YLLÄTYSLAHJOJA

Eilen oli erikoinen Yllätyspäivä. Sain kaksi DVD-filmiä lahjaksi vaikka ei ollut edes syntymäpäivä eikä vielä joulukaan. Toinen tuli Kanadan preerialta ja se on Doctor Zhivago (ah!, Julie Christie ja Omar Shafir), joka meillä onkin vain VHS-versiona eli tarpeeseen tuli, kiitos! Ja toinen tuli Suomen pohjoisesta ja se on Sovitus (Atonement), jota olen kovasti jo etsinytkin. Teinhän kirjasta, johon filmi perustuu jokin aika sitten arvostelunkin. Sovitus on minun mielestäni Ian McEvanin paras ja koskettavin teos. Ja nyt näen vihdoinkin elokuvan. Mutta miten kestän sen pikkuriiviön, joka tuhoaa kahden rakastavaisen elämän! Kiitos, myös Naiselle Pohjoisesta! Näitä yllätyksiä voisi varmaankin kutsua Arktisen Tuulen Tuivahduksi, mikä erinomaisesti Leena Lumelle sopiikin;-)

PIHLAJA ON AINA KAUNIS...

Keväällä pihlaja tulee aikaisin lehteen, sitten kukkii valkoisin kukin, suven on vehreä ja syksyllä kantaa usein sekä ruskaa että marjasatoa.

TUURENPIHLAJA

Ei, ei, minulla ei vielä ole multasormet kuumeessa, mutta voisitte laittaa puutarhaharrastajat mieleenne ja/tai puutarhapäiväkirjaanne tämän Tuurenpihlajan, Sorbus 'dodongin', ja vaikka isuttaa tällaisen komistuksen ensi suvena. Näin tällaisen äidin naapurilla länsirannikolla ja minun oli ihan pakko mennä kysymään puun nimeä, sillä se oli niin kaunis. Tällä on keväällä kiiltävät lehdet, jotka kyllä erottaa tavallisesta pihlajasta ja erityisen pidetty tämä on loistavan syysvärinsä takia. Mieheni vainoaa eräitä puitani, joten istutan näitä sitten tilalle;-)

IT'S NOVEMBER AND I NEED: MIÉNTEME BIEN!

http://www.youtube.com/watch?v=FnytJEXow6w

Concha Buika's Miénteme bien is the best I've ever heard. I really need this now! I hope you too! The book cover of 'Niederungen' you'll get after my Support is at home...some technical problems, but who cares!: Concha's music is always and will be, my bridge over troubled water!

MATALA MAA

Herta Müllerin Matala maa (Niederungen, Tammi 1989) oli luotu jo ennen syntymäänsä Ylennetyksi maaksi. Teksti on niin alastoman lahjakasta, että se suorastaan huutaa ylhäisyyttään alhaisuuden oloissa.

En voi mitenkään kuvitella Hertaa vääntämässä tätä tekstiä väkisin. Se on laulua, joka on Hertasta soinut täydellisenä melodiana, johon ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa.

Ilmaisu on tiheää. Lauseet erittäin visuaalisia, mutta napakoita. Ne ovat kuin korkokengät. Itsevarmat korkokengät. Piiskaavat lukijan tajuntaa lause lauseelta kuvasta kuvaan. Kuvat eivät ole kauniita. Kuvat eivät ole helppoja. Elämä on ankaraa. Osin jopa julmaa, mutta on siellä säteitäkin, joille saa naurahtaa.

Hertan kylä Romaniassa oli Jante, jossa luulot viedään lapsilta, koirilta ja semmoisilta jotka luulevat olevansa jotakin. Herta vapauttaa itsensä Jantesta laulamalla piinallisen suoraa totuusaariaansa hyvin näkevin lapsen silmin nähtynä, hyvin kuulevin lapsen korvin kuultuna ja aroin lapsen ihoin tuntevana. Laulussa soivat kylän ja perheen lika ja räkä, pesuammeen likaraanut ja huussin ulosteet. Laulun solina on isoäidin yölorinapissaa pottaan tai teurastettavan eläimen tuskan kähinää. Iho on taustalaulaja, joka muistaa alituiset, lujat korvapuustit ja viivoittimen lyönnit sormille.

Rakastan Hertan runon rytmiä, jota lauseet soivat. Hertan teksti on laulavaa runoproosaa. Lahjakasta runoproosaa.

Matala maa sisältää viisitoista novellia, joista luonnollisesti niminovelli on vaikuttavin, mutta muut tukevat sitä samassa teemassa pysyen. Täydellinen irtiotto olisikin ollut tässä kirjassa taidekuolema, sillä Matala maa ansaitsee sekä esi- kuin jälkinovellinsa. Viimeinen novelli on kuitenkin irtiottonovelli ja nimeltään Työpäivä. Se on vain yhden sivun mittainen, mutta häkellyttävä osoitus Hertan ainutlaatuisesta kyvystä uusilmaisuun. Te yllätytte! Ja nyt juokaa näitä näytteitä janoisiksi tullaksenne:

Kurjenpolvella oli vielä eilinen sade karheassa lehtisuonessaan. Pesin itseni sen ruskealla vedellä, ja illalla poskeni olivat tosiaankin punaiset, ja peilistä minä näin miten koko ajan kaunistuin.

Ja ajaessani vihan vimmassa lehmää laaksoon etsin koko laakson suurimman kurjenpolvipensaan. Kun lehmä upotti neliskulmaisen päänsä ruohoon ja käänsi takapuolensa luisen kehyksen minuun päin, minä riisuuduin kurjenpolven vierellä ilkosen alasti ja pesin nyt koko ruumiini. Kun iho oli kuivunut, sitä kiristeli ja se oli kuin lasia. Tunsin koko ruumissani miten kaunistuin, ja astelin varoen etten särkyisi.

En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.

Minä olin suomaisema. Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun. Odotin, että ne sanoisivat: Sinä olet maailman kaunein suo, me tulemme kaikki luoksesi. Me tuomme myös suuret solakat vesilintumme, mutta ne lepattavat sinussa ja huutavat sisääsi. Etkä sinä saa itkeä, sillä soiden on oltava urheita, ja sinun on kestettävä kaikki kun kerran olet lyöttäytynyt seuraamme.

Isän varpaat naksuvat, ja mustan oven lukko sulkeutuu äänettömästi hänen takanaan. Täti sanoa kihertää: kylmät jalat. Isä maiskauttaa suutaan ja sanoo: hiiret heinissä. Sänky natisee. Tyyny ähkyy. Peitto velloo pitkinä sysäyksinä. Täti huohottaa. Isä puuskuttaa. Puusänky nytkii lyhyin sysäyksin.

Vieressä haukkuu puisto. Pöllöt syövät penkeille jääneet suudelmat. Pöllöt eivät ole huomaavinaan minua. Pensaissa kyyristelevät rasittuneet uupuneet unet.

