän yritimme kärsivällisyyttä, saimme nauhukset palautettua. Lisää lemmikeistä.

Tämän kuvan alta löytyy tarina Kallionauhus - Kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme  Sitä joskus kuin sokeutuu omalle puutarhalleen. Niin meillä kävi tänä vuonna digitalisten kanssa japanilaisessa rinteessä ja syyllinen oli jälleen saniainen, jota lehtomme syöttää puutarhaamme. Se on niin suloinen kun avaa kiehkuroitaan ja sitten alkavatkin jo monet kiireet ja kuinka ollakaan, havahdut jonain hetkenä ja ihmettelet, että missä digitalikset ovat? No kyllä niitä oli, mutta saniaisten alla eli alkoi mahdoton lapiotyö ja nyt vain muutama saniainen saa enää esitellä japanilaisessa rinteessä kevätversojaan. Sormustinkukat jäivät mataliksi tietysti, mutta onneksi niitä on jo muuallakin.

Joku tässä vuoden 2017 kuvassaa vetoaa minuun: Katsokaa nyt, nauhukset kukkivat ja mongolianvaahterat ovat jo paljaina. Tämä on se aika kun kartiovalkokuuset alkavat olla jälleen kaiken istuttamisen väärti♥

Löydät polun Leena Lumin puutarhaan googlaamalla Leena Lumi's Flower Power ja kun näet kuvan, joka kiinnostaa, niin klikkaat sen alla olevaa nimeä ja kasvin tarina alkaa. Toki voit etsiä ihan vain kirjoittamalla kasvin, jota haet ja sitten Leena Lumi. Kaikkia kasveja minulla ei ole, mutta annan vinkin, että kun muut keräsivät koulussa kahtena suvena 80 kasvia eikä tarvinnut osata nimiä latinaksi, minä keräsin 200 ja opettelin nimet latinaksi. Kasviopin opettajani pahoitteli kun todistukseen ei voinut laittaa 10+ ♥

kallionauhusterveisin
Leena Lumi

Mongolianvaahteroiden tunnelmissa mukavaa viikon jatkoa♥

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Korvissa alkoi soida ja silmissä sumentua, huone Mian ympärillä alkoi liikkua. Mia hengitti muutaman kerran syvään sisään ja ulos saadakseen paniikin hallintaan. Olet korkeakoulututkinnon suorittanut suomenruotsalainen nainen, et mikään tappajaäiti. Olet asianajaja, lakitoimiston omistaja. Olet fyysisesti hyvässä kunnossa. Et käytä alkoholia. Asut omistusasunnossa Töölössä, Helsingissä. Hän ajatteli hetken ominaisuuksia, joita oli itseensä liittänyt. Korkeakoulututkinto, asianajaja, ei alkoholia. Mutta tuo en ole minä, hän ajatteli sitten...Pelkkää pintaa, jonka läpi lastensuojeluviranomaiset näkisivät. He tajuaisivat, millainen Mia oikeasti oli: Uupunut yksinhuoltaja, jolla oli vaikeuksia selvitä tavallisesta arjesta. Masentunut nainen, jonka itsetunto oli nollassa. Ilman unilääkkeitä hän valvoi yöt, ja hän oli surkeissa, lähes olemattomissa väleissä lapsensa isän kanssa. Hän oli pienituloinen yksinyrittäjä, korviansa myöten asunto- ja yritysveloissa. Hän oli äiti, jonka lapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus.

Villy Lindfeltin esikoisteos Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2020) on nimestä päätellen kovaksikeitettyä dekkaria, josta psykologisuuden syvänteet on jätetty sivuun. Nimi ajaa osittain harhaan ja mietin, jopa sen ohjaavan kirjaa hieman ohitse innokkaimman kohderyhmänsä. Se on enemmän, mutta ei ihan ole omaa dekkarigenreäni ja perustelen sen kyllä spoilauksia vältellen.

Kirjan veljekset Rolle ja Matias retkellä Vasikkasaaressa vuonna 2000 on erinomainen aloitus kaikkineen seuraamuksella joka jatkuu kautta tarinan. Siis ensimmäinen luku. Sitä ennen prologi tarjoilee katsauksen tulevaan. Toinen luku taas esittelee Mian, yksinhuoltajaäidin, jonka on vaikea järjestellä tyttärensä Emilien asioita exänsä jatkuvasti pettävien lupausten suossa. Tom unohtelee tahallaan tai tahattomasti ja lähettelee peruutusviestejään WhatsAppiin Emilien noutamisesta koulun iltapäiväkerhosta ikään kuin Mian työllä ja sovituilla tapaamisilla ei olisi mitään merkitystä. Kaikkein pahinta on tietenkin kun Tom ei muista edes ilmoittaa mitään! Mia on yrittäjä, joka haluaa päästä mahdollisimman kauas rikollisuudesta, sen tekijöistä sekä uhreista. Tämä onnistuukin siihen hetkeen kun hänen ystävänsä jo pitkältä ajalta pyytää häneltä apua todella kauhistuttavaan asiaan. Vaikka Mia kuinka yrittää hän ei kestä ajatusta jättää Robertia eli Rollea tilanteeseen yksin; hän ottaa toimeksiannon vastaan. Kaksi enemmän tai vähemmän epätasapainossa henkisesti olevaa alkavat setviä todella outoa tapahtumasarjaa. Alkaa pyöritys, jossa kaikkien elämä on vaakalaudalle ja mikä kauhistuttavinta, suloisen, balettia harrastavan Emilien...

