KIRJAT ELÄMÄSSÄNI: KYMPIN KÄRKI

John Irving: Leski vuoden verran

Philip Roth: Ihmisen tahra

Mika Waltari: Turms kuolematon

Bo Carpelan: Axel

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Axel Sandemose: Kadonnut on vain unta

Paul Coelho: Portobellon noita

Thomas Mann: Taikavuori

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Amin Maalouf: Samarkand

MARKKU-KUUTTI BY JUHA TASKINEN

SAIMAANNORPPA

Meinasi aamulla mennä Robert'sin herkullinen kahvi ns. väärään kurkkuun, kun luin maakunta-aviisistani STT:n seuraavan uutisen:

HENKI VOI OLLA KIINNI YHDESTÄ VERKOSTA

Markku-kuutti kuoli toissa keväänä vain kuuden ahvenen tähden. Sen enempää saalista ei mökkiläispariskunnan verkkoihin ollut koko keväänä tarttunut, mutta verkot laksettiin silti joka ilta, sillä se oli mukava tapa.

(Ei mene jakeluun minulla, että on olemassa ihmisiä, jotka laskevat verkkonsa norppa-Saimaaseen vain siksi, että: se on niin mukavaa!)

Suru-uutinen särki norppavalokuvaaja Juha Taskisen sydämen; tuttu kuutti oli ollut hänen sylissään vain hetkeä aikaisemmin. Taskinen yritti lohduttautua ajatuksella, ettei Markun kuolema ollut turha: sen ansiosta voitaisiin pelastaa muita saimaannorppia.

Markun elämää oli seurattu radiolähettimellä, jotta kuuttien liikkeistä saataisiin lisää tietoa. Sen ja muiden kuuttien seuranta paljasti, että nuoret norpat liikkuvat keväisin isolla alueella. Näin ollen tarvittiin myös aiempaa laajempia suojelutoimia.

Tänä keväänä Taskinen joutui pettymään katkerasti. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (keskusta) päätti, ettei keväistä verkkokalastusta Saimaalla edelleenkään kielletä norppien suojelemiseksi.

Norpille 30 viime vuotta elämästään omistanut valokuvaaja on vakuuttunut siitä, että kielto olisi ollut tarpeen.

- Ilman lainsäädäntöpäätöksiä norppa ei pelastu, se on ihan selvä asia.

ENEMMISTÖN TAHTO?

Anttilan mielestä suojelun täytyy perustua vapaaehtoisuteen, sillä Saimaan alueen asukkaat pahastuisivat verkkokalastuskiellosta ja menettäisivät halunsa pelastaa norpat. Hän sanoo päätöksensä noudattavan alueen asukkaiden toiveita.

(Hohhoijaa! Kyllä on hirveätä, kun joku voi PAHASTUA, mutta ei ollenkaan hirveätä, kun ainutlaatuiset Saimaan norpat KUOLEVAT! Mahtaisiko maailma kaatua, jos pari huvikalastajaa vähän pahastuisi?)

-Höpö höpö, Taskinen kuittaa.

Hän on itsekin Saimaan rantojen asukki, ja hänen käsityksensä mukaan verkkokalastuskieltoa vastustavat lähinnä muutamat iäkkäät vapaa-ajankalastajat, joilla on valtaa joissakin vesialueiden omistajien osakaskunnissa.

-Ministerit kuuntelevat niin sanottua maakunnan ääntä, joka on todellisuudessa pieni vähemmistö.

Norppakuvaaja huomauttaa, että Suomen luonto -lehden tänä talvena teettämässä mielipidemittauskessa suomalaisten selvä enemmistö kannatti verkkokalastuskieltoa. Vahvinta kannatus oli nimenomaan Itä-Suomessa.

VERKOT KATISKOIKSI

Katiskalla kalastaminen ei aiheuta norpille vaaraa. Jos Taskinen saisi päättää, yhdellä katiskalla kalstamisesta tehtäisiin lupamaksuton jokamiehenoikeus, jotta mahdollisimman moni innostuisi nostamaan verkkonsa naulaan.

-Jotkut ajattelevat, ettei katiskalla saa kalaa, mutta nykyiset laitteet ovat tosi hyviä.

(Elleivät saa katiskalla kalaa, menkööt ostamaan kalansa kaupasta!)

Verkoilla kalastamisen norppakuvaaja kieltäisi keväisin ja alkukesästä koko Saimaalla. Vesialueiden omistajille hän antaisi rahabonuksen jokaisesta alueella syntyvästä kuutista. Saimaan rannoille rakentavilta hän puolestaan perisi luonnonmenetysveroa, joka käytettäisiiin järviluonnon suojeluun.

(Kukaan ei voi omistaa vettä, Saimaan vesi on yhtä hyvin minun kuin jonkun himoverkkokalastajan!)

Näitä suojelutoimia Taskinen ehdottaa tänä keväänä, WSOY:n kustantamassa valokuvateoksessaan Paluu Saimaalle. Kirjassa hän kertoo myös Markusta ja muista kuuttiystävistään.

- Norpan henki voi olla yhdestä verkosta kiinni, Markkua yhä lämmöllä muisteleva norppakuvaaja muistuttaa.

LEMMEN HURMAA NAUVOSTA

HAVUKAUNOTAR

KARTIOVALKOKUUSEN HAASTE

Kartiovalkokuusi (Picea glauca) on sellainen sokeritopan näköinen kaunis ja haasteellinen havuistutus. Se kasvaa hyvin hitaasti, mutta voi kasvaa jopa 2 metrin mittaan. Mitä iäkkäämpi, sen viehättävämpi havu on, sillä siitä tulee hyvin persoonallisen mallinen riippuen monista eri seikoista. Yksi muotoon jännästi vaikuttava asia on se, että jos siitä pääsee vaikka yksi oksa kevätahavan takia ruskettumaan ja leikkaat sen pois, minkä voi tehdä, kasvi pyöristää vähitellen oksansa peittäen leikkauskohdan. Näin syntyy myhkyröitä ja persoonallisia muotoja.

