Kurkistus kevään 2020 kirjoihin

Kukapa uskoisi, että nyt kurkitaan jo kevään 2020 kirjoja. No, 'tempore fugit', aika pakenee...Tässä nyt on tietysti kirjat vain niiltä kustantamoilta, jotka ovat olleet helposti tarjolla tai jopa toimittaneet minulle listansa, sillä katalogitkin ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuttuneet postin lakon aiheuttamaan jumiin. Aina yhtä jännittävää!!!

OTAVA

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Sadie Jones. Käärmeet

BAZAR

Fiona Barton: Epäilty

ATENA

Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

WSOY

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Elena Ferrante: Tyttären varjo

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Lisa Jewell: Löysin sinut

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


MINERVA

Marie-Helene Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä

Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar

Charles Dickens: Toivon keväät, epätoivon talvet Omaelämäkerta

David Suchet sanoin ja kuvin Omaelämäkerta

Jack Il-Hai: Göring ja psykiatri  Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa

Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit

Tiia Kuisma&Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Peter James: Totuuden kirous

Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Jorge Patterson Zepeda: Tour de Francen murhaaja

TAMMI

Jane Harper: Luonnonvoimat

Kaisa Jaakkola: Palaudu&Vahvistu

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

GUMMERUS

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Tommy Tabermann: Olisipa kaipaus viiniä

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Erin Kelly: Kiviäidit

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tästä puuttuvat vielä muutamat pienkustantamot, mutta paljolta näyttää. Tässä mikään ei ole kiveen hakattua. Minulla on vielä luvun alla tämän vuoden kirjoja, joista ainakin ehkä kiintoisin ja tuhdein jää tammikuulle ja yksi dekkari myös. Sen lisäksi kaksi on juuttunut postilakon uumeniin. Tarkoitus on ollut vähentää lukemisen viemää tai oikeastaan bloggauksen viemää aikaa, mutta...Aion pitää kunnon joulubreikin, sillä pitää saada palautua. On ihan outoa olla pois koneen ääreltä, mutta pakko sitäkin on opetella.

Kevätkirjaterveisin
Leena Lumi

mustarastaskuva Pekka Mäkinen 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

Yksinäisyys tuoksui makean tunkkaiselta. Se tuoksui pesemättömiltä lattioilta ja siltä, kun tuli pitäneeksi liian kauan samaa paitaa päällä, koska ei kukaan kuitenkaan tulisi niin lähelle, että huomaisi. Yksinäisyys maistui vetisiltä perunoilta suolan kanssa, kun tuntui, ettei viitsinyt itselleen muuta laittaa.

Yksinäisyys oli sitä, että peiton alla ei ollut muuta kuin villasukkien mukana kulkeutunutta hiekkaa ja neulasia ja tuulettamattomien kankaiden ikävä haju. Se oli sitä, ettei kukaan pitänyt tupaa lämpinä ja sytyttänyt lamppuja odotellessaan Kaarloa kotiin, vaan aina se koti oli pimeä ja kylmä kun sinne töiden jälkeen meni.

Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen (Otava 2019) on hänen esikoisteoksensa. Paperijoutsen liikkuu sotavuosissa, jolloin oli kaikesta kova pula ja todellinen pula elintarvikkeista uhkasi etenkin kaupunkilaisia. Lydian isä kehoittaa tyttöään lähtemään heidän entiseen kotitaloonsa maalle, josta he olivat muuttaneet pois Lydian äidin kuoltua. Lydialla on sukulaisuutta kylän matriarkkaan, suuren tilan Gunhildiin, joten vähän turvaakin olisi.

Otin kirjan lukuun skeptisesti, sillä olen vähän uuvahtanut lukuisiin sota-aikaisiin kotimaisiin teoksiin. Tavallaan kaiken tuon on kuin itse kokenut, kun oma isä on ollut rintamalla ja sai sotavamman. Tosin hän ei muistellut sotaa, ei kertoillut sieltä paljoakaan, mutta minulle, esikoiselleen kertoi pahimman mitä koki, eikä se unohdu ikinä. Olen historian perään, joten useimmiten fakta vetää minua näissä asioissa enemmän, mutta puolustan myös fiktiivisiä kertomuksia jo ihan silläkin perusteella, että nuoremmat lukisivat näistä asioista enemmän. Ainakin sota-ajasta kirjoittavat nuoret ovat joutuneet paneutumaan faktoihin ja kutomaan tarinat niiden ympärille. Sitten taas joku kirja, fiktio, vie lujaa, ja se oli Dora, Dora, jonka kirjoittaja Heidi Köngäs yllätti minut täysin. Kolmas valtakunta on minulle kuin harrastus, joten ikinä ei unohdu. Ei myöskään Vieras mies, joka tosin paljastaa kirjoittajan toisen vahvuuden: Taito kirjoittaa eroottisesta latauksesta on lahja sinänsä kirjailijalle! Ensimmäistä kertaa katsoin kirjailijoiden iät ja huomasin, että Heidi on vuoden erolla ikäiseni ja Anna-Kaisa vuoden erolla tyttäreni ikäinen! Näin ymmärrän paremmin tiettyä kesyyttä Linna-Ahon tekstissä. Tarina ei ole huono. Minä en edes tuo huonoja kirjoja blogiini, mutta jollakin tavalla se kantaa nuoruuden kesyä sulokkuutta. Se sallikaamme! Ja arvatkaapa mitä, kirja vain vei, vaikka en intohimoissa kierinytkään eli en olisi kuollut ilman tätä ja montaa muuta fiktiivistä sotatarinaa. Muistan myös, että kyseessä on esikoinen, joten hyvä esikoinen. Vähemmän kesyyttä ja olisin voinut verrata Suvi Vaarlan Westendiin, Noora Vallinkosken Perno Mega Cityyn, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Johanna Laitilan uskomattomaan Lilium Regaleen! Johanna on syntynyt tasan samana vuonna kuin tyttäreni, mutta Johannan Lilium Regalessa ei ole mitään kesyä. Minusta olen kohtuullinen verratessani Anna-Kaisa Linna-Ahoa ikäisiinsä, joiden tasoon Paperijoutsen ei yllä tänään vielä lentämään, mutta huominen on uusi lupaus.