Koska kirjassa puhutaan paljon Vuosaaren rahtisataman (, josta kyllä pääsee mukaan suoraan Saksaan kera oman auton...) konteista, sanon, että mitä parhaimman dekkarin ainekset kasassa eli kontit koossa! En yhtään epäile etteikö tämä kirja löytäisi lukijoitaan, sen verran paljon se poikkeaa kotimaisen tarjonnan massasta, mutta minun mielestäni, mikä anteeksi kyllä esikoisen kirjoittajalle suotakoon, Villy varmistelee turhan paljon lukijan kyydissä pysymistä. Ihan aiheetonta tuo ei ole, sillä olen jättänyt erään huikean kotimaisen naisdekkaristin vain siksi, että hän yllättäen nosti tempoa ylitse sietorajani. Miten kaipaankaan hänen hitaita ja psykologisia aikojaan...Siis Villy tulee varmistellessaan toistaneeksi Vuosaaren kontit ja niissä sijainneet laudat lattialla niin monta kertaa, että kukaan, kukaan ei voi olla niitä unohtamatta. Samoin on katumaasturin tulemisen ja menemisen ja erään lippalakkipään ja muutaman muunkin jutun. (Kysyin tästä kirjan kuunnelleelta kirjablogikollegalta Susa Pukemalta ja hän sanoi, että kuunnellessa tuollaiseen ei tullut kiinnnittäneeksi huomiota.) Paatuneelle dekkarin lukijalle tässä tulee toisteisuutta, joka vie voimaa jännitykseltä ja mikä pahinta tunnelmalta. Kirjan henkilöt ovat onnen omiaan juuri psykologiseen dekkariin, kuten oli vaikka Johan Bargumin Syyspurjehdus, jota aivan rakastin. Päähenkilökategoria on juuri sopivan kokoinen ja jännitteinen, kun mukaan lasketaan vielä Robertin perhe ja etenkin paha merihäiskunngataräiti, josta olisi voinut ammentaa enemmänkin. (Yleensä he seisovat katveessa kuten vaikka irlantilaisdekkaristi Julia Parsonsin Tiimalasissa vai oliko se Tiimalasi, jossa kirjan lopussa päätekijä, vanha nainen, mutta vahva mehiläiskuningatar seisoo katveessa, hautajaisissa tekonsa jälkeen – hymyillen? Apua! Näin käy kun lukee liikaa dekkareita, vaikka ei niitä voi ikinä oikesti liikaa lukea. Koko blogini ’henki’ alkoi Rendellin Veden lumosta...)

Villyllä on käytettävissään mehiläiskuningatar ja hän olisi voinut minun mielestäni ammentaa naisesta enemmänkin, sillä olihan Rollen äidin vaikutus kokonaisuuteen suunnaton:

2004

Rollen äiti nojasi ovenkarmiin. Hän oli täysissä pukeissa, yllään juhlamekko ja jalassaan korkokengät. Kädessä oli viinilasi, tietenkin. Äiti otti lasista huikan. Hän ei puhunut mitään, seisoi vain paikallaan.

”Mitä?”Rolle kysyi lopulta. ”Onko jotain tapahtunut?”

Äiti vain jatkoi tuijottamistaan.Sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja hävisi käytävään. Hän ei viitsinyt edes sulkea ovea eikä sammuttaa käytävän valoja. Hänen Rollea kohtaan tuntemansa inho oli käsin kosketeltavaa.

Mitäs sanotte? Jännityksen kontit kasassa eli ylenpalttisisen pikkutarkoista selittelyistä, varmisteluista ja tutkintalinjoista huolimatta, ennustan Villy Lindfeltille huikeaa dekkaristin uraa rohkeammalla heittäytymisellä. Hän on laadukas kirjoittaja, sen huomaa jo yhden kirjan perusteella, sitten vielä sitä herkkyyttä, joka sai minut kyynelehtimään murhaajan perään Antti Tuomaisen Kaivoksessa. Vähän vielä intohimoa ja mehiläiskuningattaria murhien rumbaan, niin lupaan laajan lukijakunnan!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tämä on sen naisen syyskuu joka elää vahvimmin...

