Kun kuulaat iltapäivät...

Kun kuulaat iltapäivät
Pudottelivat syksyllä
Rapistuneita minuutteja
Nyt, nyt, nyt
Ja lopulta kun puu
Oli aivan alaston
Pelkkää ääriviivaa -
Niin minun sanani, hellät huokaukseni
Varisivat sinun syliisi
Punaisina ja keltaisina lehtinä
Ja olin luonasi, yön sammalissa
Kun kaikki minuutit olivat menneet

- Kirsti Simonsuuri -
Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin (Tammi 2000)
kuva Iines

Ledien tunnelmissa, miettimistä jaksamisesta ja viikonloppua kohti...

Vaikka pelakuut kukkivat täysillä oli eilen käytävä hankkimassa callunat, sillä kohta niitä ei enää saa. Samalla reissulla näin tämän led-pallovalosarjan, josta näki heti, että se halusi tulla yhdelle meidän Ikean hyllyistämme.

Huolimatta siitä, että olen syksyllä ehdottomasti vahvimmillani, enemmän minä, on viime aikoina alkanut melkein seitsemän vuoden bloggaaminen tuntua. Ensimmäinen vuosi, kun olen lukenut kirjoja jaksamatta/ehtimättä niistä kirjoittaa. Olen joutunut miettimään omaa jaksamistani, sillä totuushan on, että teen tavalla tai toisella blogiin liittyviä juttuja 24/7. Ystäväni vähän järkyttyi, kun kuuli, että lauantain saunan, leffaillan ja herkkujen jälkeen, vielä luen aamutunneille tai pahimmassa tapauksessa kirjoitan viikolla lukemastani kirjasta tekstiä, jonka sitten ajastan. Tähän ei voi muuta todeta, kuin että 'omapahan on valintani'. Siksi myös prosessoin tämän ihan itse ja odotan jotain valaistumista myös tulevalta viikkojen lomaltamme: Nyt aion todella matkalla miettiä, mitä haluan jatkossa tehdä. Juttu bloggaaja Aino Rouhiaisesta on niin totta ja miten hyvä, että hän sanoo niin kuin asiat ovat.

Bloggaamisessa on kuitenkin paljon innoittavia tekijöitä, mutta on tulut mieleen, että yleensä oma projektiaikani on viisi vuotta ja nyt kolkutellaan jo lujaa seitsemättä vuotta. Olisi niin kiva nähdä uusi kohde, uusi huippu, jota kohden alkaa suunnistaa...Katsotaan mitä prosessointi ja seuraavat kuukaudet tuovat mukanaan. Uskon, että syksy, sen raikas, kaivattu pimeys kirkastaa meidät kaikki itsellemme.

Viikon ihanin päivä on huomenna eli mitä elämä olisikaan ilman lauantaita. Olen leiponut omenapiirakan ja taidan tehdä nyt toisen, sillä se on todellista sesonkiherkkua. Huomenna leffaa, homejuustoja&co. Sunnuntaina alkavat toisen tuotantokauden jaksot brittisarjasta

Broadchurch, josta kirjoitin innostuneena viime vuonna näin  Kakkoskausi alkaa tulevana sunnuntaina MTV3 klo 21. Mikä harmi nuo mainokset. Ensimmäisen tuotankauden saimme nuoriltamme joululahjaksi netistä tilattuna, joten senkun vain nautimme tunteja brittiläisestä laadusta.

Sataa, tuulee, raikastaa...uskon, että syksy kirkastaa meidät itsellemme.

Love
Leena Lumi

So Close

Antti Tuomainen: Kaivos

Hän oli säilyttänyt kuvaa kaikki nämä vuodet. Se oli repaleinen ja haalistunut ja kulunut reunoiltaan pehmeäksi.

Kuvassa nuori perhe söi jäätelöä Seurasaaren sillan pielessä. Kuuma kesäpäivä, juuri maalatut sillan valkoiset kaiteet, värikkäät – 1980-luku oli murhaa myös muodille – kesävaatteet, sortsit ja T-paidat, vuoden ikäinen poikalapsi rattaissa isän ja äidin välissä: perhe, joka näyttää nuorelta ja onnelliselta.

Päivä, jolloin kuva otettiin: Hänen elämänsä parhaimpia päiviä.

Päivä, jolloin hän joutui luopumaan kuvan ihmisistä: hänen elämänsä päivistä pahin.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015) on paras kotimainen jännityskirja, jonka olen lukenut ikinä! Aloitin hyvin epäillen, sillä jo se, että kirja liikkuu jossain nikkelissä, lyijyssä ja kullassa, kaivoksessa ja sen ympäristövaikutuksissa, on minulle trillerinä yhtä kartettava aihe kuin huumemaailmaan sijoittuvat tarinat: Luen ja välitän niistä livesti, en nauti lukea niitä yökirjoinani. Niinpä vain kirjailija Tuomaisessa ’se jokin’ ja olen ihan myyty. Millä ihmeellä tämä mies kirjoittaa kuin runoa, sen olematta runoa. Enkä voi tässä käyttää sanaa runoproosa, ei ja ei. Kaivos vain on niin vetävä, että voin tarjota tätä reissukirjaksi Lumimiehelle Herman Kochin Naapurin ohella. Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä:

Lumisateen ensimmäinen hetki oli joka kerta yhtä ihmeellinen asia: yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla jotakin ja kohta maailma oli valkoinen.

Tai:

Luminen yö oli kuin hyvä uni, pehmeä ja upottava.

Luminen kirja, jossa toimittaja Janne Vuori tammikuun kylminä päivinä tarpoo Pohjois-Suomessa sijaitsevalla nikkelikaivoksella ollen samalla vajoamassa elämänsä suurimpaan kinokseen, sillä avioliitto Pauliinan kanssa korisee henkitoreissaan parivuotiaasta Ellasta huolimatta ja kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut isä palaa niin hänen kuin hänen äitinsä Leenan elämään. Samoina lumisina viikkoina kuolee myös paljon kaivoksen toimintaan liittyneitä ihmisiä, mutta mikään ei ole sitä, miltä Jannesta aluksi näyttää. Ja isä Emil taas:

Aika kuroutui umpeen ja aika repesi railoksi. Oli entistä vaikeampaa hyväksyä, että hän oli ollut omasta päätöksestään poissa melkein koko sen ajan, jonka poika oli maan päällä elänyt ja että pojan koko elämä oli hänelle tuntematonta. Ei ollut mitään tuolta ajalta, mitä he olisivat yhdessä kokeneet, yhtäkään muistoa.

Kuitenkin:

Samassa oli selvää, kristallinkirkasta, mikä hän oli ja mikä oli hänen roolinsa tässä ja nyt ja samalla aina.

Kaivos on trilleri, joka laajenee kuin aurattu lumitie sekä isä-poika –kirjaksi että avioliittoromaaniksi. Kirjan murhatkin kuin todetaan, niillä ei mässäillä, joten voin suositella tätä jännitysromaania myös heille, jotka eivät ole kaltaisiani jännityksen ahmijoita. Toisalta taas kirjan loppu...tunnen miten John Irvingin Marion ja Eddie kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen palaavat muisti-iholleni: Ne kaikki vuosikymmenet välissä ja sitten...oih!

Antti Tuomaisen Kaivos on yhtä ihmeellisen uniikki kuin on yksi lumihiutale.