Paperijoutsenen parhaus lepää sota-aikaisen kylän ihmiskuvauksissa. Niissä ei ole mitään liioiteltua ja totta totisesti, persoonat ovat niin vahvoja, että olisinko ikinä jättänyt lukematta Annasta, joka tekisi mitä vain päästäkseen emännöimään Gunhild –rouvan upeaa tilaa. Anna rakastuu Gunhildin suosikkipoikaan, joka kohta joutuu rintamalle. Valdea, nuorempaa veljeä,  Anna ei niinkään huomaa – vielä. Ja miten Gunhild halveksiikaan naista, joka vie hänen esikoistaan Ilmaria. Annan taustat ovat tiedossa ja geeneissähän nuo jutut kulkevat, ainakin Gunlhidin kirjoissa. Eikä hän salaa mielipidettään, mutta mitä hän voi aikuiselle esikoiselleen, talon tulevalle isännälle, jos tämä kaunottaresta väärällä taustalla sänkynsä lämmittäjän tekee.

Haluan jatkaa sillä, mikä on Anna-Kaisa Linna-Ahon vahvuus: Ihmiskuvaukset. Kukaan ei voi unohtaa Kaarloa, yksinäistä Kaarloa, ei kukaan. Kaarloa, joka rakastaa salaa Lydiaa. Entäs sitten Annaa, joka on kuin filmitähti, kaikille eläväinen ja iloinen, sudenhetken pelkonsa kätkien. Kaikille hän iloa vain tarkoittaa ja on heikkoutta ymmärtävä. Tässä on tarinan tärkein juonikudelma: Kyösti. Ei ja ei. Hänen nimensä on Ellen.

Valvoin samaa sudenhetkeä Annan kanssa ja mietin tätä kirjaa. Kaunis kansi, joka jäi pois kansikisastani, enkä tiedä miksi, mutta kaunis on kaunis ja kauniiseen palaamme. Mitä on paras verrattuna kauniiseen? Paras on jonkun juoksukilpailun voittaja. Kaunein on joku uskomaton maalaus tai nainen yksin peilin edessä. En voinut saada unta, sillä mieleni kentillä vaelsivat suomalaiset naiskirjailijat. Siellä olivat Aila M. ja Helvi H., Marja-Leena V, ja Eeva J., Riitta J., Heidi K., Eva I., Satu K., Raili M., Marja-Liisa V,... ja sitten kaikki muut heitä paljon nuoremmat. Vaelsin siellä ja puristin sylissäni Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Kirjoitin unen ja valveen rajamailla juttua naiskirjailijoistamme, mutta kun olin pudonnut unen pimeään, en enää herättyä muistanut mikä oli fokus.

Paperijoutsen on kaunis kaikellaan ja erinomaisesti kustannustoimitettu! Sen vain huomaa. Anna-Kaisa Linna-Aho on kasvava kirjailija, jolla on lyyristä vahvuutta ja lisäksi luontaista kykyä erilaisiin ihmismieliin. Kaikkein parasta Paperijoutsenessa, sitä muistiin jäävää, on kuitenkin tarinan kaunis melankolia ja sen vastapainona uskomattomat yllätykset. Mikä finaali!!! Nyt on kuitenkin...

Marraskuu oli hulmauttanut taivaankannen päälle mustan kankaansa. Kylässä oli pimeää kuin mustarastaan vatsassa. Jopa kartano oli pimeänä.

Tien mutkassa, Kaarlon ikkunalla, paloi öljylamppu. Sen liekkitilassa oli halkeama ja kupu oli pölyn peittämä.

Nyt valokehän laidalle ilmestyi käsi kiertämään lampun kiinni. Hetki pimeyttä, ja Kaarlon talon ulko-ovelle ilmestyi pieni tuikku. Se lähti kulkemaan pitkin pihatietä ja kääntyi sitten vasemmalle, Lyydian talolle.

Yksi omituisuus johti toiseen. Ensin nilkutus ja sen takia lyhty. Kukaan muu ei kulkenut lyhdyn kanssa...

*****

Tästä ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata ja Kulttuuri kukoistaa

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu

Minun joulutunnelmani alkavat kasvunsa siitä hetkestä kun avaan Ilona Pietiläisen joulukirjan ja niitähän jouluja on takana jo monta. Paljon on muuttunut siitä hetkestä kun ensi kerran tapasimme hänen liikkessään ja sitten toisella kertaa hänen kotonaan. Olen aivan koukussa kaikkeen takorautaan, sellaiseen vanhaan ja kun menin huoneeseen, jossa keisaritkin saavat olla yksin, jäin sinne ovi lukossa ihastelemaan takorautajuttuja. Ystäväni jo huuteli oven takana ja ihmetteli. No, kun teimme vierasvessarempan sinne tuli tilaustyönä takorautainen pyyheteline sekä kumpaankin vessaan takorautaiset paperirullatelineet. Yhdessä jatkamme, vaikka suuria murroksia, niin ilon kuin surunkin, on kummallakin ollut. Molemmat olemme hyvästelleet omat punaturkkimme, on ollut itkua ja naurua, sitä elämän räsymattoa, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia. Taidamme katsoa jälleen uutta tähteä, jota seurata, mutta voisimmeko ikinä olla hullaantumatta joulusta, herkuista, joulukoirsteluista, kukista, lumesta, perheestä ja siitä maagisesta ripauksesta, jonka saavuttaa matkalla jouluun, lumen, tähtien ja sydämen valaistessa kulkua.

