perjantai 9. lokakuuta 2009
HERTA MÜLLER 1953 -
Reetta Ravi/STT
Uusimman kirjallisuuden nobelistin Herta Müllerin työura syntymämaassaan Romaniassa ei alkanut kovin hyvin. Nuori tulkki erotettiin ensimmäisestä työpaikastaan, koska hän kieltäytyi työskentelemästä urkkijana Nikolai Ceausescun salaiselle poliisille Securitatelle.
Tämän takia Müller päätti omistautua elämässään kirjallisuudelle, mikä puolestaan johti siihen, että torstaina hän sai puhelinsoiton Ruotsin akatemian sihteeriltä Peter Englundilta, joka kertoi, että Müller saa 102. kirjallisuuden Nobel-palkinnon, kahdentenatoista naisena kautta aikojen.
- Müller sanoi ettei saa henkeä ja että kaikki tuntui epätodelliselta. Mutta hän oli hyvin onnellinen, Englund kuvaili kirjailijan ensireaktiota.
Vaikean elämän sosialistisessa diktatuurissa Müller on kääntänyt voitokseen käyttäen sitä inspiraation lähteenä ja aiheenaan. Ruotsin akatemian palkitsemisperustelujen mukaan "kirjailija piirtää kuvaa kaikkensa menettäneistä ihmisistä runoilijan keskittyneisyydellä ja prosaistin suoruudella.
Müller on paitsi prosaisti ja runoilija, myös esseisti. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kolme romaania Tammen Keltaisessa kirjastossa. Ne ovat Matala maa (1989), Ihminen on iso fasaani (1990) ja Sydäneläin (1996). Tammi julkaisee kaikki kolme teosta uusintapainoksina vielä tämän syksyn aikana.
Nobel-palkinnon arvo on noin miljoona euroa.
Tarjoilen Herta Müllerin teille heti kun saan kirjat!
KARIN SLAUGHTER 1971 -
Karin Slaughterin aiemmassa Grant County-sarjassa ovat ilmestyneet teokset Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty.
torstai 8. lokakuuta 2009
PABLO NERUDA 1904 - 1973
Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.
MATILDE URRUTIA Y PABLO NERUDA
Olen loukannut sinua, rakkaani/ ja repinyt rikki sydämeesi.
Koeta ymmärtää./ Kaikki tietävät millainen minä olen/mutta silti olen sinua varten luotu.
LOS VERSOS DEL CAPITÁN/ KAPTEENIN LAULUT
HYÖNTEINEN
lantioltasi jalkateriin asti.
Olen hyönteistäkin vähäisempi.
Kuljen näillä
kaurankeltaisilla kukkuloilla,
joiden kaidat polut
vain minä tunnen,
niiden palaneet painanteet
ja kalpeat kujanteet.
Tältä vuorelta
en pääse koskaan.
Mikä mahtava sammalmätäs!
Ja millainen kraatteri,
kuumankostea ruusu!
Kuljen reisiäsi alaspäin
ja kudon kierteistä verkkoa
tai nukahdan matkalla,
kunnes saavutan polvesi
jotka ovat pyöreät ja kovat
kuin maanosamme vuorten
kuulaan kiviset huiput.
Laskeudun pitkin jalkojasi
kohti niemimaata muistuttavien
hitaanterävien varpaittesi
kahdeksaa lahdenpoukamaa,
putoan lakanan valkeaan autiuteen
ja hamuan sokkona ja nälkäisenä
vartaloasi, joka on kuin
tulikuuma ruukku!
- Pablo Neruda -
Los versos del Capitán (WSOY)
AINA
mustasukkainen.
Tule tänne
mies kannoillasi,
sata miestä hiuksissasi,
tuhat miestä vartaloosi takertuneena,
tule kuin joki
siihen hukkuneine ruumiineen
kohtaamaan
ikuisesti vaahtoavan meren raivo!
Tuo ne kaikki tullessasi,
odotan sinua täällä:
meitä on kuitenkin
vain kaksi maan päällä,
sinä ja minä,
saattamassa alkuun elämää.
- Pablo Neruda -
Los versos del Capitán (WSOY)
SINUN NAURUSI
vie vaikka ilma jota hengitän, mutta
älä vie nauruasi.
Älä ota pois ruusua
jonka minuun sinkosit kuin keihään,
älä vettä joka äkkiä
purskahtaa ilosi keskeltä,
älä matkaan saattamaasi
hopealainetta.
Taisteluni on rankkaa,
joskus palaan silmät väsyneinä
katselemasta maailmaa
joka ei ota muuttuakseen,
mutta kun astun sisään,
naurusi rientää minua vastaan,
nousee taivaisiin ja avaa
kaikki elämän portit.
Anna synkimmällä hetkelläkin
naurusi singota ilmoille,
ja jos näet vereni tahraavan
katukivet, naura silloinkin,
sillä naurusi on minun käsissäni
kuin vastateroitettu miekka.
Syksyisen meren partaalla
naurusi nostattaa
vaahtoryöpyn,
ja keväällä, kalleimpani,
rakastan nauruasi
yhtä paljon kuin
kaipuuni sinistä kukkaa,
laulavan kotimaani ruusua.
