HANNE HURMAAVASTI HYVÄN MIELEN LÄHTEILLÄ

Muistatte varmaan tämän Hyvän mielen haasteen. Yksi haastetuista oli Hanne blogista Valkoinen leinikki ja hän olikin tehnyt sellaista työtä, että esittelen tässä osan. Ensin ihanat sisustuskirjat!

Ja tässä Hannen Muru! Tämä minun otantani yrittää todistaa, että mitä muuta sitä ihminen tarvitsee, kun on kirjoja, koiria ja...

...kukkia! Monelle tulee tästä mieleen kevät ja voinkin luvata, että jo ensi viikolla olemme puutarhakirjojen parissa. Siitä se sitten alkaa...kevät.

Käykääpä täällä katsomassa, mitä muuta suorastaan liikuttavaa, Hanne esittelee vastauksessaan.  

Hanne, hyvä sinä♥

Emily Brontë: Humiseva harju

Humiseva harju on merkittävin englanninkielinen romaani. Se on täydellinen, ja täydellinen mitä harvinaisimmalla tavalla: Se on ihmisen ja elämän luonteen voimakkaasti yksilöllisen tajuamisen ainutlaatuinen ilmennys.

- Walter Alleen –

Tarttuessani vuosikymmenien jälkeen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Wuthering Heights, Karisto 2012, suomennos Kaarina Ruohtula) avasin oven niin kauas menneeseen, että minua pelotti. Mikä on se tumma, synkkä muisto, jonka haluan uudelleen palauttaa mieleeni? Miksi joku kirja äitini kirjastosta on vaeltanut kaikki vuodet mukanani ja miksi en ole lukenut sitä uudelleen ennen tätä hetkeä? Miksi haluan kokea nummikärsimykseni uudelleen ja minäkö se olen joka vaellan Yorkshiren nummien lumimeressä peläten, toivoen ja hullusti rakastaen…

Humiseva harju alkaa vuodesta 1801, jolloin herra Lockwood haluaa asettua asumaan Englannin syrjäiselle nummiseudulle ja hän vuokraa tätä tarkoitusta varten Rastaslaakson kartanon. Vuokraisäntä on Heathcliff, joka itse asustaa Humisevan harjun kartanoa hyvin synkeän ja epävieraanvaraisen perheensä kanssa. Tänne herra Lockwood tekee vierailun päivänä jona sakea lumipyry ja pimeys estävät häntä palaamasta yöksi kotiin, jolloin Rastaslaakson kartanon vuokraajasta tulee haluamattaan osa maailmankirjallisuuden synkintä rakkaustarinaa kuin myös kirjan toinen kertoja hänen taloudenhoitajansa Nelly Deanin toimiessa tapahtumien pääkertojana. Nelly, joka muistaa kuin eilisen sen päivän, kun Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw ilmoittaa lähtevänsä muutamiksi päiviksi Liverpoolin ja hän kyselee lapsiltaan Catherinelta ja Hindleylta sekä myös Nellyltä, mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Mutta olisiko mikään toivomus voinut muuttaa kohtaloa, jossa isäntä saapuu kotiin ja kaivaa päällystakkinsa nyytistä lapsen sanoen:

Katsopas, tätä vaimo. Tämän kantaminen oli vähällä viedä kaikki voimani, mutta nyt sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikka se onkin melkein niin musta kuin olisi paholaisen työtä.


Lapsi on löytynyt nälkäisenä ja kodittomana Liverpoolin kaduilta ja herra Earnshaw tuo sen kotiinsa kasvamaan yhdessä omien lastensa kanssa. Tulokas saa nimen Heathcliff perheen pienenä kuolleen pojan mukaan ja nimi on sekä suku- että etunimi.

Melkein ensi hetkestä Hindley vihaa Heathcliffia kuolettavasti, mutta Catherinesta ja Heathcliffista tulee erottamaton pari, jota nuori Nelly Dean voi tarkkailla päivittäin. Näin alkaa maailmankirjallisuuden synkin ja väkevin rakkaustarina, jossa vihasta ja kostosta kuin ei myöskään surusta ole puutetta. Jokapäiväistä unohduksen toivoa etsitään raakuuksista ja karkeuksista, joita Humisevan harjun lukijat hätkähtivät kirjan ilmestyessä 1847. Miten saattoi syrjäisen Yorkshiren nummiseudun pappilan tytär luoda niin pakanallisen ja hirviömäisen hahmon kuin oli Heathcliff! Lukevan yleisön huomio kiintyikin nyt pappilaan, josta löytyy kolme kirjailevaa sisarusta Emily, Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, josta lopulta tuli narkomaani ja alkoholisti, mikä lienee tarjonnut kirjallista materiaalia etenkin kovasti veljestään huolehtivalle Emilylle, jolla muutoin tuskin olisi voinut olla mitään kontaktia epävakaisiin, ailahteleviin, synkkiin henkilöihin, sillä Emily oli eniten kiinni kodissaan ja ilman rakkaita nummiaan hän alkoi kuihtua ollessaan sekä opiskelemassa että kotiopettajattarena. Nummille takaisin päästyään hän toipui niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitkein sisaruksista oli Charlotte, joka kesti vihaamassaan opettajan roolissa kauimmin. Charlotte oli myös sisaruksista se, joka kirjoitti Humisevan harjun toiseen painokseen esipuheen vuonna 1850 selventääkseen ja kuin puolustaakseen lukijoille 1848 kuolleen sisarensa upeaa teosta parhaan kykynsä mukaan:

En ole varma siitä, onko oikein ja suositeltavaa luoda Heathcliffin kaltaisia olentoja – epäilen, ettei ole. Mutta tämän tiedän varmasti: luovan kyvyn omaavassa kirjailijassa on jotakin sellaista, jota hän ei itse pysty hallitsemaan – jotakin, joka toisinaan toimii merkillisen omaehtoisesti.

Näin siis Emilyn sisar Charlotte Brontë, jonka teos Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani) hyväksyttiin julkaistavaksi samana vuonna kuin Annen Agnes Grey (Agnes, kotiopettajatar) ja Emilyn Wuthering Heights (Humiseva harju). Päästän Charlotten lausumaan loppusanat tähän kirjoitukseen, mutta vielä ei ole sen aika. Villetten (Syrjästäkatsojan tarina) kirjoittajalla, Charlottella, on toinen puoli sydäntäni, mutta toinen kuuluu Emilylle, jonka ainoasta romaanista on kirjoitettu lukemattomia arviointeja sekä tehty lukuisia tutkimuksia. Olen erittäin iloinen, että nyt minulla on Humisevasta harjusta painos, jossa on Charlotten esipuheen lisäksi, suomentaja Kaarina Ruohtulan antoisa teksti Lukijalle, josta olen voinut tavallaan saada ryhtiä myös itseeni, sillä Humisevan harjun väkevyys suorastaan pudottaa polvilleen nummien märkään maahan. Kaikki on rajumpaa kuin muistinkaan, sillä Heathcliff…,mutta palataan häneen kohta, nyt saa vuoron suomentaja:


Huolimatta siitä, että Emilyn varsinainen elämä oli yksinäistä, ahdasrajaista ja suojattua hänen henkinen elämänsä oli rikasta ja voimakasta. Keskeisiä piirteitä hänessä olivat voima, ehdottomuus, syvyys. Hänellä oli mystillinen kyky eläytyä, miltei sulautua luontoon, vaistota elämän olemus, tajuta yhteyksiä aineettomalla tasolla. Tämä heijastuu esim. Catherinen ja Heathcliffin suhteessa. Teoksen ilmestyessä tätä piirrettä pidettiin pakanallisena ja kirjaa moitittiin moraalittomaksi, synkäksi, karkeaksi. Juuri nämä syytökset saivat Charlotten tarttumaan kynään ja kirjoittamaan puolustavan esipuheen. Toisaalta arvostelu pani hyväksyvästi merkille luonnonkuvausten ja kerronnan voiman. Humiseva harju luonnehdittiin merkilliseksi teokseksi ja samanlaiseksi sitä luonnehditaan vielä nytkin. Ihmetellään, miten se voi olla nuoren naisen kirjoittama.

Sanoisin tähän, että ’tässä sen taika’. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Cathrinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson ’sukupuuta’ Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet…kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle:

”Nyt minulle selviää, miten julma olet ollut – julma ja petollinen. Miksi hylkäsit minut? Miksi petit oman sydämesi, Cathy? Minulla ei ole sanottavana sinulle ainoatakaan lohdutuksen sanaa – olet ansainnut tämän. Olet tappanut itsesi! Kun ei mikään onnettomuus eikä häpeä eikä kuolema, eikä mikään mitä jumala tai saatana olisivat voineet saada aikaan olisi voinut meitä erottaa, sinä teit sen omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole murskannut sinun sydäntäsi – sinä itse sen olet murskannut – ja tehdessäsi sen olet samalla murskannut minunkin sydämeni. Ja onnettomuudeksi minä olen vahva ja terve. Mutta haluanko elää? Minkälaista elämää olisi, kun sinä – oi Jumala! Haluaisitko sinä elää, kun sielusi on haudassa?”

”Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” nyyhkytti Catherine. ”Olen tehnyt väärin. Sen tähden kuolen. Se riittää! Hylkäsithän sinäkin minut, mutta en minä silti syytä sinua. Annan sinulle anteeksi. Anna sinä minulle anteeksi.”


”On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja koskettaa noita riutuneita käsiä”, vastasi Heathcliff. ”Suutele minua uudestaan, mutta älä näytä minulle silmiäsi. Annan anteeksi sen mitä olet minulle tehnyt. Rakastan murhaajaani – mutta kuinka voisin rakastaa sinun murhaajaasi?”

Ja minä rakastan, rakastan tätä synkkää kirjaa, tätä maailmankirjallisuuden klassikkoa, tätä nummiusvan ja kanervan tuoksuista teosta, tätä rakastan kaikellani nyt ja myös sitten kun vaellan usvan sisään, tanssin usvan kanssa, olen usvaa. Ja he ovat kanssani: Catherine ja Heathcliff.

*****

Humiseva harju hakattiin kiveen karussa työpajassa yksinkertaisilla työkaluilla kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi yksinäiseltä autiolta nummelta graniittijärkäleen. Katsellessaan sitä hän huomasi mitenkä rosoisesta lohkareesta voisi muovata pään, joka olisi villi, tumma, synkkä – hahmon, joka ilmentäisi ainakin yhtä suurenmoista asiaa – voimaa. Hän käytti kömpelöä talttaa eikä hänellä ollut muuta mallia kuin oma näkemyksensä. Vähitellen ja työläästi järkäle sai ihmishahmon ja tuossa se seisoo suunnattomana, tummana ja tylynä, puoleksi veistoksena, puoleksi kalliona – ensin mainituksi kauhistuttavana ja peikkomaisena, viimeksi mainituksi miltei kauniina, sillä nummen sammal, joka verhoaa sitä, antaa sille pehmeän harmaan värisävyn; ja kellokukkainen sulotuoksuinen kanerva kasvaa uskollisesti jättiläisen jalkojen juuressa.

- Charlotte Brontë -

*****

Sain juuri tietää Hannelelta, että tämä kirja on äänestetty englantilaisen The Guardianin mukaan maailman parhaaksi rakkausromaaniksi!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annami,  Jokke  ja Jonna

VILLI TIE

Sydänmaalla, kun pakkanen takoi taivaalle kuun, kun koivujen hennot oksat kääriytyivät valkoiseen kuuraan, kun tähtikiteet hopeoivat hangen.

Esko-Pekka Tiitisen kirja Villi tie (Kustannuskiila 1988) on vienyt sydäntäni villisti jo kauan. Villi tie on minusta kauniisti lastenkirjojen joukosta erottuva niin tarinatyyliltään kuin huikealta kuvitukseltaan, josta saamme kiittää taidemaalari Tuula Tiitistä: Jokainen tarinan kuva on kuin taulu!


Se mikä minuun Esko-Pekan tyylissä vetoaa on riipaiseva suloisuus kerrottuna luonnon eläinten kautta. Tarinassa on myös vahvaa symboliikkaa, jossa eläinten maailman pahat ja kovikset hyvinkin vertautuvat käytöksellään ihmismaailman pahiksiin ja kiltit ovat sorrettuja ja riistettyjä, mutta mikä onni: Villi tie saa onnellisen lopun!

Kirjan tarina alkaa siitä kun metsämyyränpoika katselee kuunsirppiä ja näkee jossakin kaukaisuudessa välkehtivät kultaisen valon. Valo saa hänet haaveilemaan Suuresta maailmasta, jonne hän haluaakin sitten lähteä emonsa kyynelehtivästä vastustuksesta huolimatta. Emo yrittää estää:


-Jos löydät valon, löydät varjonkin. Miksi sinä sinne haluaisit? kysyi emo ja silitti poikasensa turkkia.


- Siellä kaikki on paremmin ja suurempaa, vastasi myyränpoika. – On sinne muitakin mennyt.

Ja niin sinä sitten kävi, että:


Kun pimeä valkeni aamuksi, oli myyränpoika jo tipotiessään. Emo istui kannonpäässä ja katsoi palavin silmin poikasensa perään. Koivujen riisutut oksat kaartuivat kotikannon ylle kuin vanhuksen sormet.


Tässä kohtaa alkaa jo tuntua suuria tunteita, kun näen pienen myyrän yksin kipittävän pitkin hankea ja tunnen hänen emonsa ikävän ja tietenkin myyränpoikanen ihan ensimmäiseksi kohtaa kovikset eli rotat, jotka yrittävät viedä hänet väkisin Rottakouluun. Siltä myyränpoikanen kuitenkin pelastuu ja törmää siiliin, joka puhuu hänelle käheällä ja lempeällä äänellään ja kertoo miten hän tekee rotille töitä kaupan lattiaharjana saadakseen itselleen edes vähäisen elannon.

- Oikeastaan minun pitäisi olla jo eläkkeellä, sanoi siilivanhus ja meni hakemaan majansa perukoilta omasta kopastaan lisää omenaa.

Silloin myyränpoika näki: Siilin piikit olivat selkäpuolelta aivan kuluneet, ne sojottivat surkeasti joka suuntaan ja lapaluiden kohdalta paistoi paljas nahka. Siilivanhus ei kuitenkaan lähde myyränpojan matkaan ennen kuin myyränpoika on kokenut hurjan seikkailunsa ja löytänyt rottien vanhan taskulampun eli kiiltomadon, kohdannut ketun, joka tekee rotille työtä hienonrouvan turkiskauluksena ja kokenut itse kovia rouvan rintakoruna, joka tietenkin menee ihan ranttaliksi kaikki ja siitä alkaa kertomuksen eläinten villi tie kohti Sydänmaan vapautta. Mukana matkassa ovat myös siilivanhus sekä kiiltomato. Kaikilla on oma osuutensa ennen kuin pohjantuuli puhaltaa metsään hiljaisen laulun ja vesi virtaa kohisten jään alla, ennen kuin he voivat pysähtyä ja katsoa toisiaan silmiin turvassa kuun valossa – Sydänmaalla.

Tarina on huikean kaunis ja vetoaa takuulla kaikkiin eläinten ja luonnon ystäviin. Samalla se mitenkään pahasti osoittelematta näyttää myös oikeaa tietä kohti parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa kenenkään vanhuksen ei tarvitse olla lattiaharjana tai kynnysmattona ja kettujen paikka on saada vaeltaa villinä luonnossa eikä joutua kenenkään turkiksi.

Ei edes hienonrouvan!

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

RAKKAUTTA ENSI SILMÄYKSELLÄ

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pöyröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi
Kukaties jo pallon
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)

The Windmills of Your Mind ♥♥♥

HUMISEVAA HARJUA, HUONEKASVEJA JA VIIKONLOPPUA!

Tämän Pekka Mäkisen kuvaaman luvialaisen sinitiaisen kuvan kera lähden nyt viettämään pientä breikkiä. Sitä ennen kuitenkin muutama asia tulevasta. Olen nyt niin syvällä kahdessa aivan erilaisessa kirjassa, että huimaa. Olen vuosikausia ihmetellyt miksi Emily Brontën Humiseva harju  (Wuthering Heights) on jättänyt mieleeni niin syvän muistijäljen. Nyt en enää ihmettele, kun luen kirjaa uudelleen! Sitä synkkää nummien syvyttää, kätkettyjä tunteita, intohimoa ja kärsimystä sekä kellokanervaa kasvamassa kiven juuresta...ja kaikkialla kosteaa, pimeää, mutta myös niitä harvianaisia hetkiä jolloin kanervan sulotuoksu huumaa sielun...Oi, olen niin tämän kirjan oma!

Toinen kirja onkin sitten faktaa tästä meidän elämästämme ja sitä luen iltapäivisin muutaman sivun kerrallaan nauttiessani teetä muumimukista. Kyseessä on kolmekymmentä vuotta syöpälääkärinä toimineen David Khyatin teos Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Vai onko tämä faktaa ja fiktiota, sillä vielä olen siinä vaiheessa kirjaa, että tuntuu kuin mitään ei enää voisi syödä. Tiesitkö muuten, että vain viisi prosenttia syövistä on perinnöllisiä ja ruoan vaikutus on peräti kaksikymmentä prosenttia. Mitä ne muut ovat, kerron sitten myöhemmin, mutta etupäässä ihmettelemme, mitä enää voimme syödä huoleti - vai emmekö enää voi. Toisaalta, ehkä jo voimme löysätä, sillä syöpä ilmestyy viiveellä ja vahinko, jos se on tapahtunut, on luultavasti parinkymmenen vuoden takainen. Itselläni nuorena auringossa oleilu ilman suojakertoimia ja vielä meren tehostama auringon heijastus, tuli esille melanooman muodossa vasta 30 -vuotiaana.

