Zinaida Lindénin kirjasta Nuorallatanssija (Lindanserskan, Gummerus 2009) kirjoitan nyt hieman hulvattomalla kynällä, villillä meiningillä, sillä tapanani on mennä kirjan hengessä, mikä se sitten onkin. Ja nyt kyytiä tarjoaa Leningradissa syntynyt Zinaida Lindén, joka on syntymäkaupungissaan valmistunut maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hän muutti Suomeen vuonna 1991 ja asuu nykyisin Turussa.
Nuorallatanssijassa on pieniä välähdyksiä, episodeja etenkin parisuhteiden tiimoilta, nähtynä Venäjältä poismuuttaneiden silmin ja mielin. Heidän, jotka eivät ole oikein kotonaan Suomessa, mutta ovat jo irti omasta kotimaastaan. Ja nyt kun venäläinen nainen kirjoittaa on takuuvarmaa, että käsittelyltä ei säästy suomalainen nainenkaan ja suomalaista miespoloa saatetaan jopa suurella ja hellällä slaavittaren sydämellä ymmärtää. Sillä venäläiselle naiselle suomalainen mies on kunnioitettava otus, ei se itsesäälissä rypevä reppana ja kaljamaha, jona suomalaiset naiset hänet näkevät.
Tämän me jo tiedämmekin, mutta kerrataanko vielä: Zinaidankin kirjasta löytyvät tutut kliseet, että suomalaiset naiset eivät tiedä mitään pukukoodista, vaan menevät työpaikallekin verkkareissa, eivät käytä korkokenkiä ja heille on ikään kuin kasvanut nenänjuureen massiiviset silmälasit…(Ei tämä mitään, minä tunnen naisia, jotka UIVAT silmälasit päässä ja minä kun en halua pitää edes uimapukua). Ja sitten pääsemmekin kirjan yhteen kiinnostavimpaan tapaukseen eli Paavoon, supisuomalaiseen Paavoon:
Muutama vuosi sitten tapasin Paavon, kun olin kahvilla naapurinrouva Päivin luona. Hän sanoi Paavon olevan kaukainen sukulainen.
Vaimo oli jättänyt hänet pari vuotta aiemmin.
Mitä hiiskattia suomalaiset naiset oikein haluavat? Paavo ei juo, lyö eikä pelaa. Venäjällä naiset jonottaisivat sellaista miestä. Paavo ei edes tupakoi. Sitä paitsi hän on hyvin taitava taloustöissä.
Päivi kertoi, että vaimo halusi erota Paavosta koska tämän kanssa oli tylsää. Paavossa oli olevinaan jotain vikaa. Hän oli vätys. Ja väritön. Hänessä ei ollut tarpeeksi miestä.
Voin vakuuttaa että viimeksi mainittu ei pidä paikkaansa. Paavo pärjää koska tahansa siinä missä kolmikymppisetkin. Ensimmäisten viikkojen aikana sain tuskin olla häneltä rauhassa.
No, näin kertoo siis yhden tarinan kertojaminä. Juttu jatkuu ihan mielettömänä, mutta päättyy onnellisesti. Ei mitään kovin tavallista, vaikka Paavo onkin kuin häkä: hajuton ja mauton…, mutta ehkä myös tappava, sillä yhtenä päivänä Paavon ollessa poissa kotoa soi puhelin ja siellä on toimittaja, joka ilmoittaa kirjottavansa tarinaa Suomen selvittämättömistä murhatapauksista ja haluavansa haastatella Paavoa…Muutamia vuosia aiemmin nimittäin eräs koiranulkoiluttaja oli löytänyt Paavon oikean äidin ruumin osat kaatopaikalta, mutta Helmi Marjatan päätä ei löydetty koskaan….
Zinaida on selvästikin kirjoittanut ilkikurisella kynällä ja samalla nauttinut puuhasta. Venäläinen nainen eksyy avioliittoon myös Japaniin ja pääsee tekemään vertailevaa tutkimusta, jonka jälkeen toteaa suomalaisten ja japanilaisten miesten olevan yhtä huonoja kosiskelemaan, lausumaan kohteliaisuuksia ja antamaan pieniä yllätyslahjoja tai edes kukkia, mutta venäläiset miehet todetaan kaikkein sovinistisimmiksi.
Lindénin kirjassa ollaan koko ajan liikkeellä parin etsinnän merkeissä. Niinpä Faunissa venäläinen nainen tulee töihin suomalaiseen it-firmaan, mutta soittaa harrastuksena orkesterissa alttoa. Siellä sitten alttoviulu tapaa tuuban, jota naisen suomalainen ystävä pitää täysin mitättömänä ja ainakin henkilönä, jota kohtaan ei voi tuntea mitään fyysistä vetovoimaa. Mutta kun on tunne ja tyköveto! Ainoa harmi on Faunin mitä ilmeisin kunnianhimon puute, sillä nuori slaavitar on aina uneksinut vain älykkäistä miehistä ja Fauni ei vaikuta ollenkaan miltään Einsteinilta. Hänellä on vain soittaminen ja monarkkiperhoskokoelmansa. Ja kun on selvinnyt, että tarina puhallinsoittajista, jotka varjelevat erityisesti kieltään ja huuliaan, on vain legendaa, on tie tähtiin jo melkein kullattu, paitsi jymy-yllätystä vailla…
Nuorallatanssijassa pääsee tirkistelemään sitä maailmaa, mikä on itselle outoa, kuten vaikka nettitreffi- ja keskustelupalstoja, joilla toiset liikkuvat pelottavan tosissaan. Slaavittaremme onnistuu kuulemaan ensimmäistä kertaa mestarisanoittaja Juice Leskisen yhtä parhaimmista biiseistä ja intoutuu siitä ihan kuin rakastumaan jo edesmenneeseen Juiceen. Hän vuodattaa kaiken tuntemattomille ihmisille eräällä keskustelupalstalla netissä, juo vielä rohkaisuksi vähän punaviiniä ja heti on päälle hyökkäämässä joku aggressiivinen mies, joka vaatii naista poistettavaksi foorumilta.
