Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Rakas Ivan, voiko rakkauskirjettä kirjoittaa ihmiselle, jota ei ole koskaan tavannut? Yritän ainakin. Minähän olen nähnyt sinusta vain kuvia lehdissä, kammottavien otsikoiden alla…

Yksinäisyys on kauhea asia, ja olen valitettavasti joutunut kokemaan oman osuuteni siitä vuosien varrella. Oletan että sinäkin, lukitussa huoneessasi sairaalan muurien sisällä, tunnet itsesi toisinaan yksinäiseksi. Yön hiljaisuudessa, kun kukaan…

Onko mitään, mitä voisin tehdä puolestasi?

Teen ihan mitä vain, Ivan.

Mitä vain.

Johan Theorinin uusin jännitysromaani Sankta Psykon kasvatit (Sankta Psyko, Tammi 2013, suomennos Outi Menna) lunastaa täydellisesti kaikki ne huimat odotukset, joita olen lastannut göteborgilaiskirjailijan tasolle hänen aikaisempien romaaniensa hemmottelemana. Hämärän hetki, Yömyrsky ja Verikallio olivat ja ovat dekkkaritaivaan tähtiä, joista yksikään ei ole toistanut itseään ja samaan tähdistöön liittyy nyt Sankta Psykon kasvatit. Itsevarmana Theorin julkaisee harvoin, mutta laatua. Tässä hän kulkee samoilla linjoilla maanaisensa, ihaillun Åsa Larssonin kanssa. Molemmat taitavat psykologisen jännitteen kutomisen ja molempia voi suositella myös heille, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Sankta Psykossakin on niin paljon enemmän hurjasta kannesta huolimatta ja dekkarimaanikolle tämä tietysti on odotuksen täyttymystä.

Sankta Psykon kasvatit kirjan punainen lanka on päiväkotityöntekijä Jan Haugerin elämän seuraaminen aina lapsuudesta aikuisuuteen. Tässä kehityskertomuksessa on kolme matkapylvästä: Nupo, Ilves ja Sankta Patrician sairaala eli kansan suussa Sankta Psyko. Janin persoona on kirjan suuri mysteeri, jota lukija saa ihmetellä aina kirjan uskomattomaan loppuratkaisuun saakka. Jan on kaiken keskiössä, eikä tämä 29-vuotias, aidosti lapsista välittävä nuorimies tiedä, mihin ryhtyy, kun pestautuu Metsäkedon päiväkotiin. Kyseessä ei ole mikään tavanomainen päiväkoti, vaan rakennusta ympäröivät suuret muurit ja niiden päällä kulkevat piikkilangat. Samassa rakennuskompleksissa toimii vaarallisten mielenterveyspotilaiden sairaala, joka vaikuttaa enemmän vankilalta kuin paikalta, jossa hoidettaisiin sairautta.  Päiväkodin lapset saatetaan maanalaista käytävää pitkin tapaamaan tarkoin vartioidusti hoidossa olevaa vanhempaansa. Tässä kohtaa saamme kirjaan Theorinille luonteenomaisen kummitusmaisen tematiikan, joka toimii värisyttävästi rinnan Janin elämästä ilmaantuvien paljastusten rinnalla. Väistämättä lukijan myötätunto kallistuu Janin puolelle, mitä enemmän hän lukee rankasti koulukiusatun Janin elämästä Nupo–jaksoissa. Myös Janin kiintymys lapsiin vaikuttaa todella aidolta:

Jan katselee tytön perään, kunnes tämä on muiden lasten luona.

Jan henkäisee ja muistelee Ilveksen lapsia, vaikka ei haluaisi. Lapsen katoaminen käy käden käänteessä – riittää kun polku kulkee hetken aikaa isojen kuusten lomassa niin että näkyvyys estyy.

Jan pitää myös eläimistä aina pienintä myöten:

Jan menee katsomaan, millä lapset oikein leikkivät.

Jollakin pienellä. Polulla lojuu harmaanruskea mytty, kuin rutattu kankaanpalsa. Se on pieni metsähiiri.

Hiiri makaa lehtien keskellä suu auki, se hengittää vaivalloisesti kamppaillen elämästään.

Silkinpehmeässä turkissa näkyy veritahroja. Jan ymmärtää, että lapset tökkivät hiiren haavoille leikkiessään.

Ei, se ei ollut mitään leikkiä. Vaan sadistinen rituaali, jonka taustalla oli halu määrätä elämästä ja kuolemasta.

Vaikka Jan on kirjan keskiössä, mukana on myös Janin yksinäisen elämän ainoa ystävä Alice Rami, johon hän oli tutustunut Nupolla eli nuorisopsykiatrian poliklinikalla sekä Sankta Psykon kovin rikollinen Ivan Rössel, jolle naiset ympäri Ruotsin lähettävät rakkauskirjeitä. Häneen saattaa olla ihastunut joku muukin, joku likellä…

Mielettömän kiinnostavaa, että Johan Theorin on ottanut tapahtumapaikaksi niin tavanomaisen ympäristön kuin päiväkoti. Päiväkodin johtaja ja henkilökunta, heidän vuorojensa vaihtuminen, kahvitaukonsa, lasten pukemiset sisälle ja ulos, sekä myös niiden lasten nukuttamiset, jotka viettävät öitä päiväkodissa, tuovat tarinaan tavanomaisen arjen kodikkuutta, joka piirtää vahvaa kontrastia pimeän luolastoihin niin ihmisten mielissä kuin Sankta Psykon maanalaisissa sokkeloissa. 

Laatudekkarilla on muutama kriteeri, mutta varmaan aika monille yksi on se, että loppua ei voi arvata, yllätys ei mene pilalle. Sankta Psykossa on yksi yllättävimmistä lopuista - ikinä. En ole vieläkään ihan toipunut…

Johan Theorin, palkittu kirjailija, taitaa rauhallisen ja selkeän tarinavirran, jossa ei turhia henkilöitä ole katkaisemassa jännitteen säilymistä. Oikeastaan hän on niin tyylikäs ja huolellinen kirjoittaja, että uskallan verrata Johania P.D.Jamesiin hänen vahvimpina vuosinaan. Kumpikin luottaa omaan tyyliinsä ja uskaltaa luovia turvallisesti ohi kikkailevien karikoiden. Lukija kiittää ja laatu löytää aina lukijansa!

ORAVA HALUAA KIIVETÄ AIDAN YLI.

ORAVA HALUAA PÄÄSTÄ POIS PYÖRÄSTÄ.

MITÄ SINÄ HALUAT?

Minä haluan olla vapaa, haluan olla auringonsäde joka kuivattaa pestyt lakanat. Olen metsässä piileskelevä hiiri, olen majakanvartija kivitalossa, olen paimen joka kaitsee eksyneitä lapsia.

Minun nimeni on Jan.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Elegia  Susa  Annami Annika K. ja Kirjasähkökäyrä

Dekkarit Leena Lumissa