Ennen kuin puutarha taas valtaa mielemme ja uudet puutarhakirjat saapuvat, kääntäkäämme katseemme huonekasveihin. Jos ne voivat yhtä surkeasti kuin minulla, joka olen sisäkukukkien superkiller, niin hankkikaa Paul Williamsin Helpot huonekasvit (Houseplants, Otava 2012, suomennos Aretta Tiilimäki) ja saatte avun kaikkiin sisäkukkahuoliinne. Tämä uusi kirja tarjoaa apua kasvien valinnassa, niiden sijoittamisessa, ruukuttamisessa, kasvitautiongelmissa sekä tarjoilee vielä kasvierikoisuuksia, joilla saat vaikka sisustukseen uutta ilmettä. Mukana on 150 kaunista ja helppohoitoista  vaihtoehtoa tuoksuvista köynnöksistä kaktuksiin. Ja muistathan, että kasvit paitsi puhdistavat sisäilmaa, myös vähentävät stressiä. Minä ainakin ostan huomenna muscareita...

Nyt siis sulkeudun muutamaksi päiväksi, pieneksi hetkeksi...Aion nollautua nauttimalla sen miehen seurasta, jonka katseen kohtasin ylitse väen ratsastusnäytöksessä Luvialla 28 vuotta sitten eli 3.3.1984. Onkohan kukaan muu kuin me kaiverruttanut vihkisormuksiinsa tapaamispäiväänsä... Meille rakkautta ensisilmäyksellä eli kohtaaminen oli kaiken alku ja miten ihmeellistä, että...Vieläkin minussa huojahtaa, kun hän kävelee kadulla vastaan. Mietin, ketä hän menee tapaamaan ja sitten tajuan: Minua!

Torstai on toivoa täynnä, mutta tänään aion siivota, leivarissa on jo tulet ja leivon tiikerikakun. Viikonloppuna käymme ulkona syömässä, sekä nautimme myös herkkuja kotona kera elokuvien. Ja jos haluatte tietää, miksi lauantai on suosikkiviikonpäiväni, niin lukekaa arvosteluni Ian McEwanin kirjaan Lauantai, eikun lukeaa Lauantai!

Lumoavaa pitkää viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Someone Like You

PS. Käykääs kurkkaamassa Ilonan magnoliaa!

PPS. Ilonalta ostamassani korttitelineessä näette oikealla Hannen työn All I Need Is Love

ELÄINTEN PESÄT

Kuka voi vastustaa eläimistä ja luonnosta kertovia lastenkirjoja! En minä ainakaan. Kun näin esittelyn Barbara Taylorin kirjasta Eläinten pesät (Karisto 2012, suomenos Elina Lustig) tulin lapseksi jälleen ja kirja oli ihan pakko saada. Ja kuinkas sitten sattuikaan, kun aloin kirjaa kotoa etsiä, kertoakseni siitä teille, se olikin kadonnut! Syyllinen oli Lumimies, joka innoissaan tutki 3D-lähikuvia eri eläinten pesistä, vaikka minä kyllä epäilen, että hän oli innostunein upeista ponnahduskuvista, joissa pääsi kurkkimaan surikaattien eli nelisormimangustien salattuihin pesäuumeniin.

Kirjan kannet ovat vahvat ja kuvat sekä tekstit selkeät. Joka toinen aukeama on ponnahdusikkunallinen, joten pienellä lukijalla on monta kiinnostavaa hetkeä löytää vaikkapa se salainen luolasto, jossa asuu muita kuin pesän varsinaisia asukkaita ja keitä he lienevätkään? Ponnahduskuva-aukeamalla on aina erillinen tietoisku, josta lukija saa lisäinfoa kuvan ymmärtämiseen.


Eläinten pesät esittelee eläinarkkitehdit aina yömajoja rakentavista simpansseista kaivureihin eli kontiaisiin, jotka tiedämmekin suojelluiksi maamyyriksi. Myös vaivaishiiren pesä on liikuttavan suloinen ja taitava. Esittelyyn pääsevät myös sosiaalisten hyönteisten yhdyskunnat eli hyönteiskaupungit ja vesikodit, joissa asuvat mustekalat ja vaikkapa jännittävä vesinokkaeläin. Pesänrakentajat on aivan oma lukunsa, sillä ne ovat erityisen taitavia naamioimaan pesänsä vihollisilta sekä suojaamaan kylmältä ja märältä. Rakennusmateriaaleista ylellisin lienee haahkojen pesä, joka on vuorattu untuvilla.

Maan alla elävät eläimet ovat kaivajahämähäkkejä, suloisia villikaneja tai vaikka aivan liikuttavia vompatteja. Kutojat ovat eläinmaailman käsityöläisiä, joiden kudontatekniikat vain paranevat iän ja kokemuksen myötä. Kutojat ovat myös vaativia luonteeltaan, sillä naaraat kelpuuttavat vain parhaan pesän rakentaneen koiraan. Jos pesä ei ole naaran mielestä tyydyttävä, hän hajottaa sen palasiksi ja vaatii koiraalta uutta. Eläinmaailman Scarlett vauhdissa!

Tämä kirja on ihan ykkösteos lapselle, joka on täyttänyt jo viisi vuotta. Mutta jos Eläinten pesät on lähdössä lahjaksi, kodistasi muualle, varaudu hankkimaan kaksi kirjaa, sillä tätä ilman ei…(siis sanonko minä todella tämän)…tätä ilman ei aikuisenkaan ole kiva jäädä. Nyt Lumimies taas haluaa katsella ponnahduskuvaa mehiläispesästä…

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

***

Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Karoliina

PIENI POTENSSIPUOTI

En ole hauskojen kirjojen ystävä. En naura suomalaiselle televisioviihteelle, vaan kuolen tylsyyteen, jos joudun sellaisen ääreen. Pikkujoulujen klovnit ja narrit eivät minua huvita, vaan vääntelehdin vaivaantuneena kärsien oudosta myötähäpeästä ihmetellen, miksi ihmiset hohottavat niin että kitarisat näkyvät. Ehkä häpeänkin sitä, että minulla ei ole koskaan hauskaa kun muilla on. Minun nauruani eivät kirvoita kuin harvat ja valitut ja nauran oudoissa tilanteissa ja oudoille asioille. Kuten sille, kun yksi hieman pöyhkeä tuttavamme putosi hieno puku päällään Tallinnassa kadulla olevaan avonaiseen viemärikaivoon. Kun hän pääsi sieltä hotelliin kävi selväksi, että erääseen kaluun tulee paha tauti ellei sitä nopeasti desinfioida ja sitten siihen kaadettiin…Ai niin, tätä ei saanutkaan kertoa.

Minut saa nauramaan brittisarja Todella upeeta (Absolutely Fabulous) ja myös Huonosti käyttäytyvät miehet (Men behaving badly). Ihmeellistä, mutta totta, myös Jussi Siirilä on saanut minut nauramaan kirjoillaan Juoksija sekä Historia on minut vapauttava. Ja sen jälkeen olenkin, jos en nyt ääneen nauranut, niin tirskahdellut nauttien pari viime yömyöhää, sillä luin Karin Brunk Holmqvistin kirjan Pieni potenssipuoti (Potensgivarna, Bazar 2012, suomennos Raija Rintamäki), jonka toivon joka ikisen lukevan elämän kevyenä välipalana ja eihän sitä koskaan tiedä, milloin voi tarvita Potenssipotkua! 


Tässä kirjassa on idea, joka olisi voinut epäonnistua surkeasti, sillä lähtöasetelma on pelottavan tavanomainen, mutta Holmqvist yllättää täysillä heti alusta alkaen, sillä otteessa on hellää, mutta ei mielestäni sisaruksia pilkkaavaa huumoria. Hän saa kirjan kahdesta kahdeksaakymmentä ikävuotta lähentelevästä vanhapiikasisaruksesta elämään niin, että aivan kuin olisi itse mukana kaikessa tässä farssissa, mikä kehittyy vahingossa, mutta salamannopeasti.


Tilda ja Elida asuvat kotitaloaan kaikessa rauhassa, mutta jo hieman ikävystyneinä, kun naapuriin muuttaa Alvar, noin kuusikymppinen herra, joka on kovasti seuranhaluinen. Sisarukset eivät omista vesikäymälää vaan huussin pihan perällä ja kun toinen lähtee asioilleen, alkaa yllättäen toinen mustasukkaisena vahtia, ettei vain tarpeille meno ollutkin tekosyy poiketa Alvarilla:


Keittiöaskareet suoritettiin ikkunan edessä, josta näkyi Alvarin talolle. Sisarten välillä vallitsi tarkkaileva jännite.


