Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot

Hurmaantuneena sukelsin taruolentojen maailmaan. Oli joitakin, joista en ollut kuullutkaan ja sitten sellaisia, joista oli etenkin lapsena saanut kuulla paljonkin. Kerroin jotain tästä lukemastani uskontotieteistä gradua tekevälle tyttärelleni ja hän olikin ihan 'kartalla.' Ystävänsä jopa tekee nyt gradua keijuista! Taruolennot ovat osa historiaamme, mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Ne eivät katoa, vaan säilyvät mukanamme jopa muodoissa, joissa emme niitä tunnista. Usein ne liittyvät johonkin sanontaan, joka kulkee sukupolvesta toiseen. Moni ei vain osaa yhdistää sanottua oikeaan taruolentoon tai jopa uskaltaa väheksyä rinnallamme eläviä näkymättömiä, joiden muoto voi olla mitä vain jättiläisestä pieneen väkeen. Ei kannattaisi, sillä osa taruolennoista on kipakkaa väkeä!

Eero Ojanen ja Sirkku Linnea ovat yhdessä tehneet houkuttavan kirjan Suomalaiset taruolennot (Minerva 2017). Kirjan teksti on filosofi Eero Ojasen, joka on laajasti perehtynyt skandinaaviseen kansanperinteeseen. Häneltä olemme saaneet lukea mm. Suomen myyttiset linnut sekä Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen. Suomalaiset taruolennot kirjan huikea kuvitus on Sirkku Linnean, joka on kuvittanut mm. lastenkirjoja, biologian oppikirjoja, Pikku Kakkosen lastenohjelmia ja Paletin postikortteja.

Kirja alkaa suurilla olennoilla, joissa kohtaamme jättiläiset, kalevanpojat, kalevantyttäret, jotunit, jatulit ja staalot. Ajattelemme jättiläiset usein miehiksi, mutta vanhin suomen kielellä säilynyt muistiinpantu jättiläistarina koskee Rovaniemen suunnalla 1700 -luvun lopulla kerrottua:

"Kalevantytär otti hevosen, kyntäjän ja auran, toi äidilleen ja kysyi: 'Mikä sittisontiainen tämä on, jonka minä löysin, äiti, maata tonkimasta?' Äiti vastasi: 'Vie se pois, piikani, meidän pitää paeta pois tältä maalta, ne tuelvat tänne asumaan.' "

Pientä väkeä puolestaan olivat keijukaiset, menninkäiset (kts. kirjan kansi), maahiset ja tontut. Olen itse niin innostunut tontuista, että meillä on saunatonttu, joulun tonttu eli ei joulupukkia ja sitten Välikatolla asuu Feetu, josta olemme tietysti velkaa Mauri Kunnaksen Suomalaiselle tonttukirjalle. Myös Ninni Nuttunen laittaa paketin jos toisenkin kuusen alle. Menninkäiset ovat asuneet ihmisten mielissä niin tarinoissa kuin lauluissa. Ne edustivat hautakumpujen väkeä, jonka kanssa oli syytä pysyä hyvissä väleissä.Kirjassa paljon jännittävää tarinaa menninkäisistä. Varmaan moni jo omasta lapsuudesta muistaa keijut keveinä, kauniina ja ystävällisinä hahmoina, sellaisina kuin L.M.Montgomery kuvaa niiden saapuvan puutarhoihin, joissa kukkivat akileijat. Todellisuudessa keijut tai keijuset liittyivät alunperin hautausmaan väkeen. Ne liikkuivat suurissa parvissa ollen kuin lumihiutaleita, tulensäikeitä tai hyönteisiä, jotka vaikkapa seurasivat ruumissaattoa. Niiden jopa väietettiin levittävän kuolemaa ja kalman hajua. Ajan myötä keijut alettiin kuitenkin nähdä aivan toisin. Monet suomalaiset keijutarinat juontavat juurensa kelttitarinoihin.

Tonttu on tullut meille lännestä eikä ole sattumaa, että tonttu sanana muistuttaa tonttia. Tarina on kiehtova ja lyhyesti näin:

On kaksi asiaa, ihminen ja se paikka, mutta kun kaksi on yhdessä, niin siinä on aina myös kolmas, joka on näiden kahden välinen suhde. Paikka alkaa elää omaa elämäänsä, paikalle muodostuu ajan mittaan jokin oma tarina, eli siis henki.

Toisin sanoen, siihen paikkaan syntyi tai asettui tonttu, joka ylläpiti sitä tonttia ja nimenomaan sitä ihmisen ja paikan suhdetta.