Tämä on sen naisen syyskuu joka
elää vahvimmin syksyisin,
hänen jolle on mieluisinta
takkatuli ja lehdetön puu.
Saakoon hän tämän kuun ja 
seuraavankin, vaikka
koko vuoteni kuuluisi hänelle
jonka vuoksi jo nyt
ovat päiväni monesti vaikeita, hämmentyneitä,
monet muut, useammat, hyvin onnellisia.
Hänelle joka jätti jälkeensä tuoksun ja seinille esiin
varjonsa tanssiin, hänelle joka
kietoi hiuksensa minun elämäni vesiin
ja roskitti Lontoon muistojen suudelmilla.

- Louis MacNeice -
suomennos Pirkko Biström
Simpukankerääjät, Rosamunde Pilcher (WSOY 1988, suom. Pirkko Biström)

Katoan yön pimeyteen elämäni kolmen parhaan dokkarin joukossa nyt HBO:lla!

Olettehan huomanneet, että Michelle McNamaran huikea true crime Katoan yön pimeyteen menee HBO:lla kuusiosaisena. Ehkä kolmanneksi paras dokkari mitä olen ikinä nähnyt: eka oli moniosainen Thomas Mannia ja hänen elämäänsä ja perhettään koskeva, toinen oli dokumentti kirjailija Aksel Sandemosta ja Michelle heti niiden jälkeen tai yhtä hyvin yksi näistä eli niin kova sana (Alkuper. kansi Sarah Brody, kirjailijan kuva Robin Von Swank )

Tänään viimeinen osa iltapäiväteellä....Mitäs yhtä hyvää sen jälkeen?

Michelle -fani
Leena Lumi

Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Huojuttaa. On sellainen tunne, että kävelen heikolla jäällä ja kohta pettää. Luin kirjan, jonka tarinaa en voinut lopettaa kesken vaikka toisaalta olisin halunnutkin. Tunsin lukevani toisen yksityistä päiväkirjaa. Nuoren tytön. Sen ikäisen kuin kerran itse olin ja pidin ahkerasti päiväkirjaa ja täyttelin teinikalenterin sivuja runoilla, sitaateilla, rakkausjutuilla...Oikeasti kyseessä oli teiniromanssi, joka oli kaunis. Olin viidentoista ja hän pari vuotta vanhempi. Niin oli hyvin. Kaikki oli kohdillaan. Sellainen ihan erilainen kuin tarina, jonka luin nyt tytöstä nimeltään Vanessa, joka viisitoistavuotiaana luulee rakastuneensa yli nelikymppiseen kirjallisuuden opettajaansa. Hän haluaa pitää rakkautena sitä, jolle moni sanoisi aivan muun nimen. Vain yksinäisyydestä, kokemattomuudesta ja toisen osapuolen verbaalisesta kyvykkyydestä johtuen, Vanessa pitää kaikkea tapahtunutta rakkautena vielä silloinkin, kun muut yhtä nuoret tytöt, ovat tuominneet kaiken rikokseksi.

Kate Elizabeth Russellin esikoisteos Vanessa (My Dear Vanessa, WSOY 2020, suomennos Sari Karhulahti) oli riipaiseva, pakahduttava, laadukkaasti kirjoitettu sekä liian monien tyttöjen kokema tarina. Kirja on 2000-luvun Lolita, Nabokovin maailmankuulu teos, tai se on enemmän sillä meriitillä, että tämä on niin tavallista. Tein empiiristä tutkimusta oman elämäni kautta, aloin muistella nuoria naisia, joita vuosikaudet seurailin, joiden elämä tietysti kiinnosti, sillä yksi heistä oli oma tyttäreni ja sen lisäksi soitin naiselle, joka on kirjailija, naiselle, jota pidän hyvin viisaana, arvostan. Kerroin mitä olin lukenut samalla todeten, että en ehkä pystykään Vanessasta kirjoittamaan, sillä sanot sitä taikka tätä, teilipyörä tuodaan paikalle. Ystäväni totesi näin vapaasti lainaten, että ’sinun ei tarvitse laittaa itseäsi tässä likoon eikä ketään muitakaan, sillä kaikki naiset tuntevat tämän tarinan eli näin se menee ja on aina mennyt.’ Saan vaieta ja kirjoittaa vain sen minkä kestän. Voin kerrankin kirjoittaa lyhyesti. Voin vain antaa olla, vaikka sisimmältäni olen aina ollut maailmanparantaja. On asioita, joissa ei kannata polttaa itseään. Kävely tulisilla hiilillä ei ole mukava kokemus. Kuitenkaan mikään ei muutu, vaikka toisten mielestä me too –liike meni jo toiseen äärimmäisyyteen eli lopetti mm. flirttailun. Tavan osoittaa ihastusta toiseen. Tunnustelun.

