PIENTÄ SÄÄTÖÄ

Tänään huojahti: Unohdin Ilonan nimen! Taas tulvii, virtaa ylitse. Pieni ohjelman muutos on vuorossa, sillä mikä muu rauhoittaa niin ihanasti kuin ruoanlaitto. Tarkoitus on huomenna tarjota yksi helppo menu ja sitten ylihuomenna ruokakirja, jolla on maailmankaikkeuden suloisin nimi. Ruonlaitto on intohimoa, mutta se vie myös perusasioiden äärelle ja siinä minä rentoudun ja nollaudun. Siis päivät ruoanlaittoa ja yöt kuumaa brittidekkaria - loppuviikko.

"Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle", totesi Gibran, mutta niin vain tänään on meiltä kaadettu yksi iso hopeakuusi etupihalta. Sen vei kasvaa isoksi noin 30 vuotta ja se kuoli minuutissa...Elleivät rakkaat syys- ja kuutamohortensiani olisi juuri etupihalla, tätä ei ehkä olisi tapahtunut. Se jättimäinen kuusi varjosti niitä niin, että tänä vuonna kukinta sekä hortensioissa että etupihan malvoissa oli ensimmäistä kertaa suorastaan säälittävää - aikaisempiin vuosiin verrattuna.

Nyt aion ottaa ison annoksen vaniljaKERMAjääteläö kera lakkojen ja vetäytyä buduaariini Peter Jamesin jännittävässä seurassa!

♥:lla Leena Lumi

I Will Survive

PS. Kuvan kirjaa suosittelen eli Harjukaupungin salakäytävät

IKKUNAHAASTE SYYS-LOKAKUU

Marietta haastoi minut ikkunahaasteeseen, jossa kuvataan maisemaa ikkunan kautta kerran kuukaudessa. Kiitos♥ Oli yllätys huomata, miten se, mikä kesällä on hurmaavinta eli maisemamme makuuhuoneesta ulos, ei nyt ollut mitään. Siinä tosin juuri tällä hetkellä kukkivat 'lumiasterit', mutta ne ovat kuvattavina yhtä kranttuja kuin lehtosinilatvatkin Niinpä valitsin takkahuoneen ison ja pienen ikkunan. Tunnarina saa toimia pesuhuoneen lintuikkuna, jota onneksi emme saunaremontin yhteydessä laittaneet lasitiilelle.

Tässä kuvattu takkahuoneen isosta ikkunasta. Syyskuu näkyy krysanteemeista sekä siitä että istuimilla ei ole enää pehmusteita.

Tässä samasta ikkunasta sama maisema lokakuussa, mutta nyt en käyttänyt zoomia. Orvon näköisellä puutarhakalusteella nököttää vispipuuron värinen calluna, lehtiä on paljon takana olevalla kalliolla ja oikealla näkyvä köynnöshortensia vetää jo syysvärille. Kohta tässä ei näy kuin lunta, lunta ja lunta. Mutta: Köynnöshortensia alkaa tehdä lehteä jo huhtikuulla, joten mikä kasvi!

Takkahuoneen pieni yläikkuna on meille jatkuva ilon aihe, sillä köynnöshortensia saa peittää sitä niin paljon kuin haluaa. Huomatkaa vasemmalla näkyvä kauristarra, joka on Riikalta Ei erotu kuvauksessa hyvin, mutta livesti näkyy kyllä oikein kivasti.

Ja sama pikkuikkuna kuukauden päästä lokakuulla. Ripustan tähän yleensä ledit talveksi, mutta mietin miten ne toimivat sitten kuvissa...

Tätä on nyt kiva muistella eli kyllä syksy on kultaa!

CATHERINE MARSHALL: MUSTA KAHLE

Hän pyörähti pianoon päin ja tapaili ”Jouluyön” säveltä. Eikö elämä voisi aina tuntua tällaiselta? Ei, ei se voinut. Koulussa hän ei voinut olla tyytyväinen ennen kuin tuntisi kuuluvansa toisten joukkoon. Ja nyt tähän kaipaukseen liittyi vielä isän epäilysten kumoaminen. Jos hän nyt luopuisi haaveestaan tulla laulajattareksi, isä ei koskaan uskoisi hänen kestävän elämän kolhuja.


Julie pyörähti tuolilla ja soitti ”Finlandian” alkutahdit. Joulu oli ohi.

Catherine Marshallin tyttökirja Musta kahle (Julie’s Heritage, WSOY 1964, suomennos Kerttu Piskonen) on tarina hyvin suojattua elämää viettäneestä Julie Brownellista, joka ei missään vaiheessa ole oikein tajunnut kuuluvansa alempaan rotuun tumman ihonvärinsä takia. Julien isä on lääkäri, jolla tosin on vain mustia asiakkaita, mutta perhe elää hyvällä alueella, Julien parhaat ystävät ovat valkoiset Bets Hampton ja Doris Regan. Julie soittaa pianoa, luistelee, käy ystäviensä kotona ja on kuin kuka tahansa hiukkaa vaille viisitoistavuotias teini, kunnes…

Kaikki kuitenkin muuttuu rajusti, kun lukio alkaa. Siinä eivät auta edes upeat, New Yorkin läheltä ostetut uudet vaatteet, sillä Bets ja Doris eivät enää soita hänelle, vaikka he menevät lukioon samalle luokalle. Julie saa kokea mitä on olla värillinen. Vaikka hän olisi kuinka hyvä, kaunis ja lahjakas, sitä siltaa ei löydy, että hän voisi kumota ihon värinsä ja kävellä toiselle puolelle. Tosin kirjassa eräs hyvin valkoihoinen ja kaunis värillinen niin tekee, sillä Julien ystävän Marilynin isosisko Lorraine loikkaa yli ja jää valkoisten puolelle. Hän muuttaa pois ja jättää perheensä, sukunsa, koko värillisen historiansa, eikä tunnusta enää muuta kuin oikeutensa valkoihoisuuteen.

Julie on todella lahjakas ja pohdiskeleva nuori nainen, jolla on suuria suunnitelmia etenkin laulajan uran suhteen. Hän haluaa pyrkiä Juilliardin musiikkikorkeakouluun, mutta isä on toistaiseksi vastaan, sillä hän epäilee, että Julie ei henkisesti kestä mustien perintöosaa, sen mukanaan tuomia kokemuksia. Isä olikin oikeassa, sillä:

Hänen mieleensä tulvahti muistista pyyhkäistyjä tapauksia, joita hän aikanaan oli tuskin tajunnut: Äiti suojamuurina piittaamattomia myyjättäriä vastaan ja lieventämässä kiusallisia kohtauksia kadulla tervehdittäessä. Ja joskus ammoin se poika, joka oli virnistänyt ja huudellut heille. Mikä olikaan se herjaussana, jonka hän oli singonnut heidän peräänsä? Julie ei kyennyt nyt saamaan sitä mieleensä. Hän oli ollut silloin liian nuori ymmärtääkseen mitä se tarkoitti.

Julie saa kuitenkin aloittaa laulutunnit ja varmaan juuri niiden voimin hän selviää lukion alun vaikeista tilanteista. Sitten kuvioon astuvat pojat ja etenkin eräs Dave, joka pakottaa Julien katsomaan suoraan kohti väriään. Julie taistelee aluksi vastaan, mutta sitten tapahtuu asioita, joista kutoutuu niin Julien kuin Davenkin kasvutarina.