Kasvin haaste on se, että havu alkaa kevätauringossa ja tuulessa haihduttaa kosteutta, mutta se ei saa mistään uutta kosteutta, koska maa on vielä roudassa, joten kasvi alkaa ruskettua ja pahimmillaan se kuolee. Monet eivät tämän takia uskalla hankkia tuota persoonallallista kaunotarta ollenkaan. Mutta pelastus saapuu nyt!:

Minulla on noita kasveja nyt kymmenen! Kaikki ovat eri-ikäisiä ja valon ja maan suhteen aivan erilaisissa paikoissa tontillamme. Yksikään ei ole kuollut. Tosin kerran istutin kartiovalkokuusen likelle valkoisen kivitalomme seinää ja se oli minun mokani. Kasvi alkoi kuivua ja suutuin niin, että revin sen maasta ja viskasin takametsään. Iltapäivällä saapui naapurin rouva kahville ja ihmetteli, että 'missä se sun upea kartiovalkokuusi on tuosta seinän vierestä'. Johon minä: 'Se makaa juuret ilmassa takametsässä!' Tomerana Tuula lähti hakemaan 'reppanaa' ja kaivoi sille kuopan kaarisiltamme varjon puoleiseen nurkkaan. Kastelin sen kerran ja sanoin: Kuole, jos haluat! Eikö mitä, siinä se vain paisuu ja kasvaa ihan komeana.

Ja syy, miksi nyt julkaisen tämän jutun on se, että jos sinulla on pihallasi kartiovalkokuusia, suojaa ne nyt puutarhaliikkeistä saatavalla hallaharsolla tai juuri tähän tarkoitukseen valmistetulla hupulla. Huolehdi, että kasvi saa ilmaa eli huppu ei saa olla mikään ilmatiivis pussi. Tämän huputuksen lisäksi kastele kasvin juuristoa huoneenlämpöisellä vedellä, millä nopeutat juuriston sulamista.

Minä laitan huput noin huhtikuun alussa ja otan pois vappuna. Mutta sen lisäksi tuuletan kartioita aika ajoin ottamalla suojat pois varjoisina päivinä.

Kartiovalkokuusen menestymisvyöhykkeet ovat I-III, mutta olen kaatanut jo tämänkin teorian, sillä asumme IV vyöhykkeellä kymmenen hyvin viihtyvän Picea glaucan kanssa. Myönän kyllä, että saareme saattaa olla III-vyöhykettä, sillä Päijänne ympäröi meitä hyvin.

Muistathan, että tämä kaunotar ei pidä siitä, että jokin toinen kasvi hipelöi sitä. Itse olen esimerkiksi nyt istuttanut yhden kartiovalkokuusen liian likelle kaunista jalosyreeniä ja aion hoitaa asian niin, että leikkaan syreenistä pois sen oksan, joka uskaltaa koskettaa haasteellista havuani. Syreeni kestää moisen pikkuleikkauksen hyvin.

Olen huomannut, että kartiovalkokuuset pärjäävät niin auringossa kuin puolivarjossa. Jos kysyt tätä puutarha-alan liikkeestä, saat joka kerta eri vastauksen. Minun tietoni perustuu käytännön kokemukseen 28 vuoden ajalta. Jos edellä kerrottu tuntuu kovin työläältä niin voin luvata, että iän myötä kasvin sietokyky kevätahavan suhteen paranee. Minulla on jo nyt neljä kartiovalkokuusta, joita en peitä ollenkaan, korkeintaan kastelen pari kertaa huhtikuun puolivälin jälkeen.

Tähän kauniiseen havuun tulee melkein riippuvuus. Syksyllä kun kaikki alkaa jo olla kuollutta, nämä 'sokeritopat' näyttävät hyvin viehättäviltä. Ja talvella, kun ne ovat saaneet lunta päälleen, ne ovat todellisia lumipatsaita. Ja ihan kohta, kun nostan huput pois, kartiovalkokuuset ovat ensimmäiset kevään katseenvangitsijat. Nämä kaunottaret ovat vaivan väärti!

Katso täältä pääjuttu ja kuvia tästä viehättävästä ikivihreästä!

Leena Lumin puutarhassa

JYVÄSKYLÄ BY NIGHT

NÄKYMÄ MUURATSALON SAARELTA LEHTISAAREN RANTAAN

RAKKAUDELLA JYVÄSKYLÄ - RAKKAUDELLA MUURATSALO

Olen kiinnostuksella seurannut Suur-Jyväskylä -lehden sarjaa, jossa haastatellaan tunnettuja jyväskyläläisiä ja sitten he myös mainitsevat, mikä heidän mielestään on Parasta Jyväskylässä. Kaikki minunkin jo ihailemat kohteet Lyseosta siltojen valoihin ja paljon niiden väliltä on tullut mainittua. Kuitenkin vasta Laatikaisen haastattelu suisti minut tähän vuodatukseen Jyväskylästä ja Muuratsalosta.

Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä Luvialta tänne tuoma. Lukio-, toimitusharjoittelija- ja henkilöstösihteeriurakaupunkini oli Pori. Siellä ovat vieläkin ystävät 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin kiinnostavan puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Viime vuonna, kun sitten istuimme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä Jyväskylää, olen sielultani pikkukaupunkilainen ja tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut.

Oli tapahtunut Jyväskylän kasvu keskieurooppalaistyyppiseksi kaupungiksi. Olin rakastunut yliopiston valkeisiin rakennuksiin Jyväsjärven rannalla, olin rakastunut kaupunkimme siltoihin ja uusiin valoihin kävelykadulla. En voi elää ilman Ranskalaisten korkojen korvasienikeittoa ja saman paikan pöytää numero kolme: Pöytä kahdelle, pöytä rakastavaisille! Lyseo on niin kaunis, että voisin sitä halata ja kirkkopuistossa istun jäätelöllä joka kesä. Olen salaa kosketellut kaupungin vanhoja mukulakiviä ja ajatellut: Mitä, jos olisinkin syntynyt tänne, onhan äitini suku kuitenkin Keuruulta...Olen pienten putiikkien vakiasiakas ja mikään ei ole liian kaukana kävellä. Kun ajan Viherlandiaan kuin kotiin, saan ihailla matkalla Kuokkalan kaunista kartanoa.