...tuossa Leena istui, viehättävänä ja viisaana, tässä samassa ravintolassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, samassa pöydässä. Emil ei muistanut mitä viiniä he olivat silloin juoneet. Tänään pöydällä oli pullo tummaa, tuoksuvaa chileläistä punaviiniä, ja pöydän toisella puolella nainen, jonka ennen epävarmat, nuoret kädet pitivät nyt lasia varmoin, levollisin sormin.

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kaisa Reetta  Annika/Rakkaudesta kirjoihin.   Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kirsin kirjanurkka

*'***

Dekkarit Leena Lumissa

Linn Ullmann: Ennen unta

Saanen esitellä Arvidin ja Torildin: kaksi onnettoman raivokasta ihmistä, jotka ihmettelevät, miksi menivät naimisiin kaksikymmentä vuotta sitten heti lukion jälkeen, miksi he jatkoivat avioliittoaan sen jälkeen kun Arvid rakastui Karoline-nimiseen tyttöön kuusitoista vuotta sitten ja miksi he ovat naimisissa yhä tänäkin päivänä, kun kaikki, mikä on jäljellä, on selvää vihaa, selvää pelkoa, selvää halveksuntaa, selvää epätoivoa.

Linn Ullmanin esikoisteos Ennen unta (Før du sovner, WSOY 1999, suomennos Tarja Teva) saapui luokseni lahjana lukijaltani: Kiitos Sanna! Lienee kiveen hakattu, että ennen helvetti jäätyy kuin minä jätän lukematta  Ullmanin kirjoja, mutta myönnän, että hänen esikoisensa vaati paljon tunteja yksin aurinkoisella terassilla sulattelemassa. Hetken mietin, että en kirjoita tästä mitään, tämä on ’mun ikioma salaisuus, että tästäkin pidän’, vaikka kirja sattui kuin joku menetys tai sairaus sekä myös ärsytti. Olen rauhoittunut. Hiukan. Pääsin ajatuksesta, että Ullmann on panostanut esikoiseensa sietämättömän runsaasti ’kikkailua’ saadakseen huomiota. Ensivaikutelma on huomionhakuisuus. Kuin rasittava lapsi joka hakee väkisin huomiota, kun se ei hänelle muuten lankea. Päivät kirkastivat Ennen unta minulle, sukukuvat eheytyivät.  Asiaa auttoi ajan lisäksi Ullmanin loistava loppuratkaisu, joka väistämättä kaartui kohti...ja olen äärettömän iloinen, että saan omistaa tämän kirjan, joka alkaa yhdellä eniten rakastamistani Rilken runoista, nyt ei edesmenneen ystäväni Eve Rehnin (ent.Kuismin) suomentamana, vaan Anna-Maija Raittilan.

Ennen unta on hyvin ärsyttävän, nuoren Karin Blomin kertomus sekä itsestään että omasta perheestään. Karin kuin maalaa perhekuvan, jossa hän painottaa asioita mielensä mukaan, kertoo siekailematta sisarestaan Juliesta mitä mieleen tulee, saa hänen häissään päähänsä valita, että vie sänkyyn kenet huvittaa ja  myös vastaanpyristelevät ja varatut herrat, ivailee toisten avioliittoja, käyttäytyy miten huvittaa, tämä Karinimme, joka ei kauneudessa vedä vertoja sisarelleen Julielle, mutta mikä pahinta, hänen äitinsä Anni on vastustamattomin nainen, mitä on koskaan nähty, hänestä Zlatko Dragovic sanoi tummalla äänellään englanniksi murtaen: ”Your mother in that light, can you see. Look at your mother. Karin! Julie! Look at your mother! Her eyes, my good, her eyes. Have you ever seen such eyes?” Annikin oli sitä mieltä, että hän oli niin uskomaton, että ei ollut melkein tosikaan. No, hirveän ihana perhe, sillä Karin uhkaili lapsena tappaa äitinsä koiran, sanoi jo tehneensä sen, ja sai Annin niin suunniltaan, että tämä kuiskasi:

Karin, rakastan sinua, koska olen äitisi, mutta en pidä sinusta mitenkään erityisemmin.

Siitä hetkestä Karin oppii selviytymisen keinon ja se on valehtelu. Hänestä tulee mitä taitavin valehtelija, joten voimme vain miettiä, onko mikään totta mitä hän kertoo. Epäluotettavin kertoja ikinä. Epämiellyttävin lapsi ikinä, joka kasvaa kirjan myötä ja perheestään epävakaasti välähdyksiä, sirpaleita tarjoten suhteellisen ehjäksi aikuiseksi. Kirjan alku ja loppu ovat hänen aikuisuutensa sinetti ja siinä Ullmann teki hienon yllätysvedon!

Karinilla on kuitenkin jotain, mitä ei ole Annilla eikä Juliella, hän osaa laulaa. Kun hän laulaa, hän kuin loitsee kenet ikinä haluaa, hän saa mitä haluaa laulullaan. Karin myös kuuntelee, kun Julie kertoo avioliittonsa vaikeuksista ja miten vaikeaa on, kun on lapsi, Sander, kun Julie vain haluaisi nukkua ja

en voi, en tiedä miten, anna minun olla. Joka aamu, ja ajattelen kaikkea mitä voin sanoa jotta säästyisin nousemiselta. Jotta ei tarvitsisi tehdä aamiaista. ei saattaa Sanderia päiväkotiin, mennä töihin, kohdata ihmisiä.

Ennen unta piirtää perhekuvan joka liikkuu kolmekymmentäluvun New Yorkista yhdeksänkymmentäluvun Osloon.  Jo perhekuva New Yorkista on outo: Siinä legendaarinen Rikard Blom ja häen kaksi naistaan, vaimo June ja sitten vielä Junen sisko Selma ja heidän edessään kaksi pikkutyttöä Anni ja Else. Naiset ovat päärooleissa, mutta miehiä tulee ja menee. Ihmisiä katoaa. Annin mieskin, hänen tyttöjensä isä lähtee, mutta ihan likelle vain, kymennen vuotta on hänelle tarpeeksi. Lohduttomuus voisi vallata sukukudelman, sillä liian moni kulkee kohti yksinäisyyttä, mutta Linnin piikikäs kynä on esikoisessa niin terävä, että suvun monet hulluudet ja etenkin ikivanha, ilkeä, tupakoiva, riitelevä Selma-täti pyyhkivät rätillä surumieltä!

Miten minusta tuli Linn Ullmannin lukija, alkoi ehdottomasti kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras kirja.  Silloinkin koin lukevani aivoliittoromaania, kuten nytkin, mutta kirjoitin näin:

Myönnän kyynelehtineeni kirjaa lukiessa. Jokin satutti. Ehkä roson kauneus. Olen herkkänä avioliittoromaaneille ja sitäkin tässä on. Kuitenkin kirjan ja ehkä lukijankin juhlakalu on seitsemänkymmentäviisivuotiasjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka iästään huolimatta on upea ilmestys.

Siis mehiläiskuningatar Jenny, joka oli äitinä yhtä kyseenalainen kuin Ennen unta tarinan Anni! 

Kun olen luonasi on myös avioliittoromaani, jossa lukija saa seurata Stellan ja Martinin syväjäädytettyä avioliittoa ja joutuu kuulemaan sen kumisevaa tyhjyyttä. Kirja on putoamisten kirja ja jo kirja-arviooni kirjoitin, että

Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmanin esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni.

