Kotivälähdyksiä meiltä!

Rankkasade ajoi minut sisälle puutarhahommista, pieni olisi vain lisännyt faarttiani, joten päätin aloittaa tällaisen kotivälähdyksiä -jutun. Yksi syy on se, että ensi viikolla sukellan kahteen kaiken huomioni vievään opukseen, joten voi olla vähän hiljaista ja toinen on se, että vaikka kaikki keväällä kiinnostuvat eniten puutarhasta, ainakaan minulla ei siellä ole vielä paljoa uutta kuvattavaa. En löydä heti kaikkia niitä kuvia, joita haluaisin ja pahoittelen, että aika ei nyt anna myöten kronologiseen järjestykseen. Osa teistä on nämä nähnyt, uudemmat lukijat eivät.

Haluan myös näyttää erityisesti, miten edullisesti voi tiloja modistaa. Meillä on huonekalut perittyjä, huutokaupasta huudettuja ja/tai roskalavalta kotiin kannettu ja tuunattu. Edullisten hankintojen hintoja en täysin muista, mutta voin yrittää löytää niihin vaikka niiden omat jutut. Nuo pinkit veden-ja kahvikeitin eivät olleet edullisia ja paahdinkin löytyy samaa sarjaa, mutta ne olivat must. Sen sijaan suurten avohyllyjen alle jäävä tyhjä tila täyttyi ympäirvuoden rehottavilla yrteillä, jonka taulun tilasin Hobby Hallista ja oli edullinen.

Country&cosy eli rottinkihyllyt kaapiston alla. Paljon avohyllyä, jolla saimme keittiöön lisätilaa ja italialaiseen tyyliin kaikki on helposti käden ulottuvilla.

Unelmavälitilalaattani on pitänyt pintansa. Siitä enemmän jutussa keittiöremontti

Joulutunnelmia keittiöstä pähkinöillä ja Glühweinilla ja

joulukorilla kera kynttilöiden.

Takkahuoneessa alakerrassa nautitaan, hyggeillään, luetaan, katsotaan vain tulta että myös

Ikean sohvalla vietetään leffailtoja kera herkkujen. Punaisella sohvalla vaihtelevat erilaiset tyynyt

tässä jouluruusutyyny punaisella

ja tässä takkahuoneen sinisellä sivustavedettävällä.

Mutta mitä ihmettä tapahtuu takkahuoneen leivinuunin takana?

Siellä tapahtui Tuunailua ja tuumailua eli vuonna koivu ja tähti opintolainalla ostamani pöytäryhmän tuolit saivat värikseen Tikkurilan sävyn Pioni ja nyt ne ovat lisätuoleina käytössä heti kun tulee enemmän porukkaa keittiön tai olkkarin pöydän ympärille.

Homma repesi käsistä ihanasti ja niinpä nämä kotoa saadut kaunottaret saivat nyt värin, jolla ne sopivat kaiken aikaa olemaan esillä eli Luvatut tuunaukset...

Jutussa Onneksi en ole sisustusbloggaaja esittelen ledeillä ja kynttilöillä valaistuja tunnelmaportaita alakertaamme.

Juu, olen tuikkumaanikko, mutta jopa sen yli ajaa ledmania!

Yläkerrassa mustaa ja valkoista narupalloa eli Ledien tunnelmissa ja alakerran vierasmakkarissa softia lilaa ja valkoista.

Noiden valkoisten verhojen takana tuikkivat sadat pikkuledit ja ne palavat vieläkin. Eivät ole siis mitään jouluvaloja...Meillä ei verhoja vedetä eteen, joten tuossa on kivan paljon ohutta verhoa ja paljon ledejä. Nyt kurkistamme tuon punaisen liinan alle, sillä...

Ensin katse taakse, jossa romuvarastosta löydetty kirjahylly. Se on nyt omistettu hyvin vanhoille kirjoille eli arvostan. Edessä on sitten (äidin) romulavalta osissa löydetty pöytä, jossa ei ollut yhtään jalkaakaan enää kiinni. Vähän hiomista ja sittten päätin lakata sen niin, että siitä voi vaikka peilata. Kuvat aukaisevat vähän enemmänkin jutussa Marraskuun marinoita...

Ja tässä sitten pöytä kuvattuna tänään ihan vain, että varmasti näkyy:) Marraskuun marinoissa mainittu matto on ollut meillä nyt parisen viikkoa ja toisin kuin huonekalujemme, sen hinta oli isohko, mutta iso on mattokin. Se vaan, että tingin elämäni ensimmäisen kerran ja se tuotti tulosta! Olen hirveän tyytyväinen, joten kauppias tietää, että palaan hänelle tarvittaessa toistekin kuten olen tehnyt jo parisenkymmentä vuotta.

Siirsin yöpöytäni vierasmakkariin ja ostin tilalle kolme Ikean hyllyä, sillä kirjoja alkoi olla liikaa lattialla. Tapetti taustalla on Rörstrandin, jota olen nähnyt useissa eri väreissä, mutta kukat ovat siis magnolioita♥

Ihanat villipedot vetävät sikeitä vuoteessamme! Nyt emme saa enää unta ilman kettujamme ja pupujamme, joten näitä hyvin edullisia ja kunnon puuvillaisia hankittiin kiukan lisääkin. Näistä lisää löytyy jutussa Kestävää, suloista joulua pikkurahalla.

Elokuun sunnuntaina löytyi edullisesti Uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon. Kauriit katsovat kosteilla silmillään ja puput säestävät. Lisäkuvia ja hinnat jutussa.

Saunaremonttimme ei kuulu sarjaan edulliset, mutta varmaan mieluisimmat, sillä tuon Ratian Saunatonttukiukaan takana on talomme tyyrein taideteos eikä yksikään kivi ole samanlainen ja Lumimies sen teki ihan itse! Ai niin, se on myös ylhäältä taidevalaistu:)

Ja muutenkin kaikki meni kohdilleen niin saunassa kuin pesuhuoneessa.

Alakerran vierasvessan rempan laattoja mietittiin hartaasti.