Oli tapahtunut myös Muuratsalo-ilmiö. Talviset hiihdot ympäri saaren, patikoinnit metsissä jyrkkien, suoraseinäisten kallioiden välissä, romanttiset yöuinnit, puutarhani synty, suvet kuin Tahitilla, maailman paras ja kaunein kirjasto ja tietenkin Päijänne, joka on riittävän suuri tällaiselle meri-ihmiselle.

Oli myös tapahtunut ikimuistoisia tapahtumia: veneilysuvet Lokki-veneellämme pitkin Päijänteen selkiä, jolloin todeksi koimme 'vöin hopeisin hohtelee'; ystäviemme kokoontuminen pyöreille synttäreilleni ja yllätysristeily Rhea -veneellä, jolloin kovimmatkin merikarhuystäväni vakuuttuivat järvemme ainutlaatuisuudesta; teatterikokemuksia, joista kirkkaimpina helminä Gabriel, tule takaisin ja Alvar Aallosta kertova Maestro; Johanna Rusasen joulukonsertti Taulumäen kirkossa ja hänen uskomattomat Ave Maria -tulkintansa; tyttäremme painoi valkolakin päähänsä maineikkaassa Jyväskylän Lyseossa ja riemuylioppilaat ilahduttivat; ystävämme häät Pihlajaveden korpikirkossa ja monta muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista viimeisimpänä hevosen selkään nousu Petäjävedellä 30 vuoden tauon jälkeen.

Jyväskylä rakkaani, Muuratsalo rakkaani, sylissänne olen riemulla pyryt ja tuiskut, helteet ja suvisateet. Toivon, että suhteemme on 4-ever ja edelleen elämyksiä täynnä. Ehkäpä minäkin olen antanut teille jotain kiintoisaa niin kritiikeissäni kuin kiitoksissani, sillä ainahan nyt jotain sanottavaa löytyy satakuntalaishämäläiskarjalaiselta, kynä toisessa kädessä, kirja toisessa kädessä syntyneeltä merensuolatuulissa kasvaneelta naiseläjältä. Jos olen jossain lyönyt yli, sanon sitä vain tyylikeinoksi tai syytän vilkasta varttikarjalaisuusosuutta itsessäni. Uskon, että erilaisuus on rikkautta ja vain lisää intohimomme syvyyttä!

TOMMY TABERMANN

Arvoisat lukijani, olen jo aiemmin kirjoittanut teille Tommy Tabermannin Eroottisista runoista (Gummerus, 2009). Alla näette muutaman makupalan kyseisestä kirjasta. Jos haluatte enemmän erotiikka, menkää kirjakauppaan, mutta älkää lukeko näitä runoja yksin, vaan yhdessä Kumppanin kanssa, mielellään kynttilöiden valossa, malvanvärisessä lasissa kuohuviiniä ja pukeutuneena kuun valoon tai tähtipölyyn.

Tähän kohtaan oli tarkoitus tulla Tommyn kuva isona, mutta koska en ole tekniikan ihmelapsi, se kuva ei onnistunut suurentumaan postimerkkiä isommaksi. Sitä en laita, sillä Tommyn kuvan pitää tulla isona: ne ihanat kiharat hiukset etc. Ja tiedättekö, Runoilija Tabermann osaa pukeutua: miehellä pitää olla joko housut tai takki vakosamettia! Tulee mieleen ihan hurja, romanttinen nuoruus ja: Make Love Not War.

Toivotan teille Villiä, Eroottista Viikonloppua!

AISTIEN ALAMAINEN

Minä olen sinun silmäsi
verkkokalvosi ripsesi
Minä olen sinun kielenpääsi
ja vesi sillä, minä nuuhkin sinussa
kätkettyjä niittyjä
Minä virtaan sinussa
näkymättömänä jokena

Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Kun etsit omia kasvojasi, etsit
minua, kun etsit nimetöntä kadonnutta
etsit minua
Minä olen aistit
ja sinä olet niiden alamainen
Yhdessä olemme
täydellinen
Me olemme sileäkarvainen eläin
joka silittää itsensä näännyksiin,
me olemme peto,
meitä ei kesytä kukaan
Minä olen aistit ja sinä olet alamainen,
sinun on nuoltava
minut kiihkoon
jalkoja kielenpäätä
sielun pimeää puolta
kätkettyä niittyä
sinun on nuoltava,
oltava minun ehdoitta

Minä olen sinun kätesi,
kosketusten merkitys
ja yhdessä meidän on kavuttava
korkeille vuorille
nelinkontin, ihanat haavat sormissamme,
nuoltava ihanat veripisarat
nuuhkittava ihoa
ohutta kuin ilma

Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa

Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta

Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

EROOTTISET RUNOT

PIENI PAUSSI: FORGET-ME-NOT

IKÄ

Ikä on vain mielentila. Mitä siitä, jos on kremppaa ja vaivaa, kun sielu liitää haukkana taivaalla.
Kolotus ja jomotus on vain luontoäidin viehko varoitus, ettemme kevään hurmoksessa,
aamun autereessa, ryntäisi alasti puutarhaamme, liukastuisi kastehelmiin, löytäisi itseämme
maasta rähmällään, kasvot sinivuokkojen mättäässä, hurmiossa lurittamassa mustarastaan huiluna.

- Leena Lumi -

RUUSUJA ÄIDILLE

Ruusuja Äidille (Minerva, 2009) on esteettisesti ’syötävän’ kaunis runokirja, joka sisältää runoja rakastetuilta suomalaisilta runoilijoilta kuten Aale Tynniltä, L.Onervalta, Edith Södergranilta, Eino Leinolta, Immi Helléniltä ja Saima Harmajalta. Sanon ’syötävän’ kaunis siksi, että kirjan kuvat ottanut Seppo J.J. Sirkka on todellakin vanginnut ruusun olemuksen, sielun, ikimystiikan. Ken on nähnyt Sirkan kuvan runoon Valon valvattia, on humalluttanut iiriksensä ylimaallisesta! Kuvitelkaa valon ja kerrotun valkoisen ruusun kuohuva vaahto ja kuulkaa, miten sen sanoittaa J.H Erkko:

Sinikukkasesta syntyi perho,
Sinivärinsä se siltä otti;
Punahtava punakukan luota
Heräsi ja purppuraisna lensi;
Tumma perho
Tumman orvonkukan
Povelt’ aivan synkeäksi syntyi;
Päivänperho valkea se liljan,
Valkokielon huulilt’ ilmaan lähti.
Jokainen ne toukkina jo joivat
Itsehensä värin ympäriltään.

