Kovasti arvostamani ja väliin aika hauskojakin kirjoitteleva elokuva- ja tv-arvostelija Marko Ahonen kolumnoi tänään Keskisuomalaisessa naisesta, jota ensin pidin hieman köykäisenä keskusteluohjelman tekijänä ja jätinkin katsomatta, kunnes sitten vahingossa näin sarjan, jossa todella otettiin kantaa ja autettiin ihmisiä. Kyseessä on Oprah Winfrey, jonka ohjelmien taso minun mielestäni vaihtelee yhtä vilkkaasti kuin madamen elopaino, mutta sillä ei ole väliä, sillä pidän Oprahista nykyään kovasti.
Ja näin Marko Ahonen tänään:
Oprah ottaa uuden suunnan
Maailmanloppu ei tule vuonna 2012, vaan 2011. Ainakin joillekin. Oprah nimittäin lopettaa tuolloin talk shownsa. Nelosella Oprah on pyörinyt vain muutamia vuosia, mutta vuona 2011 Oprahin päiväohjelma täyttää Yhdysvalloissa 25 vuotta.
Yksi jutusteluohjelma sinne tai tänne, voi joku pohtia. Mutta Oprah ei ole vain tv-sarja ja sen vetäjä. Oprah Winfrey on yksi USA:n vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Siis ihmisistä, ei vain naisista. Tv-uransa aikana hän on ansainnut yli miljardi dollaria. Oprahin lahjoitukset hyväntekeväisyyteen ovat erittäin huomattavia. Oprahin näkyvä tuki Barack Obamalle vaikutti merkittävästi vaalien lopputulokseen.
Jos kirjalta odotetaan 10 000 kappaleen myyntiä, Oprah voi nostaa sen miljoonaluokkaan. Oprah voi tehdä tähtiä ja nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän ei ole myöskään epäröinyt käyttää valtaansa. Oprahilla on oma aikakauslehti, jonka jokaisen numeron kannessa poseeraa hän itse. Oprahin lihomiset ja laihtumiset ovat kansallinen puheenaihe.
Oprahin menestystä on auttanut se, että hänen elämänsä on ollut aito ryysyistä rikkauksiin –tarina. Sellainen kiehtoo ihmisiä. Oprah on elävä esimerkki amerikkalaisen unelman toteutumisesta. Oprah syntyi vuonna 1954 Missisipin maaseudulla köyhään perheeseen. Chicagossa elämä muuttui vain rankemmaksi. Raskaaksi Oprah tuli 14-vuotiaana. Lapsi kuoli synnytyksessä. Showbisnes ura alkoi sivutyönä radioasemalla viimeisen high school –vuoden aikana.
Näin Marko Oprahista ja minä lisään sen verran, että voidakseen tuntea niin suurta empatiaa elämän epäonnistujia kohtaan kuin Oprah tuntee, pitää olla ensin itse katsonut kohden pimeää, pitää olla kolunnut ojan pohjat ja pitää olla maannut niin syvällä, että sinne kuukaan ei kurkista: sen jälkeen näkee tähdet ja osaa auttaa myös muita näkemään ne.
tiistai 24. marraskuuta 2009
PIENET SUURET SUOMALAISET
Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin AIVAN VIEHÄTTYNYT! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin AIVAN VIEHÄTTYNYT! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Suosittelen tätä kirjaa nyt Itsenäisyyspäivän lähestyessä suuresti ja toivon, että Minerva jatkaa Pienet suuret suomalaiset sarjaa. Seuraavassa teoksessa onkin sitten varmaan mukana jo myös Mika Waltari.
maanantai 23. marraskuuta 2009
SUOMEN KUVALEHTI
Suomen Kuvalehti on kulkenut matkassani jo hyvin nuoresta. Isäni piti lehdestä ja minä tykästyin jo varhain lehden asialinjaan ja kiinnostaviin reportaaseihin sekä runsaisiin kirjalijahaastatteluihin. Välillä olemme olleet erossa, mutta silloin on irtonumeroita ostettu ahkeraan. Pidän lehdessä myös siitä, että se osaa yllättää minut. Olen helposti ikävystyvää sorttia ja haluan yllätyksiä!
Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.
Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.
Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.
Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!
Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!
Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.
Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasin sillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.
