Jälleen se aika vuodesta, jolloin haluan kertoa teille lukuvuoteni suosikeista. Nyt kun luen vähemmän tai bloggaan vähemmän, sillä olen kyllä lukenut monia kirjoja uudestaankin tänä vuonna, on vaikeampaa kuin koskaan arvottaa toista kirjaa paremmaksi toista. Voi kuin vain sanoa, että 'hei, tämä teos on tosi hyvä aiheesta, josta en ole ennen lukenutkaan' tai 'tämän kirjan kanssa meni aamukolmeen vaikka enää ei saisi'. Olen nyt tuskaillut viikon ja sain Lumimieheltä hyvän neuvon, että 'tuo esiin kymmenen parasta kirjaa, jotka olet lukenut hakkaamatta kiveen niiden paremmuusjärjestystä.' Kiitän neuvosta ja noudatan sitä osin. Saatte edelleen parhaat viisi ensimmäistäni, mutta kun saatte seuraavat viisi, sanon suoraan sen: Siellä on teoksia, jotka voisivat yhtä hyvin olla ylempänä, mutta kun...Muistakaa ajatella, kiitos, että nämä ovat kymmenen parastani ja sen jälkeen teen tiettyjä nostoja tämän vuoden kiinnostavista kirjoista.
1. Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali (WSOY 2018)
2. Krista Launonen: Ofelian suru (Avain 2018)
3. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018)
4. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co 2017)
5. Pirkko Soininen: Ellen (WSOY 2018)
Philip Roth (1933-2018) on ollut idolini kauan. Hänellä on mestarillinen kyky tehdä ruumiinavaus asialle kuin asialle, sekoittaa joukkoon mustaa huumoria, sarkasmia, rakkautta, kaunaa, selviytymistä, epäonnea ja käsittämätöntä kärsimystä, josta kuitenkin tavalla tai toisella selvitään enemmän tai vähemmän muuttuneina. Tai sitten ei selvitä. Näin käy
Ihmisen tahrassa, joka on Amerikka -trilogian viimeinen osa,
Amerikkalainen pastoraali on sarjan aloitus ja välissä on
Mieheni oli kommunisti. Tänä vuonna joukostamme poistuneen kirjailijan ura käsitti yli 30 romaania. Loistava tähti, yksi kirkkaimmista!
"Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kuin suutelet ma-ma-mamia."
Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.
Krista Launosen Ofelian suru on minulle paras kotimainen kirja tänä lukuvuonna kaikellaan. Jos kuvataide, historia, Shakespeare ja surun olemus kiinnostavat, Launosen kirjaa värisyttävämpää saa hakea. Kuka haluaa jäädä surun syliin? Ei kukaan. Ofelian suru onkin lääkettä, polku pois surusta. Se karkoittaa ahdistuksen ja saa lukijan antautumaan elämän virralle Lizzie Siddallin tavoin, Ofeliana.
Lord May I Come? (Lizzie)
Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu.
Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.
Lucia Berlin oli monta. Hän oli yksinhuoltaja, ahkoholisti, sairas ja silti kaikkien juhlien aistien vaalija. Hän oli yläluokkaa. Hän oli alaluokkaa. Hän oli siivooja. Hän oli sairas. Hän oli loistava. Hän oli nainen, jolla oli kyky sanoittaa kokemansa rytmillä, joka jää lukijaan, saa aistimaan, saa haluamaan sitä jotakin...
Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä . Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.
Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä on väliä, ja tosi paljon.
Pirkko Soininen oli minulle runoilija, nyt hän on myös prosaisti. Salattu mieleni kuiskii: Runoilijat kirjoittavat parhaat tarinat!
Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.
Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.
6. Anne Svärd: Vera (Otava 2018)
7. Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
8. Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY 2018)
9. Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat (Minerva 2018)
10. Tara Westover: Opintiellä (Tammi 2018)
Anne Svärdin Verassa kuljemme ranskalaisesta satamakorttelista toisen maailmansodan pogromien, Anschlussin ja Kristalliyön tahdittamina Karpaattien korkeimmille huipuille Tatra-vuoristoon etsiytyen Sandrinen, hänen äitinsä ja siskojensa kera tyttöjen isän synyinseudun syrjäiseen vuoristokylään. Tässä tuli nälkä reissuun, sillä olen itse kokenut pelottavan seikkailun Tatra-vuoristossa. Se miten koinVeran, paljastaa, että olen seikkailujen perään, vaikka vähän pelottaisikin.
Kulttuuri kukoistaa -kirjablogissa Arja tiivistää Veran näin upeasti:
Kirjan tunnelma on intensiivinen, juoni jännittävä ja yllätyksellinen. Vera venyttää rajoja, monella kiinnostavalla tavalla. Rakenteeltaan, joka on erikoinen mutta taitava. Genreltään, joka leviää perusproosasta psykologiseksi trilleriksi ja kasvukertomukseksi. Sisällöltään, joka kulkee köyhyydestä äveriäisyyteen, väkivallasta rakkauden eri asteisiin, sikiön ensi sydämenlyönneistä julkisiin teloituksiin.
Hän maistui savumakkaralta ja silavalta ja minä söin halukkaasti hänen suutaan. Sodan syttymisen jälkeen en ollut syönyt muuta kuin laihaa pienriistaa. Minun oli hillittävä itseäni, etten olisi purrut hänen kauniita huuliaan liian kovaa, tunsin nälän heräävän aavistamattoman voimakkaana.