Luudat lakaisevat minulta selän, koska nojaan liikaa yöhön.

Kadunlakaisijat lakaisevat tähdet kasaan, keräävät ne lapioonsa ja viskaavat viemäriin.

Harpon pitkin askelin.

Katu on lakaistu pois.

On kiveen hakattu ja Herta Müller on siitä jälleen uusi ja vahva osoitus, että lahjakkuus lyö itsensä läpi aina. Se puskee läpi kiven, Janten ja hirmuhallitsijan Romanian, läpi kuoliaaksi vaiettujen muistojen ja ikuisesti sattuvien lyöntien. Lahjakkuus ei kavahda yötä, ei pimeää. Se on siellä, missä kukaan muu ei. Se on yllättäjien sukua ja laulaa korkealta ja kovaa. Niin korkealta, että yön lasikatto särkyy helisten ja vapauteen lentää sanojen tähtilintuja. Kuuntele!: Hertan kirja soi!

HERTA MÜLLER 1953 -

Herta Müller on Saksassa nykyisin asuva romaniansaksalainen kirjailija. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kului Nikolai Ceausescun hirmuvallan Romaniassa. Herta opiskeli kieliä Timisoaran yliopistossa ja muutti 1987 Länsi-Berliiniin.

Müllerin ensimmäinen teos Niederungen (Matala maa) ilmestyi Romaniassa sensuroituna vuonna 1982, ja kaksi vuotta myöhemmin kokonaisuudessaan Saksassa.

Müllerin tuotannon toistuvia teemoja on sanottu olevan sorto, pako ja diktatuuri. Hän on julkaissut 22 teosta, ja niitä on käännetty 20 kielelle, joista kolme suomenkielistä Tammen Keltaisessa kirjastossa: Matala maa (Niederungen, Tammi 1989), Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi 1990) ja Sydäneläin (Herztier, Tammi 1996).

Herta Müller on 25. nobelisti Tammen Keltaisessa kirjastossa.

BIND ME I STILL CAN SING - BANISH - MY...

Bind me - I still can sing -
Banish - my mandolin
Strikes true within -

Slay - and my Soul shall rise
Chanting to Paradise -
Still thine.

- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson

Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.

Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Gummerus, 2004)
suomennos Merja Virolainen

GO SLOW, MY SOUL, TO FEED THYSELF...

Go slow, my soul, to feed thyself
Upon his rare approach -
Go rapid, lest Competing Death
Prevail upon the Coach -
Go timid, should his final eye
Determine thee amiss -
Go boldly - for thou paid'st his price
Redemption - for a Kiss -

- Emily Dickinson -
The Complite Poems of Emily Dickinson

Käy verkkaan sieluni niin virvoittain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Gummerus, 2004)
suomennos Merja Virolainen

SKORPIONI 23.10. - 21.11.

Skorpionin merkissä syntyneenä olet intuitiivinen, päättäväinen ja salamyhkäinen. Sinä pystyt vaistoamaan mitä toiset ajattelevat tai suunnittelevat ennen kuin mitään konkreettista on näkyvissä ja sinulla on kuudes aisti, jonka avulla käsität minkä tahansa huomautuksen tai teon vaikuttuminen. Ymmärrät harvinaisen hyvin ihmisluontoa; luotat ensi vaikutelmaan eikä sinua petetä helposti.

Voimakkaat tunteesi ovatkin pahin vikasi. Olet ehdoton; sinulla ei ole yhdentekeviä ystävyyssuhteita eikä tuttavuuksia. Sinä luotat tai et luota – pidät tai et pidä, ja ihailet usein enemmän vihamiehiäsi heidän rohkeutensa vuoksi kuin ystäviäsi, mikäli nämä ovat heikkoja ja herkkäuskoisia.

Skorpioni on kiinteä merkki, mikä antaa luonteellesi järkkymättömyyttä. Sinä tiedät mitä tahdot ja miten sen saat, eikä päätöksen teko kestä kovin kauan. Kun ryhdyt johonkin, olet yleensä selvillä siitä mitä sinulta vaaditaan ja laadit suunnitelmasi sen mukaan.

Skorpionit omistautuvat tavallisesti täysin jollekin asialle; heidän on saatava purkaa tarmoaan ja kekseliäisyyttään. Riippuu kunkin yksilön luonteesta, onko purkautumistienä jokin arvokas ja kunniallinen suunnitelma tai elämänura vaiko alhainen pyrkimys. Otettuaan kerran haasteen vastaan – ja Skorpionille kaikki merkitsee haastetta – hän on päättänyt suoriutua voittajana.

Toinen huomattava piirre Skorpionin luonteessa on hänen salaperäisyytensä, josta voi olla hyötyä silloin kun hän pitää omana tietonaan hänelle uskotun asian tai salaa tiedon joka loukkaisi toisia. Mutta jos hän tukahduttaa luonnolliset tunteensa tai hänen sielunelämänsä suuntautuu liiaksi sisäänpäin, hän vain myrkyttää itsensä niin kuin skorpioni, joka mieluummin pistää itseään kuin antautuu kiinni. Hänen on saatava vastamyrkkyä kiihkeän tunteelliselle luonteelleen. Ellei hän voi paljastaa sisintään toiselle, hän vapautuu musiikin parissa tai lohduttautuu ihailemalla luonnon kauneutta.

Skorpionin luonteeseen kuuluu askeettinen perusominaisuus – hän pitää ponnistuksia vaativasta elämästä ja kukoistaa tehdessään kovasti työtä. Toimettomuus tekee hänet jännittyneeksi ja levottomaksi. Hän ei pidä itseään liian hyvänä mihinkään työhön, olipa se miten halpa-arvoista hyvänsä; hän tajuaa, että kunkin on opittava läksynsä, ja sellainen Skorpioni joka on voittanut luonteensa huonot puolet, hyväksyy minkä tehtävän tahansa joka on välttämätön hänen henkiselle kasvulleen.

Pitkät tarkoituksettomat keskustelut tai väittelyt eivät ole sinusta hyödyllistä kanssakäymistä, ja koska sinusta on vastenmielistä tuhlata kallisarvoista aikaa mielestäsi jo täysin selvän asian jauhamiseen, sinulla on taipumus suhtautua toisiin välinpitämättömästi ja tahdittomasti. Sinun on opittava yhteistoiminnan todellinen arvo niin tässä kuin muissakin asioissa.

Elämä saattaa järjestää sinulle monia esteitä ja pettymyksiä, mutta olet rakenteeltasi vahva ja sinulla on harvinaista tahdonvoimaa. Et ole tunteeton ruumiilliselle etkä sielulliselle kärsimykselle. Sanotaan, että Skorpioni inhoaa sairauden aiheuttamaan epämukavuutta niin syvästi, että hän paranee tahdonvoimansa avulla. Hän on oppinut kokemuksesta, että on parempi salata sydänsurunsa muilta. Hän epäilee herkästi ihmisiä, jotka puhuvat liikaa tai kertovat liian paljon. Skorpionit ovat käytännöllisiä ja materialistisia, mutta heidän merkkinsä hallitsee myös kuolemanhuonetta (aurinkohoroskoopissa), ja henkisesti kehittynyt Skorpioni tietää, että keskellä elämää meitä odottaa kuolema. Tämän merkin edustajista tulee kirurgeja, jotka yrittävät pelastaa ihmishenkiä, ja metafyysikkoja, jotka yrittävät päästä perille elämän todellisesta tarkoituksesta.