Naura yölle,
päivälle ja kuulle,
naura saaremme
kiemuraisille kujille,
naura tälle kömpelykselle
joka rakastaa sinua,
mutta kun avaan silmäni
ja suljen ne taas,
kun askeleeni etääntyvät
ja lähestyvät jälleen,
epää minulta leipä, ilma,
valo ja kevät,
mutta älä nauruasi milloinkaan:
ilman sitä en voi elää.
- Pablo Neruda -
Los versos del Capitán (WSOY)
K18
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan pään sisälle. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan mielessä, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäisen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
VARJOSYLEILY
Halla hyväili pois kuunliljat,
yhteisen ihomme ilon,
valkoisten öiden kuumeen.
Vanhan kirkon penkeissä
vainajien nöyrät varjot
vaikenevat vuosisadasta toiseen.
Yön sylissä asetun varjooni.
Hellästi suostun,
mihin minut halusit.
Ristiinnaulittuna, ravittuna,
vaiennan kuolleiden kuiskeet.
Hurskaitten kauhuksi,
ensirakkautemme muistoksi,
jään varjosyleilyksi
vanhan kirkon ulkoseinälle,
ajan ja hallan hyväiltäväksi:
sisään meitä ei huolittu.
- Leena Lumi -
SUKU
se oli niin avuttoman näköinen
että katkaisin siltä siivet
ja tein siitä keittoa
kun toinen ajatus saapui
olin ruokalevolla
ikkunasta paistoi aurinko
mutta vain juuri sen verran
että näin nenäni
ajatus liukui varjoissa
kolmas ajatus seurasi toista
kuin huolestunut äiti
pitäisikö ajatustenkin
vaippoja vaihtaa?
vai riittääkö, kun niille
ostaa ilmapallon?
neljäs ajatus oli iso
naurahdin ja käänsin kylkeä
se oli isä ajatus
viides ja kuudes: isovanhempia
mutta minä en tajunnut
varoitusta
aurinko vaihtui kuuksi
käänsi toisen poskensa eikä
minua enää huvittanut nukkua
seisoin keskellä katua
ja katsoin kuinka kuolleet
ajatukset saapuivat
puiden lomasta
- Lauri Linna -
ILTA SYKSYNÄ
Mikä taivas?
Kun hiljaisena syysiltana
kaikki on yhtä tummaa.
Vasta aamun valjetessa
näen kuinka vaahteran lehdet leimuavat!
Siellä missä kellertävät kukat, siellä
missä jalavain mahla!
Siellä on taivas!
- Tuure-Eerik Niemi -
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
MONOPOLI
Monopolin kortit ja paperiset rahat olivat kuluneet päivittäisessä käytössä. Tunteen vallassa, jota voi verrata vain uskonnolliseen hartauteen, vaimo kohotti Monopolin kannen ja asetti sen pöydän nurkkaan päivän sanomalehden päälle. Sen jälkeen hän alkoi yhdessä miehensä kanssa asetella pelilautaa, kortteja, rahaa. He eivät lausuneet sanaakaan koko tämän toimituksen aikana, mutta heidän kätensä liikkuivat sulavasti kuin olisivat olleet yhtä eläintä.
Kaiken ollessa valmista kumpikin otti käteensä nopan ja heitti. Suuremman silmäluvun saanut aloitti pelin. Nainen seurasi silmiään tuskin räpäyttäen miehensä ostopäätöksiä, tapaa käsitellä rahaa. Ja naisen peliä mies katsoi yhtä tiiviisti, joskin erilaisella tavalla. Mies katsoi naisen päätöksiä ja vertasi niitä omiinsa. Jos naisen rahan käyttötapa, ostohalukkuus, erosi kovasti hänen omastaan saattoi mies, joko ärsyyntyä, jolloin hän suorastaan iski vuorollaan nopat pöytään tai alistuvasti alkaa noudattaa naisen pelitapaa.
On mahdotonta sanoa, kumpi voitti pelit useammin mies vai vaimo. Eikä kyseisellä asialla ole edes väliä. Kummatkin olivat saavuttaneet pelissä tason, jolla pelin rakenne ja taktiikan aiheutuneet muutokset pelinkulussa merkitsivät lopputulosta enemmän.
Tasaväkisenä kulkeneen pelin jälkeen pariskunta siivosi pelin yhteisymmärryksen vallitessa. Pelin kestosta riippuen he kävivät suoraan nukkumaan tai asettuivat katsomaan televisiota.
Jos peli oli kuitenkin ollut kovinkin epätasainen, saattoi mies auttaa vaimoaan pelin siivouksessa vain rykäyksin, nopein ottein, aiheuttaen enemmän haittaa kuin hyötyä. Tällöin he harvoin suostuivat loppuillan aikana edes katsomaan toisiaan.
Joka iltaista peliä lukuun ottamatta vaimo vietti aikansa lähinnä yksin. Hänellä ei ollut kuin muutama ystävä. Ja nämä ystävätkin pitivät vaimosta vain sen takia mitä hän oli ollut. He olivat myös yksimielisiä siitä, että naimisiin meno oli ollut naisen pahin virhe. Jääden kerta toisensa jälkeen vaille vastausta he kyselivät naiselta, miksi hän ei eroa miehestä, joka aivan ilmeisesti pitää häntä lähes vankinaan tai ainakin tukahduttaa hänet. Nainen tyytyi noiden syytösten aikana vain katsomaan jonnekin kaukaisuuteen ja ajattelemaan, kuinka vähän hänen niin kutsutut ystävänsä ymmärsivät.