Minä synnyin, piennä uinaelin
kaikkivärisien kukkain luona,
Ilon, toivon, tuskan tuutimana:
Siks on kaikki kukat kultiani,
Värit kaikki värjyy mielessäni,
Tunnossani kaikissakin kukkasissa
Minä valvon valvattia lemmin:
Valohan on kukkasien äiti.

Oih!, voiko mitään kauneimmin sanoa! Tämän uskomattoman sielukkaan ja kauniin, Kirsi Pekosen toimittaman kirjan, toivon löytävän mahdollisimman monen äidin tykö. Onko mitään niin ikikaunista kuin ruusu!: sen huumaava tuoksu, sen salattu syli, sen terälehtien kaino, mutta itsetietoinen avautuminen melkein auki, tuskin koskaan ihan…ruusun salaisuus säilyy iäti.

Ja runon kieli on Rakastajien, mutta myös Rakastavien kieli. Näin Edith Södergran ja Öinen Madonna:

Kun ne mustat pilvet vaelsivat tietään,
valvoi eräs äiti, nukkui lapsonen.
Joku enkeleistä lauloi ylistystä
maailmoiden kaikkien.

Ja se nuori äiti kuuli sisimmässään
ylistyksen yölle, kai’un hiljaisen:
miten avartuikaan silloin maailma,
kun nukkui lapsonen.

TURKOOSI HUONE

KUN MERI MUUTTI KOTOA...

Kun tyttäremme Meri muutti kotoa, teimme hänen huoneestaan vierasmakuuhuoneen varsin pienellä vaivalla ja rahalla. Sinne oli vähän aikaisemmin uusittu punapyökkiparketti, joten lattialle ei tarvinnut tehdä mitään. Meri tosin vei mukanaan oman 120 cm:ä leveän runkopatjasänkynsä, joten samanlaisen ostimme tilalle. Siinä nukkuu yksi leveästi ja kaksi yön tai pari. Varsin uusi vaatekaappi vetolaatikoilla, peileillä ja valoilla jäi myös paikalleen. Suuri kysymys oli, mitä teemme alakerran kulmahuoneen tummalle mäntypaneeliseinälle. Loppujen lopuksi piti myöntää, että olemme varsin innokkaita valokuvaajia ja suvussa on myös oikea luontokuvaaja, joten se jäi kuvaseinäksi, jota ei tarvinnut 'sääliä', vaikka kuvat välillä laitetaan uuteen muodostelmaan.

Ja sitten näin jossain aikakauslehdessä seinän, jossa unelmatapettini: kananmunan valkoinen pohja, turkoosia köynnöstä ja siellä täällä valkeita kukkia. Se oli Laura Ashley ja huimaava tarjous: soitin siitä paikasta ja tilasin rullat ja vielä yhden päälle varoiksi. Tuo tapetti määritti sitten vierasmakkarin värit, se määritti myös värejä lähellä olevaan takkahuoneeseen ja kun täytän seuraavat pyöreät, minulla on vierasmakkarin vieressä turkoosi toalet, jossa istun juomassa synttäripäivänä kuohuviiniä malvanvärisestä retrolasista!

Sängyn päälle hankittiin valkea päiväpeitto sinisillä koristeilla. Kivituikut rottinkipöydällä ovat turkoosit ja verhot ylipitkät ja luonnonvalkoiset. Tuoli on Lumikenkä -rottinkituoli ja ikkunalaudalla ovat ympäri vuoden kotilot ja merenrannan kivet. Talviaikaan myös pieniä kirkkaita lamppuja, joiden valossa on kiva levätä tai nukahtaa tms. Tumma pajukori sisältää varatyynyt ja ruskea tuoli on kodin peruja ja siihen voi laskea vaikka huovan. Ikkunassa on myös tummat, kirsikkapuiset sälekaihtimet, mutta niitä ei ole laskenut alas kukaan muu kuin jetlagista kärsinyt Kanadan vieraamme.

Laura Ashleyn tapetti yllätti hauskasti: Lehtikuvasta en nähnyt kuviosta kaikkea ja saimme lisäbonuksena köynnöksen lomassa lentelevät valkeat perhoset!

HÄRKÄ 20.4.-20.5.

Härkä on järkkymättömän määrätietoisuuden ja tahdonvoiman merkki. Jos olet syntynyt Härän merkissä, tiedät todennäköisesti jo elämäsi varhaisessa vaiheessa mitä haluat. Pääset ehkä hitaasti alkuun mutta olet päättäväinen ja itsepintainen, ja kun olet kerran asettanut itsellesi päämäärän, tuskin mikään voi estää sinua saavuttamasta sitä.

Pohjimmiltasi sinä arvostat aineellisia asioita - rahaa, turvallisuutta ja joskus jopa valtaa; olet luonnostasi varovainen eivätkä sinua kiinnosta keinotteluun vivahtavat uhkayritykset, joiden avulla voi rikastua nopeasti. Sinä et usko onneen etkä kohtalon oikkuihin - sitkeästi uurastaen pyrit päämäärääsi ja kärsivällinen luonteesi on ihanteellinen apu hitaan mutta varman menestyksen saavuttamiseksi.

Merkkisi hallitsee rahaa ja yleensä tulolähteitä; sinä pidät maallisista hyvyyksistä ja ne ovat yleensä kalliita. Vaikka olisit omistautunut liikeasioillesi tai työllesi miten täydellisesti tahansa, sinun on saatava saavutuksistasi myös aineellisia todisteita.

Härkä on kiinteä merkki, ja olet ehkä tyytyväinen kun voit tehdä juuri sitä mitä olet aina halunnutkin tehdä. Sinun on tosin vaikea mukautua uusiin tilanteisiin ja oloihin, mutta ihmisen jolla on sinun merkkisi edellytykset ei pitäisi rajoittua vain yhteen toimintapiiriin eikä luopua yhdestäkään mahdollisuudesta ilmaista itseään.

