Tarttuessani Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittamaan kirjaan Sodan haavoittama lapsuus (Ajatus Kirjat 2010), tiesin astuvani tutulle, mutta silti heikolle jäälle. Äitini on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta Valkjärveltä, läheltä Viipuria. Hänen mukanaan olen elänyt Karjalassa siihen asti kunnes hän toukokuussa 1944 pääsi ripiltä Valkjärven kirkossa ja tuli aika jättää jo toisen kerran taakse koti ja Karjalan käköset ja ne unohtumattomat kulleroniityt:
Onneksi ei ollut enää kulleroitten kukinta-aika. Miten olisi voinut lähteä, jos niitä olisi ollut keltaisenaan kaikkialla? (Onerva Puro)
Sodan haavoittama lapsuus –teos ei kuitenkaan kerro vain evakkolapsista, vaan useista eri lapsiryhmistä, joihin sota löi omanlaisensa, mutta aina erilaisen, leimansa. Yksi ryhmä ovat lapset, jotka lähetettiin Ruotsiin turvaan. Saamme varmasti olla asiasta kiitollisia, mutta kulissien takana kaikki ei ollut, mitä piti olla. Olihan suuri ihmetys, miksi Ruotsissa oli niin paljon maatilaperheitä, jotka halusivat vain yli kymmenvuotiaita poikia. Silloin vain ei kukaan ehtinyt ihmettelemään! Sitten oli niitä lapsia, jotka todellakin pääsivät hyviin oloihin melkein savupirteistä ja heille aukeni kuin taivas ja paratiisi, mutta sieltä oli aikanaan palattava pois, halusi tai ei. Se, mikä oli lasten Ruotsiin siirroissa outoa, oli vaikeneminen. Lapset eivät useinkaan tienneet junaan noustessaan, että ero saattoi olla vuosia tai ikuinen.
Kartanossa odotti oma huone.
Sijaiskodissa oli hyvin paneuduttu Lauri-pojan viihtyvyyteen. Sen muistan, että huoneessani oli pieni kirjahylly, jossa oli jopa muutama suomenkielinen, pojille sopiva seikkailuromaani. Koska perheessä ei ollut ikäisiäni lapsia, järjestettiin tilaisuus tutustua naapurin samanikäisiin poikiin. Näin tulivat tutuksi Folke ja Hans.
Olisin jäänyt, jos olisin voinut. (Lauri Heinonen)
Kirja toimii lukijalle helposti avautuvana, sillä esipuheen Sotien tunneperintö osa historiaa jälkeen pääsevät ääneen sodan aikaiset lapset Terttu Arajärvestä Asko Rossiin.
Säästäväisyyden lisäksi yksi sodan kokeneen sukupolven eteenpäin välittämä asia oli kova työnteko: Pittää tehä kovasti työtä! Aina pittää selvitä ja yrittää olla paras! (Asko Rossi)
Asko Rossin kertomus on suodattunutta, sillä hän oli kuullut evakkotaipaleesta mummoltaan, joka aina totesi: Kolmast piti kottoosa lähtiä! Askon tarina on kuitenkin yksi erikoisimmista ja hyvin kuvauksellinen, sillä hän oli päättänyt kuvata usvan. Suvessa on kymmenisen hyvää yötä usvan kuvaamiseen ja Asko alkoikin tosissaan kuvata kesäöinä aina saman pellon laidassa. Kun hän kehitti kuvat, niistä löytyikin yllättäen hänen sukunsa kodittomuuden historia: evakkomatkat, useat kotoa lähdöt, junamatkat, alkeelliset asumukset, perheen ja suvun hajaantumisen…
Kirja ei päästä kuitenkaan näin helpolla, sillä mukaan otetaan myös lapset, joiden toinen vanhempi oli saksalainen. Heidän tiensä ei ollut helppo, sillä olihan Neuvostoliitto määrittänyt saksalaiset vihollisiksi ja sitä oli Suomen, häviäjän uskottava. Siinä ei Suomen kansalaisuudesta ollut mitään apua, kun suomalaiset naiset, joilla oli saksalaisen kanssa lapsi/lapsia, pakotettiin Salaisen poliisin töykeiden kuulustelujen jälkeen internoimisleirille. Tästä kertovat mm. sisarukset Manghild, Runa ja Gunvor Brettschneider:
Suomen lain mukaan lasten kansalaisuus määräytyi isän mukaan, joten olimme virallisesti Saksan kansalaisia.
Meidät uhrattiin, koska ei löytynytkään Suomen viranomaisten antamien tietojen mukaista lukumäärää saksalaisia siviilihenkilöitä. Suomi täydensi lukumäärän meillä suomalaisilla.
