Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme
lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä
muiden asioiden muassa sen, että: ”Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta – vaan
kuolemisen.” En voi enää koskaan lukea äidin äidin lempikirjoja muistamatta
häntä, ja kun välitän ja suosittelen niitä muille, tiedän siirtäväni kirjojen
mukana eteenpäin jotain, josta hänkin osaltaan rakentui: osa äidistä elää
lukijoissa, jotka saattavat saada kipinän rakastaa samalla tavalla kuin hän ja
jotka vaikuttavat maailmaan omalla tavallaan niin kuin äitikin teki.
Yhdysvaltalaisen Will Schwalben teos Elämän mittainen
lukupiiri (The End of Your Life Book Club, Basam Books 2014, suomennos Kirsi
Ohrankämmen) on lämminhenkisin tarina, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kirja
muistuttaa jollain suloisella tavalla yhtä harvoista yhdysvaltalaisista
televisiosarjoista, johon jouduin niin koukkuun, että oli katsottua vielä
ostettava kaikki tuotantokaudet eli Brothers&Sisters –sarjan kaiken pahan
yli kantava perhekeskeisyys, sisarusten hyvät välit vaikka välillä
riideltiinkin, piskuinen, mutta kaikki langat käsissään pitävä äiti, tietty
suvaitsevaisuus, joka lähti jo oman perheen seksuaalivähemistöön kuuluvasta perheenjäsenestä ja moni muu seikka toi mieleen suosikkisarjani. Kiitospäivät ja
joulutkin kuin sitä amerikkalaista perheunelmaa, jossa kaikki lopulta kuitenkin
sovitaan.
Elämän mittaisessa lukupiirissä Will kertoo äitinsä Mary
Annen tarinan alkaen siitä hetkestä, kun äiti sai vuonna 2007 kuulla
sairastavansa parantumatonta haimasyöpää siihen hetkeen, kun äiti kuoli syyskuun
14. päivänä 2009. Näiden vuosilukujen väliin mahtuu paljon elettyä elämää,
paljon sairaalassakäyntejä, solusalpaajahoitoja, mutta myös perhehetkiä lasten
ja lastenlasten kanssa ja kuin kultaisena lankana kulkee äidin ja pojan
vastaanottohuoneiden odotusaikoina aloittama elämän mittainen lukupiiri. Kirja
marsittaa esille toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joita molemmat
lukevat, sitten keskustelevat niistä ja samalla liukuvat kirjan aiheista usein
yhteiseen jo elettyyn ja menossa olevaan elämään, kuin myös tulevaisuuteen sen
jälkeen kun äitiä ei enää ole. Mary Anne saa aikaa kolmesta kuuteen kuukauteen,
mutta hän ylittää tuon ajan melkein pelkällä tahdonvoimalla ja muutamat seikat
pitävät häntä kiinni niin, että hän ei voi lähteä ennen kuin ne ovat hänen
mielestään kunnossa.
Kirjan alussa on sisällysluettelo, mitä kirjoja, Will ja
Mary Anne ehtivät lukea ja käsitellä, mutta kirjan takana täydellisempi liite
monine kirjailijatietoineen, joka täydellistää alussa mainitut noin
kolmekymmentä teosta. Joukossa on paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu ja
se mainitaan aina lukijalle tiedoksi. Eräs suomentamaton ja Pulizer-palkittu kirja kirpaisi...Ensin vähän perheestä:
Äiti oli syntynyt varakkaaseen juutalaissukuun, joka oli
siirtynyt asumaan Yhdysvaltoihin 1600-luvulla. Perheenjäsenet olivat menneet
naimisiin muiden juutalaisten kanssa, jotka olivat joko kääntyneet kristityiksi
tai sopeutuneet niin paljon, että juhlivat kristittyjen juhlapäiviä. Isä on
lähtöisin maanläheisemmästä ja myöhemmin saapuneesta joukosta. Hänen isänsä
isoisä tuli maahan sisällissodan aikaan kuin pieni kaupusteleva, saksalainen
rumpalipoika ja päätyi myymään vihanneksia, pääasiassa perunoita, New Yorkin
Lower East Sidelle.
Willin perhe oli siis assimiloituneita juutalaisia ja näin
Will sai nauttia rakastamastaan kiitospäivästä piiraine ja muine herkkuineen,
joka oli hänelle joulua stressittömämpi juhla. Tosin Will muisti heidän
joulunsa aina kuin satuna, sillä hänen ollessaan kahdeksan ja isoveljensä
yhdeksän, he asuivat näyttävässä talossa hyvällä alueella Cambridge Streetillä
ja näkymä kadulta oli kuin postikortista eli aina joulukuussa tuntui satavan
lunta. Perhe kerääntyi takan ympärille lukemaan ja jättimäinen kuusi kurotteli
kohti kattoa...
Apua!, nyt putoan taas näihin tunnelmiin...mars kirjoihin ja
Mary Annen persoonaan.