Niinpä. Nuorallatanssija on paljolti tiivistelmä nykypäivän parin hausta, yksinäisyydestä, kulttuurien eroista, mutta kevyellä kynällä ja pilkettä unohtamatta. Mutta ei niin kevyesti etteikö kirjasta irtoaisi pohdittavaa itse kullekin. Ja huomatkaa kirjan taiteellinen, persoonallinen kansi, jonka alkuperäiskuva on William Mortensenin. Elämähän on yhtä nuorallatanssia!
Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen
Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän
Löydät arvostelun molempiin kirjoihin kirjoittamalla hakukoneeseen kirjan nimen, ei muuta. Muistaakseni;-) käytin väliviivaa eli näin: Pat - Vanhan kartanon valtiatar
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjasta Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minä tiedän, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: "Carrot! Carrot!"
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!
Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa! Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemisto löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart MacDonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday. En ole saanut mistään varmuutta, että tätä kirjaa olisi ollenkaan suomennettu. Olen ollut yhteydessä kustantajiin sekä erääseen Montgomery-asiantuntijaan. Sen sijaan voin varmuudella kertoa, että syyskuussa ilmestyy Minervan kustantamana Montgomeryn Sara - Tarinatyttö!
Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara ja Katja/Lumiomena.
Montgomeryn kirjat vievät meistä eräitä vuodenajasta riippumatta. Jos haluat tietää harvinaisuudesta Sininen linna, mene Saralle.
Koska kommentit eivät toimi, on liian helle tehdä mitään hyödyllistä ja ainoa todella vaativa suoritus on viedä itseni ja rakas koiruuteni yli näiden hellepäivien, kerron teille mitä teen tänään. Laitan tämän postauksen, joka koskee TV1:ltä tänään tulevaa elokuvaa, jonka aion katsoa. Sitä ennen käyn uimassa ja nyt päivällä luen teille kirjaa, jonka yritän saada viikonlopuksi valmiiksi. Viime yönä meni kahteen...Välillä viilennän Nova Scotiasta kotoisin olevaa ystävääni jääpyyhkeillä. Yöllä kastelen puutarhassani.
Tämän päivän Helsingin Sanomat myi illan elokuvan minulle, sillä kuten hyvin tiedätte, katson suvella vain addiktini eli Brothers&Sisters, joka muuten tulee myös tänään! En katso uutisia, sillä luen joka päivä sekä Hesarin että Keskisuomalaisen. Elokuvan nimi on Rakastan sinua ikuisesti (Elsker dig for evigt, Tanska 2002). En kerro nyt juonikulkua, mutta asiasta kirjoittaa varmasti enemmän Soolis, joka takuulla kertoo teille enemmän myös filmin komistuksesta, joka lienee Mads Mikkelsen, mutta ei filmin Joachim (Nikolaj Lie Kaas) myöskään näytä tuossa kuvassa ollenkaan pahalta...,mutta katsottuani trailerin se vetävämpi on ehdottomasti Mads Mikkelsen! Voi, voi, tämä helle tekee mut tämmöiseksi...
Ja minun viikon kevennykseni eli Anna-lehti kirjoittaa elokuvasta näin: Koruttomuteen luottava, melkein ironisesti nimetty Rakastan sinua ikuisesti on aiheeltaan rankka, mutta arkihuumorilla lämpenevä elokuva. Käsikirjoituksen yksikään käänne ei tunu ennalta määrätyltä. Tärkeintä ovat aidon tuntuiset ihmiset.
No, filmin kuitenkin ohjaa Susanne Bier, joka on opiskellut taidetta Jerusalemissa sekä arkkitehtuuria Lontoossa. Hän valmistui Kööpenhaminan elokuvakoulusta vuonna 1987. Kun luin Helsingin Sanomista Bierin muista filmeistä, haluaisin nähdä myös Häiden jälkeen (2006), joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaana ulkomaisena elokuvana. Anna-lehti kirjoittaa, että Rakastan sinua ikuisesti on kaukana Hollywoodista, mutta tempaa juuri siksi vastustamattomasti mukaansa. Alakuvassa Susanne Bier.
Tänään, Eino Leinon, Runon ja Suven päivänä, kaikki tuntuu kaatuvan kuten tuo kuvassa oleva lehtosinilatva, joka kumartaa töyhtöangervoa: Kaikki kommentit katoavat! Kiitän jo nyt kaikkia, jotka ovat kommentoineet Notturnoon ja valitan, että Leinon erittäin vaikuttava runo, jota olen säästänyt juuri tähän hetkeen sekä Tuuren hieno kuva, eivät nyt saa oikeutustaan. Sain juuri kuulla, että muillakin bloggaajilla on samoja ongelmia. Odotetaan hetkeä parempaa. Ehkä jo pian...
Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä
maan huolit huntuus iankaikkiseen,
näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan autereen;
tyyssija heillä tyyni on, - mut kellä
on rauha riutuvalla rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänämpöäs mun lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu, katoaa, - mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?
- Eino Leino -
Yli laaksojen, laulupuiden (Karisto 2002)
kuva Tuure Niemi
Tässä kirja, joka on tämän vuoden suomalainen yllättäjä. Olen kranttu runoilijoideni suhteen, mutta nyt sain sydämeeni L. Onervan♥
Hannu Mäkelän L. Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kutoi tummaksi runoseitiksi, johon minä olen tarttunut kiinni kuin hyönteinen… . Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Oi!, kuka, kuka tämän surun ja intohimon soiton säveltää paremmin! L.Onerva kirjoittaa sieluuni tulisella hiilellä…Olen tatuoitu yön tummalla.