Avioliiton suoma turvallisuus, koti ja perhe ovat sinulle tärkeitä ja aviopuolison valinnassa olet yhtä päättäväinen kuin muissakin asioissa. Olet taipuvainen ajattelemaan, että rakkaus ja seksi ovat kaksi eri asiaa. Fyysinen yhteensopivuus on tietenkin tärkeää, mutta sinun täytyy myös rakastaa, luottaa ja olla uskollinen aviopuolisollesi.

Jos tunnet eri merkkien perusluonteita, pystyt arvioimaan, mitkä sopivat parhaiten yhteen oman merkkisi kanssa.

RAPPIOROMANTIIKKAA

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

VALOA, PÄHKINÖITÄ, LOHTUA MARRASKUUHUN

Franckin Lokerovati on lempiastiani ja aina käytössä. Suvella kuivattuja ruusunnuppuja, talvella hasselpähkinöitä, pääsiäisen aikaan pieniä suklaamunia, joskus merenrannan pikkukiviä ja simpukoiden kotiloita...

MARGUERITE DURAS 1914 - 1996

Marguerite Duras oli ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Durasia pidetään yhtenä menneen vuosisadan merkittävimpänä ranskalaisena kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana.

Duras asui lapsuutensa ja nuoruutensa Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka oli Ranskan siirtomaa. Päästyään ylioppilaaksi hän muutti Ranskaan opiskelemaan ja rupesi kirjoittamaan.

Duras nousi kansainväliseen tietoisuuteen Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959 käsikirjoituksellaan Alain Resnais'n ohjaamaan elokuvaan Hiroshima rakastettuni. Durasin elokuvakäsikirjoitus on julkaistu myös suomeksi. Hänen tunnetuin elokuvaohjauksensa on varsin omaperäistä ja aistillista, 70-luvun henkeen feminiiniä estetiikkaa pursuava India Song (1975).
Osa Durasin 1960- ja 1970-luvun teoksista, mukaan lukien Lol V. Steinin elämän (1964) ja Varakonsulin (1965), muodostaa itsessään yhtenäisen kokonaisuuden, "Intia-syklin"; näissä teoksissa käsitellään osaksi samoja henkilöitä ja tapahtumia. Kummankin edellä mainitun romaanin päähenkilöt sairastavat kirjailijan tuotannolle ominaista ”kuolemantautia”. 1970-luvun poliittisen, feministisen ja elokuvallisesti rikkaan kauden jälkeen Duras palaa 1950-luvun lopulla valitsemastaan modernismista konventionaalisempaan ja narratiivisempaan tyyliin.

Voimakkaasti omaelämäkerrallinen romaani Rakastaja (1984) voitti julkaisuvuotenaan arvostetun Goncourt-palkinnon, ja siitä tuli kansainvälinen bestseller. Pohjoiskiinalainen rakastaja (1991) on romaanin toisinto, jonka Duras kirjoitti suivaannuttuaan Jean-Jacques Annaud'n romaanin pohjalta ohjaamaan valtavirtaa kosiskelevaan filmatisointiin.

Novellikokoelman Tuska dokumentaarisen niminovellin Duras oli kirjoittanut toisen maailmansodan aikaan, mutta sota-ajan kärsimyksistä - niin yhteiskunnallisessa kuin henkilökohtaisessakin elämässään - traumatisoituneena hän unohti tekstin vuosikymmeniksi, ja teos julkaistiin vasta vuonna 1985. Pitkä novelli käsittelee Durasin rakastetun paluuta keskitysleiristä ja Ranskan vastarintaliikkeen toimintaa. Sodan vihkot palaavat muun muassa Tuskan teemoihin, aiheisiin ja tapahtumiin.

Duras kuoli 81-vuotiaana elettyään elämänsä viimeiset vuodet 36 vuotta itseään nuoremman Yann Andréan kanssa (nimi on Durasin rakastetulleen antama). Duras oli kärsinyt pitkään masennuksesta ja alkoholismista.Durasin teoksia on käännetty yli 40 kielelle. Hän on luetuimpia ja tunnetuimpia ranskalaisia nykykirjailijoita.

(Marguerite Duras Wikipediassa)

http://www.youtube.com/watch?v=uPA_zPI3UI8&feature=related

Marguerite Duras: Kirjoitan

Keväällä löysin Jyväskylän Kirjamessuilta pienen, kiinnostavan kirjasen. Kirjoitan (Écrire, LIKE, 2005), joka on on Marguerite Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78 –vuotiaana.

”Kirjoittaminen oli ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua.”

Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) oli todellinen boheemi, tinkimätön ajattelija, joka ei kumartanut ketään. Hän oli ehdoton ja kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli alkoholisti, joka auliisti tunnusti paljonko joi.

Eittämättä on selviö, että hänen kirjansa ovat olleet ja ovat tiukkaan pakattuja, tajunnan räjäyttäviä pommeja. Kuitenkaan en tuonut tähän Duras-kollaasiini sitä Durasin kirjaa, joka oli minulle vaikuttavin. Ei, ei se ollut Rakastaja!, vaan Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima Mon Amour). En jaksa…en voi…(Durasin tyyliin…), sillä vietin nuoruuteni Vietnamin sodan kaasuissa. Lapsuuteni päättyi John F. Kennedyn murhaan ja olin silloin vasta kymmenen…

Olen vertaillut hieman huvittuneena eri arvioita Durasin kirjoitustyylistä ja huomannut monien, en vain itseni, liikkuvan tässä aiheessa heikoilla jäillä.

Kirjoitan –kirjasen kääntäjä on Annika Idström ja hän kertoo näin:

Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konventioita. Teoksiaan hän kutsuu usein sanalla écrit – mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyvät äärimmäisessä keskittymättömyyden – hajoamisen? – tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin tiivis siivilä, reikiä täynnä. ”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta, rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin.

Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian…
Minulla ensimmäinen sana oli raaka, tarkoittaen julmaa ja sen kuorrutteena karkeutta. Seuraava oma määreeni olikin jo ’muutamassa sanassa kaikki’…Joku arvostelija kutsuu Durasin tyyliä vaikeutetuksi kerronnaksi ja siihen minäkin annoin viitteen Lol V. Steinin elämässä. Heti kohta toinen arvioitsija kirjoittaa Durasin selkeästä ja kirkkaasta tyylistä! Kolmas mainitsee kiihkeän omaleimaisen tyylin, joka sinänsä on varsin osuvasti sanottu ollen nimittäjä kolmelle aiemmin sanotulle…Ehkä tämä riittää. Ehkä Durasin tekstejä ei tarvitse eritellä vaan elää!

