Prologi
Minulla on Jussi Siirilä –syndrooma.
Onko Jussi Siirilä kaikkivoipainen? Onko hän omahyväinen? Onko hän hyvä kirjailija? Onko hän vain vitsinikkari, joka luulee olevansa suuri humoristi?
Ainakin hän osaa tehdä dialogia! Tuskin kukaan suomalainen kirjailija jälkeen Waltarin osaa kirjoittaa dialogia ilman, että lukija kuolee myötähäpeästä. Ehkä minun pitää kuolla häpeästä, sillä myönnän, että Siirilä saa minut nauramaan. Älykästä tai ei, Jussi Siirilän huumori osuu minulle suoraan suoneen!
Jussi Siirilä rakentaa uusimmassakin kirjassaan Historia on minut vapauttava (Gummerus 2010) hahmon, joka luulee olevansa jotain kaikkivoipaista. Miehen, joka on omahyväinen, itserakas säheltäjä ja lukija nauttii toisen typeryydestä. Tätä nautintoa ei olisi, mikäli mies hiukankin osoittaisi omaavansa kykyä tajuta oma tilansa, mutta siitä ei ole mitään pelkoa, sillä Jussi vain parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Lukija saattaisi epäröidä ellei mukana olisi muita Jussia ympäröiviä henkilöitä, jotka auttamatta myös näkevät päähenkilön rasittavuuden ja hölmöyden.
Sitä minä jaksan ihmetellä, miten Siirilä päätyi laittamaan kirjan roolihenkilöiksi julkkiksia heidän omilla nimillään. Miksi teit niin Jussi? Tässä piilee semmoinen pieni vaara, että jos siellä liian monta sivua kerrotaan Laura Malmivaarasta, niin hän joka ei voi sietää ko. ylipirteää naista, saa raivarin ja heittää kirjan tuleen. Vielä pahempi tietysti, jos siellä keekoilisi yliylitekopirteä Arja Koriseva! Toisaalta Esa Saarisen hahmo oli minulle kuin tilaustyö…
Olisin mieluusti nähnyt Jussi Siirilän Juoksijan kirjallisuuden Finlandia ehdokkaana viime vuonna, sillä niin hyvä se oli ja on. Tämä Siirilän uusin ei jää huumorissa toiseksi ja tarinakin kantaa, mutta rakenne hötkyilee enempi kuin Juoksijassa vaikka siinä mentiinkin lujaa pitkin Eurooppaa ja vähän ylikin. Silti luen tätä yhtä vatsa naurusta kipeänä kuin luin Juoksijaa. Ja miten minulle tulikin mieleen, että Jussi Siirilä on ainoa lukemani kirjailija, joka tavoittaa saman huumoritason kuin oli ikikuunnellussa radiosarjassa Knalli ja sateenvarjo.
Kirja on Siirilän itsensä mukaan niin omakohtainen, että hän ei anna Historia on minut vapauttava kirjan pohjalta edes haastatteluja! Näin lukee kirjan liepeessä. Asia on täysin ymmärrettävä sillä kirja kirjailijana olemisesta on yhtä uskomatonta taistelua median ja lukevan yleisön huomiosta. Korkeimman huomiovuoren saavuttaakseen mukaan valjastetaan myös kaksi julkkisfilosofia ja Jussi on kolmantena pyöränä, kun herrat aloittavat kiipeämisensä. Jussin eritasoiset juopumustilat, rakoileva avioliitto, yliegon synnyttämät tokaisut sekä messiasmaisen toogan helmat kuitenkin suistavat porukan vapaaseen pudotukseen, jossa kaksi viisaampaa ymmärtävät ottaa nopeasti etäisyyttä kirjailija Siirilään.
Kirjan yllättäjä on ehdottomasti Jussin puoliso Heidi. Siinä missä toinen puoli minua nautiskeli Siirilän hillittömyydestä, toinen puoli hekumoitsi Heidin tyylistä saada narsistinen, ylihuomionhakuinen mies ripustettua tapetille hyvin viileillä virkkeillä. Päätin heti opetella varmuuden vuoksi Heidi-tyylin, sillä tajusin, miten oivallisesti yliegon omaavat miespaasaajat saadaan ruotuun tekemällä 'heidit'!
Kun mentiin yhteen, hän aloitti, - ajattelin, että sä aikuistut parissa vuodessa jotenkin itsestään. Se oli kamala virhe.(Heidi)
Vilkaisin ympärilleni. Onneksi ketään ei ollut lähellä. (Jussi)
Naiset eivät nauti iltapäivän mittaisesta tantraseksistä, hän paljasti. – Muutama minuutti riittää hyvin. (Heidi)
- Mutta Sting sanoo, että…(Jussi)
- Sting on kusipää. (Heidi)
Minun on kuitenkin myönnettävä, että Jussi vie täysin pisteet yhdessä asiassa: Hän ei luovuta koskaan! Ehkä minulla on tämän takia Siirilä-syndrooma…Toisaalta Historia on minut vapauttava kirjan Siirilässä on muutamia tosi outoja juttuja, kuten tarve olla koko ajan munasillaan. Se voi olla pitemmän päälle rasittavaa, jotenkin infantiilia. Jussin sinnikkyydestä kuitenkin kertoo, että hän ei millään aio antaa periksi avioerolle, vaan yrittää kaikkensa:
- Tuoksut ihanasti savulle, mumisin. (Jussi)
Käteni liukui alemmas. Hengitin kiivaasti, olin kuin kuha Busterin pohjalla.
- Anna olla, Heidi kivahti. – Mä menen nyt suihkuun ja nukkumaan. (Heidi)
- Kokeillaan yhtä juttua, huohotin. –Lupaan olla nopea.(Jussi)
Menin perässä. Riisuin matkalla vaatteet, ne leijuivat lattialle kuin vaahteranlehdet. Ovi ei ollut lukossa. Vedin sen auki ja jäin seisomaan, monessakin mielessä, keskelle lattiaa.
- Olen miehesi, sanoin kädet levällään. –Rakasta minua.
Heidi kurkisti suihkuverhon takaa.
- Laitatko oven kiinni lähtiessä. Tulee kylmä. (Heidi)
- Minulla on tarpeita! (Jussi)
- Mene nettiin. (Heidi)
Naiset ovat julmia. Heillä on käytössään tunnetasoja, joita ei miehiltä löydy. Joskus tuntuu kuin emme olisi lainkaan samaa lajia.
Tämä näyte oli Heidin yleistä coolia tyyliä ja ehkä parasta on kirjan loppupuolella, jossa rouva hyvin viileesti analysoi kirjailija Siirilän mieheksi, joka on selvinnyt elämästä tähän asti sepittämällä ja kirjatkin ovat sitä luokkaa, että niillä ei Finlandiaan ylletä, koska…
Siis jos mies saa sinut nauramaan, hän on se oikea! Tahtoo tavata Jussi Siirilän! Nyt alan nähdä enneunta, jossa Siirilä kirjoittaa kirjan naisesta kuin Heidi…Tämä kirja menee nyt lahjapakettiin Omalle Armaalleni, jolla on sopivasti huomenna nimipäivä. Otan häneltä pois Matti Larjavaaran Ketunmorsiamen josta miehet saavat vain harhoja, että he voivat elostella miten vain ja naiset hyväksyvät kaiken. Missään tapauksessa Lumimies ei saa lukea Ketunmorsianta loppuun, sillä Heidi sytytti tähteni!
Epilogi
Lumipölyä!
Älä saa minua muistamaan,
älä kävele minua vastaan sillalla,
älä katso minua silmiin,
älä juo minun itkuani,
älä nyyhkäise noin.
Älä!
