SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU

Haluan tulla suljetuksi Kari ”Ruffe” Nurmen kanssa hänen purkkariinsa Ruffe ja määrätyksi purjehtimaan Irlannin merelle, jonne pääsy minulta viimeksi estyi myrskyn takia. Luin Kari Nurmen ja Matti Murron Seikkailun suolaista makua (Minerva 2009) kuin janoinen, sillä voiko olla mitään suurempaa vapautta kuin lähteä merille. Onko suurempaa elämystä kuin joutua merivirtojen ja myrskyjen armoille, nousu-ja laskuvesien vangiksi tai kohdata jättimäinen sillivalas, joka luulee venettäsi parittelukumppaniksi ja henkesi on yhtäkkiä kevyt kuin merilinnun höyhen.

Kirjan täydellinen nimi on Seikkailun suolainen maku/Nuori kippari, pieni purjevene, suuri valtameri. Kirjan pääsankari on nuori Kari Nurmi ja kirjan tapahtumien ylösmerkitsijä on ollut Matti Murto, entinen Vene-lehden päätoimittaja. Mutta Murtokaan ei voi mitään sille, että Karin nuori, innokas höpötys kuuluu kaiken aikaa lävitse painomusteen, lävitse suolaisten pärskeiden, lävitse tappavien Portugalin sotalaivojen…Ihanaa Kari!

Tämä kirja on ykköslahja miehelle/naiselle, jonka suonissa kiertää suolainen merivesi. Joka näkee unia valtameriseikkailuista tai lottovoitoista, jotka mahdollistaisivat purjeveneen oston sekä hyppäämisen ulos elämästä, jota määrää kello. Tämä sopii myös hyvin nuorelle Suuren Unelman herättäjäksi, sillä Karillakin lähti ehkä unelma lentoon Walt Disneyn lauseesta ”If you can dream it, you can do it” tai sitten sirkuksen ennustajan tylyistä sanoista: ”Elämäsi on hyvä, mutta lyhyt”.


Toisaalta Karin viimeinen sytytyslangan palo alkoi, kun hän oli asepalveluksessa Rannikkojääkäripataljoonassa ja pääsi siellä veneenkuljettajakurssille. Se oli ikään kuin viimeinen sinetti. Ja sieltä löytyi myös Karin erikoislaji, joka on navigointi, joka taito sitten myöhemmin olikin isoilla vesillä kovaa valuuttaa, kun kaiken maailman hienot gps-paikantimet pettivät.

Kun Kari sai viimein Ruffensa, Bavaria 300:n kaikkien mutkien kautta ja äidin avustuksella, hänen piti liittyä johonkin venekerhoon. Hän soitti NJK:hon ja esitti asiansa reippaasti, kuten teki kaiken. Puhelimeen vastannut naisääni ilmoitti heti, että olisi syytä soittaa jonnekin muualle, sillä jo lähtökohta, että hakija puhuu asiasta väärällä kielellä eli Suomessa suomeksi, oli jäsenyyspyrkimyksiä ajatellen mahdoton. Kari löysikin sitten venekerhokotinsa Kipparilahden Venekerhosta, josta Ruffelle järjestyi venepaikka.

Loppu onkin suloista seikkailua! Ensimmäinen suuri lähtö oli purjehdus Itämeren yli Kieliin, jonne hän lähti ystävänsä Esan kanssa. Ja pieni ote lähtöpäivästä menee näin:


Illalla kello 20 palasin veneelle äitini saattamana ja tunnin odottelun jälkeen Esa, hänkin äitinsä kyydillä. Äideillä piti pokka hyvin, vaikka koko laituri tihkui tiettyä äidillistä haikeutta. Kumpikin äiti oli joutunut tilanteeseen., jossa poika on kirjaimellisesti lähdössä täysin tuntemattomille vesille. Nähtyään oudot kartat huoneessani äidistäni oli välittynyt, ettei hän nyt ihan tuota tarkoittanut; Esa oli saanut pitkään vakuutella vettä pelkäävälle äidilleen, ettei tässä mihinkään surman suuhun olla lähdössä.

No, pojat irrottivat köydet ja aloittivat ensimmäisen seikkailun, jolla kohtasivat mm. meriampiaisten hyökkäyksen, oppivat kylkikiinnityksen sekä tutustuivat Düsternbrookin satamassa neuvostoliittolaisen aluksen kapteenin, joka hukutti monenmoisia murheitaan liikaan vodkaan. Kohteliaat pojat ymmärsivät, että kapteeni kaipasi ymmärtäjää ja siinä ymmärtäessä kului vodkaakin hiukan liian runsaasti, joten ensimmäinen sukellus tapahtui veneelle palatessa. Esa oli niin ilkikurinen, että ei auttanut kaveria, vaan haki kameran ja sille kuvalle on myöhemmin takuulla hymyilty. Kuva on muuten kirjassa;-)
Seuraava haaste vuoden päästä olikin jo Färsaaret, jossa kaverina mukana Ipa. Veneen varustusta oli hikan kokemuksesta paranneltu, mutta nyt piti uutena oppia sulkuihin ajaminen. Uutta oli myös se, että nyt veneen pohja piti maalata punaisella myrkkymaalilla, sillä Bavaria 300 on kooltaan ja kölinsä sekä peräsimensä puolesta vene, jota usea valas saattaa pitää mahdollisena parittelukumppanina.


Lopulta Kari ja Ipa kiinnittyvät Calais’n satamaan ja levättyään lähtevät junalla Ranskan pääkaupunkiin, jossa tietty ekaksi tilaavat isot tuopit. Kumpikaan ei osaa yhtään ranskaa ja yllätys on iso, kun mykistävä lasku saapuu, sillä tuoppi maksaa 100 markkaa kappale. Nälkä ajaa pojat sitten ravintolaan, jossa ruokalistat ovat kuin riimukirjoitusta, mutta pojat tilaavat sitten umpimähkään. No, ruoka oli lammasta ja erittäin hyvää ja sen kanssa meni pullo punaviiniä. Tunnelma on loistava ja olo kuin kuninkailla, kunnes saapuu lasku, mikä menee yli järkytysrajan, sillä viivan alla lukee Suomen tuhatta markkaa vastaava summa. Käteisvarat eivät riittäneet ja jostain syystä Karin Visa ei toiminut, mutta onneksi Ipan toimi. Laivalle palasi kaksi hiljaista poikaa, nuorta merten urhoa, jolle tuli yhtäkkiä kova hinku päästä Britannian puolelle, jossa kaikki olikin sitten kohtuuhintaista ja myös äärettömän ystävällistä.

Kirjan seikkailut jatkuvat aina Atlantin ylityksen sisältäen. Matkoilla kohdataan kuuluisuuksia, seurataan Kolumbuksen reittiä ja kohdataan Portugalin sotalaivoja, jotka ovat tappavia meduusoja. Niiden ilmarakkulat toimivat kuin purjeina ja ne ajelehtivat tuulten ja virtojen mukana ympäri meriä. Limamaisen eliön alla roikkuu metrin tai puolentoista pituinen siima, jossa on polttavaa myrkkyä. Kaulan ympärillä se voi olla hengenvaarallinen. Pojat onnistuivat saamaan tappajasta erinomaisen kuvan, joka kirjassa mukana. Myös 40 tonnia painava valas käy kosiskelemassa Ruffea, mutta siitäkin selvitään…

Kirjan paras anti on Karin rento höpötys eli suu käy tosi vilkkaasti ja sen lisäksi hänen positiivinen ja ilmeisen huumorintajuinen asenteensa. Toisena tulevat tietty nuo kaikki ihanat yöpurjehdukset tähtitaivaan alla myötäisessä ja uskomattomat kuutamot, mutta myös huikeat vaaratilanteet, jolloin aallon suunta iskeekin ihan muualta kuin piti ja kaikki, ihan kaikki on suolaisella merellä kasteltua…ei voi myöskään unohtaa iloisia delfiinejä, jotka Irlannin merellä peesaavat Ruffea iloisesti hyppien ja päästäen kimeitä huutojaan…

Ruffen seikkailuista löydät lisää täältä

La Mer by Sarah Brightman

RAKKAUDESTA RAKKAUTEEN

Koittaa aika,
kun ilahtuen
tervehdit itseäsi
omalla kynnykselläsi, peilissä,
ja te molemmat hymyilette,

käytte pöytään. Syötte.
Rakastat jälleen vierasta, joka kerran olit.
Tarjoat viiniä. Leipää. Palautat sydämesi
sille, joka on sinua rakastanut

koko elämäsi, jonka hylkäsit
toisen tähden, joka tuntee sisimpäsi.
Ota rakkauskirjeet kirjahyllystä,

valokuvat, lohduttomat sanat,
hävitä kuvasi peilistä.
Istu pöytään. Ahmi elämäsi.