”Trouvillessa oli kuitenkin ranta, meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa. Sitä yksinäisyys oli siellä.

Trouvillessa katselin merta sen ääriin saakka. Trouville on koko minun elämäni yksinäisyys. Sama yksinäisyys on minussa vieläkin, tuossa, muuttumattomana ympärilläni.

Suljen toisinaan ovet, puhelimen, en puhu, en halua enää mitään.

Sanonpa mitä hyvänsä, en saa koskaan selville miksi joku kirjoittaa ja joku toinen ei.”

”Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton. Kirjailija on hellittämätön. Ilman ruumiillista voimaa hän ei voi kirjoittaa. Hänen on ylitettävä itsensä, oltava voimakkaampi kuin mistä kirjoittaa. Niin, se on merkillistä. Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista. Yhteiskunnan massiivisesta, toivottomasta karkeudesta. Tuskasta, niin. Kristuksesta ja Mooseksesta ja faaraoista ja kaikista juutalaisista ja juutalaislapsista; kyse on myös hillittömästä onnesta. Aina, niin se on.”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maria

TUSKA/ LA DOULEUR

Hyvät lukijani! Yli sadan tai yli tuhannen tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan. Jään väärällä tavalla: pohjaimun uhrina. On hieman arveluttavaa ja jääviä puhua siitä mikä sattuu. Durasin kirjat sekä kiehtovat minua että työntävät minua pois. Niissä on herkkyyttä ja hienostuneisuutta, joka vetää, mutta myös raakalaismaisuutta, joka iskee kuin ruoska. Satuttaa!

Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.

Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.

Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.

Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.

Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:

Prologi

Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.

Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.

Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalasien poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.

Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X.:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X.:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.

Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.

Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.

Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.

Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.

Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.

Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.

Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.

Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.

Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.

Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.

Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”

LOL V. STEININ ELÄMÄ/ LE RAVISSEMENT DE LOL V. STEIN

Lol tapasi Michael Richardsonin yhdeksäntoistavuotiaana kesälomalla eräänä aamuna tenniskentällä. Vanhemmat suostuivat avioliittoon. Lol lienee ollut kihloissa jo puolisen vuotta, häät pidettäisiin syksyllä. Lol vietti lomaa T.Beachissa, kun kasinolla järjestettiin suuret kesätanssiaiset.

Lol oli sävähtänyt liikkumattomaksi ja kuten sulhasensa katsellut, miten eteni sulous kuolleen linnun lailla tyhjään käyristynyt.

Kun Michael Richardson kääntyi Lolin puoleen ja pyysi tätä tanssiin viimeisen kerran heidän elämänsä aikana, Michael Richardson näytti Tatjanan mielestä äkkiä kalvenneelta ja aina vain huolestuneemmalta, mistä hän tiesi miehen myös katsoneen naista, joka oli juuri tullut saliin.

Ja heti kun Anne-Marie Stretter oli Michael Richardsonin käsivarsilla, Tatjana näki hänen käyvän äkkiä kömpelöksi, mistä Tatjana ymmärsi miehen hämmennyksen ottaneen valtaansa myös naisen.
Seuraavan tanssin lopussa Michael Richardson ei ollutkaan mennyt Lolin luo.

Anne-Marie Stretter ja Michael Richardson eivät sen jälkeen enää jättäneet toisiaan.

Marguerite Durasin kirjoista itselleni koskettavin on Lol V. Steinin elämä (Le ravissement de Lol V. Stein, Otava, 1964). Teksti on puhdasta, raakaa Durasia, joka ei päästä lukijaa helpolla. Yksi lause on niin täynnä vivahteita ja tarkoituksia ja samalla kuitenkin alaston, riisuttu, jopa julma. Et voi aloittaa lausetta ja jättää sitä kesken. Tekstin voima ei sitä salli. Et voi lukea lausetta ja ymmärtää sitä ellet ole sinut Durasin ’kynän’ kanssa. Lauseet, sanat, sitaatit ovat täynnä niin suurta merkitystä, että jopa kolme, neljä, viisi naisen rakastajalleen sanomaa sanaa, sisällyttävät itseensä jo kokonaisen sieluntilan, tulevien tapahtumien aavistuksen.

Lol V. Steinista Marguerite Duras on sanonut: ”…hän ei pysty miettimään, hän lakkasi elämästä ennen tietoista ajattelua. Siksi hän kai onkin minulle niin rakas, niin läheinen, en tiedä. Miettimisaikaa minä…epäilen, se pitkästyttää minua. Jos katsotte henkilöitäni – he elävät kaikki ennen miettimisaikaa, ainakin henkilöt, joita rakastan syvästi.”

Kuitenkin juuri Lol V. Steinissa pidän kertomuksen rakenteesta. Se on kuin suoraan näyttämökulisseissa tapahtuva, rajattu, likellä.

Nuori kihloissa oleva tyttö, jolla pitäisi olla syksyllä häät, mutta sitten tapahtuu tanssiaiset…Tanssiaiset T.Beachin kasinolla kestävät auringon nousuun – ja auringon noustessa nuori tyttö ei ole enää koskaan sama. Sinä yönä Lol Valerie Stein menettää komean rakastettunsa Michael Richardsonin Anne-Marie Stretterille, näkee ja kokee jotain, joka ei jätä häntä koskaan.

Esirippu nousee ja Lol V. Stein palaa S.Tahlaan. Hänen asiansa ovat järjestyksessä, mutta tahtoen tai tahtomattaan hän alkaa jäljittää nuoruutensa kokemusta. Hän tapaa Tatjanan, joka yli kymmenen vuotta sitten tanssiaisissa näki todistajana Lolin särkyvän kuin ruukun…Nyt niin Lol kuin Tatjana ovat naimisissa, mutta Tatjanalla on rakastaja Jacques Hold.

Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa.

Lolista puuttui jotakin, tämä oli omituisen epätäydellinen, elänyt nuoruutensa kuin anoen sitä mikä hänestä tulisi mutta miksi ei onnistunut tulemaan.

Jacques Hold palasi vuoteeseen, ojensi itsensä Tatjana Karlin viereen. He kietoutuivat toisiinsa alkavan illan viileydessä. Avonaisesta ikkunasta tuli rukiin tuoksua. Jacques Hold sanoi sen Tatjanalle.

- Rukiin tuoksuako?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Omppu

WANHARAUMA 8

kiitos Leena ja Jukka!

WANHARAUMA 7

WANHARAUMA 6

WANHARAUMA 5

Tästä mennään kallion sisälle louhittuun maineikkaiseen Mustan Kissan Kellariin.

