Kjell Westö: Kangastus 38

Thunen mielestä Jary näytti vanhalta harmaahaikaralta, pelottavan alistuneelta olennolta, joka ei vähääkään muistuttanut sitä nuorta miestä, joka kymmenen vuotta sitten oli ollut kaupungin suuria boheemeja, ihailtu ja rakastettu mutta myös monien inhoama, niin pinnistetyn puhelias että hän usein vei enemmän tilaa kuin ympäristö jaksoi sietää. Ja ehkä myös enemmän tilaa kuin hän itse jaksoi sietää? Siksikö polku oli johtanut tänne Kuparipuron sairaalan auringossa kylpevään käytävään, senkö takia Jary oli muuttunut kultalinnusta siipirikoksi vain kymmenessä vuodessa?

Kjell Westön Kangastus 38 (Hägring 38, Otava 2013, suomennos Liisa Ryömä) kertoo sekä kultalintuina itseään pitävistä parrasvaloissa loistavista kuin siipirikoista vaiettujen salaisuuksien varjoissa. On vuosi 1938, jolloin Neuvostoliitossa Isä Aurinkoinen, Saksassa Hitler ja Italiassa Mussolini alkoivat loistaa pimeän 'valona', historian synkkänä lukuna, ulottaen lonkeronsa pikkuiseen Suomeenkin. Maa on tuskin selvinnyt vuoden 1918 sisällissodasta – voiko veljessodasta ikinä selvitä? – ja asianajaja Carl Thune istuu toimistossaan sanellen asiakirjaa rouva Wiikille, joka on aina yhtä hillityn asiallinen ja tyylikäs. Thunella on menossa oma avioeroprosessi ja epämääräinen tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne valtaa usein hänen mielensä. Edes keskiviikkokerho ei voi häntä enää piristää, pikemmin tuntuu, että ikiaikainen kaveriporukka on kuin kaikki maailman ristiriidat pienoiskoossa. Niin Suomeen kuin keskiviikkokerhoonkin tuntuu levinneen näkymätön jakolinja, jossa toiset kiittelevät Hitlerin saavutuksia ja toiset kauhistellen ja epäuskoisina katsovat, miten sokeita jotkut voivat olla. Carl Thune tietää tasan tarkkaan, mitä mieltä hän on, mutta sävyisänä miehenä yrittää vain tasoitella kaverikerhossaan, jossa juutalainen näyttelijä Joachim ”Jogi” Jary, hohtaa milloin kärsivänä, milloin uhmakkaana ja sytyttää keskiviikkokerholaisten väliin kuuman jakolinjan.  Suomi on jälleen kuin vuoden ’18 poteroissa, mutta nyt hieman peitellymmin ja kuin puolustellen, mutta aina löytyy niitä jotka kehtaavat kannattaa fasismia äänekkäästi ja yksi on Thunen oma Ulla-sisar miehinen. Juhannuksena Thune viettää keskisuven juhlaa sisarensa huvilalla Kallvikissä ja:

Vierailulla Ullan ja Sigurdin luona Kallvikissä Thunelle tuli aina kova vatsa, se johtui varmaan siitä että hän salasi heiltä poliittiset mielipiteensä: älyllinen ummetus aiheutti fyysisen. Sinä sunnuntaina hän havaitsi että huussin eteläiselle sisäseinälle oli ilmaantunut uusi koristus, tuore ihailijakuva Mussolinista.

Thunen sihteeri rouva Wiik kantaa omaa pirstaleista menneisyyttään elämän taakkanaan, mutta ei salli sen näkyä hyvin tehdyn manikyyrin, saumasukkien ja hillityn käytöksen läpi. Kukaan ei tiedä, että häntä on kolme: rouva Wiik, Matilda ja Miljaneiti. Kolmijakautunut persoona sisällissodan loppunäytöksen uhrina: Öiset painajaiset, huohotus niskassa, hyönteiset iholla…ennen kuin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mikä oli se paikka, jossa miesten silmistä sammui kipinä ja epätoivo voitti, mutta naisista tuli kuin tiukkaan punottua köyttä: Peräänantamattomia ja loppuun kulumattomia?