Mies kävi töissä. Niin hän oli omasta mielestään aina käynytkin, vaikka ei se totta ollutkaan. Mies oli elänyt rauhallisen ja hyvän lapsuuden. Hän oli opiskellut hyvissä kouluissa ja päätynyt nykyiseen työpaikkaansa sattumalta. Hän hoiti työnsä innolla, teki sijoituksia, riiteli pankkien kanssa tai mielisteli niitä. Yritys menestyi. Miehen työtoverit kehuivat hänen viisauttaan. Mutta aika kului.
Nainen katsoi miestään silmiin ja mies otti haasteen vastaan. Miehen sydän jyskytti. Häntä jännitti enemmän kuin vuosiin. Pian alkoi peli. Nainen sai seurata kauhuissaan kuinka mies osti ja osti. Mies ei kerta kaikkiaan voinut muuta. Hänen kätensä liikkui, heitti rahaa pankkiin. Pian oli selvää, että yksikin vierailu jossain naisen hotellissa olisi kohtalokasta. Nainen yritti näyttää esimerkkiä, mutta mies ei suostunut noudattamaan vaimonsa ohjeita. Mies heitti noppia. Hän siirsi hitaasti, kuin olisi yrittänyt hidastaa aikaa, pelimerkkinsä naisen hotelliin. Mies kohotti anovasti katseensa naisen silmiin, jotka eivät suostuneet ymmärtämään. Seuraavat, kerta toisensa jälkeen tappiolliset pelit kuitenkin varmistivat asian. Mies ei enää voinut ottaa naisen neuvoja huomioon, hänet oli syrjäytetty yrityksen päätöksenteosta. Oli jopa sanottu, että hän oli varovainen vastarannankiiski, jonkalaiset olisivat ratkaisevana haittana yrityksen laajetessa suurille maailmanmarkkinoille.
Pariskunnan pelien luonne muuttui. Ne päättyivät yhä uudestaan naisen voittoon, mutta mies ei voinut tehdä mitään. Hänellä ei enää ollut valtaa. Hän heitti noppaa ja teki ostoja kuin robotti. Ja nainen tiesi, että mies kärsi. Hän näki tämän aviopuolisonsa katseesta, kun tämä taas kerta toisensa jälkeen sortui rahattomana, kaikkensa kiinnittäneenä. Nainen yritti saada miehensä ryhdistymään. Hän teki rohkeita vetoja, yritti näyttää, ettei kaikkea oltu vielä menetetty. Nuo kerrat päättyivät kuitenkin katastrofiin. Mies tiesi, ettei nainen pelannut tosissaan, niin kuin olisi pitänyt pelata. Mies ei saanut kunnolla nukuttua yöllä. Hänen juomansa kahvi oli kerta kerralta vahvempaa.
Miehen saavuttua sinä päivänä kotiin nainen tiesi, ettei mitään oltu tehtävissä. Laittaessaan Monopolin kantta lehden päälle hän yritti sillä parhaansa mukaan peittää otsikoita, jotka kirkuivat lamaa ja alasajoja. Mies pelasi peliään innottomana, murtuneena miehenä.
Seuraavana päivänä nainen yritti pelata pelin läpi vitsikkäänä. Oli hän vaihtanut oikeiden pelimerkkien tilalle pieniä laatikoistaan löytämiä leluja. Mies palkitsi tämän kaiken vain surumielisellä hymyllä. Nainen häpesi. Olisihan hänen pitänyt tietää kuinka tärkeä yritys oli miehelle.
Kului viikkoja. Mies hävisi kerta toisensa jälkeen. Välistä hän yltyi pelaamaan raivokkaasti, mutta pian jokin hänessä jälleen murtui ja hän vajosi innottomuuteen. Naisenkin nopanheitot kävivät hiljaisiksi. Pelistä puuttui kaikki siinä aikoinaan ollut into. Alkuvalmisteluissa miehen ja naisen kädet törmäilivät toisiinsa. Moista ei vielä pari vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan käyvän. Kaikki harmonia oli tipotiessään.
Mies saapui kotiin, joi kahvinsa. Nainen yritti pitkään turhaan tavoittaa hänen katsettaan. Ja kun hän sen vihdoin tavoitti, tyytyi mies vain pudistamaan päätään. Seuraavana päivänä hänen ei enää tarvinnut mennä töihin.
- Lauri Linna -
SCRIPTORIN YLIVALTAA BLOGISSANI...ILOLLA!
Nyt on sitten kuitenkin tämä toinen asia eli noin kymmenen kirjallisen nuoren upea lehti Scriptor 4/2009, jota myydään vain Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa SEKÄ kirjamessuilla Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka messupäivä to-su klo 12.15-13. Lehden hinta on 3 euroa.
OLEN AIVAN MYYTY NÄIHIN KIRJALLISIIN TEINEIHIN! Heidän ikänsä on 14-16 vuotta ja mitä he kirjoittavatkaan: ette ikinä usko! Tässä uudessa Scriptorissa on esim. kirjailija Katharina Hagenan haastattattelu, kiinnostava essee runoilija Rainer Maria Rilkestä, Runokahvila, Kirjallisuuskritiikkejä etc. etc.