Vanessa lähtee käymään lukiota yksityiseen sisäoppilaitokseen. Hän on hyvä kirjoittaja, joten tietenkin hän ottaa kirjallisuuden yhdeksi pääaineistaan. Kirjallisuuden ja sitä myötä kirjoittamisen eli Vanessa ilmoittautuu kirjoittajakerhoon. Vanessa on lahjakas kirjoittaja ja tällä ’luvalla’ herra Strane, kaksikymmentäseitsemän vuotta viisitoistavuotiasta Vanessaa vanhempi mies, opettaja, pyytää hänet miltei alusta asti istumaan viereensä. Luennoidessaan oppilaille, hänen polvensa ja toinen kätensä tekevät tutkimusmatkaansa Vanessan polviin ja siitä ylöspäin. Kaiken aikaa Strane myös kehuu ylettömästi Vanessan lahjakkuutta ja pyytää häntä kerta kerran jälkeen jäämään luokkaan keskustelemaan. Hyvin pian hän antaa Vanessalle luettavaksi Nabokovin Lolitan. Siitä se alkaa ja vain kiihtyy. Vanessa on ensin imarreltu saamastaan huomiosta, sillä hän on hyvin yksinäinen. Kukaan ei istu hänen vieressään ruokalassa ja häntä eivät omanikäiset pojat kiinnosta. Äiti soittaa usein ja kyselee kavereista, onko hänellä jo ystäviä? Lopulta Vanessa kertoo, että on eräs Jacob...Kuten Vanessa arvaakin, äiti ilahtuu ja luulee kyseessä olevan teini-ikäisen poikaystävän. Kaiken aikaa, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, Strane tekee itseään tykö lahjakkaalla verbaliikalla sekä niin monin muin tavoin. Menossa on jotain sellaista, mitä yksinäisen viisitoistavuotiaan teinitytön on vaikea käsittää muuta kuin väärin. Vanessa otaksuu olevansa opettajansa rakkauden kohde. Ja rakkauttahan me kaikki kaipaamme. Siitä lauletaan ja kirjoitetaan ja Vanessa lukee todella paljon. Tosin nyt Lolitaa yhdessä kirjallisuuden opettajansa kanssa. Menossa on monivivahteinen manipulointi, joka saa Vanessan odottamaan lisää.

Mietin lukiessani paljon Vanessan isäsuhdetta, mutta en löytänyt siitä mitään kätkettyä pimeyttä. Suorastaan päinvastoin! He olivat läheiset ja hyvin samanlaiset. Myös suhde äitiin oli hyvä, joskin äiti kontrolloi enemmän, kun isän kanssa oli hauskaa. Vanessan kodista ei löydy vastausta ja miksi löytyisikään ja voiko kaiken selittää edes yksinäisyydellä? Ei voi. Kun majakat alkavat vilkuttaa hätäviestejään, Vanessa korkeintaan hätkähtää ja joskus kyynelehtii. Strane on hyvin tietoinen tavasta koko ajan kysyä lupaa edetä. Pelkästä hylkäämisen pelosta Vanessa suostuu sellaiseenkin, josta ei pidä ja joka satuttaa. Kerran valo välähtää punaiselle ja se on silloin, kun Jacob pyytää sanomaan monta kertaa peräkkäin ’rakastan sinua, isi.’ Kaiken kumuloi kuitenkin jo kohta Nabokovin toinen teos Kalvas hehku ja siitä sitaatti:

Sua palvon, tule, sua hyväilen/ Vanessa tumma. (suom. Kristiina Drews)