WANHARAUMA 4

WANHARAUMA 3

WANHARAUMA 2

WANHARAUMA 1

LYHYT SELITYS

Muistanette, että lähdin runsas viikko sitten Luvialle Bessun kanssa ja tarkoitus oli mm. paitsi ravata kaikki Wanhan Rauman putiikit, myös ottaa teille kuvia tästä viehättävästä miljööstä. No, perjantaiaamuna lähdimme Luvialta hyvin aamiaistettuna kohti Raumaa ja huomasin ilokseni, että minulla oli elämäni ensimmäisen kerran mukana jopa kameran varapatteri! Likemmä Raumaa totesimme, että olin unohtanut kameran kotiin!

Onneksi ystäväni Leena Ruoste asuu ihan likellä Wanhaa Raumaa ja hän lähetti tämän postauksen, jonka nyt annan tulla.' Siel on sit Kitukrän ja muut semmost. Ja yks paik o kuulusa Musta kissa kellar, jos o nuoren tullu käytyy mm. ensimmäisen poikaystäväni kanssa, joka sattui olemaa Raumalt ja nimeltäs Jukka;-)

Mentii me Jukan kans' kerra Raumlinna hotelliiki väärennetyil papereil, mut se onkin sit jo iha eri stoori....

DINAN UUSI NUTTU...

kiitos Katrillin!

MERI, TEEMU JA DINA

(tämä on kuulemma taiteellista tyyliä, ei epäonnistunut kuva;-)

KALLIOTUIKUT

ISÄ JA TYTÄR

Reima ja Meri (ja Dina Olgan kupilla;-)

ISÄ RAKAS, KAIKKI TAIVAAN TÄHDET, SINÄ

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin? Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!

Muistatko isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen, paksu vauva, jota olit odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset kranaatinsirpaleet selässäsi.

Muistatko isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani. Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.

Ja ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen. Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.

Muistatko isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa. Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua ja Sinä riehakkaana olosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.

Ja isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä komerossa tuntikausia. ja kuka jälleen olikaan kanssani, oma isäni, maailman paras isä!

Rakas isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja kehuit ja kannustit lastasi. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.

Muistatko isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.

Isä rakas, kaikki taivaan tähdet, Sinä.

tyttäresi Leena

HAVE THE NICE WEEKEND WITH THESE BEAUTIFUL IRISH FLOWERS

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

LAULUT JOITA LAULOIMME

Voivatko lintu ja kala rakastua? Minne ne voivat tehdä pesänsä? Pääsiäisenä 1939 kohtaavat Washingtonissa Marian Andersonin ulkoilmakonsertissa värillinen Delia Daley ja juutalainen David Strom. He kohtaavat aikana, jolloin värillisen ja valkoisen liitto oli useimmissa Yhdysvaltain osavaltioissa kuoleman tuottamukseen verrattava rikos. Tästä alkaa uskomaton tarina, jota kuljettaa Richard Powers teoksessaan Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008).

Naivisti ja rakastuneina nuoret uhmasivat koko maailmaa ja tekivät valan toisilleen:"Me voimme olla oma kansamme. Vain me. Meidän poikamme ovat ensimmäiset Tulevan ajan lapset. Rodut ylittävän paikan perustajakansalaiset, jotka ovat kumpaakin rotua, eivät rotua ollenkaan, pelkkää rotua, sekoitus sekoittamatonta, kuin sävelet, jotka muodostavat yhdessä soinnun". Ja tuleva äiti päättää vielä, että hänen lapsensa ylittävät roturajat laulullaan. Koko Powersin kertomus laulaa läpi kyynelten erittäin poikkeuksellisen perheen kohtalon sodanjälkeisessä Amerikassa.

Kirjan ahdistus vangitsi minut, kun lapset kysyivät: "Miksi meidän pitää käydä alinomaa ulkona? Miksi me emme voi pysyä sisällä lukemassa, kuuntelemassa radiota, leikkimässä pikkurahoilla ja hyppimässä kellarissa narua?" Lapset pelkäsivät mennä ulos, koska siellä he kohtasivat värillisten kovan elämän, hakkaamiset, päälle sylkemisen, kiellot mennä tiettyihin kauppoihin, ivan ja pilkan. Kirjan lumo vapautti minut, sillä koko perhe lauloi itsensä läpi elämän. Kaikki oli musiikkia: uuden siskon syntyminen, rakastelu, päivittäiset tapahtumat, suvun tarinat, tulevaisuus...Ja lopulta ylitsekäyvä lahjakkuus, perheen vanhin poika Jonah, sytyttää taivaalle tähden, jota kumartavat niin valkoiset kuin mustat. Hän tekee sen veljensä Josephin säestämänä ja jo itse värisokeana.

Ennustan, että tästä kirjasta tulee ikiaikainen klassikko: aidon vapauden patsas. Kirja kertoo laulusta, musiikista, historiasta, rotukysymyksestä, polusta pimeässä, johon syttyy valo. Kirja on John F. Kennedyn ja Barack Obaman tulenkantaja. Kirja ylittää kaikki ajat ja yhdistää kaikki polut ja rodut. Maailman paras rasismin vastainen teos! Kirja polttaa lukijansa järkeä ja tunteita...en saata enää jatkaa, sillä mitkään sanat eivät tee oikeutta kirjan loistolle: siis polvistun.

RICHARD POWERS 1957 -

Richard Powers vietti teinivuotensa Thaimaassa. Paluu Yhdysvaltoihin oli hankalampi kuin sieltä lähtö. Syntyi sivullisuuden tunne, joka ehkä rasitti elämää, mutta opetti samalla katsomaan omaa itseään välimatkan päästä. Sivullisuuden ja outouden tunne oli ehkä myös suuri ratkaisija hänen alkaessaan luoda kirjojensa henkilöhahmoja.

Laulut joita lauloimme, Powersin lähes tuhatsivuinen klassisen musiikin maailmaan sijoittuva teos, on ensimmäinen suomennos jo yhdeksän romaania kirjoittaneelta kirjailijalta. Lähes kaikissa Richard Powersin romaaneissa on vahva tieteellinen perusta. Toinen hänen intohimonsa on musiikki. Nämä molemmat intohimon kohteet nivoutuvat yhteen romaanissa Laulut joita lauloimme. Se on kertomus konserttisalien ihmelapsen Jonah Stromin laulu-urasta, jota hankaloittaa sekarotuisuus. Jonah on nimittäin juutalaisen isän ja mustan äidin lapsi.

Kirjailija on saanut National Book Awardin romaanista The Echo Maker (Muistin kaiku, Gummerus, 2009).

Minut Richard Powers on vienyt löytämään itsestäni pienen tutkijan, sillä olen täysin kotona niin hänen konserttisaleissaan, kuin kurkien kanssa preerialla pohtien neurokirurgian jännittäviä salaisuuksia.

(kuva Juhani Niiranen/ teksti: HS.fi Kulttuuri, Jukka Petäjä sekä Leena Lumi)

ENNEN ISÄNPÄIVÄÄ/ BEFORE THE DAD'S DAY

Hei Rakkaat Lukijani!