Ilona Pietiläisen Olisipa aina joulu (Docendo 2019) on kokonaisuutena sekä paljon samaa kuin Ilonan aikaisemmat hurmaavat joulukirjat, mutta saamme myös uusia tuulia. Samaa on runsas määrä askartelua ja kukka-asetelmia, pikkuherkkuja ja visiittejä joulukoteihin. Uutta ovat karhumatka villiin luontoon Kuusamossa eli minulla alkoi heti sydän pamppailla, että 'tuon minäkin haluan kokea'. Uusvanhaa on vanhan myllyntuvan mökki, jossa minusta asuu metsän tonttu tai maahinen. Mökin katto on sammaleisuudessaan todella kaunis. Sammalkaton valmistus neuvotaan ja voi tuota soveltaa vaikka jos joutuu kaadattamaan jonkun lahovikaisen jättipuun. Miten somistaa sen kanto. Yksi tuttuni laittoi verenpunaista kaukasuksen maksaruohoa, mutta voi sen tehdä sammaleestakin.

Kontion jalanjäljillä on todella jännittävä kertomus etenkin, kun mukana on naaras pentunsa kanssa. Ilonan verkkokalvolle tosin jäi viimeiseksi takajaloillaan kävelypolun vieressä seisovan uroskarhun katse täältä ikuisuuteen. Kohdata villi luonto sen omilla ehdoilla, siinä on se juttu. Mitä tietää villistä ellei vaella susien, karhujen ja kettujen kanssa.

Uutta on Lappi, luminen, kaunis Lappi, jossa kuukkelit syövät kädestä ja valkoinen poro naavaa sarvissaan johdattaa seuraamaan taivaan kirkkainta tähteä.

Joulukodin kukkaideoita on todella paljon sekä pikkuherkkuja myös. Kaunista paljon, mutta koska en ole kova askartelija annan itseni ihastella toisten töitä. Tässä Ilona on luonut hyllylle pienoismetsän, jonka rakentaminen selvitetään perinpohjin. Saatte kaksi metsää, sillä en pystynyt päättämään kumpi ihanampi...paitsi, että metsäkauris taitaa olla ensimmäisessä. Bambin äiti...

Ilonan tyyliin vihannesleikkurista tulee maljakko, vanhasta tonttuovesta tuunataan tonttukaappi, keinuhyllystä tulee mainio yöpöytä ja pyykkilauta asettuu seinälle kaapiksi! Ja mitä näenkään seinällä: Vanhoja metallitarjottimia, joita ostin kerran yhden tosi kauniin Ilonalta, mutta sen jälkeen on myyty ’ei oota’. Siellä soma tarjotinkollaasi komistaa seinää ja on vielä jopa hyödyksi. Vakuutan, että kauniimpia kynttilän alustoja saa hakea, siksi lisä ei pahaa tekisi. Kalevantulen tai Puttipajan kynttilä siihen palamaan ja ah, se on onnea!

Uutta edustavat kirjassa Ilonan matkat, joiden kuvia emme nyt esittele, mutta paljastan, että paljon on Itävallasta ja sattumalta juuri siltä seudulta, johon olimme vähäksi aikaa siirtymässä jonnekin pikkukämppään vuokralle, mutta kohtalo päätti muuta. Huominen voi silti luvata jotain kivaa siellä, rakkaassa alppimaassani, vähän toisella tapaa vain. Upeita kuvia ehkä maailman kauniimmasta maasta, jossa mieleni vaeltaa päivittäin. "Sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla/ kohtalona...", uskallanko sanoa muistin varalta teinikalenterissa kulkeneesta runosta, että se on Chang Chiu-lingiä? Saa korjata ja kertoa suomentajan? Ehkä Pertti Nieminen...

Lähdemme Ilonan joulukoteihin, joihin kaikkiin ei millään voida ehtiä, vaikka mieli tekisi. Ihan hirveän likellä kotipitäjääni on raumalainen hyggekoti, jossa Pia tykkää, että tavarat saavat olla esillä:

Kuin taulu eikö vain ja lisäksi vielä jouluglöginen, jonka ohjeen löydät kirjasta. Raumalaiskodissa tuoksuvat kuivatut appelsiini- ja omenasiiivut.

Olohuonetta koristaa kaunis piironki, vanha taulu ja upeat kynttiläjalat. Tämä viehättävästä kaupungista, jota suosittelen ihan vaikka jouluostoksille menoa varten. Niin me teimme Bessun kanssa yhtenä vuotena ja pakko sanoa, että sen tasoista Marimekkoa emme olleet ennen nähneet. Erikoisin valikoima, natisevat lattialaudat, muutakin kuin mekkoa tai tunikaa...Koko päivä hurahti ja sitten syömään. Siinä taivastelimme äänekkäästi, miten visa oli vinkunut, kun loossissa takaamme kuului kova naurunremakka. Käännyin katsomaan ja eikös siinä lähipankkien herrat olleet lounaalla ja kovasti kiittelivät, että korttimme olivat vinkuneet juuri Raumalla!

Tämä sali voisi kertoa monen monta tarinaa. Marjamäki on 1900-luvun alussa rakennettu mansardikattoinen talo, joka on hirsirunkoinen. Taloa ovat asuttaneet Sannan isovanhemmat ja vanhemmat. Joka ajalla on tapansa ja jotkut ja joskus ei osattu arvostaa alkuperäistä vaan peitettiin hirret näkyvistä, peitettiin komeat lankkulattiat muovimattojen alle. Marjamäelle muuttaneet Sanna ja Aki ovat palauttaneet talon kauniita pintoja ennalleen. Osa hirsistä on tietenkin otettu esille, talon kaunis sisäkatto sai jäädä, se sai vain uuden sävyn. Huonekalut ovat suurimmaksi osaksi kirpputoreilta. Arvostan! Minullakin äitini roskalavalta sekä huutokaupoista mööbelit. Jouluna Sanna koristelee kotia valkoisin kukin ja pikkuisen pihasaunan piipusta tupruaa savua. Takuulla sauna, jossa Nippe Nokinokka viihtyy.

Saavumme Humpuriin. Kuulenko joen? Ilmetynjoki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin lumisessa maisemassa.

Humpuri vei Jaanaa ja hänen miestään Mikaa, sillä siitä piti vain tulla rentouttava kakkoskoti, mutta se veikin molempien sydämen sataa. Tapahtuma seuraa toistaan ja nyt punaista kotia asuttaa virolainen Rekku Rescuelta löydetty rakas Hilla -koira, Jaanalla on Patinaputiikki, jossa hän saa myydä rakastamiaan vanhoja tavaroita.

Joulumaniassa pariskunta oikein kisaa keskenään eikä Mika jää toiseksi, vaan valosarja toisensa perään ilmestyy pihapiirin esineisiin Hillan hyvällä avustuksella. Jaana käärii joulupaketteja sanomalehtipaperiin, puotipaperiin ja kankaaseen. Paketin pitää olla saajansa oloinen, eikä se saa olla mikä tahansa sivujuttu, vaan siihen panostetaan. Jouluna pöydässä on perinteisesti kinkkua, joulun laatikoita, mutta aina myös joku uusi yllätys. Kuulostaa ihan minulta eli vaikka tämä. Aattoaamuna on perinteisesti riisipuuro ja sen jälkeen hipsutellaan saunaan. Sähköttömässä saunassa ollaan kynttilöiden valossa, jota kannatan eli meilläkin sähköt pois ja kellukynttilöitä, joulunpunaisia. Sitten pariskunta pulahtaa vihdottuaan ja saunottuaan Ilmetynjokeen ja koskeen. Aijai, nyt tuntuu, sillä mikä voittaa virtaavan joen. Meilläkin nyt kohisten virtaa lehdon läpi, mutta se on vain ojanen, vaikka siihen joskus sorsat keväällä saapuvatkin. Joki on ihan oma lukunsa. Miten nyt sainkin etiäisen, että joskus vielä pulahdan Ilmetynjokeen...

Putiikinpitäjänä Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa tehneet kumpaakin. Suurin osa mööbeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.

Mikä harmonia ja väritkin just kohdilleen. Vihreä muratti sytyttää sisustuksen kuin kynttilä tunnelman. Muratteja ja kynttilöitä ei ikinä voi olla liikaa! Ja miten ihanaa, että maailmassa on niin paljon kauniita tapetteja! Patinaputiikilla on sivut facebookissa, Instagramissa ja netissä. Jaanan kanssa takuulla aika hurahtaa, jos vaikka intohimoma on rappioromantiikka ja tosi vanhat esineet.

Tässä kirjan kuva, joka pysäytti. Kaikki on kohdillaan ja paljastaa salaisen kiintymykseni punavalkoisen liittoon, ledeihin, kynttilöihin, massiiviseen vanhaan, ruudukkoikkunoihin ja...Ollaan Leenan ja Arin joulukodissa, jossa rappioromantiikka on enemmän kuin vain sana, se on elämäntapa. Ikkunasta katse karkaa pihan perällä lumen sylissä lepäävään punaiseen huvimajaan. Ikkunoissa kuurankukkia...

Uudet tuulet Ilonan joulukirjassa kertovat hänen ammatistaan valokuvaajana eli mukana on paljon kuvia lapsista, eläimistä, luonnosta...Onneksi myös hänen omasta kodistaan, sillä hurmaannuin näihin verhoihin per heti.

Tässä verhot olkkarissa ja huomatkaa tuo ’Karen Blixen –pituus’. Ja nyt Ilona iloisesti yllättyy, sillä vihdoinkin askartelu, jota aivan rakastan:

Mitä tahansa Wrendalen kuppeihin askarrellaan, se on huippua, mutta jos niistä keksitään tehdä adventtikynttelikkö taidamme olla jo linnunradalla♥

Rrrrrrakastan Ilonan kirjoja, jotka ovat matkanneet kanssani jo kohta yksitoista vuotta, joten ei muuta kuin annamme sisustuskirjakuningattaren lausua loppusanat:

On tultu viimeiselle sivulle. Ensimmäisen kerran kirjoitin kirjaan Sateenkaaren taa kaksitoista vuotta sitten. Silloin punaturkkini oli aivan pieni, nosti sohvalla tassunsa syliini ja nukahti kylkeeni tyytyväisenä. Sen jälkeen Neilikka on ollut jokaisen kirjani sivulla, mukana kirjoittamassa viimeisen sanan, huokaamassa onnesta hiljaa. Tänään on aika kirjoittaa tähteni kanssa. Lumen peittäessä tassunjälkesi viimeisen kerran nostan katseeni taivaalle, sillä olethan aina kirkkain tähteni. Minun oli annettava sinun lentää – ja tänään kirjoitan kirjan loppusanat sinulle, rakas ystäväni. Toivotan niin hyvää matkaa.

Joskus on aika kirjoittaa viimeinen sana päättymättömään tarinaan. Minulle jokainen kirja on ollut äärettömän hieno matka, ja on ollut kunnia kirjoittaa 26 kirjaa. En suostu sanomaan hyvästi, mutta tänään sanon sinulle, lukijani, näkemiin. On aika seurata tähteä, mihin se ikinä sitten viekään.

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Plantagenissa on nyt jotain tosi, tosi suloista ja tietysti myös kukkia...

Käytiin maanantaina Plantagenissa ihan noutamassa vain seitsemän tunnin tuikkuja, jotka varmistavat että kun niitä muutamia kymmeniä palaa, ei tarvitse kesken syömisen ja seurustelun lähteä tuikkuja vaihtamaan. Käytän niitä myös pienissä ulkolyhdyissä. Kivituikuissa tuli näkyy muuten kauniisti läpi koska ne ovat kirkkaissa muovikupeissa. Muovi on hyvä monessa kohden, vain ihmiset, jotka eivät sitä osaa käyttää ja ovat huolimattomia, he ovat tehneet siitä ongelman. Mieheni alan tuntemus 47 vuoden ajalta! Katsokaa nyt yllä olevaa kuvaa. Aloin ihan näitä räpsiä ja saman tien lähetin tyttärelle, että 'tällaisia täällä'. Meidän perheessä ei ole joulupukkia ollenkaan vaan on Välikaton Feetu, joka asuu piipun juuressa ja sitten Saunatonttu Nippe Nokinokka. Henkilökohtainen suosikkini on Feetu ja lumiukko!

Tonttuja ensin kuvailin. Näillä partaukoilla on teleskooppijalat! Yhtään en välittänyt tasosta kuvatessa, sillä en aikonut näitä kuvia tänne tuoda. Tuli kuitenkin kaksi syytä näihin nyt tarttua ja ensimmäinen on se, että vuoden ehkä odotetuimman kirjan kuvat sain eilen niin myöhään...Luen sitä tänään koko päivän, hyvä jos mustarastaille käyn tarjoamassa niiden erikoismenun, että muutama askel edes. Eilen tuli muutakin häslinkiä, joten en aio hutiloida sitä loistavaa yhteistyötä, joka minulla on Ilona Pietiläisen kanssa ollut koko blogini ajan. Asemointi on minulle tärkeää, kuvat tekstin tempossa eli en tingi. Saatte sitten ihastella Ilonan kirjaa koko viikonlopun, sillä meillä talo täynnä.

Kuvailin näitä perinteisiä tonttuja, kun kuulin tutun ääneen ja Plantagenin myymäläpäällikkö Pirjo Uuttana saapui morjestamaan. Meillä on takana yhteistä jo noin kolmenkymmenen puutarhavuoden ajalta. Hän avasi silmäni, mitä hyllyillä on, melkein samaan aikaan, kun tyttäreni jo laittoi viestiä jostain, jolla on vaaleanpunainen lakki.

Muistattehan Pirjon, kun kävin häneltä syyskesästä lisää leimukukkia ostamassa. Hän on luottopuutarhamyyjäni♥

Tätä pirteää tähkämaijaa löytyy nytkin kukkivana!

Mitäkö vaaleanpunaista? No katsokaa nyt noita oikeanpuoleisia lumiukkoja! Meri ja minä ihan tulessa, sillä lumiukot♥ Vaaleanpunaiseen vanhaan talokaunottareen lähtee tapanina muun mukana kukkien sijasta lumiukko, jolla on vaaleanpunainen hiippalakki! Onko vähän suloista...eikö vain!

Toki mukaan lähti myös valkoinen kerrottu amaryllis joulunpunaisessa ruukussa.

Pirjo neuvoi, että ei kannata kastella yhtään, niin kukka ei kasva hujopiksi, joka tarvitsee tukea. Kukan sipulissa on kaikki mitä se tarvitsee ilahduttaakseen meitä joulukauden ja ylikin.

Siis koko tämä viikko kauniille, kaikelle kauniille kukista sisustukseen!

lumiukkoterveisin
Leena Lumi

Porin Pieni Kynttilä- ja Savipaja on visiitin väärti!

Oi, niin monenlaista ihanaa löytyy Porin Pienestä Kynttilä- ja Savipajasta! Viime kerralla ehdin käydä kaksi kertaa. Joulukuussa taas. Meillä ovat muumimukit siirtyneet Merille ja jätimme itsellemme vain kaksi Iltapurjehdusta sekä Taikatalven. Nyt nautimme suklaakahvimme ja teemme Wrendalen mukeista. On kettuja ja oravia, punarintakin, Välikaton Feetu kävi vähän kuiskimassa missä kaivataan vaivaishiirtä, hirveä ja rakastuneita pöllöjä!

Olin koko päivän liikenteessä, joten Seija Koivulan ja minun polut eivät tänään yhtyneet, mutta ehkä saamme vielä lisäkuviakin tuotteista. Putiikin osoite on Itäpuisto 5, 28100 Pori, puh. 02-5361200 Liike löytyy myös Instagramista ja facebookista sekä oikeasta palkistani.

Olen hurmaavan ylösotettu tämän viikon, mutta ehkä loppuviikosta saatte vuoden odotetuimman kirjan!

"...tahdon muistuttaa siitä/miksi taistelimme:/
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus."

- Mika Waltari -

Leena Lumi

Rauhallista, tunnelmallista isänpäivää!

Rauhallista, tunnelmallista isänpäivää kaikille isille, vaareille, ukeille, papoille ja heidän perheilleen♥

Rauhoitumme herkutteluihin, keskusteluihin kynttilöiden valossa, pysähdymme hetkeen, olemme läsnä...

Isänpäivätervehdyksin 
Leena Lumi

PS. Sivupalkissani ylhäällä ehkä lohtua heille, joita isän ikävä ei jätä: Isä rakas, kaikki taivaan tähdet sinä!

Nostalgiaa...muutosten pyörityksessä ja isääkin ikävä!

Mieletön nostalgia päällä. Tapahtuu niin paljon ympärillä, että ei meinaa perässä pysyä. Sain juuri isänpäivän lihapadan uunista ja kellariviileäksikin. Sai olla uunissa kolme tuntia melkein pullon punaviiniä nauttineena, Provencen mausteita, paprikoita, hillosipuleita, valkosipuleita ja kokonaisia herkkusieniä ahmittuaan. En voi enää soittaa isälle, en pitää kädestä, en halata...Miksi tämä ikävä ei ikinä jätä minua! Oih, tämä pieni, meidän Meri, aurinko, kuu ja tähdet sekä noutajamme Julia, tuovat mieleen eilistä, mutta kuopuksemme pitää vauhdillaan meidät kiinni tässä hetkessä eli perästä kuuluu. Metsäkauriit vierailivat aamupäivällä, mustarastaat saaneet erikoismuonansa eli monelaista: omenoita, auringonkukkia, talikiekosta siivuja...Mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä eli meillä syötetään nuo ihmeelliset linnut ihan biologin ohjeilla. Kello viiden teellä katsoimme This is us, mutta kaikkien aikojen paras tv-sarja The Affair on nyt sitten kiitos HBO:n nähty viimeistä eli viidettä kautta myöten. Loistava, loistava finaali! Sarjasta tänään juttua Hesarissa Susanna Karhapään jutussa 'The Affair -sarja näyttää, kuinka epäluotettavia muistomme ovat.' Bis bald♥

Leena Lumi

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Viiden jengi pysyi kasassa kunnes aika ja paikka heidät erottivat. Mikään ei ole tavallisempaa kuin nuorten ihmisten ryhmä, jonka jäsenet vanhetessaan lähtevät kukin omaan suuntaansa tekemään työtä ja rakastamaan, epäonnnistumaan ja onnistumaan, mutta Kurt Koffkaa lainatakseni ”kokonaisuus on muuta kuin osiensa summa”, mikä tarkoittaa että jengi on jotain muuta kuin sen muodostaneet viisi individualistia. Minun vanhan jengini saa kootuksi yhteen enää muistoissa, ja kun kuuntelen meitä kokonaisuutena, minut valtaa nostalgia, ei kaipuu menneisyyteen vaan tulevaisuuteen, tulevaisuuteen jonka me viisi, jotka olimme jotakin enemmän, tulisimme valloittamaan.

Norjalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, Otava 2019, suomennos Kristiina Rikman) oli minulle omia nostalgioitani kasvattava teos, jonka myötä koin monenmoisia tunteita aina oman jengimme kaipaamisesta mieleni terapiahuoneeseen, joka Sirillä kesti vuosikymmenen oikeasti. Sen huoneen mielipahan seinät, jotka kuiskivat kaikesta siitä, mitä ei ollut saavutettu, ei siitä mitä oli saavutettu. Tänä aamuna juuri heräsin ajatukseen, miksi en ole lähtenyt lukemaan taidehistoriaa, miksi en siihen kykene nytkään? Sirillä taas:

Mielipaha siitä mitä ei koskaan tapahtunut, mielipaha siitä että tuli tuupatuksi, potkaistuksi, tyrkätyksi, tönäistyksi. Kauan sitten runoilija identifioi huoneessa olevan naisen: ”Nimeni on Olisin Saattanut Olla. Nimeni on  myös Ei Enää. Liian myöhään. Näkemiin.”

Kirjan kertoja on S.H. Hän on nuori nainen, joka saapuu New Yorkiin jättäen taakseen minnesotalaisen kotinsa turvan, löytääksen sekä oman elämänsä siivet, että ensimmäisen romaaninsa sankarin. Hän asuu pimeässä huoneessa, jossa on vain keittokomero, vielä pimeämpi makuuhuone ja pikkuruinen kylpyhuone maksaen siitä tuhottomasti. Tärkein oli kirjoituskone ja oma huone, ovi jonka voi sulkea perässään eikä kukaan määrittele vuorokausirytmiäsi. Kun rahat lopppuvat, hän tonkii ruokansa roskiksista, sillä ylpeys ei anna periksi pyytää rahaa kotoa. Nuori nainen haluaa tulla kirjailijaksi melkein hinnalla millä hyvänsä, mutta ei ’ihan millä hyvänsä’, sillä vaikka hän hakeutuu taiteilijapiireihin, hän on varuillaan kaikkien alkoholia kovempien huumeiden kanssa. Ainoa missä kodin suojissa varttunut nuori tyttö suuressa kaupungissa on heikoilla, ovat kaupungin todelliset vaarat: Miehet, joilla on valtaa. Katsoimme vastikään tv-sarjasta The Affair jakson, jossa perheen uhmakas tytär joutuu helvetin kiirastuleen vaikutusvaltaisen miehen kynsissä, vain koska nuori nainen halusi päästä pinnalle, tarvitsi tukea, opastusta, oikeita osoitteita, nimiä, että ovet gallerioihin olisivat avautuneet. S.H. löytää todella kiinnostavia ystäviä, niin miehiä kuin naisia ja ainakaan minä en vielä löytänyt heistä Paul Austeria, vaikka olisi nimi kuinka vaihdettu. Paul muutti hänen maailmansa täysin ja sen aika on vasta lopussa, mutta siirappia siitä ei tule. Romanttisemmin sen taitaa kertoa Paul itse Talvipäiväkirjassaan. Siri on älykkö, väitellyt kirjallisuustieteen tohtori ja taidekriitikko. Hän on Norjan vuonojen kylmää vettä, jonka vasta eräs punatukkainen herra saa kiehumaan. Kuka nyt voisi olla jäätä Paulin kanssa!

Suuren kaupungin julmuus kuitenkin kohtaa S.H.:n arvaamattomalla tavalla, kun hän on laskenut henkisen suojauksensa alas. Siitä hetkestä määrittyy kirjailijan suhde kohtaamiinsa miehiin, sillä voi tapahtua asioita, joita ei unohdeta ja älykkäät psykopaatit kulkevat joukossamme valtaa taskuissaan. Ikimuistoisimmat ystävät pitkäksi aikaa muodostuvat naisista, kunnes on aika rauhoittua ja löytää 'the one'. Naapurihuoneessa tapahtuu kummia ja sehän vasta kiinnostaa tulevaa kirjailijaa aina salakuunteluun asti. Tapahtumat johtavat toiseen ja kaikkialla S.H. tuntuu törmäävän ’miehiin jotka vihaavat naisia’.  Hän ei todellakaan kuvittele, sillä samaa kokevat hänen naisystävänsä.

Muistan professorin hämmästyneen naaman ja sitten inhon joka sille levisi. Miksi he aina yllättyvät ja ovat tyytymättömiä? Olen nähnyt tuon yllätyksen ja inhon kerran toisensa jälkeen, mutta enää en pyörry. Jos pystyy pysymään tolpillaan ja katsomaan: Kuka vitussa sinä luulet olevasi? Ja miehen tutiseva raivo, sen miehen joka edustaa kaikkia miehiä, pahenee jos nainen pysyy tyynenä. Nykyään minä olen tyyni. Olen yhtä tyyni kuin Patty oli. Olen tyyni, oppinut vanha rouva.

Hyvä rouva, teidän on noudatettava sääntöjä.

Ei, minä en tahdo.

Minun maailmassani Wittgenstein on edelleen veitsi. Itse asiassa minun kirjastoni on tupaten täynnä verbaalisia aseita. Mutta Wittgensteinista ei ole apua, ei vaikka siteeraat häntä oikein, jos mies heittää sinut vasten kirjahyllyä.

Muistoja tulevaisuudesta on sekä rankkaa luettavaa että selvitymistarinaa ja lopulta jonkinlaista rauhaa. Tyylilleen uskollisena Siri puhuttelee lukijaansa, ottaa tämän mukaan tarinaan. Kirjassa on piirroskuviakin ja niihin liittyy vertauskuvauksellisuutta sekä jotain toteutuvaa. Ennustuksia, maagista realismia, unia...elleivät ne ole Sirin, mitä usein ovat, ne ovat hänen lähimpien ystäviensä. Kirjan rauhaa ovat vaikka Sirin visiitit hoivakotiin tapaamaan äitiään, joka täyttää helmikuussa yhdeksänkymmentäviisi vuotta.  Äiti sanoo heti, että Siri kirjoittaa itsestään ja pohtii, että ymmärtääkö hän siitä mitään. Siri ajattelee ehkä, että oman äidin ei sopisi ihan kaikkea tästä lukeakaan kuitenkaan siitä mainitsematta. Voitte olla varmat, että S.H. kohtaa vertaisensa ja siinäpä pari, josta minä jaksan olla kiinnostunut! Luvassa on eräs herra Walter, jolla on vähän kaljamahaa, joka on harmaapäinen ja seitsemänkymmentä. Walter haluaa kävellä hitaasti, mutta miten ihmeellisen paratiisillista juuri heille, että kaikki minkä pitää toimia, toimii edelleenkin ja vaikka vanha rouva puhuu menneessä aikamuodossa suloisesta, melkein aina valmiista kullista, jotenkin vain sitä arvaa, että...Ainoa todellinen huoli on pelätä toisen kuolemaa, sillä vain räjähdys yhdessä pelaistaisi yhdeksi lihaksi muuttuneen pariskunnan samanaikaiseen näyttämöltä lähtöön.

Sallittehan? Sirin sanomana miehensä Paul Austerin teoksessaTalvipäiväkirja:

Kuiskin niin kuin linnut lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.

Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.

Paul Auster Talvipäiväkirja

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata/Kultturipohdintoja   Katja/Lumiomena  ja Hemulin kirjahylly

Siri Hustvedtilta lukemani teokset löytyvät blogistani.

Otavan Sininen Kirjasto

Isänpäivän kirjavinkkejä 2019 osat yksi, kaksi ja muutakin!

Huomaa, että kaamoksen juhlalakausi on alkanut: Viikonloppuna on jo isänpäivä. Kukin juhlii tavallaan, mutta jos isälle on tapana ostaa vaikka kirja, annan mieluusti vinkkejä. Kirjat ovat muutamaa lukuunottamatta testattu Lumimiehellä. Periaatteessa minusta ei ole eroa miesten ja naisten kirjoilla. Kysyin sitä R:ltä ja hän sanoi, että 'kaikki muu, mutta ei scifi, fantasia eikä siirappi'. Ihan sama kuin minulla, paitsi olen ihan hippusen joustanut fantasiassa...