Monet härät havaitsevat, että heillä on kykyjä sellaisellakin alalla, jota he ovat pitäneet vain harrasteena. Sinun merkkisi edustajat kaipaavat usein purkautumista taiteen keinoin, ja koska hallitseva planeettasi Venus merkitsee ilmaisun kauneutta huomaat todennäköisesti, että jokin taiteenala - maalaustaide, musiikki tai näyttämötaide - tyydyttää tuon tarpeen.

Kiinteissä merkeissä syntyneillä on usein ristiriitainen luonne, eikä Härkä ole poikkeus. Olemuksesi on viehättävä ja puoleensavetävä, ja silloin kun olet rakastettava ja auttavainen, sinun on helppo miellyttää ihmisiä ja saada sopivia tilaisuuksia. Miinuspuolellasi sinulla on sokea pilkku: sinun on vaikea eritellä itseäsi. Et pidä vastaväitteistä etkä arvostelusta - vaikka ne tarkoittaisivat pelkkää hyvää. Muutut helposti kerrassaan riitaisaksi ja omaksut jyrkän "hyväksy-minut-sellaisena-kuin-olen" -asenteen.

Härkä on maamerkki, ja sinä olet luja, kestävä ja luotettava. Tarvitaan melko paljon, ennen kuin luja luonteesi horjuu tai luovut aikeistasi. Tavallisesti olet rauhallinen ja hillitty, mutta kun kärsivällisyyttäsi on koeteltu äärimmilleen tai tunnet joutuneesi petetyksi, toisten on parasta varoa, sillä silloin sinusta voi tulla raivostunut härkä.

Härkä-Venus -yhdistelmän ansiosta sinulla on niin monia hyviä ominaisuuksia, että sinun on pyrittävä voittamaan ne huonot puolet, jotka voivat vähentää mahdollisuuksiasi. Sinun ei tarvitse muuttua yhtäkkiä kokonaan toisenlaiseksi vaan sinun on käytettävä hyväksesi päättäväisyyttäsi ja sinnikkyyttäsi, jotta pääsisit sellaisista epämiellyttävistä piirteistä kuin aineellisten arvojen ihaileminen, itsepäisyys ja uppiniskaisuus.

Olet sangen fyysinen olento ja pidät maallisista nautinnoista. Kaikki mikä ei sinua miellytä jättää sinut kylmäksi ja välinpitämättömäksi etkä yritäkään esiintyä muunlaisena. Härät arvostavat yleensä aistillista mielihyvää tuottavia asioita kuten hajuvesiä, tyylikkäitä vaatteita, hyvää ruokaa, kauniisti sisustettua kotia ja fyysistä vastakaikua.

Avioliitto, koti ja perhe merkitsevät sinulle paljon ja haluat hankkia perheellesi sitä ylellisyyttä, jota itse pidät niin tärkeänä. Olet ystävällinen ja uskollinen niille joita rakastat, mutta sinulla on taipumus muuttua kovin omistushaluiseksi. Toisaalta jos mielesi jostakin syystä muuttuu, voit katkaista suhteen ehdottoman lopullisesti.

KUUTAR

MERI JA LUNA

NEVER SAY NEVER

Olen aina sanonut, että minulle ei koskaan tule TV-tuolia. TV-tuolilla tarkoitan semmoista isoa möhköfanttia (kts. kuva), joka on liian suuri, siinä on makuuasentosysteemeitä ja se on epäesteettinen. Sitten äitini halusi huonekaluostoksille. Minä ja mieheni mukana. Huonekaluhalli oli tylsä, iso ja valtava. Minä en pidä mistään tylsästä! Otin lähimmän tuolin, minkä näin ja annoin äidin ja mieheni alkaa etsiä äidille TV-tuolia. Jotain tapahtui. Minä nukahdin! Heräsin siihen, kun äiti ja Armas seisoivat edessäni ja äiti valitti, että 'täällä ei ole mitään hänelle sopivaa'. Sitten hän alkoi tarkemmin tutkia, mikä on tuoli, joka saa ikivalvoja-tyttären nukahtamaan ja hän osti tuolin altani.

Kun TV-tuolitoimitus saapui olimme jo palanneet kotiimme Muuratsalon saarelle. Viikon oli Luvialta päin ihan hiljaista ja sitten äiti alkoi soittamaan, että 'tuoli on liian iso hänen olohuoneeseensa' ja että 'hän ei pääse sieltä syvältä ylös' ja että 'voisitteko te ottaa tämän'. Muutaman viikon harkinnan jälkeen uhrauduimme ja sijoitimme möhköfantin kirjastoomme/minun toimistooni ja mitä tapahtuikaan: Tuoli on nyt mieheni rakkain mööpeli. Siihen hän sijoittaa väsyneen itsensä ja rentoutuu tuota pikaa unten hellään huomaan.

Tarinan opetus: Never say never!

TUNDRAURPIAINEN

Älkää lopettako lintujen ruokintaa vielä. Jatkakaa huhtikuun lopulle, niin varmistatte puutarhanne pikkuapulaisten eloonjäämisen. Minä syötän seosta, jossa hakattua maapähkinää, kauraa (varpuset ovat katoamassa!) ja auringonkukansiemeniä. Talipötkö roikkuu ei niin kauniina, mutta hyödyllisenä ison syöttölaudan yläpuolella. Mikäli haluaa tarjota lintujen tarvitseman rasvan kauniisti, voi sulattaa kattilassa kookosrasvaa ja sekoittaa siihen siemenet, pähkinähakkelukset yms. Sitten hieman jäähtynyt seos kaadetaan laakean savivuokaan, joka on ensin kunnolla kastettu veteen. Päälle voi laittaa koristeeksi maapähkinäkekoja ja muutaman hasselpähkinän oravien iloksi. Olen antanut näitä syöttöruukkuja joulun aikaan jopa lahjaksi. Laittakaa muistiin seinäkalenteriin joulukuun kohdalle. Syöttöpisteitä kannattaa olla useita etteivät heikommat ja aremmat jää ilman.

Laudalla ja talilla ovat vierailleet sini-, tali-, töyhtö-, pyrstö- ja hömötiaiset, punatulkut, urpiaiset, tikat ja lajeja, joita en edes tunnista. Myös arka herra närhi on alistunut syöttämiseeni ja tuonut jopa rouvansa mukanaan. Närhen siipipeilin sini ei ole tästä maailmasta...