Aloitan valituksella: Miksei vuorokaudessa ole enemmän kuin 24 tuntia! Olen aika kiireessä nyt, kuten varmaan monet teistä. Heti kun kiire alkaa voittaa minut, unohdan englannin kielen. Olen nimittäin kovasti yrittänyt pitää kaksikielistä blogia,koska, vaikka minulla on translator, se ei tuo esille tyyliäni, vaan kääntää mekaanisesti eli on aika karmeaa tekstiä. Ja toisekseen olen päättänyt upota syvälle englanninkieliseen kultturiin joiksikin vuosiksi. Edellisessä lauseessa soi tappion melodia, sillä Saksan kirjallisuus minut todella herätti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mutta yritä nyt lyhyellä saksalla lukea alkuperäkielellä Keski-Euroopan suuria nimiä.

Nyt lähestyy Isänpäivä ja minun piti ehtiä tarjota teille sitä ennen Richard Powersin uutuus Muistin kaiku (The Echo Maker, Gummerus, 2009), mutta ei nyt ehdi. Kukaan ei ole vielä keksinyt itsesiivoutuvaa taloa! Osa puutarhan syystöistä on vieläkin tekemättä. Ja minulla on mies ja koira, jotka odottavat huomiotani. Nuoret tulevat syömään sunnuntaina etc. En ehdi. En ehdi. Kuten olette huomanneet olen tarjonnut teille kurkien muodossa makupaloa Powersin uutuudesta. Suosittelen todellakin lukemaan, sillä siinä asiaa, jota monikaan ei näistä lentävistä fossiileista tiedä. Kurjet kaiuttivat jo 60 miljoonaa vuotta sitten!

Ajattelin nyt yrittää rauhoittaa kotia viikonloppua kohden, mutta tarjoan sitä ennen teille vielä kerran Powersin Laulut joita lauloimme sekä esittelyn itse kirjailijasta, jota en ole vielä tehnytkään.

Toivotan teille kaikille oikein rentouttavaa Isänpäivä -viikonloppua! Kynttilöitä sisällä ja puutarhassa, herkullista ruokaa, yhdessäoloa, softia taustamusiikkia, kiinnostavaa keskustelua, nokosia pehmeän huovan alla, lukemista pitkään, koska aamulla ei tarvitse herätä, kävelyä rantaan ihmettelemään: Onko jo jääurkujen aika!

Love
Leena Lumi

BRYAN ADAMS 50 VUOTTA EILEN!

Myöhästyneet onnittelut Bryanille! Supporttini pitäisi ilmoittaa minulle eräiden laulajien syntymäpäivät, mutta hän sähelsi ja unohti, joten Please, forgive me, Bryan!

http://www.youtube.com/watch?v=9EHAo6rEuas&feature=related

TAIOTTU

Olet iäti minun:
sinut sitoo taika.
On maailmas sinun
se entinen aika,

se syksyinen, silloin,
kun sateen soitto
soi hämyisin illoin,
se aika loitto,

käsivartteni vyöhön
kun onnessa taivuit,
ajattomuuden yöhön
minun kanssani vaivuit.

Sinut vapaaksi silloin
minä laskea aioin,
vaan päästä en milloin,
sinut vangitsin taioin.

Minä kohtaloks sulle
kivenkovaksi koiduin.
Sinä kuulut mulle,
sinun sielusi noiduin.

Jos kulkisit kunne,
et luotani pääse,
et sieluas tunne,
minun luokseni jää se:

Vain vieraalta tieltä
tulet outoihin kyliin
ikävöiden sieltä
pois ystävän syliin.

Minä taikurin soihduin
sinun sisimpäs löysin,
sen kahlitsin loihduin,
lujin hellyyden köysin.

Mihin käytkin, et vapaa
ole kahleista noista.
Et onnea tapaa,
jos suutelet toista.

Ei toiset ne silmin
näe sieluusi syvin,
käsin koskevat kylmin,
ei hellin ja hyvin.

Et minusta koskaan
voi vapautua.
Olet omani, joskaan
et muistaisi mua.

Et uhmin, et paoin
vapauttasi voita.
Sinut kahleihin taoin
minä mahtava noita.

- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (wsoy)
kuva Tuure Niemi

RUKOUS

Jumala,
olen vain pieni liekki,
joka hiljaa on lepattanut
kaukana ja odottanut.

Nyt en tyydy siihen enää!
Tahdon leimuta!
Tahdon palaa korkeana!
Vain päivän ja yön!

Loppukoon kaikki sen jälkeen,
kunhan ruumiini on ollut tuli,
jonka lieskat ovat taivasta hiponeet
suurina, kauhistuttavina, ihanina!

Palaa tahdon, palaa, palaa!
Tuhlata vuosien voiman
silmänräpäyksessä!

Vain päivän ja yön, Jumala!

En vuosia, joita kahleina
hautaan laahataan,
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää korkeana tulipatsaana!

Jumala!

Jumala!

- Katri Vala -
Kootut runot (wsoy)

PLAISIR D'AMOUR NE DURE QU'UN MOMENT...

Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,
Chagrin d'amour dure toute une vie.

- Marcel Reich-Ranicki -
Eurooppalainen (Otava)
http://www.youtube.com/watch?v=-WvXpgLtTwY

KORRET

hiljaisesti kysyn, mikä sinulla on

tahdon antaa palan puutarhaani sinulle,
pienen kentän, nurmikon

voisinko olla aurinkosi, kastelukannusi?

- Tuure Niemi -

OLI KERRAN...MUISTATKO VIELÄ...

Oli kerran...muistatko vielä sadun penkit ja puistikon? Älä pelkää, koske en siihen, kuut kulkivat, lunta jo on. Tuli talvi ja silmäsi kauniit kuin lammikot jäähän se loi. Kuut kulkevat vitkaan liian, suvi tulla ei koskaan voi. Jo uutimin ikkunat sulje. On kylmä ja hämärtää. Lumi peittää puistikon penkit. Jää hyvästi, rakkaani, jää. 

- Oiva Paloheimo -

KAUNIIN RUNON RUNOILIJA HUKASSA

Kuka tuntee yllä olevan runon runoilijan, olkoon kiltti ja kertokoon minulle. Ja mielellään vielä, mistä teoksesta. Minä olisin voinut vannoa, että Lauri Viljanen, mutta kaikki Jyväskylän kirjaston kirjat Lauri Viljasesta tuotiin minulle, ja tätä runoa ei löytynyt. Kaarlo Sarkia on toinen, joka tulee mieleen ja oikeastaan enempi hän, mutta minulla on hänen kootut runonsa ja ainakaan siellä tätä ei ole.

