torstai 2. joulukuuta 2010

PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olen aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.


Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.


Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumielisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!

VANHA, RAKAS PIIRONKI, TALVIVALOT JA VALKOINEN AMARYLLIS

Tässä tämänvuotinen talvivaloripustus, joka on suorastaan ylirunsas;) Ne viime vuotiset lamput änkesin kirkkaaseen lasimaljaan ja ovat yhdellä Ikean hyllyllä. Kuvassa alla ne ovat tässä vanhan piirongin päällä Aalto-vaasissa viime vuoden kuvassa. En oikein tiedä, kumpi on tunnelmallisempi, mutta vaihtelu virkistää.
Vielä tulee yksi kirja ja sitten viikonloppua kohti...

Tässä sama piironki joulunaikaan 2012 uusilla kirkkailla pikkuledeillä. Minä kyllä huomaan eron...
...ja jouluruusulla kaikki on lumotumpaa.

PELON HUONE

”Roskis, eikö?”

Paul Campano ei kuitenkaan etsinyt roskakoria. Hän oli kutsunut Williä Roskikseksi, kun he olivat olleet lapsia. Sen muisteleminen nostatti edelleen palan Willin kurkkuun. Hänen piti nielaista, ennen kuin hän sai vastattua: ”Niin.”


”Kerro, mitä tyttärelleni tapahtui.”

Siitä hetkestä kun Abigail Campano saapuu tennistunnilta ylelliseen kotiinsa ja huomaa ulko-oven olevan lukitsematta sekä toisen ovea koristavista korkeista ikkunoista olevan rikki, alkaa Karin Slaughterin Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen), joka muuttaa jotain heissä kaikissa – lopullisesti. Heissä, jotka jäävät eloon.


Kun rikkaan Paul Campanon tytär löydetään kotoaan surmattuna ja asiaa tulevat tutkimaan GBI johdossaan persoonallinen, tiukka Amanda Wagner, joka vielä 60+ -ikäisenä saa isot miehet pissaamaan pelosta housuihinsa ja hänen parinaan columbomainen erikoisagentti Will Trent, on tiedossa näytös, jossa kovinkaan dekkariharrastaja ei aavista loppuratkaisua. Sitä helppoa ei Slaughter tarjoa ja minä teen tässä tekstissä yhden hämäyksen ihan vain siksi, etten vesitä keneltäkään yritystä ratkaista syyllinen. Amandan korot piiskaavat tutkintapaikkojen lattioita ja Will tuntee olonsa melkein tyyneksi, kunnes hänelle selviää, että Campanon tyttären murha on saattanut yhteen vuosikymmenien jälkeen osavaltion adoptio-ohjelman satoa peräti kolmen onnettoman verran ja hän on yksi heistä.

Slaughter jatkaa nyt Triptyykistä alkanutta Will Trent –sarjaansa. Mukana on myös Willin kihlattu Angie Polaski, tosin Angie on nyt vähemmällä huomiolla, sillä Amandan ja Willin apuna toimii etsivä Faith Mitchell, jonka komeroissa kalisevat omat luurangot. Karin osoittaa jälleen kerran, kuinka hän antaa arvoa henkilöilleen ja myös lukijoilleen, sillä tutustuminen on syvää ja koukuttavaa. Slaughter ei erehdy liian kovaan menoon, jossa tapahtumien nopeus ja henkilöiden runsas lukumäärä korvaisi laadun, vaan hän toimii juuri päinvastoin. Saamme paljon tietoa esimerkiksi Faithista ja sen verran Amandasta, että jano jää päälle. Pitää lukea seuraavakin kirja, että saa tietää, jos Faith sittenkin…tai mikäli Will ja Angie, niin…Toisaalta olin melkein huvittunut huomatessani, miten Karin sai minut todella pohtimaan yön syvinä tunteina kuka olisi murhaaja, sillä kirjailija leikki vanhanaikaista hämäysleikkiä ja naamiointi oli pitävä.

Dysleksia näyttelee nyt tässä kirjassa entistä suurempaa osaa, sattuneesta syystä. Ei enää riitä, että tiedämme Will Trentin kärsivän dysleksiasta, joka ’ei ole sairaus vaan eräänlainen aivojentoimintahäiriö.’


Will mietti, oliko Emman lukihäiriöstä kerrottu Paul Campanolle. Oliko hän uskonut Emman oppimisvaikeuksien johtuvan siitä? Vai oliko hän tehnyt omalle tyttärelleen samoin kuin Willille aikoinaan? Kenellä muulla on dysleksia, sillä sormenjälkiä etsitään uhkausviestistä, jossa lukee:

EM MAON MINUN!!!


JÄTÄ SE TYTÖT RAUHAN!!!


Karin Slaughter liikkuu kiinnostavassa maastossa, sillä hänessä on ripaus brittiläistä Minette Waltersia, mutta kuitenkin enempi Patricia Cornwelliä ja sitten vielä sitä hänen ikiomaansa, jossa on tilkka erikoista huumoria, mutta ehdottomasti paljon reipasta dialogia, jossa kukaan ei hätkähdä mistään ja kaikki sanotaan niin kuin se on. Kaiken yllä makaa Atlantan raskas, läähättävä helle ja raatokärpäset lisääntyvät nopeammin kuin koskaan…siellä, mistä ne ovat löytäneet jotain riittävän raadollista.

TRIPTYYKKI

Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44 prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.


dysleksia = lukemishäiriö

triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari


Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985


Teinityttö Dacaturista murhattu


Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.


Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.


Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!

Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…


Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan ote on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.

Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.

Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.

Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…

KARIN SLAUGHTER

Seitsemäntoista miljoonaa kirjaa myyneen Karin Slaughterin teos Pelon huone on hänen toinen kirjansa Atlanta-sarjassa.


Kirjailija itse asuu Atlantassa, joka on tällä hetkellä Yhdysvaltojen kymmenen väkivaltaisimman kaupungin joukossa. Slaughterin kirjoja on käännetty kolmellekymmenelle kielelle, ja ne ovat nousseet myyntilistojen kärkeen Britanniassa ja Yhdysvalloissa.


Karin Slaughterin aiemmassa Grant County-sarjassa ovat ilmestyneet teokset Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu ja Häpäisty.


Uusin Will Trent -dekkari on Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen).


