Markin kanssa oli helpompi olla kuin oikeastaan kenenkään
kanssa, jonka hän oli tuntenut. Se ei silti tarkoittanut, että Mark olisi
varsinaisesti kehunut häntä, mutta hän koetti ymmärtää asian. Mark oli
uskomattoman ujo, aivan erilainen kuin kukaan hänen edellisistä
miesystävistään, ja piirre miellytti häntä. Kaikki muut olivat olleet niin itsevarmoja. Miehiä, jotka kehuivat häntä kauniiksi ja sitten repivät häneltä
sydämen rinnasta. Markin hiljaisuus – hänen hiljaisuuden tajunsa – oli hänelle
uutta ja jännittävää ja tuntui turvalliselta.
Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven katsoen itseään taas
peilistä. Parikymppisenä hän oli tehnyt jonkin verran mallin töitä, ja oli nyt,vähän päälle kolmekymmentävuotiaana, edelleen hyvännäköinen. Vaaleat hiukset,
siniset silmät ja korkeat poskipäät keräsivät yhtä katseita...Hän täyttäisi
kahden päivän päästä kolmekymmentäkaksi ja tiesi, ettei ollut enää
täydellinen. Mutta hän oli löytänyt miehen, jolle sillä ei ollut merkitystä.
Mies, johon hän alkoi rakastua...
Brittiläisen Tim Weaverin trilleri Kadonneet jäljet (The
Dead Tracks, MinevaCrime, suomennos Maikki Soro) kertoo hyytävää tarinaa
kadonneista naisista, heitä kaipaavista perheistä sekä kadonneita jäljittävästä
David Rakerista. Kadonneiden perheitä
auttava Raker ryhtyy toimiin, koska poliisi tuntuu ignooraavan tapaukset. David,
entinen toimittaja, on itse kadottanut oman rakkaansa kuolemalle, joten häneltä
riittää ymmärrystä kauhistavalle tuskalle, jota omaiset tuntevat. Kaikilla ei
ole varaa tai ymmärrystä kääntyä Davidin puoleen, mutta kun Megan Carver katoaa,
hänen vanhempansa Caroline ja James palkkaavat Rakerin. Toki poliisit katsoivat
tehneensä parhaansa ja mitä muuta he olisivat voineetkaan, sillä mediassa pyöri
valtavia uutisointeja kadonneista valkoisista naisista. MWWS eli Missing White
Woman Syndrome – kadonneen valkoisen naisen syndrooma. Niin...kaikki
huomionarvoiset kadonneet ovat valkoisia naisia, mutta David huomaa, että he ovat
myös blondeja, sinisilmäisiä, suhteellisen hyvävartaloisia, mutta iällä ei
tunnu olevan mitään väliä. Kun Carver näyttää valokuvaa perheen viimeiseltä
yhteiseltä lomalta:
Megan oli selvästi isänsä tyttö. Samanlaiset kasvot, jopa
samanlaiset naurunrypyt silmäkulmissa, ja saman tyyppinen ruumiinrakennekin.
Kookas muttei lihava. Hän oli viehättävä seitsemäntoistavuotias tyttö: pitkät
vaaleat hiukset, hienot ja kiiltävät, ja kauniisti päivettynyt iho.
Niinhän he kaikki olivat kauniita. Myös Markiin rakastunut
Sona ja monet muut kadonneet naiset. Miten monta heitä jo olikaan ja vain yksi
poliisi on todella mukana jutussa enää, sillä hänen oma tyttärensä on kadonnut.
Rikosylikonstaapeli Colm Healy on varma, että kukaan ei välitä enää hänen Leannestaan,
vain pari mitätöntä pikkujuttua lehdessä ja antaa asian olla. Colmin mielestä
vain Meganilla on merkitystä, koska hän on valovoimaisempi, menestyvämpi,
varakkaampi...Colm on eronnut vaimostaan ja hän uskoo, että sekin vähentää
hänen tyttärensä kiinnostavuutta. Carterin pariskunta pitää itsensä esillä
hyvin vahvasti samalla vaikuttaen yleiseen mielipiteeseen Meganin
kunnollisuudesta. Healy liimaantuu Rakerin pariksi halusi tämä tai ei. Healy ei
myöskään salaa ollenkaan, mitä hän aikoo tehdä, jos Leannen kidnappaaja saadaan
kiinni. Alkaa siis olla hyvin todennäköistä, että tytöt eivät ole lähteneet
vapaaehtoisesti perheiltään. Mitä enemmän jälkiä löytyy, sitä enemmän Raker
ihmettelee poliisien vetäytymistä. Oman surunsa keskellä hän lohduttaa miehensä
Frankin poliisioperaatiossa menettänyttä Jilliä, joka uskoo jonkun varjostavan
häntä...
Weaverin sarja kadonneita etsivästä Rakerista on edennyt jo
kymmenenteen kirjaan, mutta Kadonneet jäljet on toinen suomennettu. Ensimmäinen
oli Uhri. Sarja on ollut valtaisa menestys noin miljoonan kappaleen
myynnillään, useilla käännöksillään ja palkinnoilla. Eipä ihme, sillä halusipa
Weaver tai ei, hän kantaa yhtä Agatha Christien jännitysromaanisääntöä:Lukijalle tulee antaa mahdollisuus arvata syyllinen! Näin ei ole aina. Tämän
takia kirja vei ja minä kävin kuumana kauhistuttavan totuuden auetessa.
Guardianin mukaan kerronta on ’jännitteistä, monitahoista, kauhistuttavaa,
hohdokasta ja huolellista.’ Hohdokkuus kuulostaa...no, hohdokkaalta, mutta
lukijaa ehkä pelottaa niin, että tarina alkaa hohtaa. Onko tämä ns. naisten
pelkäämä äijädekkari vai ei, kysyi eräs nainen minulta. Eipä olekaan, vaikka
niin itsekin ensin pelkäsin. Weaver on liian taitava kirjoittaja: Hän ottaa
huomioon tunteet, hän osaa kärsiä toisen kärsimystä, hän on empaattinen,
hänellä on ajatustyötä enemmän kuin toimintaa, eikä naisia aliarvioida
ylenpalttisilla stereotypioilla, joita minä kavahdan. Kaiken kukkuraksi, lukija
ei tukehdu vauhtiin. Äijäromaaneissa on kova action tärkeintä, tässä sen vuoro
on vasta loppumetreillä kammottavassa sadan vuoden takaista historiaa
toistavassa Kalmankorvessa, keskellä ei mitään. Paikassa, jonka henki jo
kehoittaa pakenemaan. Ja kyllä, Weaverkin halusi palata takaisin, mutta...
Eniten minua kauhistuttaa kirjoittaessani
jännitysromaanista, että spoilaan ja tässä dekkarissa tajusin heti, mitä en voi
tekijäksi epäillyistä kirjoittaa. Onneksi löysin yhden asian, jonka tohdin.
Monipolvisen rikosvyyhdin alkaessa aueta ja lopulta johtaessa yhteen tiettyyn pidätykseen,
koin déjà-vun: epälty pitää itseään huippuälykkäänä ja samankaltaisena kuin
hänet paljastanut David Raker. Kukaan poliiseista ei kelpaa häntä
kuulustelemaan, hän puhuu ainostaan Rakerille. Sebastian Bergman ja sarjamurhaaja Edward Hinde kirjasta Oppipoika!
Silloin kirjoitin:
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana,
sarjamurhajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty
viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima,sama
lähtökohta. Alituinen ahdistus, joka
pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä...Vain
seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois.
Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa...
Nyt kirjoitan:
Davidin taitavuus nähdä ihmisten läpi näiden valehdellessa,
hänen taitavuutensa uhrien löytäjänä ja sarjamurhaajien kiinniottajana. Eri
käyttövoima, eri lähtökohta. Alituinen ahdistus uhrien pimeydestä aina
pahimpaan saakka...Vain halu tuoda valoa pimeään, intohimo palauttaa kadonneet
kuolleista, tuoda heidät kotiin. Metsäpolku on hiljainen ja jäljellä on vain kylmä viima ja outo pimeys, jossa...
*****