Tällaiset nimettömät runot ovat minulla teinivuosien perua. Kirjoitin nuorena ahkerasti päiväkirjoja, jotka täyttyivät myös runoista. Siellä on niin omia kuin ystävien kuin kuuluisuuksien runoja, mutta tekijän nimeä vailla. Lukiossa meillä oli vielä tyttöjen kanssa semmoinen tapa, että oli erikseen runovihkot, joita sitten annoimme toisillemme viikonlopuksi lainaan. Sinne sai sitten kirjoittaa omia lempirunojaan tai omia sepustuksiaan ja myös poimia sieltä itselleen mieluisimmat. Tämänkin runon löysin sellaisesta vihkosta.

Tämä on miehen runo! Eikö vain?

Kuka löytää minulle tämän runoilijan ja teoksen nimen, saa palkinnoksi Eve Rehnin käännöksen Rainer Maria Rilken runoista Der Grosse Wille/ Tahto tahtojen. Runot ovat sekä alkuperäkielellä eli saksaksi ja sitten vieressä Even huimaavat käännökset, joissa Eve ei ole vain kääntänyt, vaan tavoittanut Rilken hengen, hänen sielunsa syvimmät tunnot. Kukaan ei lue Even käännöstä Pantterista itkemättä!

MY NEW ONES FROM RAUMA ARE WAITING FOR...

some parties.

PRETTY HIGH-HEELED SHOES FROM ILONA

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

MY HIGH-HEELED SHOE FRIDGE MAGNET

You never can have too many shoes.

ISÄN KASVATUSOPPI

Sunnuntaina vietetään taas Isänpäivää. Monet isät painiskelevat työelämän vaatimusten ja vanhemmuuden ristipaineessa. Miten ehtisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Miten ylipäätään uusien ihmisalkujen kanssa toimitaan? Juha T. Hakalan teos Isän kasvatusoppi (Gummerus) tarjoaa raikkaita näkökulmia askarruttaviin arjen kysymyksiin: ajan hallintaan, kotitöihin, harrastuksiin, luovuuteen, erilaisuuteen ja rajojen asettamiseen.

Me suomalaiset edustamme maailman vaurainta kansaa - tämä upea uutinen tuli juuri julki, mutta mikä onkaan ollut sen hinta? Menestyksemme näkyy kotona. Lapsemme kärsivät uniongelmista, oppimisvaikeuksista sekä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöistä. Itse olemme lopen uupuneita. Tätä nykyä tuskin jaksamme muuta kuin nojata polviimme ja huohottaa, Hakala pohtii.

Isän kasvatusoppi tarttuu vanhemmuuden ja isyyden ydinkysymyksiin ja tarjoaa osuvaa kritiikkiä tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia kohtaan. Miksi olemme tehneet elämästäme niin nopean, tehokkaan ja monimutkaisen, että perusasiat uhkaavat unohtua? Mielipidemittaukset osoittavat, että haluamme tasapainoa työn ja muun elämän välille. Haluamme kiireettömiä hetkiä itsemme ja läheistemme parissa. Miksi emme kuuntele itseämme?

Hakala puhuu kirjassaan hitaasta kasvusta ja siitä, kuinka kasvun luonnollista rytmiä on kunnioitettava. Lapsi voi esimerkiksi vaikuttaa toimettomalta olematta sitä. Kasvatuksen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ilman että vanhemmat täyttävät kaikkia näennäisiä aukkoja.

Kirjan tarkoituksena on saada vanhemmat punnitsemaan, mihin kannattaa käyttää aikaa ja mihin perheen keskellä kannattaa satsata. Hitaus on usein, kasvatuksessakin, laatua määrän sijaan, Hakala sanoo.

Hakala on paketoinut teoreettisen tiedon selväsanaiseen, jutustelevaan kirjoitustyyliinsä ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin. Seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteen professori lähestyy muita isiä virheitä tehneenä, tavallisena isänä. Hän kannustaa jokaista löytämään oman, perustellun kasvatusnäkemyksensä.

Vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Lapsuus on suojelukohde.

VEROTUKSESTA

Verotus on toisille rakas ja toisille kuin härälle punainen vaate. Minulle palkkatulon verotus on viime mainittua, koska se ei ole koko elinaikanani ollut Suomessa muiden länsimaiden kohtuullisella linjalla vaan ryöstöverotusta, joka ei ole työnteon kannalta kannustavaa. Älköön Suomi koskaan uskaltako ihmetellä, miksi moni nuori tajuaa tämän ja jää kotiin makaamaan mielummin kuin lähtee siihen helvetin verotuspyörään, jossa moni 12 tuntista päivää tekevä on koko ikänsä! Kadumme iän kaiken ettemme nostaneet kytkintä ulkomaille töihin, kun tilaisuutta tarjottiin. Mutta on myöhäistä katua, kun maito kaatui jo.

Monissa blogeissa on aiheesta ihmetelty, miksi verotustietoja pitää vuodesta toiseen julkaista. Ne ovat ihmisten yksityiselämää ja eivät muille kuulu! Ja toisekseen, eikö Suomen kansa ole jo riittävän kateellista ja masentunutta ilman verotietojen julkistamislistojakin! Jopa Keskisuomalaisen kohtuullisen hyvätuloinen toimitussihteeri Jussi Komulaisen tämän päivän kolumnin otsikko oli: Verotietojen lukeminen on masentavaa.

Keskisuomalaisen Esko Parkkilan Remonttipaine kasvaa (koskee siis verotusta!) -jutussa puolestaan Palkansaajien Tutkimuslaitoksen erikoistutkija Ilpo Suoniemi toteaa:

IHMISTEN ON VARMAAN VAIKEA YMMÄRTÄÄ, ETTÄ KERRYTETTYÄÄN ENSIN RIITTÄVÄSTI PÄÄOMAA YRITYKSEENSÄ JOKU VOI OTTAA 90 000 EUROA OSINKOINA VEROVAPAASTI PER PERHEENJÄSEN.

Minä olen kokoomuksen jäsen, mutta kuuluminen puolueeseen, jota yleisesti pidetään hyväosaisten puolueena ei tarkoita omantunnon puuttumista tai vajetta empatiakyvyssä, joten en hyväksy yllä olevaa menettelyä. Se ei voi olla todellista tässä maassa, jossa on satojatuhansia ihmisiä pelkän kansaneläkkeen (noin 500-600 euroa/kk) varassa! En voi olla heikompia vastaan ja siksi olen heidän puolestaan!

JA MEILTÄ TOPI SAI MAURI KUNNAKSEN ROBIN HOODIN

Topi on nykylapseksi harvinainen, sillä lahjatoivomukset ovat sekä järkeviä että kohtuullisia. Suosituin toivekirja oli Mauri Kunnaksen Robin Hood (Otava, 2009), jonka hän sitten meiltä saikin. Suosittelen kirjaa kovasti muillekin lasten vanhemmille. Tässä siis kirja sekä tytöille että pojille! Huomatkaa hauska Jaska Jokunen -kortti ja arvatkaapa, kuka rakastaa näitä Schulzin hahmoja aina vaan...

ONNEA TOPI 9 VEE!