Tämän selityksen jälkeen julkaisen kuitenkin lehdestä Kuukauden tekstistä Lauri Linnan novellin Monopoli. Kirjoitus on erittäin oivaltava, omaa vahvan intensiteetin ja on täynnä aivan käsin kosketeltavaa, tiheää tunnelmaa. Kirjoitus on myös surumielinen: "Joka iltaista peliä lukuun ottamatta vaimo vietti aikansa lähinnä yksin. Hänellä ei ollut kuin muutama ystävä. Ja nämä ystävätkin pitivät vaimosta vain sen takia mitä hän oli ollut." Ystävät pitivät vaimosta vain sen takia mitä hän oli ollut!
Linna taitaa jo hyvin nuorena selkeän kerronnan salat, mutta tajuttomalla kyvyllä tihentää tunnelmaa: Tätä en voinut olla lukematta! Et sinäkään!
Älkää nyt sitten ihmetelkö, mitä minun blogissani tapahtuu: TÄMÄN NIMI ON VANHAN VALTAUS!!! (vaikka Tuomiojaa ei missään näykään eikä kuulu Kaisa Korhosen laulua...) Ja asiaa ei paranna yhtään se, että Pekka Nihtisen valokuva ja Tuure-Eerik Niemen tekstit ja osuvat värit ovat tehneet kannesta herkullisen ja niin voimauttavan, että tämä kansi tulee kulumaan puhki blogissani.
Rakkaat Lukijani, nyt lähdetään pelaamaan Monopolia!
KAIKKI MITÄ RAKASTIN
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa…
LESKI VUODEN VERRAN
Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija ryyppää melkein aina korttinsa ’kuivumaan’. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina.
Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hyljintääkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.
Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin työhön oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.
Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”
Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Tedd yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Teddhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Tedd ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä petetyn naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Teddin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.
Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.
Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.
Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.
Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:
Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.
Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”
”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”
Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.
Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan unelmia kantavin kohta:
Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itäänpäin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21.
JOHN IRVING 1942 -
Sitaatti on John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut. Kirja liikkuu hämmentävästi tatuointipiireissä, mutta ennen kuin huomaatkaan olet jo etsimässä päähenkilön kanssa hänen ensirakkauttaan, taitavaa, yltympäriinsä tatuoitua kanttoria ympäri Eurooppaa, myös Helsingistä. Suomi muuten mainitaan myös kirjassa Leski vuoden verran sivulla 258. Siis jos sillä nyt on mitään merkitystä tai sitten ei.
Myönnän: John on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Luulin lukeneeni kaikki maailman kiinnostavat kirjat ja jotenkin Garpin maailma oli kiertänyt intohimoista lukijaa, kunnes pari vuotta sitten melkein putosi eteeni. Luin kirjan itkien, nauraen, itkien ja ihmettelin, kuka on mies tällaisen mielikuvituksen takana. Sitten tuli aika etsiä käsiini samaisen kirjailijan Leski vuoden verran, jossa kaikkien irvingmäisten koukeroiden jälkeen, ikään kuin sateenkaaren lopuksi, naisen elämä alkoi yli 70 -vuotiaana. Tarina on kiehtova, monisärmäinen ja hellään rakasteluun suloisesti päättyvä.
Olen tehnyt muutamia kirjalistoja blogini aikana ja tarkka lukija on saattanut havaita, että kierrän kuin kissa kuumaa puuroa suuria suosikkejani Sinuhea, Turms kuolematonta, Leski vuoden verran etc., mutta miten kirjoittaa Jumalasta? Miten kirjoittaa jumalallisesta? Miten kirjoittaa mitään siitä, kun itse on sukeltanut hiukan liian syvälle ja saanut pohjakosketuksen, kokenut pohjaimun…Leski vuoden verran on mielestäni ehdottomasti John Irvingin kiinnostavin teos ja jos Irving luulee kirjoittaneensa fiktiota, niin sallikaa minun nauraa: Hän on kirjailija Ted Colen alter ego!
"Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"
John Irvingin muista kirjoista sen verran, että Ystäväni Owen Meany on tummin ja häkellyttävin, Garpin maailma tunnetuin ja hulvattomin, Kunnes löydän sinut oudolla tavalla vaativa ja Oman elämänsä sankari valoisin. Viime mainitusta on tullut Tammelta tänä vuonna uusi painos, joten jos kokoelmasta puuttuu ko. teos, se on nyt saatavilla. Minä olen bibliofiili, joten minun on saatava omistaa rakkaat kirjani.
John Irvingin kirjat riitelevät hänen julkisuuskuvansa kanssa, mutta minun mielestäni hän paljastaa kirjoissaan itsensä paitsi 'hieman' machoilevaksi mieheksi, myös mieheksi, joka osaa nauraa itselleen/miehille, ymmärtää suuria tunteita, hallitsee mustan huumorin ja ennen kaikkea tuntee naisten tavan ajatella kuin myös osoittaa suurta elämisen ymmärrystä.
"Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi."
John Irving on syntynyt 1942, joten jos hänellä virtaa riittää, saamme vielä lukea herran uusia elämyksiä saaden itse samalla ainutlaatuisa kirjallisia järistyksiä. Irving on Tammen Keltaisen Kirjaston suosituin kirjailija ja onko tuo nyt joku ihme: ”Minusta Irvingin lukeminen voittaa aina itse elämän.” tai ”Irvingin maailma on hiukkasen kiinnostavampi kuin omani, joten valitsen ensin mainitun.”