Taika lopulta ratkaisi, että WC:n takaseinään tulevat suuret ylikiiltävät laatat ja muut seinät jäävät rouhealle kivelle. Taika myös ehdotti, että tekisimme saman tien myös alakerran hallin lattian kuten vessankin samanvärisistä, mutta hieman erikokoisista laatoista, vain karheammista.

Vierasvessan uusi kuosi

Eräät meistä kantavat joulua sydämessään koko vuoden ja onneksi se taitaa olla geeneissä.

Kaunein kuusi ikinä ja rakkaimmat siinä niin...joulufaneja hekin.

En tajua, miten nyt jouluun päädyin, sillä...

tarkoitus oli kertoa, että lehtikaktukseni, jotka viettävät suvet ulkona ovat kaikki kukkineet kahteen kertaan. Vain nämä krantut (lue: hurmaavat) tähtikukkaiset eivät suostu.

Oih, olin unohtaa olohuoneen jatkeemme, jossa olemme ulkoruokailussa toukokuulta myöhään syksyyn. Rakas pesämme!

Koska miltei kaikki huutokauppahankintani, sinistä sivustavedettäävä lukuunottamatta, ovat esittelemättä, voipi olla, että tämä sarja vielä jatkuu...

Viikonloppua sateen ropinassa♥

Love
Leena Lumi

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat...

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille voittajat ovat:

Aila, Paluumuuttajatar ja Villis/Villasukka kirjahyllyssä. Onnea voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥

Onnettaren suosikit valitsevat voittojärjestyksessä täältä haluamansa kirjan. Ensin valitsee siis Aila, sitten Paluumuuttajatar ja sen jälkeen Villis. Ilmoittakaa sitten valintanne minulle leenalumi@gmail.com sekä antakaa postiosoitteenne. Kiitos.

Puro kuohuu jo lehtomme lävitse. Sen kutsu tarkoittaa, että pihalle on nyt lähdettävä keväthommiin. Tulipa viime syksynä istutettua vähän monta kartiomarjakuusta 'Taxus Media Groeland'. Vasta kotiin saavuttua luin, miten arka se on kevätahavalle. Nyt ne on viikko sitten hallaharsolla pussitettu ja sulattelen juuristoja. Vappuna haluamme jo harsot pois. Kartiovalkokuuset, Picea glauca 'Conica',  tuntuvat olevan kartiomarjakuusiin verrattuna lasten leikkiä, mutta niitäkin istutimme 'vielä yhden lisää'...lause, jota aina nauramme kartiovalkokuusten kohdalla.

 Onneksi onnenpensaat eivät vaadi melkein mitään muuta kuin istuttamisen♥

Tämä kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013). Ihana pensas, joka kukkii niin aikaisin, että varmasti huomataan.

Mukavaa huhtiviikon jatkoa kaikille!

arvontaterveisin
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton varttui äärimmäisen köyhyyden ja latistavuuden lapsuudessa. Hän tuli Illinoisiin Amgashista, jossa asui perheensä kanssa eristyneisyydessä, kaukana muista perheistä, kuin näkymätön lapsi. Isä poti sodan jäljiltä vakavaa posttraumaattista stressiä, teki sekalaisia korjaustöitä ja äiti ompeli, mutta ikinä ei tullut täyden vatsan tunnetta. Oli vain luonnollista asua autotallissa ja olla nälissään tai joutua viettämään koko päivä suljettuna kuorma-autoon milloin mistäkin syystä. Sehän oli luonnollista, kun ei ollut mitään mihin verrata, eikä muusta tiennyt. Koulussa Lucy oli se tyttö, joka tuli ’haisevasta perheestä’. Kotona Lycy eli sisarustensa kanssa läimäyttelyjen ja lian maailmassa, elämässä, joka väistämättä jätti vaikenevat vanhemmat etäisiksi. Koulu ei tarjonnut aluksi parempaa, sillä kuudennen luokan opettaja muisti tavan takaa toistaa jantelaista mantraa: ”Älä ikinä kuvittele olevasi muita parempi, minä en suvaitse sellaista luokassani, kukaan teistä ei ole muita parempi...”

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, Tammi 2018, suomennos Kristiina Rikman) on vahva tarina, joka kertoo eniten siitä, mistä on vaiettu. Vaikka Lucy ainoana perheen lapsista saa kiitos erinomaisen koulumenestyksensä ilmaisen jatkokoulutuksen, hän ei elämänsä aikana kyennyt ymmärtämään vanhempiaan. Ei syitä heidän tavalleen elää, kun jotain muuta olisi täytynyt voida olla! Vailla vastauksia hän avioituu Williaminsa kanssa ja saa kaksi lasta. Siinäkin jotain meni pieleen, sillä viedessään Williamin vaatimattomaan kotiinsa käymään, isä menee niin tolaltaan, että välit kotiin katkeavat muutamia lapsenlapsille myöhemmin lähetettyjä kortteja lukuunottamatta täysin.

Odottamaton ja pitkä sairaalajakso vie yllättäen Lucyn vuodepotilaaksi ja ihme tapahtuu: Äiti saapuu valvomaan tyttärensä vuoteen ääreen. Äidin Lucy, äidin Rimpula, haluaisi kysyä monenlaista, mutta suoriin kysymyksiin vastaa hiljaisuus. Sen sijaan mitättömän pienenoloiset tapahtumat alkavat avata ikkkunoita Lucyn  menneisyyteen. Ikkunoista tulee niin iso kuva, että Lucyn on loppuelämä omistettava kirjoittaakseen sen ulos. Tarinasta tulee yhteiskunnallinen, mutta siitä tihkuu myös kätkössä ollutta perherakkautta, sitä rakkautta, jonka jokapäiväinen olemassaolon taistelu oli niin hyvin peittänyt. Äiti saa tyttärensä  myös näkemään tämän oman armottomuuden suunnistaa kohti päämääräänsä ’pitämällä pintansa ja syöksymällä päistikkaa elämään sokeana kuin lepakko, mutta syöksymällä silti!’ Matkalla kohti kirjailijuutta, Lucyn mantrana toimii hänen tapaamansa kirjailijan, Sarah Paynen, kirjoittajakurssin tiivistys: ”Teillä on vain yksi tarina. Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne. Teillä on vain se yksi.”

