maanantai 14. syyskuuta 2020

Annette Hess: Tulkki


Kotimaani oli kauan, kauan Saksan kirjallisuus. Minussa Saksa asuu niin monella tasolla, että vain minut hyvin tuntevat tietävät siitä kaiken. Osa tietysti näkyy kirjastossamme. Alppimaissa käännän vahvan englantini lyhyeen saksaan ja ennen kuin huomaankaan, se alkaa soljua. Kun näin kustantajan katalogissa kirjan, joka kosketteli saksalaisten kollektiivista syyllisyyttä toisen maailmansodan julmuuksiin, tiesin kirjan tulevan minulle lukuun. Jo kirjan kansi tehosi, teki vaikutuksen.  Muistin lukeneeni aiheesta historiallisen faktateoksen pari vuotta sitten ja se oli todella yllättävä, sillä kuitenkin, niin monet natsien lapset eivät tienneet ja kun saivat myöhemmin tietää, vieläkin vain, pahinkin kiduttaja saattoi olla lapselle rakas idoli. Toki ei kaikille. Me itse koimme kerran Göttingenissä tilanteen, jossa yöpaikkamme omistaja kaihoili menneitä julmuuksien vuosia. Hän oli katkera, vanha mies. Ellei mukanamme olisi ollut vauvaa, olisimme vielä lähteneet vaihtamaan majapaikkaa. Myös itävaltalaisen ystävämme kautta tiedämme, että pinnan alla kuohuu kaihoa menneeseen, tapahtumien kieltämistä ja vähättelemistä. Gerald Posnerin Isäni oli natsi kirjan ingressissä kirjoitin mm. näin, mikä hyvinkin pätee kirjaan, jonka kohta esittelen: Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei, henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä,  -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan suunnitelman alaisuudessa.

Annette Hessin Tulkki (Deutsches Haus, WSOY 2020, suom Pirkko Roinila) kertomus tapahtuu Frankfurtissa 1963, jossa nuori, saksalainen puolankielen tulkki, Eva Bruhns, kutsutaan tulkkaamaan oikeudenkäynnissä, jossa todistajina Auswitschin uhreja sekä silminnäkijöitä ja heidän kiduttajiaan, kaupungin yläluokkaan kuuluvia henkilöitä. Tilanteesta muodostuu Eva Bruhnsille koko elämän mullistava tapahtuma, sillä hänellä ei ollut mitään aavistusta moisista julmuuksista. Hän tulee onnellisesta, rakastavasta perheestä, joka pitää hyvän ruoan ja seurustelun kotoisaa ruokapaikkaa. Ludwig –isä on erittäin ahkera ja Evan läheisin. Perheessä on lisäksi äiti Edith, pikkuveli Stefan sekä isosisko Annegret ja koira, kaikkien rakastama ja paapoma mäyräkoirapersoona Purzel.

Ettei jäisi epäselvyyttä, sanon heti, että kirja on fiktiivinen, mutta nojaa osin oikeisiin todistajalausuntoihin ja asiakirjoihin tapahtumista. Kirjan lopussa tämä on selvitetty niinkin pikkutarkasti, että saamme tietää keiden lausunnot ja sitaatit olivat sanatarkkoja. Ei ole siis mitään sellaista tässä Tulkissa, joka ei olisi voinut tapahtua! Koska olen historiamaanikko ja yksi aihealueeni on Kolmas valtakunta ja kaikki siihen liittyvä, saatan kertoa turhan pitkästi, mutta yritän sekoittaa pakkaa, etten spoilaa, sillä kirja sisältää todella häkähdyttäviä yllätyksiä.  Ja aidosti teen parhaani ollakseni lyhyt, mutta haluan antautua tälle Hessin esikoiselle muutamilla sitaateilla - ja itselläni. Kun rikas Jürgen alkoi yllättäen palvoa Eveä ja lopulta kosi suuresta sosiaaliluokkaerosta huolimatta, voimme kokea kuin kyse olisi viihteestä, mutta jatkuihan kaikki sodan aikanakin. Ensin äiti on jyrkästi vastaan ja sitten myötään. Lopulta häneltä ei kysytty, sillä Eva on joutunut sellaiseen myllytykseen, jossa ei kohta tajua kuinka reunalla hän on. Vielä vähemmän hän tietää tulevasta joka armo hänelle suotakoon. Evasta ei voi olla pitämättä!

Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseron hihan ylös. Samalla hän taivutti kynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta...Taas yksi Déjà vu. Mutta tällä kertaa se ei haihtunut. Päinvastoin – se voimistui.

Syytettyjen miesten ylimielisyys ärsytti. He istuivat kuin olisivat olleet omalla herraklubillaan, lukivat lehtiä, juttelivat, eivät seuranneet uhrien kertomuksia. Ja mikä pahinta, suurin osa yleisöstä oli heidän puolellaan tyyliin ’mitä näitä vanhoja juttuja tonkimaan’ ja ’mitä kaikkea sitä keksitäänkin kunnon ihmisten päälle lokaa’.  Evan isä ottaa kantaa sanomalla pöytien olevan varattuja, jos joku syytetyistä yritti tulla rouvineen heille syömään. Näin hän ohjeisti myös vaimonsa ja apulaisen. Silti hekin olisivat toivoneet, että vanhoja ei enää pengottaisi. Kukaan muu kuin uhrit tai heidän läheisensä eivät tuntuneet kaipaavan oikeuden tapahtuvan. Sukupolvinen syyllisyys halutaan haudata ja unohtaa.