Eino Leino, Suomen kansan sydämissä maamme kansallisrunoilija, Onervan elämän Suuri Rakkaus! Hänelle Onerva kirjoitti, hänestä Onerva syttyi, hänestä Onerva murtui...
Tässä teille vahvan aromin omaavia lukuvinkkejä suveksi. Lista on Elämäni Kirjallinen Elämystusina, joten ei mitä tahansa, sillä luen todella paljon. Listani liikahti tänä vuonna pitkästä aikaa kiitos Aslamin ja Oatesin teosten.
Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)
John Irving / Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998)
Mika Waltari / Turms kuolematon (WSOY 1953)
Virginia Woolf / Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)
Philip Roth / Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY 2003)
Nadeem Aslam/ Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)
Siri Hustvedt / Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)
Geraldine Brooks / Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)
Ian McEvan / Sovitus (Atonement, Otava 2008)
Richard Powers / Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)
Marcel Reich-Ranicki / Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)
Joyce Carol Oates / Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009)
Lähdemme kevyemmille linjoille vähitellen, mutta tässä heille, jotka pitävät pitkästä jälkimausta.
Ilsellä on arvonta! Mene tänne
Vuoks’ on ja luode ihmiskohtaloissa: Jos vaarin otat nousun, vie se onneen, Jos laiminlyöt se, koko elinjuoksus kareihin takeltuu ja kurjuuteen.
Jennifer Lee Carrellin teos Shakespearen salaisuus (Interrered with Their Bones, Bazar 2010, suomennos Laura Jänisniemi) on ehdottomasti kirja seikkailun, historian ja Shakespearen rakastajalle. Mahtavalla teoksellaan Carrell, joka on väitellyt tohtoriksi Harwardin yliopistosta aiheinaan Englannin ja Amerikan kirjallisuus, halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi niin Shakespearen lukijoita kuin myös heitä, joille Shakespearen tuotanto ei ole tuttua. Carrell synnyttikin suuren kertomuksen akateemisesta kateudesta, kilpailusta ja kaunasta, jossa ihmishenki on höyhenen arvoinen, kun on kysymys siitä, kuka löytää Shakespearen kadonneen näytelmän sekä kirjeet ja samalla selvittää, kuka Shakespeare todella oli. Syntyy verinen, kuuluisan kirjailijan sitaattien koristama kilpajuoksu ajan ja kuoleman kanssa. Tarina on niin hurja, että kirja vaatisi lisähuomautuksen: Muista hengittää välillä, älä lamaannu kauhusta!
Kirjan päähenkilö on Kate Stanley, joka on Shakespeareen erikoistunut kirjallisuudentutkija. Hän ohjaa Lontoossa Hamlet-näytelmää saadessaan kuulla tutkijakollegansa tietävän jotain aivan uskomatonta koskien Shakespearea. Roz joutuu kuitenkin surmatuksi Hamletin Ofeliana rosmariinin, keto-orvokkien, saksankuminan ja akileijojen ympäröimänä ehtien jättää Katelle vain korun ja viestin, joka kehottaa menemään sinne minne koru johdattaa.
Kirja kuljettaa kahta aikakautta sisältäen esinäytöksessä sekä välinäytöksissä historiallisia takaumia aina 1500-luvulle asti. Vaikka Carrell on selvästi halunnut tehdä myös viihdyttävän kirjan, niin teos on vauhdissaan, historian faktoissaan, kirjailijan fiktioissa ja pääosin Shakespearen näytelmiin sitoutuneena vaativa luettava ellei omaa kiinnostusta tai ollenkaan tietoa kerrotuista tapahtumista. Toki sarjamurhaaja, joka suunnittelee surmansa Shakespearen näytelmien innoittamana saattaa olla kaarisilta ylitse monimutkaisten ja hyvin shakespearelaisten viitteiden. Minä löysin viitteistä lumoa, sillä olen alkanut viime aikoina kiinnostua nimenomaan Shakespearesta.
Kevät 1598
”Käytä minun toista nimeäni”, rakastaja oli vastannut hymyillen. ”Shakespeare.” Ja sitten hän oli ehdottanut jotain muutakin, mistä oli vähän myöhemmin tullut runoutta. Ja lemmenaarteesipa Ville täyttää, sen täyttää villein villein villityksin, hän oli kirjoittanut. Sinä ”villiinnyt”, on Ville päällekin ja liika Ville. Hän sen itse asiassa oli muutama kuukausi sitten keksinytkin, että nainen viettelisi pojan. Hän oli rukoillut naista tekemään niin.
Ennen kuin huomaammekaan olemme Katen matkassa Kalliovuorilla, jossa kukoistavat vuorten omat kasvit: akileijat, kastiljat ja ritarinkannukset. Olemme Utahissa Shakespeare-festivaaleilla 150 maailman johtavan Shakespeare-tutkijan ja mesenaatin suorastaan maanisessa seurassa ja joudumme seikkailuun jonka aikana Katekin jo tokaisee: ”Herra isä, olinko minä jonkinlainen sekopäitä puoleensa vetävä magneetti?”
Ehdottomasti kaikkein kauheinta oli loppumattomissa luolastoissa, sillä kärsin suljetun paikan kammosta, mutta kestin senkin, sillä pitihän minun saada tietää
Kuka kirjoitti kirjeen Suloisimmalle Joutsenelle? Ja kuka oli tuo Joutsen? Kuka halusi tehdä Katesta Lavinian ja Athenaidesta Hamletin äidin, Gertruden, joka joi myrkytettyä viiniä? Ja missä on Shakespearen kadonnut näytelmä Cardenio? Ja kuka todellisuudessa kirjoitti kuuluisat näytelmät?