Tilda, joka oli hyvin kiinnostunut kuningashuoneista, ei yksin Ruotsin vaan myös muiden maiden, vajosi jonkinlaiseen kuninkaalliseen transsiin lukiessaan huussissa juorulehtien juttuja kuninkaallisista. Siksi hänen käymäläistuntonsa venyivät venymistään, mikä herätti epäilyksiä Elidassa.


- Oletko ollut Alvarin puheilla? Elida tiukkasi, ja vaikka Tilda vakuutti vain käyneensä pihan perällä, Elida vaikutti epäluuloiselta.


Tilda ymmärsi, että hänen täytyi lyhentää huussissa viettämäänsä aikaa, mutta ei tehdäkseen mieliksi Elidalle, jonka hätäilystä hän suorastaan nautti, vaan peräpukamien takia.


Niin, siis voitaisiin sanoa, että koko uskomaton tapahtumasarja saa alkunsa Tildan peräpukamista, sillä hyvin säästäväiset siskot keksivät, että heidän täytyy saada sisävessa, mutta mistä rahat. Alvarin vaikutuksesta, mutta ei neuvosta, he keksivät niin eriskummallisen liiketoimen, että isä, seppämestari Svensson saa pyörähtää haudassaan useampaankin kertaan ja asiaan sekaantuu myös heidän kaupungissa asuva ja potenssiongelmiensa kanssa kamppaileva veljensä, pikkuveli Rutger, jonka vaimo alkaa olla varsin tyytymätön miehensä jalkojen välissä roikkuvaan pieneen, velttoon onkimatoon sekä tietenkin sisarusten omatunto, joka liikeidean liian kovan menestyksen ansiosta alkaa tuottaa liikaa sekä rahaa että stressiä. Katkeroa ja snapsejakin on alkanut kulua huomattavan reippaasti ja siskokset unohtavat koko ensimmäisen adventin vieton ensimmäisen kerran koko pitkän elämänsä aikana. Kaiken kaikkiaan herttaiset ystävämme eivät jaksa enää toivoa muuta kuin, että pääsisivät hautaan kunniallisina ihmisinä, sillä eihän tässä vain ole mitään laitonta, eihän?

Voi Tilda ja Elida! Minulla on nyt jotenkin niin mukava olo ja nuo teidän hyytelöpurkit näyttävät niin somilta tuossa hyllyllä….

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Aili Mari A. ja Hanna

HYVÄN MIELEN LÄHTEILLÄ

Mine blogista Tuhat ja yksi tarinaa haastoi minut kertomaan kymmenen hyvänmielen asiaa elämästäni ja tarkoitus on sitten ojentaa tämä haaste eteenpäin viidelle.  Kiitos Mine♥ Avaan tarinan Hannen Hippitytöllä, sillä

1) Hanne on elämäni yksi hyvänmielen asia. Saan häneltä silloin tällöin kauniin ison kortin ja osan olen jo kehystyttänytkin. Vaihtelen niitä tässä kirjaston seinällä sitten mielialan mukaan. Yllä oleva, minun Hippitytöksi nimeämäni kuva, on tämän hetken suosikkini, minkä tiedän yllättävän Hannen, sillä olen niin usein pitänyt enemmän Schjerfbeckmäisemmistä ja/tai tummemmista.

2) Toinen ja alituinen hyvän mielen lähteeni on tietysti oma pieni perheemme, joka ei ole mitenkään kauhean tavallinen, sillä jokaisella on omat kotkotuksensa, joita en nyt oikein tässä voi kaikkia paljastaa, mutta siis...naurussa löytyy, kun sisareni pitää puhetta.

3) Ja persoonallinen sisareni harrastaa mm. karhuja, mikä sekin voimaannuttaa minua, sillä jos sisareni harrastaisi vaikka virkkausta, hän olisi pahasti sairas. Alla Merja miehensä valokuvaaja Pekka Mäkisen kuvaamana.

4) Minun bensani muodostuu kahdesta osasta ja toinen on mies, jonka tapasin 3.3.1984 eräässä ratsastusnäytöksessä. Vakuutan, että tylsää ei ole ollut!

5) Toinen käyttönesteeni onkin sitten koiruudet, Olga ja Dina, joita ilman elämä olisi niin paljon vajaampaa.

6) Ja sitten on Bessu. Paras ystäväni, jonka kanssa saan aina olla oma itseni. Ja hän minun kanssani. Olemme jo kauan jakaneet niin paljon, että tuskin jatkamme matkaamme ilman toista.

7) Ja mitä olisikaan elämä ilman kirjoja. Muistan joka päivä olla onnellinen, että on olemassa kirjoja.

8) Myös pinkki väri on elämän mauste, sillä tuskin ilman sitä voisi selvitä edes lumitöistä...

kahvinkeitosta tai leivänpaahtamisesta puhumattakaan.

9) Myös ruoka näyttelee elämässäni suurta osaa, sillä olen aika intohimoinen kokki ja kulinaristi myös. Minulle koti ja ruoka ovat merkityksellisiä, sillä olen horoskoopissa härkä. Löysin kaupasta lauantaina kortin, jossa härästä sanotaan näin: "Härän tyynen pinnan alla kytee tuli, joka roihahtaa niin ilosta, intohimosta kuin kiukustakin. Juroudesta härkää ei kuitenkaan voi syyttää, sillä hän säkenöi seurassa ja on luotettava ystävä. Kunnianhimoinen härkä osaa olla myös ihana jääräpää. Hän ei tule ikinä tunnustamaan sinulle taipumustaan yösyömiseen. Ei edes keskiyöllä voileipä kädessä."

10) Kymmenes hyvän mielen lähteeni olkoon puutarha, jota olen nyt rakentanut 26 vuotta. Vaikka kuinka päätän, että nyt kaikki vouhotus jäihin ja kaikkea on jo riittävästi istutettu, niin annas olla kun kevät koittaa...Puutarhaan yhdistän myös luonnon kaikkineen, lehtomme linnut ja oravat, lumikot ja jänikset, lepakot ja pöllöt, yökiitäjät...ja sen kaikkein suurenmoisimman asian eli lumen.

Haastan tähän Hyvän mielen lähteillä -haasteeseen Hannen Virtauksesta elämään, Hannen Valkoisesta leinikistä, Ilonan Valkoisesta puutalokodista, Helmi-Maarian Pisarasta ja Hannelen Hannelen Paratiisista. Ja kaikki, jotka haluavat, voivat tämän tehdä ja sitten jakaa eteenpäin: Näin hyvän mielen puroset kasvavat ylitulvivaksi virraksi. Tehdään hyvän mielen kevättulva!!!

Mukavaa alkanutta viikkoa♥

Love
Leena Lumi

Feeling good

PS. Muistattehan, jos kiinnostaa, että blogistani löytyvät tähtitaivaan horoskooppimerkkien luonneanalyysit. Klikkaa vain yhdellä sanalla eli kaksonen, leijona, oinas, rapu etc.

Virginia Woolf: Menomatka

Outo orvokkien tuoksu leyhyi rouva Dallowaysta, ja se sekoittui hänen hameidensa pehmeään kahinaan.

Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka (The Voyage Out, Savukeidas 2012, suomennos Ville-Juhani Sutinen) julkaistiin vuonna 1915 kirjailijan ollessa vasta 33-vuotias ja vuosi sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt itsemurhaa kolmannen kerran. Kymmenen vuotta myöhemmin Woolfilta ilmestyi Mrs. Dalloway, joka oli kirjailijan merkittävä kirjallinen etappi ja alleviivasi Woolfin oman kirjallisen, uniikin tyylin. Miten yllättävää, että tapaammekin Clarissa ja Richard Dallowayn jo Menomatkan alussa. Clarissa on kiinnostava, mutta kuitenkin vielä vain hauska seurapiirien nainen, joka koskettaa kaikkia matkalla mukana olevia kevyesti, mutta unohtumattomasti. Myös Rachelia, Menomatkan päähenkilöä.


Kirjan juoni on yksinkertainen. Joukko englantilaisia on lähdössä laivamatkalle kohti eteläamerikkalaista, kuvitteellista paikkaa tarkoituksenaan viipyä siellä jonkin aikaa. Matkalle ovat lähdössä myös pariskunta Helen ja Ridley Ambrose sekä monta, monta muuta henkilöä. Kirjan alussa aivan kuin katoaa henkilömäärään ja ajattelee, että ’voiko tämä olla Woolfia?’ Kyllä! Tämä on todellakin nuoren Virginian omaa ääntä, joka kirkastuu sillä hetkellä, kun Dallowayt jättävät seurueen, väki asettuu Santa Marinaan, toiset hotelliin ja kuinka ollakaan, laivan omistajan tytär Rachel, jää tätinsä Helenin vieraaksi tämän huvilalle sen sijaan, että jatkaisi matkaansa isänsä kanssa. Rachel, joka on Helenin mukaan kasvanut hieman suppeasti isänsä valvonnan alla äitinsä kuoleman jälkeen keskittyen vain pianonsoittoon. Nyt 24-vuotias Rachel Vinrace aloittaa menomatkan kohti tuntematonta tulevaisuutta, jossa odottavat uudet maisemat niin konkreettisesti kuin henkisesti, sillä nuori nainen on menomatkalla oman kasvunsa viidakkoon ilman, että kukaan muistaa tarjota hänelle paluulippua.