En yhtään ihmettele Yhdysvalloissa ja muuallakin ryöpsähtänyttä keskustelua kirjasta, mutta jaksan hämmästellä miten voidaan edellyttää omaa kokemusta ennen kuin tähän aiheeseen saa kajota. Etenkin Yhdysvallat on niin kaksinaismoralistinen maa, että itkettää! Siinä missä viisitoistavuotias Vanessa ajetaan Lolitan rooliin aina polvisukkia myöten, Russell saa haukkumaryöpyn ettei muka olisi saanut kirjoittaa aiheesta ellei ole sitä itse kokenut. Hyvänen aika sentään, saako Tommi Kinnunen kirjoittaa vain ikäisistään ja näköisistään miehistä tai eikö Tara Westover olisi saanut kirjassaan Opintiellä kertoa lapsuushelvetistään. Mikä meitä oikein vaivaa? Ihan sama vanha vaiva kuin ennenkin eli on aiheita ja aiheita, toiset niistä ovat tabuja. Aikuisen miehen koskeminen neljätoista- ja viisitoistavuotiaisiin tyttöihin on tabu. Ken sen uskaltaa esiin tuoda, hänet kielletään. Niinpä Russellkin on joutunut kertomaan tarinan traumoineen ja terapioineen olleen hänelle omakohtaista. Niin epäreilua! Maailma on kuitenkin suuressa mittakaavassa vaikutusvaltaa omaavien miesten. Ikäero ei ole kiellettyä, mutta se on ehdottomasti kiellettyä, jos toinen osapuolista on lapsi. Teinin mieli ei ole vielä kehittynyt. Hän ei hormonimyrskyissään pysty erottamaan mitä kuuluu ja mitä ei kuulu olla hänen elämässään. Yhtä paljon kuin olen suositellut varhaisteinien vanhempia lukemaan Deborah Spungenin tyttärestään kirjoittaman Nancyn huumehuuruisen tragedian, suosittelen Vanessaa ja riittävän ajoissa osatakseen kertoa lapselleen vaarasta, joka voi olla vaikka kuinka hurmaava ja vaikutusvaltainen, mutta sisältä sairas. Hän imartelee itsensä lapsesi sisään eikä hänellä ikänsä perusteella ole mitään oikeutta tähän, ei psyykkisesti eikä fyysisesti. Eikä unohdeta poikiakaan, hekin voivat joutua tämän uhan alle, mutta paljon harvemmin. Itse tosin tunnen vain teinityttöjä, joiden koko olemus vahvojenkin kajalien takana on lapsinaista, sitä, jota eräät eivät voi vastustaa. Sanoisinko, että kirja, jota en ohittaisi!

Oivallan, että tämä on ollut alusta asti päätepiste, jota kohti olemme kulkeneet. Annoin hänelle luvan tehdä hänen aina janoamiaan sanoinkuvaamattomia asioita ja tarjosin ruumiini hänen rikostensa tapahtumapaikaksi, ja hän tyydytti halujaan jonkin aikaa mutta ei ole pohjimmiltaan roisto. Hän on mies, joka tahtoo olla hyvä, ja minä tiedän aivan kuten kaikki muutkin, että sen päämärään saavuttaa helpoimmin luopumalla siitä, mikä tekee pahaksi.

Kysyn käsi oven kahvalla, tapaammeko pian, ja hän vastaa myöntävästi niin lempeästi, että tiedän hänen yrittävän säästää minua valehtelemalla. Hän kääntää katseensa nopeasti poispäin kuin olisin todiste jostain, minkä hän haluaa unohtaa.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Jane/Kirjan jos toisenkin

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillan, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

*****

Stagno di palude, silenzio di foglie della palude
lanuggine di prato, piume delle gru

e cosi eri pure tu
dopo il tocco delle mani dell'amato

la palude

e quando un giorno
un pianto caldo irruppe
l'acqua sotterranea saliva dal basso
e scoppiava dentro di te un nuovo passaggio

capivi che era della stessa radice
che la vita inizia dall'acqua

pure quella spirituale, e volevi scrivere una poesia
per i ristagni di palude.

- Sirkka Selja -
Gocce sulla pelle (WSOY 1978, tradotto in italiano da Tuuli Piuhola)
foto Petri Volanen (Paradise, Minerva 2011)

Pentikin sisustuskiitäjät alkavat lentää jo eli pienellä piristystä sisustukseen!

Nyt juuri elämme niitä aikoja kun ensimmäiset sisustuskiitäjät alkavat lennellä eli katseemme kohdistuu sisätiloihin. Meillä tosin oli jo keväällä iso tarkoitus vaihtaa kaiken kestänyt ja niin hyvin käytetty sohvamme uuteen ja löysimmekin unelmamme ja se oli nahkaa, johon olemme palaamassa. Sohva oli leijonankeltainen, aika tyyriskin, mutta olemme kiitettävästi olleet tuhlaamatta, joten katsoimme, että aika on. Nahka oli unelmaisen pehmeää ja meitä olivat kulmasohvat lakanneet täysin kiinnostamasta. No, se pehmeys pisti sitten ottamaan vähän enemmän selvää kauniista kalusteesta, johon olisi tullut ovaalin mallinen sohvapöytä ja tuo äidin roskalavalta kunnostettu pienempi olisi jäänyt sohvan ikkunoiden väliseen kulmaan pöytävalaisimella hyödynnettynä. Liian täydellistä ollakseen totta! Juu, se nahka ei kestänyt koirien eläinten kynsiä ja meillähän tyttären koirat viipyvät joskus pidempäänkin, koiravieraat ovat tervetulleita ja vielä ei ole kiveen hakattu, vaikka ottaisimme oman koiran, sillä Olgan lähdöstä on ollut aikaa tehdä kaunista surutyötä. Juuri tulin hänen haudaltaan, jossa nyt kukkivat kauneimmat kuunliljat eli Hosta Halcyonit...Koska sohvan osto jäi toistaiseksi, saatoin esim. Lohjalle mennessä käväistä Renkomäen Pentikillä ostamassa muutaman Haapa -sohvatyynyn päällisen ja pari astiapyyhettä. Kaunis kuosi on Lasse Kovasen suunnittelema ja sopii niin tähän vuodenaikaan.