Nimeni on Lucy Barton tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta. Pienistä yksityiskohdista rakentuu kokonainen perhe-elämä täynnä muutakin kuin nälkää, likaa ja läimäytyksiä. Siitä rakentuu myös syliä, kiintymystä, erityisyyttä, vahvuutta. Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu. Siitäkin tämä tarina kertoo: Armottomuudesta.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Tuulia/Lukutuulia  Luettua elämää  ja Villasukka kirjahyllyssä

Emme juo samasta lasista, emme vettä, emme makeaa...

Emme juo samasta lasista,
emme vettä, emme makeaa viiniä,
emme suutele toisiamme varhain aamulla
ja illalla emme samasta ikkunasta katsahda.
Sinä hengität auringossa, minä kuutamolla,
mutta sama rakkaus pitää meidät elossa.

Luotettava, hellä ystävä on siinä aina kanssani,
sinun kanssasi iloinen ystävättäresi.
Minä tunnen pelon harmaissa silmissäsi
ja sinä olet syyllinen minun tautiini.
Tapaamme lyhyesti, mutta usein emme,
niin rauhamme säilytämme.

Sinun äänesi soi runoissani,
sinun runoissasi minä hengitän.
On olemassa nuotio, mitä ei rohkene koskettaa,
ei unohdus, ei pelkokaan...
jos tietäisit, kuinka ovat rakkaat,
kuivat, vaaleanpunaiset huulesi.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Pekka Mäkinen

Huhtiarvonta keväälle&kirjoille!

Nyt kun lumet saavat kyytiä on aika laittaa jakoon muutama kirja. Blogini täytti yhdeksän vuotta ystävänpäivänä, joten tämä on vähän sitten sillekin, mutta etenkin kirjamaanikoille.

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy ke 18.4. klo 12. Osallistua voivat vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet lukijat. Ellet löydä itseäsi kohdasta 'lukijat', voit liittyä, eikä se maksa mitään.

Palkintoja jaetaan kolme. Jokaiselle tulee yksi arvontalippu. Voittaja saa valita ensin, sitten toiseksi tullut etc. Olethan ystävällinen ja seuraat arvontaa. Ilmoita myös osallistuessasi sähköpostiosoitteesi ellei sinulla ole aktiivisisesti päivittyvää blogia. Ellei voittajasta kuulu, nostetaan uusi arpa jo to 19.4.

Lumissa on kommenttivalvonta, joten osallistumisesi tulee näkyviin vasta kun olen koneella. Viikolla 15 saamme rakkaan läheisemme pitkäksi viikonlopuksi luoksemme, joten silloin voipi olla hiljaista blogissa. Toki yritän jossain raossa...ehkä.

Kirjat ovat kertaalleen luettuja ja niin siistissä kunnossa, että käyvät vaikka lahjaksi.

Mukavaa, keväistä arvontafiilistä♥


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Pirkko Soininen: Ellen

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Minna Lindgren: Vihainen leski

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja  varattu!

Peter James: Täydellisyyden hinta

L.M.Montgomery: Yrttitarha

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Peter James: Kuolema ei rakasta ketään

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa

Elly Griffiths: Januksen kivi

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja  varattu!

Fiona Barton: Leski

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Clare Mackintosh: Minä näen sinut   varattu!

Tuuli Salminen: Surulintu

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu Kultaiset tyttökirjaklassikot

Herman Koch: Pormestari

A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn

Maritta Lintunen: Stella

Anne Svärd: Vera

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

arvontaterveisin
Leena Lumi

Minna Lindgren: Vihainen leski

Ulla-Riitta Rauskio, eläkkeellä oleva hammaslääkäri Espoosta, kokee elämänsä alkavan vasta 74-vuotiaana, kun kahdentoista vuoden putki aviomiehen, Ollin, omaishoitajana päättyy ja sairaalasänky viedään pois. Ihmetellen hän tarkastelee sekä menneitä vuosia että asuntoa, josta ei ole koskaan pitänyt. Hän päättää myydä mitään remonttia ikinä kohtaamattoman rivarinsa pois ja muuttaa pieneen yksiöön aivan Helsingin keskustaan. Hän päättää vihdoinkin aloittaa elämän, jossa ei tarvitse ottaa aina huomioon muita. Se kuulostaa ihan seikkailulta, mutta ensin on löydettävä edes pari ystävää seikkailua jakamaan. Omaishoitajana ei jaksanut eikä voinut pitää ystävyyssuhteita yllä, joten nyt etsimään niitä parhaita bilekavereita vuosien takaa. Ja siellähän kuin soittoa odottamassa ovat Hellu ja Pike, kaksi villiä ja vapaata, joiden kanssa voisi riemuita uusista asioista ja löytää niitäkin seikkailuja, joita ei ollut kuunaan kokenut.

Minna Lindgrenin Vihainen leski (Teos 2018) valaisee vihaisen, mutta elämänjanoisen Ullan eli Ulliksen tarinaa, johon vuosikymmenien jälkeen palaavat ystävät Hellu ja Pike. Ullan elämä on kulunut tunnollisesti asiakkaiden hampaita poratessa, kahta lasta, Susannaa ja Markoa, kasvattaessa sekä Espoon rivitaloasunnosta huolehtiessa aviomiehen vaativan asianajajan työn viedessä tätä niin työaikana kuin muulloinkin, sillä isännän kirjasto pulloineen kaikkineen oli vain Ollin paikka. Ulla keräilee Ollin tyhjiä pulloja, selviää rintasyövästään, yrittää saada lapsistaan säällisiä ihmisiä, vaikka myöhemmin joutuukin myöntämään jonkun virheen tapahtuneen. Joskus yksinäisyydessä hän ihmettelee valintojaan, mutta tehty mikä tehty ja niin makaa kuin petaa.