- Leena Lumi -
Siis tänään ei pitänyt olla muuta kuin tuo ihana muumikirja. Sitä ei ikinä tiedä, mistä päin alkaa tuulla...Jos tämä päivä päättyy siihen, että julkaisen runon, joka on ennenkin julkaistu, syy on täysin ja ihanasti vain Johannan. Hän vokotteli minut Tuulen viemän tunnelmiin ja heti kun muistan Rhettin, mulle käy huonosti: Tulee kuumaa ja oudot tuulet alkavat puhaltaa preerialta, en voi keskittyä ja...Mutta ennenkuin ilta koittaa ja lamppu oikeesti sammuu ja saapuu armelias yö, kerron teille, mikä tänään ei ole kepeää ollenkaan:
Tehän tiedätte, että bloggerissa on nyt sellainen inha ominaisuus, että voi katsoa, millä hakusanoilla blogia on haettu. Siis haettu kai. Eihän se voi olla niin, että niillä sanoilla se on läydetty! Minä en tätä ymmärrä ollenkaan, sillä viimeksi minua oli haettu Loreto-tädin pimpillä ja hautajaisvärssyillä, mutta nyt Loreto-täti on kai jo kuollut, sillä nyt oli paljon pahempaa. Katson, että tämä on vain jonkun vitsailuna pitämää kiusantekoa tms. Onneksi minua on eniten haettu Leena Lumina! Sitten lista meneekin jo näin: pimppi, hautajaisvärssyt, annan jäähyväiset, eroottiset runot, häpykarvoja, jos sinä olet omenapuu...Siis edes Tommyn runoissa en minä ole kirjoittanut mitään häpykarvoista!
Tähän kohtaan laitan nyt, että kun Marjis oli löytänyt minut xx-sanallla, minä muistin yhtäkkiä, että siinä Juan Manuel de Pradan hauskassa, ei yhtään tuhmassa kirjassa Pimpit, oli se onneton aviomies, jonka vaimo tykkäsi, että...,mutta miehen piti harjoitella laitumella heinää syöden ja sinne se miesparka jäi. Ensi vappuna en tarjoa enää Prada-hauskaa!
Toivottavasti minua haetaan seuraavaksi sanalla Tuittu, joka on ominta minua! Niin tai sitten Scarlettina...
Koska kerta sisustuksen tiellä jo käytiin, tässä vielä kerran se koruteline, jonka ostin viime vuonna Vanhan Rauman reissulta Sisustus Elviirasta. Ostin niitä kaksi ja toinen palvelee toaletissa roikottaen kiltisti niin pyyhkeitä kuin muutakin välttämätöntä.
Ja sitten vielä tiedotusta, että mun pitäis nyt voida keskittyä yhteen suomalaiseen mieskirjailijaan. He ovat muutenkin paitsiossa blogissani, joten ei pitäisi alkaa nyt pitää tyttöjen hauskaa;-) Laitan kuitenkin vielä kuvan piirongistani, joka elää vuodenaikojen ja hetkien mukaan. Edelliseen julkaisuun on aikaa vain muutama viikko, mutta nyt on jo lisätty maailman kaunein astia eli Franckin Lokerovati ja siinä hasselpähkinöitä, sillä mehän kuljemme jo kohden joulua...
Johanna, jos asuisit vähän likemmä, niin nyt lähdettäis ulos syömään ja minä tarjoisin♥
Keskiyöllä, kenenkään näkemättä, hiipi pieni musta varjo ylös kuistin portaita ja sisälle taloon. Eihän siinä tietenkään ollut mitään merkillistä, että väkeä tuli ja meni mielensä mukaan kaikkina vuorokauden aikoina, sillä muumiperheen talo oli aina avoinna. Mutta tämä vieras ei ollut tavallista väkeä.
Tämä on toinen kappale jännittävästä Tove Janssonin ja Per Olov Janssonin kirjasta Outo vieras muumitalossa (WSOY 2010, suomennos Panu Pekkanen). Minäkin luin tämän kauniin yönsinisen kirjan aivan henkeäni pidätellen, ettei outo vieras vain kuulisi, että olen muumitalon vierashuoneessa ja vapisen sängyn alla odottaen, että Nyyti pelastaisi minut. Olin aivan varma, että taas on hirmuinen Mörkö liikkeellä, mutta oliko se kuitenkaan Mörkö, joka on niin hirmuisen suuri…Olen pieni Tuittu ja pelkään Mörön mörinää…
Kirja on todellakin kauniin sininen kauttaaltaan. Se on kirjan pääväri, joka antaa tunnelman öiseen seikkailuun. Muumitalo on kuin suloinen pesä, jonne tahtoo asumaan:
Muumitalon rakensivat Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola, Tove Jansson oli mukana työssä. He tekivät kolmisin myös kaikki huonekalut. Tähän kaikkeen kului paljon aikaa ja se oli valtavan hauskaa.
Tuulikki muotoili talon asukkaat, mutta itse muumiperheen otti huolekseen Hans Klinge. Tove Jansson viimeisteli kasvojen ilmeet.
Ja runsas joukko muumien ystäviä on auliisti lahjoittanut liinavaatteita, astioita, koruja, taloustavaroita, kirjoja, taideteoksia ja kaikkea mitä saattaa tarvita Oikeassa Talossa.
Minulle kirjassa oli ihmeellistä miten jännitys kasvoi, miten urhea ja topakka oli Myy ja sitten se, että mukana olivat Tuittu ja Nyyti. Tässä virashuone, jonne Muumimamma on pedannut vuoteet minulle ja Nyytille:
Nyt pitää siis paljastaa, että Kuka lohduttaisi Nyytiä? on suosikkikirjani ja myös ensimmäinen kirja, jonka omistin Nyytille heti ensitapaamisemme jälkeen. Siinä on meidän tarinamme, joten oli kiva päästä mukaan tähän Muumilaakson jännittävään tarinaan. Kunpa vielä tulisi Nyyti ja Tuittu –mukit…
Kun luin tätä asettuen lapseksi, koin väristystä ja jokainen hahmo oli yhtä kiinnostava Ruttuvaaria myöten. Talo on niin ihanan sokkeloinen, että kun Myy ryhtyy jäljittämään outoa kulkijaa, hän törmää katolla istuvaan Miniin, joka tähyilee täysikuuta:
- Hei, sanoi Myy. – Mitä varten sinä täällä katolla istut?
- Hei hei, vastasi Mini, - Minä nukun ulkona tänä yönä sen takia kun minä olen olfaktorinen.
Myy kiinnostuu kovasti sanasta, sillä hän on epätavallisten sanojen erikoistuntija, mutta en voi nyt paljastaa mitä tarkoittaa olfaktorinen ettei tule juonipaljastusta.
Lapsilukijalle Muumiäiti tuo Suuren Turvan, kun hän kokoaa kaikki salonkiin neuvonpitoon…
Suosittelen kirjaa kaikille Muumeihin ihastuneille ja etenkin heille, jotka haluaisivat muuttaa asumaan Muumitaloon. Muumit ovat♥
Auringonnousu oli tavattoman kaunis. Mereltä puhalsi leuto tuuli. Kun Tuu-tikki soitti, kaikki lakkasivat selittämästä ja pyytelemästä anteeksi ja yleensäkin touhottamasta, ja kaikista tuntui että eihän tässä sen enempää selvittämistä ollutkaan. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä enemmän. Päivästä oli tulossa kerrassaan upea.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria ja Katja/Lumiomena
Tämän korttitelineen mm. ostin viime vuonna Sateekaarentaa puodista. Siinä on vuodenaikojen mukaan vaihtuva pieni taidenäyttely, joka voi nyt näyttää vaikka kuten yläkuvassa (mun eka otos pinkillä kameralla, ei mikään napakymppi) tai sitten vaikka kuten viime vuonna joulun aikoihin kuvassa alla.
Ja minun mielestäni joulu ei ikinä voi tulla liian aikaisin...