Mutta kuunnellaanpa nyt Brigitte Bardotia ja Serge Gainsbourgia kappaleessa Je t'aime moi non plus http://www.youtube.com/watch?v=aq5N10QbuBM
Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.
Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.
Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.
Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!
Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!
Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.
Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasin sillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.
Mutta kuunnellaanpa nyt Brigitte Bardotia ja Serge Gainsbourgia kappaleessa Je t'aime moi non plus http://www.youtube.com/watch?v=aq5N10QbuBM
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
ROAD MAP
TOMMY TABERMANNISTA AINA VAIN...
Tommy Tabermann on niin tuottelias runoilija/kirjailija, että vaikka tarkoitus oli, en pysty luettelemaan hänen teoksiaan. Jotain käsitystä määrästä saa, kun käyttää lukua 80…,mutta minusta numerot ovat kuitenkin vain numeroita ja tärkeintä on henkilö itse, tässä tapauksessa henkilö, joka hyvin epäsuomalaiseen tapaan runoilee naisia ja miehiä rakastamaan ja rakastelemaan. Hän on kuin muinaiset arabirunoilijat, jotka riisuivat naisen hunnut sanoillaan tai kuin Pablo Neruda, jolle minä palan aina vain.Palan minä myös Tabermannille, sillä hänen Verensokeristaan (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map ja lokinpoikanen antavat minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Siitä suuri kiitos Runoilijalle ja Valokuvaajalle!
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)Tommy Tabermann on todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja vaarallisen hyvin hän tuntee naisen sielunelämän;-)
Juuri äsken katsoin ja kuuntelin Tommya televisiosta viehättävän Maarit Tastulan haastattelemana ohjelmassa Seitsemäs taivas. Tuli kaksi oloa. Toinen oli, että on uskallettava katsoa kohden pimeää nähdäkseen valon ja toinen oli se, että Tabermann on itse eräänlainen lyhty pimeässä. Olen aina sanonut kuten Saima Harmaja: Metsä minun kirkkoni on. Toisaalta voisi se olla Tommy Tabermannkin. Minä riisun hänen yltään politiikan ja muun ja jätän jäljelle vain runoilijan ja ihmisen, siitä saan voiman ja valon, mitä tarvitsen. Hän on tyköottava, ymmärtävä ja puhuu täyttä asiaa miellyttävän luonnollisesti ja hymyillen.
Tommy Tabermann on sairastunut vakavasti ja hän suree jossakin iltapäivälehdessä, kuinka hänestä tuntuu, että hänet jätettiin yksin sairauden tultua julkisuuteen.
- On hiljaisia päiviä. Se tuntuu erittäin oudolta. Normaalisti on puhelin soinut jatkuvasti, kun tutut ja puolitutut ovat soittaneet. Miten tätä nyt kuvailisi. Kuin unohtunut hauta, joka saa ruohoittua. Se on minusta aika outoa, eläviähän tässä ollaan silti.
Tommy, minäkin koin syövän, melanooman ja sen jälkeen oli todella hiljaista. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Aivan kuin syöpä olisi tarttuva tauti. Olin jopa loukkaantunut. Myöhemmin olen tajunnut, että kukaan ei tiennyt, mitä olisi sanonut 30 –vuotiaalle nuorelle naiselle siinä tilanteessa, sillä jos jollain on sairaus, joka alkaa s-kirjaimella, siitä ei voi puhua, puhumatta tai edes jotenkin käsittelemättä kuolemaa. Ja kuka sitä nyt haluaisi sairaalle tehdä: puhua kuolemasta!
Ja olen aivan varma, että selviät, sillä ihmeitä tapahtuu, minäkin olen kokenut niitä monta, monta…ja sinä olet löytänyt maailman parhaimman lääkkeen jo kauan sitten, lääkkeen, jonka liika-annostukseen ei voi kuolla, mutta sen puutteesta voi nääntyä liian varhain; olet löytänyt Rakkauden!”…jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, outoja hedelmiä säkissään…” Tommy, sinä paranet ja mekin kohtaamme vielä säihkyvin silmin jossakin kirjallisessa tapahtumassa. Lupaan sen!