Miehensä kuoltua Ulla kohtaakin yllättäen aikuisten lastensa vaateet ihan oudolla tavalla. Näiden mielestä äidin pitäisi nyt omistautua Markon toisen tuotantokauden jälkeläisille ja Susannan koiralle, koska Susannalla ja Markolla on niin kiire. Ja missään tapauksessa kodin myynti ei tule kyseeseen, selvittää poika, joka on isänsä tavoin asianajaja. Ja toisaalta he tarjoavat äidilleen myös mahdollisuutta muuttaa johonkin hoitokotiin, sillä mitä tahansa onnettomuuksia voi tapahtua kotona ja onhan tuota ikääkin jo...Mitä enemmän Ulla lapsiaan tapaa, sitä vihaisemmaksi hän tulee ja niinpä Ulla myy asunnon tuosta vain suosittuna vintagena ja Ruska-astiasto menee kaupantekijäisinä. Hämmästynyt Ulla saakin espoolaisella painajaisellaan Töölöstä pienen unelman.

Nyt Ullan uutta elämää alkavat rytmittää villit illat Piken ja Hellun seurassa milloin Ikivihreät-diskoteekin leskimarkkinoilla, milloin hotjoogassa tai sivistymässä kansanopiston italiantunneilla. Silverporno ja Adult Go –sovellus tulevat Ullalle tutuiksi samoin eräs Keravalla asuva ponihäntäpäinen Valtonen, joka mieluusti illallisen päätteeksi nappaa Viagran ja se on sitten menoa. Ulla olisi vauhdissa elleivät aikuiset lapset hyvin lyhyin määräajoin ottaisi rankasti yhteyttä yrittäen urkkia, miten seniiliksi heidän äitinsä on tullut. Uhkaavat asennuttaa äitinsä huoneistoon jopa valvontakamerat. Lopulta Ulla suuttuu sanomaan suorat sävelet ja siinä saavat osansa sekä ylikeski-ikäiset lapset että Susannan koiraparka, joka on täysin tietoisesti pahaan kykenemätön, viaton luontokappale. Ja missään tapauksessa Ulla ei anna enää omia kotiavaimiaan lapsilleen: Hänelle tullaan nyt vain ilmoittamalla!

Vihainen leski ei ole minulle kovinkaan tyypillinen lukuvalinta, sillä kirja on hauska, mutta onneksi riittävän paljon mustaa huumoria, joten nautin todella. Jos bloggaan tällaisesta kirjasta, on takana yllyttäjänä Siina Tiuranimen Kukkia Birgitalle, jossa hoitokodin jalaton Birgitta laittaa muille kampoihin ja vetää vielä mukaansa nuoren sukulaispojan. Lindgrenin teoksessa on paljon nautittavaa kuten vaikka Ullan aikuiset ja itsensä naurettaviksi tekevät lapset sekä Ullan vahva puolustussota. Eikä oikein voi olla nauramatta suomalaista saattohoitoa, joka voisi olla nimeltään vaikka ’potilaan kuoleman nopeutus’: siirto ambulanssiin, päivystykseen, siirto takaisin kotiin, takaisin päivystykseen, päivystyksestä sisään sairaalaan ja sieltä ulos terveyskeskuksen vuodeosastolle. ”Sellaista kuoleminen nykyään on”, lopetin visioni. ”Siirrellään, kunnes potilas kuolee.”

Villin kolmikkomme meno olisi varmaan jatkunut hyvinkin reippaana ellei Hellu yllättäen katoaisi tapaamisista. Kun pari viikkoa on kulunut, Ulla tunkee itsensä Hellun luokse ja saa kuulla tämän sairastavan parantumatonta Erwingin syndroomaa. Juuri Hellu, heistä terveystietoisin, saa yhden harvinaisimmista diagnooseista! Luusyöpä, jota ei voida leikata.

Vilahtiko Hellun puheessa sarkooma? Se tietäisi syöpää. Ja loputtomia hoitoja. Olin kuullut niin monesta vielä eilen terveestä ihmisestä, jotka syöpähoitojen jäljiltä riutuivat kituliaasti kuihtuvina ihmisraunioina, kiitollisina heille lahjoitetuista muutamasta kuukaudesta. Kunnon kansalainen ei syöpähoidoista kieltäytynyt, ne olivat yhteiskunnan maksama erityinen huomionosoitus, suorastaan veronpalautus. Syöpälääkärit olivat aikamme sankareita, jotka tekivät sotatantereella aina kaikkensa, viimeiseen solunsalpaajaan saakka välittämätä tekojensa seurauksista.

Minähän en juossut magneettikuvissa ja seulonnoissa niin kuin Hellu. Siinä istuessani hätääntyneiden ajatusteni myllerryksessä käsitin, miksi niin monet jättivät kertomatta läheisilleen vakavista sairauksista. He eivät jaksaneet lohduttaa meitä terveitä ja sekavasti surevia.

Lindgrenin riehakas naiskolmikko Ullis, Hellu ja Pike noudattaa monessa tilastoja, myös siinä, että vähintäin joka kolmas meistä sairastuu syöpään. Hellu oli nyt sattumalta heistä se kolmas. Vihainen leski ei silti ole mikään sairauskertomus, vaan enemmänkin se kertoo siitä, mitä odotetaan seitsemänkymmentä täyttäneeltä, kun gallupitkin on kohdennettu maximissaan 65 –vuotiaille. Tyhjäänkö ihmiset putovat elääkkelle jäätyään vai alkavatko kaikki virkata isoäidin neliöitä? Vai voiko elämä alkaa uudelleen yli 70 -vuotiaana kuten kirjassa John Irvingin Leski vuoden verran?

Kirjailija on seurannut aikuisia eläkeikäisiä hyvinkin tarkasti ja saanut loistavan osuman tarinan henkilöillä. Jossain vaiheessa kuitenkin ihaninta on käydä kampaajalla ja ottaa oikein räväkkä väri tai leikata hiukset ihan uuteen malliin. Tai suudella melkein vahingossa tuntematonta miestä, jonka takin hihaan on eksynyt teatterissa oma rakkain kashmirhuivi. Joskus tekee myös mieli vähän järkyttää omia aikuisia lapsia ja kadota kolmeksi vuorakaudeksi tietymättömiin. Erotiikan kauan hukassa ollut autiomaakin voi alkaa kukkia, kun kohdalle osuu virta, joka imaisee mukaansa.