Elän ihanien sisustusten parissa ja selaan lävitse kauniita, usein ruotsalaisia tai tanskalaisia, kirjoja. Haluaisin toki saada aikaiseksi sellaisen kirjan, mutta en vain osaa olla kirjoittamatta elämästä. Tämä kirja ei siis ole suloisia asioita täynnä, vaan toivoisin sen olevan elämänmakuinen, oikea ja kosketeltava.
Näin kirjoittaa Ilona Pietiläinen uudessa sisustus- ja tunnelmakirjassaan Elämää valkoisessa puutalossa (2010), joka on toivekirja paitsi sisustajalle, myös kaikille kauneuden- ja tunnelmanjanoisille. Kirjan lähtönä on muutos, kun Ilona muuttaa rakkaaksi tulleesta kodistaan perheensä kanssa vanhaan puutaloon ja kuljettaa lukijaansa kuin kädestä kiinni pitäen lävitse hyvästijätön ja uuden alun ja kertoo niistä ihan samoista ajatuksista, jotka pohdituttavat meitä kaikkia: Miten selättäisin kiireen? Miten muuttaisin juoksuni kävelyksi? Miten hyväksyisin itseni? Miten opin luopumaan? Yhdessä lukijan kanssa Ilona pakkaa vanhan kodin ja sen muistot ja siirtyy vanhaan puutaloon elämään uusia huomisen muistoja, jotka syntyvät kauneudenjanoisen emännän luomassa interiöörissä.
Voisiko elämän elää kuin perhonen. Hetken, toisen ja kolmannen, kunnes aurinko laskee ja kaikki säteet on kerätty nouseviin siipiin talteen väreiksi kauneimmiksi.
Astumme sisään vanhaan taloon ja seisomme keittiössä, jonka seiniä verhoavat aidot saksalaiset kellaritiilet sekä avohyllyt, joista käyttöastiat ovat helposti saatavilla. Nämä molemmat olivat muuten niitä ideoita, jotka toteutin omassa keittiössäni Frances Mayesin Toscanan auringon alla kirjan innoittamana, mutta viime tipassa tiilet vaihtuivat vanhan kiven näköiseen, raskaaseen laattaan, sillä minulla ei ollut saatavana aitoja, käsintehtyjä tiiliä. Tosin nyt en irtoa kivitalostani kirveelläkään, sillä kaikki meni kuitenkin nappinsa! Silti: Vanha tiili on aina vanha tiili!
Keittiöstä siirrymme Ilonan mukana valoihin pysähtyen huoneeseen, jossa ’tuhat sädettä huoneen yllä’, pitkät valkoiset verhot hipaisevat kulkuamme…piipahdamme kylpyhuoneessa, joka on kuin ranskalaisesta hotellista, makuuhuoneessa hiljennymme kuuntelemaan sateen ropinaa ja ihastelemme tunnelmaa, jonka voi saada aikaan juuri oikeanlaisella tapetilla.
Makuuhuoneessa kiinnitin huomiota heti siihen, että päiväpeitto oli vedetty vain osittain vuoteen ylle. Miksi kätkeä kauniit lakanat suotta pois näkyvistä, tätä olenkin jo kauan lakanafriikkinä ihmetellyt. Osittaisesti pedattu päiväpeitto toimii tarvittaessa myös kätevänä torkkupeittona. Ja miten ihanaa, että ikkunoissa vain pitkiä, Karen Blixen-pitkiä, valkoisia verhoja!
Emme kuitenkaan viivy vain Ilonalla, vaan pääsemme kurkistamaan myös hänen ystäviensä koteihin, teemme mökkivierailun, valmistamme syyskattauksia ja nautimme Mummo Ankan omenapiirakkaa.
Elämää valkoisessa puutalossa on ravintoa estetiikan nälkään, pysähtymistä koskettamaan kaunista kuvaa, mutta myös monta houkuttavaa/koukuttavaa sisustusvinkkiä sivu sivulta. Ilonan erittäin onnistuneet kuvat kuljettavat sisustustunnelmia lävitse Suomen vuodenaikojen ja päättyvät juhlista suloisimpaan: jouluun.
Kirja on todella herkullinen, lämminhenkinen ja vähän hauskakin, sillä mukana kulkee punaturkkikoiruus, jolle syttyvät tähdet silmiin, kun hän näkee vettä ja emäntänsä epäilee, että punainen koira onkin sisimmässään blondi, sillä…
Ilonan tyyli tehdä kirjaa on kirjoittaa suoraan sinulle. Juuri Sinulle. Ja hän jopa odottaa vastausta, sillä kirjan välissä on kaunis kirjepaperi ja ohje viestin lähetykseen. Valkoisen puutalon emäntä voi olla varma, että kaikki Sateenkaarentaa-unelmat tavoittavat lukijansa, sillä kohderyhmä on selkeä ja vastaanottavainen. Ja jotenkin vielä tuntuu, että syksyllä alkaa suorastaan sisustus/remontti/koristeluhimo, joka huipentuu kodin pukemiseen jouluun.
Puuteriroosaa
Rakastan talven väreinä puuteriroosaa ja helmen harmaata. Kesän kääntyessä syksyyn huomaan ihailevani luumun sävyjä, suklaan ruskeaa ja hiilenmustaa. Jouluun tahdon pukea kotini punaisen ja valkoisen liitolla. Keväällä annan vaaleanpunaisen tulla mausteeksi pienin ripauksin, vaikka vain tyynyihin. Ihanaa on huomata, kuinka väripilkut tekevät kotiin tunnelman. Tosin olen yhä sitä mieltä, että rakastan puuteriroosaa ja helmen harmaata ihan jokaisessa vuodenajassa…
On Sunday afternoons I with my husband like to make something nice...what was that…? Now I remember: we sometimes go to movies, but we do that only a few times a year, so we choose our films very exactly. We just love Woody Allen's films, his magical touch and unique dialogs and so, today we saw Whatever Works. So amazing again! Larry David was Allen's alter ego - no doubt - making his role with high talent...and we enjoyed of every moment! Woody Allen is the genius! He showed it again!
After great film we went to the restaurant to eat something delicious and Woody's magic surrounded us...
PS. Ehdin vasta nyt lukemaan perjantaina saapunutta Suomen Kuvalehteä (no 43) ja siitä käy ilmi, että Whatever Worksin käsikirjoitus on vuodelta 1977! Siksi se on niin hauska! Ko. lehdessä arvostelija Lauri Lehtinen kertoo, että Allenin hauskuus on vuosien saatossa hyytynyt, mutta tätä Whatever Works -elokuvaa Lehtinen ylistää:
Whatever Works laukoo niin runsaasti kielellistä ilotulitusta ja mahtavia väärinymmärryksiä, että suomenkielisen tekstityksen merkkimäärät eivät riitä alkuunkaan. Tyylilaji on farssi: elokuva ei yritä luoda henkilöistään monikerroksisia ja aitoja, vaan tekee heistä karikatyyreiksi kärjistettyjen arvojen edustajia. Ilmaisu on teatterimaisen pelkistettyä.
Kaiken kepeydestä ei pidä ajatella, että Whatever Works olisi sisällöllisesti heppoinen. Allen etsii tosissaan pistettä, jossa voisi säilyttää persoonallisen pessimisminsä ja samalla nauttia absurdin maailman satunnaisista iloista.
Elokuvateollisuus tuottaa jatkuvasti tarinoita, joissa älykkään ihmisvihaajan elämä kääntyy onnelliseksi, mutta harva osaa kertoa niitä vailla taipumista löperöön sentimentaalisuuteen. Allen osaa.
Minä aioin eilen laittaa otsikoksi Allenin kuvan päälle: Woody Allen is back! Olisin vain luottanut intuitiooni, sillä tämä elokuva Whatever Works on vanhaa kunnon Allenia ja kässäri siis vuodelta 1977!
Yllä olevan kirjoitin 25.10.2009. Ja nyt pudottelen kirjamessukierroksia kirjoittamalla lisää miehestä, joka saa minut sekä nauramaan että itkemään kuin myös ajattelemaan, Woody Allenista.