Runsaaseen seurueeseen saa jokainen lukija tutustua ihan itsekseen ja ennen kuin hän huomaakaan, alkaa epätodellisuus vallata alaa: Ei ole aikaa, ei ole todellisuutta. On vain tämä hetki ja sekin jo mennyt ennen kuin tajuat sen tulleenkaan. Lyhdyt syttyvät pimenevissä etelän illoissa ja koiperhoset lentävät itsensä uupumuksesta kuolemaan tanssiessaan liekkien ympärillä. Olet tässä hetkessä, etkä kuitenkaan ole. Olet Rachel, matkustat jokilaivalla viidakon sydämeen, rakastat, tai luulet rakastavasi Terencea, mutta samalla:

Heidän välilleen jäi kuitenkin epämieluisa etäisyys, vaikka he olivat painautuneet aivan toisiaan vasten Rachelin puhuessa, eikä heitä tuntunut erottavan mikään. Seuraavassa hetkessä he kuitenkin olivat jälleen etäällä toisistaan.


”Mitä oikein on tapahtunut?” Terence aloitti. ”Miksi minä pyysin sinua naimisiin kanssani? Kuinka se oikein tapahtui?”


”Kositko sinä todella minua?” Rachel ihmetteli. He häilyivät ikään kuin kaukana toisistaan, eikä kumpikaan muistanut mitä oli sanonut.

Yhtä hyvin kuin kosinta olisi tapahtunut, se olisi voinut olla unta. Ainoa todellinen voisi olla vanha rouva englantilaisessa puutarhassa, joka juuri silloin leikkaa ruusun kukan tai rakastuneen nuoren miehen kiihkeä kuiskaus tytön korvaan kunnon brittiläisessä usvassa ilman tätä kaikkea sinistä merta ja valkoisena hohkaavia taloja, jotka kuin imevät ihmisestä kaiken voiman.

Virginia Woolf on jo ensimmäisestä kirjastaan aivan omassa teemassaan tarkkailemassa miten kaikki tapahtuu, miten ihmiset katsovat toisiaan, miten he seurustelevat, miten kuun valo tekee polun mereen…Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen, sairauteen asti äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

Menomatkan kokee alusta alkaen tummaa taustaa vasten, vaikka kaikki näyttääkin aluksi tyhjänpäiväiseltä, joutilaan yläluokan seurustelulta, jossa tärkeintä on tuntea oikeat henkilöt ja nuoret naiset eivät saa olla liikaa koulutettuja, vaan pelkästään viehättäviä ja miestään vaieten tukevia. Vielä tässä kirjassa Woolf ei uskaltaudu suomimaan uskontoa täysillään, mutta avioliittoon ja naisasiaan hän koskee jo kyynisellä kynällä:

Kun kaksi ihmistä ovat olleet naimisissa vuosikaudet, he vaikuttavat unohtavan toistensa ruumiillisen läsnäolon niin, että liikkuvat ikään kuin olisivat yksin, sanovat ääneen sellaisia asioita, joihin eivät odota vastausta ja vaikuttavat yleisestikin nauttivan kaikista yksinäisyyden tavallisesti muassaan tuomista eduista ilman, että kuitenkaan ovat yksin.

Ja mitä sanokaan Terence Rachelille:

Uskoakseni meillä on samanlainen valta teihin kuin hevosiinkin. Ne näkevät meidät kolme kertaa suurempina kuin todellisuudessa olemme – eiväthän ne muuten tottelisi meitä. Juuri siitä syystä minä epäilen mahdatteko te naiset pystyä koskaan mihinkään, vaikka saisittekin äänioikeuden.

Woolfin tarkkanäköisyys läpivalaisee koko tyhjäntärkeän yläluokan. Sen tärkeilevät herrat yhtä hyvin kuin heitä myötäilevät rouvansa ja koko yhteiskunnallisen teennäisyyden ja sen normiston. Hän saa ihmiset paljastamaan omien elämiensä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden sanomatta mitään suoraan. Riittää kuvata naisen pään asento hänen myötäillessään paasaavaa herraa tai antaa tärkeilijän todistaa oma mitättömyytensä tarpeessaan kohottaa itsensä ylemmäs alentamalla muita. Vahvimmillaan Woolf on kielessään sekä vivahdeherkkyydessään, jossa pienikin asia voi saada suuren symbolisen merkityksen. Miten puun varjo heittyy vastapäiseen seinään, miten aallot liikkuvat, miten tuuli liikuttaa pöydälle jääneen kirjan lehtiä…ja miten tämän maailman koiperhoset jatkavat lentämistään tulen ympärillä.

Whoever you are, holding me now in hand,
Without one thing, all will be useless,
I give you fair warning, before you attempt me further,
I am not what you supposed, but far different.


- Walt Whitman -

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Sara

VERMEER

Niin kauan kuin tuo Rijksmuseumin nainen
maalatussa hiljaisuudessa ja keskittyneisyydessä
kaataa päivä päivän jälkeen
maitoa kannusta ruukkuun
ei maailma ansaitse
maailmanloppua.

- Wislawa Szymborska -
Täällä (Savukeidas 2012, suomennos Martti Puukko)
kuva Johannes Vermeer

500 VÄLIMEREN MAIDEN RUOKAA

Välimerellinen keittiö on maailmalla kovassa huudossa, eikä syyttä, sillä siinähän suositaan kasviksia, yrttejä, öljyjä, mausteita, kalaa, äyriäisiä, hedelmiä, palkokasveja, pähkinöitä…Tyydytetään kaikkia aisteja, mutta terveellisesti. Tällainen keittiö on koostumus Välimeren ympärillä olevien maiden ruokakulttuuria, jossa kohtaavat kaksikymmentäyksi maata.

Todellinen tehopakkaus on pieni, mutta tuhti Valentina Sforzan keittokirja 500 Välimeren maiden ruokaa (500 mediterranean dishes, Karisto 2012, suomennos Riitta Pojanluoma). Kirja sisältää puolisen tuhatta ruokaohjetta useista Välimeren maista aina Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää myöten. Minulle tuli aivan olo, että olisiko tässä minulle jo riittävästi, mutta ei: Tätä ei saa kyllikseen!

Kirjan ohjeet ovat hyvin selkeät ja kattavat. Ryhmistä löytyvät alkuruoat, keitot, salaatit, leivät, juusto- ja munaruoat, pasta, kuskus ja riisi, liha, kala, äyriäiset ja jälkiruoat. Näiden perusjuttujen alta löytyvät vaikkapa tzaziki ja sen muunnelmat. Huomaan libanonilaista, kreikkalaista, espanjalaista, turkkilaista, italialaista keittiötä. Nautimme napolilaista sipulipaistosta, beid haminea eli egyptiläisiä munia, pohjoisafrikkalaista tabbulea, marokkolaista kanaa ja Sisiliassa saamme täytettyjä miekkakalarullia. Kuumana päivänä nautimme kylmästä tomaatti-basilikakeitosta suuren kastanjan varjossa.


Kirjan kuvat ovat selkeät ja ruokahalua kiihottavat: Niistä kiitos valokuvaaja Ian Garlikille.

Tässä kirjassa öljy on pääasiassa oliiviöljyä, mutta koska lähiruoka-ajattelu on tärkeää jo ympäristönkin kannalta, me suosimme rypsiöljyä: Välimeren maissa oliivipuut ja meillä kultaiset rypsipeltomme. Voimme soveltaa omaa lähituotantoamme välimerelliseen tyyliin.


Koska olen ostamassa uutta grillipannua kasviksille, huomioni kiinnitti tietenkin ohje escalibada eli espanjalaiset grillatut vihannekset:

2 punaista paprikaa
2 vihreää paprikaa
2 keskikokoista munakoisoa viipaloituna
4 keskikokoista tomaattia


kastike:

1 rkl silopersiljaa silputtuna
5 rkl extra-neitsytoliiviöljyä 2 rkl punaviinietikkaa
2 rkl punaviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna


Paahda paprikat ja munakoiso kohtalaisella lämmöllä grillissä. Pistele munakoisoviipaleiden kuoriin reikiä, etteivät ne grillattaessa halkea. Paahda munakoisoja ja paprikoita noin 15 minuuttia välillä käännellen. Kun paprikoiden kuoret ovat ruskeatäpläisiä ja irtoilevat, ota ne pois grillistä. Kiedo ne pyyhkeeseen, pane paperipussiin ja jätä pehmenemään.