Karin Slaughteria ei ole ohittaminen, sillä hän tekee vahvaa jälkeä ja pystyy myös uusiutumaan. Ihailemani Jukka Petäjä Helsingin Sanomista on todennut Triptyykistä näin:

Parasta lähes 600-sivuisessa Triptyykissä on panostus ihmiskuvaukseen. Slaughter haluaa avata henkilöhahmot myös syvyyssuunnassa heikkouksineen ja pelkoineen.


Jännityskirjailija Liza Marklund puolestaan on todennut:


Slaughterin Will Trent on ehkä koko dekkarikirjallisuuden viehättävin rikostutkija.

LUMIRUUSU

Vien teitä nyt rytminvaihdokseen tällä Runotalon hurmaavalla Lumiruusulla. Tämä on yksi Sarin voimakorteista, joita voi tilata hänen puodistaan. Tutustu täällä

GIVING IS LIVING!


Vaikka köyhyys on suhteellista ja voimme Suomessa katsoa olevamme hyväosaisia verrattuina kolmansiin maihin, niin köyhät elävät omissakin joukoissamme. Lasten syrjäytyminen ja eriarvoistuminen on kasvanut. Siinä missä jo päiväkoti-iässä toiselle lapselle pyydetään ylimääräistä vapaata lomamatkoja varten, toinen lapsi tulee koko viikon hoitopaikkaan samoissa likaisissa vaatteissa ja aina nälkäisenä. On aika auttaa ja antaa osattomalle suomalaislapselle apua ja joulun mieltä. Ammalla on alkanut jouluhaastearvonta, johon toivon sinunkin osallistuvan.

Suomen lapsen auttaminen ei sulje pois muiden maiden lasten auttamista. Hyvä keino auttaa on ottaa kummilapsi vaikka Afrikasta, jossa puute on suuri ja osuu pahiten tyttöihin. Minulla on kummilapsi Ghanasta, Mary, elämäni ilo. Ota sinäkin kummilapsi ja auta lasta hädässä. Yksi tie kummiuteen on tämä

Annetaan joulun taikaa kaikille, mutta jatketaan auttamista joulun jälkeenkin♥

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

KERRAN MINÄKIN...ARVONNASSA VOITIN!

Tänään elämäni ensimmäinen arvontavoittopaketti tavoitti minut.. Sain Annen arvonnassa toffeita, joulukortin, pehmeän Merry Christmas -sydämen, joulun värisen patalapun sekä samanvärisen keittiöpyyhkeen. Kuivauspyyhe ei ole minulle mikään turha juttu, sillä omistan mm. Qvintin astiaston, jota ei saa pestä koneessa ja sen lisäksi vielä yhden vastaavan toisen...Minun pyyhekulttuurini on muuttunut. Toinen roikkuu keittiökaapin oven takana koukussa ja toinen on aina esillä. Niinpä tilasin Sateenkaarentakaa pinkkejä kuivauspyyhkeitä, joista toinen malli ovessa näkyvissä. Voitte vain arvata tuleeko tämä voittopyyhe koukkuun piiloon vai esille. Tuo kaikki korissa oleva ei ole siis tästä arvonnasta, mutta vakuutan, että blogiystävyydellä on osuutta muihinkin korin tuotteisiin. Kiitos Anne & muut♥

ULLA-KRISTIINALLA ON ARVONTA!

Ulla-Kristiinalla on arvonta täällä

Olen nyt niin huumaantunut voitettuani eka kerran elämässäni arvonnassa, että saatte illalla kuvia, jos onnistuvat ja sitten kerron mitä ja mistä.

KYLÄTONTUN JOULULINNUT

Matti Kapasen Kylätontun joululinnut (Minerva 2009) on aidon joulumielen tervehdys, jossa muistosi heräävät eloon reen jalasten lumeen piirtämissä viivoissa, varpusten sirkutuksessa, vasta aattona noudetussa kuusessa sekä pienessä kyläyhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Kylätontun joululinnut kirja perustuu yhdeksääntoista Kapasen tekemään joulukorttiin. Kortit kertovat pienestä Naavamäen kylästä, jossa on asukkaita vajaat sata. Se ei haittaa, sillä mikä määrässä menetetään, löydetään läheisyydessä, jonka tuovat vuosisataiset tiedot ja tavat kyläyhteisössä.


Kirjan sivuille piirtyy lintuja, jotka tarvitsevat talvisin niin ihmisen kuin kylätontunkin apua, Suomen kylmästä selvitäkseen. Vain pyy selviää helposti ilman tontun apua ruoan hankinnasta, mutta yhdessä he haluavat lumoutua täysikuusta. Mukana ovat myös varpuset, joita meistä jokainen näki ja etenkin kuuli lapsuuskylissään ja myös kaupungeissa runsaasti. Nyt varpusen väitetään kuuluvan jo uhanalaisiin lintulajeihin!


Kerroin teille jokin aika sitten viirupöllöstä, jota pidimme yön yli, kunnes pääsimme aamulla sitä viemään asiantuntijan turviin. Kerroin valvoneeni yölinnun kanssa aamuun, mutta unohdin kertoa miksi. Kapanen sanoo sen varpuspöllöstä kertoessaan: ”Siinä se hauskasti päätään pyörittäen tarkastelee tuikeailmeisesti ympäristöään napatakseen saaliin…” No, minä nauroin sitä pöllöä, joka pyöritti päätään ympäri. Se oli ihan uskomatonta! Mutta meidän pöllöparka ei nähnyt mitään herkullista saalista, minut vain…

Matti Kapasen ajattoman kirjan kohderyhmä ovat kaikki. Tämä kiinnostaa takuulla niin lapsia, sillä seuraahan lintuja kylätonttu, joka onkin oikean tontun näköinen, kuin myös aikuisia, jotka ainakin jouluna putoavat muisteluksiin. Kirjassa on hauskaa antia myös lintuharrastajalle, sillä onhan kiinnostavaa peilata omia kokemuksiaan toisen vastaaviin. Minulla kovasti kolahti kauniisti piirretty pyrstötiaiset, joskin join myös karvasta kalkkia, sillä oma valokuvani siitä kun kymmenen pyrstötiaista roikkui talipötkössä epäonnistui. Se olisi ollut napakymppi, sillä kuten Kylätontun joululinnuissa sanotaan: ”Ne ovat kuin pitkävartisia lumipalloja.”