TOPIN JUHLAPÖYTÄ

NÄISTÄ TORTUISTA ALKAA JOULUN ODOTUS

Bessun kuopuksen syntymäpäivät ovat tänään, mutta 'vanhuksille' juhlat pidetään edeltävänä lauantaina tai sunnuntaina. Topin juhlissa on AINA joulutorttuja ja siinä on hyvä etappi aloittaa joulunodotus. Toki siellä oli muutakin tarjolla...

HIENO HYPPY, SINTTU

Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.

Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera luciankulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.

Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.

Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!

Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitallillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!

Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!

Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalla yllätysvalokuva, jota en paljasta!

Paras joulupäivän aamu menee näin:

Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”

Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”

LUKIJAT ÄÄNESTIVÄT VUODEN KAUNEIMMAKSI KIRJAN KANNEKSI...

Raili Mikkasen Meren ja Ikävän kiertolaiset (Minerva) haikean ja romanttisenkin kannen. Jaetulle toiselle sijalle tulivat tasapistein Helen Mirren (Weidenfeld & Nicolson), Heli Slungan Varjomadonna (Minerva) ja Geraldine Brooksin Kirjan kansa (Tammi). Kolmannen sijan jakavat Richard Powersin Muistin kaiku (Gummerus) ja Siri Hustvedtin Lumous (Otava).

Kiitos osallistumisesta! Ja eikö ole kiva, kun pääsee vaikuttamaan...;-)

NEWS FROM MYLLYRANTA

http://myllyranta.com

HEI EVE!

Hei Eve!

Älä lannistu, kyllä kevääsi pian tulee. Vaikka nyt taivas olisikin harmaa, tai tähdet pilvien takana, kyllä on sini siellä takana ja tähdet loistavat kuitenkin! Sade on vain auringon ironiaa itsestään.

Älä lyyhisty! Älä unohdu! Älä anna periksi. Joskus lämpö tulee, ja kivut heltiävät. Siitä olen varma. Sinua ei ole tehty menetettäväksi! Olet taiteilija, sinulla on vielä annettavaa paljon maailmalle! Ja maailmalla sinulle. Joskus vielä, kun syöpä on taltutettu, teet tuon kirjasi, josta on katkelma nettisivuillasi. Miten voin olla niin varma - minä näen sen. Näen sen taivaan tasaisesta hengityksestä, ja auringon säteiden leikistä. Sekä laskeutuvista lehdistä että iloisista, jään peittämistä vesilammikoista.

Minä toivon sinulle parempia aikoja - pian. Minä uskon että niin tapahtuu. Ainoat asiat, jotka eivät koskaan katoa, ovat toivo ja usko. Usko mihin tahansa, onneen.

Sinäkin olet yksi parhaimmista ystävistäni. Ja siksi kirjoitan nämä sanat. Siksi, koska sinä olet elävä vielä paremmat ajat, antoisat vuosikymmenet. Eritoten siksi, että aurinko ilmestyy pian pilven takaa.

Terveisin
ystäväsi
Tuure

LEENA VASTAA EVELLE

Eve Unikko!

Sinä nimenomaan sait tämän haasteen. Sinut mainitsin ihan omassa virkkeessä!

Hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Tiedän sinun tietävän, että minä tiedän, mitä käyt nyt läpi. Haluaisin olla kaarisiltasi ylitse pahoivoinnin ja kivun ja epätoivon!

Sinä olet minulle aina Kartanonrouva, Kuningatar ja Rakas Eve Unikko, mutta olet muutakin. Kun olimme Bessun kanssa viikonloppuna länsirannikolla, kuiskuttelimme kuin pikkutytöt sängyssä yömyöhään ja kerroin, että olen tämän vuoden aikana muuttunut enemmän kuin koskaan ja prosessi jatkuu. Mainitsin sinut muutokseni suurimmaksi primus motoriksi. Olet esimerkki, johon en yllä, sillä minulla ei ole voimaasi ja vahvuuttasi, mutta olet siirtänyt osan itsestäsi minuun, niin että sain kirjoitettua runon Päätös. Se on vain ja ainoastaan sinun ansiotasi. En ole koskaan enää kenenkään kynnysmatto enkä yritä miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Kiitos sinun!

Kaikki mainitsemasi kirjat minulla on, mutta minusta ei ole luopumaan kirjoista. Kirjallisten kokemustemme tunneskaala on hyvin samanlainen.

Olen ylittämättömän onnellinen, että tapaamisemme onnistui. Nautin naurustasi, jokaisesta suupalasta, jonka söit, siitä että nukuit turkoosissa makkarissamme kuin huolta vailla aamukymmeneen.

Tiedät, että olen pyynnöstä valmis lähtemään, mille matkalle minua pyydät. En kaihda mitään, ojenna vain kätesi, niin tartun siihen.

Me olemme Roihuavat Soihdut & Poitsu! Poitsulla on tämän jälkeen sinulle ihan oma viesti, jonka olen saanut luvan julkaista;-)

rakkaudella ja ihmeisiin uskoen
Leena

PS. Kenelle hymyilinkään tässä kuvassa! Kuka oli aurinko, joka lainasi kuulle valonsa!

EVE VASTAA, MITÄ EN OMISTA -HAASTEESEEN

En omista:
1) Terveyttä. En minä eikä kissani Nelli, joka hänkin on sairas

2) Puolisoa. Yksinäistä täällä - tosin parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa!

3) Kirjakaappia. Monia muuttojen yhteydessä möin sadat kirjanikaappeineen; sekä suomalaiset, että saksalaiset (Goethe-Instituutinkirppiksellä menivät kaupaksi kuin kuumille kiville; olinhan säilönytniitä 35 vuotta kaapissani aarteenani). Porukalla oli onnea, kun tulivatminun standilleni. Suuri osa kirjoistani oli ennennäkemättömiäSuomessa. Minulla oli Vankileirien saaristosta lähtien ihan vaikka mitä.Kaikki klassikot (kylläkin saksaksi) Loistavat käännökset. Mm Hugon Kurjat ja Tolstoin Anna Karenina. Minusta tuntui viimeksi mainittualukiessani, että se on naisen kirjoittama. Niin hyvin siinä kuvattiinnaisellisuutta - varsinkin eleitä - sinänsä mitättömiä. Mietin aina,että Tolstoin vaimo on kirjoittanut - ainakin - ne kohdat... :)

4) Hiuksia. Lääkkeet veivät ne.

5) Asuntoa. Ja ennen muinoin meijerillä minua sanottiin sentään kartanonrouvaksi.

6) Karaistuneisuutta talven tullessa. Palelen helposti ja liikaa!

7) Voimia. Olen jotenkin kokoon lyyhistynyt enkä jaksa pitää itseäni pystyssä. Toiveikkuuskin karkaa aina voimien myötä.Otin tämän haasteen, vaikka en sitä saanutkaan. Kuulutte parhaimpiinystäviini. Siksi uskallan kirjoittaa nämä jutut.

Terveisin Eve