Olinko se varmasti minä, tämä kelluva, painoton olento?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kultturi kukoistaa

Iloista, rauhallista ja herkullista pääsiäistä kaikille!

Iloista, rauhallista ja herkullista pääsiäistä kaikille! Levätään ja herkutellaan. Aion jopa huomenna kokeilla yhtä uutta reseptiä, jossa ainakin sahramia, pippurikermaa ja...Kuvaan ja kerron sitten jos onnistuu. Pääsäispyhinä gulassia ja ihan takuulla on myös mämmiä kuohukermalla. Lumimiehen toiveesta tein äsken omenapiirakan, jota illalla nautimme kera vaniljakastikkeen tallenteita katsoessa. Mikäli noitia näkyy ilmassa, se olen minä eli Hekate, etsimässä sitä historiallista kirjaa, jota en ehtinyt saamaan just näille päiville...Oi posti, posti!

Meillä on paljon lunta, yöt ovat kylmiä enkä muista koska olisimme olleet ilman narskuja sisääntulossa pääsiäsenä, mutta nyt onkin sitten viiden päivän kynttilälyhty. Sisälläkin paljon kynttilöitä:

Lämpimiä tunnelmia♥

pääsiäisterveisin
Leena Lumi

ja pupu♥, jonka on kuvannut Marjaana Rinne-Loikala. Kiitos Marjaana♥

Anne Swärd: Vera

Vuoden kylmimpänä päivänä saaristo on valkoinen ja tyyni, meri on jäässä aina Suomeen asti. Suuri seurue kuljetetaan etäiselle saarelle silmänkantamattomiin jatkuvan meren halki pitkinä avoveneiden ketjuna kapeaa jäänmurtajan tekemää väylää pitkin.

Matkaamme kohti Cederötä, yhä kauemmas ulkosaaristoon, missä maata ei ole näkyvissä, paitsi jalkojen alla.

Pöllyävä lumi, auringon utu ja ihmeellinen valo seuraavat meitä koko matkan, kunnes aavistamme miltei ylimaallisen hohteen meren yllä. Mutta silloin huntuni on jo niin paksussa huurteessa, etten näe muuta kuin jääkiteitä ja olemme niin kylmissämme, että tuntuu kuin olisimme liukumassa toiselle puolelle, elämän ja kuoleman ohuen rajan yli.

Anne Swärdin Vera (Vera, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula) on paljon, paljon enemmän, mitä odotin. Se liukuu henkilöidensä tarinoissa kaiken aikaa elämän ja kuoleman ohuella rajalla. Pysähtyy vain välillä tarkentamaan kuvaa, siellä, missä sitä vähiten odotit. Lähdin lukemaan tarinaa nuoresta Sandrinesta, joka heti toisen maailmansodan päätyttyä vihitään lääkäri Ivan Cederin kanssa. Nuori tyttö vailla taustaa, ’ties mistä tullut’, liittyy Cederin ruotsalaiseen ylimysperheeseen, jossa jääkuningatarmainen anoppi seuraa poikiaan ja näiden vaimoja kuin haukka. Ivan on veljessarjan vanhin, mutta hänelle kelpasi vasta Sandrine, seitsemäntoistavuotias tyttö, jota perheen on melkein mahdoton hyväksyä. Ivan ei anna periksi ja niin häät toteutuvat. Alku on kuin suoraan Živagosta, sillä niin hyinen on hääväen matka yli jään ja olo häätalossa Cederöllä, jossa tuuli tuivertaa lunta läpi seinien raoista. Öinen lumimyrsky ehkäisee ketään palaamasta takaisin, on vain yritettävä selvitä talvipäivän seisauksen yöstä juomalla ja tanssimalla. Ensin häävalssi hillittyyn ja hallittuun ylimystön tyyliin morsiamelle vieraiden katseiden verkkokalvoilla, mutta sitten veljessarjasta nousee Maurits vieden morsiamen tanssiin, johon on suostuttava, vaikka haluasi paeta.

Cinemaattisella, lumikuuraisella aloituksellaan Svärd saa lukijan lumoihinsa vain railojen kuiskiessa valkean kauneuden kesyyden harhasta. Tarinan vahva ydin alkaa kiertyä auki heti häiden jälkeen Sandrinen asuessa Ruotsin pääkaupungissa kultaisessa häkissään uuden perheensä tiukoissa normeissa muistellen, mistä on tullut, mitä jäi ja minne. Kuljemme ranskalaisesta satamakorttelista toisen maailmansodan pogromien, Anschlussin ja Kristalliyön tahdittamina Karpaattien korkeimmille huipuille Tatra-vuoristoon etsiytyen Sandrinen, hänen äitinsä ja siskojensa kera tyttöjen isän synnyinseudun syrjäiseen vuoristokylään. Äidin ehdoton ohje tyttärilleen oli, että heidän on oltava mitenkään herättämättä huomiota, sillä sotahan oli vielä käynnissä ja Puola saksalaisten valtaama. Tutuimmaksi Sadrinelle tulee kylässä sudeettisaksalaisen Reginan poika Levi.

Hän maistui savumakkaralta ja silavalta ja minä söin halukkaasti hänen suutaan. Sodan syttymisen jälkeen en ollut syönyt muuta kuin laihaa pienriistaa. Minun oli hillittävä itseäni, etten olisi purrut hänen kauniita huuliaan liian kovaa, tunsin nälän heräävän aavistamattoman voimakkaana.

”Rassenschande? Sie ist ja nur ein Kind”, äiti sanoi...

Hän pitkittää aterioitamme, on siirrättänyt parvekkeelle huonekalujakin. Illallinen syödään lämmittävien lyhtyjen valossa, mutta minä palelen jatkuvasti. Aivan kuin sytytetyt lyhdyt ja steariinia valuva kynttelikkö loisivat näyttämön, jolla minä olen häpeäpaalussa, mutta Sascha juhlii voittoaan. Kyläläiset luovat murhaavia silmäyksiä pimeästä.

Minua ei pelkää kukaan, herätän kylässä vain halveksuntaa, kuulen kyläläisten kuiskaavan: Varo...