Kuosia löytyy punamustana valkoisella pohjalla että...

keltaisena.

Keittöön ostin muutamankin astiapyyhkeen. Kaunein on aina esillä ja toinen on koukussa oven sisäpuolella. Meillä on astioita, joita emme pese koneessa ja toisaalta joitakin laseja, kuten Villeroy&Bochin -samppanjalasit, valutan pyyhkeen päällä tasaisella. Useimmiten tässä on ollut jo vuosia esillä Ilona Pietiläiseltä ostamani joku pinkeistä pyyhkeistä ja joulun aikaan mm. pyyhe, jossa toivoteteen punaisin kirjaimin hyvää joulua hyvin monilla maailman kielillä.

Tässä omppusoseen aikaan jo vuosia sitten...

Tässä yksi Ilonalta hankkimistani pinkeistä pyyhkeistä, mutta koska näkyy niin huonosti, niin...

No, kun ei nyt sitä parasta kuvaa vaaleanpunaisen pyyhkeen ja salvianvihreän kaapiston  liitosta löytynyt, käytän tätä kuvaa, jossa mukana opintolainallani vuonna koivu ja tähti ostamani tuolit ja miltä ne näyttävät maalauksen jälkeen. Sävy on Tikkurilan Pioni. Noita tuoleja on jäjljellä kolme ja kaikki täydessä käytössä lisätuoleina ja tuomassa suloisuutta värillään huusholliimme, jossa vielä jälkiä funkkiskaudeltanikin. Tässä näitä tuunauksia (klick!)

Yksi ehdottomista suosikeistani on pinkin ja tietyn vihreän liitto ja sitä keittiömme todellakin on, mutta välitilaattavalinta toi kaivattua rouheutta:

Tässä kirsikkaisen joululiköörin ensimmäinen maistelu ennen pullotusta. Nyt ovat vielä purkeissa muhimassa kellarissa...

Palattuamme edellisviikon Lohja -reissulta ja sieltä Renkomäen Pentikiltä, josta takaisin tullessa ostin liikkeen viimeisen Haapa -astiapyyhkeen, pöytäliinoja siellä oli vaikka kuinka, mutta edelliskerralla olin jo toisen tyynynpäällisen ostanut esittelytyynystä ja nyt tajusin, että tarvitsen kolmannen päällisen tätä tuolia varten. Kiiruusti soittamaan Sokoksen Pentikille ja sain varattua mitä halusin ja vähän jotain lahjaksikin eli tätä vahvaa punaista Haapaa. Oli muuten jo aikakin, sillä en muista milloin olisin viimeksi ostanut uudet tyynynpäälliset, mutta ne olivat Pentikin Omenankukkaa, eikä se ollut vuosi 2019, vaan tämä oli vain juttu, josta ne nopeimmin löysin eli Keskiviikkoa kepeästi tulppaaneilla ja tuunailuilla.

Tämä Omenankukka saattoi tulla taloon 2017...ja niin paljon pidin, että en voinut vaihtaa edes jouluksi tyynynpäällisiä, tosin joulutyynyjä ilmenstyi muuten vain sinne sun tänne. Nyt ne kävivät 60 asteisen pesun läpi ja odottavat toista tulemistaan sitten joskus Haapa -tyynyjen jälkeen...

No tässä sitä nyt ollaan ikivanhalla sohvalla ja uusilla Pentikin Haapa -kuosilla. Sohva on muuten rungoltaan niin erinomainen Suomi -sohva, että sitä ei tule löytymään kenenkään jätelavalta tai kirpparilta.Kun aika on se päällystytetään ja katsotaan sitten kenen kotiin se matkustaa sen jälkeen. Lumimies ei haluaisi siitä mitenkään luopua, kun siinä on niin mukava ottaa nokoset! Olkkariin ei ole paljon panostettu, mutta joulunaikaan kun talo täyttyy on aika kiva tunnelma. Sen verran nyt kuitenkin, että keväällä ostimme kunnon ison maton ja nyt tilasimme kotimaiset, kirsikkapuiset sälekaihtimet. Tiettyyn aikaan vuodesta aurinko tulee sillä tavalla sisään, että esim. läppäriä jos pitää pöydällä, ei näe mitään ja keväällä varhain ennen kuin lehti tulee puuhun ja on vielä kylmä, tuo tunnelmaa.