Tämä kirja on aikansa lapsi, mutta miten ollakaan, luin tämän alusta loppuun yhdellä kertaa. Tuli mieleeni, että kun minulle lapsena annettiin lahjaksi Salaisen puutarhan ohella Musta kahle ja Tuomo Sedän tupa, vanhemmillani oli päämäärä, jossa he onnistuivat: Olen ylitse kaiken rasismia vastaan. Ja puutarhahullu! Jos lapselle jankutetaan jostain asiasta, se ei mene perille, sillä kannettu vesi ei kaivossa pysy. Sen sijaan, jos lapsi kokee toisen lapsen kautta, millaista on olla syrjitty vain siksi, että iho on väriltään erilainen kuin muilla, siitä väistämättä herää tunne toisen kokemasta vääryydestä. Iiris rukkakin vetosi samoihin tunteisiin ja sen kirjan sain heti aapisen jälkeen. Olin hyvin herätetty kohtaamaan epäoikeudenmukaisuuden maailman, jolle oli mahdollista tehdä jotain. Sitä eivät hetkauttaneet päivittäiset poniratsastukset, isän prinsessana olo ja sen mukanaan tuomat etuudet, eivät koulumenestys tai paras lapsuuden ystävä, jonka kotona oli useita palvelijoita. Olin kotonani kaikkialla, mutta aina heikompien puolesta tavalla tai toisella. Julie löysi vahvuutensa ja polun omaan rotuunsa muita vihaamatta. Minä löysin polun kohdata ihmisen ihmisenä ja perustaa vain siitä, millainen hän on itsenään. Ehkä molemmat tytöt onnistuivat isänperintönsä vaalimisessa.



*****

Osallistun tällä kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat –haasteeseen.


*****

Kiitän Saraa kirjan kansikuvasta.

ENNENNÄKEMÄTÖN SYKSY RAKENSI KORKEAN KUPOLIN...

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitten hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyvät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja kevätmäinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Pentti Saaritsa
kuva Sarppu

HYVÄSTI IHANA SYYSKUU JA KOHTA JO LOKAKUUKIN...

Runsas viikko sitten kuvasin teille lenkkipolkuni, mutta en vain ole ehtinyt sitä teille lokakuun väreissä esitellä, joten tulkoon tässä sunnuntaiehtoon rauhaan.

Kun katsoo kaislikon väriä, ei yhtään ihmettele niitä, jotka innostuvat lankojen kasvivärjäyksestä. Tämä kaislikon väri alkaa nyt jo haalistua, vaikka runsas viikko sitten perjantaina oli näin voimakas.

Yli viikko on mennyt tosi nopeasti, sillä sekä Anna Ahmatova Fontankan talossa että Ilonan Talven taikaa ovat aukaisseet minulle pikkupolkuja sekä ideoita sinne sun tänne. Olen niin innoissani monesta! Ja tietysti myös täynnä sisustuspaineita;-) Nyt on ledit ripustettu valkoisten verhojen taakse. Kuvia tulee jos onnistuvat. Olen myös menossa sekä Ilonalle & Riikalle että yhteen toiseenkin sisustuspaikkaan...

Tulevasta sen verran, että vastaan saamiini haasteisiin ja muihin vastaaviin seuraavan viikon tai kahden aikana. Kirjoista:  Tulossa on viimeinen kirjani Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, Vuoden Luontokuvat 2012 ja sen jälkeen varmaan onkin jo vuorossa jännitystä.

Tämä järvenrantareitti on tasaista ja kaunista. Sitten tulee kiipeäminen joka olikin vähän aikaa sitten niin märkää, että saavuin kotiin jalat nilkkoja myöten kastuneina. Kaikki kiitos runsaiden sateiden.

Huomatkaa, millä vauhdilla vesi tulee ja suoraan minua kohti ja polullani.

Laitan näitä vähemmän esteettisiä kuvia useampia, että näkisitte sekä veden määrän että rinteen jyrkkyyden.

Puutarhassa saatiin tänään viimeiset jänisverkot laitettua ja vasta eilen tyhjennettiin suurin ulkokukkaruukku. Nyt on kaikki niin mallillaan, että saisi sataa vaikka lisääkin lunta eli täällä on siis jo satanut hennon valkean kerroksen. Jos ensilumi kiehtoo, voit lukea myös kirjan Ensilumi.

Melkein jo hyvästelemme lokakuun, joka on ollut uskomattoman antoisa. Kiitos siitä teille kaikille. Ja koska olen ollut niin täpinöissäni Ahmatovasta, kirjat eivät ala ennen kuin vielä vähän fiilistelemme Annan lumoissa...

Lumoavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

ILONA PIETILÄINEN: TALVEN TAIKAA - 100 IDEAA VALKOISESTA RINTAMAMIESTALOSTA

Syksyn sateiden alkaessa kääriydyn hyyrystelemään sohvan nurkkaan ja täytän koko pienen taloni kynttilöin. Toivon, että se tempaa myös Sinut mukaansa ja inspiroidut kanssani! Tämä kirja on omistettu käsillä tekemisen riemulle. Sille, että toisen hylkäämästä romusta tehdään jotain tarpeellista ja toimivaa. Vuoden matkalla kuljet kanssani ja vierailet kodeissa, jotka saavat minut huokaamaan. Mikä valtava tunnelma niissä onkaan! Iloitsen jo siitä, kuinka hämmästyt niiden kauneudesta.

Tuoksuista, tunnelmista, ideoista, kauniista kodeista ja elämästä vanhassa rintamamiestalossa – siitä on tämä talven satukirja tehty. Mielestäni elämä voi olla seikkailu, se voi olla satu tai suloinen tarina. Kauneus saattaa olla lumisissa oksissa, se voi asustaa pihan perällä hylätyssä lautakassa tai sen voi löytää suolakurkkupurkista.

On aika aloittaa Talven taika ja antaa sen viedä mukanaan!

Näin johdattelee Ilona Pietiläinen meitä lumiseen seikkailuun uuden kirjansa Talven taikaa – 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta (Docendo 2012)  alkusanoissa. Olen nyt ihastellut Ilonan tuttua, mutta aina uutta ideoivaa kädenjälkeä vaeltaen sivulta sivulla, tunnelmasta tunnelmaan, kauniista kodista toiseen. Mieleeni on jäänyt sata ideaa, sekä askarteluja että ruokaherkkuja, eräs Punaturkki on hymyillyt minulle silmät viiruina, kuono lumitimanteissa, olen valmistanut jäistä kauneutta, askarrellut uunille huntua, väkertänyt rakkauskirjeille laatikkoa, kukka-asetelma toisensa jälkeen on syntynyt ja kurpitsajuhlaakin on vietetty. Jäin vähän jumiin sillä hyvin alussa polku vei minut Ilonan grillimajaan ja sinnehän olisin halunnut jäädä!

Maja on pensselöity tummanpuhuvalla Valtilla, jossa ripaus helmiäistä mukana. Grilli on ulkopuolella niin, että tuli lämmittää sisällä olijaa. Esteetikko sisustajamme on pinnoittanut lasit huurteisella kalvotarralla, josta syntyivät upeat saksanhirvet, nuo majaan kurkkivat. Grillimaja odottaa jo uudenvuoden juhlijoita ja valaistus on tietenkin kynttilöitä, taivaan tähtiä ja lumen valoa.