Myöhemmin tulikin sitten ennemmin...Ullmanin tyylissä on jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan, töytäistä lukija mahdollisuuteen, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’

No, tässä sitä ollaan: En voinut vastustaa taaskaan Ullmanin houkutusta, vaikka en selviäsi hänestä ollenkaan ellei hän joka kerta kehräisi verkkoonsa jotain kaunista ja julman kyynisessä Kun olen luonasi teoksessa se oli: Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.

Nyt kun kolme Ullmanin teosta on luettu, on suosikkini edelleen Aarteemme kallis, joka sai minut kirjoittamaan näinkin:

Linn on kirjoittajana lahjakkuus, jolla jännittävä, suorastaan trillerimäinen juoni kietoutu sumun sanoihin. Tämäkin teos on sekä proosaa, trilleriä että runoa. Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin jo kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’Air du Temps. Ja on joulukuu.

Ennen unta tarinan mehikäiskuningatar haluaa olla Anni, mutta kukapa tietää, Selman kauneudesta ja viettelevyydestä elää suorastaan legenda, joka on yhtä vahva kuin oli hänen kiukkunsa. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän oli raivopäinen, hapan ja vaativa. Hän haukkui mielestään tyhmän kirjakauppiaan, yhden Norjan suurimman lehden päätoimittajan, hän haukkui hallituksen korkea-arvoisen jäsenen sekä haukkui koko suvun soittamalla kaikille vuoronperään keskellä yötä. Omissa hautajaisissaankan hän ei voi vaieta, vaan tuuppii Karinia kipeästi kylkeen ja valittaa ettei Rikard ollutkaan häntä vastassa tuonpuoleisessa kaiken lupaava hymy huulillaan. Ja kun pappi rukoilee, Karin tuntee äkkiä kiihkeiden nuorten huulien kuiskaavan korvaansa:

Arvaa mitä Rikard sanoi minulle kerran kun makasimme vierekkäin vuoteella? Hän sanoi: Kun makaan vartaloasi vasten niin kuin nyt, ennen unta, silloin olen kotona.


*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin -haasteeseen

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Hämä – hämä häkki....

Irja tunsi, kuinka rakkaus suorastaan pakahdutti hänen rintaansa. Rakkaus tähän täydelliseen, ihanaan lapseen. Ja hiukkasen myös ylpeys. Mutta ei, niin ei saanut tuntea, eikä ainakaan näyttää kenellekään. Rakkauden kanssa piti olla niin kauhean varovainen. Hän oli oppinut sen omassa elämässään liiankin selvästi. Kun omat veljet kaatuivat sodassa, ja äiti ja isä muuttuivat ihan puhumattomiksi, Irja oppi ymmärtämään, että rakkauden kanssa tuli olla tarkka. Ja kun sitten Aimon, miehen, molemmat siskot kuolivat keuhkotautiin liian nuorina, ja kahden vuoden kuluttua Aimon äiti – ihmiset sanoivat, että hänen sydämensä murtui – niin taas hän joutui sen huomaamaan. Jos ei rakastanut, niin silloin ei koskenut läheskään niin paljon. Rakkauteen ja siitä aiheutuvaan suruun voi kuolla. Piti varoa.

Aurinko armas...

Eilen postissa saapui Pirkko Jurvelinin vaikuttavakantinen kirja Lapseni kuin nukke (Kustannus Ves-Line 2015). Päätin heti, että Jari Ervastin suunnittelema kansi lähtee marraskuussa mukaan Valitse Vuoden Kaunein Kirjan Kansi –kisaan. Illalla tartuin kirjaan, joka oli minulla kesken, mutta äkkiä otin uudelleen käteeni Lapseni kuin nukke ja luin ensimmäisen sivun, joka alkoi näin:"Lapsi oli kaunis kuin nukke. Ei, ei, vielä paljon kauniimpi. Vitivalkoiset, luonnostaan taipuvaiset hiukset kehystivät...”  Kylmänväreet raapivat sisintäni ja hyppäsin pimeään.

Sandelinin perhe on kuin kaunis mustavalkoinen perhekuva ’50 luvulta: Äiti Irja, isä Aimo ja lapset...Keskiluokkainen, lapsirakas opettajapariskunta ja heidän hyväkäytöksiset, menestyvät lapsensa. Kun uskaltaa kurkistaa kuvan taakse, alkaa sattua, sillä kuten yleensäkin kauniit kuvat, mikään ei ole sitä, miltä se kuvassa näyttää, on vain kipeää. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, sillä sota on jättänyt jälkensä ja suuret ikäluokat saavat syntyä kuin elämän voittamisen hyökynä. Syntyy kolme poikaa, joista kaksi kuolee, Viljo jää henkiin, mutta hänkin saa sairauden jälkiseurauksena epilepsian. Se on asia, jota äiti Irja häpeää, vaikka häpeääkin häpeämistään. Viljosta ei koskaan tule perheen huomionsaajaa, vaan hän elää katveessa musiikillisesti lahjakkaana, syrjästäseuraajalapsena, joka viettää melkein kaiken aikansa lähellä asuvan ukkinsa luona kutsuen tätä isäksi. Viljosta ei oikein tule harmia ukin kuoltuakaan, sillä hän asuu kotona, käy kauppaopiston, saa töitä, mutta...Sen sijaan sitten syntyvät tytöt Kerttu ja vuoden päästä Elina, joista kuopus vie äidin huomion kaikellaan. Elina on kuin äidin aurinko, kuu ja tähdet, jonka lahjakkuus purkautuu esiin jo kolmevuotiaana, jolloin kultatukka laulaa radiossa Hämä – hämä häkkiä ja jo muutaman vuoden päästä esiintyy televisiossa telinevoimistelijana! Kerttu on perheen älykkö, mutta hän ei hohda ja loista kuin kirkkain liekki Elina. Kertulla ei ole kuitenkaan mitään hätää, sillä Kertusta tulee isän tyttö. Hänessä kumuloituu kirkkaana myytti isän tyttöjen vahvuudesta ja pärjäämisestä, sillä isän ihailu herättää hänessä rohkeasti itseensä uskovan nuoren naisen, joka saa paljon ystäviä, matkustaa oppilasvaihtoon Saksaan, tietää jo varhain valmistuvansa opettajaksi, löytää elämänkumppaninsa ja saa kolme tytärtä Päivin, Pilvin ja Ellan. Kaikki olisi voinut olla niin hyvin, mutta...