Unohdinko kertoa, että aion kerätä kaikki Irvingit kirjastooni, joten antikvariaateissa 'kollaamisesta' on tullut uusi harrastus. Älkää hyvät lukijani unohtako antikvariaatteja, ellette löydä mistään jotain vanhaa ja kiinnostavaa kirjaa!
Well, John is mine!, mutta näin hyvästä riittää jaettavaksi kaikille;-)
SCRIPTOR - TODAY!
AND YOU CAN BEGIN TO FEED...
RONETTES: BE MY BABY
AGED HIPPIE RETIREMENT HOME
maanantai 5. lokakuuta 2009
SCRIPTOR
Lehti maksaa 3 euroa kappale ja takaan, että luvassa on niin verbaalista ilotulitusta kuin myös raikkaita, piristäviä uusia tuulia. Nostetaan purjeet ja seilataan uusissa vihureissa!
Scriptorin tyylikkäästä ja tunnelmallisesta kannesta saamme kiittää Pekka Nihtistä. Taitosta vastaa Tuure-Eerik Niemi.
Toivotan lukuelämyksiä!
DINA TÖRÖTTÄÄ PONKKARI PÄÄSSÄ
MONET KOIRAT...
http://www.biofarm.fi/
NYT VIETETÄÄN VALTAKUNNALLISTA...
ELÄKÖÖN PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
Kun Pekka muutti sitten kaupunkiin, niin muut kissat alkoivat heti tehdä hänelle kiusaa. "Pekalla ei oo häntää, Pekalla ei oo häntää", he huusivat pyörien piirissä Pekka Töpöhännän ympärillä.
Kaikkein häijyin kissoista oli Monni. Hän yritti koko ajan petkuttaa Pekkaa ja keksiä Pekalle kaikenlaisia harmeja.
Pekka on kiltti kissa, mutta ei hän mikään tassukka ole. Ja usein käy sitten niin että Monni saakin pitkän nenän.
Näinhän alkaa jokaikinen Pekka Töpöhäntä -tarina ja jatkosta muistamme, että Monni, Pilli ja Pulla saavat aina pitkän nenän ja Maija Maitoparta ihailee Pekkaa aina vaan.
Pekka Töpöhäntä (Gummerus, 2009) on Juhlakirja, joka tekee kunniaa Töpöhännän 70 vuotta kestäneille seikkailuille. Kirjaan on koottu Gösta Knutssonin viisi Töpöhäntä tarinaa samoihin kansiin. Mukaan ovat päässeet Pekka Töpöhännän jännittävä juhannus (Pelle Svanslös firar midsommar), Pekka Töpöhäntä urheilukilpailuissa (Pelle Svanslös på tävling), Pekka Töpöhännän silakkaretki (Pelle Svanslös fiskar strömming), Pekka Töpöhäntä ja lumiukko (Pelle Svanslös och snögubben) sekä Pekka Töpöhäntä tivolissa (Pelle Svanslös på tivoli).
Pekka on aivan ihastuttava henkilöhahmo, sillä hän vie niin aikuista kuin lasta. Mutta lasta nimenomaan niin että tarinassa on jätetty tilaa lapsen omalle mielikuvitukselle ja kissojen seikkailut alkavat tuntua hyvin todelta. Pidin nyt itse eniten tarinasta Pekka Töpöhäntä ja lumiukko, mutta parhaiten muistin tarinan Pekka Töpöhäntä urheilukilpailussa jo vuosien takaa. Itse luin näitä lapsena ja myöhemmin omille lapsille ja nyt taas ihan itselle...;-) Siellähän olivat sitten myös Rauha, Risto ja Rolle ja myös Konrad, joka oli melkein yhtä häijy kuin Monni...
Mutta Pekka Töpöhäntä kirjoissa paha saa aina palkkansa ja niinpä Lumiukko -tarinassakin Monni vilustuu pahan kerran ja 'monta viikkoa hänen oli pakko maata ihan surkeassa kunnossa!'
Kirjan kuvitus on Lisbeth Holmberg-Thorin käsialaa ja aivan herkullista. Näitä kuvia moni lapsi katselee ilokseen ja yrittää myös piirtää samanlaisia. Me piirrettiin voipaperin läpi silloin...ihan vähän aikaa sitten;-)
Aikuiset, muistakaa lukea lapselle ääneen ihan pienestä alkaen ja jatkakaa iltalukemista vielä kun lapsi jo osaa lukea. Se on lapsiperheen tyydyttävin vuorokauden hetki, joka kokoaa perheen mukavalla tavalla yhteen kokemaan paitsi yhteenkuuluvuutta ja rauhoittumista, myös lukemisen ihmettä.
Eläköön Pekka Töpöhäntä!
DELPHINE MINOUI 1974 -
Minoui on kirjoittanut kirjan Nojoud 10 vuotta eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorcée, Gummerus, 2009)
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
VAIKKA SINUN SUUSI
niin sinun veresi kolme kertaa kolmasti tietäisi,
ja sinun sydämesi sinussa kuin haavoitettu lintu vapisemaan jäisi,
sillä sinun veresi on vanhempi ja viisaampi kuin sinun järkesi,
ja sinun sydämesi on kaikkinäkevä ja kaikkituleva.
