Kurkistus syksyn 2021 kirjoihin

Alan tähän hiljalleen koota syksyn lukemisia ja osahan ilmestyy jo syyskesänä. Otan vähän, sillä haluan tehdä monenlaista ja olemme Lohjallakin Lumimies remonttihommissa ja minä puutarhailemassa. Tämän mahdollistaa naapurimme Eeva♥, sillä liian iso puutarhamme ei selviä, jos taas saamme kuivan kesän. Kaipaankin suvisateita...yösateita. On ihan pakko aloittaa nyt tähän outoon ajankohtaan blogissani, kesken upeiden romaanien. Yhden saanen loppuun tänään, mutta milloin sen kirjoitan ulos...en ainakaan huomenna, kun olen menossa ja...Älkää ihmetelkö, suurin osa tutuistakin kustantajista puuttuu, laitan tähän nyt niitä, jotka ovat olleet nopeimpia katalogien kanssa ja toivon valinnoissani osuneeni oikeaan. Jos johonkin ei vielä löydy kansikuvaa se on tulossa perässä. Kirjastossakin on tilauksia.

Näin olin nyt ajatellut:

OTAVA

Minna Maijala: Katri Vala Kulkuri&Näkijä  (lokakuu)

Hjorth&Rosenfeldt: Vihan jäljet (lokakuu)

Anne Svärd: Jackie

HarperCollins

Kate Quinn: Ruusukoodi

Karin Slaughter: Vaikeneva vaimo

WSOY

Joni Pyysalo: Putoamispaikka  (lokakuu)

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (kesäkuussa)

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä  (elokuu)

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla  (elokuu)

Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja  (lokakuu)

Linka Neuman: Norjalaisia villapaitoja 2 (elokuu)

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela Olisit villiä villimpi  (syyskuu)

TAMMI

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

Nina F. Grünfeld: Frida - Tuntemattoman isoäitini sota  (joulukuu)

INTO

Christopher Berry-Dee&Aileen Wuornos: Monster

Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani

DOCENDO

Ilona Pietiläinen: Tummuvien iltojen taikaa

GUMMERUS

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

ATENA

Kristiina Markkanen&Leena Virtanen: Wivi&Hanna

Andreas Slätt: Kevinin kuolema

MINERVA

Peter James: Kuolemaan jätetty

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen  (syyskuu)

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt  (kesäkuu)

Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971

Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys

J.R. dos Santos: Auschwitzin taikuri

Harlan Goben: Jäljittäjä

BLUE MOON

Nicci French: Keskiviikkoa odottaessa

SITRUUNA

Minttu Hapuli: Emil

syyskirjakurkistuksin

Leena Lumi

mustarastaskuva Pekka Mäkinen

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja...

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja. Tulee mairein huulin, hunajaisin valoin, lupauksin. Lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut, tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja kiteytyy jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin!

- Leena Lumi -      

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Tuntuu yhtä aikaa hienolta ja rikolliselta kävellä ensi kertaa sisään Miljoonapalatsin narisevista ovista ja nousta marmoriportaat ylös. Ylhäältä lasi-ikkunoista tulvii valoa ja askelilla on harras kaiku. Edelläni jonottavat tytöt sukivat hermostuneesti hamettaan ja puristavat laukkua. Kun tulee minun vuoroni astua sisään ovesta, annan valon osua kasvoilleni ja nostan leukaani.

Ojennan 26 markan lukukausimaksun ja 6 markan mallimaksun kanslistille, ja minut kirjataan sisään kouluun.

Astelen portaat alas hitaasti ja toivon, että joku odottaisi minua alhaalla ja jakaisi tämän pakahduttavan riemun. Näen itseni äkkiä ulkopuolelta niin kuin katsoisin kuvajaistani. Olen tyttö joka vielä omistaisi kaupungin. Olen tyttö, jonka leninki on teetetty öiden silkistä. Olen tyttö, joka astuu palatsin jokaiseen saliin ilman että mikään osuu häneen.

Silloin jalkoihini tipahtaa paperipallo. Nostan katseeni ja kohtaan portailla edessäni seisovan pojan katseen…Kasvot ovat kauniit: lähes mustat kulmat, suora nenä ja huulissa pehmeä amorinkaari, kalpea iho, sileä leuka. Viitan alta pilkottavan paidan hihoissa on väritahroja…

Venla Hiidensalon teos Suruttomat ( Otava 2021) on pakahduttava naistaiteilijakohtalo. En ole ennen lukenut Hiidensaloa, mutta mikä uskomattoman tiheä tunnelataus tähän kirjaan onkaan saatu ilman ’huutamista’. Kuin helppo ja itsevarma siveltimenveto, mutta vain vahvoilla väreillä, sillä kirjamme naistaiteilijaksi aikova itsevarma nainen, Helmi Vartiainen, on koloristi. Mikään haalea ei ole häntä varten. Ei myöskään mikään kesy ja siitä ehkä alkaakin tarinan kipein roso: Hän rakastuu taiteilijaksi aikovaan Tyko Salliseen osaamatta erottaa toisistaan henkistä, rikkovaa julmuutta ja rakkautta. Helmi, Sortavalan tyttö, luulee rakkaudeksi sitä, mikä on aivan jotain muuta. Hän uhraa rakkaudelle pakotettuna oman lupaavan uransa ja tekee sen silloinkin, kun olisi vielä voinut saada stipendin Pariisiin, mikä olisi ollut tuhkimotarina, jossa todellinen lahjakkuus olisi saanut oikeutuksensa. Koen joka-aamuisen saapumiseni tähän toimistokirjastooni ja näen aina ensimmäiseksi kuvanveistäjä Camille Claudelin tumman katseen. Olen laittanut Anne Delbéen kirjan niin, että naistaiteilijakohtalot aina Auguste Rodinin oppilaasta ja rakastajasta Camillesta virtaavat lävitseni kuin kuuma laava. Hän on minulle kaikki ne naiset, joiden uran miehet tavalla tai toisella tuhosivat. He ovat Helmi Vartiainen ja tuhannet, tuhannet muut, jotka koskaan eivät saaneet aueta täyteen kukkaansa, tuskin nupulle ehtivät, kun heidät joko suljettiin miehen sanalla mielisairaalaan tai tuhottiin muilla tavoilla. Usein molemmilla, jolloin uhrista ei enää ollut nousijaksi, miesten uran uhmaajaksi tai sen ylittäjäksi. Paremmaksi!

Tykon mielestä naisen tehtävä on palvella miestä sekä olla lapsi rintaa imemässä. Ha saavatkin kaksi lasta, Tirsun ja Tajun. Sallinen tekee vaimolleen teoista pahimman eli ryövää lapset äidiltään eri tavoin, mutta peruuttamattomasti. Tirsu syntyy Sortavalassa Helmille hänen siskonsa avustamana. Vaikka sisar ja isä kuinka pyytävät Helmiä ja lasta jäämään, mikään ei auta, kun Tyko ilmestyy maisemiin. Tyko vie lapsen niin kauas, että Helmi ei sinne yllä eikä edes tiedä silloin, missä lapsi on. Vasta eräs sähkösanoma Tykon ystävälle, joka säälii Helmiä ja yrittää auttaa, valaisee kaamean totuuden.

Rinnakkaiskertomuksena kuljetetaan Tajun tarinaa. Taju lähtee aikuisena Sortavalaan kirjoittamaan isästään ja hänestä, mutta vaikka minkä tekee, paperi haluaa tulla täyteen äidistä:

Tuntia myöhemmin Taju tajusi kirjoittaneensa jälleen vain äidistä. Äiti oli hiljaisuus, jonka hän yritti sanoilla täyttää. Kirjoitti hän sitten mistä tahansa, hän kirjoitti lopulta äidistä.

Tajulle Sortavalasta tulee menneisyyttä avaava kokemus, sillä Helmin sisko ei ole unohtanut. Uusi lehti kääntyy, mutta Helmille ei elämä suo hyvitystä. Aika kiitää ja vie mennessään tuntemattomaan.

Mitä meistä jää? Valon ja varjon leikki, sanat jotka joku kirjoitti hiilellä seinäpaperin alle, valokuva, jossa olemme enää parilla lauseella kerrottava tarina.

Kirjansa jälkisanoissa Venla Hiidensalo toteaa näin:

Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.

Minäkin annoin suodattua. En salli miehille jotka vihaavat naisia mitään. Siksi tästä kirjasta puuttuu sen maalauksen nimi, josta Helmin mies oli kuuluisin. Olisipa Helmi osannut heti tulkita kuvansa esittävän hänen tulevaisuuttaan julman miehen uhrina.

Lukekaa tämä kirja kaikkien niiden naisten muistolle, jotka pakotettiin varjoihin ja vaarallisille kujille sen sijaan, että olisivat saaneet ansiosta loistaa menestyksen parrasvaloissa!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie ja sieltä löydät muita tästä kirjasta bloganneita.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Nyt hän ymmärtää mitä uusi alku tarkoittaa. Mitä on aloittaa alusta uudessa paikassa , kun voi jättää vanhan taakseen. Jyväskylässä juuri kukaan ei tuntisi häntä, ei ollut painolastia, vääriä odotuksia, kätkeytynyttä katkeruutta. Hänen elinpiirinsä muuttuisi täysin ja terveellisempään suuntaan. Olisi tilaa, valoa, raikkautta, puhtautta, ja hän voisi aloittaa uudelleen puutarhaviljelyn, oleskella ulkosalla ja…

Hän katselee talonsa piirustuksia: monimuotoinen, näyttävä, muttei missään nimessä pramea. Kaksi erkkeriä etelään ja länteen, parveke, kasvihuone, katettu sisääntulokäytävä, erilaiset ikkunat ja hillityt ornamentit. Rinteeseen sijoittuva talo olisi pohjoispuolella kaksi- ja eteläpuolella kolmikerroksinen. Alakertaan tulisivat eteistilat, talvipuutarha, saunaosasto ja hänen huoneensa, toiseen kerrokseen sali, äidin huone, ruokasali, keittiö ja Hildan huone sekä ullakolle…

Villa Wivi – voi miten hyväksi kaikki jälleen muuttuisikaan.

Pirkko Soinisen teos Valosta rakentuvat huoneet (Bazar Kustannus 2021) oli minulle kuin tuhat polkua sinne, minne olen jo kauan halunnut päästä: Jyväskylän elämään ja rakennuksiin menneinä aikoina, sillä olen Jyväskylään ja Muuratsalon saarelle merituulten tuoma, mutta nälkäni Jyväskylään on ollut vahva tuntemattomasta syystä aina. Pyrin ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna koivu ja tähti lukemaan historiaa juuri Jyväskylän yliopistoon, mutta jäin muutaman pisteen päähän enkä sitten yrittänyt uudestaan. Pettymyksiäkin on mukaan mahtunut, mutta myönnän sivelleeni salaa Jyväskylän kadun nupukiviä ja myönnän nimenneeni Jyväskylän Suomen Salzburgiksi. Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet on suuri kertomus. Sitä ei haukata yhdellä hotkaisulla, koska kyseessä on fiktiivinen elämäkerta yhdestä Suomen ensimmäisistä naisarkkitehdeistä, Wivi Lönnistä, naisesta, joka tunsi joka solullaan, mitä on arkkitehtuurin harmonia. Se oli kannattavuus- ja kantavuuslaskelmia, se oli näkymiä ikkunoista, se oli miten valo kulkee huoneissa ja silti kaiken piti olla toimivaa, talon omistajia palvelevaa ja tyydyttävää. Se oli kuin itse elämä: Valon ja varjon harmoniaa.

Wivi oli isän tyttö Tampereen Onkiniemestä. Isä oli ollut panimomestari ja perhe asui Näsijärven rannalla. Wivi eli kannustavassa perheessä ja hänen kykynsä huoneiden piirtämiseen tuli esiin jo hyvin varhain. Kun hän oli valmistunut arkkitehdiksi, ylimmillään oli ilo ja kiitollisuus, mutta edessä oli myös rämpimistä miesvaltaisen alan ilmapiirissä, jossa naisarkkitehdin katsottiin hallitsevan vain koristelut, kun miehet piirsivät laajat kaaret ja laskivat kantavuuksia. Vaikka Wivi saikin paljon Tampereella töitä, ei hän oikein päässyt itseään auki toteuttamaan. Hän voitti mieskilpailijansa, kun haettiin arkkitehtejä suurinkin hankkeisiin, mutta usein salaamalla sukupuolensa nimimerkin taakse. Palokunnan talosta tuli miesten ikuinen kauna, että nainen sellaisen oli saanut suunnitella! Vihdoin vuonna 1910 Wivi saa kuulla veljeltään Villeltä, että Jyväskylään kaavoitettaisiin Yrjö Blomstedtin aloitteesta Seminaarialueen eteläpuolelle eli järven puolelle, huvilakaupunginosa. Jo syyskuussa Wivi oli hankkinut ensimmäisen lainhuudatuksen tonteille 2 ja 3. Hän hankki omistusoikeuden kaivatulle muutokselle, uudelle tulevaisuudelle, aavistamattakaan, miten suuria elämyksiä se kantaisi mukanaan.

Vuonna 1911 Wivi jo harppoo rakennustyömaallaan ja saa huomiota sekä jyväskyläläisiltä että rakennusmiehiltä, jotka eivät voi tajuta, miten voi joku tarvita niin monta erilaista ikkunaa. Kansa taas ihmettelee pytinkiä, jollaisesta ei ollut kuunaan kuultukaan, mutta silti sinne tulee kanala! Wivi on aina halunnut pitää kanoja ja nyt hän voi myös vihdoin hankkia koiran!

Joulua 1911 vietetään jo Jyväskylässä. Äiti on mukana ja apulaiseksi Wivi on pestannut reippaan Hildan. Äitikin on onnessaan ja Wivi unohtaa särkevät polvensa, sillä ehdittiinhän saada viettää jo tämä joulu Villa Wivissä. Aamulla hän avaa huoneensa verhot, talo on vielä aivan hiljainen. Ikkunoista näkyy kuutamossa järven jäätynyt pinta, koivujen siluetit, edessä pellot ja heti niiden takana järvi.

Mutta ihan tuossa vieressä, toisella suunnalla kohosi vireä pieni kaupunki. Kaikki oli lähellä, kävelymatkan päässä.

”Huomenta äiti. Nukuitko hyvin?”

Äiti sanoo nukkuneensa nyt paremmin kuin vuosikausiin, kun melkein kaikki hänen rakkaansa ovat hänen lähellään. Vain Aina on kaukana Jääskessä, mutta muut lapset asuvat sadan metrin säteellä.

Hyvin pian Wivi saa ensimmäisen tilaustyönsä, joka on kansakoulu kauniilla paikalla. Sinne mennään romanttista Puistokatua, jota suuret puut reunustavat. Tila on varsin iso ja muistan miten istuin kerran suosikkiravintolassani syömässä ja näin koulun. Kysyin ’mikä rakennus tuo on?’ Se on Puistokoulu! Rakennuksen oli määrä olla valmis 1. tammikuuta 1913.

Soinisen kirjassa kerrotaan kaikki Wivin työt sekä tarinan lomassa, että lopun lähdeluettelossa Huoneita ja vuosia, joten en lähde niitä tähän mainitsemaan paitsi...mitä en voi vastustaa.

Pirkko Soininen on solahtanut Wivin sisälle kuin olisi itse Wivi. Näin annan itseni tämän kokea. Kirjailija on tehnyt paljon tutkimusta sekä papereista että tutustumalla Wivin suunnittelemiin rakennuksiin. Hän on tuonut esiin myös Wivin rohkeuden ja sen, että Wivistä ei ole Jyväskylän seurapiiriperhoseksi. Hän on sen verran introvertti ja toisaalta hän on työnarkomaani, joten vähät vapaa-aikansa hän haluaa vaikka puuhailla puutarhassa tai kävellä harjulla, lukea, seurustella äidin kanssa. Pakolliset avajaiset hän tietysti käy läpi, mutta kaipaa usein jo varhain omaan rakkaaseen huvilaansa. Eipä Wivi arvaakaan mikä pyörremyrsky häntä odottaa!

1912 Tampereelta saapuu vieraaksi Martta Lundelin, joka kestityksen yhteydessä pyytää Wiviä esittelemään hänet Hanna Parviaiselle. Wivi toteaa kuulleensa Hannasta, mutta kieltää tätä tuntevansa. Wivi kyllä tietää Parviaisen perheen, sillä Hannan isä, Johan Parviainen, on ollut Jyväskylässä mahtihahmo ja syystä. Hän oli perustanut viinanpolttimon, oluttehtaan ja laivanveistämön sekä Tourulan nahkatehtaan.

Viime töikseen hän osti kokonaisen saaren, Säynätsalon, ja siirsi sahatoimintansa sinne. Kaksitoista vuotta sitten kauppaneuvos oli kuollut ja hänen poikansa Hugo oli ottanut tehtaat ja liiketoiminnan haltuunsa.

Hanna kuuluu olevan hyvin omintakeinen persoona, joka pitää Sulkulan tilaa harjoittaen karjan- ja hevosenjalostusta. Wivi kiinnostuu ja kohta lähettipoika jo vie viestiä Sulkulaan, joka sijaitsee Jyväsjärven toisessa päässä, suorastaan vastapäätä Wivin kotia. Hanna tarjoaa lounaaksi itse kalastamiaan ahvenia silmät ystävällisesti vilkkuen. Vähän arkaileva Wivikin innostuu seurustelemaan rennosti ja hänestä tuntuu, että he ovat Hannan kanssa kuin ennestään tutut.

Alkaa ystävyys, jonka syvyyttä kummankaan äidit eivät oikein kestä. Etenkin Hannan äiti pitää loppuun asti kiinni mielipiteestään, vaikka kummallakin naisella on omat asunnot ja ura. Kaikesta huolimatta Wivi ja Hanna alkavat tehdä yhdessä ulkomaan reissuja ja kaiken aikaa Wivi myös tarjoaa Hannalle uusia työkohteita. Wivin äiti haluaa lopulta Helsinkiin asumaan ja Wivi on sen äidille luvannut. Eletään aikoja jolloin kumpikin hankkii asunnon toisensa vierestä sieltä sun täältä, mutta ei vieläkään yhteistä. Lopulta Hannasta tulee Säynätsalon tehtaiden vetäjä ja hän haluaa työväestölle vain parasta. Hänessä on isänsä energia ja kekseliäisyys, mutta ei isänsä nuukuutta. Lasten päiväkoti Marjala valmistuu pääsaarelle, samoin kirkko. Wivin tehtävänä on lopulta piirtää meidän nykyiselle kotisaarellemme, Alvar Aallon huvilasaarelle, työväestön asuntoja, joissa perheet voisivat viihtyä. Tehtaan puolesta lahjoitetaan jokaiselle omenapuu ja marjapensaita. Sitä ennen Wivi piirtää Muuratsalon Haikan pohjakaavan, joka on hyvin kiinnostava. Hanna ostaa upean auton ja niin hevosajelut jäävät, kun hiukset hulmuten ajellaan Jyväskylästä Säynätsaloon. Johtokunta on varoittanut, että tehtaalla ei nyt mene hyvin, joten ’suu säkkiä myöten.’ Hanna on kuin kuuro. Hän on vauhtisokeuden huumaama. Matkoilla vain kalleinta ja parasta eli eri tavalla, mitä Wivi oli tottunut. Hanna haluaa toisen huvilan, paikan jonne lyövät ison selän, Ristiselän aallot. Molempien äidit lähtevät aikanaan. Nyt naiset alkavat haluta vihdoinkin omaa, yhteistä kotia. Hanna haluaa myös lahjoittaa Säynätsalolle kirkon. Sen suunnittelisi Wivin ystävä Armas Lindgren. Hanna on kiinnostunut astronomiasta ja yllättää ystävänsä rakennuttamalla Sulkulaan tähtitornin! Hän on niin iloinen yllätyksestään ja opettaa Wiville tähtien nimiä. He ovat sitten Kaksosten tähdistö eli Kastor ja Pollux. Hanna Kastor ja Wivi Pollux.

Loppiaisena 1927, kuudentena tammikuuta, ovat Säynätsalon kirkon juhlalliset vihkiäiset. Wivi näkee kyyneleet monen säynätsalolaisen silmissä. Hänen loistava ystävänsä on nyt Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos. Samaan aikaan Wivi miettii omaa uraansa. Hänestä tuntuu, että aika on ajanut hänen ohitseen. Hän ei enää keksi, ei jaksa! Hannakin joutuu heräämään todellisuuteen rankimman kautta. Toisaalta molemmat ovat tehneet niin paljon ja Wivin rakennukset kertovat hänestä samoin kuin meille tuttu Haikka. Hanna taas elää säynätsalolaisten mielissä ja kirkko seisoo paikallaan. Ja sitten on Jyväskylä, johon toki nämä saaret nyt kuuluvat. Siellä on äärettömän kaunis rakennus, johon ei voi kuin ihastua. Wivin itselleen suunnittelema koti. Kiitos Kauko Sorjosen, talon nykyisen omistajan, talo ei ole vain rakennus. Se on pieteetillä remontoitu koti, jossa toivottavasti omistaja kohtaa sekä valon, että Wivin hengen.

Pirkko Soinisen kieli on minulle mieluista, sillä hänhän on myös runoilija. Taitavasti Pirkon lyyrisyys tuo teokseen ilmavuutta, suorastaan sitä Wivin valoa ja harmoniaa! Soininen on aikaisemmin kirjoittanut taidemaalari Ellen Thesleffistä fiktiivisen elämäkerran Ellen, joka toi Ellenin kuin likemmäs. Valosta rakentuvat huoneet on tarina Wivistä, mutta samalla myös Hannasta, sillä ei toista ilman toista. Selkeimmin se ehkä tuntuu luopumusten hetkillä. Lopulta he päättävät vihdoinkin alkaa asua yhdessä Helsingin kodissaan. Olisi vain me ja tietysti ystävät ja sukulaiset. Eikä se ole vain. Se on kaikkeus heille. Kaksi edelläkävijänaista, niin erilaiset, mutta kuitenkin samaa henkeä. Miten Wivi osasikaan olla vaiti ja antaa Hannan toipua muutoksista, kun kaikki ei ollut niin mieluisaa. Luopuminen.

1932

Lokakuun taivas on samettia ja tähtien välkettä.

Wivi tuijottaa kaukoputkeen, lokakuinen tähtitaivas on kimmellystä, hohtavaa hopeaa, äärettömyyttä.

Kuinka hän oli silloin joskus ajatellut, ettei tälle tunteelle heidän välillään muka ollut sanoja. Olihan sille – oli olemassa yksi oikea sana ja se oli rakkaus. Ei rakkaus voinut koskaan olla väärin.

”Älä itke Pollux”, Hanna sanoo ja kiertää käden hänen ympärilleen.

”En minä itkekään, silmään taisi vain mennä tähtipölyä.” 

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Loitsu

Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo

Kohti pääsiäisen rauhaa armahtamalla itsensä vain olemaan, jos siltä tuntuu...ja kivat palautteet!

Olen alkanut etsiä itseäni kuvistani, sillä jotenkin hukkasin polun armahtaa itseni. Kuva on maaliskuulta 2018 ja olen aika täynnä solumyrkkyjä, mutta koska oli merkkipäivä eikä tehnyt pahaa, lähdimme ulos syömään. Tuntuu hassulta, sillä olen ollut tosi innokas kokkaaja, mutta olen korona-aikana todella kaivannut ulkona syömistä. Katson kuvan naista, jolle tulevaisuus ei ulotu juuri tuolloin kovin pitkällekään. Tämä kova virta haluaa muuttua lammikoksi ja niinpä naistenlehtien pääsiäisruoat saivat minut ohittamaan sivut nopsaan. Nyt haluan vain olla. Ostin Eeva Kolun kirjankin Korkeintaan vähän väsynyt ja luen sen vaikka suvella ihan itselleni. Minäkin ihmettelen, miksi enää mikään ei riitä? Vai onko se vain joku aikamme trendi. En nyt rasita teitä tällä aiheella enempää, mutta veikkaan, että vielä teen aiheesta kunnon jutun! 

Vai löydynkö joulun 2018 ensimmäisestä omaselfiestä, sillä joulu on minulle kuin viides vuodenaika. Rakas sellainen♥

Muistatte nämä Saksasta saamani uutuusjouluruusun juurakot. Ne on nyt istutettu ruukkuihin ja pidetään vielä kellarissa ja päivät siellä on valo. Lunta maassa, maa roudassa, joten ruukkuistutusohje tuli saksalaiselta kauppapuutarhalta. 

Ulla Kölnistä vähän välitti hommissa ja häneltä kukasta kuulinkin. Lähetin hänelle toivekirjansa, joka oli Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet. Luemme nyt sitten pääsiäisenä samaa kirjaa. Tämä on viipynyt, koska haluan tietyille teoksille lukuRAUHAN ja tässä kirjassa on nyt sellaista, jota en ole voinut tietää, sillä olen tänne saarille merituulten tuoma. Olen vain arvaillut hienoja vanhoja rakennuksia Jyväskylässä ja nyt saan valaistusta, koska Wivi Lönn ehti suunnitella Jyväskylään niin paljon sekä julkisia että yksityisiä tilaustöitä. Historiallisesti minuun on aina vaikuttanut aikanaan huvilayhdyskunnaksi rakennettu yhteisö, josta Lönn heti varasi itselleen tontit 2 ja 3. Näin  hienon kuvan kirjasta kera kukkien sain sitten Ullalta. Kiitos♥

Blogini 12-vuotissynttäriarvonnassa Riitta Partti tuli ensimmäiseksi. Hän valitsi Launosen Ofelian surun ja kiitteli näin hienolla kuvalla. Kiitos♥ Minulla ei ole nyt ollut halua lähteä täydentämään kaupunkiin korttivarastojani, joten Riitta sai ihan suosikkikorttini ja tässä sain sen takaisin!

Pääsiäisen sää on sitten tällaista tai

tällaista. Kuuran kauneus ei ole mitään takatalvea vaan normaalia tähän aikaan vuodesta.

Pääsiäinen tulee vähemmälläkin. Varmaan vika kerta punaista lihaa tähän talveen eli huomenna valmistan gulassin. Tänään tein omenapiirakan, jota saa nauttia vasta huomenna ja illoille on omat herkkunsa mikä tarkoittaa mitä nautimme Netflixin sarjan ääressä. Koko aikaa ei tarvitse syödä gulassia, sillä salaattipäivä valkosipulipatongilla, suoraan uunista otetulla on ihan kunnon ruoka.

Ei pääse meillä vielä haravoimaan. Niinpä siirtelin narskuruukkuja paikasta toiseen. Huomatkaa metsäkauriin jäljet saappaiden ja kukkien välissä. Urbaani legenda väittää minun haravoineen yhtenä pääsiäisenä lunta....Älkää uskoko! Onneksi kulkuväylät laattakivillä ovat jo jäistä vapaat.

Ehkä olenkin tässä....tai sitten siinä yhdessä, jota ette ole vielä nähneet tai siinä, jonka aion otattaa, kun lupasin esitellä Marimekon Huokaus Tähtiniitty -mekkoni. Murrosta ilmassa...

Jos kelit ovat hyisen jäätävät, voi leikkiä vaikka tietokilpailua ja kysyä, että 'tiedätkö, mikä on Suomen kansallisperhonen?' tai 'mikä perhonen on metsän kuninkaallinen?' Näihin löytyy vastaus lasten tietoteoksesta Lapsen oma perhoskirja, jossa teksti on Anne Hakulisen ja kuvat Laila Nevakiven.

Kyllä ovat omput ja jyvät kelvanneet. Tuossa on aika jyrkkä rinne lehtoon, mutta sehän ei siroja pikkukauriita haittaa. 

Kynttilät sopivat kaikkiin aikoihin. Kuvassa Kalevantulen pääsiäiskynttilöitä.

Rauhaisaa pääsiäisen aikaa teille kaikille♥

Leena Lumi

Anne Hakulinen - Laila Nevakivi: Lapsen oma perhoskirja

 Joko sitruunaperhoset lentelevät Etelä-Suomessa tai länsirannikolla. Meillä ei vielä ole näkynyt. Sitruunaperhonen on monelle kevään ensimmäinen bongattu perhonen. Se lentelee mukanaan taikakukan taikapölyä ja voi joskus osua vähän harhaankin, sillä luonnossa kevättä ihmettelevät mummi, Niilo ja Nelli saavat sitä päällensä seurauksella, että kutistuvat pienen pieniksi. Hätä ei ole kummoinenkaan, sillä Sisu-sitruunaperhonen lupaa pitää heistä hyvää huolta. Hän ottaa heidät kyytiinsä ja lennättää läpi ihmeellisen perhosmaailman, jossa niin aikuiset kuin lapset saavat takuulla kuulla jotain uuttakin perhosista. Ainakin minulle kävi niin. 

Anne Hakulisen ja Laila Nevakiven Lapsen oma perhoskirja (Minerva 2021) on lasten tietokirja, jonka on tekstittänyt biologi Anne Hakulinen ja kuvittanut Laila Nevakivi. Sisu sitruunaperhonen lennättää mummia ja lapsia perhosten maailman esitellen samalla näiden toukat, joihin palaamme myöhemmin, sillä nyt ilmassa lentää 

kaunis sininen perhonen: paatsamasinisiipi. Tiesitkös sen olevan Suomen kansallisperhonen? Sisu esitelmöi päiväperhosista  ja niiden erilaisista munista, joita voi löytyä vaikkapa nokkosen lehden alta. 

Sitten he huomaavat tumman, kauniin perhosen juomassa koivunrunkoa pitkin valuvaa mahlaa. Sanna-suruvaippa siellä nautiskeli herkkuaan ja malttoi keskeyttää kertoakseen olevansa metsän prinsessa eikä yhtään surullinen. Kuninkaallisuus tulee hänen tieteellisestä nimestään, Nymphalis antiopa, joka viittaa muinaisen kuninkaan tyttären nimeen.

Sanna -suruvaippa esitteli kotimetsäänsä ja siellä asuvia perhosystäviään. Puiden lomassa viuhahti ujo metsäpapurikko ja hieman syrjemmällä poukkoili ilmassa värikäs riikinkukkokehrääjä. Pikkuinen kangasperhonen kökötti koivunoksalla ja esitti lehteä.

Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi. Toukat kehittyvät toinen toistaan upeimmiksi perhosiksi ja kun illat alkavat hämärtää

alkavat lentää kiitäjät, jotka ovat ihan omia suosikkejani. Huristen ne lentävät hämärtyvässä illassa kukasta kukkaan. Kiitäjät ovat saaneet nimensä siitä, että lentävät muita perhosia nopeammin, koska ovat niin virtaviivaisia ja kapeasiipisiä.

Kuvassa on mäntykiitäjä yllä ja sen toukka. Horsmakiitäjän tunnistaa vaaleanpunaisesta väristä. Suorastaan suloisella horsmakiitäjän toukalla on erikoinen silmäkuviointi hämäämässä saalistajia. Klikkaa kuva suuremmaksi niin huomaat...

En ole kovinkaan hyvä perhostuntija, mutta olen oppinut arvostamaan niiden toukkia! Meidän kompostissa elää toukkalaji, joka syö tehokkaasti vahvoilla leuoillaan ja ne ovat pelottavan vahvat leuat. Multaa tulee vauhdilla, sillä niille kelpaavat vain tietyt lehdet. Meni aikaa kunnes sain kuvattua kaksi jättimäistä lehmuskiitäjää. Luulin toukkia niiden toukiksi, mutta väri ei täsmännyt...Toukkien arvostus perheessämme on kohonnut, sillä meillä on kolme avokompostoria ja yksi biokompostori!

Rakastan lasten tietokirjoja! Ne ovat kuin eläinopin selkokieltä ja kuvat ovat ihania. Tässä kirjassa on lisäksi myös joitakin kasveja ja niin paljon perhosia, että kun syksyyn päästään, ollaanko jo tutustuttu sataan perhoseen, niiden toukkiin ja myös niiden saalistajiin. Yöperhoset ovat ihan oma syyskesän lukunsa. Niistä pidän ehkä eniten sillä syyskesä on lempivuodenaikaani. 

Nyt olemmekin jo saaneet ensilumen. Ja uskokaa pois:

Sipriina-sitruunaperhonen piti tiukasti kiinni ohuesta mustikanvarvusta ja uinui talvisessa horroksessa. 

Puiden rungot naksahtelivat pakkasessa, mutta sitruunaperhonen ei palellut. Sen suonissa virtasivat ihmeelliset nesteet, jotka suojasivat sitä jäältä ja pakkaselta. Taivaalta putoili lisää lumikukkia. Ne laskeutuivat Sipriinan ympärille ja peittelivät perhosen huntuun. Siellä lumikäärön suojissa sen oli hyvä olla.

Hakulinen ja Nevakivi ovat tehneet loistavaa työtä. Kirja vie mennessään! Ja nataa tietoa myös perhosten suojelusta ja perhosharrastuksesta. Oijoi, tämä kirja pitää säästää, sillä meidän perheessä on eräs toukka- hyönteis- ja perhosmaanikko. Ja Lapsen oma ötökkäkirja pitää ostaa itselle, sillä tuli annetuksi se lahjaksi....Onneksi tallessa on Lapsen oma metsäkirja.

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sofie Sarenbrant: Häpeänurkka

Liv tuuppii Juliaa edellään raitovaunukiskoilla ja käskee panemaan vauhtia. Tessan on kauempana takana niin, että häntä tuskin näkee. Julia ei tärise enää kylmästä vaan silkasta kauhusta. Onko hänellä mitään pakotietä?

Tule mustissa vaatteissa.

Siksikö että häntä ei erottaisi kiskoilta? Raitiotievaunut kuulemma ajavat sitä kovempaa, mitä kauempana ne ovat pysäkiltä.

”Tämä on hyvä paikka paikka”, Liv sanoo. ”Mene maata ja pane silmät kiinni.”

Silmät kiinni?

Julia katsoo Livia ja Tessania. ”Onko tarkoitus tappaa minut?”

”Oletko mamis?”

Julia ei pysty kuuntelemaan enempää. Hän laskeutuu makuulle ja painaa niskansa kylmälle, kovalle kiskolle…

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan uusin teos Häpeänurkka (Skamvrån, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow) suorastaan huutaa sanomaan, että tarina oli ahmittavan hyvä! Tätä ennen olen lukenut Syntipukin, mutta sen luin vain itselle ja jo silloin tajusin, että pohjoismaisten naisdekkaristien taivaalle on syttynyt uusi tähti: Sofie Sarenbrant.

Häpeänurkka kantaa montaa kiinnostavaa tarinaa, mutta aikatasot on minimoitu vain erään henkilön menneisyyteen ja ne ovat suurelta osin päänsisäisiä, nykyhetkeä taustoittavia lyhyitä lukuja, joten mitään vaikeutta ei ole juonen seurannassa.

Kirjan vahvuus lepää erittäin sympaattisessa poliisissa Emma Sköldissä, joka on palannut äitiyslomalta tavallista aikaisemmin ja jättänyt vauvan hoidon exälleen Nylletille. Kummallakaan ei ole uutta suhdetta ja Nyllet haluaa palata takaisin Emman luokse. Hän on itsekin poliisi ja hoitaa mielellään Elliä, mutta häntä korventaa katsoa Emman uutta paria Krillea, komistusta, joka on Emmaa kuusitoista vuotta nuorempi. Onneksi hän ei tiedä, miltä jo Krillen läheisyys autossa hänestä tuntuu. Sofie rikkoo tylsää ikätabua nuori nainen vanha mies, tuomalla kuvaan hyvinkin mahdollisen aikuinen nainen ja äiti sekä nuori mies -kuvion. Luvassa on…

Aloitin sillä, mikä on kirjailijalle nyt ollut tärkeintä tässä tarinassa eli rankalla koulukiusaamisella, josta kenelläkään ei ole hajuakaan. Huolehtiva äiti, Emman sisko Josefin, on aivan pihalla, ei tajua mitään vaan luulee Julian pahinta vihaajaa Liviä hänen parhaaksi ystäväkseen. Julia on tosi, tosi lujilla ja asiaa vain pahentaa kun hänen luullaan olevan itsemurha-altis. Onnettomuudeksi Julia googlaa itsetuhoajatuksien lopulta alkaessa vainota häntä, tukihenkilölle, josta alkaa kaikkien aikojen painajainen.

Kaikki kirjan painajaiset, kaikki surmat, johtavat Taalainmaalle. Niinpä Emma Ja Krille sitten ovat koko ajan matkalla sinne tai pois ja vaeltavat pimeässä metsässä Emman vielä tietämättä, miten likeltä kaikki liippaa häntä. Nyt sitä sitten ollaan koukussa kahden Emma Sköld -tarinan pauloissa, sillä eipä hurjempaan voi kirja päättyä. Luulin, että jännittävien öisten lukuhetkien jälkeen saapuu harmonia, mutta kaikkea muuta. Finaali saa odottamaan uutta jatkoa kärsimättömänä. Sarenbrantilla on loistava tempo, jolloin kukin tarinan tragedioista sekä erottuu omanaan, että antaa niille yhteisen nimittäjän: Ihmisen julmuus toista kohtaan riippumatta iästä, sukupuolesta tai sosiaaliluokasta.