Lapseni kuin nukke on tarina, jonka oli tultava kerrotuksi. Pirkko Jurvelin kirjoittaa rankasta aiheesta eli anoreksiasta, mutta ei oihkien, ei voihkien, vaan tyyli on kuin Heinrich Bölliä eli toteava. Se etäännyttää kipua – tai sitten se moninkertaistaa sen, sillä lakonisen tyylin vahvuus on kuin se olisi oikeudessa todistettu: Se on tosi! Kirjan kertojat ovat äiti Irja, vanhempi sisko Kerttu ja lopulta myös Kertun tytär Päivi. Äiti on liian liki Elinaa. Kerttu asuu jo omillaan ja näkee paremmin. Hän ihmettelee, kun 17-vuotias sisko vietää juhannusta äidin kanssa mökillä, hän ihmettelee äidin rakentamaa suojamuuria, hän kauhistuu Elinan kuihtunutta olemusta. Kerttu yrittää puuttua asioihin, mutta äiti tulee aina väliin suhistamalla Kertun olemaan nätisti, ’ettei Elina vain suutu’. Irja myös selittelee Elinan tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, väistelyä ja valehtelua. Sisimmässään hämmentynyt Irja ihmettelee, miten tässä näin kävi. Kerttu menestyy ja hänellä on ystäviä, perhe, matkoja. Elina asuu kotona, hänellä ei ole ystäviä, hän vain laihtuu, mutta opiskelee kyllä pakonomaien kunnianhimoisesti ja saa lopulta tuntiopettajan paikan yliopistolta. Kertun mielestä taas liian helppo ratkaisu jäädä tuttuihin nurkkiin, jättää auskultoimatta, jäädä kuin odottamaan viimeistä kohtalon iskua:

Sitten tuli tilanne, jota olin ennakoinut siskolleni jo vuosikymmeniä aikaisemmin: yliopistolta alettiin vähentää työpaikkoja, ja se tuntiopettajuus, jota Elina oli hoitanut, laitettiin avoimeen hakuun virkana. Yliopisto laittoi virkoja auki niin harvoin, että paikasta kiinnostuneita riitti.

Kerran hän pyysi minut työhuoneeseensa nähtyään minut yliopiston käytävällä ja kertoi hakuprosessin etenemisestä. Paperien perusteella heitä oli jäljellä kolme aika lailla tasaväkistä hakijaa.

”Jos minä en saa sitä virkaa, minä teen itsemurhan.”

En tiennyt mitä sanoa. Miksi Elina sanoi minulle noin? Hän halusi kuulla minulta, että hän ihan varmasti saisi viran. Olihan hän hoitanut sitä jo vuosikausia.

Viran sai Elinan työtoveri, häntä nuorempi ja varmasti tarmokkaampi, iloinen nainen, joka myös oli jo vuosia ollut töissä yliopistolla.

Elina ei tehnyt itsemurhaa, mutta työttömäksi joutuminen oli sama asia kuin hänet olisi tapettu. Kuka tappoi? Kuka oli syylllinen?

Eilen 215 sivua meni nopeasti kuin tähdenlento. Kirja tuli levottomiin uniini ja heräsin yöllä jopa laittamaan muutaman lauseen vihkooni. Kirja meni minuun, sillä olin itse ollut sekä Elina että Kerttu, tunsin heidät. Onneksi olin myös Vihervaaran Anna ja onneksi minulla oli isä kuin Kertulla! Ja kaksi ihanaa äidinkielenopettajaa, joita saan kiittää paljosta. Minusta tuli Kerttu jo varhain, mutta meni aikaa ennen kuin ympäristö havahtui. Tämä ei ole tarina minusta tai sitten se on sitä ja se on tarina myös sinusta ja hänestä ja meistä kaikista. Tyttäristä, siskoista, äideistä. Monet niin usein syyttävät äitiä. Siinä on jotain pelottavan helppoa...

Vertailulta en voi välttyä, sillä ensimmäinen kirja joka tästä tuli mieleeni on viime vuonna lukemani Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa. On kertakaikkiaan asioita, joille ulkopuolinen ei voi mitään. Silloin ei pidetä käräjiä siitä, kuka on syyllinen! Sitten muistin Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani ja miten vertasin kirjan tapahtumia erään ystäväni siskon tilanteeseen, jossa kunnianhimoiselle äidille ei riittänyt mikään ja tytär sairastui anoreksiaan. Onneksi perheellä oli varaa, sillä sairaalajaksoista tuli pitkät sekä kalliit ja meni vuosia parhailla psykiatreilla ennen kuin kaikki oli kunnossa, melkein ehjää, mutta säröt näkyvät vieläkin. En kuitenkaan koe Irjan olevan Oatesin kirjan Betsey Rampike...vai olisiko hänestä tullut Betsey, mikäli Elina ei olisi alkanut vetäytyä omiin varjoihinsa?

Jää vain kysymyksiä vailla vastauksia: Miten Irjan olisi pitänyt toimia? Olisiko Aimon pitänyt olla tiukempi ja pitää kiinni Elinan saattamisesta hoitoon? Mitä enemmän Kerttu olisi voinut tehdä kuin mitä hän jo oli tehnyt? En usko syyllistämiseen, sillä ystäväni, ’alan ihminen’, sanoi minulle, että ’jos joku on päättäyt tavalla tai toisella lähteä, hän tekee sen ennemmin tai myöhemmin.’ Haluan kuitenkin uskoa, että tunnelin päässä seisoo joku vilkuttamassa tähdet sormiensa päissä vaikka nyt juuri koenkin:

niin hieno kirja! niin paljon hukattua elämää! tähtitomua!

*****

Tästä kirjasta on kijoittanut lisäkseni ainakin Kirjasähkökäyrä

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Syyskuun hyllyvät hyytelöt, syysmansikoita, omenapiirakkaa, omenasosetta ja...

Syyskuu, suosikkini kaikista, pettää tänä vuonna omenoiden suhteen, mutta olen huomannut blogeista, että toiset saavat hyvänkin sadon. Meidän saarella ainakin pihlajanmarjojen puuttuminen on vienyt omenat, mutta se ei estä ostamasta kotimaisia ja tekemästä herkullista omenapiirakkaa tai -sosetta niistä. Myös hyytelöiden valmistus kuuluu tähän kuukauteen, ja monen liharuoan melkein välttämätön herkku onkin mustaviinimarjahyytelö. Ohje löytyy kirjasta Syksyn makuja, mutta hyvin siihen voi soveltaa myös Suomalaista voimaruokaa kirjan karpalohyytelön ohjetta, jossa

hyvin tarkasti kerrankin selostetaan, miten hyytelöitymisen voi testata eli lue täältä

Syksyn makuja kirjasta löysin myös luumuhillon, josta tulikin meillä täydellinen makumenestys, vaikka en ihan taaskaan noudattanut ohjeita, mutta jotenkin näin se meni:

Ja hieman innostuin Syksyn makuja kirjan ohjeesta Kanelilla maustettu luumuhillo, jossa oli ohje yhdelle kilolle luumuja. Luumut piti ensin halkaista ja sitten poistaa kivi. Hah, hah, koittakaapa poistaa tuoreesta ja ihan kypsästä luumusta kivi;-) No, minä halkaisin luumut, mutta keitin kivineen päivineen. Ohjeen sokerin vaihdoin hillosokeriin ja puolitin sokerin määrän. Olen hirveän huono tottelemaan mitään sääntöjä, en noudata ikinä mitään ruokaohjeitakaan edes semmoisenaan, vaan muuntelen niitä. Lisäsin sen sijaan vaniljasokeria ja kanelit toki pidin mukana. Kun sose oli kiehunut, siivilöin sen ja sain näin lävikköön luumusosetta, josta kivet oli hiukan aikaa vievää, mutta helppoa noukkia pois. Sen jälkeen yhdistin liemen ja soseen ja siinä vasta tapahtui sitten sokerointi. Vielä pieni kiehautus ja sitten hiukan jäähdytin ennen purkkeihin laittoa. Maistoin ja se maistui aivaan taivaalliselta eli oli vaivan väärti! Purkkeihin laitoin mukaan myös kanelitangot, sillä olen aivan hulluna kanelin makuun.