Kaiken aikaa elämä kuitenkin jatkuu, vaikka Evasta ei aina siltä enää tunnu. Koira kuolee, rouva Bruhnsin hammasläääkäri ilmoittaa, että kohta rouvalle tulee tekohampaat saaden Edithin purskahtamaan itkuun. Ludvig joutuu selkävaivojensa takia avaamaan vasta illalla eli ei enää lounasta. Annegret syö makeisia ja levistyy levistymistään. Hän käy töissä vastasyntyneiden osastolla, jossa saa paljon huomiota siitä, miten hän hoitaa heikoimmat vastasyntyneet kärsivällisesti vahvoiksi. Annette Hess todella ottaa lukijansa, sillä tätä teosta lukee sekä tietona että samalla nähden kuin filminä, joka juoksee kaameiden oikeudessa esiin tulevien asioiden kanssa. Unkarilaisen Otto Cohnin todistaessa Eva kokee voimakkaita tunteita todistajien vain naureskellessa:

Yksi asia minun on vielä sanottava. Minä tiedän, että kaikki nämä herrat väittävät olleensa tietämättömiä leirin tapahtumista. Minä tiesin jo toisena päivänä siellä ollessa kaiken. Enkä minä ollut ainoa. Siellä oli yksi poika, hän oli kuudentoista vanha. Hänen nimensä oli Andreas Rapaport. Yhdennessätoista parakissa. Hän kirjoitti omalla verellään seinälle unkarin kielellä: Andreas Rapaport, eli 16 vuotta. Kahden päivän kuluttua häntä tultiin hakemaan.

Kirjassa kannattaa muuten kiinnittää huomiota piilevään antisemitismiin. Kuten todistajaksi kutsutun miehen saapuminen hotelliin. Hintaan kuuluu aamiainen, mutta sitä ei tarjoilla hänelle ja monta muuta pikkujuttua. Pidän kovasti Salzburgin hotellimme Frausta. Olemme viipyneet heillä monet reissut ja viimeksi melkein viikon. Olimme palaamassa Slovakiasta sekä Wienistä ja asetuimme Salzburgiin. Näytin Fraulle kuvia Krakovan juutalaiselta vanhalta hautausmaalta ja yhdessä kuvassa mieheni on kipa päässään asettunutikivanhaa hautakiveä kohti sitä koskettaen ja pää alaspäin. Se tunne siellä.Sitä ei voi sanoin kuvata. Mieheni koki mitä vahvimmin ihmisen julmuuden.Vanhat kivet huusivat sitä siinä hiljaisuudessa. Jokainen kivi kertoi tarinaa. Tämän kuvan kohdalla Frau kysyi minulta: ”Bist dein Mann Jude?” Naurahdin, mutta sitten huomasin, että Frau ei edes hymyillyt. Minä sanoin, että ensimmäistä kertaa tuota kysytään. Yleensä kysytään, että ’onko miehesi italialainen?

Luen mieluusti liepeistä, mitä lehdet kirjoittavat kirjasta. Saksalaisista lehdistä suosikkini on Der Spiegel, josta löydätte pienen vihjeen siihen, että tämä tarina sisältää enemmän...:

Annette Hess luo ahdistuksen ja unohduksen ilmapiirin, jossa elämän jatkumisen kulisseina ovat tunkkkaisen tekopyhät pitsiverhot. Vatsanpohjasta kouraisevat tarinankäänteet osoittavat yhä uudelleen, miten tehokas dramaattinen vaisto on. 

Nyt El Mundo pysäytti sydämeni:

Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.

Sukupolvinen syyllisyys on rankka taakka. Sen on päätyttävä johonkin. Rolf Mengele, kirjassa Isäni oli natsi,  päätti sen omiin lapsiinsa. Hän itse ei edes ollut syyllistynyt mihinkään. Isänsä sen sijaan...Rolfin raja kulki hänen omissa lapsissaan ja näin se on hyvä:

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir." (suom. Niko Jääskeläinen)

Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään. Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.

8 kommenttia:

  1. Kiitos Leena.
    Tämä on varmasti kiinnostava kirja. Toisesta maailmansodasta on tänä vuonna kulunut 75 vuotta ja olen lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja. Ihmisten pahuus on ollut ihan hirvittävää sota-aikana. Hitler levitti julmasti pahuutta maasta toiseen kannattajiensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ole hyvä♥

      Totta totisesti ja tässä asia on käsitelty 'raikkaasti'. uudelta kantilta ja Hessin tyyli on niin vetävä.

      ♥♥

      Poista
  2. Tämä Hessin kirja kiinnostaa: isoja asioita siinä ja selvästi hyvin kirjoitettuna ja käännettynä. Täytyy katsella tätä kirjastossa ja lainata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kuumaan ryhmään minulla, kuten arvelinkin. Minullakin vain yksi kpl ja täytyisi vielä ystävälle joululahjaksi...

      ♥♥

      Poista
  3. Tuo saksalaisten kollektiivinen syyllisyys on kiinnostava aihe, ja tässä kirjassa on houkuttelevan erilainen näkökulma holokaustiin. Kuulostaa kuvauksesi perusteella siltä, että voi olla upea teos. Pidän kirjan mielessä!

    Muuten minäkin olen lukenut sen Isäni oli natsi. On järkyttävää, miten ne isät eivät välttämättä tunteneet minkäänlaista syyllisyyttä, eivätkä heidän lapsensa tainneet aina tietää heidän hirmuteoistaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjarakkautta, tämä oli yksi tämän vuoden odotetuimmista minulla ja lunasti kaiken.

      Vielä pahempaa, jos puhut Posnerin kirjasta: Osa lapsista jäi silti isänsä puolelle! Eivät he pikkulapsina tienneetkään, mutta kun heitä haastateltiin aikuisina.

      ♥♥

      Poista
  4. Tämän olenkin jo laittanut lukulistalleni.
    ❤️

    VastaaPoista