- Derek Walcott -

HELEN MIRREN

Kirjastooni on saapunut Kuningatar. Hän on Dame Helen Mirren. Hän saapui englanninkielisenä - luonnollisesti, sillä hänen kotimaansahan on Englanti. Hänen sijaintinsa on seisoa takorautaisessa kirjatelineessäni katsellen toimistoni hyllyltä minua tuolla hänelle tyypillisellä viileänlämpimällä, älykkäällä katseellaan, joka tuntuu porautuvan lävitseni jopa kirjan kauniista kannesta. Kirja on kaunis, kansi on kaunis, Helen on Upea!

Kirja In te Frame Helen Mirren My Life in Words and Pictures on monipuolisen kattava alkaen hänen lapsuudestaan ja perhesuhteistaan ja jatkaen koulu- ja teinivuosiin. Saamme seurata hänen näyttelijätyönsä alkutaipaleita, jolloin eräässä lehtijutussa Mr Oakes intoutui laittamaan jutun otsikoksi Stratford's very own sex queen. Helen ei anna tuota ikinä anteeksi toimittajaparalle, sillä otsikko leimasi hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi - vähintäin. Mutta me kaikki, jotka hengittämättä katsoimme Heleniä tv-sarjassa Epäilyksen polttopiste, näimme, että Helen Mirrenistä on paljon enempään. Hän 'näytti näreet' alaisilleen miespoliiseille ja etsiville, jotka yrittivät kaikin keinoin sabotoida hänen työtään.

Helen on kuitenkin oikea näyttelijä, jonka roolit ovat olleet kattavia aina Kleopatrasta Lady Macbethiin. Hänelle sopivia vahvan naisen rooleja, kuten taannoin näkemämme filmi neitsytkuningatar Elisabeth I:stä filmiin, jossa Mirren esittää Englannin nykyistä kuningatarta.

Vahvan naisen mallina lienee ollut oma äiti, jota Helen kuvailee luvussa Mum: An extraordinary woman - making her dreams come true. Äiti ei ollut kuitenkaan enää näkemässä, kun kuningatar antoi Helenille Damen arvonimen. Helen on suhtautunuut arvonimeensä matalalla profiililla, mutta kirjassaan hän sanoo: "My mother missed this moment, but in a way I did it FOR her."

Harvoin näkee kirjaa, jossa on niin paljon valokuvia ja etenkin niin paljon kuvia, jotka todella kuvastavat elämän eri vaiheita, ei pelkästään kiiltokuvamaisia kuvia tähtihetkistä, vaan boheemisti elämän koko kirjo rohkeitakaan kuvia kaihtamatta. Kuvaajina ovat toimineet mm. Lord Snowdon sekä James Wedge. Paljon on kuvia matkoilta, sillä Helen on kiertänyt maailmaa 1970 -luvulla kokeilevan teatterin matkassa aina Afrikkaa myöten, jossa sai huomata, että ihminen ei välttämättä tarvitse mukavia nojatuoleja, eikä aina edes vuoteita, vähemmälläkin selviää.

Suosittelen kirjaa sinulle, jota kiehtovat teatteri, valokuvat, Helen Mirrenin persoona, elämyksellinen elämä, brittiläisyys, mutta myös Hollywoodin glamour, boheemisuus...ja sinulle, joka haluat tietää, mistä maasta tulee Mirrenin isän suku : Et ikinä arvaa! Yhdessä asiassa Mr Oakes oli selvännäkijä: Helen Mirren is The Queen!

And the Queen Helen has today her 65's birthday! Happy Birthday Helen♥

JÄRJELLÄ JA TUNTEELLA

Susa voitti viimeisessä blogini kirja-arvonnassa Nadeem Aslamin kirjan Elävältä haudatut (Wasted Vigil, Like 2010, suomennos Vuokko Aitosalo), josta on nyt tehnyt loistavan arvostelun blogiinsa Järjellä ja tunteella. Menkää ja lukekaa se täältä

Suosittelen Susan Järjellä ja tunteella blogia muutenkin kirjoista kiinnostuneille, sillä hän tekee arvosteluja huolellisesti paneutuen (lue: järjellä) ja kuitenkin suurella empatialla (lue: tunteella). Niin sitä pitää♥

Mikäli minun arvosteluni kiinnostaa, niin uusinta löytyy ihan hiukan rollaamalla. Tämä kirja käänsi sieluni täysin nurin ja saatan jälleen katsoa maahan, jossa runoilijat kantavat aseita, neitokurjet itkevät ja tytöt odottavat uutta huomista. Selän kääntäminen kyynelillä ja verellä kastellulle maalle ei hyödytä ketään. Olkaamme siis niin rohkeita, että kestämme lukea ja katsoa, mitä muut kestävät kokea ja elää.

Tähän kirjaan palataan vieläkin blogissani, sillä Nadeem Aslamin Elävältä haudatut on vuoden 2010 ylintä kastia♥

VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS

Vincent Van Goghista (1853-1890) useimmat muistavat hänen maalauksensa Auringonkukat, kuvataiteiden ystävät monta muuta hänen tauluaan, sillä taiteilija oli poikkeuksellisen tuottelias lyhyen elämänsä aikana. Vaan kuka tietää, miten Van Gogh vietti viimeiset seitsemänkymmentä elinpäiväänsä ja missä? Tämän salaisuuden paljastaa meille Alyson Richmanin kirja Van Goghin Viimeinen rakkaus (The Last Van Gogh, Minerva 2008, suomennos Minna Penttinen).

Tarina alkaa, kun Van Gogh saapuu masennuksen takia hoitoon tohtori Paul Gachetin luo Auvers-sur-Oiseen, joka sijaitsee lähellä Pariisia. Tohtorin talossa elettiin hyvin outoa ja suljettua elämää ja Paul Gachet oli kuin vanginvartija vahtien perheensä tekemisiä ja menemisiä. Hänelle oli kuitenkin kaikki kaikessa saada jo kuuluisa, mutta varaton Van Gogh potilaakseen ja parannettua. Mutta eräästä vahditusta tuli kuitenkin Van Goghin viimeinen rakkaus ja viimeinen innoittaja, sillä tohtorin 21 -vuotias tytär Marguerite löysi ahdistuneesta potilaasta elämänsä rakkauden.

Aluksi taiteilija maalasi usein tohtorin puutarhassa, asuen kuitenkin kylän majatalossa. Kirjan kertojaääni on Margueriten, joten annetaan hänen raottaa salaisuuden verhoa ja kertoa, miten kaikki alkoi ja myöhemmin, miten kaikki päättyi.

"Tullessaan hyvästelemään minua myöhemmin samana iltapäivänä hän avasi kätensä, ja sieltä paljastui pieni unikonkukka, jonka hän oli taittanut kaksin kerroin. Hän ojensi sen minulle ja katsoi minua syvälle silmiin sanoen: Kas tässä teille pieni punainen viuhka, madamoiselle Gachet."