Talven taikaa ei ole pelkkää talvea, vaikka se minulle olisikin oikein hyvin sopinut, vaan kirja jakaantuu kolmeen osaan: Syksyn saapuessa, Joulun hiipiessä ja Kohti kevättä, joten kaikille löytyy omaan mieleen parhaiten sopivia tunnelmia. On aivan selvää, että kransseja tehdään, vanhoille kirjoille, joita ei enää lueta, löytyy uusiokäyttöä ja käytöstä pois hylätyt hopealusikat saavat aivan uuden ja näkyvän roolin. Oi, miksi annoinkaan tyttären matkaan kaikki hopealusikkaani…Valkoista valkoisella jutussa valmistaudutaan lumenvalkoisiin juhliin, joissa kukkivat niin elävät kuin itse valmistetut valkoiset kukat. Askartelun välissä pysähdytään tunnelmoimaan ja nautitaan kaneliglögiä.

Tuoksuvassa kodissa valmistamme Hunajamanteleita ja sinne tänne rakennamme pieniä tuoksupesiä, jotka ovat osa joulun taikaa. Helmer-tonttu istuu saunassa ja on ihan hiljaa, mutta seikkailulliset kuumailmapalloilevat tontut huutavat, että nyt näkyy Pretty in pink…eli olemme ensimmäisessä vierailukohteessamme, Villa Honkasalossa Talon historia alkaa jo 1900-luvun vaihteesta ja sen seinät ovat nähneet niin tyylisuuntien muutoksia kuin monen moisia kohtaloita. Uusien tuulien myötä saapuivat nykyiset asukkaat: äiti, isä, kahdeksan lasta, kaksi koiraa, neljä kissaa, muutama gerbiili sekä pupu, joten on siinä talolla ollut ihmettelemistä. Kaikki meni hyrskyn myrskyn ja nyt perhe elää Elämää isolla E:llä valtaisan remontin jälkeen ja nauttii sisustamisesta, piparkakkutalojen leipomisesta ja odottaa joulua tavoilla, joihin saat kirjassa monta kurkistusta.

Käymme myös Keltaisessa talossa Karjaalla ja Hämeenlinnassa Pilvenhattaralla, kunnes suuntaamme kohti Nauvoa. Saan nostalgisia tunnelmia, sillä etsimmehän itse vuosia sitten täältä taloa, vaan kun sen löysimme, paikka meren rannalla oli aivan ihana, mutta talo ei ollut yhtään meidän kotimme.

Ehkä olisi pitänyt tehdä, kuten on tehnyt Camilla Hynynen, Jannasgårdin emäntä, joka kirjassa esittelee kotiaan omin kuvin ja tekstein:

Löysimme noin 160 vuotta vanhan talovanhuksen, joka oli seissyt tyhjillään viimeiset 20 vuotta. Se kaipasi rakkautta ja huolenpitoa. Vuosi oli 2003 ja viisi vuotta myöhemmin talo seisoi omalla tontillamme Nauvossa. Purimme talon siis palasiksi, säästimme kaiken mikä oli säästettävissä ja kokosimme uudestaan omalle tontillemme.

Camillalla on monta mukavaa ideaa ja tunnelmantuojaa kodissaan: paljon avohyllyjä, kunnon puulaari,  räätikkäät, yrtit ja viinit kodikkaasti keittiön työtasolla, kattoparrut näkyvissä, kunnon puulattiat, kaunis sininen puolipaneeli, ihanat nojatuolit sukukuvanurkkauksessa, konstailematon ruokapöytä, koriste-esineitä hallitusti, kirjat hyödynnetty sisustuksessa hauskasti, maisema ikkunoiden takana vaihtuvana vuodenaikataluluna, vinttiin kaartuvat raput ja pollariköysi, makuuhuoneen harmonia, meren tuoksu…cosy&country

Ilona Pietiläisen kirja Talven taikaa ei ole siis vain talvea, sillä löytyy vappuhauskaa, kevään odotusta ja idätysideoita, syyreenin kukkia ja vanhan pöydän uusi elämä, joka oli minulle se klick! Ihan romusta pöydästä voi saada kaunispintaisen perhospöydän! Tietenkään emme nytkään unohda pinkkiä, emme herkkuja ja kirjan Loppusanoista löytyy Ilonan kaunis kirjoitus äitiydestä tunteella:

Minä olen sinun Äitisi – Sinä minun Lapseni

Minä tuon sinulle rauhallisen paikan – Sinä minulle villin

Minä olen päivällinen ja lounas – Sinä suklaakakkuni…

Ilona hermoili etukäteen, että mitä minä olen mieltä ja mitä sanon mistäkin. Enhän kyllä kovasti ole tainnut löytää moitittavaa Interiöörilumoojattaren aikaisemmistakaan kirjoista ja niitä on eräitäkin tullut luettua. Ihan väkisin sitten päätin löytää yhden puutteen, mutta miten voin sen löytää kaikkien näiden lumottujen kuvien ja tunnelmallisten tekstien virrassa…Lähden sitä etsimään nyt:

Vaellan läpi lumisen puutarhani huurteiset saksanhirvet sielussani. Hämärä putoo. Merin koiruus juoksee pihalla nuttu lumisena ja Olga ihmettelee moista vouhotusta, antaa lumisuukon mamille. Lumikeijut aloittavat tanssinsa, hiuksissani lunta ja keijupölyä. Mistä keijupölyä tulee kun maa martona makaa? Seuraan keijuja, kunnes saavumme jouluruusujen luokse ja mitä näenkään: Helleborus niger kukkii valkoisena valkoisesta, lumesta lumona.

Tämä kirja on niin ihana, että se olkoon nyt jouluruususi♥ Ja myös lumisin joululahjavinkkini!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Annika K

*****

Täältä löydät muut sisustuskirjat Leena Lumissa.

*****

Jos haluat tietää enemmän jouluruuususta, lue vaikka Satu Kukkameri ja lumen ihme

Anna Ahmatova Fontankan talossa

…Annettuaan Aleksei Tolstoille korvapuustin OM palasi kiireesti Moskovaan ja sieltä soitteli joka päivä Anna Andrejevalle ja rukoili tätä tulemaan. Anna Andrejeva empi, OM oli vihainen. Jo pakattuaan ja ostettuaan lipunkin Anna Andrejevna seisoi ikkunan luona miettimässä. ”Rukoiletteko että menköön pois teiltä tämä kaikki?” kysyi Punin, viisas, sapekas ja säkenöivä mies. Hänpä juuri kävellessään Anna Andrejevnan kanssa Tretjakovin galleriassa sanoi äkkiä: ”Ja nyt mennään katsomaan, miten teidät viedään teloitettavaksi.” Niin syntyivät säkeet: ”…ja sitten vankkureilla hämärissä lantalumeen uppoaa…Kuka hullu Surikov viime tieni kuvaa?” Mutta sitä matkaa Anna Andrejevna ei joutunut tekemään: ”Teitä pidätellään aivan loppuun asti”, Nikolai Nikolaevitš Punin sanoi, ja hänen kasvolihaksensa nykivät. Mutta Anna Andrejevan unohdettiin eikä häntä viety, sen sijaan hän koko elämänsä ajan saatteli ystäviään näiden viimeiselle matkalle, myös Puninin.