Kapasen kaunis kirja on tietysti myös kuiskaava kehotus ruokkia talvilintujamme. Ja etenkin niitä muutamia yliurhoollisia, jotka jäävät uhmaamaan pohjoisen kylmää talvea ja ovat vaarassa menehtyä. Minulla tämä uhkarohkea on mustarastas ja kylätontulla tunnetun joululaulun Sylvia, mustapääkerttu.


Kirjan ulkoasu on viehättävän vanhahtava. Kapasen kauniita piirroskuvia tukee koko kirjan ulkoasu, josta kiitos Kalevi Nurmelalle. Jokainen lintutarinan otsikko on tehty erittäin kauniilla tekstityypillä, kuin vanhanaikaisesti tekstaten ja kertomuksen alun ensimmäinen kirjain on vanhanajan kaunokirjoitusta lisäkoristelulla. Kuvat ovat kuin kansakoulun puuvärikynillä piirretyt ja maalaismaisemakuvat vievät meitä aikaan jota ei enää ole kuin muistoissamme.

Matti Kapasta kiinnostavat tontut, jotka liittyvät vanhaan kansanperinteeseen kodin haltijoista. Onneksi tontut eivät ole kadonneet. Välikaton Feetu kollaa nytkin, että ’paas lähtee siitä kirjoittamasta ja leivinuunin tulet, mul o vilu’. Matti kiinnostui tontuista Viktor Rydbergin tunnelmallisen Tomten-runon myötä. Runosta on useita suomennoksia, mutta niin minä kuin Matti pidämme Yrjö Jylhän suomennosta erittäin onnistuneena: ”Tuima talven on pakkanen, / tähdet kiiluvat yössä./ Kansa kartanon hiljaisen/ nukkuu jo,/ uupunut työssä…”

tiistai 30. marraskuuta 2010

KIEHUU! - UUSI SUOMALAINEN KEITTIÖ

Jos haluatte hämmästyä ja yllättyä yhtä paljon kuin minä, lukekaa Christer Lindgrenin Kiehuu! – Uusi Suomalainen Keittiö (Otava 2010), missä mikään ei ole kuin muissa ruokakirjoissa, vaan löytyy potkua, makua, eettisyyttä, ekologiaa, oivallusta. Lindgrenin omin sanoin liikumme kirjassa alueella, jossa ’homo creativus, luova ihminen, kohtaa homo ludensin, leikkivän ihmisen.’ No todella juu!, tunnen itseni keittiöapulaiseksi, en kymmeniä vuosia ruokia hellan edessä eläneeksi intohimoiseksi kokeilijaksi jonka piti vastata niin maku- kuin allergiavaateisiin, sillä niin huimaavat ovat kirjan reseptit.



Kiehuu! ei tyydy olemaan vain upea keittokirja: Se on suuri kokonaisuus uutta ruokakulttuuria, jossa kaksikymmentäkolme suomalaista kokkia esittelee oman 3-6 ruokalajin menunsa. Kirja alkaa siitä mitä oletetaan ihmisten nyt haluavan: puhdasta, lisäaineetonta ruokaa ja mielellään lähituotantoa. Suositaan alkuperäisrotujen ja –kasvilajien käyttöä, jossa tietenkin lähituotanto on kova sana, samoin villikasvikset. Tästäkin huolimatta Lindgrenin kirjan ruokakulttuuri 2010-luvulla soittaa myös rajat rikkovaa, kansainvälistä ruoan maailmanmusiikkia. Lienee luontevaa kovastikin, sillä ainoa tiehän on muutos, runsas matkustaminen on rikkonut ruokakulttuurien raja-aitoja ja ainakin minua henkilökohtaisesti kiinnostaa italialaisen keittiön ohella myös japanilainen, josta saammekin Kiehuu! –kirjassa näytteen, sillä yksi kokeista on Satomi Sugimoto, joka rakastui Suomeen lumen ja laskettelun takia ja jäi sille tielleen. Luku, joka esittelee Satomin sekä hänen menunsa on nimetty hurmaavasti Lumen ja kirsikankukkien keittiöksi!


Kirjan täydellisen upeat kuvat ovat Sami Revon taidokasta jälkeä. Niin taidokasta, että kun huomasin lisäksi kunkin kokin perinpohjaisen esittelyn ennen kunkin oman menun esittelyä ja luin hauskan jutun Stadin klassikkoravintolat, päädyin toteamukseen, että kädessäni on ruokaromaani. Vai mistä keittokirjasta voi lukea, että Sea Horse eli ”Sikala” on saanut asiakkaakseen joskus 1950-luvulla kuuluisan ranskalaisen filosofi-kirjailijan Jean-Paul Sartren tai että vuonna 1965 ”Sikalassa” kävi chileläinen Pablo Neruda!


Harva metropoli voi ylpeillä sellaisilla kortteliravintoloilla kuin Helsinki, kulttipaikoilla, joissa ovat aikojen vaihtuessa juoneet, väitelleet, riemuinneet ja murehtineet niin herrat kuin narrit. Ja siinä sivussa syöneet ravitsevaa, maukasta ruokaa, jonka ohjeet ovat ainakin vuosisadan ikäisiä.


Kunnon kortteliravintoloissa annokset noudattavat perinteisiä normeja ja tyylejä. Kengänpohjankokoinen Wieninleike melkein roikkuu yli lautasen reunan, jättipyttipannua tuodaan isolla teräsvadilla, kuusitoista silakkaa rapisee muusivuoren vierellä, ja vino pino lettuja kallistuu kuin Pisan kalteva torni.

Siis, mitä juuri luitte on osa kirjan antia, mutta löydämme myös fine diningin ja kokeellisen keittiön. Kirjan reseptit on tehty neljälle viidelle ruokailijalle, ellei toisin mainita. Löytyy Jouni Toivasen Naudanlihaa ”Yakiniku”, Sasu Laukkosen Tarte tatin tomaatista, Heikki Ahopellon Luomutilan kainuunharmaskaritsaa, Vesa Parviaisen Tarte tatin, kinuskikastiketta ja vaniljajäätelöä, Jouni Toivasen Kuhaa Mannerheim 2010 sekä monta, monta muuta kiinnostavaa, uusia makupolkuja aukovaa ruokaohjetta.