Kirjan lopussa Carrell tarjoaa luvun Kirjailijalta, jolloin saamme vastauksia moniin kysymyksiin, niihin avoimiksi jääneisiin. Väistämättä lukemisen aikana herää se suurin kysymys: Miksi ja mistä on lähtöisin edes epäillä etteikö Shakespeare olisi itse kirjoittanut näytelmiään?
Ja pahin kaikista, onnistuuko Shakespeare-sarjamurhaaja tarjoamaan Katelle Lavinian kohtalon?
Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan paranteesi. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon:
Keisarinnan pojat, Chiron ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu.
”Mitä nimellä on merkitystä?” vainoojani oli kähissyt. ”Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa.”
Laviniaksiko?
Pahat työmme usein eloon jäävät,/ vaan hyvät luiden kera haudataan.
- William Shakespeare -
Laitan tässä muutaman kuvan meidän puutarhasta nyt. Sitten onkin aika keskittyä seuraavaksi kirjoihin. Toivotan kaikille suloista ensi viikkoa♥
Saimme Reiman kanssa vierailla kuvaamassa lauantaina Kyllikki ja Usko Toivolan puutarhassa Muuratsalon saarella. Heidän pihansa on esitelty myös julkisuudessa eikä ihme, sillä sieltä löytyy vaikka mitä viinirypäleistä parsaan. Usko Toivolan isä piti aikanana samalla paikalla kauppapuutarhaa ja esimerkiksi valtava pioniryhmä on sotien jälkeinen istutus. Päivän liika auringonvalo 'söi' vähän kuvien vaikuttavuutta, mutta antakaa mielikuvituksenne lentää. Pihalla on omenapuita joka lähtöön, sillä Usko on innokas varttamaan eri lajikkeita samaan runkoon ja lajeja oli niin monta, että minä putosin 'kyydistä'. Löytyy myös tavallista kirsikkaa ja suklaakirsikkaa, on päärynä- ja luumupuita, jasmiinia, jättimäisiä kukkapenkkejä, parsapenkki, keittiöpuutarha ja kasvihuone, jossa kaikkea kurkusta viinirypäleisiin. Minä olen aivan hurmaantunut heidän ulkorakennukseensa, joka on tehty käsinvalmistetuista tiilistä. Siinä sijaitsevat sauna, saunakammari ja vintillä on iso suvihuone.
Laitan nyt kuvia tulemaan ja en takaa, mihin järjestykseen ne menevät sillä usein on kuvien kanssa isoja ongelmia. Kuva, jossa mitataan pionin kukan kokoa, antaa tulokseksi 23 senttimetriä!
Lopussa Toivolan rantaidylliä, jossa sorsakin mukana.
Kiitos Kyllikki ja Esko, että saimme kuvata kaunista puutarhaanne!
Muuratsalon saari on maanpäällinen paratiisi♥
Tämän kuvan nimi on Vaatimattomuuden lumoa. Olen aivan hullaantunut tähän ruusuun, jonka sain vuonna 2002 valokuvaaja Arto Rantaselta, kun teimme yhdessä juttua Muuratsalon puutarhastani Viherpiha -lehteen (juttu ilmestyi 29.4.2003). Arto on Suomen Ruususeuran jäsen ja hän oli saanut ruusun sitä kautta. Tämä ruusu on Ristinummi, eikä sitä ole myynnissä, vaan se kulkee kädestä käteen, ystävältä ystävälle. Ruusu on yksinkertainen, mutta kukat ovat tavattoman suuret ja tämä ruusu kukkii kuukauden eli juuri sydänsuven juhlan ajan.
Viherpiha -lehdessä 6/2010 on Leena Raivion hurmaava juttu Kiehtovat löytöruusut, jossa kerrotaan, miten näitä ruusuja löydetään ja miten niille kyetään tekemään lajin märitys. Samassa jutussa on faktaa viehättävästä Ristinummesta:
Ristinummi löytyi, kun ruusunjalostaja Peter Joy huomasi junan ikkunasta upean ruusun Ristinummen seisakkeella juuri, kun juna lähti liikkeelle. Seuraavalla asemalla hän hyppäsi pois, palasi takaisin ja pelasti talteen juurivesan. Parin vuoden kuluttua emokasvi tuhoutui radan korjaustöissä.
Samaisessa Viherpiha-lehdessä on muuten kyllä osio, jossa tarjotaan muutamien taimistojen nimiä, joista voi yrittää kysellä löytöruusuja eli ihan mahdotonta tällaista viehättävää 'villirusuua' ei ole pihalleen saada.
Leena Raivion jutussa on Johanna Kinnarin kahden sivun kuva Ristinummi-ruususta, mutta minä käytän omia kuviani tämän rakkaan Vaatimattomuuden lumon kyseessä ollen, sillä tätä olemme kuvanneet - paljon. Myös Ihana piha -ohjelmassa halusin asettua haastateltavaksi juuri tämän ruusun eteen.
Lause 'vaatimattomus kaunistaa', saa aivan uuden ulottuvuuden tämän hätkähdyttävän kaunottaren yhteydessä. Täältä löydät enemmän tästä ruususta: Ristinummiruusu ja täältä sadekuvia ristinummiruususta: Sade ja ruusut, sade ja ruusut
Kiharapäinen kerubirunoilijamme on poissa. Hänen paikkaansa ei täytä kukaan. Hän oli ainutlaatuinen.
Joskus saan tilaisuuden kirjallisen blogini takia tavata myöskin kirjailijoita, mutta Tommyn tapasin jo ennen kuin aloitin tämän kirjoista kirjoittamisen.