On jo kiire tarkistaa linnunpöntöt. Puutarhan hyödyllisin tuhoötököiden napsija on kirjosieppo, joka on pönttöpesijä.

Nyt odotan mustarastasta, jota ei ole tänä talvena näkynyt. Luultavasti jossain on paremmat tarjoilut. Kohta kuitenkin alkaa aika jolloin nukun ikkuna auki ja yömusiikkina soi mustarastaan huilu...

SUDEN HETKI

Denise Mina on massasta poikkeava dekkarikirjailija. Varmaan persoonalliseen tyyliin on paitsi henkilökohtainen vaikute myös oma Skotlanti –lisänsä. Kostea Skotlanti, fish and chips, työttömyyden Glasgow, repivät ristiriidat katolisen köyhyyden ja muun väen välillä ja sitten juuri ’se jokin’.

Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE, 2009). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.

Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.

Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”

Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…

Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:

”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”

”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”

”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”

Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”

Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.

Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto (The Field of Blood, LIKE, 2008)…

VALEUNIKKO

TURKOOSI

Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.

Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten

ja vihreät silmäni kosteina etsien...

Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.

Meitä erottavat vuodet olivat pitkät.

Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.

Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.

Päivän kuumimalla hetkellä levähdän sykomoripensaan varjossa.

Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.

Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni

turkooseissa.

Huomaan: yksi turkoosi on pudonnut. Ehkä sen poimi Theban kadulta hän, jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi...

- Leena Lumi -

POETICUS ACTAE

Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen ihailussa.
Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen pinnalle.
Minä ryömin köyrynä puutarhani iholla.
Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.
Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää - toivon varmasti syntyä.
Polvillani rukoillen siitän viillot täyteen: "Poeticus Actae, Poeticus Actae..."
Riemusta vavisten suljen haavat suudelmin.
Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä ei tohdi olla kumartamatta
valkeaa päätään, levittämättä huumaavaa tuoksuaan
- Runoilijan tulla.

PÄÄSIÄISNOIDAT MERI JA LAURA

BESSU!

LUMI

Keski-Suomessa, Muuratsalon saarella on satanut aivan valtavasti lunta viimeyön aikana. Aamulla herätessä luulin olevani siinä Muumilaakson tarinassa, jossa Muumilaakso hautautuu suloisesti lumeen. Lumi puhdistaa. Lumi rauhoittaa. Lumi antaa ajatuksille tilaa. Lumi opettaa slow-elämää. Lumi koristaa puut valkeaan huntuunsa. Lunta rakastaa punainen noutajani NovaScotiasta. Lumihiutale on yhtä suuri ihme kuin tähti. Lumikuningattaret ovat oma lajinsa. Lumiukot ilahduttavat, tuovat hymyn huulilta silmiin asti. Lumi saa aikuisetkin hulluttelemaan ja nauramaan. Lumiratsastus on valkoinen onni. Lumienkeli. Lumisuukko. Lumilinna. Jäljet lumessa vievät Salaiseen Paikkaan...seuraa niitä: kuiskaan Lumisalaisuuden.

TUNNELMALLISTA PÄÄSIÄISTÄ IHANILLE LUKIJOILLENI!

TARASCON BEIGE

MUUMIMUKITELINE

THE LOVELIEST GIRL IN THE WORLD

MAAILMAN IHANIN TYTTÖ

Rakastettu Maailman Ihanin Tyttö/ The Loveliest Girl in the World on kasvutarina näkyväksi tulemisesta ja itsen hyväksymiestä. Kirja pohjautuu kymmenen lastenkodissa varttuneen tytön ja valokuvaaja Miina Savolaisen vuosikymmenen jatkuneeseen, palkittuun valokuvaprojektiin. Sen satumaisissa kuvissa nuoret ovat saaneet nähdä itsensä vahvana ja ehjänä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi.

Omakuvan hyväksyminen on itsen hyväksymisen vertauskuva. Maailman ihanin tyttö on esimerkki voimauttavan valokuvan menetelmästä ja taiteen parantavasta voimasta.

Lumoava koko perheen taidekirja lahjaksi omalle maailman ihanimmalle ihmiselle!

Kirjatilaukset ja lisätiedot: http://www.voimauttavavalokuva.net/

HEVOSEN HENKÄYS

Teija Sillgren Koskenpäältä järjestää Hevosmiestaito-kursseja. Hänestä löydät enemmän http://www.hevosenhenkays.net/ Kurssien luonteesta kertoo parhaiten Teijan oma runo:

Kun kosketuksesi hevoseen on kuin henkäisy,

se on vahvempi kuin mikään voimakeino.

Annat vapauden hevoselle seurata sinua

omasta tahdosta ja halun olla luonasi.

Sen tunteen haluan jakaa kanssasi.

ELÄIMET ELÄMÄSSÄNI

Kirjojen lisäksi elämässäni on muitakin intohimoja ja nyt käsittelen lyhyesti yhtä. Olen henkeen ja vereen Eläinten Puolesta. Minulla on aina ollut koira ja joitakin aikoja sitten löysin uudelleen nuoruuteni harrastuksen ratsastuksen, kiitos Teija Mäkisen Ihanien Issikoiden. Teijan talli sijaitsee Petäjävedellä ja tulen aika ajoin mainostamaan ja kertomaan tarinoita hänen talliltaan kuin myös tuomaan esille muita eläinmyönteisiä projekteja. Katso enemmän http://www.teijantalli.net/

Nähdessäni ensimmäisen kerran Hrönnin minussa huojahti. Viime kerralla jo kyykin pilttuussa ja hengitimme toisiamme. Ei ollut mitään muuta. Vain puhdas autuus!

PALMUSUNNUNTAITA

Tunnelmallista Palmusunnuntaita kera suklaamunien ja Franckin Lokerovadin.

NEFERTITIN JÄLJILLÄ

Mikäli olet kiinnostunut historiasta ja Egyptistä, olet lukenut Sinuhesi monasti ja katsonut televisiosta kaikki pyramidien kaivausdokumentit, matkakohteesi saattaa olla Kairo. Sieltä löytyy mm. Papyrus Instituutti, jossa voi tutustua papyruksen valmistukseen ja ostaa kotiin ripauksen muinaista Egyptiä.