Munakoisoviipaleet vaativat kypsyäkseen enemmän aikaa kuin paprikat. Kun munakoisot ovat kypsiä, ota ne pois grillistä ja jätä odottamaan.


Kun paprikat ovat pehmenneet ja jäähtyneet, poista niistä kuori ja siemenet. Suikaloi paprikat. Tee tomaattien kuoriin ristiviillot ja grillaa niitä 5 minuuttia käännellen. Kuori ja paloittele tomaatit vähän jäähtyneinä. Ryhmittele kaikki vihannekset laakealle vadille, tomaatit keskelle. Mittaa kastikkeen ainekset kannelliseen tölkkiin, ravista ja kaada salaatille. Tarjoa salaatti lämpimänä tai huoneenlämpöisenä tai pääruokana leivän kanssa.

***


Lisää ruokakirjoja löydät Keittokirjat Leena Lumissa.

UUNILOHI - HERKULLISTA HELPOSTI TOSCANALAISITTAIN

Meillä on ainakin yksi asia kunnossa eli syömme kalaa kahdesti viikossa. Se on todella helppoa,kun tekee sunnuntaina kunnon määrän, josta riittää vielä maanantaillekin. Näin maanantai on myös viikon helpoin ruokapäivä. Kesällä grillaamme lohta ja sen kanssa on silloin joko uudet perunat tai joku salaatti. Talvella valmistan lohen uunissa eri variaatioilla ja nyt taisin löytää herkullisimman ja helpoimman ohjeeni. Sain idean, kun katselin kaupan pakastealtaiden tarjontaa ja huomasin uunikasvikset ja tässä tapauksessa Toscanan kasviskuutiot, joka siis sai antaa tälle reseptille myös nimen.

n. 1 kg merilohen filee
600 g pussi Toscanan kasviskuutioita (Findus)
Pirkka Sitruunapesto (135 g)
50-100 g Parmesan raastetta (Formaggio)
suolaa
sokeria
sitruuna

kastike:
1 prk kermaviiliä
1 pss Estrella Tzaziki Dipmix

Valmista kastike sekoittaen Dipmix kermaviiliin ja laita jo edellispäivänä jääkaappiin tekeytymään. Tein ennen tzazikin oikeaoppisesti kurkkua puristellen etc, mutta elämä on lyhyt ja sitten se on ohi...Poimin tämän nopean idean serkultani, joka uraäitinä osaa tarpeen tullen oikaista maun siitä kärsimättä.

Ota lohifilee jääkaapista noin puoli tuntia ennen valmistusta ja ripottele sille heikkivainaan hyppysellinen suolaa ja sokeria. Anna imeytyä. Voitele iso uunivuoka. Aseta lohi vuokaan ja annostele pestoa fileen päälle. Kumoa mukaan reunoille jäiset kasviskuutiot. Ripottele päälle parmesanraastetta. Laita vuoka uuniin 200-210 asteeseen noin 30-35 minuutiksi. Tässä jäiset kasvikset lisäävät hieman uuniaikaa.

Sitruuna tulee koristeeksi sekä kalan 'herättäjäksi'.

Kun lohi kypsyy voitte avata vaikka viinipullon, sytyttää kynttilät ja katsella armastanne silmiin, sillä tämä ruoka on niin helppo, että kuin houkuttaa nauttimaan. Helppous ei ole pois mausta, sillä vaikka söimme tätä jo kaksi kertaa niin tulevana viikonloppuna on vuorossa sama menu! 

Voitte tehdä tästä niin monta versiota kuin ikinä keksitte haluta ja kevättä kohden pakastekasviksetkin voivat vaihtua uuden sadon tomaatteihin, babyporkkanoihin yms. Nyt kannattaa muistaa käyttää pois myös kuivatut suppilovahverot ja muut sienet, jos niitä vielä löytyy. 

Jos joku haluaa tähän kasvisten sijasta tai oheen perunaa, kokeile Hasselbackan parmesaaniperunoita. Siihenkin sopii tuo helppo tzaziki.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

TÄÄLLÄ

Kello on seitsemän illalla kun saavun Wislawa Szymborskan luokse. Paikalla on jo Wislawa ja kuusi hänen krakovalaista ystäväänsä. Minä olen siis seitsemäs. Yksi on tulossa myöhemmin ja yksi on flunssan takia peruuttanut tulonsa.

Wislawa suorastaan säteilee energiaa…

Puolalaisen Wislawa Szymborskan uusin suomennettu runokokoelma Täällä (Savukeidas 2012, suomennos Martti Puukko) ilmestyy juuri samoihin aikoihin kuin 2.7.1923 syntynyt Nobel-runoilija poistuu keskuudestamme 1.2.2012. Täällä sisältää Wislawan viimeisimmän vuonna 2009 ilmestyneen kokoelman Täällä sekä kuusi runoa hänen sitä edeltäneestä vuonna 2005 julkaistusta kokoelmastaan Kaksoispiste. Suomennos, alku- sekä jälkisanat kuuluvat suomentaja Martti Puukolle. Etenkin jälkisanat ovat kiintoisaa luettavaa, sillä niissä Puukko kertoo illastaan Szymborskan ja hänen ystäviensä seurassa:

Olen joukon ainut ulkomaalainen, ellei Wislawan naapuripariskuntaa oteta huomioon. He asuvat osan vuodesta Sveitsissä ja ovat asuneet siellä jo yli kaksikymmentä vuotta. Minut istutetaan pöydän päähän.


Juttu aaltoilee aiheesta toiseen…

Täällä on pieni, nidottu runoteos, mutta Wislawan runoja janoavalle kuin kirkasta lähdevettä ja aivan uutta, sillä minä en tuntenut näitä runoja entuudestaan vaikka olenkin puhkilukenut Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine) sekä Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti). Löydettyäni Szymborskan kävi kuten aikanaan Rainer Maria Rilken kanssa, että suomennoksia oli vaikea löytää ja kun oikein niitä etsin, tutustuinkin Rilken suomentajaan Eve Rehniin ja hänen kauttaan kirjaan Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille. Niin erilaista runoutta mutta yhtä kaikki: Molemmat koskettavat ja kostuttavat… herkkää ja janoista. Szymborskan hellänkarhea, mutta tarvittaessa varsin tarkkanäköinen tyyli ei voi jättää kylmäksi. Runossa Perspektiivi on aivan samaa sattuman tunnelmaa kuin runossa Rakkautta ensisilmäyksellä:

He ohittivat toisensa ventovieraiden tavoin,
eleettä ja sanatta,
nainen oli kauppaan menossa,
mies autoonsa.


Ehkä hädissään,
tai hajamielisyyksissään
tai unohdettuaan,
sen lyhyen ajan
jolloin he todella rakastivat toisiaan ikuisesti.


Ei muuten ole mitään takuita siitä,
että kyseessä olivat juuri he.
Kaukaa ehkä näytti siltä
ja läheltä ei kenties lainkaan.


Näin heidät ikkunasta,
ja hän joka katselee ylhäältä,
erehtyy helpoiten.


Nainen hävisi lasisten ovien taakse,
mies istuutui ohjauspyörän taakse
ja ajoi pois nopeasti.
Eli mitään ei ollut tapahtunut
vaikka olisikin tapahtunut.


Ja minä, joka olin vain hetken
varma siitä mitä näin,
yritän nyt tässä ohikiitävässä runossa
vakuuttaa Teille, Lukijani
että se oli surullista.

Kuuletteko miten kohtalon kellon soivat! Niille et voi mitään. Se tapahtuu. Joku jota kerran rakastit, kulkee ohi, on vieras. Mielettömän dramaattista, mutta niin mahdollista. Surullista.

Runoja ei voi arvostella. Ne ovat tunnetila. Joka sanoo voivansa arvostella tunnetilaa, asettuu Jumalaksi. Siihen minä en tohdi. Tarjoilen teille vain näitä runon helmiä Lumissa sekä etenkin runoille omistetussa Lumikarpalossani. Toivon, että mahdollisimman moni löytää polun runojen tähtisumuun, jossa kaikki on toisin.

Hyvästelen Wislawan ja hänen jäljelle jääneen vieraansa. Wislawa tulee saattelemaan ovelle ja…


Ulkona on paksu sumu, kun kävelen kohti raitiovanupysäkkiä. Katson kelloa. Vuorokausi vaihtuu muutaman minuutin kuluttua.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin hdcanis

*****

Odotan suuresti saavani vielä kokea sen päivän, kun saan eteeni suomennoksina Kootut Runot Wislawa Szymborskalta, Rainer Maria Rilkeltä sekä Emily Dickinsonilta. Kustantajat vastaisivt huutooni heti säälien, jos he näkisivät minut lukemassa The Complite Poems Of Emily Dickinson, joka on osin muinaisenglantia...

Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta

Äiti istuu ikkunan ääressä hievahtamatta, lysähtänyt hahmo päivänvalon kirkkautta vasten. Ruudut muodostavat ristin juuri äidin pään päälle. Hätkähdän niin, että vesi lorahtaa tarjottimen reunan yli lattialle.