Erityisesti Gunvor korostaa, että on muistettava, miten kaikki tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Evakkolapsuuden kokeneen äidin tyttärenä elin nyt kuitenkin tämän kirjan etenkin karjalaisen, sodanaikaisen lapsuuden kirjana. Ei voi tapahtua jälkiä jättämättä, että kahdesti lähtee kotoaan lapsena, asettuu vieraiden nurkkiin, kuulee ryssittelyä ja puhetta siitä, mikä erottaa evakon ihmisestä. Näiden lasten vanhemmat olivat joutuneet jättämään elämän työnsä, peltonsa, metsänsä, kotinsa, syntymämaisemansa, joten heiltä ei voinut liietä aikaa tunnevirittäytyä lapsiinsa, vaan heillä oli täysi työ selvitä aamusta iltaan yrittäessään aloittaa uutta elämää oudoissa pitäjissä.
Ei voinut selvitä ilman jälkiä lapsuudesta, jossa desantit olivat jokaöinen pelko ja päivälläkin lehmipolkujen varjoista saattoi iskeä sieppaaja. Lapset myös kuulivat enemmän kuin uskottiinkaan ja kohta he sisäisesti omaksuivat vaikenemisen lain, sillä, kun suomalainen yhteiskunta alkoi maksaa sotakorvauksia neuvostoliitolle ja kun maa haluttiin nostaa takaisin jalolleen, myös lapset joutuivat maksajiksi. Vaikenemisen vuodet ovat kuitenkin ohi ja jopa oma äitini on vieraillut ehjänä säilyneessä kotitalossaan jo kahdeksantoista kertaa ja minäkin kerran. Siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin kukkivat…Jos haluat lukea minun Karjala-kokemukseni, se löytyy täältä
Nyt käärin tämän kirjan lahjapakettiin ja lähetän äidilleni, jolla on syntymäpäivä ihan kohta. Hän muistelee paljon ja se on vain hyväksi, sillä kirjassa professori Sirkka-Liisa Kivelä toteaa muistelemisen torjuvan depressiota. Äidilläni ja kiitos hänen, myös minulla, on mittava kokoelma Karjala- ja Valkjärvi-kirjoja. Mutta ei me mitään kirjoja tarvittaisi, sillä äitini muistaa kaiken, kaiken…
Haluan tähdentää, että tämän kiinnostavan kirjan myyntituotto ohjataan Evakkovaellusten ja Evakkolasten ja sodan lasten päivien järjestämiseen.
Asko Rossi, usvan kuvaaja:
Usvan takaa meistä kaikista löytyy samoja kokemuksia, Yhden ihmisen kokemus on aina myös useiden kokemusta. Se voi olla jopa monien jakamaa universaalia historiaa. Lounais-Hämeen pellonlaidan latokuvilla olikin yllättäen yhteys lapsuuden kesiin mummolassa Nuo ladot olivatkin yksi ja sama. Muistot ja tarinat olivat tuoneet ne yhteen.
Olen siis niin yllytyshullu, että vaikka minua ei edes yllyttäisi, niin olen menossa jo;-) Pitää saada vähän listaleikkiä, sillä minulla on nyt rimakauhua monesta tulevasta asiasta ja tarvitsen...tätä. Siis Marian blogissa oli semmoinen tykkäämis- ja ei-tykkäämislistaus ja nyt minä teen omani. Tehkää kaikki vain omanne. Käyn katsomassa kirjan tai kahden jälkeen - lupaan sen. Ruususydän on kirjasta Ajan Patinaa (Tammi 2009).
En tykkää niistä, jotka eivät ole heikompien eli lasten, naisten, vanhusten ja eläinten puolesta.
En tykkää karamelleista.
En tykkää sukkahousuista.
En tykkää helteestä.
En tykkää inttäjistä.
En tykkää kahden veneen soutajista.
En tykkää selän takana pahaa puhuvista.
En tykkää rasisteista.
En tykkää omahyväisyydestä.
En tykkää mistään hyväksikäytöstä.
En tykkää oluesta.
En tykkää taateleista.
Tykkään Runotalon Sarin kuvista, kuten tästä sinisestä kukasta, joka on Äiti Maan Tähdet.
Tykkään koirista ja etenkin novascotiannoutajista ja etenkin meidän Olgasta eli Omenakukkulan Thorasta.
Tykkään kirjoista.
Tykkään suklaasta - etenkin Geishasta.
Tykkään kynttilöistä, villasukista, vanttuista, joissa on pinkkejä sydämiä, hämärän hyssystä ja kaakaosta.
Tykkään lumesta ja tähdistä.
Tykkään siitä, kun Lumimies ajaa mua takaa ja alkaa kutittaa ja melkein tukehdun nauruun ennen kuin lopettaa, mutta ikinä en sano: Kyllä, herra kapteeni!
Tykkään hitaista aamuista.
Tykkään kokata jotain luovaa.
Tykkään Salzburgista ja Zürichistä.