Viimeisessä Suomen Kuvalehdessä (no 43) on Kalle Kinnusen juttu Mies vailla illuusioita, joka kertoo ohjaajaveteraani Allenista varsin kattavasti. Haastattelun primus motor on tietenkin ohjaajan uusin elokuva You Will Meet a Tall Dark Stranger, mutta juttu sisältää paljon Woodyn persoonasta sekä myös aiemmista elokuvista. Allen on hyvin tuottelias ohjaaja, sillä hän on ohjannut ja kirjoittanut 41 elokuvaa 45 vuodessa.
En puutu tähän uutuusleffaan nyt sen enempää, koska en ole sitä vielä edes nähnyt, mutta sen mainitsen, että yhdessä pääosassa on Anthony Hopkins, joka esittää filmissä Alfieta, joka…Lukekaa enemmän Soolikselta
Kinnusen jutussa Allen synkistelee näin:
Kaikki muuttuu, Tennessee Williams kutsui sitä synkäksi marssiksi. Me kaikki marssimme. Minne?
Niin. Vanhetessa ei viisastu. Selkään alkaa sattua, eikä voi tehdä kaikkea mitä ennen. Ei vanhenemisessa ole mitään etuja. Teen samat virheet kuin nuorempana, mutta nyt en edes näe niitä tarkkaan.
Ja Kinnunen kirjoittaa:
Allenin yleisö on yhä selkeämmin Euroopassa. Jos nyrkkisääntönä pidetään, että Hollywood-elokuva tuottaa yhtä paljon Yhdysvalloissa kuin muussa maailmassa yhteensä, Allenin osalta kuvio on ihan muuta. Hänen elokuvansa kelpaavat kotimaassa parhaimmillaan kolmasosalle siitä yleisömäärästä, minkä ne Euroopassa saavat.
Siirtyminen Eurooppaan tapahtui pakon edessä, mutta se piristi ratkaisevasti. Lontooseen sijoittuva Match Point (2005) oli comeback-elokuva, jonka viileä tyyli poikkesi tekijän tutusta linjasta vahvasti. Ensiesityksen aikoihin Cannesissa pohdittiin tosissaan, oliko elokuva ensinkään Allenin ohjaama.
Myöhemmät elokuvat asettivat Match Pointin osaksi tuotannon kokonaisuutta. Nimenomaan Lontoo-tarinat Cassandra’s Dream (2007) ja uusi Stranger ovat variaatioita samasta teemasta: pölvästit tavoittelevat kuuta taivaalta. Allen vain kiteyttää ajatuksen julmemmin kuin aiemmin.
Woody Allenin – syntyjään Allen Koningsbergin - kuiva huumori on niin juutalaista kuin olla voi.
Woody Allen on syntynyt Brooklynissä 1.12.1935. Hän on niin tuottelias, että tässä vain muutama hänen filmeistään: Annie Hall (1977), Manhattan (1979), Rikoksia ja rikkomuksia (1989), Hannah ja sisaret (1986), Match Point (2005) ja Vicky Cristina Barcelona (2008). Ensi viikonlopusta on pitkästä aikaa tulossa ’meidän oma viikonloppu’, sillä päätimme Lumimiehen kanssa omistautua pitkän kiirejakson jälkeen vain toisillemme, herkuille ja leffoille. (Paitsi arvonnan ratkaisu su iltapäivä!) Vuorossa on Allenilta Match Point ja sitten leffa, joka on odottanut jo kauan: Paistetut vihreät tomaatit! Seuraavaksi yritän löytää elokuvan Hannah ja sisaret, sillä pidän kovasti Mia Farrowista.
Woody Allen haluaa vain tehdä työtään ja syödä vitamiininsa, vaikka millään ei lopulta olisi mitään väliä:
Jos valitsee elämässä fantasian, pidetään hulluna. Valitsee todellisuuden, ja tulee kärsimään. Elokuvantekijä voisi yrittää auttaa ihmisiä pärjäämään ilman illuusiota.
Uskokaa tai älkää, tämä kollaasi on kirjamessusatoa! Ostin vain muutamia kirjoja, kuten kirjan HIMistä (Minerva) sekä Ian McEwanin Vieraan turvan (Otava). Ohjelmassa ylimpänä olivat blogiystävien tapaamiset ja Avain -kustantamon järjestämä kirjabloggaajien tapaaminen, jota oli vetämässä mm. pirteä Ina
Tapasin mm. unelmaisen Unelman, jonka kauniita kuvia olen saanut usein käyttää ja jonka tekemät villasukat nytkin suloiseesti lämmittävät jalkojani. Sain ilon tutustua myös kirjailija Klaus Rahikaiseen, joka on runoilija Kalevi Rahikaisen poika: Itse metsäni pohjoinen
Ja vihdoinkin sain tavata myös Lumiomenan, joka muisti minua suloisesti, pinkisti, makeasti ja vähän myös sinisesti. Saralta sain pinkin baskerin, jota Lumimies ei saanut istutettua tähän kollaasiin: nyyyyyyyh! Ja Tuure muisti minua mm. sarjakuvalla Onervasta sekä kirjallisuuslehti Scriptorilla.
Päivä päättyi Roihuavien Soihtujen päivälliseen, joka oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen yhteinen tapaamisemme. Kiitos Ihanaiset♥
Leena Lumi
väsynyt, mutta onnellinen
PS. Halit Bessulle♥
Kate Bush The Sensual World
Ja nyt käymme kohti kirjamessuja sekä viikonloppua. Olen siis totaalisen poissa, mutta kehissä taas maanantaina. Ensi viikolla saamme tutustua uuteen sisustuskirjaan ja muusta en uskalla sanoa, sillä mieleni vaihtuu nopeasti kuin pilvet liikkuvat taivaalla. Ehkä lastenkirjoja, ehkä romaania...Muistakaa äänestää Vuoden 2010 Kauneinta Kirjan Kantta ja olla näin mukana arvonnassa, jossa palkintona tietysti kirjoja. Äänestämään pääset täällä
Laukku odottaa jo pakkaamista ja minä huomisia tapaamisia monen kanssa, joiden kanssa ollaan jo kauan oltu kuin parhaimmat ystävät, vaikka ei olla koskaan tavattukaan. Ihan jännää! Tämä on blogimaailman antoisuutta.
Toivotan teille kaikille lumoavaa viikonloppua♥
Leena Lumi
Hello, is it me you are looking for
kuva Ilona
Olen intohimoisesti aina hokenut, että olen eurooppalainen ja loppuelämäni seikkailu on yrittää tavoittaa mahdollisimman monet rakkaan, vanhan mantereeni aarteista: Eurooppa on maailmani rajat. On kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa tuntoni. Viisivuotiaana halusin aivan hirveästi omaa, oikeaa apinaa. Kymmenvuotiaana olin jo lähdössä valkoiseksi noitatohtoriksi Afrikkaan ja myöhemmin olenkin katsonut kaiken mahdollisen niin fiktion kuin faktan ja niiden sekoitukset Afrikasta. Afrikka aina sisälläni. Ja nyt minulla on kummityttö Ghanasta, verhot kuin Karen Blixenillä…ja iso unelma päästä tapaamaan sumuisten vuorten gorilloja.