CHABLIS JA JUTUN LOPPU

Viikonlopun vinkiksi suosittelen valkoviiniä Chablis 1er Cru Les Vaudevey ja TV1 alkaen klo 22, jolloin esitetään Graham Greenin romaaniin perustuva elokuva Jutun loppu: romanttinen, hieman pateettinen, itkettävä, naispääosassa ihastuttava Julianne Moore. Miespääosissa Ralph Fiennes ja Stephen Rea.

Filmi vie meidät sodan aikaiseen sateiseen Lontooseen, jossa nainen rakastaa kahta miestä. Kerran näinkin päin, sillä kautta aikojen miehet ovat 'rakastaneet' monia naisia!

Sytyttäkää kynttilät ja ottakaa nenäliinat esille, nyt avataan kyynelpuroja!

MERI AINA MINUSSA

SALAINEN PUUTARHA

Tapetoimme makuuhuoneen päätyseinän kasvitieteilijä Linnén kunniaksi suunnitellulla tapetilla Salainen puutarha. Hyllykkö on vanha, rakas huutokauppalöytö ja kuten näkyy kirjoja on meidän kodissa kaikkialla.

Vanha tuoli on lapsuudenkodista mukaan lähtenyt ja niitä on kaksi.

GLADIOLUKSIA

Minun mielestäni olisi aivan ihanaa, jos kotona olisi AINA maljakossa kukkia. Onneksi suvella niitä saa omasta puutarhasta.

DINA

Tyttäremme Merin koiruus, kääpiövillakoira Dina, tuli meille 'hoitoon' ja lähtee vasta sunnuntai-iltana. Old Grande Diva Olga N., novascotiannoutajamme, 11 vee, piristyy kovasti vilkkaasta veitikasta eikä mekään ehditä sammaloitua, sillä meno on varsin villiä, mutta ehdottomasti hauskaa!

KAUNEIMMAT KLASSIKOT

Asun Muuratsalon saarella kiven heiton päässä Alvar Aallon kesähuvilasta ja olen kotoisin Villa Mairean nurkilta, joten kirja Kauneimmat klassikot/ Sisusta kotisi ajattomasti (Living retro, Gummerus, 2009) tarjosi minulle unohtumattoman aikamatkan retrotyyliin 1950 –luvun eleganssista aina 1970 –luvun ylenpalttisuuteen.

Kirjan kirjoittajan Andrew Weavingin punaisena lankana on vintage –tyyli ja 1900 –luvun muotoilu, joten Alvar Aallon kohtaaminen on väistämätöntä ja odotettua. Valokuvaaja Andrew Woodin näyttävien kuvien välityksellä pääsemme vierailemaan inspiroivissa kodeissa ympäri maailmaa, joten uusien sisustusideoiden saanti on varma juttu.

Koti nähdään eräänlaisena minuuden jatkeena. Toiset seuraavat orjallisesti trendejä ja uusivat värimaailmansa ja kotinsa yhtä usein kuin vaihtavat vaatevarastonsa. Toiset taas haluavat kehittää omaa tyyliään kieltäytyen muuttamasta kotiaan sisustuslehtien ja kirjojen vauhdissa.

Ajattomat klassikot eivät edellytä sisustajalta mitään erityistä sääntöä. Retrotyylille on ominaista vain sen kronologia ja monisärmäinen olemus, joka voi sisältää yhtä hyvin hienostunutta glamouria kuin vähäeleistä tyylikkyyttäkin.

Weavingin kirja kirja esittelee mielikuvitusta kiihottavasti eri retrotyylien kannattajien koteja. Löydämme sieltä täältä Alvar Aallon, Eero Saarisen ja muiden huippusuunnittelijoiden töitä.

Courtney ja Joy Newmanin vuonna 1969 rakennetussa talossa Palm Springsin itäpuolella kohtaamme 60 –luvun lopun ja 70 –luvun alun tunnusmerkit: paksuja kokolattiamattoja, ylellistä nahkaa, teräs- ja lasikalusteita sekä rehevää, rohkeaa värien ja kuvioiden käyttöä. Newmanin perheen suosikkikalusteet – Eero Saarisen Tulppaani-ryhmä ja Knollin tuolit – ovat kunniapaikalla perheen ruokailutilassa. Olohuoneessa puolestaan katseenvangitsijana toimii utahilaisella, valkoisella kivellä päällystetty herkän läpikuultava takka.

Tämän hetken asumisen kuuma sana on loft, joka sai aluksi suosiota 1960 –luvun New Yorkissa taiteilijakoteina. ”Oma Lontoon kotini sijaitsee entisessä koirankeskitehtaassa. Kyseessä on ensimmäinen tehdaskäytöstä asunnoksi muutettu tila koko Britanniassa. Lopputuloksena on runsas ja tilava asunto”, kertoo Andrew Weaving omasta kodistaan.

Kauneimmat klassikot –teos on kuin herkullinen jälkiruoka: sitä haluaa lisää ja lisää. Kuvia katsoo ja yhtäkkiä tajuat, että joko rakennat vielä kerran uuden talon tai yksi ulkoseinä puretaan ja siihen tulee…Tai sitten sitä löytää herkullisia yksityiskohtia: tauluja, koriste-esineitä, peilejä, uusia väriyhdistelmiä ja päättää lähteä ’kollaamaan’ Euroopan antiikkitoreille peräkärry auton perässä. Muistan vieläkin sen yhden peilin, joka ei mahtunut Saksassa meidän henkilöautoon…

Jokainen löytää varmasti Weavingin kirjasta omat suosikkinsa, niin minäkin. Minulle tärkeintä on valo. Miten valo tulee sisään ja mitkä ovat valon kehykset, sen tähden istuisin mieluusti Jonathan Adlerin ruokapöytään. Adlerin ja hänen kumppaninsa Simon Doonanin koti leikkii charmilla, iloisilla väreillä ja itsevarmalla dynamiikalla ja heidän ruokailuhuoneessaan on valo otettu haltuun äärimmäisen kauniisti.