JOULUNI VÄRIT OVAT HOPEA, SININEN JA PUNAINEN
Hannele http://hannelesparadise.blogspot.com/2009/11/musta-joulu.html esitteli tänään mustan joulun, mikä oli oikein jännittävää. Minä en olisi lisännyt siihen muuta kuin Marimekon Lumimarjat -kuosin mustana kultaisilla marjoilla. Minun ehdoton joulun päävärini on hopea ja siihen sitten somisteeksi tiettyä sinistä ja punaista. Pinkki on kuitenkin humalluttanut minut niin, että tänä vuonna pitkät kynttilämme ovat viehättävää, rauhoittavaa, tyylikästä pinkkiä!
Leena Lumin kirjasto 2009
Nämä kirjat olen lukenut teille tämän vuoden aikana. Kun tiedätte, mitä kirjoja olen tehnyt, teidän on helpompi löytää haluamanne kirjan arvostelu. Luen vielä tänä vuonna joitakin ja lisään ne sitten listan perään. Toivottavasti teille on iloa kirjastostani ja saatte uusia elämyksiä ja etenkin innostutte kirjallisuuden jännittävästä maailmasta, jossa ei koskaan ole tylsää!
YHDESSÄ
PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
IN THE FRAME HELEN MIRREN
VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS
TAHTO TAHTOJEN
Ruth Rendell: Veden lumo
UNEN KELLUVA SILTA
PORTOBELLON NOITA
EUROOPPALAINEN
Aila Meriluoto: Vaarallista kokea - Päiväkirjat vuosilta 1953-1975 (WSOY 1996)
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi)
VEREN SOKERI
CAMILLE CLAUDEL
Rikhard Mason: Muistojen huoneet
EDITH
LAULUT JOITA LAULOIMME
IHMISEN TAHRA
MRS. DALLOWAY
Bo Carpelan: Axel
VIIDES LAPSI
TOSCANAN AURINGON ALLA
HOPEAHÄÄT
Julie Parsons: Tiimalasi (Tammi 2008)
Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu
Regina McBride: Ennen sarastusta
MAANLAULU
VIIMEINEN TSAARI
ANNA VIRUBOVA – KEISARINNAN HOVINEITI
PIHASTA METSÄÄN
BERLIININ POPPELIT
AKVAVIITTI
NANCY
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
PIMPIT
KERRON SINULLE YSTÄVYYDESTÄ
IHANAT KÄRHÖT
KAIKKI MITÄ RAKASTIN
PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA
SOPRANOS KEITTIÖSSÄ
ERAKKORAVUT
HARRIET KROHNIN MURHA
KRYPTA
KADONNUT ON VAIN UNTA
MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA
ONNI
VALOA JA VARJOA
HYLYNRYÖSTÄJÄ
MALJA SINULLE
Ian McEwan: Lauantai
VARJOKASVIT
PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ
EROOTTISET RUNOT
UNELMIEN HUVIMAJAT
Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
TUSKA
KIRJOITAN
KAUNEIMMAT KLASSIKOT
VINTAGEA
Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
JUOKSIJA
MAAILMAN IHANIN TYTTÖ
SUDEN HETKI
RUUSUJA ÄIDILLE
KAPTEENIN LAULUT
HUHTIKUUN NOITA
Donald Spoto: Lumous Audrey Hepburnin elämänkerta
UNELMIEN KESÄKOTI
VIHREÄT NIITYT
IRLANTILAINEN AAMIAINEN
IURIMA ULTIMA
Minette Walters: Häpeänaamio
Heli Slunga: Varjomadonna
Minette Walters: Kuvanveistäjä
Charlotte Chandler: INGRID Ingrid Bergmanin elämä
NELJÄS TEKIJÄ
LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA
Åke Edwardson: Winterin viimeinen talvi
Ian McEwan: Rannalla
KERRON SINULLE RAKKAUDESTA
LOHDUTTAJA
Johan Theorin: Yömyrsky
Ian McEwan: Sovitus
Johan Theorin: Hämärän hetki
John Irving: Leski vuoden verran
SISUSTA TILDAN TAPAAN
HENKIVARTIJA
SELLO&PALLO
VIIRU KATEISSA
KARJALAINEN KEITTOKIRJA
SYDÄNFILMI
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
KUU HUONEESSA
Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva 2009)
Katharina Hagena: Omenansiementen maku
SEITSEMÄN VELJESTÄ
Reginald Hill: Beulahin kukkulalla
NAARAS
BUNNY MUNRON KUOLEMA
NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT
Gösta Knutson: Eläköön Pekka Töpöhäntä
TRIPTYYKKI
LUMOUS
Tommy Hellsten: Pysähdy - olet jo perillä
ENSILUMI
SATEENKAAREN TAA
PIENET SUURET SUOMALAISET
