ITSE METSÄNI POHJOINEN

Hän on mies suota, usvaa, lintuja, kuolemaa, syntymistä, näkijää, punaista, mustaa, metsää, pohjoista, tuulta, oikeutta, kritiikkiä, merta, aaltoa, hiekkaa, kasvun huminaa, silmien sineä, puuta, juurta, maata…

Kalevi Rahikainen räjäytti runotajuntani teoksellaan Itse metsäni Pohjoinen (IamBooks 2010) ollen vertaamaton kehenkään aikaisempaan lukemaani runoilijaan. Kalevi on oma itsensä ja häneen eivät taivu määreet. Juuri kun löysin jotain samaa kuin oman aikansa edelläkävijässä, Leinon rakastetussa L Onervassa, se jo katosi usvaan ja olikin vain Rahikainen ja Rahikaisen runot, jotka eivät anna minulle enää rauhaa, eivät suo majaa, vaan olen taivasalla alasti ja kuuntelen isojen, valkeiden lintujen siipien huminaa täältä jonnekin pois.

Itse metsäni pohjoisen, Kalevi Rahikaisen kootut runot, ovat toimittaneet Kalevi Rahikaisen poika, kirjailija Klaus Rahikainen ja tutkija Immo Pekkarinen. Kansi on Klausin pojan Arttu Rahikaisen taitavaa työtä. Pojanpoika on perinyt isoisänsä kuvataiteellisen lahjakkuuden, sillä Kalevi oli myös piirtäjä ja taidemaalari ja näitä kuvia löytyy myös Kootuista runoista.

Antakaa pisara verta ja matojen mehua,
olen valmis juomaan, aika on lyhyt,
meillä on kiire valloittamaan
lähteet, valloitettava
taivas voi iloita
tähtien hiljaisuudessa


Kalevi Rahikaisen elämä oli runoilijan tie, mutta jo sinällään täynnä aihetta kritiikkiin, sillä hän koki tulleensa kaiken aikaa väärin perustein syrjäytettyä Valtion apurahojen saajana. Kirjoituksessaan Salaseuran paljastuminen hän kertoo, kuinka valtion kirjallisuustoimikunnassa ovat samat kirjoittajat niin saamamiehinä kuin jakajinakin. Kalevi pyysi jopa oikeuskanslerinvirastoa tutkimaan kirjallisuusapurahojen jaon oikeudellisia ja moraalisia perusteita, johon hän kertoo päätyneensä pitkällisen ja perusteellisen turhautumisen jälkeen. Täysin ymmärrettävää, sillä pitihän runoilijankin saada elanto perheelleen!

Oliko Kalevi taidemaailman vastarannan kiiski ja häirikkö tai peräti soimaava omatunto, sillä ehdottomasti sopeutumaton hän oli ja ainoan armon muista julkisuuden kirjoittavista henkilöistä hän antaakin vain Paavo Haavikolle, ikätoverilleen. Ja myös kriitikot saavat kuulla kunniansa:

Kirjailevat kriitikot ovat keskenään sopineet taktiikasta, suosikeistaan ja apurahoistaan.


Kriitikot, kaikenmaailman napanuorankatkaisijat ja makutuomarit, tahtoisivat olla runoa päästämässä, mutta ellei heille anneta siihen tilaisuutta, näemme heidän närkästyvän. Heillä onnettomilla ei ole koskaan ollut onnea synnyttää mitään ainutkertaista, joka on runo.


Oppineisuus runossa on runon vihollinen. Runo tapahtuu nopeasti, samoin kuin se valaisee äkkiarvaamatta. Niin kuin salama piirtää avaruutta on myös runon sanoman laita.

Voiko enää todemmin sanoa! Juuri näin se menee. Minun tajuntaani ei ole ikinä mennyt käsitys runoilijasta, joka tuntikausia rustaa jotain rytmiä tai jaetta tai modernia. Ei, ei ja ei. Runo iskee kuin salama ja juuri niin iskevät Kalevi Rahikaisen runot. Ne ovat kehenkään toiseen vertaamattomat, niissä on uniikki rytminsä, joka vaihtuu heti, kun luulet sen tavoittavasi, sillä se on villi lintu. Ne ovat kielikuviltaan omaperäisiä välähdyksiä, yllätyksellisiä, iskeviä, uniikkeja, mutta myös halutessaan pehmeään tunnelmaan taipuvia.

Yö koskaan ei kenenkään
käsivarsin huimin
se ympäröi
ja hunnuin lepattavin
mustassa soutaa,
sen povella kerran
joku ottaa, joku noutaa,
yö koskaan ei kenenkään

Itse metsäni pohjoinen on hyvin runsas ja vaikuttava kirja, sillä paitsi Kalevin runoja, kirja sisältää myös Reunamerkintöjä, joissa runoilija kritisoi ja pohtii monia asioita. Luvussa Kirjeet, runoilija kirjoittaa kirjeitä mm. presidentti Walter Ulbrichtille, presidentti Richard Nixonille, Isä Jumalalle taivaassa ja Rakel Wihurille:

Rakas rouva


Monien vuosien ajan olen aina silloin tällöin lähestynyt Teitä kirjeitse. Ette ole vastannut. Olettekohan olemassa, rouva Wihuri? Vuosi vuodelta olen kuitenkin vahvistunut uskossa, että olette, ja että jonakin päivänä…

Sekä kirjan alussa, että lopussa Klaus Rahikainen kertoo isästään ja tämän varsin järkyttävästä kuolemasta kadulla. Niin, kadulla metsien runoilija kohtasi sen, joka lopulta vei hänet. Kirjan hyvin kiinnostava osuus on Immo Pekkarisen syvä analyysi Rahikaisen Olemisen mielestä luvussa Minä! Minä! Minä olen tämä! Luin sitä yöllä ja suden hetki valaisi tajuntaani ja ymmärsin pitäväni kädessä sensaatiota, runoilijaa, joka kokee runoilijan kohtalon: Hänet löydetään vasta hänen kuoltuaan!

Rahikaisen runous edustaa akanvirtaa modernistisen kirjallisuuden valtavirrassa, kun se etsii olemisen mieltä paluusta juurille ja maayhteyteen. Tämä oli ehkä se piirre, jota modernistinen sukupolvi Rahikaisessa vierasti ja joka aiheutti torjuntareaktion. Taiteessa ja kirjallisuudessa varjeltiin reviirejä ja pelättiin, että periksi antamisen myötä palattaisiin ohitettuun historialliseen vaiheeseen. (Immo Pekkarinen)

Kuoltuaan Kalevi Rahikainen palasi sukunsa maaperän yhteyteen: vainajan tuhka siroteltiin kotitilan metsään Rappusillassa. Sieltä runoilija kukkii jäkäläpikarien keskeltä, sammaleen peittämien kivien viereltä meidän kaikkien tietoisuuteen vahvana, mutta ehdottomasti omana itsenään, ”turpeena täynnä sinisiä kukkia.”


Jonakin hetkenä
taas pyyhkäisee aalto
kaiken tieltään
ja läikähtää valo
ikuisuudesta
runojeni ylle