Ihan syöttinä innokkaille lukijoille, kerron, että Will ja
Mary lukivat mm. Pikku naisia, Leon Urista, Solženitsyniä, J.R.R.Tolkienia,
C.S.Lewisiä, Tuulen viemää, Günter Grassia, Thomas Mannia, Somerset Maughamia,
Patricia Highsmithia, Erica Jongia, Jane Austenia, Henrik Ibseniä, Jhumpa
Lahiria, Stieg Larssonilta Miehet jotka vihaavat naisia, Alice Munroa, ColmTóibínia, Roberto Bolañoa...Erityisen ihastuneita lukupiiriläisemme olivat John
Irvingin kirjaan Ystäväni Owen Meany, Ian McEwanin Rannalla sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssiin!
Viime mainitusta tuli Mary Annelle jonkinlainen lopun ajan tuki ja innoitus,
sillä se valoi häneen pelottomuutta kuolemaa kohtaan sekä innoitti miettimään
sisustuksia ja rakennuksia. Viime mainittua jopa niin pitkälle, että hän
puolileikeillään totesi katuvansa vain sitä, että ei ollut ikinä hankkinut linnaa
Skotlannista. Melkein loppuun asti hän myös jatkoi miehensä ja hänen yhteistä intohimoa, keramiikan kerämistä. Heidän suosikkeihinsa kuuluivat Edmund de Waal, Julian Stair, Rupert Spira...
Mary Anne ei ollut viettänyt ihan tavallista elämää, vaan
hän oli työskennellyt pakolaisten hyväksi maailman kriisipesäkkeissä ja toimi
aktiivina järjestössä Women’s Refugee Commission, jonka kahdettakymmenettä
toimintavuotta juhlistettiin vuonna 2009 New Yorkissa. Liv Ullmann, yksi
järjestön perustajista, piti puheen ja kiitti myös Mary Annea. Toiminta ei
ollut vaaratonta ja niinpä äiti ei voinut antaa kuolemalle periksi ennen kuin
hänen hyvä ystävänsä, New York Timesin toimittaja, David Rohde, pääsi
pakenemaan Talibanin vankeudesta ja he saivat vielä tavata.
Ja sitten Will kertoo, miten hän tuo äidille Geraldine
Brooksin Kirjan kansan. He olivat lukeneet Brooksin Pulitzer-palkitun kirjan
Maaliskuu (suomentamaton), joka kertoo May Alcottin Pikku
Naisista puuttuneen isän tarinan. Brooksin uusin romaani on Kirjan kansa ja kun
Mary Anne on saanut sen luettua:
”Kirja on ihan mahtava”, hän sanoi. ”Se muistuttaa minua
tehtävästäni vaalivalvojana Bosniassa.”
”Se on niin tapahtumarikas – aivan kuin monta kirjaa yksissä
kansissa. Tiedät, että en yleensä lue trillereitä. Mutta tarina, jonka Brooks
kertoo kirjan synnystä – Sarajevo Haggadahista – ja siitä, kuinka ihmiset vaaransivat
henkensä suojellakseen sitä, on kuin jännitystarina. Ihailin Hannaa,
harvinaisten kirjojen tuntijaa...Viinitahra, hyönteisen siipi, suolavesi – oli mielenkiintoista
nähdä, kuinka ne kaikki...”
Kirjan kansa on blogiaikani TOP10:ssä, joten se ei ole
minulle mikä tahansa kirja ja oli aivan mahtavaa lukea, miten Mary Anne
vaikuttui samasta teoksesta. Teoksen kansi on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt...
Vaikka Elämän mittainen lukupiiri on ylistys kirjoille, on
se myös tarina äidin kuolemasta. Mary Anne lähtee perheensä ympäröimänä kotona
ja hän saa elää vielä sen viimeisen kesän, jota niin odotti. Willin kertomus ei
ole lohduton, vaan lohdullinen, kaunis, kohottava. Hän tuo mukavasti esiin myös
äidin vahvan empatiakyvyn vähempiosaisia kohtaan kuin myös tämän joskus
tiukatkin mielipiteet, jotka äiti osasi perustella napakasti:
”En voi kuvitella luopuvani oikeista kirjoista”, hän sanoi. ”Ja
minusta on mukavaa lahjoittaa niitä eteenpäin lukemisen jälkeen. Ajattele
Taikavuoren ensipainosta, jonka annan Nicolle. Se painettiin yhdessä
ensimmäisen niteen kanssa, joka meni Mannille itselleen. Sillä on oma
historiansa.”
Koskettava tarina, kiinnostava tarina, lukijoiden tarina, saa päättyä Willin mielestäni kauniisti
kokoavaan ajatukseen, joka on niin totta, niin totta:
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Maria/Sinisen linnan kirjasto Jenni/Kirjakirppu ja Kirja vieköön!