Sipoolaisen biologin Mauri Leivon upea kuvateos Savanni hengittää (Minerva 2010) ei mitenkään helpota Afrikka-unia näkevän tuskaa, sillä yli vuoden yhtämittaisella kokemuksella oikeasta Afrikasta, joksi kirjassa lasketaan Saharan eteläpuolinen alue, Leivo kuvailee juuri kaikkea sitä, mitä unet ovat kertoneet. Nyt joku kysyy, miksi biologi ei katso esimerkiksi Egyptin olevan Afrikkaa ja vastaus on tässä:
Aion käsitellä tässä kirjassa ainoastaan Saharan eteläpuolisen Afrikan luontoa, toisin sanoen etiopialaista luonnonmaantieteellistä aluetta. Miksikö? koska Afrikan pohjoisosat ovat sekä luonnonoloiltaan, eläimistöltään ja kasvillisuudeltaan että kulttuuriltaan, kieleltään ja väestönpohjaltaan paljon lähempänä Eurooppaa kuin varsinaista mustaa Afrikkaa. Sahara on raja, jonka pohjoispuolella liikutaan Välimeren arabikulttuurin piirissä ja palearktisella eliömaantieteellisellä alueella. Vasta Saharan eteläpuolella saavutaan etiopialaiseen Afrikkaan, siihen mantereen osaan, joka yleisesti mielletään Afrikaksi ja josta Afrikkana puhutaan. Tervetuloa luontomatkalle Afrikkaan! Karibu sana Africa!
Mauri Leivo on koonnut tähän kirjaansa monta matkaansa, joiden aikana hän on vieraillut yli viidessäkymmenessä afrikkalaisessa kansallispuistossa ja suojelualueella. Nyt kun puhutaan lentämisen yhteydessä hiilijalanjäljestä, niin Leivo tuo kuitenkin kantanaan esiin sen, että ainoa keino säilyttää Afrikan luonto elinvoimaisena ovat ehtymättömät matkailijavirrat. Jos suojelualueet eivät tuota rahaa, ne ovat mennyttä.
Matka jatkuu ja Mauri opastaa meitä osoittaen aavikon kauneuden, oranssin kukkameren, silmänkantamattomiin neidonsilmiä, Ursiniat. Näky on niin uskomaton, että nykyisin kevään kukintatilanteesta voi kysyä lisätietoja ’Kukkatiedotuksesta.’ Toiset ajoittavat matkansa neidonsilmien kukinnan mukaan. Savannilla kohtaamme sarvikuonoja, lehmäantilooppeja, savannikorppikotkia, urosnorsuja mittelemässä voimiaan, hyeenoja, puhveleita ja koko ajan lintuja, mielettömästi lintuja, joiden ääniä oppaamme innokkaana nauhoittaa. Hauskin linnun nimi on ehdottomasti bulbuli!
Tämä kirja on innoittava seikkailu ihmisen alkukotiin, mutta ehkä myös samalla matka omaan itseen, sillä nyt tapaamme ihmisapinat, ape, jotka ovat eri kuin marakatit ja muut tavalliset apinat, monkey. Ensin kohtaamme simpanssit, joista osa on tottunut ihmisiin. Laumojen luokse päästetään paikallisen oppaan johdolla vain hyvin pieni ryhmä kerrallaan, sillä hermostuessaan simpanssit voivat olla vaarallisia. Pian tapaammekin jo niitä rauhallisempia eli gorilloja ja muistamme Dian Fosseyn työtä Virungavuorilla Ruandassa. Ja nyt lintubongarimme liikuttuu, järkyttyy, kokee flown, sillä hän kohtaa katseen:
Kun sen silmät kääntyivät katsomaan suoraan silmiini, tunsin kylmät väreet selässäni. Tummien, verestävien silmien huolellinen, kiusaantumaton tuijotus teki oloni melkein tukalaksi, kun mieltä alkoi painaa synnintaakka ihmisen aiheuttamista harmeista gorilloille. Toisaalta oli hienoa kohdata katseiden välityksellä viidakon keskellä vertaisensa inhimillinen olento, kaukainen mutta samalla niin kovin läheinen sukulainen.
Nyt on niin, että gorillaturismi on yksi tärkeimpiä keinoja auttaa vuorigorilloja. Tälle turismille on laitettu kunnon hintalappu ja se on aivan oikein. Nyt asenteet gorillojen suojeluun ovat muuttuneet ja gorilloilta ei enää viedä niiden elintilaa. Gorilloja voi myös adoptoida. S:n blogia rollaamalla täällä löydätte kuvia hänen adoptiogorillastaan Amysta. Tässä S. esittää 'päivän asun'!
S.:llä on adoptiotodistus ja hän saa kerran vuodessa kuvia ’lapsestaan’. S. on itse biologi ja tajuaa, miten tärkeä hänenkin antamansa tuki on näille sukulaisillemme. Ilman turismia ja muuta tukea Keski-Afrikan vuorilla olisi yhä sumuja mutta tuskin gorilloja.
Tätä kirjaa suosittelen hänelle, joka rakastaa eläimiä ja jonka sielussa asuu Afrikka. Afrikan värit, öiset äänet, tuoksut, kielet, se outo taika, joka on aina houkuttanut katsomaan kohti omaa itseään, mutta sumuisilla vuorilla, vapailla savanneilla, ei eläintarhoissa, vaan siellä missä gnut vaeltavat ja virtahevot hörähtelevät ja iltataivaalle piirtyy ohittavan kirahvin elegantti silhuetti – kaikki vapaana ja villinä, mutta ihailtuna, rakastettuna ja oudosti kaivattuna.
Eilisessä Hesarissa oli kirjallisuustieteen professori Jyrki Nummen sivun pituinen juttu Avainromaani eli kuinka luoda omasta ja muiden elämästä skandaali. Näin Nummi:
"Nykyinen julkkiskulttuuri suosii romaaneja, joissa kirjailija kertoo verhotusti enemmän tai vähemmän tunnetuista henkilöistä kaiken sen mitä lukija on aina epäillytkin - ja paljon muuta. Tällä lajilla on pitkä historia ja sen nimi on avainromaani, roman à clef.
Avainromaanin keskeisillä henkilöillä ja heidän elämäänsä liittyvillä tapahtumilla on tunnistettavia vastineita todellisuudessa. Henkilöt esiintyvät kokonaan tai osin muunnellun nimen verhoamana. Heidän täyy olla riittävän tunnettuja, jotta fiktiivisen ja todellisen välille syntyy jännite."
Juttu on pitkä ja kiintoisa sisältäen lukuisia esimerkkejä. Minä kuitenkin toin tämän esille nyt lähinnä siksi, että olen lukenut Helvi Hämäläisen avainromaanit Säädyllinen murhenäytelmä (WSOY 1995) sekä Kadotettu puutarha (WSOY 1995), mutta koska en ehdi niitä nyt uudelleen lukea tarkemmin teille elämystä rakentaen, totean vain: Lukekaa molemmat kirjat! Ketä kiinnostaa helsinkiläisen sivistyneistön pikkuporvarillinen elämä ennen sotia, saa vastetta kiinnostukselleen. Säädyllinen murhenäytelmä, joka alunperin julkaistiin jo 1941, oli niin suuri skandaali, että sen jatko-osa, Kadotettu puutarha, sai luvan tulla julkisuuteen vasta 1995.
Sen verran paljastan, että kirjojen Artur on Olavi Paavolainen, joten liikumme Tulenkantajien, mutta myös äärimäisen säädyllisyyden äärellä. Suvaitsemattomattomuus oli ajan henki ja tämän sai Helvi Hämäläinen karvaasti kokea, kun Helsingin ns. sivistyneistö eristi hänet tuttavuudestaan. Takuulla Helvi oli tämän ottanut lukuun, mutta silti se ei liene kalkin karvautta vähentänyt. Helvi Hämäläisestä ja/tai Olavi Paavolaisesta kiinnostuneet tietävät, että Helvi ja Olavi olivat rakastavaiset, mutta romanssilla ei ollut onnellista loppua. Voisi kysyä, rakastiko Narkissos muuta kuin omaa kuvajaistaan kannakselaishuvilan puutarhan lammessa...
Kaikkihan tietävät, että meikäläisellä on viehtymys lankoihin, mutta taito niistä jotain kutoa, rajoittuu hevosen talviloimeen ja pitkiin kaulaliinoihin, joiden tekemisen aloitusta oikein odotankin: Tule jo marraskuu! Kun Teddy-langat katosivat tulivat lumoavat Softy-langat, jotka olen nyt tuupannut sinne vaatekaappiini, minne edes Lumimies ei kajoa. Joskus voisin jopa askarrella, mihin sain sytykkeen kirjasta Ajan patinaa, jossa kerrankin ohjeet niin helppoja, että jopa minä niihin kykenen.