Haavan lehti on antanut suunnittelijalle ihastuttavan inspiraation, joka sopii niin värejä kaipaavalle kuin riistumpaan sisustukseen voimaväriksi! 

Elokuu kaartuu kohti loppuaan ja olen lukemassa kirjaa, josta ei ole helppo kirjoittaa, sillä...

Kepein keskiviikon toivotuksin
Leena Lumi

Elokuussa se iskee: Sisustuskuume! Edullisesti uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset! Hauskaa: Juttu on tehty 21.8.2017. Tämä tapahtui salamana, sillä luin juuri Katja/Lumiomenan blogia ja kun näin kuosin, lähdimme siitä paikasta isoon Prismaa. Saatoin kyllä kysyä, että sopiiko seurata hänen esimerkkiään. Se passasi! 

Vinks, vinks, näitä Jenna Kunnaksen suunnittelemia tyynyliinoja Villipedot on edelleen myynnissä...

Yöt ovat viilenneet, ilmassa on syksyä, mutta vielä on jäljellä lumoavaa elokuuta. Ja sen jälkeen:

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Se ei enää syö meidän kanssamme. Vähän se täällä aikaansa muutenkaan viettää, istuu kai illat upseerikerholla tai illalliskutsuilla toisten saleissa. Se ihmettelee meidän talomme hiljaisuutta,. Kerran se koputti ovelle ja kyseli, oletko sinä kunnossa, kun ei ollut nähnyt aikoihin. Ist alles in Ordnung? Se katseli ovelta pitkään jäänsinisillä silmillään. Sen univormu oli sileä ja saappaat kiilsivät. Sanoin, että tapaat harjoitella kirkossa pitkään. Kuuntelin, miten se käveli salin läpi huoneeseensa. Illalla pusersin peittoa reisieni välissä.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo sodan jälkeistä tarinaa Suomessa viiden naisen, Irenen, Katrin, Veeran, Ailin ja Siirin kautta. Mitään sille ei mahtanut, että kirjan vahvin veto oli Irenessä, kylän kanttorin rouvassa, jonka elämä oli niin pysähtynyt aviomiehen jähmeään tylsyyteen, että jo iltapäivällä teki mieli vaihtaa yövaatteet ylle ja kääriytyä nukkumaan päivästä pois, tapahtumattomuudesta pakoon. Poika Henrik on paennut tätä elävänä kuolemista ja Irene ei keksi enää muuta tekemistä kuin sitoa posliinikukan varsia. Tässä kohtaa muistin Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Oivaltavasti Kinnunen on tavoittanut sen aikaisten rouvien elämän tyhjyyden, sen jota on pakko kestää, kun muuta ei ole tarjolla kunnon naisille. Irenekin on minulle loppuun asti kunnon nainen, mutta kun heille asutetaan saksalainen Hauptsturmführer Henrikin vanhaan huoneeseen, jokin liikahtaa ja se ei ole kunnottomuus, vaan elämänjano.

Jokainen naisista oli kulkeutunut pohjoiseen kuka mistäkin syystä. Vanhin heistä Aili oli sairaanhoitaja ja toki hän hoiti ja huolehti suomalaisten aseveljien parantumisesta kaikin mahdollisin voimin tunteja laskematta. Kukin eli rooliaan saksalaisten joukkojen matkassa luullen tekevänsä isänmaalle palveluksen, kunnes aseveljeys lakkasi ja kaikkien oli paettava Suomen Lapista Norjan puolelle. Tässä vaiheessa naisten oli vaikea enää vaihtaa puolta. Oli monenlaisia sidoksia, joista he heikosti aavistivat voivan olla ikäviä seuraamuksia palaajille. Hyvässä uskossa he luulivat pääsevänsä lähtemään sotilaidensa kanssa laivoilla Saksaan, oli oma komea armas sitten siellä naimisissa tai ei. Mukaan pääsivät vain raskaana olevat, sillä Hitlerin mantra naisten roolista saksalaisen rodun lisääjänä eli miehissä edelleen vahvana ja suomalainen nainen kelpasi tähän asiaan.

Vaikka Irenen suhde Klausiin oli varsin syväkin ja Klaus kohteli häntä aina hyvin, oli miehelläkin rakas vaimo kotimaassa odottamassa, joten Irenestä tuli yksi viidestä vaeltajista. Jalkaisin he alkoivat taivaltaa kohti kotimaataan ymmärtämättä, mikä heitä olisi vastassa. Hyvinkin pian heille valkenee, että heitä ei odota lämmin tervetulotoivotus, vaan he ovat tyskertøs, joilta ajellaan hiukset ja joiden päälle voidaan sylkeä ja pahempaakin. Tämän tajuttuaan naiset valitsevat vaellusreitin, joka kiertää asumukset ja vain suurimman hädän hetkellä pistäytyvät pihapiiriin kuin tunnustelemaan ilmapiiriä: Olisiko saatavana murunen ruokaa tai jopa voisiko nukkua yön yli ja kuivattaa sateessa kastuneet vaatteensa. Tilanteet vaihtelevat rajusti ja viimeistään Rovaniemellä heille selviää todellisuus. Väistämättä he alkavat pohtia, miten ovat kukin tahoillaan auttaneet yllättäen Suomen armeijan vihollista, vaikka alussa kaikki oli toisin. Mistä he olisivat voineet tietää!