Michelle Obaman Minun tarinani on tämän vuoden yllättäjä ja ilahdutus.Oma kirjoitukseni kirjasta saa kertoa, miten paljon kirjasta pidin, miten koin Obaman valinnan kahdesti presidentiksi ja miten paljon pidän Michellestä ja Barackista! Tämä elämäkerta on valoa!
Pohjalla oli toiveeni, että heistä (tytöistä Malia ja Sasha) kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.
Elena Ferranten Napoli-tetralogian kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on minulle mieluisin kaikessa järkyttävyydessäänkin. Teos nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympöröivän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä.
Kirjan focus voi kuitenkin olla
Kadonneen lapsen tarinassa koettu Lilan sanoma Elenalle:
se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.
Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat oli minulle hyvin kiinnostava, sillä Kolmas valtakunta on yksi niistä kolmesta-neljästä historiallisesta ajasta, joista luen aina vain. Usein nämä kirjat vievät minut netin syövereihin, sillä olen esim. kuunnellut haastatteluja Rolf Mengeltä etc. Tämä teos ei ole kesy, sillä osalle lapsista ei ole vieläkään valjennut isiensä teot ja eräät ovat hukkumassa vihaan. Tältä väliltä lienee Rolf Mengele, joka on muuttanut nimensä ja syystä.
"Olen saanut tarpeekseni", Rolf Mengele sanoo. "En voi vaikuttaa siihen, kuka olen. Kohtaloni oli syntyä Josef Mengelen pojaksi. Kuitenkin harva oman sukupolveni saksalainen ajattelee toista maailmansotaa, natseja ja sotarikoksia yhtä paljon kuin minä.Isäni osallistui noihin rikoksiin, ja nyt minun tehtäväni on vastata niistä hänen puolestaan. Se ei ole enää lasteni velvollisuus. Isäni varjo päättyy minuun."
"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."
Tara Westoverin Opintiellä on kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Tämä teos teki koko listan laatimisesta rankimman ikinä ja sen tähden numeroinnin ja paremmuusjärjestyksen voi halutessaan ignoorata. Opintiellä on vain niin vaikuttava, että huimaa, mutta se myös satuttaa. Uskon, että tämä on tapahtunut, vaikka en haluaisi. Tara kuitenkin selvisi!
Kirja on saanut suosittelijakseen itse Barack Obaman: He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind."
"Kun elämä itse vaikuttaa mielipuoliselta, kukapa tietää missä hulluus lymyää?"
Välisoitto: Jeanette Wallsin Lasilinnassa (Bazar 2014) on paljon samaa kuin Opintiellä, mutta armollisemmin, sillä tässä kirjassa saa perheen haihattelijaisä jopa nauramaan. Silti: Kummassakin kirjassa vanhemmat, jotka eivät ole sisäistäneet vanhemmuutta.
Noston ansaitsevia:
Noora Vallinkosken Perno Mega City (Atena 2018) on lukemisen väärti. Ehdottomasti! Huikea esikoisteos♥
Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.
Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.
Immo Pekkarisen
Kuolleen meren kristallit on yksi avain syrjäytymiseen. Zak yrittää ja yrittää, mutta ei vain pärjää...Tämän lukeminen haihduttaa ylimielisyyttä ja tuo nöyryyttä: Lukekaa!
Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämästä voi tulla sietämätöntä.
Peter A. Levine
Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen
Sisko Savonlahti Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) : Hyvänen aika sentään! Kiitos, että Gummeruksella joku uskoi minun lukevan näin hulvatonta tai näin traaagista, hah-hah, riippuu ihan mistä katsoo. En ehkä ole kirjan kohderyhmää, mutta olen kuitenkin: Tyttäreni ja hänen ystäviensä kautta!
Nautin tästä kirjasta hävyttömän paljon. Sitten lähetin tyttärelleni, joka keskeytti hetkeksi gradunsa teon ja luki kirjan yhtä putkea. Sen jälkeen kirja meni hänen bestikselleen, joka luki sen samoin per heti. Heidän tunnarinsa on muuten 4-ever young! Kirja on osuva sukellus nuoriin aikuisiin, jotka riippuvat kynnet verillä kiinni nuoruudessaan ja näkevät vasta jossain kaukana tylsän aikuisuuden rannan vaippavuorineen vailla villiä biletystä.
päivät vaihtuvat toisiin ilman toisistaan erottumista
lumi sataa, lumi sulaa pois
sataa vettä, ihan sama missä sateenvarjo on
muut elivät elämäänsä täynnä tapahtumia
aamusta alkaa jo illan odotus...
Tämä ei ole mikään turha kirja, sillä esim Helsingin Sanomissa 6.1.2019 viikolla yksi Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on eniten varattu Helmet-kirjaston kaunokirjallisuuden puolella.
Kaikki nämä lukemani ovat olleet lukuvuoteni helmisimpukoita. Ei mitään kiveen hakattua, mutta kaikki koskettavia. Suurella tunteella ja vähän myös järjellä. Haluan lopettaa Cunninghamin Lumikuningattaren sanoin eli toivon näiden kirjojen tarjoavan teille
...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.
Love
Leena Lumi
PS. Jos haluat muistella viime vuotta...