Kirsikat laitetaan purkkeihin runsaan sokerin ja alkoholin kanssa eli kirkasta viinaa. Purkit suljetaan hyvin ja säilytetään kellarissa. Niitä käännellään silloin tällöin ja joskus joulukuun alussa sitten pullotetaan odottamaan

joulun pyhien jälkiruokahetkiä. Tulee tosi kaunista ja hyvänmakuista, joten voi antaa vaikka ystävälle lahjaksi kaunissa pullossa. Tämä vinkiksi myös heille, jotka ovat ihmetelleet, mitä tekisivät kirsikkasatonsa kanssa. Ja voihan tätä tehdä, mistä hedelmistä tai marjoista haluaa. Syksyn sadosta vähän sekosimmekin, koska

nautimme syyskuun ensimmäisenä päivänä elämämme parhaat mansikat! Olimme ostaneet kummallekin puolen kilon rasiat, sillä Polkaa oli jo säilötty pakastin täyteen ja toinen mustikkaa. Emme muistaneet mansikan nimeä ja lisääkin teki mieli, joten kolme kertaa samalla viikolla ajoimme noutamaan superjälkkärit tätä herkullista myöhäismansikkaa, jonka nimi on Malwina. Tämä on uusi tulokas ja Malwinan maun sanotaan muistuttavan 'vanhanajan mansikkaa' ja oi totisesti!: Nyt meillä lukee kalenterissa, että 'muista: elo-syyskuun vaihteessa Malwinaa.'

Vaikka niitä omia omenoita ei tänä vuonna meillä saatukaan, valmistan kuitenkin helppoa ja herkullista omenapiirakkaa, jota nautitaan runsaan vanhanajan vaniljakastikkeen kera.

Kotimaisista omenoista valmistuu myös kanelinen, vaniljainen omenasose, jota olen joinakin syksyinä tehnyt päiväkausia ja kaikki on nautittu tavalla tai toisella.

Onhan tätä vähän ikävä, mutta ensi syksynä sitten...

Keijunmekkoon on viety lisäkuvia, mutta

syyshortensiat saavat vielä odottaa punastustaan. Edessä viime elokuun lopulla istutettu Vanille Fraise. Nuo takana ovat syyshortensiat sijaitsevat siis sisääntulossa ja ne ovat jo 35 vuoden ikäiset.

Seuraan myös täältä etäältä äidin viime vuonna istuttamaa Bombshell -syyshortensiaa. Tämän kuvan otin elokuulla ja nyt jatkokuvat ovat kiinni sisarestani. Yhtenä yönä Luvialla oli ollut vain noin +1, joten pikkupensas on alkanut punertaa jo. Pidin paljon tämän pensaan runsaudesta ja ryhdistä. Jotenkin vain niin suloinen!

"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta eniten ma rakastan."

- L.M.Montgomery -

Love
Leena Lumi

Eija Aromaa: Asiakirjat

4. asiakirja

                       rakennustyömaan eteen oli asennettu

         ohikulkijoille silta jota

                                 pitkin ihmiset vaelsivat

                                             omiin suuntiinsa

                                 minä istuin lasitetussa konttorissa

                                                      violetti ionivalo oli kohdistettu

                                            niskaani ja aavistin vaeltajien

                                                                    näkevän levottomuuteni...

                         sattumanvaraisuudesta johtuen

         jatkoin elämääni vaikka käperryin

                         havaitsemattomaksi hiukkaseksi koska

olin pienempi kuin tunnetut mittayksiköt

oletettu elämää ei olla

                      kyetty todistamaan ja

                                   empiiristen tutkimusten mukaan

                                                            mitään rakennustyömaata ei ole 

Eija Aromaan uusin teos Asiakirjat (ntamo 2015) on hyvin erilainen kuin hänen aikaisemmat, paitsi tankarunot ovat edelleenkin kaikessa tiukasti mukana, mutta aivan eri tavalla kuin kirjoissa  Kallio. Tankoja tai Tankapyöräilijän talvi. Se alkaa jo kannesta, Eijan upeasta kuvasta. Nyt on reaalitodellisuutta, jonka kukin voi kokea tavallaan, niitä ovat kirjaan liitetyt 10 asiakirjaa, joista alussa näyte asiakirja 4:n parista säkeestä. Tuli outo olo, selvästi olin Stalinin urkintajärjestelmän uhri, jossakin, missä kuka vain voi tehdä toiselle mitä vain, jossakin, missä kuka vain voi tehdä valheellisen paljastuksen, jossakin, missä sattumanvaraisuus sanelee elämän ja lopulta se, mitä luulet olevaksi, on se vaikka rakennustyömaa, sitäkään, edes sitä ei ole. Olin vankileirien saaristossa.

Soudan sinua

pitkin pois pelkojeni

vankileiriltä.

Piikkilangat repivät

hiertymiä polviini.

Kirjastonhoitaja ja runoilija Eija Aromaan kertoo:

Kirjassa on monta tasoa, tarina ja niissä piilotettuja tarinoita. Jokainen lukee, minkä kokee ja näkee. Lukija voi löytää Asiakirjoista päivänpaisteensa tai viileän varjonsa. Ehkä maiseman, jota kohti kulkee ja miettii saavuttaako sen...

Minulle jo yksi tanka oli tarina, aloin muistella Herta Müllerin teoksia, pelon maantiedettä, olin metsämansikoiden tuoksussakin runoproosassa, joka oli vaarallinen leikki:

Metsämansikat,

kimaltavat rubiinit

polun laidalla.

Tahmeissa taskuissani

takertunut odotus.

Tanka on tanka, mutta jollekin se voi olla myös tarina. Tämä on kaunis, sillä olemme jääurkujen konsertissa:

Kilisevässä

tyrskyssä pelon pienet

kristallikiteet

soivat jään ensimmäistä

paljasta sinfoniaa.

Asiakirja 8, avannee konsertin pelkoa, mutta minä haluan olla vieläkin jääuruissa:

Sinfonia soi

meren juhlasalissa.

Taivaanrannassa

kiiltävä peilisali,

syvänpunaiset verhot.

Ah, syvänpunaiset verhot. Olemmeko me Pietarissa, kuulenko kadulla Ahmatovan askeleet vai Aleksandra Fjodorovnako runoilee peilien kuiskeesta. Nevako noin soi...

9. asiakirja

             sain kutsun joukkotarkastuksiin joita

                         valovontaviranomaiset suorittavat

              keinotekoisissa olosuhteissa

                         haluten tutkia uskottavuuttani

Huimaa! Eija Aromaa suorastaan kiitää Pegasoksellaan tähtitaivaan halki. Kaari vain kasvaa, tähdet kiirehtivät tuikkimaan kiihkeämmin. Lukekaa itse. Kokekaa jokainen asiakirja. Teistä itsestänne riippuu, miten tankat avautuvat, missä sitten olette, kuka olette, kestääkö jää, peilaatteko valon räjähdyksessä,  huudatteko kallion kutsuhuutoa vai jäättekö varjohin rapisemaan.

Tänä aamuna

en saa pimeydeltä suun-

vuoroa ja jään

varisseiden vaahteran

varjoihin rapisemaan.

*****

Eijan kaikkia kolmea runokirjaa saa tilattua täältä ja Asiakirjat tässä vielä erikseen.

*****

Runokirjat Leena Lumissa

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Saksan hyökkäys alkoi 22.6.1941 ja Riika vallattiin 1.7. Karl Alenius kuvaa sodan alkua ”Baltian kansannousuksi Neuvostoliittoa vastaan”. Ensimmäistä kertaa latvialaiset ottivat saksalaiset innostuneina vastaan. Latvian radio soitti ensin Latvian kansallishymnin ja sen jälkeen kolmannen valtakunnan tunnuslaulun Horst Wessel.