Emme unohda pientä punaista unikkoviuhkaa, mutta lukiessamme kirjaa kohtaamme paljon keltaista, Van Goghin lempiväriä. Jopa hänen hallusinaationsa olivat sahraminkeltaisia! Keltainen oli myös leninki, johon Marguerite halusi pukeutua tohtoria miellyttääkseen. Keltaisenaan velloivat auringonkukkapellot, joilla taiteilija vaelsi ja joille häntä seurasi salainen rakastettu alistaen itsensä isänsä raivolle.

Vincent Van Gogh maalasi yli seitsemänkymmentä maalausta viimeisten seitsemänkymmenen elinpäivänsä aikana. Hänen muusansa innoitti häntä ja ehkä alitajuinen tieto, että hän kuolee tässä kylässä oman käden kautta. Taiteilija maalasi isän luvalla kaksi muotokuvaa Margueritesta, mutta kolmannen isä kielsi saatuaan tyttärensä kiinni salaisesta tapaamisesta Vincentin kanssa. Marguerite uhmasi kuitenkin vielä kerran isänsä ylivaltaa ja karkasi yöpuvussa asettuen soittamaan kylän kirkon urkuja, josta syntyi rakastavaisten viimeisen kohtaamisen muistomuotokuva. Muotokuva sijoitetaan isän ulottumattomiin, rakastavaisten salaiseen paikkaan, luolaan.

Kirja on hyvin kaunis kannesta sisältöön ja itse pidin selkeästä taitosta, jossa oli vanhanaikaisesti, ehkä kirjan aikakautta ajatellen, kirjoitetut luvut sekä lukujen otsikointi. Sille ei voi mitään, että naislukijaa varmaankin ahdistaa se ylivalta, mikä kaikilla perheen miehillä, isästä veljeen on Margueriten elämään. Täytyy muistuttaa itselleen, että näin oli silloin naisen asema myös muualla kuin pienessä kylässä lähellä Pariisia. Itse selvisin keskittymällä rakkaustarinan ohella Margueriten visuaaliseen kerrontaan eli luin kirjaa kuin katsellen Van Goghin maalauksia. Lopun pyöristys palkitsee romantikot ja antaa hieman lääkettä vuotavaan haavaan.


"Ensin pistäydyn Vincentin haudalla. En aseta auringonkukkia hänen hautakivelleen, kuten isä teki aikoinaan, ja Paul tekee nyt. Sen sijaan asetan sille yhden punaisen unikonkukan, hyvin pienen ja hauraan. Taitan sen kauniisti pieneksi punaiseksi viuhkaksi.


Sen jälkeen kuljen Château Léryn editse ja päädyn kalkkikiviluolaan, jossa maalaukseni odottaa minua edelleen. Se on säilynyt hyvin luolan viileydessä. Se on oma pieni salaisuuteni. Se on oma hiljainen voitonmerkkini. Se on luolassa yksin minua varten, juuri niin kuin Vincent lupasi minulle kauan sitten."

AIKAMATKUSTAJAN VAIMO

Vihaan joutumista sinne, missä hän ei ole, kun hän ei ole. Silti olen aina menossa, eikä hän voi tulla mukaani.

Audrey Niffenneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler’s Wife, Gummerus 2005, suomennos Paula Korhonen) on kirja, jota voi lukea monena. Teos on suuri rakkauskertomus, mutta samalla myös sairaskertomus. Se on kertomus avioliitosta, jossa ollaan hyvin läheisiä ja kuitenkin välillä etäämpänä toisistaan kuin voidaan edes kuvitella: eri ajassa. Kirjaa voidaan lukea myös aikasiirtymänä vuosiin, jolloin Nirvana, Patti Smith, Clash ja Deborah Harry olivat ’se kova juttu’. Jonkin verran on myös lainauksia Rilkeltä, Dickinsonilta, Shakespearelta ja Homerokselta. Ja aivan pakosti mukaan tulee myös seikkailun elementtejä johtuen siitä että:


Kirjan päähenkilö Henry kärsii geenihäiriöstä, jonka takia hän kärsii aikasiirtymähäiriöstä. Hän on vastoin omaa tahtoaan pakotettu siirtymään ajassa vuosia tai vuosikymmeniä ja ilmestyy uuteen aikaan aina ilman vaatteita. Tästä asiasta saadaan kirjaan humoristista säväystä, mutta myös kirjan lopussa sen suurin suru. Aikamatkustajan vaimo ei sinällään ole ollenkaan surullinen, vain ainoastaan eräät pariskunnan menetykset kantavat muistosurua, jonka olen itsekin kokenut ja jota ei ymmärrä kukaan muu kuin sen kokenut.

Audrey Niffennegger osaa kirjoittaa. Hän kertoo tarinan kirjastovirkailija Henrystä ja Claresta, joka on taiteilija ottaen kuitenkin kantavaksi voimaksi paitsi rakkauden myös tämän aikasiirtymän. En pidä kovin epätodellisista kirjoista, vain sellaisista, jotka ovat melkein mahdollista tapahtua, joten kirja hipoi alkuun sietokykyni rajoja. Niffennegger osaa kuitenkin viihdyttää, joten pääsin yli ’ufomaisuuden’ ja myös sen, että tarinaa kertoo liian lyhyissä jaksoissa vuoroin Clare, vuoroin Henry, mikä rikkoi jonkin verran kirjan taiteellista täydellisyyttä. Jos jo samalla sivulla kertoja vaihtuu toiseksi kirjassa, jossa myös kahden sivun sisällä siirrytään vuosikymmenestä toiseen ja teos on yli kuusisataasivuinen järkäle, olisi Niffeneggerin kannattanut hieman hidastaa faarttia ja säästää lukijaa. Tässä on kuitenkin kirja, jota ei pysty jättämään kesken, kun sen on aloittanut ja minä luin tämän kirjan Lumiomenan suosituksesta. Eli kirja ei ole aivan ominta minua, mutta oli kuitenkin antava ja vaihtelua, joten kiitos Lumiomena! (Suosittelen nyt niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita, tuhtia jännityspakettia;-)

Aikamatkustajan vaimossa on samaa nerokkuutta kuin Richard Powersin Muistin kaiku –teoksessa, mutta kepeämmin; siis nerokkuutta yliluonnollisen sitomisessa reaaliaikaan ja –paikkaan. Molemmissa on myös kaiken alkuna harvinainen sairaus, molemmissa on yllättävä loppuratkaisu ja yllättävän paljon tietoa. Muistin kaiku on tosin tiedollisesti antavampi, mutta sen Niffennegger korvaa viihdyttävyydellä, mihin Powers ei lankea ikinä (vrt. Laulut joita lauloimme ja Muistin kaiku). Tietysti on suhteellista ja lukijan mausta riippuvaista, mitä pidetään viihdyttävänä. Itse viihdyn ns. puolititeellisen tekstin parissa, kuten edelliset Powersit ja sitten hirveän hyvänä esimerkkinä Geraldine Brooksin Kirjan kansa.


Kirjan ehdoton ainoa tosirasitus on se, että kaiken huipuksi on kaksi Henryä. Toisaalta tästäkin pääsee yli, kun tajuaa sen asian loistokkuuden, että on ihmeellistä seurata Henryä tarkkailemassa omaa itseään, maailman menoa, omia vanhempiaan, Clairea sivusta ja kaikkina vuosikymmeninä. Tämä kirja kieltää kaikki ajan kahleet!

En pääse nyt vertailusta pois, vaan löysin Audrey Niffenneggeristä myös jotain samaa kuin John Irvingissä on: hulvattomuutta, mustaa huumoria ja mistään rajoista piittaamattomuutta, jossa tahtipuikkoa heiluttaa lahjakas kirjailija antaen solisteilleen soinnillista syvyyttä näin ryöväten lukijan täyden mielenkiinnon. Tämä on kiintoisa aikuisten satu, joka tarjoaa runsaasti viihdyttävyyttä, elämyksiä ja epätodellisuutta, mutta myös todellisen ’love storyn’ ja vahvan annoksen tragediaa.