Ja nyt on ilmestynyt houkuttava Jenni Peltosen teos Koristellaan koti talveen (Gummerus 2010), johon tietysti talvi- ja jouluhulluna putosin täysillä. Piti eilen illalla lukea teille yhtä kirjaa, että ehtisi ennen viikonloppua, mutta minäpä kävinkin läpi Jennin kirjan ohjeita ja valitsin sieltä, mitä aion toteuttaa jo heti ensi viikolla, kun kirjamessuista olen toennut. Siis ohjeet ovat sikahelppoja, mutta idearikkaita. Kirjan kuvat, jotka ovat Jennin ottamat, ovat kauniit, selkeät ja tunnelmalliset, sillä niissä on kuin utua. En tiedä tuleeko tuo viehättävä vaikutelma kirjan paperista vai onko tämä joku uusi tekniikka ottaa kuvia…Ja hauskasti, mutta niin todesti toteaa Jenni kirjansa johdannossa:
Askartelun kiihkein sesonki on tietenkin joulu, jolloin ehdottominkin minimalisti ja funktionalisti heltyy koristelemaan kotiaan. Itse muistan vieläkin ne koristeet, jotka lapsena olivat mieluisimmat ja joita ilman joulu ei vain tullut. Koristelut erottavat juhlan arjesta, ja itse tehdyt koristeet sopivat myös lahjaksi.
Koristeiden ihana turhuus on oikeutettua etenkin silloin, kun ne tehdään kierrätysmateriaalista. Kaikenlainen kaunis paperi, astiat, tilkut, pullot ja putelit, jopa vanhat lapaset soveltuvat aineksiksi.
Kirjassa koristellaankin kotia talveen lähes neljänkymmenen ohjeen avulla. Koristeita valmistetaan niin sisälle kuin ulos. Tehdään lumiukkoa, joka muuten on minun suosikkiaiheeni (Arabialta on juuri ilmestynyt lumiukkomukit Minna Immosen kuvittamana!), valmistetaan monenlaista kranssia, koreita pihalyhtyjä, annetaan vanhalle kelkalle uusi, jännittävä ilme ja etenkin tehdään lintujen talviruokinnasta estetiikkaa! Minä putosin viime mainittuun niin, että ensi viikolla virkkuukoukku heiluu!
Varoitin jo Ajan patinaa kirjan yhteydessä, että älkää heittäkö vanhoja parittomia laseja pois. Nyt lisään listaan: Älkää heittäkö myöskään vanhoja, parittomia kuppeja pois, sillä niille löytyy lumoavaa käyttöä…Kuusen koristeita valmistetaan Jennin kanssa itse tehden ja valmistamme myös valaistun lasikuusen. Ja sitten, mitä voikaan loihtia kävyistä! Nyt lähden kollaamaan käpykasaa, jonka olen tunkenut puutarhan takimmaiseen nurkkaan. Kävyt liittyvät siihen ajatukseen, että kun paketoi joulupaketteja, niin kääre voi olla yksinkertaista pakkauskäärettä, mutta koristelu idearikas, persoonallinen ja vaikka kävyistä hyvin pienellä lisäsomistuksella.
Jennin kirjassa on myös annettu pieni, mutta sitäkin kiinnostavampi osuus talvislle herkuille. Valmistetaan Laiskottelijan appelsiiniglögiä, Jennin tulista omenasalsaa sekä Loppiaisen rääppiäiskakkua. Viime mainitusta minulle iski mieleen lapsuus, sillä sana 'rääppiäinen' on hyvin, hyvin tuttu. Siinä on ideana käyttää kaikki hyödyksi ja niin tehdään myös tässä kakussa. Lapsuudessa lähdettiin myös rääppiäisiin eli kylään tai sukulaisiin syömään juhlien 'rääppeitä' eli loppuja pois. Mitään ei heitetty hukkaan ja vieläkään en siihen pysty.
Koristellaan koti talveen tulee kulumaan talvi- ja jouluhullujen käsissä. Vie se tuliaiseksi, osta itselle tai kääri joulupakettiin, sillä on se talvi vielä joulun jälkeenkin. Ja minä lähden keräämään käpyjä ja tuon niitä sisälle kuivumaan ja illalla…Siis tänä iltana minä askartelen!
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan nähdä vain muistojeni varjot,
en niiden totuutta.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan olla yksin sisässäni,
vain savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä kulkuni on yöeläimen:
löydän perille vain sinussa.
- Leena Lumi -
Siis nyt ei ole viikonloppu;-) Tämä kuva on vain odottanut ja nyt ajattelin laittaa sen, kun muutenkin meinaan järkyttää teitä.
Aloitan siitä, että Valkoisella kirahvilla on menossa kirjastohaaste ja arvonta. Menkää kaikki tänne
Toiseksi, kerroin ostaneeni uuden kameran ja minulle ainoa tärkeä tekijä hankinnassa oli väri eli sen piti olla pinkki! Siis tiedän, että tämä kuulostaa nyt Speden edesmenneeltä ohjelmalta Naisen logiikkaa, mutta ei voi mitään. Ei ollut kovin kallis, mahtuu vaaleanlilaan käsilaukkuuni, helppo käyttää, väittää Lumimies, joka on ehtinyt kokeilla, merkki Canon ja sitten jotain numeroita. Meidän perheen Tekninen Järki vastusti tätä ensin kovasti, koska vouhotin vain väristä, mutta nyt hän jo myhäilee tyytyväisenä. Odotan kovasti, että hän sanoo saman kuin vieläkin joka päivä meidän Olgalle, vaikka Hänen Majesteettinsa ei enää edes kuule eli: Hyvä tyttö!
Kolmanneksi. Joskus päivän väri on ihan kiinni kovin pienestä. Tänään ilon pisara tuli siitä, kun sain meilin ihan vieraalta mieheltä. Meili oli mukavan asiallinen, mutta oli siinä jotain hykerryttävääkin, kun tämä Jukka oli lukenut sitä syysrunoani, jossa 'syksyn levottomat linnut lentävät...' ja oli sitten etsinyt netistä runokirjaa, jossa olisi minun runojani. Hän halusi kirjan, jossa olisi minun runojani, joita voisi lukea mukavasti sohvalla nauttien! No, annan sitten periksi hillittömyydelleni ja julkaisen sen viimeisimmän tänään myös Leena Lumissa. Se on ollut jo lehdessäkin. Runon kuvituskuva on yksi maailman kauneimmista savukkeesta viis! Ja minä en enää tupakoi. Olen lopettanut jo 23-vuotiaana. Miten sitä vain Nina Simone, Concha Buika, Helen Mirren, Keira Knightley etc. vain ovat savukkeen kanssa niin persoonallisissa otoksissa että...Kiitos, Jukka♥
Neljänneksi yllätän tiedät nyt musiikilla, jota ette ole koskaan, ikinä voineet kuvitella minun musiikseni, sillä olenhan enempi kallellaan jazziin, fadoon, oopperaan etc., mutta olenko koskaan kieltänyt, että sisälläni asuu myös rock ja jopa tällainen:
Tehosekoitin Mun tähteni
Sain tänään erinomaisen ruokakirjan Mustikka, ruis ja Rypsi - Voimaruokaa Suomesta tekijöiltä Soili Soisalo ja Eeva Voutilainen, lisäinfoa hieman ainakin minua kirjassa hämmentäneeseen rasvataulukkoon. Julkaisen sen ja lisäksi sain luvan kertoa, että taulukkoa selvennetään seuraavaan painokseen. Ehdinkin jo vajota syysdepikseen oman ymmärrykseni suhteen...;-) Siis minun käsitykseni rypsiöljyn erinomaisuudesta onneksi sai säilyä, sillä olen aina fanittanut kotimaista rypsiöljyä. Ja nyt Soili ja Eeva:
Taulukon sanoma on, että välttämättömien rasvahappojen lähteitä on hyvin harvassa, ja paras lähde on rypsiöljy. Rypsiöljyä tarvitaan kaikkein vähiten (2 rkl) päivän välttämättömien rasvahappojen keräämiseen, oliiviöljyä tarvitaan 15 rkl (noin 200 grammaa) ja esimerkiksi kasvirasvalevitettä 4 rkl. Koska eri rasvoja tarvitaan eri määriä, energiat vaihtelevat suuresti. Rypsiöljystä kertyvät välttämättömät rasvahapot pienimällä energiansaannilla. Jos haluaa valita kevyimmän vaihtoehdon, se on saksanpähkinä, siitä kertyvät hyvät rasvahapot jo 15 grammasta. Rypsiöljyssä lisäksi omega-6 ja omega-3 -rasvojen välinen suhde on ihanteellinen verrattuna muihin lähteisiin.
Kiitos Soili ja Eeva!
Uusimmassa Anna -lehdessä (no 42) on toimittaja Ulla Janhosen haastattelu kirjailija Ian McEwanista. Ulla kertoo näin:
Vuosia sitten luin hyvän romaanin nimeltä Ajan lapsi. Sen oli kirjoittanut joku Ian McEwan, joka näytti valokuvissa älykkäältä, mutta pirulliselta. Vuosien kuluessa luin muitakin hänen kirjojaan, kuten Ikuinen rakkaus ja Amsterdam. Tuosta tuntemattomasta Ianista alkoi pikkuhiljaa tulla se Ian, jonka lauseita ja tyyliä ihailin. Aloin myös odottaa hänen kirjojaan ja minusta alkoi tuntua, että minähän tunnen tämän ihmisen.
Kun sain työtehtävän mennä haastattelemaan häntä Lontooseen, tajusin, että minullahan on parinkymmenen vuoden suhde häneen. Kun McEwan avasi kotinsa oven, teki mieli sanoa: terve vanha tuttu!
Mielikuvani hänestä oli osittain oikea ja osittain väärä. Mutta sen voin paljastaa, ettei hän ainakaan pirullinen ollut.
Muutama virke Ullan jutusta Sittenkin Onnellinen:
Hän on onnistunut hurmaamaan sekä älyköt että tavikset. Sovitus-romaani oli elokuvana menestys, ja pian alkavat Rannalla-romaanin kuvaukset. Uusin romaani Polte on juuri ilmestynyt suomeksi.
Työhuoneessa on siipi, jonka lattialla on pahvilaatikoita, paperipinoja, sohva ja kirjoituspöytä. Täällä ovat syntyneet Mcwanin romaaneista Lauantai, Rannalla ja nyt viimeksi Polte. McEwanin ensimmäinen romaani, Sementtipuutarha, julkaistiin 1978. Siitä alkoi palkittu ja arvostettu ura, joka sisältää 11 hienoa romaania ja monia muita kirjoituksia.
McEwan kurkottaa kirjahyllyyn ja ottaa sieltä amerikkalaisen kirjallisuusaikakauslehden New American Review'n vuodelta 1973. Kirjan kannessa näkyvät Günter Grass, Philip Roth, Susan Sontag ja Ian McEwan.
McEwan onkin mestari kirjoittaessaan ihmisistä, joiden elämä muuttuu sattuman oikusta. Hänen omassa elämässään paljastui yllättävä perhesalaisuus kolme vuotta sitten, kun selvisi, että hänellä on kuusi vuotta vanhempi veli.
Iltapäivällä McEwan tapaa Rannalla-elokuvan tuottajan.
- Teen itse elokuvaan käsikirjoitusta. Kuvaukset aloitetaan keväällä, heti, kun puissa alkaa olla vihreää. Pääosassa on Carey Mulligan. Ihana tyttö, joka on täydellinen löytö.
Hymy haihtuu, kun hän miettii seuraavaa romaaniaan. Paras kirja on nimittäin vielä kirjoittamatta. McEwan nousee, työntää kätensä samettihousujen taskuun ja katsoo puistikkoon, jossa kasvaa seitsemän juurevaa plataania. Ikkunasta näkyy myös vilaus talosta, jossa kerran asuivat aikansa merkkikirjailijat Virginia Woolf ja Bernard Shaw. McEwan on kovassa seurassa.
PS. Lue myös Vieraan turva ja Ikuinen rakkaus!
Nyt on niin niin moni valittanut, että ei pääse kirjautumaan lukijakseni, että ihmettelen, missä taas kerran vika! Minä en ymmärrä tekniikasta yhtään mitään, mutta olen päässyt aina jokaikiseen blogiin vakilukijaksi, mihin olen halunnut ja ilman Supporttini apua. Olen lukijana niin monessa blogissa, että jos kommentoin kaikkiin, se vie minulta koko vuorokauden. Silti: Tiedän, että jo vakilukijana oleminen ilahduttaa niin aloittelevaa bloggaajaa kuin kokenutta konkaria. Olen kautta linjan tukenut noviiseja monin tavoin ja niin toimin jatkossakin.
Tulen aina erityisesti palkitsemaan vakituiset lukijani. Voisin jopa kerran vuodessa pitää heille omat kirja-arpajaiset! Niin kauan kuin teen kymmenen tuntia vuorokaudessa tätä kirjablogia, odotan sekä kävijöitä että vakilukijoita ja niitä seuraavat myös kustantajani, ihanat kustantajat, joilta saan arvostelukappaleita, joita sitten luen yötäpäätä, että saisin niistä teille kertoa. Elän lukeakseni!
Hyvää yritystä niille, jotka ovat nyt ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, että eivät pääse kirjautumaan lukijaksi. Tsemppiä♥
Leena Lumi
kiireessä, mutta hengissä
PS. Ja ihanat kirjapaketit odottavat voittajia. Ainakin kaksi uutuuskirjaa kussakin...
kuva Jaana Kautto/ Keskisuomalainen
1.1.1979
Ihmisen, yhden, minä kumminkin vielä haluaisin. Niin pysyvän kuin voi. Tulee aikoja jolloin ei jaksa kirjoittaa. Ja silloin on enemmän yksin kuin siinä ehdottomassa kirjoittamisyksinäisyydessä. Ristiriitainen asia, koska miespuoliset ihmiset eivät yleensä kestä sitä vaihetta jolloin naiskirjailija tietoisesti yksinäistyy työtään varten. Eikä niitä miehiä sitten taas enää ole saatavissa kun tarvitsisi!
Näin kirjoittaa päiväkirjaansa vuoden 1979 ensimmäisenä päivänä elämäni majakka Aila Meriluoto kirjassaan Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010, toimittanut Anna-Liisa Haavikko). Jos muistatte tässä kuussa tekemäni postauksen Kirjailijaesikuviani, siellä oli etuoikeutetusti mukana Aila Meriluoto. Hän on kulkenut mukanani koko elämäni. Hänen Lasimaalauksensa räjäytti aikanaan tajuntani, mutta Sairas tyttö tanssii aiheutti täydellisen villiintymisen. Katsoin kirjan lupakirjaksi villeimpään teinielämään, mitä ikinä on koettu! Halusin olla rohkea kuin Aila, kirjoittaa kuin Aila, tehdä mitä itseä huvittaa, kuten teki Aila – vaan ’tietyt’ realiteetit kuitenkin matkassa.
Kun luin Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jonka teille nyt juuri muistinvirkistykseksi uusin, tajusin jääneeni Ailasta jälkeen, sillä ikinä en olisi uskaltanut julkaista omia päiväkirjojani editoimatta pois kaikkea eroottista ja sittenhän siinä ei kovin paljoa kiinnostavaa olisi lukijalle enää ollutkaan. Ja nyt, nyt Aila uskalsi pitkän pohdinnan jälkeen julkaista jatkon. Vaikeaa se oli hänelle nyt ja myös varmasti ensimmäisen jakson kohdalla vielä enemmän, sillä hän sai suorastaan sokin luettuaan omatahtoisesta vahvasta elämästään. Kirjassa Tältä kohtaa Aila kertoo, miltä tuntui luettua:
7.2.1993
Pitemmälle en jaksanut lukea, enkä myöskään aikaisempaa. Oli päästävä eroon, juuri sillä hetkellä, ei sekuntiakaan myöhemmin. Suihkussa pesin itseäni yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes maailma jotenkin vinksahti paikoiltaan, hiukan vain mutta niin että yhteydet hämärtyivät. Palasin jalat täristen ja pakotin kuvat taas liukumaan yhteen. Pelottavaa.
Tältä kohtaa on äärettömän voimakas ja uskalias kertomus naisesta, joka kulkee omaa tietään vielä ikääntyneenä ja jo hauraana. Kirja alkaa ajasta, jolloin professori Jouko Paakkanen ei ollut vielä kuvioissa, mutta tuli kohta. Kun Jouko ja Aila menivät yhteen, syntyi jättiperhe, jossa yhteensä kymmenen lasta, vain Joukon kolme nuorinta olivat enää alaikäisiä parin avioituessa. Aikuiset lapset tekivät kansantaloustieteen proffasta ja boheemista kirjailijasta isovanhempia ja pian kesäasunnolta löytyi ruokapöydästä iloinen ja aina vähintään kahdenkymmenen hengen Paakkas- ja Meriluotoklaani. Sama tapahtui melkein joka joulu.
Tältä kohtaa päiväkirjojen uskallus ei lakaise maton alle aviomiehen viehättävyyttä, mutta ei myöskään hänen maanisia kausiaan. Rikkalapioon eivät joudu myöskään pariskunnan varsin hallitsematon rahan ja alkoholin käyttö, eivät seksuaaliset huipennukset kuin eivät myöskään niiden alavireet. Mitään ei Aila kätke luurankona kaappiin, ei yhtään säästele itseään, vaan laittaa likoon myös oman naiseutensa kertomalla vavahduttavia yksityiskohtia vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomista värisyttävistä harmeista, jopa kauhuista. Silti: Kaikkeen väliin mahtuu hohtoa ja myös jopa glamouria, sillä olihan pariskunta Paakkanen-Meriluoto Helsingin kulttuurikermaa ja itseoikeutettuna läsnä monessa. Myös Linnan juhlissa, josta vain Aila rohkenee kommentoida näin:
10.11.1995
Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.
Aila paljastaa nyt vahvemmin kuin koskaan, miten hänellä on tahto ja halu puhua asiat halki, näyttää ja ’todistaa’. Häntä innoittavat eniten vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, jotka saavat hänet kuohumaan. Tästä pääsemmekin sitten kirjailija Aksel Sandemoseen, sillä onko suurempaa vääryydestä kertovaa kirjaa kuin Sandemosen Jante-kirja Pakolainen ylittää jälkensä. Aila lukee myös Kadonnut on vain unta sekä Ihmissuden ja huomaa, miten on aikaisemmin arvottanut kaksi viime mainittua ohitse Jante-kirjan, mutta nyt Pakolainen ylittää jälkensä vie häntä täysillä ja hän toteaa ihmetellen:
14.3.1996
Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.
Tähän kohtaan on sanottava, että vain kiitos Ailan, löysin Aksel Sandemosen tuotannon, josta onkin tullut kirjallisen minäni peruskallio. Ihmissuden Felicia Venhaug on alter egoni ja Kadonnut on vain unta, yksi maailman parhaista kirjoista ja Pakolainen ylittää jälkensä pitäisi liittää koulujen opetukseen, että saataisiin estettyä uudet Jantet.
Aila analysoi ja pohtii paljon omia tuntemuksiaan ja reaktioitaan, arvoaan kirjailijana, mutta myös miehet saavat paljon muistelusta, mutta todesti ja kuumasti on vain Jouko:
3.10.1980
Mistä johtuu…? Miten on mahdollista…?
Siis sanat yhä puuttuvat. Mutta miten se voi yhä vaikuttaa näin, pelkkä ajatuskin, niin että koko alaruumis kouristuu. Ja minä olen vajaan neljän vuoden päästä kuudenkymmenen. Ikä on harhaa, yhteiskunnallista painetta. Ei muuta.
Aila elää ikäisekseen innostunutta ja vilkasta elämää. Hän kirjoittaa paljon, mutta myös lukee ’hillittömästi’. Paitsi uudelleen Sandemosea, hän innostuu Peter Høegin Lumen tajusta ja myös Bo Carpelanin Axelista, jota analysoi hyvin kiinnostavasti. Luvussa ovat myös mm. Helvi Hämäläinen, Philip Roth, Aino Kallas ja Günter Grass. Aila tekee myös runsaasti käännöstöitä, sillä rahaa kuluu. Siellä täällä vilahtaa Emily Dickinsonin kääntäminen, jota hän tekeekin, mutta aika rasittuneena, sillä Emilyn kielihän on osin muinaisenglantia ja hän viis veisasi kielioppisäännöistä. Työnsä puolesta näen Ailan jatkavan Emilyn kääntämistä. Kahdenkymmenenviiden vuoden avioliitto Paakkasen kanssa päättyy puolison kuolemaan ja on samalla myös Tältä kohtaa päiväkirjojen lopetus. Joku tie kuljettiin loppuun, mutta uusia aukeaa.
Pöydälläni on The Compelete Poems of Emily Dickinson, Kanadasta lahjana saatu ja minä en ikinä selviä kirjan antaumukselliseen hurmioon ilman Ailan apua. Siis olen peilannut vahvasti itseeni, mutta muuta en voinut, sillä sairaanakin on tanssittu, mekot ovat menneet taululle, Peter-Peteriä on tapahtunut, pahoja unia on nähty ja vaarallista on koettu, joten miten olisin muuta voinut…, mutta Tältä kohtaa on vain Ailan uskallusta: rohkeaa, herkkää, alastomista alastominta…
18.9.1995
On niin huikean kaunista ettei koskaan. Aamu syntyy sumusta, se on maidonvalkoinen kauttaaltaan. Parvi vesilintuja lentää saunalahden perukasta, ohuen harson läpi näkee niitten menon suoraan paksuun läpitunkemattomaan valkoisuuteen. Puolenpäivän maissa usva alkaa hälvetä ja yhtäkkiä kirkkaus on siinä, sinisen sininen taivas, kultainen aurinko, sininen vesi, kultaiset puut.
Ja jossain soi kimeä metsä. Tuuli kääntää Rainer Maria Rilken runosivuja ja Aila muistaa miten...
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jokke Jaana ja Karoliina.
Ihailen Aila Meriluotoa niin kovasti, että aion tarjota hänet teille rikkomalla kirja-arvostelun rajoja. Minun on pakko kaataa kaikki rajat, olla tottelematta kaikkia kieltoja ja olla epäsovinnainen, koska hengitin nuoruuteni hänen runokirjojensa voimalla: Lasimaalaus (1946) ja Sairas tyttö tanssii (1952), ne osasin varmasti ulkoa. Mutta nyt haluan tarjota teille kirjaa Vaarallista kokea (WSOY 1996) hänen päiväkirjojaan vuosilta 1953-1975, jonka lukemalla tekin voitte tajuta, miten nainen voi elää rohkean, kiihkeän, intohimoisen elämän!
Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä on faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille mukahurskaille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.
Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse.
Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa, sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa: Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ”...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."
Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani malli Elina Ylivakeri tulevan miehensä kanssa ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!
Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua Intohimolla puutarhasta Viherpihaan, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle, Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!”
Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaatajaNAINEN! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?
”Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det.”
- Sandemose -
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Susa