Ensimmäinen tapaaminen oli hieman erikoinen, sillä eräs ystäväni pyysi minut ’lennossa’ lähtemään hänen kanssaan kuuntelemaan Tommya Jyväskylän Seurakuntatalolle. Siinä sitten istuimme hyvin edessä ja olin ottanut mukaani Tabermannin Veren sokerin saadakseni siihen runoilijan signeerauksen. Hänen puheensa oli valloittava, heti mukaansa tempaava ja tietty rohkeakin, ainakin ympäristön huomioon ottaen, mutta sali oli aivan lumoissa pappia myöten. Tilaisuuden jälkeen Tommy kirjoitti Veren sokerini ensilehdelle: Leenalle Rakkaudella/ Rakasta yli varojesi/ Tommy. Mitenkään en aio olla tätä kehotusta noudattamatta.
Tommy Tabermannin Veren sokerista (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map antaa minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Kiitos Tommy!
Sitten seuraava kohtaaminen olikin puhelimessa, sillä eräs lukija oli hieman leikkinyt Tommyn yhden runon kanssa eli kirjoitellut rivien väleihin ja minusta tulos oli loistava. Soitin Tommylle ja kysyin, että saanko julkaista uuden muunnelman blogissani. Vastaus oli sydämellinen: Leena, leikkiminen on hauskaa. Totta kai saat!
Sitten oli muutamia puhelinsoittoja kirjojen tiimoilta ja vihdoin Jyväskylän kirjamessut:
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…
En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)
Tommy oli todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja tavattoman hyvin hän tunsi naisen sielunelämän. Häntä jaksoi kuunnella kyllästymättä aivan juoden hänen sanojaan! Hän oli tyköottava, välitön ja juuriltaan toisen vanhempansa puolelta karjalainen kuten minäkin, joten heti tuntui välittömältä. Parhaatkin juhlat päättyvät kuitenkin joskus. Uskoin, että Tommy paranee. Tunsin niin. Puhuin siitäkin hänen kanssaan puhelimessa. Minusta ja varmaan koko Suomen kansasta tuntuu, että Tommyn lähtö oli liian varhainen. Me suremme kaikki. Jokainen omalla tavallamme. Perheen suru on suurin ja likeisin, mutta toisaalta Tommy Tabermann oli meidän kaikkien Suuri Runoilija, joten surkaamme, itkekäämme ja muistelkaamme. Meidän Runoilijamme oli kuitenkin hyvin elämännälkäinen, innostava ja innostunut, joten ei hän halua meistä surun mustia naakkoja, vaan hän haluaa meidän saattavan hänet matkaan ruusun terälehtiä sirotellen ja häntä ilolla muistellen. Ja Tommyn runot ja kirjat jatkavat elämäänsä. Syyskuussa ilmestyy Tommyn kirja Amen, joka sisältää koskettavia runoja rakkaudesta, mistäpä muusta! Sen lisäksi saamme Juha Nummisen, kokeneen toimittajan kirjan Lähikuvassa Tommy Tabermann, jossa Numminen sukeltaa syvälle kansan rakastaman Runon Ruhtinaan sisimpään, elämään ja kohtaloon.
Tommy, me saatamme sinua eläen todeksi rakkauden missiotasi, jota väsymättä ja iloisena jaksoit julistaa. Myös villihanhet nousevat lentoon kanssasi ja tunnetko, kuinka ilma väreilee outoa tuoksua ja ruusut varistelevat kukintojaan sinun kulkea…
Hämärtää hellästi/ eikä pimeys kykene olemaan/ suurempi kuin hellyys.
♥:lla ja kaivaten Leena Lumi
kuva Otava
Road Map
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
”Ei ole toista. Minun on ainoa.” Tämä omistuskirjoitus löytyy Ian McEwanin kirjasta Lauantai. Sen on kirjoittanut tekstaten nainen, jonka käsiala on kuuluisaa ns. lääkärikäsialaa, josta ’itse pirukaan ei ota selvää’. Kirjan on saanut jouluna 2005 mies, jolle tämän arvostelun omistan. Hän on ollut Elämäni Seikkailu ensi katseesta 3.3.1984 lähtien. Hän on hulluna koripalloon, joten viistopalloihin olen saanut tottua. Hän onnistuu myös kirjan päähenkilön lailla löytämään vaatekaapistaan aina ’mukavimmat’ vaatteet ylleen ellei hallitus ole valppaana Nyt on Alfaurokseni syntymäpäivä, kuten jotkut lukijani ehkä viime vuoden juhlista muistavat. Silloinhan julkaisin juhlapuheen lukijoilleni puolituntia ennen vieraiden saapumista! Edelleen lupaan rakas: Paras on vasta edessä ja mitään rauhaa tai Reino –tossuja ei ole odotettavissa!
Ian McEwanin Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm) on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEwan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.
Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.
Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.
Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.
Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.
Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEwan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:
Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Karoliina Marile Valkoinen Kirahvi ja Kirja hyllyssä
Hyvät ystävät, nyt Reimasta, jonka syntymäpäivää olemme kokoontuneet viettämään ja vähän myös meistä, jotka olemme tänä vuonna olleet yhdessä 25 vuotta.
Omistin Reimalle kirja-arvostelun Ian McEvanin teoksesta Lauantai. Se ei ollut ihan pelkkää sattumaa, sillä myös Reima on lukenut kirjan ja muistaa sen tapahtumat. Minä luin nyt sen toiseen kertaan muistiani verrytellen ja löysin tähän hetkeen sopivan sitaatin. Kirjan alussa neurokirurgi Henry Perowne näkee aamulla ikkunastaan palavan lentokoneen syöksyn kohti maata ja järkyttyy varsin paljon. Hänen 18 –vuotias poikansa Theo rauhoittelee isäänsä ja silloin Henry ajattelee:
”Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.”