Veran kansiliepeessä ruotsalaisen Anne Swärdin kerrotaan olevan tummasävyisten perhedraamojen kirjoittajana aivan omaa luokkaansa. Täysin samaa mieltä, sillä tässä yksi niistä savun, meren ja lehtikuusimetsien tuoksuisista tarinoista, joita ei unohdeta vaikka se olisi kirjoitettu rantahiekkaan ja seuraava aalto pyyhkisi sen pois. Huikean noiria perhedraamaa uskalluksella, jossa lukijakin tuntee seisovansa jyrkänteen reunalla aistit valppaina kuin pakoeläimellä. Taustalla päättyneen maailmansodan tapahtumat, ympärillä ylimysperhe meripihkasilmineen, viimeinen ateria ja tyttö jonka silmät ovat sinisistä sinisimmät: Vera.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Kulttuuri kukoistaa  Kaisa/Kirjahyllyssä  Aletheia/Kirjoihin kadonnut  ja Kirjojen kuisketta

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Joskus tarvitsen pysähtymistä

Sain jonkinlaisen someuupumuksen tuosta vain...Nyt huomasin, että olen postannut viimeksi tiistaina, mutta taivas ei ole pudonnut alas! Mikään ei kaadu, vaikka en ole kirjoittanut kuin yhden jutun.

En ole muuten varma, onko tämä ollenkaan blogiuupumusta, sillä facebook on alkanut viedä huomattavan määrän aikaa tiedostamattani. Se ei ole ollut tarkoitus ollenkaan! Jos vain kurkkaankin illalla faceen, en enää huomaa ajan kulua...ja se kaikki on pois lukemiselta ja jaksamiselta.

Olen itsekäs ja aion pysähdellä silloin tällöin. Neuvon muita kuuntelemaan itseään, mutta en sitten itse kuuntele kuin sisäistä huutoani, joka käskee olla koko ajan vauhdissa. Virrata yli, nousta juniin, jotka eivät edes lähde asemalta kuin myös niihin, jotka lähtevät. Ja nyt sitten vielä tämä kellojen siirto, joka on minulle ollut aina rankka. Ihminen vielä hukkuu omiin ajastuksiinsa!

Luen kuitenkin. Nyt menossa tarina, joka alkaa Ruotsista, mutta viekin minut Tatra-vuoristoon. Juuri sinne hirveän ylös, jonne ajoimme syksyllä 2015. Paljon, paljon pelottavampaa kuin Alpeilla ja sitten se tiheä sumu ja onnettomuudet, jotka ohitimme: Ei ollut mahdollisuutta kääntyä, ei todellakaan. Mutkaiset, kapeat tiet, ei suojakaiteita, rankka sumu..., mutta tulipahan koettua. Siis kuuma kirja, jonka luen loppuun ehkä vasta huomenna, sillä kohta lauantai-illan huumaa: elokuvaa ja herkkuja.

Katsoimme viime viikolla Monster - Aileen Wuornos, enkä ole ikinä, en ehkä ikinä nähnyt yhtä vaikuttavaa pääosasuoritusta kuin minkä teki sarjamurhaajaa esittänyt Charlize Theron. Minusta elokuvan nimeksi olisi riittänyt vain Aileen Wuornos...

Paras tv-sarja aikoihin brittiläinen Doctor Foster, jota ei nyt jemmassa yhtään eli pitää odottaa keskiviikkoon!

Nyt kuusiaidan alle viemään mustarastaille heidän päivän erikoisensa. Alkavat pitää kiinnostavaa ääntä kun lähestyn...Sitten takkaan tulet, sytytän kynttilöitä, R. noutamassa merilohta, joka huomenna uuniin kera babypinaatin ja sitruunapippurikerman, tänään muuta.

Palataan♥ Bis bald♥

Love
Leena Lumi

Cry Me A River

kuva Runotalo

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulla on kuusi kuukautta elinaikaa. Tai muutama viikko. Tai muutama vuosi. Istahdan sohvalle pesemättä kasvojani. Istun vain siinä kädet polvilla ja ihmettelen mitä nyt tehdään. Mitä sitä tekisi saatuaan kuulla kuolevansa.

Ehkä setvin paperini nyt. Pidän huolta, että kaikki on järjestyksessä. Vanhat puhelinlaskut. Tiliotteet. Veroilmoitukset...Kaiken voisi heittää pois. Sen kun heittää vain.

Heittäköön Aram. Sitten. Jälkeenpäin.

Hän näkee miten yksinäinen minä olin. Miten vihainen. Minun pitäisi pyrkiä suojelemaan häntä, mutta en halua. Lukekoon! Tuntekoon minun tuskani. Tiedän että se on väärin, äidinvaistoni pitäisi ohjata minut toimimaan toisin. Mutta ei se ohjaa, joten olkoon.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran (Det var vi, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula) kertoo viisikymppisestä Nahidista, joka saa kuulla sairastavansa laajalle levinnyttä, parantumatonta syöpää. Kun ensimmäinen toivottomuus on haihtunut tilalle tulevat kiukku ja turhautuminen. Turhatuminen kuoleman odottamiseen. Kiukku aikuiseen tyttäreen Aramiin, joka Nahidin mielestä ei omistaudu hänelle riittävästi. Nahid on yksinäinen, sillä hänen miehensä Masood on kuollut. Aramilla puolestaan on oma kolmikymppisen elämänsä, opiskelut ja rakkaus, Johan. Turhautumista aiheuttavat myös muistot perheen paosta Ruotsiin, niistä ajoista, kun Aram oli vauva ja he pakenivat henkensä kaupalla islamilaista vallankumousta. Oliko kaikki ollut turhaa? Oliko sekin ollut turhaa, että hän totteli Masoodia eikä kertonut edes omalle äidilleen heidän lähdöstään? Ja miksi kaikki Iraniin jääneet perheenjäsenet vielä elivät, vaikka Masood oli menehtynyt ja hän nyt matkalla samaa kohti? Eikö hän ollut liian nuori kuolemaan? Ja miksi juuri nyt muistuvat mieleen vallankumouksen yöt? Se miten äiti pelkäsi ja valvoi kun Nahid lähti öisin kaduille ja kokouksiin...Ja sitten tuli se yö, joka ei olisi saanut saapua. Yö, jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Yö jonka tapahtumia pakoon Nahid lähtee perheensä kanssa vaaralliselle matkalle Ruotsiin kolemkymmentä vuotta sitten. Mikä vieraaseen maahan saapumisessa oli ollut raskainta: Äidin pettäminen vai oma kaksinkertainen syyllisyys viimeisen yön tapahtumista?