Olen noviisi Kjell Westön kirjojen suhteen eli tämä on ensimmäinen Westöni. Otin kirjan ihan tutustuakseni suosittuun kirjailijaan, jolta niin monet ovat lukeneet tätä ennen jo mm. Missä kuljimme kerran tai vaikka Älä käy yöhön yksin. Nyt nuokin kirjat ovat meillä, sillä R. lukee mielellään niin Tuuria kuin Westötä (tietenkin myös McEwania, Irvingiä ja Shriveriä;)

Minulle Kangastus 38 on lähihistoriaamme fiktiivisten henkilöiden kautta. Henkilöiden, jotka olisivat voineet olla kenen vain meistä omaisia, isoiso- tai isovanhempia, ehkä jopa vanhempia. Itse historiaan pahasti jo lukiossa hurahtaneena olen lukenut ehkä jo yliannoksenkin kipeää lähimenneisyyttämme. Kuitenkin tämä Kangastus 38  - vielä. Kjell Westö kirjoittaa uskottavia, kiinnostavia henkilöhahmoja, hän on kuin tavallista kiinnostavampi historiantunti, jossa nyanssitkin tuodaan kaihtamatta esiin. Mitenkään en voinut välttyä ajatukselta, että olen kokenut osin samoja tunnelmia joissakin Eeva Joenpellon kirjoissa. Ehkä Lohja -trilogiassa tai ehkä Elämän rouva, rouva Glad, muistui minulle mieleen rouva Wiikistä. Mitä uutta tämä kirja tarjosi? Onko Kangastus 38 yllättävä vai ei? Ellei ole näistä Suomen jälkipyykin vuosista paljoa lukenut ja/tai kuullut, tämä kirja kannattaa lukea jo tietääkseen, mitä traumaa me vieläkin kannamme. Moniko omista nuoristamme tietää vuoden 1918 jälkeisistä tapahtumista ja moniko käsittää, että Suomessa todellakin oli äärioikeisto, joka kokoontui omiin salaisiin tilaisuuksiinsa ja vain odotti. Kuka on vetänyt käteensä pitkät iltahansikkaat, jotka ovat lähdössä juhliin, jonka kunniavieraana on Suomen silloisen äärioikeiston keulahahmo? Kuka tietää leireistä Suomessa? Kuka muistaa, että vielä ’60-luvulla oli heitä, jotka kaipasivat revanssia? Toisenlaista lopputulosta, kuin minkä päättynyt sota tarjosi. Minulle Kangastus 38 on taidokkaasti kirjoitettua, elettyä elämää. Ei sen enempää, mutta ei myöskään sen vähempää.

*****

Suhteeni Kjell Westöhön ei ole täydellisen neitseellinen, sillä olen vuosikausia kantanut mukanani hänen erästä kolumniaan. Se on yksi jo kellastunut sivu eräästä lehdestä ja siinä Kjell tilittää kauniisti suhdettaan lauluihin, jotka ovat muuttaneet hänen elämänsä. Hänen mainitsee erityisesti kaksi ja niitä kahta olen teille ahkerasti linkittänytkin viikonloppujen tunnelmiin ja ne ovat  Otis Reddingin I’ve Been Loving You Too Long ja Tim Hardinin How Can We Hang On To A Dream. Niin ja tietysti myös ripaus CCR-yhtyettä. Kolumnissaan Kjell kertoo löytäneensä Hardinin katsoessaan televisiosta saksalaista elokuvaa Die Innere Sicherheit, joka kertoo entisestä RAF-pariskunnasta, joka pakoilee terroristimenneisyyttään pitkin Eurooppaa. Vain yksi ainoa sivu, yksi kolumni ja löysin jo monta samaa asiaa, jotka kiinnostavat tyylikästä Westötä ja minua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu  Opuscolo  Jonna  Jaana  Suketus,  Minna,  Joana, Kirsi ja Sara