Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

En minä aina ole näin kiukkuinen ja inhottava. Kun ihmiseltä viedään jalat, pakkovieroitetaan viinasta ja pannaan makaamaan helvetin rumaan huoneeseen yksinään, olen varma, että siinä katkeroituisi itse kukin. Eiköhän se sinullekin jonakin päivänä selviä, että ilman rahaa ihminen on aika yksin. Ellei sitten ole todella mukava ihminen, mutta se taas on liian vaivalloista. Rahalla saa paljon uskollisempaa rakkautta. Jos odottaa muiden rakastavan vain ihmistä itsessään, on kauheat paineet olla koko ajan rakastettava.

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle (Minerva 2013) erottuu takuulla kaikesta muusta syksyn kirjasadosta, sillä Siina on uskaltanut kirjoittaa hulvattoman ja humoristisen kirjan. Paljastan heti, että suomalainen huumori ei pure minuun ollenkaan. Launtai-iltaisin katsomme vain brittijännärin televisiosta ja ellei sitä tule, on aina varalla joku elokuva. Pelkään ruttoakin enemmän suomalaista huumoritelevisioviihdettä. Väistän myös tilaisuuksia, joissa on lavalla joku mukahauskanpuhuja, sillä kun muut nauravat hah-hah-hah, minua sattuu vatsasta ja kärsin. Sen sijaan minua naurattaa sellainen, jolle ei ole korrektia nauraa. Toisaalta nauran myös brittihuumorille ja monet Saul Bellowin kirjat ovat saaneet minut nauramaan ääneen. Hyvin epäluuloisena tartuin Siinan kirjaan, mutta niin vain kävi, että Kukkia Birgitalle, tämä hävyttömän hauska kirja sai minut nauramaan ääneen. Täytyy varmaan yrittää selittää…

Kirjan repäisevä tarina alkaa siitä, kun nuoren Miskan matkoilla oleva äiti soittaa ja pyytää poikaansa toimittamaan kukkia hänen serkulleen Birgitalle Aurinkoiseen hoitokotiin.  Tehtävä ei olisi antisankari Miskalle voinut enää epämieluisampi olla, sillä hänen käsityksensä onnesta on asua vain lapsuudesta asti parhaan kaverinsa Villen kanssa, olla tekemättä yhtikäs mitään ympäristönsä ja itsensä eteen, muista ihmisistä nyt puhumattakaan. Miskan auvo on jointti ja saada vain olla rauhassa. Miska tuntee kuitenkin äitinsä ja tietää, että paras noudattaa tätä pientä toivomusta ettei vain ala sataa suurempia ja niinpä hän hankkiutuu Aurinkoiseen hoitokotiin, jossa kohtaa kiltin, vanhan mummelin sijasta vähän päälle kuusikymppisen kiukkuisen, jalattoman Birgitan, joka laatii itse omat lakinsa. Miskan yrmeys ei pelota ollenkaan Birgittaa, vaan jotenkin suorastaan piristää. Tässä pieni ja kilteimmästä päästä näyte tutustumisen alkuajoilta:

Minä olen niin rikas alkoholisti, että olisin voinut hukuttautua viinaan sata kertaa, ja toisetkin sata vielä siihen päälle, jos olisin hoksannut ennen kuin jouduin tänne. Minulla on oikeus viinaan ja onnellisuuteen. Eikä sen onnellisuudenkaan kanssa ole niin väliä, jos vain saa viinaa, Birgitta sanoi yhtäkkiä rauhallisesti.

On tietysti oikeus, kaikilla on, jotka pääsevät sitä itse ostamaan.

Vittuilet, Birgitta tokaisi.

Vähän, tunnustin.

On helppo vittuilla, kun toisella ei ole jalkoja.

Kieltämättä.

Ennen kuin Miska on asiaa itsekään tajunnut hänestä tulee Birgitalle vakituinen vieras erityiskukkatuliaisineen. Hän myös tutustuu hoitokodin muihin asukkaisiin ja sen ulkopuolella herra Kurttuun. Miska-poloinen, täysin mielestään väärinymmärretty ihmisparka ,sotkee kaikki asiat niin pahasti, että tekee Birgitasta läheisriippuvaisen, herää omituisella herra Kurtulla puuhka kaulassaan, suututtaa parhaan ystävänsä Villen ja haukkuu tämän uutta, suloista tyttöystävää Manalan portoksi ei yhden, vaan useamman kerran. Kirkkaimpina hetkinään hän jopa miettii, että:

Jos olisi kahdenlaista vanhustenhoitoa, joista toinen pyrkisi pitkittämään elämää mahdollisimman kauan ja ilman suolaa ja toinen tekemään lopusta niin hauskaa kuin suinkin, luulenpa, että pitkän elämän vanhustentalot olisivat aika tyhjillään.