Älä sentähden koskaan veresi totuutta kiellä,
kun sydämesi hellyys sen sinussa tunnustaa,
että meille elämä jäisi.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava)
THE SAUNA RENOVATION
Meillä oli Aito –kiuas, jota monet palvovat, koska kun ensin jaksat lämmittää sitä puilla tunteja, voit saunoa vielä aamullakin. Höpö höpö, sanon minä, kaksikymmentä vuotta Aito –kiuasta riitti minulle loppuelämäksi. Tiedän niin paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin saunan puilla lämmittely tunteja viikossa, että valitsimme Ristomatti Ratian Saunatontun, joka on Hetivalmis.
Tähän liittyy se tarina, että olimme aina kertoneet tyttärellemme lauteiden alla asuvan Nippe Nokinokan, saunatontun. Kyseessä siis sama tonttu, joka on Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Siis meillä piti edelleen olla saunassa Saunatonttu.
Lauteet hankimme Sun –saunalta ja mieheni teki paikoilleen asennuksen. Tuli kuituvaloa lauteiden yläosaan ja alahelmaan. Saunatontun nurkan mieheni muurasi Stonestin verhoilukivellä. Kivinurkkauksesta tuli niin upea ja rosoinen, että se ansaitsi omat ’taidevalonsa’. Minä aina muistankin sanoa saunavieraillemme, että kotimme arvokkain taideteos on mieheni muuraustyö Saunatontun takana.
Pesuhuoneeseen olisimme voineet asentaa kaksi suihkua, mutta olen intohimoinen paksujen Marimekon kylpypyyhkeiden harrastaja ja halusin sähkökäyttöisen pyyhkeiden kuivaustelineen ja tyylikkään sellaisen, joten kakkossuihkun seinän luovutimme tälle elämän pienelle, mutta hyödylliselle, ylellisyydelle.
Pesuhuoneen päätyyn muurasimme tason suihkuaineille ja aidoille pesusienille, mutta tason leveysmittana käytimme raskaita, taottuja kynttilänjalkoja, sillä halusimme peseytyä aina kynttilöiden valossa. Tosin ko. huoneeseen tuli himmennettävät valot, mutta harvoin niitä on tullut käytettyä.
Seinä- ja lattialaatat tulivat Italiasta. Seinälaatta oli helppo juttu, sillä löysimme heti murretun valkoisen laatan, johon liittyi juuri meille sopiva boordi- ja koristelaatta. Kummassakin toistuu sama kuvio: kivi, jonka päällä makaa iso saniaisen lehti tai vain kivi ilman kasvia. Sopii sikäli että lehtomme on täynnä saniaista ja pidämme sekä kasveista että kivestä. Isoäitini sukunimi oli kaiken huipuksi Sten eli Kivi. Minä määritin boordin kohdan ja Meri sai vapaat kädet koristelaattojen asemoinnin suhteen.
Ainoa katastrofi meinasi tulla siitä, että emme löytäneet mieleistä lattialaattaa. Se oli sikälikin kovin tärkeä, koska halusin sen nousevan lattiasta paitsi suihkun taakse myös ’nousevan mattona peittämään pesuhuoneen päätytason’. Idea oli suoraan Hvitträskistä, jossa Gallen-Kallelan upea Liekki –ryijy nousi maasta peittämään istuinrahia.
Tiesin millaisen laatan halusin: sen piti olla kuin maata, siitä piti nousta antrasiittia ja muuta, mitä maaperä sisältää…Etsimme ja etsimme ja alkoi jo olla paineita, sillä saunan ja pesuhuoneen laatoitukseen oli tilattu ulkopuolinen laatoittaja. Ihan toivottomana astuimme taas yhtenä lauantaiaamuna sisään uuteen laattaliikkeeseen. Juuri kun astuin ovesta sisälle käänsin katseeni vasemmalle ja siinä se oli liimattuna sellaiseen levyyn, josta ihmiset voivat telineessä katsella laattoja. Nopeasti myyjä ’kiinni’ vain saadaksemme kuulla, että laattaMALLI on juuri saapunut uudelta, pieneltä toimittajalta Gardalta, mutta tavara makaa vielä satamassa odottamassa tullausta. Siitä alkoivat sitten kitupäivät, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään takaisin palautuksia, kuten kerran yhden italialaisen tapetin kanssa, vaan kaikki sujui kuin tanssi ja saimme unelmalaattamme, joka oli kuin maata.
No, löylyt uudessa saunassa ovat maistuneet ja olemme olleet tyytyväisiä, että jätimme laittamatta pesuhuoneen ulkoseinän lasitiilestä. Nyt siinä on alkuperäinen ikkuna, josta talvella näkyvät omat lumen koristamat puut ja pensaat ja suvella valkoiset syreenit.
I KNOW IT'S SUNDAY BUT...
You find Anu's blogy here:
http://www.valloittavavalkoinen.blogspot.com
lauantai 3. lokakuuta 2009
CORONITA DE FLORES BY JUAN LUIS GUERRA
http://www.youtube.com/watch?v=VyrK9Ufkqig
Tengo una curita en las venas/ para que tu amor no me duela/ si ha de salir,/ prendo una velita en la esguina...