Solženitsynin mukaan juutalaiset luottivat omaan elämänkokemukseensa. He muistivat, että saksalaiset olivat edellisen sodan aikana suhtautuneet muita suvaitsevammin juutalaisiin.

Abram Tukatsier kuvasi samoin sanoin omaa kokemustaan saksalaisten aiemmasta miehityksestä vanhemmalle tyttärelleen Maschalle ja tämän viulistimiehelle Josef Jungmanille, jotka olivat päättäneet, etteivät he jää odottamaan saksalaisia. Maschan vanhemmat eivät estäneet nuorta paria lähtemästä. Äiti rohkaisi nuoria ja kehoitti Josefia ottamaan viulunsa mukaan. Hän halusi antaa Maschalle briljanttikorvakorunsa, mutta Mascha kieltäytyi, sillä ne olivat isän lahja äidille. Mascha olisi ottanut nuorimman sisarensa Merin eli Merchenin mukaan, mutta 18-vuotias Meri oli vilustunut. Äiti puristi nuorimman tyttären syliinsä ja totesi, ettei hän voi päästää tätä...

René Nybergin teos Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015) on kirjoitettu niin elävästi ja hyvin, että lukija välllä unohtaa tahrat paperilla: veri, pelko, petos, karkotus, kuolema. Miten Nyberg osakaan rytmittää niin, että lukija hetken lepää brijanttikorvakoruissa ja viulussa, kun jo tapahtuu yksi kirjan käänteentekevimmistä tapahtumista: Mascha ja Josef ehtivät viimeiseen junaan, joka lähtee Riiasta Moskovaan. Tapahtumalla on monta seurausta, mutta huolimatta Maschalle ikuisesti jäävästä surun muistotaakasta, he selviävät hengissä sekä natseista että venäläisistä ja saavat tyttären Lenan.

Viimeinen juna Moskovaan on Nybergin kertomus oman äitinsä juutalaisen suvun historiasta, mutta kertoo samalla paljon vähän kirjoitetusta aiheesta eli baltian-ja suomenjuutalaisista, joista viime mainittu aihe tuntuu olleen melkein tabu, niin vähän olen tietoa asiasta löytänyt. Kuvassa alla kirjoittaja äitinsä Feige (Feigo, Fanny) Tokazierin kanssa.

Kaikki alkaa kielletystä rakkaudesta, jota uhkasi jopa kunniamurhan varjo. Feigen vanhemmat halusivat tyttärensä avioituvan juutalaisen kanssa. Suku oli Venäjältä lähteneitä ortodoksijuutalaisia ja heidän käsityksessään seka-avioliitto johtaisi ”peruuttamattoman koskemattomuuden ja pyhyyden menetykseen.” Menestyksellistä miesten pukimoa Helsingissä pitävä Meier Tokazier päätti naittaa tyttärensä vain juutalaiselle ja lähetti Feigen Maschan luo Riikaan veljensä Abraham Tokazierin perheeseen. Toki Feigella oli hauskaa rakkaan serkkunsa Maschan kanssa, mutta hänen sydämensä kuului jo Bruno Nybergille. Vahva Mascha tietysti yllytti serkkuaan seuraamaan sydämensä ääntä ja niin alkoi draama, jossa poliisi kehoitti Brunoa aseistautumaan. Jossain vaiheessa myrsky vesilasissa tyyntyi, mutta perhe hylkäsi Feigen ikiajoiksi.

Kuvassa serkukset Feigo ja Mascha Esplanadilla 1930.

Miksi tämä kirja on minulle hyvin mieleen, on jo edellä mainittu Nybergin elävä kirjoitustyyli: Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme! Toisen syyn lukijani jo tietävätkin ja niiden nimittäjä on historia, erityisalueina juutalaisuus, kolmas valtakunta, Venäjä...Viime vuonna lukuvuoteni paras kirja oli Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, suuri juutalainen sukutarina, joka kohta vie minut Wieniin ihmettelemään Ephrussin suvun omistamia taloja, niitä, joita Edmund kävi katsomassa. Nyt tämä Nybergin kirja liippaa likempää, joten koemme paljon tuttua, mutta sellaista, jota ei ole koskettanut ellei ole ollut juutalaisia ystäviä. Renée nimittäin kävi saksalaista koulua Helsingissä, koska siellä käytettiin opetuksessa saksaa, ruotsia ja suomea. Äiti halusi nämä kielet pojalleen vahvoina. Renéen ystävänä oli siten mm. SS-miehen poika Gerd. Saksalaisessa koulussa Renén äidin juutalaisuus ei ollut mikään ongelma. Koulu ei myöskään mitenkään sytyttänyt Saksa-innostusta ja Renékin kävi Saksassa ensimmäisen kerran vasta opiskelijana. Hänestä tuli sen sijaan diplomaatti ja vuonna 2000 hänet nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan.

Helsingissä oli kuitenkin rauha maassa ja demokratia, toisin oli kirjan toisella pääparilla Mascha ja Josef Jungmanilla Neuvostoliiton hallitsemassa Latviassa. Aluksi kaikki tuntuu hyvältä, töitä riittää ja Josef saa tienata viulunsoitollaan, kunnes Stalinin luoma urkinta- ja ilmiantojärjestelmä iskee häneen: Joku ilmiantaa hänet nimettömällä kirjeellä ”moraalisesti epäluotettavana neuvostovastaisena aineksena”. Työt hupenevat ja lopulta Josefille jää vain yksityistuntien antaminen. Kuvassa Josef oppilaineen:

Tarmokas, intuitiivinen Mascha ottaa perheen kohtalon haltuunsa ja järjestää heidät monen jännittävän tapahtuman jälkeen Israeliin. Tytär Lena viihtyy maassa hyvin, mutta Josef kokee vain kuumuutta ja melua, joista hän kärsii. Jälleen kerran Mascha tekee jotain uskomatonta, hän hankkii itselleen ja miehelleen Saksan kansalaisuuden, Josefhan oli alunperin saksalainen, ja vielä hakee ja saa korvauksia suvun menetetyistä omaisuuksista. Berliinistä tulee heidän kotinsa ja Josef saa rauhan. Tästä he saivat kiittää paitsi Maschan tarmoa myös Nybergin isän Brunon suhteita. Vaikka perhe oli hylännyt Feigen aikanaan, kirjassa on paljon liikuttavia sukutapaamisia etenkin ’suojasään’ aikana, milloin Helsingissä, milloin Leningradissa.

Yllä Fanny ja Bruno itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1957.

Viimeinen juna Moskovaan on jännittävä, liikuttava ja tosi. Teos sisältä sukupuun kuten de Waalin kirjakin, mikä auttaa kiinnostunutta lukijaa paljon. Myös henkilöhakemisto löytyy ja nyt en voi olla vihjaisematta, että Renén ja Lenan pikkuserkku Aleksandr Kušner on yksi Venäjän tunnetuimmista runoilijoista. Aleksandr taas on Joseph Brodskyn ikätoveri ja ystävä...ja Kušnerin runon Apollo lumessa suomentaja, Jukka Malinen kertoo jälkisanoissa myös Anna Ahmatovasta!