Väistämättä kirjasta löytyi muitakin yhtymäkohtia Reimaan, sillä kuten Henry, myös Reima, rakastaa kahta: palloa ja vaimoaan. Ja järjestys on nimenomaan tämä: ensin pallo, sitten vaimo.
Reiman intohimo on koripallo. Ihan muutamassa vuodessa hänen pelisilmänsä on kehittynyt niin, että viistopallo takakierteellä on meikäläiselle naiseläjälle se ihan arkipäivän väisteltävä haaste.
25 yhdessäolovuoden oikeutuksella sanon, että yhtä asiaa kadun. Kun aloitimme yhteisen elämän, Reima oli hiljainen, hidas hämäläinen. Kaksi ensimmäistä vuotta opetin häntä muodostamaan nopeita virkkeitä ja muutenkin lisäsin äijään faarttia. Nyt en saa enää suunvuoroa ollenkaan, vaan alituinen pälätys kuuluu, vaikka minä tarvitsisin luku- ja kirjoitusrauhaa. Itse hän ei tokikaan myönnä tätä ja hänhän on kuten tavallista oikeassa kunnes toisin todistetaan. Olen nyt 25 vuotta todistanut hänelle, että hän on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä väärässä, mutta ainahan besserwisser selityksen löytää. Onneksi Dr. Phil pelasti minut maagisella lauseellaan: ”Haluatko olla oikeassa vai onnellinen!” No, minä valitsin onnen.
Reima antaa myös avioliitostamme ulkopuolisille suuressa puhetulvassaan, joka ei oikein hämäläiselle luonaa, hieman oudon kuvan. Hyvin kernaasti hän kertoo kaikille tarinaa viikon työmatkastaan USAan. jolloin minä nimenomaan etukäteen ilmoitin, että ’älä sitten soittele, sillä haluan keskittyä rauhassa Emily Dickinsonin runoihin, jotka on kirjoitettu osin muinaisenglannilla ja vietän samalla viikon retriitin.’ Minusta pyyntöni ei ollut kohtuuton, eikä siinä ollut mielestäni mitään outoa. Loppuviikosta vilkaisin puhelinta ja ihan hirveästi oli minua yrittänyt tavoitella joku Reima. Mietin: Reima who?, sillä millään en saanut yhtäkkiä mieleeni ketään Reimaa. Asia on nyt hoidettu kuntoon, sillä nykyään Reimalla on soittoajat eli hän saa soittaa minulle Suomen aikaa klo 18-20. Jotenkin hän onnistuu kertomaan tätä vieraille ihmisille niin, että siitä löytyy jotain huvittavaa…
Tässä päivässä on yksi juttu, joka on kaikkein parasta ja sen sanoi itse Reima: ”Olen aivan innoissani, kun saan täyttää 60 vuotta, sillä nyt ovat äkkikuoleman karmeat vuodet ohi.” Hän on katsokaas lukenut aivan tohkeissaan tutkimuksia, joiden mukaan pikakuoleman vuodet ovat välillä 50-60. Miten minä muistankaan sen hetken, kun hän täytti 50 vuotta…Silloin hän sanoi: ”Ihanaa täyttää 50 vuotta, nyt ovat äkkikuoleman vuodet ohitse.” Kaikki perustui silloin tutkimukseen, että eniten ja nopeimmin kuollaan ikäryhmissä 40-50 vuotta.
Meri kirjoitti koulussa ala-asteella aineen, joka liikutti opettajan kyyneliin. Aihe oli Äiti. Muut kirjoittivat: ’Äitini siivoaa aina ja hänellä on paljon kattiloita’ tai ’Äitini pesee aina pyykkiä ja huutaa, että pitää siivota omat huoneet’. Meri kirjoitti: ”Minun äitini on ihana. Hänellä on minut.” Tämä oli niin vaikuttavaa, että opettaja soitti minulle kyynelehtien ja minäkin aloin itkeä. Nyt tajusin, että noissa kahdessa maagisessa lauseessa piilee meidän perheen kiinteä soundi, joten ihan pakko sanoa: ”Reima on ihana. Hänellä on minut.”
Ystäväni Eve onnitteli Reimaa blogissani ja sisällytti minutkin mukaan toivotuksiin. Mukana oli myös Eino Leinon L. Onervalle kirjoittama runo, jonka nyt haluan lukea teille:
”Peto on minun armaani,
vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu,
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.”
Onnea Rakas! Skål på Reima!
♥:lla Leena
”Ruumiillani minä sinua palvon! Sen sinä tänään lupasit. Kaikkien läsnä ollessa. Miten sinä kehtaat!”
Sanat huutaa kahdeksan tuntia aiemmin vaimokseen tulleelle Florencelle Edward Ian McEwanin kirjassa Rannalla (On Chesil Beach, Otava 2007). Se mitä on tapahtunut näiden sanojen ja vihkitilaisuuden välissä on melkein käsin kosketeltava piina niin kahdelle asianosaiselle kuin lukijalle.
Ian McEwan on käsittämättömän hienosti osannut tuoda esille kaikki vivahteet tragediasta, joka seuraa, kun kaksi varsin kokematonta nuorta menee naimisiin oikein itsekään ehkä tajuamatta, mitä ovat tehneet. Millään en voinut olla ajattelematta, että Ian on itse kokenut tämän hyvin nuorena, sillä tapa, jolla hän tavoittaa sekä miehen ajatukset että myös naisen, on syvälti käytyä.