Tätä kirjaa minä suosittelen kokkailusta ja kokeiluista kiinnostuneelle. Tämä kirja on erinomainen joulu- tai valmistujaislahja nuorelle kokille. Tämä kirja voi olla oivallinen teos juuri sinulle, joka päivästä toiseen mietit: Mitähän uutta keksisin tänään valmistaa? Ohjeet eivät ole ylivoimaisia, vain hieman haastavia. Ellei ruoanlaitossa ole mitään haastetta, ketä se sitten jaksaa kiinnostaa…

Haluan painottaa sitä kohtaa kirjan tarinoista, joka erityisesti säväytti minua positiivisesti:


Eettisyys ja ympäristöstä välittäminen ovat ominaisia ruokakulttuurin ylellisyyden suomalaisille ilmentymille. Esimerkiksi Hauhalan Hanhifarmin tuottama eettisesti kasvatetun hanhen vaalea maksa toki perustuu tämän lintulajin luontaiseen ahmimisviettiin. Luonnossahan hanhet varastoivat ravintoa maksaansa pitkiä muuttomatkoja varten. Ilmiötä hyödynnetään hanhitilalla niin, että linnuille pidetään riittämiin tarjolla laadukasta, valkuaispitoista ravintoa. Siten vaalea suomalainen foie gras syntyy ilman kipua tuottavaa pakkosyöttöä. Hauhalan foie gras on kansainvälisesti ihailtava keksintö. Tiettävästi vastaavaa tuotetta on kehitelty vasta yhdellä espanjalaisella lintufarmilla.


Tämä ruokaromaani on kokkitaidon aatelia, joten emme voi sysätä syrjään kaviaaria, hanhenmaksaa (jos se on tuotettu ilman eläinrääkkäystä) tai tryffeleitä. Silti monen mielestä ehdotonta ylellisyyttä ovat puhtaus, hiljaisuus, aika, koskematon, villi luonto, itse pyydetty siika ja sitten: vastanostettu varhaisperuna, nokare oikeaa voita ja siihen mukaan ohuita graavisiikafileitä. Aurinko siivilöityy hellästi puiden lehtien välistä. Suutuntuma on pala autuutta. Onni.

METSÄSSÄ EI OLE RYÖVÄREITÄ

Metsässä ei ole ryöväreitä, huusi Pekka juostessaan ylös isoäidin valkean talon portaita. –Metsässä ei ole ryöväreitä!



Näin reippaasti alkaa Astrid Lindgrenin satuklassikko Metsässä ei ole ryöväreitä (Ingen röväre finns i skogen, WSOY 2010, suomennos Laila Järvinen). Tuttu satu teoksesta Pekka Peukaloinen alkaa elää uutta elämäänsä Ilon Wiklandin hurmaavalla kuvituksella, jossa jokainen kuva on kuin kaunis taulu ja silti ryövärit ovat ihan riittävän hurjan näköisiä.

Pekka on ollut ulkona leikkimässä Juhosen poikien kanssa ja kun hän tulee takaisin isoäitiä ei näy missään. Tuli palaa kaakeliuunin luukkujen takana, pimeä ulkona alkaa pudota, olohuoneen nurkat ovat varjoisia, mutta urheasti Pekka heiluttelee puumiekkaansa ja huutaa: - Metsässä ei ole ryö-vä-rei-tä!

Nurkassa nököttää nukkekoti, joka oli ollut Pekan äidin, kun hän oli pieni. Siellä istuu nukke nimeltään Mimmi ja Pekka tähtää nallipyssyllään kohti Mimmiä ja huutaa jälleen – Metsässä ei ole ryö-vä-rei-tä! Ja nyt alkaakin tapahtua, sillä Mimmi nousee tuolista ja vastaa: - Sinä valehtelet. Kyllä metsässä on ryöväreitä.

Tästä alkaa ihastuttavan vanhahtava ja lapsen mielikuvitusta kiehtova satu, jossa vilisee rosvopäällikköä, arvokkaita helmiä, puun takana väijyviä ryöväreitä, askelten ääniä, hyökkäystä ja kaikkea sitä, mitä pitävät sisällään ne lastenkirjat, joita me itse luimme lapsina. Tämä kirja houkuttaa aikuistakin sekä tarinallaan että vanhahtavalla kuvituksellaan. Vaikka olen itse lukenut tämän sadun monasti Astrid Lindgrenin kootuista, niin näin omana kirjanaan tarinasta tuli enempi elämyksellinen. Tätä linjaa voisi aivan hyvin jatkaa muillakin Lindgrenin saduilla. Ainakin minuun on kovasti kolahtanut Astridilta Soittaako lehmus, laulaako Satakieli? (Spelar min lind, sjunger min näktergal, WSOY 1984, suomennos Kerttu Piskonen), joka meillä onkin omana kirjanaan. En voinut koskaan lukea Merille iltasatua orvosta Malinista joutumatta suorastaan tunnevyöryyn.


Metsässä ei ole ryöväreitä on yksi tämän joulun lahjakirjasuosituksistani ja siitä kiinnostuvat kaikki seikkailusta pitävät ikään katsomatta.


Joku kulki ovesta. Isoäiti tuli olohuoneeseen. Hän sytytti valon. Nukkekodin edessä Pekka istui katselemassa Mimmiä, pientä sinipukuista nukkea, jolla hänen äitinsä oli leikkinyt pienenä.

maanantai 29. marraskuuta 2010

JOS HALUAT TIETÄÄ, MITÄ TAPAHTUI NELJÄLLE AMARYLLIKSELLENI...

Jos haluat tietää, mitä tapahtui neljälle valkoiselle amaryllikselleni, joita hoivasin puutarhassani läpi koko suven, mene Sarille
Niitä tulee nyt kaupasta lisää niin monta kuin sielu sietää!
Tässä yksi (pimeä) kuva viime talven ihmeestä, kun joulun ajan amaryllikset lähtivät uuteen kukintaan! Käsittämättömät ovat kukkien tiet...

TÄNÄÄN



Luvaton liekki
syttyi sävelistä
ja kielsin sanat
ennen syntymistä.

En jaksa
toisten kylkeen kipunoida.
Jos tähän jään,
niin saanko tässä soida?

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)

KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA -HAASTE

Koska olen yhden kirjan kanssa lisäkuvaa vailla iltaan asti, aloitamme viikon Kysymyksiä ja vastauksia -haasteella, jonka nappasin Jaelin blogista. Kuvassa vasemmalla kummipoikani Karri, keskellä kaikkien rakastama talven hahmo Lumiukko ja oikealla Karrin pikksisko Merle.

1) Miksi loit blogisi?

En luonut mitään blogia. Ystävävänpäivänä vuonna 2009 Lumimies avasi minun nimelläni blogin omalla koneeseellaan ja totesi, että 'yllättävää ystävänpäivää ja alas kirjoittaa'. Minä siihen, että 'ikinä en moiseen hullutukseen lähde!' Sillä tiellä ollaan nyt...

2) Minkälaisia blogeja seuraat?

Niitä, joissa kerrotaan kiinnostavasti ja tunnelmallisesti kirjoista, elokuvista, kokkaamisesta, puutarhasta, koirista, sisustamisesta ja remonteista.


3) Lempikosmetiikkamerkkisi?

Vichy ja Louis Widmer

4) Lempivaatemerkkisi?

Ril's

5) Välttämätön kosmetiikkatuotteesi?

Valokynä

6) Lempivärisi?

vanha roosa, pinkki ja softi lila/ sieluvärini on turkoosi


7) Lempihajuvetesi?

Sitä en kerro.

8) Lempielokuvasi?

Como Agua para Chocolate

9) Mihin haluaisit matkustaa ja miksi?

Afrikassa, koska se on aina ollut sisälläni. Myös Kalliovuorilta soi outo kutsu...

10) Keksi oma kysymyksesi...Mitkä ovat onnesi peruspilarit?

Rakkaus, Lumimies, Meri, Olga, Dina, lumi, kirjat, puutarha, musiikki, terveys, sade, runo, tuli, tunnelma, pysähtynyt hetki, meri, sininen hämärä, hyvä ruoka, unelmat, Bessu, elokuvat, syyskuu, valon ja varjon leikki, koti, joulu, lumoutuminen...

kuva Puput rapuilla Anne
kuva Pinkki hame Sateenkaarentaa

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

ENSI VIIKKOA KOHDEN CINEMAATTISESTI LUKIEN

Ensi viikkoa kohden lähdemme cinemaattisesti lukien. Nythän me kaikki luemme ollaksemme cinemaattisia! Tämän loistavasti blogiini sopivan kuvan nappasin Pasilta täältä

Ehkä aloitamme 'tytöt pitää hauskaa' -jutulla (=kevyttä hivaa), ehkä aloitamme lastenkirjalla, mutta loppuviikosta tarjoan ruokakirjan, joka ei jätä ketään kylmäksi. Jaelkin hämmästyy appelsiinin ja hunajantuoksuisessa keittiössään ihan hiljaiseksi;-) Tämän lisäksi vietän yöt huippujännitysromaanin parissa kauhusta unettomana. Well...en pidä mistään tylsästä, joten sopii minulle.

Nyt cinemaattisesti kohti uutta viikkoa! Pidetään huolta itsestämme, napataan pieni hemmottelu sieltä, toinen täältä. Ja kuten Tommy kehoitti: Muistetaan rakastaa yli varojemme♥

Love
Leena

YLLÄTYSARVONNAN VOITTAJAT OVAT...

Yllätysarvonnan voittajat ovat Jael, Amma ja Elmiira! Jaelille Israeliin lähtee Harjukaupungin salakäytävät, Amma saa hurmaavan Meillä on joulu -teoksen ja Elmiiran kirjan kirjan nimi ei ole vielä tiedossa...Amma ja Elmiira, ilmoitatteko minulle postiosoitteenne, Jaelin jo tiedänkin. Onnea voittajille♥ Ja kiitos kaikille innostuneesta osallistumisesta! Tämä arvonta oli yllätys minullekin, mutta kaiken voimme laittaa Olli Suomisen 'syyksi'. Olli on saanut vauhtia naisiin aiheuttaen outoja tapahtumia ja ilmestyy milloin minnekin kiihottavasti sateenvarjoaan auki, kiinni, auki humautellen...

Suloista sunnuntaita, jossa käymme juuri kohden sinistä hetkeä...

Feeling Good

perjantai 26. marraskuuta 2010

SUONISSANI VIRTAA VAHVISTAVAA VERTA, ETTEI RAKKAUTESI...

Suonissani virtaa vahvistavaa verta,
ettei rakkautesi poismeno tuottaisi tuskaa
sytytän kynttilän sieluni sopukkaan
etten kärsisi.
Rakennan rintaani kodin
kadonneille suukoillesi
ja solmin kukista seppeleen,
jotta muistaisit minut.

♥♥♥♥♥

Tengo una curita en las venas
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te ascuerdes mi

- Juan Luis Guerra -
kuva Gustav Klimt/ Danae

Coronita de Flores

TALVIUNI BERLIINISSÄ - ITÄSAKSALAISEN PERHEEN TARINA

Kun Anne tutustuu Wolfiin, häneen tekee vaikutuksen tämän kulmikas kapinallisuus. Wolf on aivan toista maata kuin Annen siihen mennessä tapaamat pojat. Hän on röyhkeä, hän on taiteilija, hän rikkoo niitä sääntöjä, joita Anne itse noudattaa. ja hän on kaunis mies, hänellä on iloiset silmät ja poskiparta, joka tuo hänen ulkonäköönsä ripauksen hävyttömyyttä. Kun he lähtevät ensimmäistä kertaa yhdessä ulos, he kävelevät lumisen puiston poikki, joka alkaa siitä mihin kotikatuni päättyy. Puistokäytävät ovat liukkaita, ja Annella on väärät kengät jalassa, niin kuin aina. Wolf tarttuu häntä kädestä ja kuljettaa hänet puiston poikki, ja jotenkin on selvää, että hän on löytänyt suojelijansa. Jonkun, joka ei enää laske häntä menemään.

Maxim Leon Talviuni Berliinissä – Itäsaksalaisen perheen tarina (Haltet euer bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte, Ajatus Kirjat, suomennos Ilona Nykyri) on paljon enemmän kuin yhden itäsaksalaisen perheen tarina. Se on kuin näyttämö, jolla seisovat esiintyjät ovat Gerhard, juutalainen vastarintataistelija, Werner, työläistaustainen natsi, Anne, Gerhardin toimittajatytär, Wolf, Wernerin taiteilijapoika. hieman varjossa seisoo nuorimies, Maxim, joka katsoo heitä ja kertoo samalla tarinaa isovanhemmistaan sekä omista vanhemmistaan. Välillä hän painaa nappia ja kulissit vaihtuvat. Olemme vielä jakamattomassa Saksassa, jossa Hitler nostaa päätään ja tällöin Maxim toteaa:

Hitler teki pienistä ihmisistä suuria ja suurista pieniä. Varakkaaseen sivistysporvaristoon lukeutuvan perheen poika Gerhard joutui lähtemään maasta, työläisperheen poika Werner sai maistaa makeaa elämää.