Pylväskäytävä lumessa, Apollo

valkeassa turkislakissa, seppeleen peittäneessä,

kellertävän tiaisen vangitsemana

ja polviin ulottuvan kinoksen.

Tämän hohteen, tämän purevan kirvelyn

kylvää silmiin hopeainen tomu!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella Valitut runot 1942-1985 (WSOY 1988)
kuva Edward Munch

Pentti Haanpää: Kauneuden kirous

Siinä hän seisoi kynttilöineen ja epäilemättä hän itsekin tietää olevansa kaunis. Sellainen on hänen ryhtinsä, nopeat välähtävät sivusilmäykset, joilla hän toisinaan tarkastelee kansaa. Hänellä on nuoren ihmisen usko, että tuolla väkijoukossa, kaukaa tulleissa, voisi olla jotakin perin mielenkiintoista, hänelle kuuluvaa, kaiken muuttavaa...

Hänen vartalonsa on sorea ja siinä on ryhtiä, vaaleat kasvot eivät ole pullamaisen pyöreät, eivätkä lapamaisen soikeat. Ne ovat sellaiset, että katsoja uskoo, että niiden pitääkin olla sellaiset. Silmissä on säihkyä, välkettä, hampaat välähtelevät valkoisina ja tukka kihartuu somasti. Hän on niitä naisia, jotka vaikuttavat miehiin ensisilmäyksellä kuin ilmestys.

Pentti Haanpään pienoisromaani Kauneuden kirous (Into 2015) ei olekaan mikä tahansa sivuun unohdettava tarina, vaan se kantaa itsessään ikiaikaista varoitusta, joka on suunnattu kauniille naisille ylpistymisen, huoraamiseen lankeamisen ja monen muun pahan varalta. Kirjan alkusanoissa, jotka on kirjoittanut Pentti Haanpää elämäkerran kirjoittanut Matti Salminen, Haanpää kiteyttää elämän pinnallisiin arvoihin luottamisen vaaran näin: ”Ihmisen kauneudesta sukeutuu elämän rumuus.” Miten sopivaa, että lauseessa puhutaan ihmisestä ja suomen kieli ei paljasta sukua, mutta kyllä kirjan tarinasta oivasti käy esiin, että kaiken pahan ansa ja miesten tuho on köyhän torpan tyttö nimeltään Anna Ansala.

Miehet ovat kautta aikain kovasti huolehtineet naisen siveellisyydestä kun ovat sitä toisaalla samanaikaisesti yrittäneet kaikin tavoin tuhota, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi. Jo se, että Pentti Haanpää sai romaaninsa aiheen 1800 –luvulla syntyneeltä isältään Mikko Haanpäältä, kertoo pitkästä, naisen siveellisyyden puolesta huolehtimisen uhrautuvasta aikajanasta.

Köyhään torppaan syntynyt Anna kantaa kauneutta, joka pelästyttää jo hänen isänsä. Kun Annan sisko Manta pääsee ensin piiaksi ja lopulta emännäksi Rekolan taloon, olisivat maailman kirjat vallan sekaisin, ellei Manta olisi ulkonäältään arkinen, kovasti työteliäs ja hyvin sikiävä, sillä perillisiä varten ja veren vaihtamiseksi joskus suuriin tiloihin pääsivät piikatytötkin aittojen avaimia kantamaan. Rekolasta Annakin piikana aloittaa, mutta hän tietää, että elämä on luvannut hänelle jotain enemmän, jossain odottaa jotain parempaa. Miehen kohdalla tämä olisi katsottu normaaliksi ja kiitettäväksi pyrkimykseksi, mutta naisen kohdalla jo ajatuskin jostain enemmästä oli ylpeyden syntiä ja se synti tietysti johtui Annan ylpeästä kauneudesta! Oijoi, paljon ylpeämpi olisi Annan pitänyt olla, sillä jo Mantan häissä alkaa häntä synnintielle vokotella naimisissa oleva äijänkäppänä Korteisen Jaako, eikä ollenkaan muut kuin huorinteot mielessään. Anna uskoo, mitä toinen valehtelee ja lähtee leikkiin mukaan eli Korteiselle ensin piiaksi eli jalkavaimoksi. Kun Korteisen vaimo saa tietää asian tilan, sanoo hän toden sanan:

”Ja sinä nuori ja komea ihminen tyydyit tuohon vanhaan tuulimyllyn lämmittäjään!”

Siinäpä se ja siitä alkoi pian seuranneesta emännyydestä huolimatta Annan syöksy turmioon. Tuli elämän rangaistus kauneudesta ja paremman elämän toivosta ja pyrkimyksestä. Mies seurasi toistaan ja mitä ihmeellisimmillä juonilla vokottelivat hyväuskoista naista, pilasivat hyveellisen kauneuden synnin rumuudeksi. Missä oli Annan ylpeys? Miksi Anna tyytyi äijiin, joihin kukaan hänen näköisensä ei koskisi tikullakaan? Miksei Anna kartuttanut varallisuuttaan vaivihkaa, vaikkakin naisen raha oli tuohon aikaan miehen vallassa, niin leskenä hän olisi voinut olla jo itsellinen, varakas ja ennen kaikkea valita arvoisensa elämänkumppanin?

Kauneuden kirous on terveellinen muistutus meille naisille siitä, että oikeastaan niinkään paljoa ei ole muuttunut: Mikä on miehen hyve, on naisen pahe. Pentti Haanpään pienoisromaanissa moraalitarinan koodisana on kauneus, johon on ympätty koko naiselta odotettava käytösnormisto. Ukkosena jylisevä kertomus naisen kauneuden kiroista, siitä miten nainen, joka luulee olevansa jotakin, lopulta menettää kaiken. Tavallaan teos on vähän sellainen selkosanainen uhkakuva, jossa etenkään kaunis nainen, ei voinut ilman rangaistusta jättää rumaa ja mitätöntä miestään paremman toivossa. Nainen, joka laskee vain kauneuskortin varaan, menettää hyveellisyytensä moninkertaisesti ja lopullinen niitti tulee vanhenemisen muodossa, sillä eihän vanha nainen voi olla kaunis ja se on Annankin uskottava:

Nyt kääntyessään katsomaan elettyä elämäänsä vanhana, kuoppasilmäisenä ja vähän väkäleukaisenakin, Anna näki menneen kauneutensa kirottuna lahjana, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sillä koskaan hän ei ollut kokenut elämän onnea. Ihmisen kauneudesta oli sukeutunut elämän rumuus...

Voi Anna, mutta entäs ne kaikki rumat miehet, joiden annoit kajota itseesi, katso miltä he näyttävät! Sinusta sanotaan, että olet esimerkki ihmisestä, jolle mikään ei riitä, mutta entäs ne huoraavat äijät, miksi niille ei riittänyt mikään, eikä varsinkaan oman puolison rakkaus. Eikös synti ole sama, tekee sen mies tai nainen? Ei, ei se ole sama. Anna, terveiset täältä 2000 –luvulta, jossa miehet hoitavat vaativia vakansseja ja päättävät maamme tärkeistä asioista.  Sellaiset miehet niistä päättävät, jotka ottavat kuvia sukupuolielimistään ja sitten lähettelevät niitä alapääkuviaan naiselta toiselle. Ei se ole miehen tekemänä mikään rikos! Vaan jos samassa tehtävässä oleva nainen noin tekisi, hänet erotettaisiin työstään ja laitettaisiin hoitoon ja sen jälkeen tuomiolle.  Rikosnimike olisi varmastikin ’kauneuden kirous’.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kaisa Reetta

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Pahan käsite oli aina kiehtonut Van Damia, jo ensimmäisistä opiskeluvuosista lähtien. Olivatko jotkut ihmiset syntyneet pahoina, vai tuliko ihmisestä paha jonkin tapahtuman seurauksena? Ja ensin oli tietysti määriteltävä, mitä pahalla tarkoitettiin. Tätä aihetta hän oli pohtinut jo kolmessa kirjassaan, pääsemättä kuitenkaan tyydyttävään johtopäätökseen.