Pirkko Vekkeli, Ismo Loivamaa: Unohtumaton Ansa Ikonen
TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU
HIENO HYPPY, SINTTU
Ilona Pietiläinen: 112 ruutuikkunaa
Ilona Pietiläinen: Willa Sukka
ISÄN KASVATUSOPPI
Herta Müller: Matala maa
Herta Müller: SYDÄNELÄIN
KRISTALLIYÖ
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani
Lucy Maud Montgomeru: Vanhan kartanon Pat
NUORALLATANSSIJA
Anna Gullichsen, Cara Knuutinen: Satu Kukkameri ja lumen ihme
KAMMIO
KOIRAN UUSI KOTILÄÄKÄRI
MUISTO TYTTÄRESTÄNI
SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU
ELÄINTEN JOULU
Matti Kapanen: Kylätontun joululinnut
Kaisa Koivisto, Hannele Nyman, Marjo-Riitta Saloniemi: Joulupuu on rakennettu
Max Manner: K18
Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kerron sinulle unelmista (Minerva 2009)
LEENA'S LIBRARY 2009
I will now give you all books I've made during this year. Ofcourse I'll read some more even this and next month, but I'll add them later on. At the end of December I'll be out of office one week, so you'll have the library where you can search wonderful, interesting books. You know that I'm not the master on technics, so I'm not sure how you, whose language isn't Finnish, will manige with this. You may know that the book names will not be translated like they are really called. Sometimes they will, but not often. You can give me some notes! I hope the best!
yours
Leena Lumi
lauantai 21. marraskuuta 2009
IHMINEN ON ISO FASAANI
Mylläri Windisch polkee pyörällään läpi Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi, 1986) teoksen viidenkymmenen pienen tarinan. Hän polkee joka ilta myllyltä kotiin ja sitoo samalla Romanian Ceausescun pienen saksalaiskylän tarinat tiiviiksi kyynelhelminauhaksi. Windisch polkee tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja pakkasessa ja laskee samalla päiviä, jolloin on toimittanut pormestarille ja papille riittävän jauholahjuksen perheen passien saamiseen.
Amalie nuolaisi rannettaan. ”Sade on makeaa”, hän sanoi. ”Suolan on kyynel itkenyt.”
Amalie on Windischin ja Katharinan tytär ja Katharina on ollut viisi vuotta Venäjällä kaivoksilla orjatyössä pää ajeltuna ja tottuneena syömään ruohosoppaa. Viisi lunta Katharina selvitti huoraamalla ja se kannatti: hän selvisi hengissä.
Saksalaisten elämä Romaniassa on kuitenkin elämää ikävässä sumussa, jossa sinulta voidaan viedä milloin tahansa viisisataa kiloa maissijauhoja, kymmeniä kanoja ja vielä määrätä, mitä istutat peltoosi seuraavana vuonna. On vaarallista valittaa, on vaarallista avautua kenellekään, on vain elettävä ja selvittävä päivien vitkaisessa jatkumossa ja odotettava. Jossain on kuitenkin toinen maa ja toinen tuuli.
Yövartija oli kertonut Windischille, että papilla on sakaristossa rautasänky. Siinä sängyssä pappi etsii naisten kanssa papinkirjaa. ”Parhaassa tapauksessa”, yövartija sanoi, ”se etsii papinkirjaa viiteen kertaan. Jos se tekee perusteellista työtä, niin etsii kymmeneen kertaan. Miliisi hukkaa ja hävittää monen perheen anomukset ja leimamerkit seitsemän kertaa. Se etsii niitä maastamuuttoa haluavien naisten kanssa patjalla postin varastossa.”
Herta Müllerin uniikilla, huikealla verbaliikalla Windisch polkee läpi omenia syövän omenapuun, jolloin ’aurinko ei kuumissaan löytänyt päivän loppua’ ja ’yö kumpusi maasta kylän ylle’, hän polkee ylitse ukonhattujen ja hautojen, lävitse rauhattoman veden ja punaisen auton, törmää väsyneenä sokeaan kukkoon ja joutuu päivään, jolloin ’ikkunasta lentää huoneeseen kaaliperhonen. Windisch seuraa sitä silmillään. Sen lennossa on jauhoa ja tuulta.’