Olemme vuodessa 1962, jolloin ’60 lukulaisuus ei ollut varsinaisesti vielä saavuttanut vanhaa mannerta. Edward opiskelee historiaa ja valmistuu huimassa vauhdissa jo 22 vuotiaana. Florence on tuleva viulutaiteilija. Ajan tyyliin eivät vielä kuuluu esiaviolliset suhteet, vaan kunnon tyttö on pidättyväinen ja kunnon kosija hyväksyy tämän. Kosijalla on hieman kokemusta, mutta Florencen oppi tulee vain kunnon vaimon käsikirjasta, jossa kerrotaan miten miehen elin työntyy hääyönä naiseen ja silloin voi ajatella vaikka kuningaskuntaa! Florencea kauhistuttaa, mutta toisaalta hän haluaisi olla kuten ystävänsä, mennä naimisiin ja saada lapsia. Ja lapsiahan ei saada ilman tuota iljettävää alistumista, jonka kyllä luvataan olevan nopeasti ohi…
Pariskunta on majoittunut hotelliin Dorsetin rannikolle ja tilannut päivällisen huoneeseen. Heillä ei ole mitään puhuttavaa keskenään. Hiljaisuus ei tunnu hyvältä. He alkavat kuunnella alakerrasta kuuluvaa radion uutislähetystä, kunnes Edward ehdottaa, että he menisivät alas sitä kuuntelemaan…Ehdotus on mustaa huumoria, mutta epätoivolla maustettuna. Nyt Florence yrittää sietää edes Edwardin suudelman, vaikka hän inhoaakin yli kaiken miehen kieltä, joka tunkeutuu hänen suuhunsa kuin limainen käärme, tutkii hänen ikeniään, tunkee hänen kielensä alle…Florence on varma, että oksentaa Edwardin suuhun ja häneltä pääsee tahaton voihkaisu, jonka Edward parka kuvittelee himon ilmaukseksi…
Tilanne on niin piinallinen, että lukija toivoisi Florencen tavoin kaiken olevan pian jo ohi, mutta kärsimys vain lisääntyy. Ja Edwardin piina on sikälikin suuri, että hänen on tähän asti annettu koskettaa vain rintoja ja hän on pidättäytynyt jo viikkoja itsetyydytyksestä, koska on arvellut Florencen olevan seksuaalinen ja aistillinen nainen. Mitään todellisia perusteita näille arveluille ei ole!
Florence yrittää parastaan edelleen yllään sininen hameensa, jonka vetoketju on juuttunut kiinni:
Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttävää ’ohjata mies sisään’.
Ensin hänen kätensä osuivat kiveksiin, eikä hän pelännyt yhtään, vaan kiersi sormensa hellästi tuon merkillisen karvapintaisen kapineen ympärille. Hän ei ollut koskaan osannut uskoa, että moinen saattaisi ilman hankaluuksia riippua aikuisessa ihmisessä. Sitten hän omaksikin hämmästyksekseen rohkaistui tarttumaan penikseen lujalla otteella noin puolesta välistä ja kääntämään sitä vähän alaspäin…
Ja sitten täytyy todeta, että tapahtuu pahin, ja molemmat nuoret seisovat hääyönsä raunioiden keskellä, mutta täysin kyvyttöminä korjaamaan mitään. Florence juoksee loukkaantuneena rannalle ja hetken yksin olo saa Edwardin näkemään koko kuvion: Florence on täysin epäaistillinen ja vailla halua. Häntä on huijattu! Ja Edward ryntää rannalle Florencen perään ja siellä hän muistuttaa Florencea vihkikaavan sanoista: …ja ruumiillani sinua palvon!
Jotkut kirjat ovat kuin leffa, joka onkin melkein näytelmä eli tapahtuu pienessä tilassa, antaa tilaa keskittyä syvällisesti päähenkilöiden tunnetiloihin, ei tuo mukaan mitään turhaa ja asia itsessään nousee pintaan kuin loimottava tuli ja polttaa kauan jälkeenkin päin. Tämä Ian McEwanin kirja on tragedia, vaikka voi siinä joku nähdä mustaa huumoriakin, mikä onkin McEwanin yksi tyylikeino. Minä näin pelkkää tragediaa ja olin hirveän onnellinen, että seksuaalinen vallankumous ja ehkäisypilleri saavuttivat minun nuoruuteni.
Mietin myös, kun luin kirjan liepeitä, kuinka kevyen kuvan ne antavat kirjan sisällöstä. Enemmän tekstinäytteitä, kiitos!, niin kiinnostava kirja löytää lukijansa! Rannalla on todella kiinnostava, suorastaan nerokas, jos osaa tajuta hienovireisissäkin lauseissa niiden alla olevan todella syvän tragedian. Ne, joille kirja aukeaa täydesti, palaavat Rannalle aina vain uudestaan...
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Opuscolo Katri Linnea Lukutuulia
Rapu on johtava merkki, joka edustaa kunnianhimoa ja johtajan otteita. Vaikka nämä ominaisuudet eivät ilmenekään sinussa itsekeskeisinä eivätkä hyökkäävinä, voit siitä huolimatta päästä tavoitteisiisi, sitkeytesi ansiota. Sinulla on monia ainutlaatuisia kykyjä, ja kun pyrit päämäärääsi varmasti ja määrätietoisesti ja pysyt suunnitelmissasi tai päätöksissäsi, voit onnistua erittäin hyvin.
Joissakin sinun merkissäsi syntyneissä on tosin piirteitä, jotka saattavat viivästyttää toiveiden toteutumista tai ehkäistä sen. Menetät usein mahdollisuutesi kokeilla jotakin uutta, koska viivyttelet liian kauan päätöksenteossasi. Saatat olla synkkä, ailahtelevainen ja liikaherkkä. Yritä voittaa herkkänahkaisuudestasi johtuvat heikkoudet, suuntaudu ulospäin. On aina hyvä tutkia omia vaikuttimiaan ja halujaan, mutta jos tarkkailet itseäsi liikaa, tukahdutat vain piilevät mahdollisuutesi. Sinun on myös vältettävä masentumista ja itsesääliä, koska niillä on tuhoisa vaikutus ja ne voivat johtaa innostuksen ja itseluottamuksen menetykseen.