On jo pimeä minua väsyttää. Rakastan sinua aina. Aika ei merkitse mitään.

KÄTESI OVAT KEVYT KESÄTUULI, NE LIIKKUVAT MINUA...

Kätesi ovat kevyt kesätuuli,
ne liikkuvat minua ees taas hiljaa,,
ne ovat uinti pitkin kuunsiltaa.

Kätesi ovt ensi lämpö kevään,
niistä eloon herään.

Kätesi ovat linnunpesä,
ne ovat turva myrskyn ja sateen,
suojassa niiden ikikesä.

Kätesi ovat voima ja tahto,
ne jaksavat silloinkin kannattaa,
kun minua heikkoa jo uuvuttaa.

Kätesi ovat kirkas aamu ja sininen uni,
niiden lämmössä on hyvä päivä aloittaa,
niiden pesään haluan kaikki yöni nukahtaa.

- Leena Lumi -

kuva Sandy Pimenoff (Iurima Ultima)
(Hyvin vanha runo, jonka kirjoitin tavattuani Alfaurokseni. 'Syy' julkaisuun Ilsen, joka jotenkin oudosti muistutti minua tänään juuri tästä runosta;-)

KENET KELPUUTAT OMAAN TAIVAASEESI?

Olen lukenut Alice Seboldin Oma taivas -kirjan monasti, mutta en tuo sitä kantta enempää blogiini. Kirja on minulle täydellinen! Saatte lukea Lumiomenan arvostelun minun suosikkikirjastani täältä. Sen sijaan tuon siitä aiheen, jonka kirja väistämättä nostaa pintaan: Keitä on sinun taivaassasi? Kenet kelpuutat mukaan tuonpuoleiseen, jos saisit sen itse päättää. Kirjassahan Susie löytää taivaasta paitsi suuresti rakastamansa isoisän, myös rakkaan lemmikkikoiransa.

Kirkkoherra Voitto Viro kirjoitti aikanaan suurta kohua herättäneen kirjan Toni, veljeni (1980), jossa hän pohtii pienen villakoiransa innoittamana ajatusta, että eläimellä on sielu ja eläin pääsisi näin ollen myös taivaaseen.


Eino Leinolla oli rakas koira, josta hän teki kirjan Musti (1957).Teoksessa suuri runoilijamme käy unessa keskusteluja lapsuutensa ystävän Mustin kanssa.


Thomas Mann, Raija Oranen, Mirja Pyykkö ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet kirjan omasta parhaasta ystävästään, koirasta.


Huhtikuun Eeva -lehdessä Liisa Mantereen jutussa kerrotaan Helsingin Pakilan seurakuntapastorista Antti Kylliäisestä, joka syksyllä 1997 aiheutti suuren kohun kirjallaan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäistä alettiin välittömästi kammeta ulos kirkosta. Viime syksynä häneltä ilmestyi kirja Armoa työhön. Kirkossa taistellaan nyt siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Kylliäinen toteaa:

"Että meidän arvoisat piispamme kehtaavat tehdä sellaisia päätöksiä kuin samaa sukupuolta olevien siunaamatta jättäminen...Toisaalta jos ajattelen Imatraa - siellä seurakunnasta erotaan, koska kirkkoherra on vaihtanut sukupuolta - on pakko todeta, että sellainen kirkko kuin kansa. Mikä se sellainen kristitty on, joka suhtautuu toiseen näin tuomitsevasti?"


Näin kirjoitin Imatran papin kohtalosta aiemmin:


Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa, kun empatia, myötäelämisen kyky tuntuu täysin kadonneen?
Onko nyt koittanut suden hetki, jolloin peto päästetään irti?
Joku julkisesti kauhistelee, kuinka suurta hämmennystä seurakuntalaisissa aiheuttaa transseksuaalipappi, jos hän saa jatkaa tehtävässään!
Missä on empatia pappia kohtaan? Missä on myötätunto siihen, mitä hän kokee ollessaan jo nyt sairaslomalla ennen kuin rankat leikkaukset ja hormonihoidot alkavat?
Missä on kiitollisuus siitä, että hän on niin ilossa kuin surussa elänyt seurakuntalaistensa rinnalla näiden elämän suurissa murroksissa?


Kuvitteleeko joku, että transseksuaalisuus tai homous tai lesbous on valinta? Missä on suhteellisuudentaju ymmärtää, kumman kärsimys on suurempi: Ilmiselvästi kärsivän papin, jolla on rankka, vuoden sairasloman vaativa hoito edessään vai seurakuntalaisen hämmennys, kun Jumalan palvelija palaa työhönsä muuttuneena ulkoisesti, mutta sielultaan ihan yhtä nöyränä jakaakseen apua ja lohtua sitä tarvitseville?


Mikä meitä vaivaa, kun näemme kärsivän ihmisen tai eläimen ja käännymme pois? Mitä maksaa antaa vähän lohtua ja tukea ja silitystä?


Muutama hetki hellyyttä ei tyhjennä kukkaroa ja kohdattu katse voi jollekin olla se ainoa viikkoon. Muutama sana ilmiselvästi yksinäisen vanhuksen kanssa, voi olla se ainoa sana, jonka hän kuulee viikon aikana. Avattu ovi ja hymy päälle ei vie rahoja tililtäsi.


Meiltä puuttuu kärsimys! Vain kärsimyksen tie synnyttää kyvyn empatiaan, myötäelämiseen. Sunnuntailapset eivät koe kärsimystä, mutta heiltä ei myöskään irtoa aitoa empatiaa. He ovat kyvyttömiä, vajavaisia. Pitää kulkea polvet verillä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.


Tommy Tabermannilla on loistava runo Road Map, joka kertoo perille löytäjistä. Toivon, että tämä runo lohduttaa nyt niitä, jotka tuntevat olevansa hukassa, myös tällä hetkellä sairaslomalla olevaa kirkon palvelijaa, joka ei ehkä ole enää sairaslomalla ja tässä linkki häneen eli Marja-Siskon blogi:

Jotka tulevat suorinta tietä,/ saapuvat tyhjin taskuin./ Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella,/ outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on,/ että eksymättä/ et löydä perille./

Tässä siis teksti, jonka julkaisin 4.4.2010 blogissani. Juttu jatkui vielä Olgan kuvalla ja kertomuksella siitä, että minä ainakin haluan mennä koirien taivaaseen. Ihmiset ovat pahoja! Siitähän saamme lukea päivittäin lehdistä, kuulla muusta mediasta. Toisaalta, rakkaus eläimiin ei sulje pois rakkautta ihmisiin, hyviin ihmisiin ja Seboldin kirjassa Oma Taivaassa ovat sekä koirat että hyvät ihmiset, joista yksi on Susien rakas isoisä. Miksi nyt uusin tämän juttuni? Siksi, että halusin linkittää Lumiomenan, joka teki juuri arvostelun minulle rakkaasta Seboldin kirjasta. Minä en sitä edes aikonut tehdä, sillä kirja on todellakin jo kulttikirja hyvässä ympäri maailmaa ja minulle hyvin tärkeä, joten en pysty/kykene. Toinen syy on se, että haluan linkittää Marja-Sisko Aallon blogin, kolmas syy on se, että vastustan kaikkea rasisimia sekä myös eläimiin kohdistuvaa julmuutta ja neljäs on syy, jonka paljastan myöhemmin... 

Oman isäni kuolemasta tulee kohta kymmenen vuotta ja hän on ollut minulle esimerkki täydellisen hyvästä ihmisestä kuin myös äitinsä Amanda. Isästäni sanottiin, että hän antaa vaikka viimeisen nuttunsa sitä tarvitsevalle, mutta hän piti myös eläimistä niin paljon, että ei eläissään hiirtä tappanut. Tiedän, mistä taivaasta isäni tähti minulle vilkuttaa...