Suonissani virtaa vahvistavaa verta,/ ettei rakkautesi poismeno tuottaisi tuskaa/ sytytän kynttilän sieluni sopukkaan etten kärsisi./ Rakennan rintaani kodin kadonneille suukoillesi...
TO PHIVOS, BECAUSE...;-)
perjantai 2. lokakuuta 2009
SE ON PARATIISI, ETTÄ...
GO SLOW, MY SOUL, TO FEED...
Upon his rare approach -
Go rapid, lest Competing Death
Prevail upon the Coach -
Go timid, should his final eye
Determine thee amiss -
Go boldly - for thou paid'st his price
Redemption - for a Kiss -
Käy verkkaan, sieluni, niin virvottain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.
- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson
Suomennos Merja Virolainen
NIIN TAISIT KAI MAINITA, ETTÄ...
"Mahtava" olen siis, jos se on mieleesi,
tai pieni poloinen tai minkä tahansa muun kokoinen,
tismalleen sitä kokoa kuin vain miellyttää sinua.
Muhkea niin kuin sonni, siitä syntyisikö onni?
Vai pikkuruinen niin kuin peukaloinen
vai joidenkin muun kokoisten otusten
kokojen kokoinen?
Paljasta, minkä! Arvailla on huono,
sinulle olla sarvikuono
ja hiiri
samalla kertaa.
Jo tietää anna, keisarinna,
vai paashipoika olla pitää!
Se olen tai en mitään
tai jokin muu, jos muu miellyttää,
se kunhan vain on sinulle
sopivan kokoinen.
- Emily Dickinson -
SYKSY ON TOINEN IHONI...
sen kirpaisevat kuulaspäivät sieluni.
Jo kaukana poissa kurkien aurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
ja syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.
Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien sudeltavaksi.
Mutta marraskuu.
- Amanda Sten -
POETICUS ACTAE
Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen pinnalle.
Minä ryömin köyrynä puutarhani iholla.
Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.
Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti itää.
Polvillani rukoillen siitän viillot täyteen:
Poeticus Actae, Poeticus Actae.
Riemusta vavisten suljen haavojen viillot suudelmin.
Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa, tuoksuvaa päätään
- Runoilijan tulla!
- Amanda Sten -
torstai 1. lokakuuta 2009
NICK CAVE 1957 -
Caven toinen romaani Bynny Munron kuolema esitellään alla ja tässä teille häneltä ja Kylie Minoguelta yksi minun lempibiisi eli Where The Wild Roses Grow:
Http://www.youtube.com/watch?v=8srgfw7GDkM&NR=1
ja sitten Bunny Munron hengessä Kylie Minoguen Spinning Around:
BUNNY MUNRON KUOLEMA
Hänelle ei ole suotu minkäänlaista oivalluskykyä, ei valaistumista eikä suurta viisautta, mutta hän ymmärtää heti miksi vetää naisia puoleensa. Hän ei ole mikään päivettynyt jämäkkäleukainen rakastaja eikä frakkipukuinen naistenmies, mutta hänessä on vetovoimaa jopa naama viinan pöhöttämänä, magneettisuutta joka liittyy jotenkin siihen, miten hänen silmäkulmiinsa muotoutuu myötätuntoisia taskuja hänen hymyillessään ja miten hänen kulmakarvoihinsa ja poskiinsa syntyy ilkikurinen kaari ja immenkalvoja puhkovat hymykuopat hänen nauraessaan.
Nick Caven Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, Like 2009) kertoo rosoisesta antisankarista, joka tuntuu olevan alituisessa naisten kaato- ja/tai runkkuvalmiudessa. Mies haisee koko ajan vanhalle viinalle, napsii pillereitä, ei tunnu tietävän mitään hygieniasta, käytöstavoista, naisrauhasta, vuorokausirytmistä, mielialat vaihtelevat kuin jyrkin vuoristorata, mutta verbaliikka ei petä, ei jätä tätä antisankaria, joka kaatoi minutkin sänkyyn kuin käsiraudoilla kiinnitettynä. Jo toinen ruokkoamaton, alati muniaan ronkkiva mies kahden viikon sisällä, sillä vastahan lankesin rikosylitarkastaja Andy Dalzielin sikamaiseen lumoon Beulahin kukkulalla ja nyt vielä tämä!
Yö vatupassissa Bunny Munron kanssa oli unohtumaton! En ole vieläkään ihan selvillä vesillä, mutta yritän kertoa, miten kaikki meni…tai siis: Mitä helvettiä siinä voi nainen tehdä, kun päällesi sataa sanoja ja sylki lentää, yrität pysäyttää, mutta äijä vain lisää vauhtia, lopulta päästät irti ja lähdet kiitoon ja ainoa, mitä pystyt huultesi välistä saamaan ulos on jonkun outoäänisen kiljaisu: Tätä lisää!