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Vospominanija, Otava 1972, suomennos Esa Adrian)

Saadessani käteeni Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon yhteistyöteoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012) hetki löi. Vaellettuani vuosia Neuvostoliiton vankileirien saaristoissa, sitä ennen Venäjän kirjallisuuden klassikoissa ja viimeksi Romanoveissa, olin tullut sille ovelle, jonne runoilija Osip Mandelštamin (OM) puolison, Nadeždan, kirja minua houkutti jo vuosia sitten ja siinä ovessa luki: Anna Ahmatova. Hän on nainen, joka kaiken aikaa oli mukana Mandelštamin muistelmissa, mutta loppuun asti nimellä Anna Andrejevna.  Hän sai elää ilman karkotusta, mutta vuosikausia pannassa, sillä Stalinin aikana, elokuun 14. päivänä 1946, astui voimaan ns. Ždanovin asetus, joka oli voimassa aina lokakuun 20. päivään vuonna 1988. Neuvostojärjestelmä vei Ahmatovalta ’äänen’. Hän ei voinut julkaista mitään, joten hän elätti itseään vaivoin käännöstöillä ja pääasiassa muiden avustamana. Jälkipolville hän soi sitäkin kirkkaammin, mistä on osoituksena jo tämä kipeänkaunis Anna Ahmatova Fontankan talossa, jonka kokonaisvaltainen hohto lävitse pannan ja aikain tarjoaa Ahmatovan äänen kuin ’valoksi, kunnian säteiksi!’

Runo ei ole erakko, sen kumppani ovat kuvat, tarinat, kyyneleet, kuolemat ja himot. Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta! Sitä täynnä on tämä kaunis kirja, jonka teksti on Pirjo Aaltosen, valokuvat Anne Hämäläisen ja kollaasit ja ulkoasu Sanni Sepon. Kirjan tekijöiden yhteistyö on tuonut esille Stalinin ajan erään taiteilijakohtalon, mutta monta muuta siinä ohessa. On tavoitettu rujon kauneus, nälän kyyneleet, pelon kipu, öiset koputukset ja lähdöt ja myös se pahin eli pienen Valjan kohtalo, jota…

Ahmatovalla oli useita miehiä, mutta vain yksi lapsi, Lev Gumiljov, jonka hän oli saanut ensimmäisestä avioliitostaan Nikolai Gumiljovin kanssa. Äidin ja pojan suhde oli aina vaikea ja Lev joutui vuosikausiksi leireille ja toistuvasti, arvellusti siksi, että hän oli Ahmatovan lapsi. Pirjo Aaltonen kirjoittaa Ahmatovasta runoilijana näin:

Ahmatova saavutti jo 1910 –luvulla suurta mainetta runoilijana, ja hän oli Osip Mandelštamin ja silloisen aviomiehensä Nikolai Gumiljovin ohella akmeistisen runouden johtohahmo. Akmeistit tähtäsivät runokielessään yksinkertaisuuteen ja konkreettisuuteen, kun taas heitä edeltäneet symbolistit olivat ilmaisseet itseään unien, vertauskuvien ja myyttien kautta.

Ahmatovaa suomentanut Marja-Leena Mikkola kiteyttää hienosti:

Ahmatova pyrkii välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä. Ulkoisesta tulee sisäisen ilmaisukenttä.

Ahmatova oli kaunis niin naisten kuin miestenkin mielestä. Hänessä virtasi tataariverta ja hänen surumielinen ja sisäänpäin kääntynyt olemuksensa sai monet haluamaan häntä.  Ahmatovaa valokuvattiin enemmän kuin ketään toista 1900 –luvulla elänyttä venäläistä runoilijaa. Hänestä maalattiin muotokuvia ja häntä ikuistettiin grafiikan keinoin – ilmeisesti alastonkuvissa. Kirja tulvii kuvia kauniista runoilijasta. Eläessään hän koki monta suhdetta. Kun bolševikit olivat teloittaneet hänen ensimmäisen miehensä, astui kuvaan hänen pitkäaikaisin elämänkumppaninsa Nikolai Punin.  Puninin haltuunsa saamaan Fontankan asuntoon Ahmatova muutti 1926. Fontankan asunnosta monet, mm. Ahmatovan poika Lev Gumiljov ja usein runoilija Osip Mandelstam, saivat turvapaikan. Stalin terrorilta ei ollut kuitenkaan suojaa ja Ahmatova oli usein saattamassa muita, kun turvallisuuspoliisi NKVD iski.  Hän sattui olemaan paikalla myös kun Osip Mandelštam vietiin.

Marraskuussa 1945 Isaiah Berlin, Ison-Britannian Moskovan –lähetystön nuori lähetystösihteeri, saapui Leningradiin ja soitti Anna Ahmatovalle. Vain muutamia tapaamisia, joita niitäkin varjostivat turvallisuuspalvelun agentit, usein hyvinä ystävinä esiintyvät. Kaikesta huolimatta Berlinistä tuli Ahmatovan yksinäisyyteen hiljainen keskustelukumppani kuten olivat Nikolai Gumiljov sekä Osip Mandelštam. Berlinille Ahmatova kirjoitti runonsa Kolmas ja viimeinen, joka löytyy kirjasta Marja-Leena Mikkolan suomentamana.

Kuin kurjuutta ei olisi riittävästi koettu, tapahtui tätä ennen vielä Leningradin piiritys ja siihen liittyy Ahmatovan suhde lääkäri, patologi Vladimir Garšiniin. Kun piiritys alkoi, Ahmatova oli paossa Taskentissa, mutta Garšin jäi piiritettyyn Leningradiin työskennellen kaupungin johtavana patologina. Tarkoitus oli, että pari menisi avioliittoon sodan päätyttyä, mutta jotain oli tapahtunut rajoja rikkovalle Ahmatovalle Taskentissa, ja uupunut Garšin hyvästeli Ahmatovan jo rautatieasemalla.

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.

Kiitän kirjan tekijöitä sekä saamistani lisäkuvista että yleensä ottaen tästä kirjasta, joka jää kirjastoni timantiksi♥  Vuoden kaunein kirja joululahjapakettiin, unohtumattomaksi muistoksi ystävälle, vaikuttavaksi elämykseksi itselle!

Garšinille omistettu kaunis runo olkoon lumitimanttinen ylistys Anna Ahmatovalle Fontankan talossa – ja runouden vapaudelle. Suomennos Marja-Leena Mikkolan.

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,

ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt

antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret

ja Joutsenkanavan kristalli…

Kun sydämessä on pelko ja riemu,

mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä

säde sytyttää eloon lumen tomun,

se hohtaa hopeista lämpöä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Elina/Luettua elämää Susa  Jaana  Opuscolo  ja MarikaOksa

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Oliko yksikään mies kirjoittanut sellaisia kirjeitä toiselle miehelle? Miten koko maailma vastustaisi ja tuomitsisi jos se pääsisi lukemaan niitä olkani ylitse, vaikka ne ovat kokonaisuudessaan yhtä luonnollisia ja tosia kuin kevät.

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu teos Vieraan lapsi (The Stranger’s Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä) on pitänyt minua unenomaisessa labyrintissaan jo pari viikkoa. Se on vaatinut paljon, mutta antanut vieläkin enemmän. Brittiläisen yläluokan kuivan varmalla itsetunnolla Vieraan lapsi yritti eksyttää minua muotoleikattujen puutarhojensa sokkeloihin, mutta aliarvioi pahasti sitkeyteni: Minusta tuli kirjan Daphne – ja ehdottomasti tahtomattani, vaikka häntä ihailenkin, mutta olen jo aikaa sitten huomannut samaistumisen avaavan tuhansia lukemisenymmärtämisiä.

Vieraan lapsi vie siihen brittiläisyyteen, jota en pysty ikinä vastustamaan: Aikaan ennen sotia ja niiden välisiin vuosiin. Tosin Hollinghurstin kirja jatkuu aivan nykypäiviin saakka, joten kyseessä on mammuttimainen teos. Kaikki alkaa vuodesta 1913, jolloin opiskelija George Sawle saapuu viikonloppuvierailulle perheensä maaseutukartanoon Two Acressiin. Mukana seuraa opiskelijatoveri, nuori runoilija Cecil Valance. Ja silloin tapahtuu jotain liki maagista, josta perheen nuori tytär Daphne toteaa Paul Bryantille vanhana, hauraana, mutta tiukkana:

Pitää muistaa se, että Cecilin seurassa kuka tahansa tunsi itsensä maailmankaikkeuden keskipisteeksi.