Da Capo

Istun lemmikinsinisellä sohvallani ja katselen punaisia varpaankynsiäni vaalealla parketilla, samalla hajamielisesti kuunnellen Iltatähteni pianoharjoitusta. Merimiesvalssi. Iltatähteni suora selkä ja yhäti liikuttava pikkutytön niska, suukkoniska, kultaniska. Valssi soi, tuttu valssi. Nyt da capo, sanon hellästi ja annan katseeni karata puutarhaani. Ruusujen ja iiristen aika. Valkoisia, vaahtoavia juhannusruusuja, lempeitä lemmikkejä ja salaperäisiä iiriksiä. Katseeni kohtaa upeimman lemmikkimättään, koirani haudan, lemmikkejä lemmikille, uskollisimmalle. Tunnen outoa levottomuutta ja äkkiä näen vain mustaa multaa ja ruumismatoja ja... Da capo, kultani, tässä kohtaa da capo ja iltatähti soittaa alusta uudelleen. Saan oudon muistuman erääseen murhaan. Se tapahtui Englannissa joitakin vuosia sitten. Munamurha. Nainen tappoi miehensä kananmunilla. Miehellä oli sydänvika ja erittäin korkea kolestroli, mutta murhaajavaimo syötti miehelleen kananmunaa sekoitettuna kaikkiin mahdollisiin ruokiin. Kummallista, että nainen sai tuomion, siis yleensä joutui edes kiinni. Epäilykset syntyivät varmaankin huomattavan suuresta henkivakuutuksesta, jonka mies oli tehnyt vain vuosi ennen kuolemaansa. Munamurha... se kuulosti jotenkin niin uskomattomalta ja ehkä juuri siksi kaamealta ja...Da capo, muruni, tässä kohtaa da capo. Ja sitten muistan, että vain vuosi aikaisemmin oma mieheni on tehnyt varsin suuren henkivakuutuksen siltä varalta, jos hänelle sattuisi jotain. Rakkaani haluaa turvata Iltatähden ja minun elämäni, ettei meiltä koskaan puuttuisi mitään, että meillä olisi aina hyvä, vaikka häntä ei enää olisikaan...

Palaan munamurhasta omaan arkeeni, pakkaamaan Iltatähteni vaatteita ja kirjoja ja kasetteja viikon oleskeluun kummiensa huvilalla. Ensimmäinen kerta moneen vuoteen kahdestaan kokonainen viikko. Voimme käydä ulkona syömässä tai olla käymättä, rakastella iltapäivisin pelkäämättä, että ovesta syöksyy Iltatähti ystävineen, voimme käydä yöuinneilla ja istuksia kesäöinä puutarhassamme kuuntelemassa satakielen kuoriutumista.

Kuten tavallista, minä pakkaan kaiken samalla, kun Iltatähti pohtii peilin edessä, laittaisiko jakauksen oikealle vai vasemmalle sivulle, vai olisiko ranskalainen letti naisellisempi vai halusiko hän oikeastaan ihan lyhyen tukan. Ajan kultatyttöni rautatieasemalla, ostan uusia nuorten lehtiä ja jäätelötöttörön ja varoitan kaikesta mahdollisesta liiasta auringonotosta kyykääremisiin. Halaan Muruni ja vilkutan kyyneleet silmissä junan ikkunalle vielä sen jo kadotessa kauas pois.


Olen minäkin oikea kanaemo, iso tyttö on viikon poissa ja minä itken! Ihana viikko edessä. Täytyy keksiä jotain. Da capo. Haluan just nyt syödä sellaisen. Niitä oli, kun olin lapsi ja niitä on varmaan vieläkin. Kävelen läpi kesäkaupungin suuren tavaratalon karkkiosastolle. Ja siellä niitä on, Da capo -patukoita. Ostan kaksi, maistelen tuttua makua kymmenien vuosien takaa ja ihmettelen, että suklaapatukan päällyskin on vielä samanlainen.

Vaeltelen suklaata mutustellen alusvaateosastolle. Katselen bodeja, korsetteja, stringejä, kaikkia kauniita, kalliita ja epäkäytännöllisiä asusteita. Haluan korsetin. Siis ostanko huoranpunaista vaikko mustaa? Mustaa. Ranskattaret sen tietävät. Sovitan korsettia sovituskopin kelmeässä valossa. En tunne naista peilissä. Hänen korsettinsa tursottaa tissit kuin tarjottimelle ja peppu on ihan paljas. Vielä mustat, kiiltävät sukat ja huikean korkeakorkoiset kengät. Jätän koko uuden minäni ylleni ja vain kätken sen hetkeksi ohuen kesähameeni piiloon. Alushousuni pudotan samaan roskikseen kuin Da capo -patukan paperin.

Kävelen korot katua piiskaten kohti välimerensinistä avoautoani. Vastaani tepastelee teatterinjohtaja Raulin, jolle suon valoisimman hymyni. Jää ressukka katsomaan jälkeeni jotenkin hämmentyneenä - vaikko pelästyneenä?


Mieheni onkin jo kotona. Samppanja kuplii laseissa. Varma merkki siitä, että meillä on nyt aikaa ihan vain toisillemme. Unohdamme maailman ja katseidemme kohdatessa syttyy sama palo, joka alkoi jo vuosia sitten, heti ensi kohtaamisella.


Heitän säädyllisen hameeni pois ja kävelen ranskalaiset korot kopisten kohti mieheni ojentamaa lasia. Jo hänen katseensa on minun sytytysnesteeni. Otan lasini, maistan suu supussa ja käännyn laittamaan levylautaselle Marilyniä. Tajuan, kuinka pakarani tärähtelevät, kuinka musta kontrastoi valkeaan ihooni, kuinka itse tuoksun naiselta, kuinka tulessa olen. Olen kävelevä pommi! Laulan Marilynin kanssa keimailevasti I wanna be loved by you, juon samppanjaani ja nauran ilkamoivasti mieheni heitellessä vaatteitaan ympäri keskiluokkaisen säädyllisen olohuoneemme lattioita.


Kohtaaminen, rakastelu, piina, orgasmi, tuttuus, varmuus, ikuisesti sinun ja sen jälkeinen uskomaton hellyys. Ja levylautasella Do it again by Marilyn. No, ehkä siitä ei nyt tulisi mitään, Armaallakin jo ikää ja muutenkin, onhan meillä aikaa kokonainen viikko. Muistan rutistetun Da capo -paperin ja alkkarit roskiksessa ja ensitapaamisemme. Joku kuiskaa kuumasti : da capo! Jostain sataa samppanjaa päälleni, joku juo sitä minusta. Da capo! Missä soi flamenco?


Kesäyön ja rakkauden maku, himon ja ilon maku. Kuiskaan Armaani korvaan: olet ykkösrakastajani! Odotan kuulevani jotain suloista, jotain, mitä mieheni tavallisesti rakkauden jälkeisessä tilassaan kuiskailee, mutta kuulenkin vain: ambulanssi! Katson miestäni, hän puristaa rintaansa sydämen kohdalta. Hän on aivan kalpea eikä pysty enää puhumaan. Munamurha, Panomurha, Samppanjamurha, Korsettimurha...Hätänumero. Jotain päälle. Kirkuvat lehtiotsikot, sukulaisten panettelu, oma yksinäisyys, hautajaiset, kalpeat kasvoni mustan hattuverkon kätkössä, liian suuri henkivakuutus, valkeat, kuolemantuoksuiset kallat...