Äiti ynähtää ja kääntyy tuijottamaan teekuppiaan. Kuin napsauttamalla hän on taas poissa ja minä arkitodellisuudessani. Mitä minä oikeastaan välitän jostain kiinalaisesta ikkunan takana, kun oma jokapäiväinen ongelmani istuu tuossa edessäni.

Raili Mikkanen tuo uudessa teoksessaan Laulu Punaisesta huoneesta (Minerva 2012) jälleen kerran esiin palan salaista historiaamme, sillä monikohan on kuullut, että Nikolai II:n aikana Suomeen tuotiin linnoitustöihin kolmetuhatta kiinalaista, joista suurin osa rikollisia. Jälleen sanon siksi, että Mikkasen kirja Meren ja ikävän kiertolaiset oli sekin minulle, historian harrastajalle, aivan uusi ja aika surullinenkin tieto vaietusta menneisyydestämme. Kun Meren ja ikävän kiertolaiset sijoittuu aikaan 1918-1921, olemme nyt vuodessa 1916 ja siis ajassa, jossa olimme Venäjän alamaisia. Mikkanen kuorii selvästi sipulia, jossa kierrämme liipaten Nikolai II:sta ja jos minun toivomukseni toteutuu, kirjailija jatkaa sarjaansa taaksepäin ja kohtaamme väärinymmärretyn tsaariparkamme, joka tosin ei osannut hallita ja se näkyi myös hänen suhteessaan Suomeen. Ja nyt hänellä on meneillään maassamme linnoitustyöt, joissa epäinhimillisissä oloissa työskentelee tuhansia kiinalaisia ja yksi heistä on Yao, ryhmän venäjän kielen tulkki.


Voi tuntua yhtäkkiä kaukaa haetulta, että perhetyttö Annika Ström ja Yao ollenkaan kohtaavat etenkin kun otetaan huomioon aika ja sen käytösnormit. Tapaamisen mahdollistavat Annikan miltei mahdoton tilanne syvästi masentuneen äitinsä hoitajana sekä nuoren naisen erittäin empaattinen, välitön ja napakka luonne sekä eritoten hänen ihastuttava kärsimättömyytensä: Hän on pakahtua omaan oloonsa!

Kun kaksi nuorta kohtaa, siinä ei kysytä rotua, ei uskontoa, ja ainoa yhteinen kielikin on venäjä, joka oli siihen aikaan Suomessa pakollinen. Ei nuori nainen myöskään tajua mihin vaaraan asettaa itsensä suhteessa ympäristöönsä, joka vihaa kaikkia maahantuotuja kiinalaisia eikä pysty näitä mitenkään edes toisistaan ulkonäöltä erottamaan. Jos yksi tekee ryhmästä murhan, kaikkia pidetään syyllisinä.

Annika ja Yao kuitenkin löytävät toisensa laulussa Punaisesta huoneesta kertoen vuorotellen toisilleen oman maansa suosittua romaania. Näin kertomukset Punaisen huoneen uni ja Laulu tulipunaisesta kukasta kietoutuvat yhteiseksi tarinaksi, heidän tarinakseen. Annika on temperamenttinen ja nopea ja itsekin hämmästelee tunteidensa rajuutta:

Olenko minä enää aivan viisas? Hän on onneton, yksinäinen ihminen, vielä yksinäisempi kuin minä itse. Ei hän ole haluamassa minulta yhtään enempää kuin hippusen ystävyyttä. Se että satumme olemaan myös nuori mies ja nainen, on varmaankin minulle suurempi asia kuin hänelle.

Näinhän sitä voi itselleen uskotella, mutta ennen kuin äiti palaa sanatoriosta yllätyksineen, on luotu ikuinen side, jota kaikki maailman viha ja välimatkatkaan eivät voi ikinä katkaista.

Kirjan kertojana on pääasiassa Annika, mutta osin myös Yao, joka pohtii tilannettaan sekä kirjoittaa usein mielessään kirjettä äidilleen Kiinaan. Yaon ääni on yhtä rauhallinen kuin Raili Mikkasenkin. Olen jo tottunut Mikkasen tyyneen ääneen ja myös siihen, että vaikka mikä tuli syttyisi, hän toteaa tyynesti vain ’että se syttyi’, mutta ei miten. Ilmiselvää on, että nuori pari jo tuolloin 1916 uskaltautui punaisen katon alla tekoihin, joihin veri veti, mutta Raili ajattelee, että nuo asiat on lukijan luettava rivien välistä ja osattava käyttää myös omaa mielikuvitustaan. No, minä ainakin kuvittelin vaikka mitä…

Minusta on upeaa, miten tarkkaa työtä Mikkanen tekee. Hän ei kärsi keskittymiskyvyttömyydestä. Raili on fiktion ja faktan kautta historioitsija, sillä tämä on tiettävästi jo hänen kolmas kirjansa sipulissa, jonka kautta hän purkaa Suomen historiaa auki tietyltä ajalta. Ensimmäinen oli Unelmien varjot, jossa hän kertoo Viipurin ja Pietarin suomalaiskohtaloista 1905-1928 ja toinen jo edellä mainittu Meren ja ikävän kiertolaiset 1918-1921. Näen usein kirjoja elokuvina, mutta Laulu Punaisesta huoneesta on kuin tehty näyttämölle, sillä ihanteellisen suppea henkilömäärä luo rajatun tilan näyttämöllisen tunnelman.

Laulu Punaisesta huoneesta kirjan kannet ovat jälleen loistavaa työtä Päivi Veijalaiselta. Rohkea tummuus osin 'pitsillä' kontrastina punainen kuin veri ja sitten takakansi kaunista cappuccinoa. Muistanette, että Veijalaisen kansi Mikkasen Meren ja ikävän kiertolaiset teokseen voitti Vuoden 2009 Kaunein Kirjan Kansi-kilpailun blogissani monien, monien joukosta.

Luin Laulu Punaisesta huoneesta tosi nopeasti, sillä teksti on kiinnostavaa, kaunista ja jotenkin helppoa. Aikalaisviitteitä on ripoteltu sinne tänne, kun Annika lukee vaikka Helsingin Sanomista, miten huutolaispoika myydään somerolaiselle maanviljelijälle pilkkahintaan työhön, mutta oikeasti kuoliaaksi kidutettavaksi...Tuo historia ei ole ollenkaan niin kauhean kaukaista: Oma isoäitini eli tuolloin ja vielä varsin likellä Venäjän tsaaria…

Hurmaavaa, että kirja päättyy Norjaan ja Kristianstadiin. Uskon, että Annika on saanut sinne jo kirjeenkin. Jonain päivänä.

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unelma  Susa ja Kirjan pauloissa

ROMANTTISTA VIIKONLOPPUA IHAN KAIKILLE!

Romanttista viikonloppua ihan kaikille♥ Kiitos eilisestä: Olen hengissä. Otan nyt pienen breikin tarjoten teillle yhden suosikkikuvistani sekä R:n ja minun biisin, jonka tietystikin laulaa Sting:

The Windmills of Your Mind

ENKELIN KIHAROITA, WILLA SUKKAA, ASIOIDEN VYÖRYÄ...JA MIRKKA LAPPALAINEN ON...

Nyt kun sydämellä on liikaa, on paras tehdä pientä yhteenvetoa. Tulee monta pientä asiaa, mutta koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin se tapahtuu nytkin.

Ensimmäinen asia on se, että Ilonan Willa Sukkaa on jälleen saatavana ja varauksia voi tehdä sähköpostitse aarre@sateenkaarentaa. Kirja on juuri se jota joulun aikaan haikailin, että olisin antanut ystävilleni lahjaksi. Paljon kivaa askartelua kaavoineen, herkkuja, upeita interiöörikuvia sekä tietysti Ilonan lumoavaa tekstiä. Tämä on kirja itselle iloksi, ystävälle lahjaksi, ensi joulua odottamaan. Minä aloitan joululahjojen hankkimisen jo kirja-alennusmyynneistä...

Toinen asia on se, että nyt, juuri nyt, minun keskittymiseni on pahasti häiriintynyt ja vähin syy ei ole tuo kirottu kommenttivalvonta, joka vaatii nyt kahta sanaa, joista toinen on sotkettu niin, että siitä ei saa selvää. Tämä tuli niin huonoon aikaan, sillä kun kirjoitan tätä, minun pitäisi kirjoittaa jo ulos seuraavaa kirjaa. Sain tänään sanavahvistuksen poistosta jo ohjetta uskolliselta lukijaltani eli miten poistetaan ilman että kommenttivalvonta poistuu, kiitos Unelma!, mutta minä en sitä poista, sen tekee Lumimies kun kotiutuu. Ja kotiutuminen on vaarassa ellen aloita jälleen päivän lumityösavottaa. Ellen haluaisi tehdä kaikkia näitä ihania kirjoja, minun blogini loppuisi juuri tänään. Olen joskus temperamenttinen eli silloin tällöin tulee kohta että 'se on kerrasta poikki.' Ja jos joku ihmettelee, miksi pidän kommenttivalvontaa, niin tiedoksi, että ihan turvallisuussyistä. Mitä on tapahtunut, kerron sitten kun lopetan...joskus.