Joku vähemmällä järjellä varustettu saattaa nyt luulla, että kyseessä on ns. törkymöykkyromaani, vaan kun ei ole! Nick Cave vei minua niin, että kävin läpi kaikki tunneaallokot alkaen muistumista leffaan Kauppamatkustajan kuolema ja Irvingin Garpin maailma ja päätyen loppu tulemaan että Nick Cave on lahjakkuus myös kirjallisesti, ei vain muusikkona ja laulajana, vaan myös verbaaliakrobaattina. Ja hänen Bunny Munrollaan on mitä hellin sydän, kuten näillä ruokkoamattomilla, keski-ikäisillä törkyukoilla joskus on. Optimismiakin löytyy, ainakin vielä romaanin alkumetreillä:
Bunnyn optimismista todistaa, että heidän seurustelunsa loistonpäivät kieltäytyvät luovuttamasta otettaan nykyisyydestä, joten oikeastaan on yhdentekevää, kuinka paljon paskaa heidän aviolliseen tiskiinsä on lävähtänyt, kun Bunny palauttaa mieleensä Libbyn, jonka perse on kiinteämpi, rinnat torpedon muotoiset, kikatus edelleen tyttömäinen ja silmät iloisen laventelinsiniset. Ilon kupla puhkeaa Bunnyn vatsassa hänen putkahtaessaan pysäköintialueelta rannikon loisteliaaseen auringonpaisteeseen. Päivä on kaunis, ja, kyllä vain, hän rakastaa vaimoaan.
Bunny Munron elämä suistuu täysin raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Libby tekee itsemurhan oranssissa yöpaidassaan, samassa, jota oli käyttänyt hääyönä. Bunny tuntee syyllisyyttä, sillä hän ei ole koko avioliittonsa aikana ymmärtänyt käsitettä aviouskollisuus, vaan on hässinyt kaikkea mikä liikkuu, joka taas suisti Libbyn itsemurhaan. Bunny on Duracell -pupu, joka ei kykene pysähtymään, vaan jatkaa käymistään kaikilla tasoilla. Hän ottaa mukaansa Bunny Juniorin ja lähtee myymään ovelta ovelle ’rasvaroinaa’ naisten käsille, kasvoille ja vartalolle.
Myyntikeikat tehdään autolla ja yöt nukutaan vaihtelevatasoisissa hotelleissa, joissa Bunny turruttaa itseään minibaarin antimilla. Matka on selvä pako, jonka päämärä ei ole tiedossa. Bunny Junior viettää päivät istuen autossa lukien tietosanakirjaa ja tutkien sarvikuonokkaiden ja siemenkiitäjäisten elämää samanaikaisesti kun isänsä myy voiteita kotirouville panolla tai ilman, sillä onhan tämä kauppamatkustaja ns. ’alan mies’.
Tämä kirja tulvii surullista rakkautta ja outoa kaihoa, sillä alun ”Beibi, mä olen Duracell –pupu” –tunnelman jälkeen alkaa ehdoton kauppamatkustajan kuolema, joka ei voi jäädä lukijalta tajuamatta. Sanavuolaus jatkuu, mutta kun alussa sai lukea kesähoureisesta ruokottomuudesta, persevistä koiranulkoiluttajista ja rantautuneista pillurauhasista eroottisten kumpupilvien alla Kylie Minoguen ”Spinning Around” tahdissa, kokee puolivälin jälkeen Bunnyn laskukiidon sitäkin kovemmin hänen menettäessään otettaan todellisuudesta kuolleen vaimon seuratessa mukana oranssissa yöpaidassaan. Lopulta roolit vaihtuvat isän ja pienen pojan välillä ja se onkin Bunny Junior, joka sanoo isälleen lohduttaen: ”Kyllä se siitä.”
Sitten jyrähtää ukkonen ja Bunny kohottaa katseensa yläpuolella viilettäviin mustiin pilviin ja näkee salaman ampaisevan taivaalta hopeisena talikkona ja henkeä vetäen hän työntää rintansa ulos ja imaisee salaman sydämeensä ja tietosanakirja lennähtää hänen kädestään äänekkään pamahduksen säestämänä ja hänen ruumiiseensa puhkeaa arpiverkko ja hän rojahtaa sateesta tulvivaan katuun jäykkänä kuin lankku.
Erinomaista Nick Cave ja nousehan kuolleista Bynny, sillä salama kirjoitti taivaalle: tätä lisää!
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut myös Kirjavalas
UUNIKUHAA SUPPILOVAHVEROILLA
1 kg kuhafileitä
1 iso keltasipuli
1 nippu tilliä
4 dl kuohukermaa
suolaa
heikkivainaan hyppysellinen valkopippuria
2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)
Voitele uunivuoka. Aseta kuhafileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli.
Kastike:
Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Kaada ensin 2 dl:a kermaa ja anna vetäytyä. Lisää hiukan suolaa ja varovasti valkopippuria, sillä ei ole tarkoitus peittää kuhan ja suppilovahveroiden mietoa, upeaa makua. Lisää loppu kerma vähitellen ja anna vetäytyä. (Jos haluat suurusta, lisää hiukan vehnäjauhoa tai tuorejuustoa.)
Laita kuhavuoka uuniin 200 asteeseen. Kumoa 15 minuutin kuluttua suppilovahveromuhennos kuhan päälle ja anna olla uunissa vielä toiset 15 minuuttia.
Nosta vuoka pöytään ja koristele sitruunalohkoilla.
Nautitaan kera uusien perunoiden tai perunamuhennoksen.
Lisukkeena patonki, jäävesi/valkoviini.
Guten Appetit!
Leena Lumi