Olen mukana ambulanssissa ja jo ihan sokissa. Tajuan, kuinka nihkeä ihoni on, kuinka kuolleelta mieheni näyttää. Teho-osasto, sydänkoneet, minä sairaalan käytävällä nojaamassa ankeanharmaaseen kiviseinään, minä rauhoittavan piikin saaneena, jalkoväli vieläkin tahmeana rakastelusta. Tunnen alkavani vajota syvään pimeään, josta ei ole paluuta. Putoan ja putoan ja vain kylmä ottaa minut vastaan.


En ole huoneessa yksin, mutta en jaksa kääntää päätäni. Näen sairaalan kalseat seinät, jossain kaikuvat kylmät askeleet. Joku mies nauraa huoneessani tuttua, matalaa naurua. Huone alkaa pyöriä ja kuulen kuiskauksia: hyperventilaatiokohtaus/ et sinä minusta niin helpolla pääse/ yhtä da capoa meidän koko loppu elämä/ henkivakuutus/ ihana tapa kuolla/ ihmispari löytänyt toisensa/ da capo, rakkaani, da capo, mutta senkin voi soittaa andante/

Leena Lumi

Fever by Peggy Lee
Fever by Elvis Presley

kuva Pinterest

SULOISTA SUVIVIIKONLOPPUA JA VÄHÄN MUUTAKIN

Otaksun etten ole nyt ainoa, joka on vähän 'kesäterässä';-) Ensin oli vaikea lähteä blogirutiinista irti ja nyt tätä voisi jatkaa loputtomiin. Ei siis kokonaan irti, ei hyvänen aika!, vaan puoli-irti. Koska Alfauros on vielä lomalla parisen viikkoa, olen edelleen täällä satunnaisesti. Sattuneesta syystä olen enempi läsnä ma-ke ellei helvetillinen helle iske uudestaan.

Edellinen viikko meni helteistä itseä ja rakasta koiraa hengissä pitäen ja illat uiden, tämä viikko meni ystävien vierailun merkeissä ja yömyöhään kuhkittiin mm. kuvaamassa siilejä, hurjia hippiaikoja muistellessa ja tulevia suunnitellessa. Oven takana voi odottaa ihan mikä tahansa seikkailu!

Tein teille jokin aika sitten tavoistani poiketen arvostelun englanninkielisestä kirjasta, Peter Cameronin The Weekend -romaanista ja olin ihan myyty. Jos voisin, lukisin aina vain juuri tällaista: Suljettu tila, lyhyt aika: viikonloppu, ei tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu kaikki. Tuli mieleeen Viettelysten vaunu tai joku Kissa kuumalla katolla tms. näyttämöllinen elokuva. Sattuneesta syystä, tilasin vahingossa kaksi kirjaa, lähetin Tuurelle toisen ja lukekaapa nyt Tuuren huikea arvostelu täältä. Olen niin onnessani, että hän löysi tyynen pinnan alla olevat pohjavirrat, niukan dialogin suuren sanoman ja itse Peter Cameronin♥

Kustantajat, herätkää!: Ottakaa Peter Cameronin kirjat kustannusohjelmaanne. Suomennoksia äkkiä, kiitos! Minä sain vinkin kirjaan Kirsi Pihalta, joka pitää Hesarin nettilehdessä kiinnostavaa Lukupiiriä. Kiitos vieläkin, Kirsi♥

Nyt jatkan lomaa välillä piipahtaen niin omissa kuin muiden blogeisssa, vaan nyt alkaa kuitenkin viikonloppu, joten eikun nautitaan, relataan, rakastetaan ja annetaan kissankellon näyttää aika! Ei kiire minnekään...

Love
Leena

VOIKO UNELMAISIN PÄIVÄN ENÄÄ ALKAA...

Voiko unelmaisin enää päivän alkaa kuin nähdä heti aamusta koneellaan nimipäiväonnittelut kera hopeamalvikin. Kiitos Unelma♥

Jos haluatte nähdä enemmän Unelman kukkia, menkää hänen puutarhaansa tänne. Ja puutarhaneuvojamme Sari on taas täällä ja hänen aiheenaan ovatkin juuri nyt erilaiset malvat.

Toivotan samalla Suvista Nimipäivää Kaikille Leenoille!

LOMA JATKUU, MUTTA...

Loma jatkuu, mutta ottaa aivoon, kun kommentointi jälleen oikkuilee. Näen kommentit sähköpostilla, mutta toiset niistä ilmestyvät hallintapaneeliin, toiset eivät. Ja kun vapautan niitä toisia, nekin katoavat. Jos tämä ei ole outoa, niin mikä! Toivotaan, että ilmestyvät vaikka yöjunalla...No, nyt minä löysin ne kommentit, mutta en poista edeltävää tekstiä, sillä niin paljon on bloggeri oikkuillut tänä suvena, eikä ole ketään, joka ottaisi vastuuta asiasta. Siis: Annin kommentti Elävältä haudatut teokseen löytyy 4.6., jona päivänä tosin virtasin jälleen vuolaana virtana;-) En meinannut itsekään löytää, vaikka käytin hakukonetta...

Varoitan, että aion uusia muutamia kirjallisia timantteja aika-ajoin. Elävältä haudatut käänsi minut nurin ja pystyn jälleen kohdistamaan katseeni Afganistaniin. Mitä auttaa selän kääntäminen itkevälle maalle? Pitää edes kestää katsoa, mitä muut kestävät kokea!

kuva Hanne

OOTA, MÄ LUEN TÄN EKA LOPPUUN

Annin blogin nimi on hauska Oota, mä luen tän eka loppuun. Tämä lause on itsellekin tuttu, sillä käytin sitä lapsena/teininä aina, kun äiti kehoitti tekemään jotakin. Anni saattaa olla lukenut Elävältä haudatut yöllä,  joka yleensä antaa keskittymisrauhaa, mutta mitä ilmeisemmin suvesta hiekkarannalla nauttien, kuten hyvin sopiikin. Annin luokse pääset, kun klikkaat tästä

NADEEM ASLAM

 

Nadeem Aslam syntyi Pakistanissa vuonna 1966. Hän muutti Englantiin teini-ikäisenä ja asuu nykyään Pohjois-Lontoossa. Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) on lukuisia kirjallisuuspalkintoja teoksillaan niittäneen Aslamin kolmas romaani. Romaania kirjoittaessaan hän sulkeutui huoneeseensa seitsemäksi kuukaudeksi, joiden aikana hän ei tavannut ketään, vaan ruokakin tuotiin huoneeseen hänen nukkuessaan. Aslam kirjoittaa romaaninsa aina käsin. Otteet Koraanista on kirjaan suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Elävältä haudatut muutti vuosikymmeniä samana pysyneen Kirjallisen Elämystusinani uusiksi ja pitää listallani nyt vankkaa sijaa. Elävältä haudatut on nyt samalla listalla kuin Mika Waltarin Turms Kuolematon, Aksel Sandemosen Kadonnut on vain unta, John Irvingin Leski vuoden verran, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, Marcel Reich-Ranickin Eurooppalainen, Ian McEwanin Sovitus etc.  Olen niin lumoissa, että epäilen Nadeemin viipyvän ihollani pitkään, pitkään…ja aion todella seurata, mitä herra kirjoittaa tämän jälkeen.

Kirjasta on tehnyt ansiokkaan arvostelun myös Anni, lukekaa se täältä.  Anni on selvästi keskittynyt kirjaan, ehkä yön tunteina... Tätä kirjaa ei lueta 'siinä ohessa', vaan itsekin eristäydyin täysin lukiessani, kuten Aslam teki kirjoittaessaan. Anni kokee, että ’vaikka tarina polveilee näkökulmien ja aikatasojen vaihtuessa, se ei ollenkaan häiritse tässä kertaa'. Näinhän se on. Nadeemin täydellinen keskittyminen ja eristyminen kirjoittamisen aikana on tuottanut täydellisen timantin, kirjan jonka teksti valuu vuoripuroina sen maan kyynelinä, jonka runonlaulajamiehet, nuoret pojat kantavat vuorililjojen sijasta aseita. Nadeem Aslmanin teksti on kuitenkin toivon hellä tuulahdus, jonka voimin minäkin muutuin sisältä ja käänsin jälleen katseeni kohti kyynelten maata nähdäkseni unikot ja...muutoksen.