Hurmaava, mykistävä, aristokraattinen Cecil valloittaa viikonlopun aikana kaikki ja tulee myös kirjoittaneeksi Daphnen muistokirjaan runon Two Acres, jonka salaisuutta seuraavat sukupolvet yrittävät kiivaasti selvittää eli kenelle runo oli todella tarkoitettu. Ihmettelyyn olikin syytä, sillä Cecil rakasti sekä miehiä että naisia. Tämä lumoava viettelijä, jota äitinsäkin palvoi ohitse muiden, mutta joka kaatui ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin Daphne:

Suloinen Cecil on kuollut…

Aivan selvää on, että Vieraan lapsi vaatii lukijaltaan kaiken keskittymisen, sillä kirjan viisi lukua ottavat pitkiä aikahyppyjä, jolloin yhtäkkiä lukijalta ainakin hetkeksi katoavat kaikki tutut henkilöt ja hän on pakotettu omaksumaan uusi aika, uusi ympäristö ja uudet ihmiset, kunnes kuin jotain sivupolkua paikalle astelee jälleen Daphne tai George, kirjan pitkäikäiset sisarukset.

Aikamatkalla kohtaamme monia, jotka ovat kirjoittaneet tai ovat kirjoittamassa Cecilistä. Tietenkin mukaan tulee myös uusia pareja, enimmäkseen homoseksuaaleja, jotka enemmän tai vähemmän salaavat taipumustaan, mutta monella tavalla siitä myös runsaasti ammentavat. Jossakin kohtaa kirjaa olin tuskastunut liian runsaaseen henkilögalleriaan, mutta kaiken pelasti Paul Bryant, joka hyvin itsepintaisesti päättää kirjoittaa Cecilistä täysin tyhjentävän elämänkerran. Hän ojensi minulle itsevarmasti takaisin kaiken tärkeän tästä upeasta kirjasta: runouden, brittiläisyyden, elämäni parhaan kirjan homoseksuaalisuudesta, Hollinghurstin älyllisoivaltavan upean tekstin. Paul oli myös se, joka jälleen tuo päänäyttämölle jo kahdeksankymmentäkolme vuotiaan Daphnen, naisen, joka kirjan aikana ehti elää kuin monta elämää ja keiden kanssa!

Vieraan lapsen pitkä aikajana sekä pikkutarkkuus saattaa jossain kohden uuvuttaa, mutta kun huomaa, että Sawlen ja Valancen sukujen toisiinsa kietoutumiseen kätkeytyy monta salaisuutta, kirjan pohjaimu ottaa jälleen otteeseensa. Itse tuskin hengitin, kun pääsin lukuun, jossa Paul Bryant pääsee viimeinkin tapaamaan Daphnea tämän taloon, Olgaan. Paul tietää, että jossain on paljon kirjeitä, oikeita kirjeitä, Cecilin ja muiden kirjoittamia ja elleivät ne ole Daphnella, niin Daphne ainakin on henkilö, joka on avain salattuun, Daphne, joka on itse kirjoittanut kirjan Cecilistä, Daphne, jonka muistikirjaan Cecil kauan sitten kirjoitti runon Two Acres. Daphne, joka vähät välittää Bryantista, tai antaa ainakin niin uskoa.

Hollinghurstin teos on jossain kohden kuin petollinen rakastaja: Antaa ymmärtää antavansa enemmän kuin antaakaan. Mutta ennen kuin huomaatkaan, hän saa jälleen veresi kiehumaan, vaikka olisikin vain pätkä vanhan naisen hajoavia muistikuvia, hauraita ajatuksia yön ja aamun oudolla rajalla.

Mutta miksi hänen muka pitäisi alistua hyväksikäytettäväksi kahdeksankymmenenkolmen vuoden iässään? Hän ei ollut terve, silmävaivat tuottivat suurta murhetta….

Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja.  Ja vaikka hän muistaisikin jotain, miksi hän haluaisi jakaa muistikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?

Hänen kirjansa seikkaperäisyyttä oli hämmästelty, mutta kuten hän oli ollut vähällä myöntää Paul Bryantille, se oli suureksi osaksi – ei mielikuvitusta, mikä ei ollut oikeiden ihmisten kanssa sallittua, vaan eräänlaista runollista ennallistamista. Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Jaana Kaisa Reetta T.  Sanna/Luettua  Sonja  Karoliina  Katja/Lumiomena  Pekka  Minna  Liisa  Suketus Amma  Mustikkakummun Anna  Laura/Lukuisa  Donna mobilen kirjat


*****

Lukuvuoteni 2012 paras kirja Leena Lumissa

SUOLAMPI, SUON LEHTIEN HILJAISUUS...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Minerva 2011)

DOROGAJA ANJUTA!

Tämän kuvan nimi on Lumionni. Minä elän syksystä ja talvesta. Nyt oli niin valtava luumusato, että kun sen kaiken kaksin tuoreena syömme, oi ja voi;-) Kirsikoista teen likööriä.

Kerro J:lle, että R. piti Ikitiestä todella paljon. Voitko kuvitella, nyt minun pitää ostaa sille kirjalle jatko! R. haluaa sen jouluksi;-) Kirjoja tulee ikkunoista ja ovista, mutta tuo nyt vain pitää ostaa.

Teillä oli varmaan hurmaava matka. Meillä nyt vain R. reissaa, sillä en jätä enää suuriruhtinatar Olgaa ilman seuraani yön ylitse.

Koit suurta ystävällisyyttä Baikalilla, minä koin sitä Irlannissa. Irkut ovat ihan hulluina suomalaisiin. Mutta unessa olen Lara ja istun troikassa, lumi pöllyää, aisakellot kilkkaavat, koirat haukkuvat, olen onnellinen.

Jääkäämme odottamaan lunta...

Asuimme siis Galwayssa kaksi viikkoa ja innostuimme, kun rantabulevardilla oli pubi toisensa jälkeen, osassa vielä sahajauhot lattioilla ja elävää musiikkia, etenkin vanhaa jazzia. Yhtenä iltana meni myöhään ja olimme pimeässä ja sateessa palaamassa hotelliimme, kun huomasimme eksyneemme. Kuljimme siellä oudolla asuntoalueella ja yhtäkkiä päätin soittaa yhden talon ovikelloa. Rouva ja herra tulivat ovelle ja kun kuulivat, että olemme Suomesta ja eksyksissä tai eksyksissä ja Suomesta, herra pukeutui (oli jo myöhä) ja lähti kuskaamaan meitä hotellille! Rrrakastan Irlantia!

Kiva, että olet olemassa ja jaat harrastukseni menneeseen maailmaan!

Suuriruhtinatar Olga saa sinulta monta silitystä! Ai niin, kuvassa yllä R. ja Olga. kuvan nimi on Arktinen hurmos. Olga kuin ulvoisi lumiautuudelle...Mikä kaunotar, mikä punaturkki!

Tuo mainitsemasi kirja on vilahtanut jossain...Olisiko ollut joku lehti, joka siitä kirjoitti, mutta siitä on jo aikaa...Ruotsiksi en lue enää oikein mitään. On ollut pakko jättää se ja keskittyä pitämään englantia yllä ja kohentamaan saksaani. Kun R. jää pois liike-elämästä vuonna kirves ja kivi, toivon meistä tulevan Euroopan kiertolaisia.