Maxim painaa jälleen nappia ja olemme Ranskan vastarintaliikkeessä, josta Gerhard löysi sydämensä rakkaan, paikan jossa hän sai olla oma itsensä. Ikuisesti Ranska oli hänelle kuin kaivattu rakastajatar ja myöhempi kotimaa DDR järkiavioliitto. Oikea avioliitto ja todellinen rakkaus hänelle on Nora, joka on juutalainen.

Maxim painaa nappia kerta toisensa jälkeen ja olemme oikeudenkäynnissä, jossa Gerhardin isoisä Wilhelm, lakimies, marraskuussa 1927 ottaa ajaakseen ranskalaisen kenraalin jutun, jossa vastapuolella on vielä melko tuntematon äärioikeistolainen agitaattori, joka väittää kampurajalkansa johtuvan ranskalaisten kidutuksesta miehitetyssä Kölnissä ranskalaisen sotilashallinnon aikana. Wilhelm voittaa päämiehensä jutun. Kun tuomio on julistettu, astuu sakkoihin tuomitun miehen asianajaja Wilhelmin luo ja sanoo uhkaavalla äänellä: ”Herra asianajaja, tämä päivä tulee teille vielä usein ja raskaasti mieleen.” Hävinnyt asiakas on Joseph Goebbels.

Kulissit vaihtuvat Saksaan ja elämme Saksan jaon. Koemme, miten pieni asia voi ratkaista, missä Maxin, nuori mies varjosta, syntyy vuonna 1970. Ja vähän kasvettuaan Maxim siirtää kulissit oman päänsä sisälle ja alkaa tutkia perheensä historiaa, yrittää ymmärtää mikä on DDR, jossa hän asuu ja mikä on Stasi, joka määrää kaikesta. Mikä on maa, jossa ei ole sanan vapautta, ei länsifarkkuja, ei lehdistön vapautta, ei oikeutta matkustaa muihin maihin? Mikä on maa, jossa usvakin tuoksuu pelolta?

Hän lähtee seikkailulle ja löytää perheen kadotetun juutalaisuuden, kun näkee äitinsä, Annen, vihdoinkin tajuavan, että hän on paitsi DDR:n kansalainen ja toimittaja, joka kirjoittaa hallituksen määräämää tekstiä, myös juutalainen. Tässä syntyy Annen matka itseensä. Matka, jolla hän jättää työnsä, sanoo salaiselle poliisille omat totuutensa, löytää juutalaisuuden, mutta ei halua liittyä seurakuntaan, uskoo edelleenkin oudosti tasa-arvoon, mutta haluaa valita kolmannen tien, jossa myös demokratia olisi mukana. Hän ei halua luopua aatteesta kokonaan, kuten miehensä Wolf, joka useasti toteaa avioliitostaan: ”Minulla oli aina DDR mukana vuoteessa.”

Talviuni Berliinissä on kiinnostava kirja kiitos Maximin, joka varjoista näkee enemmän ja pidemmälle. Tarinaan tulee helpostiluettavuutta koska hän kertoo asioita suuremmilta osin toisen ja kolmannen polven tietona. Osa tiedoista tulee kerrottuna, osa lehtikirjoituksista, osa vanhoista kirjeistä. Kirja voisi olla rankka kuten toisesta pelon maasta kertoneen Herta Müllerin Matala maa, Ihminen on iso fasaani, Sydäneläin tai Tänään en halunnut tavata itseäni, mutta Maximin nuori kertojaääni etäännyttää raakuudet ja pelon hien. Myös toimittajan ammatista on selvä hyöty. Vanhempi kertoja olisi lisäksi saattanut olla paasaavampi ja takuulla ei olisi ottanut mukaan huumoria, jolla Maxim selviää paitsi DDR:stä myös omista vanhemmistaan:

Minä olen meidän perheen tavis. Se johtuu ennen muuta siitä, että vanhempani olivat kaikkea muuta kuin tavallisia. Kun olin kymmenen, isälläni oli vuoroin vihreäksi, vuoroin siniseksi värjätty tukka ja itse maalattu nahkatakki. Äitini käytti useimmiten neuvostovalmisteista lentäjälakkia ja takkia, jonka isäni oli spreijannut mustalla tussilla. He olivat kumpikin aina sen näköisiä kuin olisivat juuri laskeutuneet jonkin teatterin lavalta ja käväisisivät vain pikaisesti kääntymässä oikeassa elämässä. Kaverini olivat sitä mieltä, että vanhempani olivat huipputyyppejä ja minä varsinainen onnenpekka. Mutta minä häpesin heitä, ja hartain toiveeni oli, että heistä tulisi vielä joskus yhtä normaaleja kuin kaikki muutkin vanhemmat, jotka tiesin.

Maxim Leo, Annen ja Wolfin poika, nuori mies näyttämön varjoista on astunut esiin. Hän on nyt toimittaja Berliner Zeitungissa. Hän eli muurin murtumisen, kun hänen vanhempansa elivät sen rakentamisen. Hänellä on pilkettä silmässä ja kertojatyyli, joka jätti minut janoiseksi. Haluaisin niin kovasti, että hän tekisi vielä toisen kirjan. Kirjan joka olisi nyt kertomus alun lumisateessa vaeltavasta nuorista rakastavaisista, Annesta ja Wolfista. He ovat niin kiinnostava pari, että Maximinkin mukahäpeä on jo aikaa sitten vaihtunut ihailuun. Minä haluan tietää enemmän siitä, kun Anne siirtyi vain kirjoittamaan verannalle, kun hänestä tulikin historiantutkija ja hän löysi isoisänsä Dagobertin elämän, miehen, jonka kuva oli aina synnyttänyt hänessä käsittämätöntä vetovoimaa, mutta jota hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut voinut, sillä toimittaja Dagobert Israel Lubinski kuoli 22.2.1943 klo 6.45 Kasernenstrassella Auschwitsissa.

Ehkä sitä, että tietää, mitä stigma on, ajattelee niitä kuolleita, niitä ympäri maailmaa ripoteltuja eloonjääneitä, että kokee hiukan vierautta omaa itseään kohtaan. (Anne)

Minusta se on hienosti sanottu. (Maxim)

Niin minustakin. Se on hienosti sanottu. Koko tämä kirja on hienosti sanottu.

torstai 25. marraskuuta 2010

CINEMAATTISTA MAINONTAA!

Nyt minäkin olen ollut niin kiltti, ahkera ja sovinnainen, että...haluan tässä linkittää yhtä kiintoisaa herraa. Saan varmaan Olli Suomisen linkityksen maailmanmestaruuden, mutta ehkä minut palkitaan sitten jossain toisessa elämässä. Tämä herra harrastaa sateenvarjoja, yrittää välttää herraklubeja (niissä on vain tylsimyksiä!), osaa palvoa naista, mutta tietää myös, milloin on aika olla Rhett Butler...Nyt joku huokailee, että semmoista ei ole olemassakaan. No totisesti on ja hän on ainoa syy siihen, miksi tiukka työtahtini on rapautunut. Löydät hänet täältä 

Piti keskittyä Stasiin, mutta taidankin alkaa nähdä vaarallisia unia...

And this is only for me...I just love...

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ JA ARVONTAAN...

Torstai on toivoa täynnä ja arvontaan on aikaa vielä muutamia päiviä. Osallistumisaika umpeutuu sunnuntaina klo 12. Iltapäivän aikana Lumimies suorittaa arvonnan.

Ensimmäinen palkinto on Pasi llmari Jääskeläisen tajunnan räjäyttävä Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) ja toinen palkinto on hurmaavan koukuttava Meillä on joulu (Otava 2010). Kolmas palkinto on tuurissaan, sillä en itsekään vielä tiedä sitä, mutta vaihtoehdoissa löytyy.

Torstai on jotenkin erilainen päivä kuin muut: Se on suloinen lupaus viikonlopusta. Niin suloinen, että sen ehtii tajuta. Perjantai on jo viikonlopun 'tekemistä'.

 Elän täällä keskellä arktista lumimyrskyä ja nautin joka hetkestä. Leivinuuni on lämmitetty ja levittää kohta lämpöään koko taloon. Otin juuri tiikerikakun uunista. Torstaina saapuu myös viikon kevennykseni Anna-lehti, jossa on usein  hyvinkin syviä haastatteluja, kuten juuri ollut Ian McEwanista tehty. Sen verran kurkkasin, että nyt on dekkarihulluille kiinnostavaa: Mirka Heinosen juttu Pahan tuntija kertoo poliisin profiloijasta Helinä Häkkänen-Nyholmista. Kuulitteko viuhahduksen! Se oli Bessu, joka luki tätä ja ryntäsi kesken töiden lähimpään lehtikauppaan... Nyt saapui myös ensimmäinen kevään kirjakatalogi, joten taidanpa alkaa katsoa, mitä luen teille ensi vuonna...

Kaikkea suloista♥
Leena Lumi

Black Coffee

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

MEILLÄ ON JOULU

Jos olet lumi, jos olet jouluruusu, jos olet joulun tuoksu, jos olet joulun tunnelma, niin juuri sinulle on tehty kirja Meillä on joulu (Otava 2010). Kirjan tekijät ovat sisustustoimittaja Taina Vuohelainen ja ruokatoimittaja Marja Samuli, tunnelmalliset kuvat on ottanut Arto Vuohelainen.

Monille meistä joulu on kalenterivuoden rakkain juhla, joka ei ikinä voi alkaa liian aikaisin. Me jouluihmiset emme ole tavarakrääsän perään, vaan me synnytämme tunnelmaa, joka syntyy vaikka siitä, että otamme esille monien vanhojen, kauan säilyttämiemme joululehtien numerot. Ja sitten otamme esille joulukirjamme, kuten tämän Meillä on joulu, joka tarjoaa puolensataa ideaa koristaa joulua uudella tavalla sekä yli neljäkymmentä ruoka- ja leivontaohjetta. Iltapäiväteemme äärellä kääntelemme kirjan sivuja, luemme jutun sieltä, toisen täältä, annamme kätemme koskettaa kauniita kuvia ja suljemme silmämme nähdäksemme tarjoammeko tänä jouluna sienipororullaa sekä brie-punasipulitähtitorttuja. Broilerinmaksapateeta emme voi vastustaa ja on aivan selvää, että kellarimme hyllylle ilmestyy hyvissä ajoin maustumaan portviinissä marinoituja viikunoita.

Me emme ole kaikki erinomaisia askartelijoita, mutta Meillä on joulu tarjoaa niin tarkkoja ohjeita, että jopa minä selviydyn niistä. Aiomme siis tehdä omenakransseja, pitkät verhomme koristamme pimpulapampuloilla ja joulupöydän huipennus tulevat olemaan valkoiset leikkoamaryllikset, jotka ovat kukin omassa, kapeassa maljakossaan ja kestävät parilla niksillä todella kauan. Jääkukkataulut ovat selviö puutarhassa ja vain taivas on kattona, mitä aiheita niihin käytämme. Pikkulintujen ruokintaan saamme uutta ideaa ja huoneita koristelemme hurmaavilla tuulenpesillä! Myös piparminttumobile näyttää raikkaalta ja huomaamme kotimme sisustuvan muistuttamaan Marianne-karkin värejä, mutta punainen ja valkoinenhan ovat tuttu country-sisustuspari.


Meillä on joulu ei jää jouluihmiseltä huomaamatta, sillä siinä on takuulla paras kansi, mitä olen tähän mennessä joulukirjoissa nähnyt! Ja minua ei jäävätä hevoshulluuteni takia! Ja tuo punaisen ja valkoisen voimakas esiintulo luo tunnelmaa, jota on vaikea vastustaa. Kirja on kaunis, rauhallinen, selkeä, runsas. Jälkimaku on pitkä ja harras, kanelia, tähtianista, vaaleaa glögiä. Kuljemme joulun odotuksesta loppiaiseen ja tuohon ajanjaksoon mahtuu se hurmio, jota tällainen tunnelma- ja ideakirja vain korostaa. Itse kerään ruokakirjoja, joten minulla tämä menee keittiön keittokirjahyllylle. On hauskaa, kun silmä etsii sieltä syyskuussa sienikirjaa ja katse osuukin tähän joulun odotuksen lupaukseen, josta voi ihan omaksi ilokseen nauttia pieniä alkupaloja jo syksyllä, sillä koskaan, ikinä ei ole liian aikaista aloittaa joulun odotusta. Minä ainakin tunnen tämän kirjan luettuani aivan pakahduttavaa tarvetta aloittaa jouluvalmistelut juuri nyt ja tuskin voin odottaa aattoa, kun yllätän Lumimiehen uudella kalaherkulla: savukalamoussella. Ehkä sitten vielä graavilohi-mätipiirakkaa…Mutta nyt aloitan virkkaamaan jotain valkoisesta ja punaisesta langasta.