Meidän olisi pitänyt kuolla sinä yönä, sillä kaikki seuraavat vuodet olivat pelkkää laina-aikaa.

Bonden kirja on vahva, suorasanainen, todenmakuinen kertomus erään pakolaisperheen elämästä uudessa kotimaassa Ruotsissa. Vuodet ovat olleet täynnä elettyä elämää, vaikka Nahid ne melkein unohtaakin saatuaan kuulla sairastavansa parantumatonta ja pitkälle edennyttä syöpää. Hän haluaa soittaa vielä elossa olevalle äidilleen, mutta heti jos hän alkaa selittää, miksi he lähtivät, puhelu katkeaa. Pitää puhua ihan vain niitä näitä arjen asioita. Suhde omaan tyttäreen Aramiin kiristyy ja Nahid antaa katkeruutensa purkautua kuin tulivuoren. Hänestä tytär on Nahidin ansiota ja velkaa tälle läsnäolonsa. Kun Nahidille haetaan jatkoaikaa hoidoilla, Aram on kuitenkin useimmin häntä tapaamassa ja tukemassa. Hyvinä jaksoina Aram ja Johan vievät Nahidin veneilemään saaristoon. He viettävät yhteistä juhannusta Johanin perheen kanssa ja Nahidista jopa hetkittäin tuntuu, että hän oikeasti on osa tätä perhettä, ei yksinäinen syrjästäkatsoja. Nahidin elämänjano on sammumaton ja hän haluaa olla mukana liikkeessä, elämän rytmissä. Äiti ja tytär rakastavat toisiaan, mutta Nahidin monipolvinen katkeruus vuotaa ylitse silloinkin, kun Aram ja Johan ovat ottaneet hänet luokseen asumaan, on joulu ja iso yllätys jo tiedossa:

Aram istahti sohvan reunalle ja sanoi ensi töikseen:

”Sinulta jäi joulu väliin.”

Se sai minut synkälle mielelle. Hänen tokaisunsa suututti minua. Kuka nyt joulusta välittää. Kuka siitä välittää, jos minulta jäi tämä  joulu näkemättä, kun jää kaikki seuraavatkin.

”Meillä oli ikävä sinua”, hän sanoi sitten ja sehän minua vasta suututtikin. Hän olisi halunnut viettää joulun minun kanssani itsensä vuoksi. Hän olisi halunnut viimeisen joulun, muistikuvan minusta heidän joulunvietossaan.

Olimme kerran on runsaalla kahdellasadalla sivullaan pitkän jälkimaun tarina, jossa ei turhia rönsyjä kaivata. Bonde kirjoittaa tiiviisti, kiivaasti ja todesti. Kertomus kuin Nahidin vahva ja kärsimätön luonne, mutta ehdottoman suora. Erään vahvatahtoisen pakolaisäidin muistelma siitä miten olimme kerran.

Luulevatko he ihmisen kasvavan vahvaksi, jos hän ei koskaan ole kohdannut vaikeuksia? Kuvittelevatko, että vastaanpanemisen taito syntyy seisovassa vedessä?

*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Lukutuulia  ja Kirjasähkökäyrä

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

L.M.Montgomery: Yrttitarha

Rakastan työtäni! Rakastan tarinoiden kutomista, rakastan istuskelua huoneeni ikkunalla jotain keijukaisten taikaa runoksi rustaten. Olen pärjännyt hyvin tänä kesänä ja lisännyt monia uusia lehtiä listaani. Valikoima on kirjava, ja jokaisen erilaista makua on ruokittava.

L.M.Montgomeryn Yrttitarhassa (The Garden of Spices, Minerva 2018, suomennos Saana Rusi) siteerataan Montgomeryn Alppipolkua, jossa pastori Ewan McDonaldin vaimo innostuneena tuo julki rakkautensa saada tehdä omaa työtään eli kirjoittaa tarinoita eri lehtiin alkaen vuodesta 1896 jatkuen vuoteen 1921. Vaikka oli jo kuuluisa ja julkaissut kirjailija, Maud seurasi miestään papin vaimona tämän mukana ja taakse jäi Prinssi Edwardin saari ja tummana päilyvä aallokko. Tarinansa hän kuitenkin sijoitti kotisaarelleen ja kuljetti rakasta, tuttua seutua, sekä sen omaperäisiä henkilöitä aina sydämessään sekä novelleissaan. Maud oli monenlaisia lukijoita kiehtova, tuottelias novelisti, sillä hän julkaisi yli 500 novellia tai jatkokertomusta.

Näinä aikoina Montgomery piti itseään humoristina ehkä katsoen vuodattaneensa suuret tragediat niihin tyttökirjoihin, joiden henkeen meistä moni vietti omat tyttöaikansa. Hengitimme Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian tahtiin ja varmaan osin samaistuimme heihin, itse ainakin Annaan vähän liikaakin, mutta oliko mitään muuta vastaavaa niihin aikoihin kuin oli Montgomeryn kirjojen lumo!

Yrttitarha on kokoelma L.M.Montgomeryn ennen suomentamattomia kertomuksia, joiden myötä pääsemme takaisin kaivatulle Prinssi Edwardin saarelle. Suomentaja Saana Rusin mukaan:

Tämä antologia pyrkii tarjoamaan lukijoille mahdollisimman kattavan katsauksen Montgomeryn novellistiikkaan ja esittelemään tuntemattomiksi jääneitä puolia tutusta kirjailijasta. Mukana on niin rakkaustarinoita ja jännitystä kuin kertomuksia vahvoista epäsovinnaisista naisista.