Surkeimmillaan Miska on tajuttuaan menettävänsä Villen ystävyyden. Tällöin koviksemme purskahtaa tavan takaa valtavaan huutoitkuun, niin isoon, että meinaa tukehtua. Parku on niin valtava, että suusta ei tule sanaakaan eikä sitä välttämätöntä  ’anteeksi’, vaikka kuinka yrittäisi.

Olen parina yönä lukenut tämän kirjan ja Lumimies väittää minun nauraneen melkein yhtä paljon kuin lukiessani yhtä elämäni parhaista kirjoista eli Thomas Mannin Taikavuorta, jossa ollaan myös tavallaan hoitokodissa, sillä Taikavuoressa Hans Castorp matkustaa muutamaksi viikoksi Berghofin tuberkuloosiparantolaan ja jää sinne hyvin outojen tapahtumien seurauksena seitsemäksi vuodeksi. Tiuraniemi on Taikavuorensa lukenut ja mainitseekin ko. kirjan ainakin kahdesti. Taikavuoresta haltioitunut ei sairaudelle kumartele, vaan repii siitä mustaa huumoria niin että heikompia hirvittää. Ihan yksi lysti, mikä on normihuumoria, sillä jos nauraa Kukkia Birgitalle niin nauraa. Pakko mainita, että tässä Siinan kirjassa ei mielestäni naureta niinkään sairaudelle ja jalattomuudelle, ei edes alkoholismille, vaan aivan muulle ja se mille, selviää vain kirjan lukemalla. Tekee mieli vielä vinkata, että jos pidit tv-sarjasta Mullan alla (Six Feet Under), pidät tästä kirjasta. Itse katsoin joka ikisen Mullan alla –jakson.

Kukkia Birgitalle on ainakin minun mielestäni myös kannanotto vanhustenhoitoon, vaikka Birgitta ei tokikaan täytä vanhuksen kriteeriä, mutta saamme kurkistaa, mitä se on isollakin rahalla, mitä tasapäistävää, masentavaa kuoleman odotushuonetta, jossa pitäisi saada kicksit virkkaamisesta ja joulupipareista. Olen usein miettinyt, miten yhteiskunta selviää vanhoista hipeistä, joille vaatteet on sen aatteet, jotka syöttää apinoita ja talloo nurmikoita ja vaikka polttaa kukkaa, jos niin vielä haluaa. Minne kärrätään ikihipit, joille säännöt on tehty vain rikottaviksi vai onko niin, että yhteiskuntaamme muodostuu sisältäpäin rakentuen harmaahapsihippien kommuuneja, joissa vanhoja muistellen jammataan Hairin tahdissa auringonnousuun, kuten silloin vuonna Woodstock ja ’make love not war’.

Hauska, rohkea kirja ja jotenkin sopivasti suomalaisia jämähtäneitä vanhus- ja invalidiasenteita ravisteleva! Koska Birgitta on vasta täyttänyt kuusikymmentä, hänestä ei ole vanhukseksi, mutta hänestä on naiseksi, joka on viettänyt villin elämän. Tähän elämään liittyi eräs Evert ja love story, joka ei liity peniksen kokoon, eikä oraalisiin taitoihin, mutta ehkä ripaukseen magiaa:

Evert kumartui ja työnsi päänsä Birgitan hameen alle. Birgitta henkäili niin hiljaa kuin pystyi, mutta lopulta hänen oli purtava nyrkkiä, ettei huutaisi laalaalaalaa. Tunnekuohu oli valtava, Birgitan aistit olivat hieman sekaisin, mutta hän näki selvästi Evertin nousevan ylös sininen undulaatti suussaan. Evert ojensi undulaatin istumaan Birgitan pään päälle, suuteli Birgittaa ja katosi.

*****

Mahtavaa, että Kukkia Birgitalle löytyy nyt myös saksalaisesta kirjakatalogista! Ja millä kannnella: Taidan ostaa tämän syyskuussa Saksasta ja panostan samalla suosikkikieleeni, joka on pahasti ruosteessa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjan pauloissa  Annika K  Anni  Taika  ja Krista