♥♥♥

Tämän enempää en ole ollut Venäjällä. Perhe, joka asuu äitini lapsuuden kodissa, on tosi ystävällinen. Tosin äitikin on rampannut siellä jo yhdeksäntoista kertaa ja aina on mukana paljon tuliaisia. Kukaan ei lausu nimeäni niin kauniisti kuin perheen sotilashenkilö, eversti, joka viettää aikaa tuossa talossa vain kesäaikaan, muuten asuu Pietarissa. Hän kun sanoo 'Lena' siinä polvet hyytelöityvät;-) Englantilaisille olen valitettavasti 'Lina'. Vain ranskalaiset vetäisivät vertaa 'everstillemme'. Minä en osaa ymmärtää Venäjän ökyrikkaita. Mehän olemme Suomessa tottuneet, että pröystäily on rumaa. Jopa ylpeässä Satakunnassa osataan varoa ökyilyä.

♥♥♥

Arkea täälläkin eli olen siirtänyt 'lumiastereita' ihan sisääntuloon, sillä ne vain ovat niin hurmaavia. Rankkasade ajoi minut sisälle. Odotan kuulaita haravointipäiviä. Luen nyt hitaasti, kerrankin, ja nautin joka hetkestä: Vieraan lapsi. Rakastan olla Britanniassa ennen sotia ja sotien välisenä aikana.

Kirjoja on nyt niin paljon luettavana, että en tiedä, miten selviän. Kuka olisi uskonut...Joulunaikaan aioin ensin lukea kolme tiiliskiveä: Oatesin Putouksen, Shriverin Syntymäpäivän jälkeen sekä Irvingin Kaikki isäni hotellit, mutta nyt tuntuu siltä, että luenkin lukemattomat Shieldsit. Voitin nimittäin arvonnassa toisen, jota minulla ei ollut ja toinen tuli lahjana, jonka sain itse valita lehdeltä, jonka tilasin viikon kevennykseksi.

Oletko ollenkaan miettinyt, miten hauskan ja epätavanomaisen matkakirjan saisitte aikaan Venäjän kokemuksistanne? Varmaan teillä on loistavia kuvia etc.

Lapsesi en voi olla, mutta 'sisaresi' kyllä! Viime kirjamessuilla Helsingissä, Marja-Leena Virtanen oli kanssamme viettämässä iltaa hyvän ruoan ja viinin äärellä. Häneltä oli ilmestynyt loistava Karjala-romaani Kirjeitä kiven alle. Kun olin lukenut kirjan, soitin kyynelehtien ja tunnekuohussa hänelle heti. Oli kuin olisin soittanut tutulle...Siis sinä iltana pidin hänelle puheen ja luovutin yhden lahjan eli Leena Lumi -blogin Finlandian. Marja-Leena kiitti ja ilmoitti, että hän on tästä lähin 'sisareni'. Meillä on muutakin yhteistä kuin karjalaisuus ja nimi, joten kaikki vain tuntui niin hyvältä. Elämä on suuri seikkailu.

Kiitos! Itseasiassa minulla on vielä tutkimattomia Södergran-teoksia eli sekin, jossa kuvitus Schjerfbeckiltä, siinä saattaa olla tuo runo kokonaan. Kiitos paljon! Ruotsia tarvitsen niin harvoin nykyään, että se onkin vain Södergrania alkukielellä. Joskus sisustuslehtiä.

Puutarhani on ollut aika suosittu. Lehdissä ja jopa televisiossa. Ilonan seuraavassa sisustuskirjassa olen finaalissa lumipuutarhassani ja makaan lumessa peuhaamassa Merin Dinan ja meidän Olgan kanssa. Siinä on myös pieni teksti minulta. Kirjan nimi on Talven taikaa ja se ilmestyy just kohta.

Nyt päivän sulkeiset eli se mikä on pakko tehdä ennen kuin R. saapuu: Siivoan keittiön pöydältä aamiaisjutuja, sitä ennen tyhjennän pesukoneen ja sitten täytän sen taas. Miten hukkaan heitettyjä elämän tunteja, kun nekin voisi lukea tai kirjoittaa tai olla vaikka ostamassa vielä yhden pussin lisää muscareita...Onneksi tein niin paljon paprikabroileria pennepastalla, että ruokaa ei tänään tarvitse erikseen alkaa laittamaan. Tykkään kokata viikonlopun herkkuja ja vierasruokaa, mutta arkiruokia olen tehnyt elämäni kiintiön jo täyteen.

Kiitos ja kiva, että viihdyt. Tänään tulee vielä joutsenia sieltä, mistä olen kotoisin eli Porin puolesta. Eräs Ihanuus harrastaa siellä innokkaasti kuvausta ja hän on antanut minulle luvan kuviinsa. En meinaa enää ehtiä kuvata melkein ollenkaan.

♥♥♥

Mikä onkaan ihanampaa kuin joulun lapset! Minulla on ystävätär, jonka tytär syntyi jouluaattona. Meri syntyi 29.12. ja meidän hääpäivä on 23.12. ja tarina siihen, miksi se meni näin, on aika pitkä...ja kai romanttinenkin. Kaiken se kestää. Intohimokin voi kestää vaikka sateenkaaren tuolle puolen. Muistappa sitä Beatlesien laulua When I'm sixtyfour...Se on ihana!

Sinä olisit sitten ehkä pitänyt myös ranskasta...Kuuntelen mielelläni ranskalaista musiikkia ja olen täysin vapaa sille, koska en kuule 'sanomaa'. Pidän myös ranskalaisista elokuvista ja kirjoista. By the way: Tilasin tänään uuden Anna Ahmatovan elämänkerran. Ahmatova -fanina kiinnostaa takuulla sinua.

Minä rakastan C:tä. Tulee varmaan niistä vuosista, kun olimme muuttamassa R:n työn takia Decenzanoon ja aloitin useita italian kursseja - turhaan. Lumi on muuten latinalaisessa kulttuurissa suosittu naisen nimi. Minulle siitä tulee sukunimi. Osa postista tulee jo nimellä Leena Lumi ja perille on tullut.

Voitin ihanan sisustuskirjan saksalaisen blogin arvonnasta. Se on joulukirja! Sen kanssa saan kerrata saksaani. Vieraan lapsi edistyy hitaasti, sillä se olikin paljon enemmän muuta kuin mitä odotin. Siis tuotoksellisesti huono viikko.

Anjuta, tämä on todellakin jotain ihan hullua. Nyt multa on mennyt selkä, enkä saisi edes tässä istua...Otan kohta lihasrelaksantin ja sitten tuutulullaa. Just joo, otan just sitä merkkiä, jota suosittelit. Tunnen ihan oikeasti olevani kirjeesi Lenotshka-haamu! Lumikummitus! Ensin nauroin tuota haamua, sitten menin ihan hiljaseksi likaksi. Sitten lähetit vielä viimeisimmän viestisi ja senkin minä kestin, vaikka en ole ikinä, ikinä antanut kenenkään holhota minua. Olen aina ollut selviytyjä ja kukaan ei ole saanut yrittää hidastaa vauhtiani. Olen aina ollut ylitse virtaava joki. Tulvajoki. Kohta otan lääkkeeni ja alan sisäistää omaa haamuiluani.

Olen minä jotain sentään yrittänyt. Päätin, että tänä vuonna en lue enempää kuin sata kirjaa. Katso vaikka Leena Lumin Luetut 2012...nyt voin jo jarrutella. Ehkä minun pitäisikin lukea vain kirja viikossa. Sehän kuulostaa ihan lomalta. Paratiisilta.

Anjuta, ihan oikeasti, sinä saatoit nyt estää suurtulvan, joten ansaitset siitä kaikki yötaivaan tähdet ja paljon aikaa katsella niiden tuiketta. Mikä onkaan kauniimpaa kuin lukea tähtiin kirjoitettua.

Nyt on kaunis syksy, värien fiesta, sitten saapuu kaunis melankolia, josta pelastumme sinä päivänä, kun tunnemme lumen tuoksun...

sinun lumihaamusi
Lenotshka

DOROGAJA LENOTSHKA!

Onnittelut puolen miljoonan kävijän johdosta!!!

Ihanaa kun tulee syksy. Kesäkuumalla lamassa ollut henki yrittää taas heräillä. Nyt kun ei ole uutta kirjoitustyötä vireillä, ajattelin omistautua tulevana talvena venäläisten klassikoiden kertaamiselle, alkukielellä.

Oleskeltiin J:n kanssa alkukesästä viikon verran Baikalin mailla. Voi maisemien kauneutta, voi ihmisten lämpöä ja ystävällisyyttä.

Nyt jäämme siis odottelemaan ensiLUNTA. Se, ensi lumen tapahtuma - kuten Helvi Hämäläinen sanoo -tuntuu yhä edelleen yhtä riemuisalta, samalla äärettömän rauhalliselta.

♥♥♥

Minunkin on nyt pakko irkuista jotakin kertoa: vuonna jotakin olin Dublinissa, asuin viitisen kilometriä kaupungin keskustasta, joten otin taksin ravintola PRAVDAAN (sic), jossa minulla oli treffit silloin Dublinissa asuvan tyttäreni kanssa. Tuli vanhahko taksinkuljettaja ison auton kanssa, hinta sovittiin jo hotellista lähtiessä, ja kun hän huomasi, että olin kiinnostunut kaikesta näkemästäni, hän kuljetti minua samalla hinnalla ympäri kaupunkia ja kertoili taloista ja nähtävyyksistä ja historiasta. Tosin minun oli hieman vaikea välillä ymmärtää kieltä...Se oli hieno ekskursio, ja sitten kun päästiin Pravdan luo, hän halauksen kera antoi hyvän neuvon: "Don't drink too much; we Irish never do." Arvaat, että naurettiin.

Kiva, Leena-Lara, oikein kiva, että olet olemassa.

Suotko minulle sen kunnian, että silität suuriruhtinatar Olgaa minun puolestani?

♥♥♥

En tiedä, oletko tai miten paljon oleskellut Venäjällä, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, ettei mikään muu maa (tietenkin niistä, joihin olen tutustunut) muistuta Irlantia niin paljon kuin mun rakas ryssänmaai. Tarkoitan tietenkin tavallisia, aivan ihania ja lämpöisiä venäläisiä, ns. uusrikkaat suksikoot sinne kuuluisaan maailman suurimpaan suksivarastoon! Eihän ne jumaliste, vaivaudu pysähtymään liftaavan ihmisen kohdalle, vaan pyyhältäväät Hummereillaan ylpeästi ohi, tarvinneeko mainita, että huomattavaa ylinopeutta. Vaan annas olla, kun sattuu sellainen sielläkin harvinaisuus kuin vanha vaatimaton Lada, niin johan pysähtyy ja tarjoaa kyydin. Maksuko? Ei puhettakaan, vaan "täytyyhän ihmistä auttaa". Vielä sellaisen erittäin kuvaavan tarinan kerron, että kymmenisen tai jotakin vuotta sitten lähdimme viikoksi Uglitshiin, joka on kiehtova vanha (perustettu 937) kaupunki Volgan varrella. Ja vielä omalla autolla, mikä on sitten jo toinen tarina. Tarkoittaa sydän-Venäjän teitä ja paikallisten neuvoja tietä kysyttäessä...No, Uglitshissa meille oli varattu koko viikoksi asunto erään tuttavamme kautta. Kolmehuoneisen asunnon omistajat, joita emme olleet kuunapäivinä tavanneet, jättivät kotinsa meidän käyttöömme koko ajaksi, menivät itse Babushkan kesämökille, kävivät vain silloin tällöin tarkistamassa, että jääkaapissa on meitä varten tarpeeksi ruokaa. Korvauksena, ja ainoana, toivoivat, että kastelisimme joskus heidän kukkiaan. Rahallisen korvauksen tarjoaminen olisi ollut loukkaus.

Voi Leena, kyllä maailma on niin täynnä ihania ihmisiä; ja sotia piti ja pitää ja kaiketi tulee pitämän!?!

....muistan vielä, kun saatiin puhelinsoitto tuosta palkinnosta: oltiin palaamassa Pietarista, bussi oli pysähtynyt Viipurin torille, ja minä kun en moisista paikoista juurikaan tykkää, olin jäänyt istuskelemaan ja lueskelemaan paikalleni. No sitten se soitto tuli ja tieto. Juoksin ulos autosta kertomaan J:lle. Ja se osti koko bussille neuvostoshampanjaa. Tähän minä sanon, että harasho!

Lenotshka, sielunsisareni!

Oi!oi!oi! millainen piha Lumiperheellä onkaan! Eipä ole moista ennen silmiini sattunut - enkä voi todellakaan kuvitella sinne lehtipuhallinta, piru periköön koko vehkeen. Tulin juuri syksyisestä metsästä sielu täynnä kauneusnäkyä, ja avattuani koneeni sain sukeltaa syyspuutarhaanne. Tästä riittää hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Valkjärvi - Viipuri -tarinasi valokuvineen oli aivan ihastuttava. Baabushkat, nuo vahvat, uljaat naiset, ovat aina maansa pystyssä pitäneet miesten mieluumminkin filosofoidessa Venäjän messiaanisesta tehtävästä kuin paikkaamassa seinälautoja tai korjaamassa repsottavia ovia.

Viipurin toriinkin minulla liittyy suloisia muistoja, vaikka harvoin olen siellä poikennutkin. Erään kerran J. päätti ostaa sieltä kellon ja hänen sitä valitessaan minä jutustelin kauppiaan, nuorehkon miehen, kanssa. No, J. löysi ja osti kellonsa, ja minulle kauppias ojensi pakkauksessaan olevan siron rannekellon, kun 'oli niin mukava jutella kanssanne.' Siis noin vain, hyvästä sydämestä, lahjaksi. Tiedätkö, Leena, jos neuvosi mukaan kirjoittaisin kirjan kokemuksistani NL:ssa ja Venäjällä käynneistäni, niin ei sitä kukaan uskoisi. Minulla ei nimittäin ole ensimmäistäkään ikävää kokemusta, torakoitakaan kun en pahemmin hätkähdä...En tietenkään väitä, että tullissa jonottaminen olisi kovin mieltäylentävää, tai liikenneruuhkassa kulkeminen tai juuttuminen jonnekin sydän-Venäjän maantielle, tai tai tai - mutta moisten seikkojen yli ja läpi pääsee kunnon matkanaisen asenteella.

Kuinka ollakaan, Edith S. on yksi minunkin lempirunoilijoistani. Hyllyssäni on joskus teini-ikäisenä saamani "Samlade dikter", jonka sivut olivat vielä aukileikkaamattomat. Dagen svallnar mot kvällen...Toinen hyvin läheinen runoilija on Anna Ahmatova. - Ja kirjoista kun tuli puhe: Olen kerrassaan hurmaantunut Andrëi Makinen teoksiin, olen ihmetellyt, miten hän pystyy kirjoittamaan niin helmenhohtavan kauniisti rujoistakin asioista.