Mielestäni Yrttitarhan tarinoissa peilataan naisen yhteiskunnallista kuvaa aikakauden odotuksiin ja halutaan särkeä perinteinen naisnormi kaikkine siihen liittyvine odotuksineen. Ehkä humoristisimmin tämä tulee esiin Putneyn naisten lakossa (The Strike at Putney), johon naiset tuntevat olevansa pakotettuja, kun yhteisön miehet aikovat kieltää heidän tilaamansa kuuluisan  puhujan esiintymästä kirkossa. Eihän nyt nainen voinut nousta saarnastuoliin! Neuvokkaat, toimeliaat naiset näyttävät miehille, millaista heillä olisi ilman naisten työpanosta ja niinpä...

Novellissa Häävieraat (How We Went to the Wedding) on Philippan ja Katen rohkea matka ponivaunuilla Mary Taylorin häihin hinnalla millä hyvänsä. Matka on pitkä ja tiet runsaista sateista lietteiset. Kuin itsensä haastaen tytöt lähtevät Jennie-tädin vastusteluista huolimatta matkalle, jolla koetaan kaikkea mahdollista iilimadoista juuttuneisiin kärryihin ja luotetuksi turvamieheksi laitetun intiaanin katoamiseen. Aisan katkeaminen olisi takuulla pysäyttänyt hurjat tyttömme, mutta onneksi Kate muisti kouluvuosiltaan Reginassa ystävänsä Hannah Brewsterin, jonka kodin suojiin tytöt lähtivät yöpymään. Tässä tarinassa nykyajan lukijan huomion vie preeriaintiaanien asuminen reservaateissa ja yleensäkin suhtautuminen alueen alkuperäisväestöön. Asenteet ovat muuttumassa, mutta vielä on pitkä matka opituista peloista tähän päivään.

Oma suosikkini novelleista on Niin oli käydäkseen (In Spite of Myself), jossa omahyväinen ja omanarvontuntoinen herra Carlslake, saa pyynnön tulla auttamaan Lucy-tätiä tilan hoidossa tämän aviomiehen matkan ajaksi. Mies joka on tottunut säyseän morsiamensa sävyisyyteen ja palvontaan kohtaa tilalla järkytyksen itsetietoisen, suorastaan haastavan ’Gussie-neidin’ hahmossa. Ei sitä asiaa löydy, jossa Gussie alistuisi herra Carlslaken ylemmyyteen, vaikka mies pistää parastaan. Niin pisteliään räväkkää Maudia että...ja millä seurauksilla!

Saana Rusin suomentama Yrttitarha asettuu ansiokkaasti Montgomeryn tuotannon jatkumoon, jolla meitä on suorastaan hemmolteltu yhä uusilla suomennoksilla kiitos etenkin Suvi Aholan, Satu Koskimiehen sekä Sisko Ylimartimon. Kerta kerran jälkeen pääsemme palaamaan Prinssi Edwardin saarelle sekä samalla aikamatkalle omiin tyttövuosiimme.

*****

Tyttökirjat Leena Lumissa

Kevään ensimmäinen lumikello sinulle, teille kaikille!

Sinulle lukijani, teille kaikille, haluan tämän kevään ensimmäisen lumikellon ojentaa. Olet ystäväni siellä jossakin. Olet ollut jo kauan, sillä tutustuimme yli 9 vuotta sitten. Tiedämme toisistamme paljon.Muistamme toisiamme usein. Olet iätön. Olet mies. Olet nainen. Joskus lähetät minulle vaaleanpunaiset omakutomasi villasukat. Joskus minä lähetän sinulle kirjan. Toisinaan lähetät eksoottista kahvia. Joskus minä pyydän sinut luokseni ja teemme yhdessä ruokaa. Auringon laskiessa nautimme sitä terassilla kera hyvän viinin. Kerrot minulle huolesi ja minä muutun tähtisateeksi, joka saa sinut näkemään pimeässä. Kun tulvin yli, sinä naurat - sydämellisesti. Puutarhassani kukkivat tuomasi varjon kaunottaret. Sinun puutarhassasi kukkii pala villiä puutarhaani. Kun sairastuit vakavasti, soitin sinulle harva se päivä. Kun paranit, sain sinulta pitkiä, syvällisiä viestejä. Kerran keksit meille uudet nimet ja aloimme leikkiä toisia. Jaan kanssasi melkein kaikki elämäni tapahtumat. Jaan ilon, surun, vuodenajat, joulun, kirjat, puutarhan. Jaan myös onnistuneet ruokaohjeet, mutta ikinä en kerro, miten kävi erään suklaakakun valmistuksen. Jaamme myös unelman kerran vielä matkustaa Idän pikajunalla, sillä meissä asuu oldfashioned girl, joka mielellään istuisi kuuluisan junan illallisella pitkät iltapukuhansikkaat käsissä ja...Usein luen hyvin myöhään voidakseni kertoa sinulle kirjan tarinan. Kommentoit juttuihini aina uudestaan ja uudestaan. Joskus kirjoitat ja kerrot, missä menet, missä olet ollut, miltä sinusta nyt tuntuu. Kerran söimme hienossa ravintolassa monta lautasellista kantarellikeittoa ja viini oli parasta ikinä. Silmissäsi kuu ja tähdet.Sielussasi vuoksi ja luode.Tekniikka ei ole minun lajini ja sille et väsy ikinä nauramaan. Kun hätä on suurin, sinä kuitenkin lähetät selkokielisen ohjeen, miten selviän sotkusta. Minä taas talutan sinua ohi kadotetun rakkauden. Olen introvertti, vaikka et uskokaan. Suhteemme ei kuitenkaan tottele mitään erityisherkkyysnormeja. Se on villi lintu ja tulee kun sitä huvittaa. Joskus se nousee tuhkasta kuin Fenix -lintu. Se saa itse valita, milloin tulee, millaisena tulee. Niin teet sinä. Joskus tulet punainen viitta ja hiukset tuulessa liehuen kuin lumipyry. Joskus olet hiljaa ja minä haistelen tuulta ja lähestyvää lumisadetta. Kerran olit hyvin surullinen. Pihallani kasvoi yksi ainoa lumikello: Sinulle! Sinä olet monta. Minä olen lumentomu, joka saa hohteensa sinusta, teistä kaikista.

rakkaudella
Leena Lumi

kuva Pikkupöllö, Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin