maanantai 6. helmikuuta 2012

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Lienee selvää, että jos on olemassa väyliä, ovia tai ohuita kohtia rinnakkaisten maailmojen välillä, mehiläinen on ehkä maailman parhaiten varustettu otus niitä löytämään.

Ne ovat vuosituhansien kuluessa todennäköisesti löytäneet myriadeja portteja, loputtomiin puhtaita maailmoja, ja asuttavat nyt niitä, ilman ihmistä.

Omia Elysionin kenttiään, missä ei vuodateta enkelten verta. Kuolemattomina, ikuisesti nuorina.

Noissa pikku siivekkäissä on enemmän kuin päälle näkyy.

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos 2011) heitti minut monella tapaa sekä päin rajua eläinsuojelutunneseinääni kuin myös mukavuusalueeni ulkopuolelle. Myös viehätystä löytyi, mutta sitä kantoivat muassaan mehiläiset, nuo myyttiset pikkueläimet, joita ilman maailma tuhoutuisi ja siinä mukana myös minun rakas puutarhani. Muistan pari suvea, kun ihmettelimme ’missä ovat mehiläiset? mikä ne on vienyt?’. Oli aavemaisen hiljaista ja suvesta puuttui sen suriseva, sykkivä valtimo: Pölyttäjät! Ja sitten koittivat syksyt vailla pimenevissä illoissa leijuvaa raskaaneroottista kypsyvien hedelmien tuoksua…

Sinisalon kirjassa eletään nykyisen vuosikymmenemme loppua ja mehiläistarhaaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Hän kokee huimaavaa tyhjyyden tunnetta, sillä väistämättä pesäautio tuo mieleen maailmanlopun. Orvon elämä on muutenkin kuin astelua haurailla kevätjäillä, sillä hänen elämänsä toinen keskipiste, Eero, oma poika, on valinnut kiihkeät blogipolkunsa, joilla vaeltaa johtaen Eläinten Vallankumousarmeijaa tähtäimenään kieltää kaikkinainen eläinten hyväksikäyttö keinolla millä hyvänsä. Kirjan rajuimmat otannat ovatkin sitten Eero Toivonojan blogista, jossa vuorottelevat tosielämäkuvaukset eläinten kovista olosuhteista rajuihin kommentteihin. Kahlaamme tuskan hiessä helvetissä, jossa emolehmä huutaa vasikkansa perään vuorokausikaupalla, vasikoita nupoutetaan puuduttamatta, kanat eivät voi kävellä verkkolattioilla vammautuneiden jalkojensa takia, takerrumme turpakytkyeihin ja kompastumme elävältä murskattuihin kukonpoikiin…Vastavirtana ovat todella häijyt kommentit, joissa Eeroa uhkaillaan ja joissa kirjoittajat ovat unohtaneet raivossaan kultaisen säännön: ’Älä koskaan kirjoita nettiin sitä, mitä et tohdi kertoa tutulle kahvilan pöydässä.'

Tapahtumat lähtevät vyörymään rajuina kuin toimintaelokuvassa, joka kuvaa sitä julmuutta, mihin kykenee vain ihminen, ei koskaan luonto. Kuvioon liittyvät myös Toivonojan tilan omistaja, Toivonoja Meatsin perustaja, Ari, joka on Orvon isä sekä Eeron isoisä kuin myös Marja-Terttu, Arin äiti, joka Orvon tulee hyvästellä vihdoinkin lopullisesti:

Katson häntä ja kaikki on aivan väsyneen itsestään selvää. Mikäs siinä. Heitän hymähtäen farkut takaisin tuolille, ja yhdellä vedolla neule lähtee Marja-Tertun päältä, hän avaa itse rintaliivinsä, työnnän hänet sängyn laidalle ja rusennan hameen ruttuun vyötärölle, kiskon alushousut jalasta. Aktimme on nopea ja raju ja huolimaton, en paljon lämmittele, mutta Marja-Terttu huokailee ja voihkii äänekkäämmin kuin koskaan avioliittomme aikana. En tiedä laukeaako hän mutta en kerta kaikkiaan välitä, olen kaiken sellaisen ulko- ja yläpuolella, jotenkin tämä vain kuuluu asiaan, koirakset, naarakset, emo ja kuhnuri, minun tunkeutumiseni vielä kerran maahan mistä poikani on tullut, hän vielä kerran kokee kuinka maaksi hänen pitää jälleen tuleman, ja sillä selvä.