Hän kirjoitti juuri muistiinpanoja edellisestä potilaasta – mies oli lähes yhtä vanha kuin hän itsekin, muttei kyennyt hyväksymään sitä, etteivät naiset enää heittäytyneet hänen syliinsä – kun hänen sihteerinsä soitti sisäpuhelimella ilmoittaakseen, että hänen seuraava potilaansa oli saapunut. Tohtori Harrison Hunter.

Peter Jamesin uusin Roy Grace –sarjan teos Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead, Minerva Crime 2015, suomennos Maikki Soro) on ehdottomasti sarjan paras! Nyt voin jättää takertumatta hänen ensimmäisiin kultakautensa trillereihin silloin kun Roy Gracen virkamiesmäisyys ja kunnollisuus puuduttaa minut kiukkutilaan. Voin siis tässäkin kertoa nyt ihan vapaasti pitäneeni kaikista sarjan kirjoista ja toisista hyvinkin paljon, mutta rikosylikomisario Roy Gracen omahyväiskunnollinen olemus nostaa verenpainettani. Who does he think he is? No, nyt alkaa pintakuorrutus karista hänen järkkymättömältä elämältään, jossa hän on säilyttänyt ryhtinsä, vaikka Sandy-vaimo katosi kymmenen vuotta sitten. Menossa uusi kierros ja vauvakin on jo syntynyt eli auringon pitäisi langeta uuden elämän ylle, vaikka...Pidän ihan hippusen Roysta, koska hän pitää koirista. Humphrey on hänelle hyvin tärkeä ja Roy paljastaa piilottamansa huumorintajun vaikka tässä:

Humphrey kamppaili vinkuvan kumilelunsa kanssa elämästä ja kuolemasta.

Mikä tekee juuri tästä yhdennestätoista Jamesin dekkareista parhaimman?

Ensinnäkin jo alun sitaatissa mainittu aihe, joka on ikiaikainen: On kaksi koulukuntaa, joista toisen mielestä lapsi on aina viaton, syntyy siis puhtaana ja pahaan kyvyttömänä ja sitten ovat he, joiden mielestä lapsikin voi kyetä murhaan. Agatha Christien Hercule Poirot on muutamaankin kertaan tuuminut kenen vain pystyvän murhaan, jopa lapsen. Ajatus on kiinnostava! Sitten se yleisempi kuppikunta on sitä mieltä, että elämän olosuhteet aiheuttavat ihmisen pahuuden: Tästä viimeisestä on loistava esimerkki Pärttyli Rinteen Viimeinen sana

Toisekseen: Nyt Peter James on todellakin paneutunut juonikudelmaan eli vaikka pysymme samassa aikatasossa ja vain piipahdamme eräässä sisäoppilaitoksessa ’70-luvulla, tarina on riittävän monitahoinen, henkilöt kiinnostavia ja Roy Grace saa suurimman osan aikaa olla syrjästäkatsojana, vaikka hän muuta ehkä luulee. Royn lähin mies Glenn Branson on kovasti mieleeni ja hän saa nyt näyttää kyntensä. Jännityksen onneksi, Brightoniin ilmestynyt tai siellä aina asunut sarjamurhaaja on pääroolissa. Aluksi lukija ei tiedä, kuka hän on, mutta kun alkaa arvata, jännitys vain tihentyy.

Kolmanneksi: Tempo! Peter Jamesin parhautta on aina ollut tempo. Ei mitään hirveää actionia, vaan Poirotmaista tarkkailua, pettämistä, valehtelua, ihmissuhdekiemuroita, psykologista jännitystä, surua, menetystä, rakkauttakin...kuin Valse triste.

Neljänneksi: Henkilögalleria on mitoitettu tarkalleen oikein. Lukija ei rasitu miettiessään kuka kukin on, vaan voi antautua jännityksen viemäksi.

Viidenneksi: Yllätykset! Sandy-kuvio saa uuden sävyn, aivan uuden. Juonikuviokin sisältää, jotain täydellisen uniikkia. Glenn Branson yllättää upeasti. Minäkin joudun yllätetyksi: Kirjassa on mukana mies, jonka tunnen! Mies, josta pidän ja joka on tukenut minua eräänä tammikuun päivänä ja vähän muulloinkin, mies joka saa minut nauramaan..., mutta en tiennyt hänen olevan ehdonalaisessa törkeästä huumausainerikoksesta, enkä ole ikinä kokenut häntä vainoharhaisena.

Kuudenneksi: Kuolema merkitsee omansa on sietämättömän jännittävä, hyytävän pelottava, juuri sellainen kuin napakymppidekkarin tuleekin olla!

Seitsemänneksi: Saamme myös ripauksen Jack Londonia, sillä muistattehan Bella Moyn...

Olen mieluummin tuhkaa kuin pölyä!

Haluan, että kipinäni syttyy kirkkaaseen liekkkiin

eikä hiivu kuin lahoava puu.

Olen mieluummin loistava meteori, jonka jokainen atomi...

Brightonissa alkaa yllättäen kadota ja kuolla nuoria naisia. Lopulta käy ilmi, että kolmekymmentä vuotta sitten sattuneen urhin yllättävä löytyminen yhdistyy nykyhetken murhiin.. Kukaan ei voi enää kieltää, etteikö kyseessä olisi vaarallinen sarjamurhaaja, josta profiloija voi päätellä miehen uusivan tekonsa kerta kerran jälkeen. Tarinassa kaikki alkaa Logan Somervillestä, joka soittaa hätääntyneen puhelun:

Jamie Bell vastasi puhelimeen Loganin soittaessa ja kuuli heti, että jotain oli vialla.

”Täällä autatallissa on joku mies. Hän oli tuossa juuri äsken. Yritti mennä piiloon, kun ajoin sisään.”

Kumpikin heistä inhosi talonsa kelllarissa olevaa pysäköintihallia. Heidän pienestä yhdeksännen kerroksen asunnostaan, joka sijaitsi lähellä Brightonin keskussairaalaa Kemp Townissa, oli suurenmoinen näköala kattojen yli Englannin kanaalille, mutta maanalainen parkkihalli oli molempien mielestä pelottava paikka.

Jamie oli sanonut Loganille monet kerrat, että sähköportti täytyi ehdottomasti sulkea enen kuin lähti ramppia alas. Nyt oli ilmeisesti tapahtunut se, mitä hän oli aina pelännyt.

”Okei, kulta”, hän sanoi. ”Kuule. Pistä ovet lukkoon, käänny ympäri ja aja saman tien takaisin ulos.”

Logan ei vastannut.

”Logan, kuulitko sinä?”

Hän kuuli naisen kirkaisevan.

Hirvittävällä äänellä.

Sitten tuli hiljaista.

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja Leena Lumissa

Dekkarit Leena Lumissa