Tontut vahtivat, että elettiin kunnolla. Kaikkea piti kohdella kunnioituksella. Maan antimia, talon eläimiä, toisia ihmisiä, taloa. metsää ja sen eläimiä. Talon tonttu kulki etenkin yöaikaan ja tarkasti, että kaikki oli kunnossa. Hyötyväkeä siis nämä pikkuolennot!

Kalevalaisia olentoja olivat luonnotar, kade, kave, Ilmatar, joka synnytti Väinämöisen, vanhin taruolennoistamme eli Ilmarinen, Ukko, säiden jumala. Akka, Ämmä ja Äijä.

Metsän haltijoista mahtavin oli Tapio, metsän kuningas. jolle tuotiin uhreja ja antimia Tapion pöydälle. Hyvin tärkeä oli Mielikki, metsän emäntä, sillä usein saalista pyytävät saattoivat ohittaa Tapion ja kääntyivät suoraan Mielikin puoleen.  Mielikkiä pyydettiin avaamaan Tapion aitta, jotta pääsisi "kulta kulkemahan ja hopea vaeltamaan" pyyntömiestä kohti. Ulkomuodoltaan Mielikki oli "valkean verevä, pesemättä puhtukainen".

Muita metsän haltijoita olivat Tellervo, Sinipiika, Annikki ja Tuulikki. Metsissä liikkui myös merkillisiä olentoja, kuten vaikka Hittavainen ja Hitto. Muita olivat Nyrkes eli Nyyrikki, Hongotar, Hippa, Kuippana ja Kati. Hipasta varmaan monelle tuleekin mieleen hippaleikki, joka liittyi takaa-ajoon.

Kasveille oli omat suojelijansa ja veden väelle omansa. Liekkö Suomessa montaakaan, jota ei olisi lapsena näkillä peloteltu. Siis aikana, jolloin lasta saatiin pelotella ja useimmiten kyllä lapsen omaksi turvaksi. Jos lapsi ui liian kauas tai ei tullut vedestä kun kutsuttiin, voitiin uhata, että 'varo, näkki vie!' Näkki ei ollut kuitenkaan vain vaara, vaan myös tapojen vaalija. Ennen aikaan ainakin maalla oli tapana, että kun lauantai-iltana kirkonkellot soivat, sen jälkeen ei enää saanut tehdä töitä. Tämä koski myös kalastusta, jossa näkki saattoikin näpäyttää. Näkki oli kaunis nainen, joka saattoi asua myös kaivoissa. Se oli kasvattajien apulainen, että villit lapset saatiin pysymään ruodussa ja poissa vaaroista. Muita veden väkeä olivat Ahti ja tämän tytär Vellamo, veen emäntä.

Monenmoista sekä vanhaa tuttua, että vanhaa ennen kuulematonta tarjoaa tämä kirja, joka ihan vei minut mennessään. Teos, joka sopii niin aikuisille kuin lapsille. Eikö näitä tarinoita voisi lukea yhdessä lapsen kanssa tietysti ottaen huomioon lapsen iän, sillä muistan vain itse, miten Näkki pelotti. Pientä pelkoa saakin olla, ei liian lällyä, vaan tarinan tulee tuntua - sopivasti. Ja nämä kertomukset ovat osa suomalaista kansanperinnettä. Olen niin sataa hurmaantunut Eero Ojasen sekä tähän että aiemmin mainitsemaani kahteen muuhun teokseen. Suomen myyttisistä linnuista toivon uutta painosta! Tämän kirjan kuvittajaksi Sirkku Linnea on napakymppi! Kirjassa on 153 sivua ja kuvat eivät suinkaan rajoitu vain näihin koko sivun upeuksiin, vaan sivuja on elävöitetty monin pikkukuvin, joita aikuinen lukijakin jää hämmästelemään.

Vielä jatkuvat tarinat...On outoja olentoja ja hankalia olentoja, pirua ja painajaista sekä tarinoiden eläimiä. On myös Auttajia ja huolehtijoita, joista yksi oli kuvan Kiputyttö. Häntä pyydettiin vierittämään kivut jonnekin veden syvyyksiin, mistä ne eivät ikinä palaisi.

Oijoi, mikä kirja ja ihanan vanhahtava osin haalistuneen seepian värisine sivuineen kontrastinaan hyvin aikaamme istuvat kuvat. Veikkaanpa, että tätä kirjaa kääritään ahkerasti joulupaketteihin eikä suotta: Suosittelen!