Tämän kirjan aihe on ollut minulle odotettu. Kun luin Miriam Gebhardtin teoksen Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisenmaailmansodan voittajien käsissä, aloin miettiä, eikö ole kirjoitettu kirjaa suomalainaisista, jotka useimmat viattomuuttaan, sattumalta tai muista syistä antautuivat entisen aseveliarmeijan sotilaille. Ja ei voi unohtaa syntyvien lasten kohtaloa...

Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin. Neljäntienristeyksessä sain kirjan kysymättä, kun en ymmärtänyt muuten. Miten ollakaan Neljäntienristeys oli ilmestymisvuonnaan 2014 kolmanneksi paras lukemistani ja ennustin jo silloin kirjalle Finlandia –ehdokkuutta, joka sitten kävikin toteen. Lopotti oli ilmestymisvuonnaan kuudenneksi paras kaikista 2016 lukemistani, mutta silloin olikin kova kärki, mm. ykkösenä Riitta Jalosen Kirkkaus ja toisena Sami Hilvon Pyhä peto. Nyt en mitenkään malta olla mainitsematta, kun Kirjallisuuden ryhmässä on väännetty nais- ja mieskirjailijoista, että uskallan sanoa naisia lukevien kirjailijoiden, myös kirjoittavan heistä kiinnostavimmin. Suomalaisista kirjailijoista ykköseni on klassikko eli Mika Waltari, mutta jos puhun tämän päivän ’uusista’ kirjailijoistamme, huikeita naiskirjailijoitamme haastavat mm. Tommi Kinnunen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Sami Hilvo, Ben Kalland, Tatu Kokko ja muutama muu. Lisäksi meillä on mahtavia tietokirjailijoita, kuten vaikka Tapio Tamminen Kansankodin pimeämpi puoli ja muitakin. Waltarin saappaat ovat suuret, mutta joku niihin vielä astuu ja kuka ei, hänkin voi olla ihan omia latujaan aukova huippu! Jos kirjoitan mieskirjailijoistamme naistenmiehinä, älkää ymmärtäkö väärin!

Lopotista sen verran, että siinä oleva sokean Helenan, pärjääjän, epäonnistuminen raitiotiekiskojen kohdalla, sellainen, jossa kiskoja menee monet ristikkäin jäi minuun. Vielä samana vuonna taisin olla samassa kohdassa ja pakahtuen kumarruin tunnustelemaan kohtaa...Mieheni on Helsingistä ja hän arvuutteli, että aika kohdilleen oltiin ja nappasi minut nopeasti pois etsimästä Helenan kokemusta, joka on tullut uniinikin.

Naiset jatkavat pitkää, syrjäistä vaellustaan kohti kotejaan. Muistelevat teiden risteyksiä, useimmiten nukkuvat taivasalla metsissä sinirinnat seuranaan, kuukkelit pyytämässä muruja, joita heillä ei ollut. Avautuvat ja sulkeutuvat toisilleen ja toisiltaan. Ailin jalat voivat todella huonosti ja kaikkien voimat alkavat hiipua.Osansa tunnelmiin on epävarmuus tulevasta. Lopulta samaan kylään ovat matkalla enää Veera ja Irene, kun muut ovat poikenneet omiinsa. Siinä Veera, yksi kylän vähäisimmistä ja Irene, kanttorin rouva, kulkevat ripirinnan kohti kotejaan. Finaali on odottamattoman huikea. Irene klanittunakin, halveksittuna, on kuin oman elämänsä kapellimestari, joka miettii, mihin melodiaan asettuu, minkä tahtiin kulkee siitä hetkestä, kun Veerasta erkaantuu.

Tulisiko talo koskaan täyttymään naurusta samalla tavoin kuin vieraiden kanssa, vai säestäisikö jokaista riemun hetkeä muisto siitä, että joskus asiat olivat tätäkin keveämpiä? Että se, mikä nyt on, on vain kadonneiden aikojen valoa heijastava kuvajainen.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata.Kulttuuripohdintoja  Arja. Kulttuuri kukoistaa  Kirjasähkökäyrä  Kirjojen kuisketta  ja Elina/Luettua elämää