Sinulla on vilkas mielikuvitus, jota sinun pitää käyttää järkevästi, ettei se naamioi todellisuutta. Sinulla on myös harvinaisen hyvä liikemiesvaisto, ja mikäli sinulla on päättäväisyyttä ja rohkeutta osallistua liikemaailman kovaan kilpailuun, sinä todennäköisesti menestyt. Et ole hyökkäävää tyyppiä, joka ryntää suoraan tavoitteeseen, vaan käytät merkkisi tunnuksen, ravun tavoin kiertoteitä – eteenpäin, taaksepäin ja sivulle -, mutta pääset kuitenkin päämäärääsi.
Sinä tunnet hyvin syvästi mutta olet samalla äärettömän herkkä, ja tunteitasi on helppo loukata. Älä suhtaudu asioihin liian henkilökohtaisesti, säilytä tyyni arvokkuutesi ja ajattele omia tavoitteitasi.
Olet myötätuntoinen ja pystyt ymmärtämään toisia. Saatat vaikuttaa pidättyvältä, mutta olet hellä ja sydämellinen niille, jotka ovat sinua lähellä ja sinulle rakkaita. Olet luultavasti kaikista eläinradan merkkien edustajista kotirakkain ja eniten toisten tuen varassa, ja sinun merkissäsi syntyneet ovat myös tunnettuja kestävistä perhesiteistään. Kiintymyksesi on yleensä syvää ja pysyvää. Sinulle on erittäin tärkeää, että tunne-elämäsi on tasapainoista ja sopusointuista, eikä mikään häiritse sinua niin paljon kuin erävarmuuden tunne.
Jokaisella merkillä on erilaisia taipumuksia ja ominaispiirteitä, sekä myönteisiä että kielteisiä, eikä sinun merkkisi ole poikkeus.
Sinä ilmennät Ravun myönteisiä ominaisuuksia silloin, kun olet asiallinen ja puolueeton ajatuksissasi ja toiveissasi, kun hyväksyt vastuun suosiollisesti ja sinulta riittää myötätuntoa ja ymmärtämystä lähimmäisillesi ja olet ystävällinen, uskollinen ja suojeleva rakastamiasi henkilöitä kohtaan. Yritä voittaa kielteiset taipumuksesi: saatat vetäytyä helposti syrjään, olla ennakkoluuloinen, synkkä, epäröivä, vaikutuksille altis ja epäluotettava.
Hallitsevan planeettasi kuun vuoksi sinussa näyttää usein olevan kameleonttimaista epävakaisuutta; olet tänä hetkenä innostunut ja onnellinen, seuraavana masentunut ja alakuloinen. Toisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä luonteenpiirrettäsi ja tulla toimeen kanssasi, joten sinun on yritettävä hillitä mielen ailahduksiasi.
Koti ja perhe ovat sinulle yleensä hyvin tärkeitä; muista kuitenkin, että joidenkin merkkien edustajat tarvitsevat vapautta tai ainakin vapauden tunnetta, ja jos sinä olet liian omistushaluinen, voit karkottaa toiset luotasi.
Sinä olet tunneihminen ja ajattelet aina muita ihmisiä, suhtaudut usein toisten murheisiin ja huoliin kuin ne olisivat omiasi, ja myötätuntosi ja ymmärtämyksesi saavat toiset hakemaan sinulta lohdutusta.
Perheessä on tavallisesti eri merkeissä syntyneitä jäseniä, ja mikäli tunnet lähimpiesi yleisiä piirteitä, pystyt viettämään heidän kanssaan sopusointuista yhteiselämää.
Muumilaakson puutarhakirja (WSOY 2007) on ihastuttava lahja pikkupuutarhurille. Kirjan johdanossa Sami Malila kertoo näin:
Muumilaaksossa kasvaa puita ja kukkia ja syötäviä vihanneksia. Se on muumien mielestä oivallista. Kun kasvit kasvavat, syntyy kauneutta, tuoksuja, herkkuja ja mukavaa tekemistä. Muumimamma haaveilee omasta puutarhasta karulla kalliosaarellakin.
Ja sitten kirja tarjoaakin perusteellisesti, nuorta lukijaa innostavasti erilaisia puutarhaoppeja aina puutarhan suunnittelusta ja eri kasvilajien istuttamisesta yrttitarhan kautta siementen keruuseen ja oman kompostin perustamiseen. Löytyy akileijat, salaattitarhat, maustekasvit, mansikkamaa, puutarhan eläinystävät...Kirjan tekstisitaatit ja kuvitus ovat Tove Janssonin ja sitaattien suomennokset Laila Järvisen. Kuvituskuvat ovat Elina Vannisen viehättävää tyyliä, jossa auringonkukkakin on lumoa ja silpoydinherne kuin hurmaava tuoksuherne. Tapaamme tuttuja muumilaakson hahmoja ja tässä nyt Homssun:
Homssu yritti kuvailla miltä tuntui kun metsä avautui villiksi puutarhaksi, jonka aurinko valaisi kolkasta kolkkaan, vihreät lehdet kiikkuivat tuulispäiden kantamina - vihreätä ruohoa pään päällä ja ylt'ympäriinsä ja auringonlaikkuja nurmikolla ja kimalaisen ääntä ja kaikki tuoksui ja Homssu kulki hiljalleen eteenpäin kunnes kuuli virran juoksun.