Mitä tästä maailmasta tulisi, ellei olisi kirjoja, kysyn vaan.

Eläkäämme syvällä syksyn väri-ilossa ja sen haalistuttua lempeän alakuloisessa talvea odottavassa rauhassa!

Kuinka ollakaan, olin lukenut Makinen "Kosketukset" muutamaa päivää ennen kuin kirjoitin sinulle. Ja lumoutunut. Tekstin kauneudesta olen samaa mieltä kanssasi, se on ylittämätöntä ja Annikki Sunilla tuntui myös olleen taikakynä. Yhtä lukuun ottamatta olen lukenut kaikki Andrëi-pojan teokset, ja odotan vain lisää. Kuule, kun en tiedä, onko sinulla Södergranin Dagen Svallnar...kokonaisuudessaan, otanpa itselleni vapauden kirjoittaa sen tähän.

Dagen svallnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna,
ditt tunga huvud mot mitt bröst.

Du kastade din kärleks ros
i mitt vita sköte -
jag håller fast i mina heta händer
din kärleks röda ros som vissnar snart...
O du härskade med kalla ögon,
jag tar emot den krona du räcker mig,
som böjer ned mitt huvud mot mitt hjärta...

Jag såg min herre för första gången i dag,
darrande kände jag genast igen honom.
Ny känner jag ren hans tunga hand på mitt lätta arm...
Var är mitt klingande jungfruskratt,
min kvinnofrihet med högburet huvud?
Ny känner jag ren hans fasta grepp om min skälvande kropp,
nu hör jag verklighetens hårda klang
mot mina sköra, sköra drömmar.

Du sökte en blomma
och fann en frukt.
Du sökte en källa
och fann ett hav.
Du sökte en kvinna
och fann en själ -
du är besviken.

Oi Sinua, Lumi-, syys- ja JOULUnainen!!!

Enpä suotta ajatellut, että näinkin lyhyen ja pelkästään kirje- ei vaan sähköpostituttavuuden kautta löytyy kerrassaan sukulaissielu, sieluni sisar. Todistakoon siitä myös se, että meidänkin perheessä on yksi, joka alkaa hyräillä joululauluja jo elokuussa. Arvaa kuka?

Ja järjestys on aina sama: ensin hyräilen varmistuttuani, ettei perheen musikaalinen jäsen ole paikalla "Maa on niin kaunis" ja sitten tulee "Sylvian joululaulu" ja sitten "En etsi valtaa, loistoa"...ja niin edelleen. Se toinen tässä perheessä - lapsethan ovat jo lentäneet maailmalle - ei ole ollenkaan joulun ystävä. Voitko kuvitella, että siitä huolimatta nostimme 12.6.2012 Baikalilla tapaamispäivämme 36-vuotismaljan. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää...

Siis minäkin kannan joulua sydämessäni koko vuoden.

♥♥♥

Englantia on ollut pakko harjoittaa aika paljon, koska molemmat tyttäremme ovat asuneet jo vuosikausia Englannissa. Kummatkin vävypojat ovat brittejä eivätkä tietenkään ole kauhean innostuneita oppimaan näin vaikeaa kieltä. Tosin D:n, L:n puolison, lempisana suomeksi on VALTIONRAUTATIET. Mutta hänenkin intonsa oppia kieltä taisi loppua viimeistään siihen, kun koetin opettaa häntä sanomaan nopeasti "yksikseskös yskiskelet, itsekseskös itkeskelet".

Ainoa kieli, jota puhun kunnolla, joskus jopa paremmin kuin suomea, on venäjä. Parhaat kirjeeni olen varmaankin kirjoittanut ko. kielellä, koska sillä voi ilmaista niin hirrrmuisen paljon enemmän. Lempeä, hellä kieli - kuulen oikein korvissani, miten kunnianarvoisa eversti sanoi sinulle 'Leena' - L:n jälkeen pieni liudennus, a vot!

Kerron sitten joskus, mikä sai minut opiskelemaan venäjää (ihan hupsu juttu), mutta nyt etiäppäin ihmettelemään naista, joka tämän viestin vastaanottaa. Kun tuntuu, että sillä naisella on vuorokaudessa 48 tuntia. Ja että se osaa kaiken, kirjoittamisesta gourmet-ruokien laittoon, lukemisen tajuamisesta puutarhanhoitoon...Haamuko sinä olet, Lenotshka? Ja että ehdit vastata kaikille blogiystävillesi ja sitten vielä niille, jotka eivät ole blogiyhteydessä, ja niin kauniisti kaikille...Sitä joskus vain tulee ihan sanattomaksi. Ja onnelliseksi, että maailmassa on sellaisia kuin sinä.

Fiat - jaa, en kyllä tiedäkään, mitä lumi on latinaksi, ja loppujen lopuksi 'tulkoon lumi' on äänteellisesti hyvin kaunis, eikö? U on aina ollut lempikonsonanttini, siinä on tähtitaivaan sinistä väriä. Toisena tulee A, joka on kaunis siitä huolimatta, että se on maidonvalkoinen.

Riemastun aina, kun näen, että sinulta on tullut postia!

"Yksin kuljen autiolla tiellä,
joka läpi sumun hohtelee.
Yö on tyyni. Aro kuuntelee,
kun tähti tähden
kanssa puhelee."

tervehtien ystäväsi lumessa
Anjuta

PS. Rakas rouva (vanhempi tyttäreni aloitti parivuotiaana aamunsa pujottamalla pikkukätösensä pinnasängyn pinnojen välistä silittämään minun poskeani ja pieni hento ääni sanoi: "Hyvää huomenta, lakas louva)...

Niinpä, rakas rouva. Ehkäpä se viimeiSIN, viestini oli sinulle tahaton varoitus. Ei sitä ihminen saa tuolla tavalla. Joskus on osattava vain kulkea tähtien valossa ja annettava hiljaisuuden puhua. Ääneti, niin kuin sillä on tapana tehdä. Maata yöllisessä hangessa selällään, rakas suuriruhtinatar Olga vieressä - hän joskus tönäisee sinua lempeästi kuonollaan ja sinä silität hänen aristokraattista selkäänsä - ja ihan hiljaa putoilee lumitimantteja...

Täytyy kyllä ihan rehellisesti myöntää, että on paljon helpompi antaa neuvoja kuin noudattaa niitä. Milloin hemmetissä olen itse maannut lumihangessa selälläni katsellen yön tähtiä?

♥♥♥

Jäin sen vinkkisi jälkeen muistelemaan opiskeluaikaa Kievissä, niitä erikielisiä ja erivärisiä ihmisiä, niitä huimia ruokalajeja, joita meille valmisti muiden muassa Ahmed. Ahmed on jäänyt mieleen siitäkin syystä, että hän käveleskeli hyräillen pitkin opiskelija-asutnolan käytäviä silkkiviitan liepeet liehuen, jalassa kullanväirset kippurakärkiset tossut, ja mokkakahvia hän tarjosi huoneessaan, joka oli hyvin pieni kuten meillä kaikilla, mutta hän....Ajattele, mikä idiootti olin, kun hävitin kaikki päiväkirjat siltä ajalta!

Jatkan itseni ylistämistä sitten seuraavassa kirjeessäni...

Lumikka, koetahan, yritä edes levätä hipuhiukkasen. Jooko.