Monet ystäväni ovat nyt sairastuneet sekä sisustus- että retrokuumeeseen, joten tästä Weavingin taiteellisesta ja asiantuntevasta kirjasta he saavat apua ’poltteeseen’. Lähde sinäkin aikamatkalle sisustuksen lähimenneisyyteen ja löydä oma suosikkisi. Lupaan, että tämä kirja on pitkitetty nautinto!

AUTIO MAA

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -

Marguerite Duras: Kirjoitan

Viime viikon lauantaina löysin Jyväskylän Kirjamessuilta pienen, kiinnostavan kirjasen. Kirjoitan (LIKE 2005, suoemmnos Annika Idström) on Marguerite Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78 –vuotiaana.

”Kirjoittaminen oli ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua.”
Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) oli todellinen boheemi, tinkimätön ajattelija, joka ei kumartanut ketään. Hän oli ehdoton ja kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli alkoholisti, joka auliisti tunnusti paljonko joi.

Eittämättä on selviö, että hänen kirjansa ovat olleet ja ovat tiukkaan pakattuja, tajunnan räjäyttäviä pommeja. Kuitenkaan en tuonut tähän moderniin kirjapäiväkirjaani sitä Durasin kirjaa, joka oli minulle vaikuttavin. Ei, ei se ollut Rakastaja!, vaan Hiroshima, rakastettuni. En jaksa…en voi…(Durasin tyyliin…), sillä vietin nuoruuteni Vietnamin sodan kaasuissa. Lapsuuteni päättyi John F. Kennedyn murhaan ja olin silloin vasta kymmenen…

Olen vertaillut hieman huvittuneena eri arvioita Durasin kirjoitustyylistä ja huomannut monien, en vain itseni, liikkuvan tässä aiheessa heikoilla jäillä.

Kirjoitan –kirjasen kääntäjä on Annika Idström ja hän kertoo näin:

Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konventioita. Teoksiaan hän kutsuu usein sanalla écrit – mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyvät äärimmäisessä keskittymättömyyden – hajoamisen? – tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin tiivis siivilä, reikiä täynnä. ”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta, rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin.

Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian…

Minulla ensimmäinen sana oli raaka, tarkoittaen julmaa ja sen kuorrutteena karkeutta. Seuraava oma määreeni olikin jo ’muutamassa sanassa kaikki’…Joku arvostelija kutsuu Durasin tyyliä vaikeutetuksi kerronnaksi ja siihen minäkin viittaan  Lol V. Steinin elämässä. Heti kohta toinen arvioitsija kirjoittaa Durasin selkeästä ja kirkkaasta tyylistä! Kolmas mainitsee kiihkeän omaleimaisen tyylin, joka sinänsä on varsin osuvasti sanottu ollen nimittäjä kolmelle aiemmin sanotulle…Ehkä tämä riittää. Ehkä Durasin tekstejä ei tarvitse eritellä vaan elää!

”Trouvillessa oli kuitenkin ranta, meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa. Sitä yksinäisyys oli siellä.

Trouvillessa katselin merta sen ääriin saakka. Trouville on koko minun elämäni yksinäisyys. Sama yksinäisyys on minussa vieläkin, tuossa, muuttumattomana ympärilläni.

Suljen toisinaan ovet, puhelimen, en puhu, en halua enää mitään.

Sanonpa mitä hyvänsä, en saa koskaan selville miksi joku kirjoittaa ja joku toinen ei.”

”Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton. Kirjailija on hellittämätön. Ilman ruumiillista voimaa hän ei voi kirjoittaa. Hänen on ylitettävä itsensä, oltava voimakkaampi kuin mistä kirjoittaa. Niin, se on merkillistä. Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista. Yhteiskunnan massiivisesta, toivottomasta karkeudesta. Tuskasta, niin. Kristuksesta ja Mooseksesta ja faaraoista ja kaikista juutalaisista ja juutalaislapsista; kyse on myös hillittömästä onnesta. Aina, niin se on.”

*****

Lisäksi olen lukenut Durasilta Tuskan

Marguerite Duras: Tuska

Hyvät lukijani! Yli sadan tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan.

Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.

Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.

Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.

Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.

Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:

Prologi

Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.

Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.

Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalaisen poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.

Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.

Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.

Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.

Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.

Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.

Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.

Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.

Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.

Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.

Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.

Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.

Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”

VILLA RONI

UNELMIEN HUVIMAJAT

Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.

Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.

Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.

Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.

Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.

Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…

Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!

Tommy Tabermann: Eroottiset runot

Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’!

Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!

Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja me monet muut kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!

Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Älä lue Eroottisia runoja yksin!
No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!

Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.

Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa

Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta

Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen

Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa

Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,

ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä

Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta

PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!

*****

Rakkaudella Tommy♥ , joka vedit minulta maton alta nostamalla kirjojen signeerauksen jälkeen minut syliisi ja jalat irti ilmasta. Ja ne poskisuudelmat eivät olleet mitään kuivia ranskalaisia ilmaan huitaistuja, vaan kunnon muiskuja. Mieheni sanoi, että ilmeeni oli näkemisen arvoinen. Jossain päin blogia olen mielestäni muistellut Tommya, mutta en muista missä...Meissä kohtasi kaksi karjalaista eli kummallakin toisen vanhemman puolelta vilkasta karjalaista olemusta. Tommy oli unohtumaton♥


*****

Runokirjat Leena Lumissa

EVE REHN

Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke-elämys!

Rakas kuuletko, käteni kohotan -

voitko kuulla sen...?

Jokaista liikettään kuunneltavan

aina epäilee yksinäinen.

Kuuletko rakas, silmäni suljen

sen pystythän kuulemaan!

kuuletko rakas, ne aukaisen...

...miksi täällä et olekaan?

Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden

liikahdukseni vähäisin,

piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden

liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa

tähdet radallaan kulkevat.

Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.

Voin sirot ranteet tunnistaa

kaukaisten enkelten.

Ajatukseni kohdetta: Sinua

kuitenkaan näe en.

Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä

Prologi

Aksel Sandemosen läpimurtoteso Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.

Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!

Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…

Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, jota on nimitetty Janteksi.

Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi jantenmiestä, ja toinen tappoi toisen.

”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”

Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:

Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.

Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.

Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.

Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä tet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?

Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.


Espen Arnakke kertoo:

Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.

Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vian kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?

Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet, silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.

Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.

Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.

Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.
Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?
Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä e halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.

Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.

Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”

Epilogi

Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina!