Ulla-Riitta Rauskio, eläkkeellä oleva hammaslääkäri
Espoosta, kokee elämänsä alkavan vasta 74-vuotiaana, kun kahdentoista vuoden
putki aviomiehen, Ollin, omaishoitajana päättyy ja sairaalasänky viedään pois.
Ihmetellen hän tarkastelee sekä menneitä vuosia että asuntoa, josta ei ole
koskaan pitänyt. Hän päättää myydä mitään remonttia ikinä kohtaamattoman
rivarinsa pois ja muuttaa pieneen yksiöön aivan Helsingin keskustaan. Hän
päättää vihdoinkin aloittaa elämän, jossa ei tarvitse ottaa aina huomioon
muita. Se kuulostaa ihan seikkailulta, mutta ensin on löydettävä edes pari
ystävää seikkailua jakamaan. Omaishoitajana ei jaksanut eikä voinut pitää
ystävyyssuhteita yllä, joten nyt etsimään niitä parhaita bilekavereita vuosien
takaa. Ja siellähän kuin soittoa odottamassa ovat Hellu ja Pike, kaksi villiä
ja vapaata, joiden kanssa voisi riemuita uusista asioista ja löytää niitäkin
seikkailuja, joita ei ollut kuunaan kokenut.
Minna Lindgrenin Vihainen leski (Teos 2018) valaisee
vihaisen, mutta elämänjanoisen Ullan eli Ulliksen tarinaa, johon vuosikymmenien
jälkeen palaavat ystävät Hellu ja Pike. Ullan elämä on kulunut tunnollisesti
asiakkaiden hampaita poratessa, kahta lasta, Susannaa ja Markoa, kasvattaessa sekä
Espoon rivitaloasunnosta huolehtiessa aviomiehen vaativan asianajajan työn
viedessä tätä niin työaikana kuin muulloinkin, sillä isännän kirjasto
pulloineen kaikkineen oli vain Ollin paikka. Ulla keräilee Ollin tyhjiä pulloja,
selviää rintasyövästään, yrittää saada lapsistaan säällisiä ihmisiä, vaikka
myöhemmin joutuukin myöntämään jonkun virheen tapahtuneen. Joskus
yksinäisyydessä hän ihmettelee valintojaan, mutta tehty mikä tehty ja niin
makaa kuin petaa.
Miehensä kuoltua Ulla kohtaakin yllättäen aikuisten lastensa
vaateet ihan oudolla tavalla. Näiden mielestä äidin pitäisi nyt omistautua
Markon toisen tuotantokauden jälkeläisille ja Susannan koiralle, koska Susannalla
ja Markolla on niin kiire. Ja missään tapauksessa kodin myynti ei tule
kyseeseen, selvittää poika, joka on isänsä tavoin asianajaja. Ja toisaalta he
tarjoavat äidilleen myös mahdollisuutta muuttaa johonkin hoitokotiin, sillä
mitä tahansa onnettomuuksia voi tapahtua kotona ja onhan tuota ikääkin
jo...Mitä enemmän Ulla lapsiaan tapaa, sitä vihaisemmaksi hän tulee ja niinpä
Ulla myy asunnon tuosta vain suosittuna vintagena ja Ruska-astiasto menee
kaupantekijäisinä. Hämmästynyt Ulla saakin espoolaisella painajaisellaan Töölöstä
pienen unelman.
Nyt Ullan uutta elämää alkavat rytmittää villit illat Piken
ja Hellun seurassa milloin Ikivihreät-diskoteekin leskimarkkinoilla, milloin
hotjoogassa tai sivistymässä kansanopiston italiantunneilla. Silverporno ja
Adult Go –sovellus tulevat Ullalle tutuiksi samoin eräs Keravalla asuva
ponihäntäpäinen Valtonen, joka mieluusti illallisen päätteeksi nappaa Viagran
ja se on sitten menoa. Ulla olisi vauhdissa elleivät aikuiset lapset hyvin
lyhyin määräajoin ottaisi rankasti yhteyttä yrittäen urkkia, miten
seniiliksi heidän äitinsä on tullut. Uhkaavat asennuttaa äitinsä huoneistoon
jopa valvontakamerat. Lopulta Ulla suuttuu sanomaan suorat sävelet ja siinä
saavat osansa sekä ylikeski-ikäiset lapset että Susannan koiraparka, joka on täysin
tietoisesti pahaan kykenemätön, viaton luontokappale. Ja missään tapauksessa
Ulla ei anna enää omia kotiavaimiaan lapsilleen: Hänelle tullaan nyt vain
ilmoittamalla!
Vihainen leski ei ole minulle kovinkaan tyypillinen
lukuvalinta, sillä kirja on hauska, mutta onneksi riittävän paljon mustaa
huumoria, joten nautin todella. Jos bloggaan tällaisesta kirjasta, on takana yllyttäjänä
Siina Tiuranimen Kukkia Birgitalle, jossa hoitokodin jalaton Birgitta laittaa
muille kampoihin ja vetää vielä mukaansa nuoren sukulaispojan. Lindgrenin
teoksessa on paljon nautittavaa kuten vaikka Ullan aikuiset ja itsensä
naurettaviksi tekevät lapset sekä Ullan vahva puolustussota. Eikä oikein voi
olla nauramatta suomalaista saattohoitoa, joka voisi olla nimeltään vaikka ’potilaan
kuoleman nopeutus’: siirto ambulanssiin, päivystykseen, siirto takaisin kotiin,
takaisin päivystykseen, päivystyksestä sisään sairaalaan ja sieltä ulos
terveyskeskuksen vuodeosastolle. ”Sellaista kuoleminen nykyään on”, lopetin
visioni. ”Siirrellään, kunnes potilas kuolee.”
Villin kolmikkomme meno olisi varmaan jatkunut hyvinkin
reippaana ellei Hellu yllättäen katoaisi tapaamisista. Kun pari viikkoa on
kulunut, Ulla tunkee itsensä Hellun luokse ja saa kuulla tämän sairastavan
parantumatonta Erwingin syndroomaa. Juuri Hellu, heistä
terveystietoisin, saa yhden harvinaisimmista diagnooseista! Luusyöpä, jota ei
voida leikata.
Vilahtiko Hellun puheessa sarkooma? Se tietäisi syöpää. Ja
loputtomia hoitoja. Olin kuullut niin monesta vielä eilen terveestä ihmisestä,
jotka syöpähoitojen jäljiltä riutuivat kituliaasti kuihtuvina ihmisraunioina,
kiitollisina heille lahjoitetuista muutamasta kuukaudesta. Kunnon kansalainen
ei syöpähoidoista kieltäytynyt, ne olivat yhteiskunnan maksama erityinen
huomionosoitus, suorastaan veronpalautus. Syöpälääkärit olivat aikamme
sankareita, jotka tekivät sotatantereella aina kaikkensa, viimeiseen
solunsalpaajaan saakka välittämätä tekojensa seurauksista.
Minähän en juossut magneettikuvissa ja seulonnoissa niin kuin
Hellu. Siinä istuessani hätääntyneiden ajatusteni myllerryksessä käsitin, miksi
niin monet jättivät kertomatta läheisilleen vakavista sairauksista. He eivät
jaksaneet lohduttaa meitä terveitä ja sekavasti surevia.
Lindgrenin riehakas naiskolmikko Ullis, Hellu ja Pike
noudattaa monessa tilastoja, myös siinä, että vähintäin joka kolmas meistä
sairastuu syöpään. Hellu oli nyt sattumalta heistä se kolmas. Vihainen leski ei
silti ole mikään sairauskertomus, vaan enemmänkin se kertoo siitä, mitä
odotetaan seitsemänkymmentä täyttäneeltä, kun gallupitkin on kohdennettu
maximissaan 65 –vuotiaille. Tyhjäänkö ihmiset putovat elääkkelle jäätyään vai
alkavatko kaikki virkata isoäidin neliöitä? Vai voiko elämä alkaa uudelleen yli 70 -vuotiaana kuten kirjassa John Irvingin Leski vuoden verran?
Kirjailija on seurannut aikuisia
eläkeikäisiä hyvinkin tarkasti ja saanut loistavan osuman tarinan henkilöillä.
Jossain vaiheessa kuitenkin ihaninta on käydä kampaajalla ja ottaa oikein
räväkkä väri tai leikata hiukset ihan uuteen malliin. Tai suudella melkein
vahingossa tuntematonta miestä, jonka takin hihaan on eksynyt teatterissa oma
rakkain kashmirhuivi. Joskus tekee myös mieli vähän järkyttää omia aikuisia
lapsia ja kadota kolmeksi vuorakaudeksi tietymättömiin. Erotiikan kauan hukassa
ollut autiomaakin voi alkaa kukkia, kun kohdalle osuu virta, joka imaisee
mukaansa.
Olinko se varmasti minä, tämä kelluva, painoton olento?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kultturi kukoistaa
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kultturi kukoistaa