Jos olet kynttilän liekki, jos olet joulun haltija, jos olet joulun uni, jos olet lumen tähti, jos olet havun tuoksu, tämä kirja on juuri sinulle♥

tiistai 23. marraskuuta 2010

OLI KERRAN...MUISTATKO VIELÄ...


Oli kerran...muistatko vielä

sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen,
kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit
kuin lammikot
jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.

Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää.

- Oiva Paloheimo -
Vaeltava laulaja, 1935

KRITIIKIN KRITIIKISTÄ

Tarvitsen nyt aasinsiltaa siirtyessäni seuraavaan kirjaan ja keksinkin vastata vanhalla kirjoituksellani Amman blogissa olevaan kiinnostavaan kysymykseen Onko kritiikillä tulevaisuutta?  En muista, koska tämän kirjoitin, toimittajan nimi puuttuu, mutta ei kannata nostaa Hesarissa happoja, sillä olen uudistamassa tilaustani. Elämä ilman Hesaria on kuin elämä ilman.

Ja sekoitan teitä vielä vähän enemmän. Olen jo kauan hakenut tekijää yhdelle runolle. Nyt on lukijamäärä viime kyselykerrasta tuplaantunut, joten saanen vieläkin julkaista kyseisen runon ja minulle nyt kertokaa, kuka tämän postauksen jälkeen tulevan runon on kirjoittanut. Löysin sen teiniaikaisesta vihostani, eikä silloin oltu niin tarkkana nimien kanssa kun runovihot kiersivät. Itse hapuilen Lauri Viljasessa ja Kaarlo Sarkiassa, mutta kummankaan Kootuista runoista en tätä löytänyt. Aila Meriluoto on viimeinen pelastukseni, sillä olen kirjoittamassa hänelle oikeaa kirjettä ja liitän runon siihen. Olen varma, että sieltä pesee ellette te tiedä;-) Ja nyt kritiikkiin:

Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve. (Kenen tekstiä tämä on? Tässä sanoja joita en käytä.)


Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.


En siis nähnyt kyseistä kirjoitusta. Vähän harmittaa. Olen tätä itse asiassa odottanut. Monet kirjabloggaajat kuitenkin ovat ehkä olleet alalla ja nyt he voivat kirjoittaa tunteella ja todella, joka ei ollut esim. mahdollista sanomalehtityössä. Kun tein arvostelun suurenmoisesta Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret kirjasta, oli juuri sitä ennen ollut Hesarissa ikävää kritiikkiä kyseisestä kirjasta. Ja lukijat älähtivät ja käskivät kriitikkoa ottamaan oppia minun blogini arvostelusta! Jokainen tajuaa, että arvonsa tunteva ammattikriitikko ei tätä siedä! Monet kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, että mitä enempi haukkuu, sen parempi kriitikko hän on. Tyhjät pullot kolisevat eniten! Toista mollaamalla ei löydy sateenkaaren toista päätä eikä edes lukijoiden suosiota. Pitää uskaltaa vain hypätä kirjan matkaan ja sitten kertoa miltä tuntuu. Itse yritän välttää lukemasta muiden kritiikkejä kirjoista, joista itse teen arvostelun. Joskus luen ne myöhemmin. Paras arvostelu, jota minä kutsun elämyksestä kertomiseksi, syntyy sydämestä, ei sivistyssanakirjasta hienoja sanoja esiin kaivamalla ja negatiivisuudella ratsastamalla. Minun lukijoideni ikähaitari on 16-86 about, joten haluan kaikkien pysyvän kyydissä. Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa suuri osa myös englanniksi, mutta luovuin tästä ja käytän englantia tosi harvoin enää. Joskus muutaman lauseen. Tosin en tähän kohtaan lupaa ikuisuutta, jos 'English cottage dream'  kuitenkin alkaa siintää näköpiirissä...

 On kulunut klisee: Kuuntele sydämesi ääntä!, mutta niin ainakin minä aion tehdä, kun listaan vuoden parhaita kirjoja. Sen lisäksi mukaan otetaan kielelliset lahjakkuusarvot, tarinan rakenne, kiinnostavuus ja vahvuus, kokemuksen suoma mahdollisuus vertailuun, joka väistämättä nousee joko tietoisesti tai tiedostamatta, mutta lopulta kuitenkin: Sydän sen ratkaisee sekä tunne ja tuli!


Ja loppujen lopuksi ihan jokaisen kriitikon arvostelu on subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.


♥:lla kirjasta
Leena Lumi

PS. Kirsi Piha käsittelee tätä aihetta nyt Lukupiiri blogissaan. Siellä on hyvä mielipide Jorma Uotiselta (Porista kuten minäkin ja saman lukion käynyt): Pitäisi luottaa siihen, miltä esitys itsestä tuntuu.

KOSTO:RAKKAUSTARINA

Nyt tämän Joyce Carol Oatesin kirjan Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story) ovat tehneet Elegia Jaana Lumiomena, Susa, Sanna, Tomomi, Jori ja minä.

Eihän kukaan kysy, miksi ristiinlinkitämme tätä kirjaa, eihän?

maanantai 22. marraskuuta 2010

MUURATSALON SAARELTA TÄNÄÄN

Lähdin kuvaaman joutsenia, mutta ne olivat jo lähdössä pois ja sitten lopulta ne nousivatkin lentoon ja vilkutin hyvästit kevääseen.
Sitten muistin jääurut. Ne eivät soineet, sillä oli niin tyventä, mutta soittepelit olivat jo syntymässä.

Ja kaislikko oli kaunis kuin mikä!

Marraskuu on inspiroiva, taiteellinen kuukausi!