Koska kirjailija mainitsee kiitoksissaan omistaneensa teoksensa edesmenneelle serkulleen, minä puolestani haluan kuljettaa mielenterveyden viestikapulaa nyt kaikille, jotka tämän tekstini lukevat ja toivon mahdollisimman monen tietysti tarttuvan Häpeänurkkaan, sillä paha ei synny tyhjiöstä.

Sofia Sarenbrant:

Olen omistanut Häpeänurkan ainoalle serkulleni, Bjarnelle, kunnioittaakseni hänen muistoaan. Tänään on hänen syntymäpäivänsä, mutta hän päätti lähteä luotamme neljä ja puoli vuotta siten, vasta neljäkymmentävuotiaana. Tieto hänen kuolemastaan herätti monenlaisia tunteita: syyllisyyttä, häpeää ja surua. Syyllisyyttä siksi, että en mahtanut sille mitään. Häpeää epäoikeudenmukaisuudesta siksi, että olin itse saanut elämälleni hyvät lähtökohdat, kun taas hänellä oli suuria vaikeuksia. Surua Bjarnen ja hänen vanhempiensa tähden.

He menettivät ainoan lapsensa.

Psyykkinen sairaus ei kysy lupaa vaan tunkeutuu kuin loinen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin eikä sillä ole mitään tekemistä menestyksen tai ulkoisten tekijöiden kanssa. Sitä ei ole helppo ymmärtää eikä hyväksyä, olipa kyse sairastuneesta tai hänen lähipiiristään. Tiedän omasta kokemuksesta millaista häpeää huono olo voi ihmisessä herättää. ”Saisit olla kiitollinen, sinullahan on kaikkea.” Niinpä, mutta ahdistus ei ole järkiperäistä. Onnekkaan ja onnellisen välillä ei ole yhtä kuin -merkkiä. Päältä katsoen ei näe, miten ihminen sisimmässään voi. Ja kun joku omassa lähipiirissä päättää lopettaa elämänsä, meille muille jää vastaamattomia kysymyksiä.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Kiitos te♥ Yli 3,5 miljoonaa kävijää Lumissa♥

 Kiitos kaikille lukijoilleni eli tänään yli 3,5 miljoonaa kävijää ylittynyt! Leena Lumia ei olisi ilman teitä, sillä vastavuoroisuus on toiminnan lähde.  Kun tämän aloitin yli 12 vuotta sitten, en olisi uskonut, mutta kiitollisena ja hämmentyneenä katson vuosia taaksepäin. Tulevaisuudesta en nyt muuta tiedä, kuin yritän lukea rästikirjoja sekä alkaa heräämään puutarhalle. Meillä on vielä paljon lunta, mutta räystäät tippuvat päivisin auringossa sulasta lumesta ja kevät voi tehdä yllätyksen suuntaan jo toiseenkin. 

Arvontakirjat ovat lähteneet viimeistä myöten tänään ja ajattelin lukea erästä kirjaston pikalainaa pois. Ehkä vähän suklaatakin...Ensimmäiset tetenarskut tänään, mutta vielä öiksi sisälle. Saksasta saapuneet jouluruusut on istutettu ruukkuihin ja laitettu kellariin +4 asteeseen ja valotan päivittäin. Niitä ei pääse ihan kohtakaan vielä maahan laittamaan, sillä niin paljon on lunta.

Ihania kevättalven päiviä hitaasti, mutta varmasti saapuvasta viherryksestä nauttien♥

kiittäen

Leena Lumi

Synttäriarvonnan voittajat 2021 Leena Lumissa ovat....

Synttäriarvonnan voittajat Leena Lumissa ovat:

Riitta Partti

Anniina

Kirjarikas elämäni

Pioni 

Tuulia/Lukutuulia

Onnea voittajille♥ Kiitos kaikille osallistujille♥

Onnettaren suosikit valitsevat voittojärjestyksessään täältä haluamansa palkinnon. Ensin valitsee Riitta, sitten Anniina etc. Kertokaa sitten minulle, mikä on valintanne s-postilleni leenalumi@gmail.com sekä antakaa samalla yhteystietonne. Jos haluatte, voitte antaa myös kakkosvaihtoehdon kirjaan, mutta toivon kaikkien saavan ykkösvaihtoehtonsa eli tällainen valintasysteemi kaipaa arvontaan osallistuneiden huomiota. Merkitsen va.littujen kirjojen kohdalle 'varattu'.

Helmikuun jouluna saimme Merillä ja Samilla mm. konjakkilohta uunijuureksilla. Alamme nyt valmistaa samaa ilman konjakkilohta, jota olisimme voineet normiaikana löytää vaikka Mäkisen kalaliikkeestä, mutta ei ole tehnyt mieli lähteä cityyn. Ensin juurekset ja sitten merilohta uuniin...katsotaan mitä syntyy. 

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja sytytetään kynttilöitä ruokapöytään, sillä niiden aika on aina♥

♥:lla Leena Lumi, jo 12 vee

The Winner Takes It All

pupukuva Marjaana Rinne-Loikala