Kaaliperhosen päivänä on Amalien vuoro mennä miliisille etsimään hukkuneita passeja, papinkirjoja, anomuksia, hukattuja toiveita. Pappi riisuu kauhtanansa ja vain hopearisti jää heilumaan Amalien ylle, alle, painamaan olkapäätä, syöpymään muistiin päivästä, jolloin Amalie nussi perheelle vapauden muuttaa länteen silmissään alttari ja ruusut. Ja laulu lipuu omenapuun läpi:”Mulle tyttäresi anna, jotta saisin häntä panna. Trallallaa, trallallaa, koko pitkän yön.”
Amalie joka opettaa lastentarhassa on selviytyjä vailla vertaa. Hän on jo kauan opettanut lapsille, kuinka 'toveri Nicolae Ceausescu on kaikkien lasten isä ja kuinka toveri Elena Ceausescu on kaikkien lasten äiti.' Ja kuinka ’kaikki lapset rakastavat toveri Nicolae ja toveri Elena Ceausescua, koska he ovat heidän vanhempiaan.’
Matala maa –kirjan arvostelussa toin jo esille, miten Hertan kieli soi. Sen melodia on runoproosaa ja uniikkia Hertaa. Ehdottomasti uniikkia. On valtaisa tehokeino kirjoittaa Isä Aurinkoinen Kakkosen hirmuvallan alla elämisestä näin soiden, mutta tuskinpa se on ollut edes tietoista, sillä Herta Müller on syntynyt soimaan runoproosaa niin kirkkaasta ilosta kuin tummasta surusta. Sama Hertan ’tatsi’ polkee mylläri Windischin pyörällä läpi viidenkymmenen kyynelhelmitarinan, läpi omenasumun ja kaaliperhospäivän noustakseen vihdoin junaan, joka matkaa länteen, mutta sitä ennen:
Windlischin vaimo painaa sormenpään lasia vasten. Hän murskaa kaaliperhosen peiliin.
Ja minusta on tullut Herta Müllerin kielen onnellinen vanki! Minä join hänen sanojaan, lauseitaan ja janoni vain yltyi...Joskus kieli voi olla niin kaunista, että se tekee juojastaan vain janoisemman.
Amalie nuolaisi rannettaan. ”Sade on makeaa”, hän sanoi. ”Suolan on kyynel itkenyt.”
Amalie on Windischin ja Katharinan tytär ja Katharina on ollut viisi vuotta Venäjällä kaivoksilla orjatyössä pää ajeltuna ja tottuneena syömään ruohosoppaa. Viisi lunta Katharina selvitti huoraamalla ja se kannatti: hän selvisi hengissä.
Saksalaisten elämä Romaniassa on kuitenkin elämää ikävässä sumussa, jossa sinulta voidaan viedä milloin tahansa viisisataa kiloa maissijauhoja, kymmeniä kanoja ja vielä määrätä, mitä istutat peltoosi seuraavana vuonna. On vaarallista valittaa, on vaarallista avautua kenellekään, on vain elettävä ja selvittävä päivien vitkaisessa jatkumossa ja odotettava. Jossain on kuitenkin toinen maa ja toinen tuuli.
Yövartija oli kertonut Windischille, että papilla on sakaristossa rautasänky. Siinä sängyssä pappi etsii naisten kanssa papinkirjaa. ”Parhaassa tapauksessa”, yövartija sanoi, ”se etsii papinkirjaa viiteen kertaan. Jos se tekee perusteellista työtä, niin etsii kymmeneen kertaan. Miliisi hukkaa ja hävittää monen perheen anomukset ja leimamerkit seitsemän kertaa. Se etsii niitä maastamuuttoa haluavien naisten kanssa patjalla postin varastossa.”
Herta Müllerin uniikilla, huikealla verbaliikalla Windisch polkee läpi omenia syövän omenapuun, jolloin ’aurinko ei kuumissaan löytänyt päivän loppua’ ja ’yö kumpusi maasta kylän ylle’, hän polkee ylitse ukonhattujen ja hautojen, lävitse rauhattoman veden ja punaisen auton, törmää väsyneenä sokeaan kukkoon ja joutuu päivään, jolloin ’ikkunasta lentää huoneeseen kaaliperhonen. Windisch seuraa sitä silmillään. Sen lennossa on jauhoa ja tuulta.’
Kaaliperhosen päivänä on Amalien vuoro mennä miliisille etsimään hukkuneita passeja, papinkirjoja, anomuksia, hukattuja toiveita. Pappi riisuu kauhtanansa ja vain hopearisti jää heilumaan Amalien ylle, alle, painamaan olkapäätä, syöpymään muistiin päivästä, jolloin Amalie nussi perheelle vapauden muuttaa länteen silmissään alttari ja ruusut. Ja laulu lipuu omenapuun läpi:”Mulle tyttäresi anna, jotta saisin häntä panna. Trallallaa, trallallaa, koko pitkän yön.”
Amalie joka opettaa lastentarhassa on selviytyjä vailla vertaa. Hän on jo kauan opettanut lapsille, kuinka 'toveri Nicolae Ceausescu on kaikkien lasten isä ja kuinka toveri Elena Ceausescu on kaikkien lasten äiti.' Ja kuinka ’kaikki lapset rakastavat toveri Nicolae ja toveri Elena Ceausescua, koska he ovat heidän vanhempiaan.’
Matala maa –kirjan arvostelussa toin jo esille, miten Hertan kieli soi. Sen melodia on runoproosaa ja uniikkia Hertaa. Ehdottomasti uniikkia. On valtaisa tehokeino kirjoittaa Isä Aurinkoinen Kakkosen hirmuvallan alla elämisestä näin soiden, mutta tuskinpa se on ollut edes tietoista, sillä Herta Müller on syntynyt soimaan runoproosaa niin kirkkaasta ilosta kuin tummasta surusta. Sama Hertan ’tatsi’ polkee mylläri Windischin pyörällä läpi viidenkymmenen kyynelhelmitarinan, läpi omenasumun ja kaaliperhospäivän noustakseen vihdoin junaan, joka matkaa länteen, mutta sitä ennen:
Windlischin vaimo painaa sormenpään lasia vasten. Hän murskaa kaaliperhosen peiliin.
Ja minusta on tullut Herta Müllerin kielen onnellinen vanki! Minä join hänen sanojaan, lauseitaan ja janoni vain yltyi...Joskus kieli voi olla niin kaunista, että se tekee juojastaan vain janoisemman.
perjantai 20. marraskuuta 2009
THIS MIGHT APPEARS IDEAL, BUT...
the truth is the opposite;-) I suppose you don't want to know, but I have to wonder: Who is standing in my diet piscuit bowl on the table (is Dina the cat or the dog?), why I have dog food on my bed, where are all socks...oh!, now I feel old. I try to manige among this mess and cannot do my blog. Perhaps some pictures, I don't know yet...
Thanks to Fortiflex www.biofarm.fi Olga is still with us!
torstai 19. marraskuuta 2009
ANAIS NIN 1903 - 1977
JÄTÄT YHDEN, SAAT KAIKEN
Miksi arvokkaat asiat sattuvat niin usein? Laihduttaja kieltäytyy rakastamistaan herkuista. Urheilija hikoilee elimistönsä maitohapoille. Opiskelijan lamppu palaa myöhään. Parisuhdeterapiassa kuluu kasapäin nenäliinoja. Yrittäjä tekee pitkiä päiviä. Asuntosäästäjä kiristää vyötään.
Ponnistelujen ytimessä on ihmisen sisäinen arvojärjestys ja kyky lykätä välittömiä tarpeitaan. Läheskään kaikki eivät siihen pysty. Pomo päästi itsensä rapakuntoon kiireisiinsä vedoten, mutta uraa luova yksinhuoltajaäiti ehtii säännöllisesti salille. Tunnen kavereita, jotka hyvistä tuloistaan huolimatta ovat jatkuvasti rahapulassa ja pienituloisia, joilla ei koskaan ole matti kukkarossa.
Stanfordin yliopistossa, Yhdysvalloissa 1960-luvulla käynnistetyt psykologiset tutkimukset mullistivat käsitykset ihmisen menestyksen ja onnellisuuden lähteistä. Kokeessa testin valvoja asetti lautaselle vaahtokarkin ja jätti pienet lapset hetkeksi yksin huoneeseen. Hän kertoi, että makeisen saa syödä – mutta jos lapsi odottaa vartin koskematta siihen, hän saa kaksi vaahtokarkkia.
Koehenkilöiden elämää seurattiin vuosikymmenten ajan. Tutkimuksen kehittäjä, sosiaalipsykologi Walter Mischel halusi selvittää, mikä yhteys itsekontrollilla, impulssien hallinnalla ja tahdonvoimalla on menestyksessä. Kävi ilmi, että lapset, jotka jaksoivat odottaa vartin, olivat aikuisena onnellisempia ja he pärjäsivät elämässään merkittävästi paremmin kuin vaahtokarkin heti nauttinut verrokkiryhmä.
Lykätty tarpeentyydytys merkitsee sitä, että alistat sen, mitä haluat nyt sille, mitä haluat myöhemmin. Monien onnettomien elämää hallitsevat pakkomielteiset, hyvinvointia rapauttavat tavat. Kun edessä on vaahtokarkki (pitsa, kalja, telkkari, tupakka, seksi, lähöily, netti…), moni tarttuu hanakasti itselleen opettamaansa helpoimpaan vaihtoehtoon, vaikka tarjolla on yltäkylläisesti parempaa.
Tarpeitaan lykkäävä osaa kyllä elää ”tässä ja nyt”, vaikka hän väistää houkutukset itsekuriaan käyttämällä. Jokaisella on valta valita suhteensa nykyhetkeen – ystävänä tai vihollisena. Kun seuraavan kerran olet tarttumassa vaahtokarkkiisi, mieti haluatko yhden vai kaksi: sattuuhan päätöksesi joka tapauksessa.
Heti tai myöhemmin.
- Tom Lundberg -
Ponnistelujen ytimessä on ihmisen sisäinen arvojärjestys ja kyky lykätä välittömiä tarpeitaan. Läheskään kaikki eivät siihen pysty. Pomo päästi itsensä rapakuntoon kiireisiinsä vedoten, mutta uraa luova yksinhuoltajaäiti ehtii säännöllisesti salille. Tunnen kavereita, jotka hyvistä tuloistaan huolimatta ovat jatkuvasti rahapulassa ja pienituloisia, joilla ei koskaan ole matti kukkarossa.
Stanfordin yliopistossa, Yhdysvalloissa 1960-luvulla käynnistetyt psykologiset tutkimukset mullistivat käsitykset ihmisen menestyksen ja onnellisuuden lähteistä. Kokeessa testin valvoja asetti lautaselle vaahtokarkin ja jätti pienet lapset hetkeksi yksin huoneeseen. Hän kertoi, että makeisen saa syödä – mutta jos lapsi odottaa vartin koskematta siihen, hän saa kaksi vaahtokarkkia.
Koehenkilöiden elämää seurattiin vuosikymmenten ajan. Tutkimuksen kehittäjä, sosiaalipsykologi Walter Mischel halusi selvittää, mikä yhteys itsekontrollilla, impulssien hallinnalla ja tahdonvoimalla on menestyksessä. Kävi ilmi, että lapset, jotka jaksoivat odottaa vartin, olivat aikuisena onnellisempia ja he pärjäsivät elämässään merkittävästi paremmin kuin vaahtokarkin heti nauttinut verrokkiryhmä.
Lykätty tarpeentyydytys merkitsee sitä, että alistat sen, mitä haluat nyt sille, mitä haluat myöhemmin. Monien onnettomien elämää hallitsevat pakkomielteiset, hyvinvointia rapauttavat tavat. Kun edessä on vaahtokarkki (pitsa, kalja, telkkari, tupakka, seksi, lähöily, netti…), moni tarttuu hanakasti itselleen opettamaansa helpoimpaan vaihtoehtoon, vaikka tarjolla on yltäkylläisesti parempaa.
Tarpeitaan lykkäävä osaa kyllä elää ”tässä ja nyt”, vaikka hän väistää houkutukset itsekuriaan käyttämällä. Jokaisella on valta valita suhteensa nykyhetkeen – ystävänä tai vihollisena. Kun seuraavan kerran olet tarttumassa vaahtokarkkiisi, mieti haluatko yhden vai kaksi: sattuuhan päätöksesi joka tapauksessa.
Heti tai myöhemmin.
- Tom Lundberg -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)