LOMA JATKUU. LOMA.

Exactly Like You by Diana Krall

HYVÄSTI, YSTÄVÄNI. SEN SUUREMPIA SUREMATTA...

Hyvästi, ystäväni.
Sen suurempia surematta lähden
Lähden niin kuin muuttolinnut
lähtevät ja palaavat,
vaiston ohjaamana, varmana suunnasta
Hyvästi, ystäväni, sydämensisimmäinen.
On lähdettävä taakse katsomatta,
muistelematta, haikailematta, katumatta
On lähdettävä tyhjin käsin
että käsiin mahtuisi taas

- Tommy Tabermann -
Alaston (Gummerus 2003)
kuva Sateenkaarentaa

SUVIPAUSSI

Ja nyt minä katoan...

HERRA YODASTA HIEMAN...

Hyvänen aika sentään...hiljaa kuin hiiri, joka rapisi seinän raossa, kurkkasin Mian blogia ja siellä on aivan hurmaava kuvasarja Prinssi ja herne, joten en voinut olla kertomatta teille...Menkää sinne ja nauttikaa kokonainen kuvasarja Herra Yodasta.

OUT OF OFFICE

Frauen, die lesen, sind gefährlich

KOLME NAURUA TAI SITTEN EI

Ihan turha luulla, että olen töissä! Sanelen tätä riippumatossa lojuen komealle sihteerilleni, joka naputtaa tämän blogiini. Siis ensinnäkin voisitte muistaa lukea Anne B. Ragden kirjat Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt. Jokaisen arvostelu löytyy kirjan nimellä blogistani. Lukekaa ne kronologisessa järjestyksessä. En nyt jaksa nousta tiedostooni tarkistamaan, mikä on oikea järjestys...ja sihteerini ei tätä alaa hallitse.

Siis tarjoan kolme naurua. Nauratte tai ette, valinta on vapaa. Luin sekä uutta Annaa, että Suomen Kuvalehteä ja löysin seuraavat tekstit:

1) Anna/ Ulla Janhonen ja Riikka Karhunen:  Mistä naiset todella puhuvat/ "Mulla ei ole häihin mitään päällepantavaa." / Kyllä sä jotain löydät." / "Mun kaikki vaatteet on mustia, ja mun persoonakin sopii paremmin hautajaisiin."

2) Anna tv: Päiväni eläimenä/Juha Heinisuo

Brittiläinen tosi-tv-uutus kääntää evoluution rattaita taaksepäin. Osallistujat laitetaan neljäksi päiväksi kokeilemaan esimerkiksi hevosten tai pingviinien elämää - kirjaimellisesti. Aloitusjaksossa siat saavat lättiinsä ihmislajin edustajia.

Päättömästä premissistä huolimatta sarja on aidosti mielenkiintoinen ja hauska. Matkailutomittaja Lynsey ja näyttelijä Richard ottavat tehtävän vastaan epäröiden. Mielenkiintoista on myös huomata, että tämän sosiologisen kokeen perusteella miehet pääsevät sian tasolle huomattavasti naisia helpommin.

3) Suomen Kuvalehti/ Tuomo Lappalainen:

Maatalousnäyttelyissä onkin syytä olla tarkkana. Perimätiedon mukaan jopa Urho Kekkosen hymy hyytyi kerran, kun hän näki vierailunsa ohjelman:

Klo 10  siat saapuvat
Klo 10.30  naudat saapuvat
Klo 11 lampaat saapuvat
Klo 11.30 tasavallan presidentti saapuu

Ja lopuksi klo 12 yhteinen lounas.

OUT OF OFFICE

The Windmills of Your Mind

SUMMER WINE BY VILLE VALO AND NATALIA AVELON

Natalia Avelon and Ville Valo have made the best 'Summer Wine' song 4-ever♥ It's so hot!
Summer Wine

TÄSSÄ VÄHÄN SUVILUKEMISTA

Laitan teille nyt kollaaseina kirjoja, joita olen tehnyt. Voitte etsiä niitä hakukoneella käyttäen kirjan nimeä. Sama kirja toistuu toisinaan näissä, sillä aiheita ovat olleet äitienpäivä, puutarha, keittokirjat, elämänkerrat, satatuhatta kävijää yli, suvi etc.

MUUTAMA SITAATTI JOHN IRVINGIN KIRJASTA KUNNES LÖYDÄN SINUT

Tässä muutama sitaatti John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until I find you, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman):

Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?

Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi.

KOHTA SUVIPAUSSILLE, MUTTA SITÄ ENNEN...

Päämies aloittaa loman huomenna ja ajattelin itsekin vähän kokeilla, mitä se semmoinen loma oikein on. Lomaani kuuluu koiruuden ja miehen passaamista, uimista, puutarhaa, vieraita, kummipoikaa, vähän shopping, marjoja pakastimeen, piiiiitkäään nukkumista ja myös valvomista sekä tietenkin lukemista. No, tuo miehen passaaminen ei NYT ole ihan totta, sillä Päämies tekee kaikki grilliateriat ja olenkin nyt päättänyt, että syömme kuukauden vain grillattua ruokaa;-) Tosin en aio syödä muuta  kuin mansikoita ja luomukirsikkatomaatteja sekä hapankorppua elleivät nämä helteet lopu. Onpahan tullut todistettua, että syömättömyys laihduttaa! Ja muistutan, että minä en ole KOSKAAN kaivannut hellettä. Tämä helvetin esikartano on vain vahvistanut Lumi-nimen virallistamisen sukunimekseni.

Jos joku kovasti kaipaa minua, niin koputtaa vähän. Meilaa vaikka. Pudotan silloin tällöin jonkun kuvan...ehkä tai jonkun vanhan pakinani, sillä uusia lukijoita on tullut paljon, eivätkä he osaa edes etsiä juttujani. Yritän olla myös joitakin päiviä ihan ilman kone-elämää, sillä se olisi pitkästä aikaa varmaan aikamoinen kokemus. Ja toisaalta pitäisi näyttää Päämiehelle, että minulla ei ole mitään addiktia tähän blogiin;-) Saa syyttää itseään, sillä hän avasi minulle blogin 14.2.2009 vastusteluistani huolimatta...Lähden härkänä liikkeelle hitaasti, mutta kun sitten lähden, se onkin menoa.

Ja Mia, minä muistan käydä sinulla sovittuna päivänä;-)

Seuraavaksi saatte osviittaa, mitä kirjoja olen arvostellut. Muutama helmi puuttuu joukosta, sillä kun halusin nyt tehdä tämän kollaaseilla, kävi vahinko ja joukosta jäi pois mm. John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä, mutta siis: Se löytyy blogistani, kun laittaa hakuun KIRJAN nimellä. John, anna anteeksi. Korvaan tämän sinulle ihan kohta♥

Että näillä eväillä, mutta jatketaan vielä vähän...ja kiitos, että olette jaksaneet näinkin paljon ylitse sydänsuven osoittaa kiinnostusta!

Love
Leena Lumi

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Niille, jotka eivät katso olevansa mitään omistan tämän kirjan.

Sanon sinulle, että joskus kauhusta syntyy kauneutta, puhtautta ja suloutta. Sanon sinulle, että joskus kauneimmat ruusut kasvavat mädästä maasta.