Kolmas asia on pelkkää valitusta. Olen ollut taas koko viikon ilman kumppania jakamaan ison talon ja pihan työt. Lumitöissä olen ollut päivittäin vielä klo 22-23. Ja monta kertaa päivässä. Lämmitykset ja muut siihen mukaan on nyt katkaista kamelin selän. Kaiken huipuksi, polveni on oikkuillut koko viikon rankasti. Mitä ilmeisin syy on vain vuoden vanha työtuoli, joka ei ollut hintansa väärti. Vaikka jossain ihmevälissä saan askelmittariini 16 000 askelta per vuorokausi, niin istun tässä koneella tuntikausia. Uusi tuoli saapui eilen Lumimiehen matkassa Helsingistä, mutta se pitää koota. Siis tällainen viikko ja lukemaan olen päässyt edelleenkin vasta klo 23 illalla, joten...Ja jossain välissä olen vielä paketoinut arpajaisvoittoja, joista siis yhtä lukuunottamatta kaikki ovat jo matkalla.

Ja päivä ei siitä yhtään parantunut, että tämän päivän Helsingin Sanomissa kirjailija Johanna Sinisalo vastaa kysymykseen 'onko lemmikkieläimen pitäminen moraalisesti oikein?' toteamalla, että 'ei'. Hänen perustelunsa voitte lukea ko. lehdestä. Olen pöyristynyt ja todellakin aivan päinvastaista mieltä ja oikeastaan kaikki minun ystäväni ovat hulluina koiriin. Ystäväpiirimme koostuu siis ihmisistä, jotka rakastavat koiria perheenjäseninään ja myös antavat lemmikeilleen lajityypillistä elämää.  Olen nyt lähdössä Hänen Majesteettinsa kanssa lumitöihin muutamaksi tunniksi.

Kuvassa mami ja mamin kullat Olga eli Hänen Majesteettinsa sekä tyttäremme Merin Dina, rakas hoitolapsemme.

Nyt vasta olen niin rauhoittunut, että pystyin lukemaan kokonaan HS-raadin vastaukset lemmikeistä ja sain uuden idolin, joka on historiantutkija Mirkka Lappalainen. Näin hän tämän päivän Hesarissa:

"Toivon, että minut kuoltuani haudataan koirieni kanssa kuten Preussin kuningas Fredrik II Suuri."

Nytpä paljastan sitten senkin, että minulla on sama toivomus koskien omaa kuolemaani. Haluan ehdottomasti tulla haudatuksi Olgan kanssa. Hän on elämässäni ollut niin suuri ilo ja täydellisen uskollinen sekä ainoa pyyteetön. Keväällä kukimme sitten joskus sinivuokkoina ja suvella unikkoina, syksyllä otamme vastaan omenat jotka puusta tippuvat ja kuulemme miten luumut kypsyvät...

Haluan vielä tuoda esiin myös HS-raatilaisen, professori Jaakko Hämeen-Anttilan kannan:

"Kotieläinten pitäminen huonosti on moraalisesti väärin, hyvin pitäminen ei. Eihän sekään, että joku kohtelee lasta huonosti, tee lasten hankkimisesta moraalitonta."

Toivotan teille kaikille parempaa päivää kuin minulla nyt on! En toivota nyt vielä viikonloppua, sillä tavoittelen edelleen sitä rauhan tilaa sisälleni, että saan tänään tekstiä wordille...

Minulle eivät aina omat koirat riitä, joten käyn miltei päivittäin Eevan blogissa Sofin ja Milan tassunjäljillä. Kuvassa Stella ja Mila, joista siis Mila on Eevan oma koira. Laitan joskus enemmän kuvia ja myös Sofista, joka rakastaa pizzaa. Paljastan jo nyt, että seuraava 'lapsenlapseni' on samaa rotua kuin Mila!

I Will Survive 

PS. Sain viestin Armaaltani, että sanavahvistukset ovat nyt pois!

Rosamund Lupton: Sisar

En usko, että poikkeuksellisen kauniit ja karismaattiset naiset saavat aikaan pakkomielteitä muutoin normaaleissa miehissä, mutta sen sijaan he vetävät puoleensa kummajaisia ja hiippareita; he ovat kuin liekki pimeydessä, jota nämä levottomuutta herättävät tyypit asuttavat, he vetävät näitä tahtomattaan lähemmäksi, kunnes pimeän asukkaat sammuttavat koko liekin, johon ovat tunteneet vetoa.

Tässä se on kaikki sanottu. Alussa on sen loppu ja kirkkain liekki on sammutettu, mutta mehän tiedämme, että kirkkaimmin palavat kohtaavat pimeän nopeimmin. Sitä ei vain usko tai halua tietää lukiessaan Rosamund Luptonin kirjaa Sisar (Sister, Gummerus 2012, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi), joka itsekin liekehtii kuin houkuttava tuli pimeässä pakottaen lukijan jatkamaan, vaikka ei haluaisikaan tietää…


Sisar on kertomus sisaruudesta, katoamisesta, kaipauksesta, sairaan mielen kunnianhimosta ja sen uhreista. Se on kertomus, jossa isosisko Beatrice saa New Yorkiin puhelun äidiltään, että pikkusisko Tess on kadonnut. Beatrice matkustaa välittömästi Englantiin etsimään siskoaan ja asettuu asumaan tämän asuntoon. Alkaa pitkä tunneli, jonka pimeydessä Beatrice kirjoittaa mielessään tarinaa Tessille toivoen samalla näin saavansa nähdä pikkusiskonsa liekin tunnelin päässä tai saadakseen edes nähdä, mitä tälle on tapahtunut. Samalla kun Beatrice ’puhuu’ siskolleen hän kertoo tarinaa kruununviraston syyttäjälle Wrightille, ainoalle, joka osoittaa uskovansa niihin epäilyihin, joihin Beatrice on kallistumassa.

Sisar on kirjana jotain trillerin ja lukuromaanin väliltä, sillä mahdollinen rikos, jos sellainen on tapahtunut, heijastuu kaikessaan sisarusten hengästyttävän läheisyyden peilistä. Läheisyys on niin tiheä, että se olisi voinut olla jopa ärsyttävä, ellei kaikesta olisi käynyt ilmi, miten erilaisia sisarukset olivat aina olleet. Tess palaa kirkkaana, vilkkaana ja avoimena kaikille. Beatrice harkitsee, valitsee ja järkeilee, kunnes hän kadonneen siskonsa varjossa alkaa kukkia Tessin rakastamana pikkunarsissina, joka maaperän karuudesta piittaamatta yrittää auttaa muita näkemään, mitä pikkusiskolle on todella tapahtunut. Beatricen oma muuttuminen saa hänet myös tajuamaan todelliset tunteensa sulhaseensa:

Me emme olleet koskaan valvoneet myöhään yöhön toivoen löytävämme tuon yöllisen fyysisen keskustelun mittaan mielten välisen yhteyden. Me emme olleet tuijottaneet toisiamme silmiin, sillä jos silmät ovat ikkuna sieluun, olisi hieman tungettelevaa ja noloakin katsoa sisään. Me olimme luoneet kehätien kaltaisen suhteen, joka kiersi raa’at emootiot ja monimutkaiset tunteet, niin että sisäiset minämme olivat jääneet toisille vieraiksi.

En valinnut Sisarta, vaan Sisar valitsi minut. Hyvä niin, sillä tätä kirjaa olen lukenut yön pimeinä tunteina tiukasti tarinassa kiinni, voimatta irrottaa, vaikka sudenhetki on jo ohitettu. Varmaan hirvittävää sanoa, kun kirjan tarinan nyt tietää, mutta olen viihtynyt. Tuskin viihtymistä on kuitenkaan vielä lailla kielletty, mutta viihtyä kärsimyksen, ikävän ja epätietoisuuden piinan äärellä…

Sisarta lukiessa tuli mieleen, että Luptonissa on näkijää, jota ilman kirjailija tuottaisi tehtaistettua tekstiä. Molemmat valitsemani sitaatit kuvaavat kirjailijan vahvaa intuitiota ja paljastavat vaistoavalle lukijalle syviä pohjavirtoja, joiden pyörteissä meillä on lupa odottaa Rosamund Luptonin vievän yöunemme ja kiihkeän kiinnostuksemme tulevissakin teoksissaan.

Sisarrakkauden ristipölytystä ylitse kaikkien rajojen!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Irene  Sanna Amma Susa  Katja/Lumiomena Maija Norkku Minna Laura ja Anni M.

*****

Dekkarit Leena Lumissa