Nämä ovat Marja-Tertun lopulliset hyvästit.

Niinhän siinä Orvo luulee lopullisia hyvästejä panevansa, vaan mitä ihmettä hänelle tuleekaan mieleen jälkeenpäin….Siis myöhemmin sain jopa hieman hymyillä, vaikka kirja menikin pääosin sielu vereslihalla.

Tämä kirja jakaa tuntemukseni. Ymmärrän, että kirjailija on saattanut hakea armoa Eeron kirjoitusten rankkuudelle luomastaan Toisesta Todellisuudesta, ikään kuin tasapainoa ja hieman lohtua, mutta minä en ole scifin lukija eli minulle on vain hiukan liian ufoa luhdin seinään aukeava Toinen Puoli, jonne Orvo voi halutessaan paeta todellisuutta. Toisaalta kaikki mehiläisiin liittyvä kirjassa hurmasi täysillään ja etenkin liikuttavat kuolleet kuningattaret. Sitten taas se tuotantoeläinten tositositosi, mille ei loppua minun elinaikanani näy…Toivon vain niin kovasti, että eläimet saisivat elää ainoan elämänsä lajityypillisesti ja vasikatkin saisivat pitää emonsa niin kauan kuin tarvitsevat ja olla ulkona kesäisin mehiläisniityillä, apilan ja mataran tuoksussa...

Aivan selvää on, että Johanna Sinisalo ei ole minulle tajunnan räjäyttävä Lionel Shriver, ei lumisesti syleilevä Satu Grönroos eikä intelligentin tiivistyksen mestari Bargum syyspurjehduksineen, mutta hän onkin hyvin itsetietoisen itsevarmasti aivan oma itsensä, joka ei edes halua olla lukijansa viihdemestari. Näin minä sen koin! Hän ansaitsee ihailuni teoksen toimivasta rakenteesta, sujuvasta kielestä ja siitä, miten paljon hän kirjoittaa asiaa ja antaa Enkelten veressä äänen niille, joilla sitä ei ole: eläimille. Siis hirveän tärkeä kirja taidolla ja tiedolla. Olen aivan varma, että häneltä voi odottaa ihan mitä tahansa huikeaa, sillä kaikki viittaa ehtymättömään vahvuuteen.

Me luulemme olevamme enkelten verta. Verta, vertaisia. Ylempänä kuin muut luontokappaleet.

Mutta jos jossakin lajissa on enkelten verta, sitä on mehiläisissä.

*****

Tunnetko hunajakukkien tuoksun? Lehtosinilatvat aukenivat juuri. Kuuletko? Mehiläiset saapuvat.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukutoukka  Annami  Annika K  Maija Haavisto  Suketus Anni M.  Tessa  Booksy Zephyr  Minna ja Mimu

29 kommenttia:

  1. sun loppulauseet ovat poeettiset! upeaa! kirjan nimi antoi olettaa ihan muuta, mutta jännää :) kivaa päivää sulle!

    VastaaPoista
  2. Akiss, kursiivit ovat Sinisaloa ja muu minua. Ja minä kun luulin kirjoittavani dramaattisesti;-) Well...kiusaan vain, mikä johtuu siitä, että mulla ei ole ollut veljeä, jota olisi voinut kiusata.

    Kiitos samoin sinulle!

    VastaaPoista
  3. Hieno arvostelu! Ja kylläpäs nyt tahdon tämän lukea. Sinisalolta olen lukenut vain Ennen päivänlaskua ei voi, ja se jätti jälkensä. Tulen taas maaliskuun alussa hakemaan suomenkielisiä kirjoja, joten tämä lähtee listaan.

    VastaaPoista
  4. Helmi-Maaria, kiitos.

    Tämä on varmaankin kirja juuri sinulle. Minusta Sinisalo on suorastaan pelottava, mutta ei ollenkaan tylsä. Tylsyys on pahinta mitä tiedän...

    VastaaPoista
  5. Mä lukisin kyllä tämän kirjan ihan vaan sun kirjoituksen perusteella, koska saamme lukea arvostelujasi jostain lehdestä? Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle.

    VastaaPoista
  6. Sarppu, kiitos! Ehkä olet lukenutkin...siellä päin;-) Olen ajatellut, että blogi on tällä hetkellä melkein näkyvimpiä medioita. Minä esimerkiksi kyllä luen Hesaria, mutta televisio jää tosi vähälle.

    Kiitos samoin sinulle sinne kotipuoleen!

    VastaaPoista
  7. Minun piti saada tämä kirja joululahjaksi, mutta perheeni unohti minun joululahjani. :-| (Leena tietääkin, mutta muille kommentoijille tiedoksi, että asun ulkomailla, joten en voi vain kävellä kirjakauppaan tai kirjastoon hankkimaan tätä kirjaa.) Sinisalon kirjoista olen pitänyt kovasti. Toivottavasti nyt huhtikuussa saan tämän synttärilahjaksi.

    Se on jäänyt mieleen, että Hesarin arvostelija ei oikein tästä kirjasta tykännyt.

    VastaaPoista
  8. Minä vielä harkitsen tätä kirjaa... pidin Linnunaivoista mahdottoman paljon, mutta se useasti kulki niillä rajoilla, muuttuuko jo ärsyttäväksi, eikä muuttunut vaan oli loistava. Kun olen lukenut tästä arvioita, minulle tulee vähän sellainen tunne, että tämä kenties ylittää juuri ne rajat. Ja sitten harmittaisi vietävästi...

    VastaaPoista
  9. Maija, Minna (Ilselä)totesi hyvin, että Sinisalo on pelottava. Nimenomaan sitä ja lahjakas, mutta minua sekä pelotti, että viehätti, joten takuulla tämä kirjailija tai ainakin tämä kirja, jakaa mielipiteitä arvostelijoiden ja muidenkin lukijoiden keskuudessa.

    Nyt sun pitää muistuttaa perhettäsi;-) Ja sitä ennen voit olla vaikka onnettaren suosikki, sillä laitan tämän kirjan arvontaani.

    VastaaPoista
  10. Amma, tämä on siinä ja siinä. Minun ei tätä pitänyt, mutta nyt olen iloinen, että uskalsin. Kyllä tämä enemmän antaa kuin ottaa. Se ottaminen oli minulle se Toinen Todellisuus, mutta käytin sitä sitten kuin se olisikin ollut totta ja helpotusta.

    VastaaPoista
  11. Mina en kertakaikkiaan pysty lukemaan edes fiktionalisia kuvauksia elainten kaltoinkohtelusta, jotan tama kirja saa jaada hyllyyn osaltani, vaikka muuten kuulostaamielenkiitoiselta!

    VastaaPoista
  12. Karoliina, ymmärrän täysin. Minä olen tietoisesti jättänyt lukematta kaikki, joissa on ollut sirkusta tms. ja kovia koulutusotteita etc. Tämä kulki minulla ihan rajoilla, mutta ajattelin sitten, että Sinisalo ilmeisesti kuitenkin hakee kirjallaan muutosta asiaan etc. Niin, ja en siis edes hyväksy sirkuksia, en eläintarhoja, en turkistarhausta ja monta muuta. Tässä annettiin Eeron kautta ääni tuotantoeläimille.

    Jätä sinä tämä suosiolla väliin. Ymmärrän.

    VastaaPoista
  13. Hauskaa että astuit oman mukavuusalueesi laitamille, ja että tykkäsit kumminkin osittain tästä.

    VastaaPoista
  14. Booksy,niin...muut tämän minulle valitsivat, mutta nyt tiedän, mistä on kysymys kirjailija Sinisalon kohdalla. Pitää olla rohkea ja vahva, sillä mihin kirjoittaja vahvuudestaan pääsee. pelottavasta vahvuudestaan.

    Minulle nuo kärsivät eläimet ovat vähän vaikea juttu..., mutta näitä on nyt saanut kyllä lukea ihan päivälehdistäkin, eläinten todellisuutta.

    VastaaPoista
  15. Minäkin olen lukenut tämän, ja pidin valtavasti, jos sitä nyt tavallaan pitämiseksi voi sanoa. Minusta tuo Sinisalon tiedosta ja taidosta sanominen on hyvä vertaus. Ja se, että ei kirjojen toisaalta tarvitse olla aina vain viihdyttäviä ja "kivoja".

    VastaaPoista
  16. Tessa, minä linitän sinutkin kohta...Niin, tästä on jotnekin vaikea sanoa, että pitää, mutta myönnän lukeneeni vahvan ja laadukkaan kirjan, jossa osin jopa viehätyin eli kaikki mikä liittyi mehiläisiin. Tämä ei ihan minua, mutta kustantaja on rohkea rokan syöjä ja laittoi minut Enkelten vereen;-)

    Tessa, enhän minäkään kai lue aina VIIHDYTTÄVIÄ kirjoja, vaan useimmiten RANKKOJA, mutta myönnän kypsyneeni nyt KOLMEN vuoden aikana siihen, että kirjan pitää kiinnostaa minua ja siitä ei saa tulla tyhjä olo. Siis ihan hömpät ovat nyt pois laskuista ellei tule erehdystä ja muutama dekkaristikin on saanut kyytiä. NYT tosin olen niin hememtin lukujumissa alkuvuoden upeiden kirjojen takia, että luen kirjaa joka viihdyttää, vie yöunet ja on outo sekoitus thrilleriä ja lukuromaania. Onneksi löysin Sisaren, joka saa nyt viedä minut hetkeksi jonnekin pois...

    PS. Iän myötä tulee paitsi valikoivammaksi, myös mukavuudenhaluisemmaksi;-)

    VastaaPoista
  17. Minä olen ollut hieman kahden vaiheilla, että lukisinko tämän vaiko en. Olen lukenut Sinisalolta Ennen päivänlaskua ei voi, joka on hieno kirja. Pidän myös "vastaavista" aiheista, kuten Atwoodin ja nyt uutena Emmi Itärannan kirjoista. Mutta en kuitenkaan voi sanoa erityisemmin pitäväni Sinisalosta. Ehkä siksi jätän kirjan lukematta, mutta koskaan ei tietenkään voi sanoa ei koskaan. ;)

    VastaaPoista
  18. Katja, ymmärrän. Sinisalo on väkevä kirjoittaja ja varmasti myös jakaa mieliä. Ajattelin ensin, että ei tule mitään, mutta sitten tämä oli kuitenkin oudosti, yllättävästi niin taiten kirjoitettu ja onneksi sitä tuotantoeläinjuttua ei ollut yhtään enempää...muutenkin tuntuu pahalta. Pakko sanoa, että vahvaääninen kirjoittaja, joka hiukan pelottaa minua;-)

    VastaaPoista
  19. Leena, eikö sinulle ole lähetetty kirjaa oli tammikuu, oletko yhteydessä.
    Ilona

    VastaaPoista
  20. Ilona, meilasin sulle juuri. Sekaannus...

    VastaaPoista
  21. Metka kansi.

    (voi että, ovat meidät vaihtaneet... :)

    VastaaPoista
  22. Tässä tilanteessa kun vielä kaikki kiinnostaa, kuulostaa vaan helpottavalta, että jossain vaiheessa tulee valikoivammaksi :). Ja toisaalta se, että lukee välillä kirjoja, joista ei NIIN kovasti tai ihan täsmälleen pidä, varmaan opettaa näkemään sen, mistä niissä hyvissä kirjoissa pitää. Joka tapauksessa, hieno arvio!

    VastaaPoista
  23. Minä en ole lukenut Sinisaloa enkä ollut ennen tätä kirjaa ajatellutkaan lukea, sillä en ole dystopioiden tai tieteiskirjallisuuden ystävä. Tässä kuitenkin aihe kiinnostaa paljon, ja satuin vielä voittamaan kirjan Morren arvonnassa, joten jossakin välissä ainakin aloitan.

    VastaaPoista
  24. Karoliina, tämä kirja tuli minulle ihan omia aikojaan...en ollut edes varma, että luenko. Nyt olen kuin voittanut jotain, pystynyt johonkin, sillä...Sinisalo on ehdottomasti taitava kirjailija, mutta saa minussa huojahtamaan pahasti. Aika pelottavaa.

    Jännä lukea, miten tämä putoaa sinulla. Nyt on vähän ruokaongelmia minulla..., mutta se saa minut vaan lisäämään ponniselujani tuotantoeläinten hyvinvoinnin puolesta.

    Tuo mehiläisjuttu kiinnosti minua todella, sillä jos on kiinnostunut kasveista ja puista, on kiinnostunut myös kaikista eläimistä ötököitä myöten. Ilman mehiläisiä mekin katoaisimme...

    VastaaPoista
  25. Leena, nyt viimein olen täällä ja luin tämän! Mikä rajojen rikkomisen riemuvoitto, mukavuusalueen venyttämisen triumfi! Minäkin vierastan scifiä mutta siitä huolimatta rakastan Sinisaloa. Hän tekee Tärkeitä kirjoja, joita kaikkien pitäisi lukea! Olen iloinen, että luit tämän ja että mehiläiset veivät sinutkin siihen toiseen maailmaan (joo, minäkin vierastan sitä, mutta jotenkin ajattelin, että tarkoitus pyhittää keinot) ja että sinun kauttasi monet ovat nyt tästä kuulleet!

    Ihanaa torstaipäivää sinne!

    VastaaPoista
  26. Minna, mutta sinä olit jälleen kerran, se joka sanoi toden: Sinisalo ON pelottava;-)

    Mehiläisistä olisin voinut lukea vaikka kuinka, eläinten kärsimykset tiedostan nyt jo yli sietorajojeni, mutta Sinisalo OSAA kirjoittaa. Ei sitä voi sanoa kaikista kirjailijoista.

    Kiitos samoin sinulle!

    VastaaPoista
  27. Minä luen mielelläni fantasiaa, scifiä ja maagista realismia, mutta ensin tuo Toinen puoli tuntui minustakin oudolta. Lopulta ymmärsin, mikä sen tarkoitus kirjassa oli, mutta olisin voinut lukea tämän kirjan ilman tuota yliluonnollistakin, vaikka tavallisesti rakastan maagista realismia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annami, siis minäkin maagista realismia, sitä oikein janoan. Elämäni paras leffa on meksikolainen Suklaata iholla ja sehän on lajityyppipuhdasta maagista realismia. Kirjoista tulee mieleen Esquelin kirja Pöytiin ja vuoteisiin, jonka pohjalta leffa on tehty, sekä Punainen morsian. Minulle ei ole ikinä selvinnyt mitä edustaa Harjukaupungin salakäytävät, mutta oli mitä hyvänsä, siitä pidin. Paljon.


      Ehkä just liian selvästi järjen ylittävä, pyyhkii minulla kiinnostukseni ohitse, kun taas kaikki mystikkaa ja maagisrealistinen vie minua lujaakin.

      Joskus tekisi mieli heittää kaikki lajityyppimäärittelyt kirjallisuudesta tuulen vietäviksi;)

      Poista