Kuka hän olikaan, joka johdatti minut Philippe Claudelin maahan? En muista. Kiitän! Ensin olin Harmaiden sielujen harmaassa virrassa, nyt Philppe Claudelin Varjojen raportti (Le rapport de Brodeck, Otava 2009, suomennos Ville Keynäs) vei minut kylään, jonka nimeä emme tiedä, mutta joka haisee rankasti jantelaisuudelta. Kylään, jossa ei saanut tietää enemmän kuin muut. Kylään, jossa ei saanut luulla olevansa enemmän kuin muut. Kylään, jossa pahinta oli erottua muista. Kylään, johon saapuu De Anderer, Toinen…aivan erilainen kuin kukaan muu. Ja kaiken yllä makaa viikkokausia hermoja raastanut helle. Helle joka saa kissat roikottamaan kieliään, vie halut ja voimat, mutta herättää pedon…ja kaikkialta löytyy kauniita, terveitä, vahvaturkkisia, mutta ehdottomasti kuolleita kettuja…kaikki samassa kylkiasennossa, kuin kuolon uneen nukahtaneina.

Kirjan kertojaääni annetaan Brodeckille, itsekin muukalaiselle, muualta tulleelle. Se, mitä tapahtui Andererelle siitä pitää Brodeckin tehdä raportti pormestarille ja kylän väelle. Hänen pitää suojella itseään ja perhettään, sillä hehän ovat ’Schmutz Fremdër’. Brodeck alkaa kirjoittaa. Brodeck, jonka lapsuus ennen kylää on tumma varjo, Brodeck, joka sotilaiden tullessa joutuu leirille, Brodekck, joka palaa, mutta löytää vaimonsa Emelién valon sammuneena, sillä jotain on tapahtunut…myös hänelle. Brodeck tietää kirjoittavansa omasta ja perheensä elämästä tai kuolemasta, siitä nousevatko he vielä aamulla ylös virvoittavien sateiden vihdoin piiskatessa katuja ja taloja ja puutarhoja vai katoavatko he kuten kävi Andererelle, muukalaiselle.

Varjojen raportti on suuri tarina syvällä, eristyneessä kylässä asuvien ihmisten ennakkoluuloista kertova kirja. Helleaallon pyyhkiessä kylää, herää kylän peto, jante, oppimaton, kateellinen, katkera, erilaisuutta pelkonsa takia vihaava ja sytyttää jäätulen mustaakin mustempiin sieluihin. Claudelin kieli on koukuttanut minut ja olen sen kielen onnellinen vanki! Paul kutoo tarinaansa, mutta kuin usvan takaa. Hän seisoo siellä sumussa ja kertoo tarinaansa, jota ei itsekään enää kestä ilman usvaa. Tämä utuinen kieli saa lahjan alkaa soida ja rankinkin tarina peittyy aamu-utuun, jossa paska ja veri muuttuvat miljooniksi kastepisaroiksi. toivon pisaroiksi. Paul Claudelin kynässä on taikaa, joka vie niin lukijoita kuin kriitikoita. Molemmat tietävät, että nyt kirjailija kirjoittaa huomisen historiaa, tulevia klassikkoja.

Brodeck alkaa raporttinsa ja tutkimustensa myötä heijastaa Andererin kohtaloa. Hän on itse aina ollut De Anderer – Toinen ja tajuaa oman rankan elämänsä valossa nähdä asiat toisin, mutta sehän ei Jantessa sovi. Vai sopiiko sittenkin?

Lukijalle Brodeckin ääni kuuluu sekä lohduttomana että lohdullisena, mutta loppuratkaisua on mahdotonta aavistaa. Koemme kertojamme kanssa sotilaiden saapumisen kylään. Sotilaiden, joiden tunnuslause on Hinter uns, nieman – Meidän jälkeemme ei ketään. Kohtaamme sotilaat, jotka haluavat liittää kylän Suureen Valtakuntaan. Sotilaat, jotka sanovat: ”Meidän rotumme on roduista korkein, ikivanha ja puhdas, ja se on myös teidän rotunne, kunhan suostutte karsimaan epäpuhtaat ainesosat joukostanne.”

Hänen nimensä oli Zeilenesseniss. Hän oli leirin päällikön vaimo.

Hän ei tullut koskaan yksin. Hän kantoi aina sylissään lasta, muutaman kuukauden ikäistä vauvaa, joka oli kääritty kaunisiin kapaloihin. Hän tuuditti sitä lempeästi, kuiski sen korvaan ja hyräili kehtolauluja, muistan hyvin yhden niistä: ”Welt, Welt von licht/ Manns hanger auf all recht / Welt welt von licht/ O mein kinder so wet stillecht” – Maailma, valon maailma/ Ihmisen käsi kaiken päällä / Maailman valon maailma / Oi ihanasti lepää lapseni.

Suosittelen tätä kirjaa heille, joita kiinnostaa historia, jantelaisuuden ydin, moraali, Suuri Tarina ja Paul Claudelin taika. Ja heille, jotka Claudelista lumoutuvat, mutta kavahtavat Elämän Totuutta, lupaan, että on vain Totuus, ei Kauhulla mässäilyä. Ja Suurinkin tarina voi päättyä hetkeen jolloin persikankukat aukeavat hurmaten kalpealla vaaleanpunallaan. Blumparadadz, paratiisikukat! Ah!, eikö ole paratiisia, että syntyy kirjoja kuten Varjojen raportti!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut Lukutuulia

Lue myös Philippe Claudelin Harmaat sielut

COLETTEA

Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut."

- Colette -

MARTTA JA AUTO

Julkaisin tämän voittoisimman pakinani vuosi sitten ja nyt taas suviuusintana. Itse kirjoitus on vuosien takaa...Jos kiinnostaa, käykää katsomassa kommentit viime suvelta ja on siellä uusiakin. Sieltä löytyy minusta, kerran kysyttin;-) Tämä juttu on fiktion ja faktan sekoitusta, kuten  muutkin suviuusinnat. Oma elämäni on paljon jännempää, sillä olen heittäytyjä ja uskallan hypätä pimeään. Toki, toki, hyppäsi Marttakin! - rakkauteen.


Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.

Auto

Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.

Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen, päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.

Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.

Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.


Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.


Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.

Autokoulu


Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika tuoksui ihan selvästi joltain oudolta…tutulta. Mitä se oli? Joku outo muisto? Tuoksu suvea, savukkeita, testosteronia ja rakastelua…

Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.

Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.

Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.


Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.

Täältä tullaan elämä


Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti 'hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.'

Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.

Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.


Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.

Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.

Leena Lumi

Lemon Tree by Fool's Garden

ERÄÄN LAULUN TARINA

Heinäkuun Yhteishyvä -lehdessä kirjailija Kjell Westö kertoo miten eräs laulu löysi hänet:

"Eräänä tv-iltana 2000-luvun alussa töllötin sitten saksalaista elokuvaa Die innere Sicherheit (Sisäinen turvallisuus). Lopputekstien päällä soi kappale, joka iski minuun heti. Haikeat pianosoinnut, niukan surumieliset jouset, kauniinkitkerät sanat.

Laulu oli Tim Hardinin How Can We Hang On To A Dream, tasan kahteen minuuttiin puristettu kirkas helmi vuodelta 1967.

Hardinin laulusta tuli lähes päähänpinttymä. Ei tainnut olla toista kappaletta, jota olisin seuravina vuosina soittanut yhtä tiheään. Lopulta rakensin jopa näytelmän sen ja muutaman muun mielikappaleeni varaan.

Tämän kesän alussa luin sitten Patti Smithin kirjan Just Kids. Se on korutun mutta sydäntäsärkevä kuvaus rockrunoilija Smithin ja seksuaalisuuden tabuja tutkineen valokuvaaja Robert Mapplethorpen elinikäisestä, syvästä ystävyydestä. Heillä oli tiivis rakkaussuhde,, joka muuttui ystävyydeksi, kun Mapplethorpe löysi homoseksualisuutensa. Smithin kirjan mukaan he kuuntelivat usein Tim Hardinin musiikkia. Ja heidän kappaleensa, heidän rakkautensa  tunnussävelmä oli How Can We Hang On To A Dream."

How Can We Hang On To A Dream