Jostakin ne
raskaat ajatukset taas nousivat, lehahtivat kuin tummat varikset pihapuihin.
Mämmin sijaan hän olisi kaivannut levon sinfoniaa, joka pyyhkisi arvet lapsuuden
kasvoilta, silittäisi elämän tuulien tuivertamaa tukkaa. Ja antaisi hiljaisen
hymyn, jota toiset tuskin kykenisivät näkemään mutta jonka kutituksen hän tunsi
sisältä päin, kun yksin sille hulluudelle nauroi. Sille mitä oli ollut, sille
mistä äidin ääni muistutti.
Tapani
Heinosen teos Reunalla (Minerva 2012) ei ollenkaan kuulunut lukusuunnitelmaani,
mutta olen jo tottunut siihen, että kustantajat tuntevat minut paremmin kuin
minä itse. Kirjan alku ei vakuuttanut minua, vaikka alun ihan tasokas
sitaattikin on sivulta kahdeksan. Luin
muutama kymmenen sivua ja laitoin jo kirjan sivuun, mutta sitten jokin outo
aavistus sai minut tarttumaan uudelleen työvoimatoimistossa työskentelevän
psykologi Juhani Niemisen elämään. Oli ylitettävä se aita, että taas ollaan
siinä Sandemosen Jantessa, pienessä kylässä, jossa perheen sisällä lapsille
voidaan tehdä ihan mitä huvittaa. Juhani luuli siltä kaikelta jo pelastuneensa, uskoi juoneensa unohduksen kaivosta, sillä hän ei pitänyt yhteyttä
vanhempiinsa ja asui muualla oman rakkaansa kanssa. Janten varjo yltää
kuitenkin pidemmälle kuin luullaankaan ja isän kuolema suistaa Juhanin niin
muistamaan kuin kohtamaan uudelleen äitinsä, joka salli kaiken tapahtua kuin
myös sisarensa, joka katsoi oikeudekseen yrittää ovelasti viedä Juhaninkin
perintöosan.
Myönnän
heti, että alun lapsuusmuistelot olivat minulle jotenkin tavanomaista, ei
mitään uutta maalaispitäjästä, siitä Jantesta, josta olen itsekin kotoisin.
Luokallani oli poika, joka olisi voinut olla vaikka Juhani…Kun koko ajan
hakataan ja hoetaan, älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet
yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me, älä kuvittele,
että kukaan välittää sinusta…Sitä Janten lakia kuin oikein ruoskitaan pieneen
poikaan väkevän isän toimesta, voi käydä, että luokkakuvan pienin ja kalpein
poika ripustaa itsensä hirteen ennen kuin edes tajuat, mistä Jantesta hän tuli,
vai olivatko ne lehmänkytkyet ja kylmä navetta, paikka lapselle, joka lakkasi
kasvamasta, jonka silmissä oli vain suurta kysymystä: Miksi?
Juhani ei
mene hirteen, mutta hän suree isäänsä, miestä, joka teki hänen lapsuudestaan
helvetin. Se on niin raivostuttavaa, että lukijalla on kiinni pitelemistä
nautittuaan ensin vahvan annoksen ’isärakkautta’. Yhtäkkiä kaikki muuttuu, Heinosen ääni alkaa
soida, hän löytää valon ja viimeistään helmenkalastajakohtauksessa tiesin jo
lukevani kirjan kuin vettä vain ja yhdeltä makuulta. Nyt oltiin uuden ääressä,
sillä homoseksuaalisuus maalaiskylässä on ollut aina niin tabu, että sitä ei
vain ole ollut vaikka olisikin ollut. Tätä ei ole kirjoitettu ennen!
Juhani
seisoo vedessä hajareisin ja Lassen täytyy sukeltaa hänen jalkojensa välistä
silmät ummessa niin ettei kosketa ihoa. Lopulta selkä hipaisee haaraväliä, käsi
koskettaa nivusia. Sitten vaihdetaan vuoroa. Seuraavaksi täytyy sukeltaa silmät
auki, varoa koko ajan, ettei vajoa syvänteeseen. Kun he jatkavat leikkiä
riittävän pitkään, helmet veden ja katseen alla alkavat paisua ja kivettyvät.
Silloin sitä on pidettävä huulilla. Kumpi pystyy olemaan pidempään veden alla
sillä tavalla, on voittaja. Välillä Lasse joutuu ponnahtamaan vedestä ylös ja
vetämään henkeä, kunnes sukeltaa uudestaan. He putoavat kiellettyyn
syvänteeseen, Juhani sulkee silmänsä ja voihkaisee.
Tapani
Heinonen on ehdottomasti väkevän draaman kirjoittaja, tabujen paljastaja,
barrikadien komein kundi, born to be wild ja ikuisesti kapinallinen. Siinä
Heinonen on vahvimmillaan. Hänen rohkeutensa sai jopa minut, moneen rankkaan
tekstiin tottuneen hätkähtämään. Enpä ole ennen ruispeltoihin tätä yhdistänyt, en edes
kuvitellut, mitä hän uskaltaa ulos kirjoittaa. Vakuutan, että kannattaa
tutustua aivan uuteen ja salattuun maaseutuun, suomalaiseen sieppariin
ruispellossa!
Se, missä
Heinonen ei ole vahvimmallaan on huumori. Se ei ole mikään yllätys, sillä minua
eivät ole ikinä naurattaneet aikuisten miesten vitsiyritelmät. Olen kärsinyt
vain myötähäpeästä. Suosittelen Tapanille vahvaa tragediaa, tummia sävyjä,
rohkeita vetoja, eikä mitään pikkuhousunsuojia pyörimään ellipsin ympäri. Sen
sijaan tämä toimii:
Hän leikki
ajatuksella, että päätyisi jonain päivänä lobotomiaan. Näkymättömät langat
leikattaisiin kirurgin tarkkuudella poikki. Säikeet, jotka pitivät häntä
pellonpientareilla, elokuisilla viljapelloilla, hiekkaisilla kyläteillä,
emäntien suonikohjuisilla säärillä, isäntien heinätöissä…
Kaipuun
skitsofrenia oli uuvuttavaa.
Reunalla,
melkein pimeään putoamassa, kulkee kirjan Juhani ja vihan viimeinen käyttöpäivä
ei olekaan isän kuolema, sillä vastassa ovat äiti, joka ei tunne tehneensä
mitään väärää ja sisar, joka katsoo voivansa periä senkin, mikä on naulattu
kiinni. Kirja, josta monet löytävät tuttuja maaseudun katkeria
perimysjuonitteluja, paljon lausumattomia asioita, omahyväistä oikeassa
olemisen jääkylmää.
Kun suu
todistaa rakkaudesta mutta syli pysyy suljettuna. Kun sanat rapisevat onttoina
lattialle kuin saviruukun palaset ja teot puhuvat toista.
Pidän
rankoista kirjoista, mutta niiden lopussa pitää heilua edes pienen lyhdyn valo
ja sitä tästä vahvasta esikoisromaanista löytyy. Valon nimi on rakkaus.
Silloin hän
päätti välttää kaikki itsekkyyden karikot, kaikki vihan suot ja hetteiköt,
pitävänsä miestä kuin kukkaa kämmenellä ja kylpevänsä hänen kanssaan elämän
iloisissa lähteissä samppanjaa juoden. Heillä olisi kumppanuus, ihmisen iho,
joku jonka kanssa halusi elää.
*****
Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi Hietanen