Tietysti Ray Conollyn John Lennon, tietysti meille! Ehkä teillekin.

Mark Sullivanin Palavan taivaan alla R. lukee parhaillaan ja pitää kovasti. By the way: Arvasin!

Pierre Lemaitren Petoksen hinta oli todella yllättävä aiheen käsittelyllään. Tuskin ikinä on koettu vastaavaa henkilöstörekrytointia. En minä ainakaan noin tehnyt...

Suvi Vaarlan Westend saa vahvan suostituksen sekä R:lta että minulta. Mitä meidän lapsemme muistavat tai ymmärsivät tuosta ajasta? Olen kysellyt tyttäreltäni ja hänen ystäviltään ja ihan ovat silmät ymmyrkäisinä. Meille 90-luvun lama näytti, että jokainen ystävistämme, joka oli yksityisellä koki laman kovimman kautta samoin yrittäjäystävämme. Me itse tietysti mukana.

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on kirjastomme kultaa. Jo monesti luettu.

Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina hänen vanhempiensa kirjoittamana on unohtumaton. Nyt tapahtui se joka jäi minuun. Siksi otin tunnarikseni Kimin muistolle hänen voitonmerkkinsä, ottakaa tekin, ei anneta Kimin valon sammua!

R. on tässä soihdussa täysillä mukana, mutta hän on hämäläinen...

Heidi Kerosuon Muista,unohda oli yllätys jo kanneltaan, joka on raikas, jotenkin uudenlainen. Sisältö vie tässä Niskavuorelaisten maassa, sillä pitää ehkä muistaa kysyä, mistä tulevat ylivahvat naiset, jotka ovatkin hauraita? Mistä juurista he ovat kasvaneet? Tämä on paitsi avioliittoromaani myös kertomus äidin ja tyttären suhteesta.

Tatu Kokon Kävelevien patsaiden kaupunki on ainoa, johon R. ei ole vielä ehtinyt. Kirjoittajassa on just sitä jotakin, mitä kaipaan suomalaisissa mieskirjailijoissa: Ripaus naista! Miten kirjoittaa uskottavasti naisista, heidän salatuista asioistaan, mielestään ja tekemisistään, ellei ole sanan kevyimmässä merkityksessä vähän androgyyni.

Anna Ekbergin Uskottu nainen on uskomaton! Miesten, jotka vihaavat naisia kannattaa lukea tämä teos. Voipi alkaa vaikka arvostaa naisia...Kaikki joille olen kirjan lainannut ovat pitäneet tätä vahvana esimerkkinä siitä, mihin nainen tarvittaessa kykenee. Kyseessä tietenkin trilleri, joten ei oteta liian vakavasti, mutta lukiessa kyllä tuntui. R:n kommentti kirjan jälkeen: 'Kyllä naiset ovat kauheita!'

Philip Rothin Mieheni oli kommunsti on kirjastomme Roth helmiä. Hänen Amerikka -trilogiansa keskimmäinen osa. Poliittisin, tummin ja kostonhimoisin trilogian kirjoista. Viimeinen olisi Ihmisen tahra ja miten kadunkaan, että olen jossain heikossa hetkessä antanut sen pois, mutta luinhan sen moneen kertaan, samoin R.

Päätimme vielä valita muutaman kirjan, joita emme hevin unohda. Ensimmäinen on tämän vuoden kultaa niin kanneltaan kuin sisällöltään. Ellei vanhempia löydy, Adlibris on mahdollisuus.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen antaa vihdoinkin Sylvi Kekkoselle äänen. Vuosikausien vaikeneminen vaati veronsa, mutta Sylvi selvisi roolistaan. Venho tuo upeasti Sylvin liki lukijaa ja saa ymmärtämään, mitä kaikkea ykkösnaisemme kesti.

Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät lienee yksi blogini parhaista kirjoista. Meidät se vei Wieniin ja voi tehdä sen toistekin. Erään lukijani tämä kirja vei Nizzaan. Kaikkien kokemuksista en ole kuullut, mutta tämä teos vaikuttaa.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa lienee huomisen eittämätön klassikko! Lue, lue, lue!

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on ollut, minusta tuntuu niin, kaikkien suosikki. Näin minä mm. kirjasta:

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot see, WSOY 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.

Innokas leipoja tietysti tuosta vain leipoo isänpäiväksi tämän Sari Kalliomäen toteuttaman luomuksen eli Harry Potter -kakun. Ohje löytyy täältä

Lumimiehen lähin leipuri taitaa olla hän itse, mutta kyllä minä lupasin valmistaa omenapiirakan ja vaniljakastiketta jälkkäriksi sekä gulassia pääruoaksi. Lapset muistavat jokaikiseen R:n pakettiin laittaan Fazerin Sinistä, joka on ns. napakymppi.

Mukavaa isänpäiväviikon jatkoa♥

Love
Leena Lumi

Pakko lisätä vielä tämä loistava dekkari! Mattias Edvardsson Aivan tavallinen perhe ja myy Adlibris ainakin ja sidottuna hintaan 9,90!!!

Näin minä mm.tästä: 

Aivan tavallinen perhe jättää lukijalle nälän: Tällaista lukisi enemmänkin. Ei mitään kikkailua, ei liian raakaa, mutta ei mitään kesyäkään. Korea, mutta tavallaan myös niin inhimillinen pinta. Moraalin pinta. Perhedynamiikka. Sitten halkeamat, jotka tuovat mieleeni Tolstoin Anna Kareninan, jossa ’Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Mattias Edvardsson leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, sillä hän ei alleviivaa kumpaan ryhmään Stellan perhe kuuluu – aidosti. Minulla on epäilykseni...