Tykkään kutoa pehmeästä langasta, vaikka en osaakaan muuta kuin kaulaliinoja ja islannin hevosille talviloimia.
Tykkään uskollisuudesta sateenkaaren tuolle puolen.
Tykkään korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta.
Tykkään viinistä, valkohomejuustosta ja rypäleistä kera hyvän leffan.
Tykkään Euroopasta.
Tykkään Robertsin suklaakahvista.
Tykkään kauniista kuvista, kuten tämä Iineksen kuva alla.
Tykkään merestä ja uimisesta.
Tykkään joulusta.
Tykkään syksystä.
Tykkään musiikista ja hiljaisuudesta.
Tykkään uskaltajista.
Tykkään siitä, miltä tuntuu joka ilta puhdas puuvillainen tyynyliina.
Tykkään hämärästä ja illoista.
Tykkään saada olla minä.
Tykkään vahvan itsetunnon miehistä, jotka kestävät naisen vahvuuden lumoavasti.
Tykkkään usvasta ja sateesta.
Tykkään tehdä tätä listaa ja lopettaa sen Johannan kuvaan, jolle annoin nimen Kaipuu jonnekin...
Tykkään elämäni tunnuslauseesta, joka on Armi Ratialta: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa voima on rakkaus. Ainoa velvollisus on kauneus." Rakastetaan siis yli varojemme - Tommyn muistolle♥
Minulta on meinannut järki lähteä, kun talitiaiset ovat hakanneet jo monta viikkoa meidän vanhoja, mutta vielä hyviä markiisejamme aamuvarhaisesta tunteja. Olen aloittanut lintujen ruokinnan, mikä kyllä ajankohtaan jo sopiikin, mutta sekään ei ole noita tarmokkaita markiisien hajoittajia pidätellyt.
Eilisessä Keskisuomalaisessa olikin sitten Hannu Kauhasen juttu Talitiaiset ovat tutkijoita. Jutussa haastateltiin useita asiantuntijoita, jotka olivat jotensakin erimieltä, miksi etenkin talitiaiset nakuttavat tähän aikaan vuodesta kaikkea mahdollista. Vaihdellen oltiin sitäkin mieltä, että kyseessä olisi hyönteisten etsintä, mutta mielestäni vaikuttavin lausunto tuli ekologian lehtorilta, tohtori Esa Lehikoiselta Turun yliopistosta, joka ei usko siihen, että lintujen syksyisen käyttäytymisen syynä olisi nälkä.
- Ruokapula ei ole varmastikaan päällimmäinen syy. Tiaiset tekevät tätä myös yltäkylläisen ja monipuolisen ravinnon äärellä, Lehikoinen sanoo.
Lehikoinen lähtisi arvuuttelemaan todelliseksi syyksi (tali)tiaisten tutkimiskäyttäytymistä.
- Ensimmäisenä syksynä tinttien on syytä oppia tuntemaan niin ravintokohteensa kuin niiden lymypaikatkin mahdollisimman hyvin. Ravinnon löytäminen nälän tyydyttämiseksi ei ole ensisijaista, vaan etsintäkäyttäytymisen kehittyminen.
Lehikoinen muistuttaa, että tämä omituisten paikkojen koputtelu ja vahingoittaminen vähenee syksyn myötä.
- Jos ravinnon niukkuus olisi pääsyy, pitäisi kai käydä päinvastoin, hän sanoo.
No, meillä on nyt avattu jälleen kymmenen tähden talviravintola niin linnuille kuin oraville. Lintujen talviruokinnan yleisohje on aloittaa se lokakuun loppuun mennessä ja lopettaa vasta huhtikuun lopulla. Näin siis Suomessa.
Joskus on kuultu sanottavan, että lintujen ruokintaa ei voi aloittaa ellei ole varma, voiko sitä jatkaa katkeamatta koko talven. Toisethan matkustavat esim. etelään talvella viikoiksi. Talviruokinnan voi silti aloittaa, vaikka tietäsi olevansa talvella viikkoja poissa, jos asuu taajamassa, missä todennäköisesti on muitakin lintujen ravintoloita auki. Sen sijaan haja-asustusalueella, linnut ovat hätää kärsimässä ja nälkään kuolemassa, jos aloitettu talviruokinta katkeaa.
Lintujen ruokinta on antoisaa, sillä samat linnut pesivät sitten pihapiirin pöntöissä keväällä ja ovat puutarhurin parhaita torjuntakeinoja vaikkapa kirvoja vastaan. Minulle tästä on tullut nyt hieman haastavampaa, sillä arka herra Närhi on tullut jälleen esiin metsän pimennosta ja pihapiirissämme talvehtii nyt myös mustarastaspariskunta. Haukka istuu välillä parvekkeen kaiteella ja katselee minua ikkunan läpi...
kuva Pekka Mäkinen
Pöllöistä on niin hyötyä kuin hupiakin. No mitä hupia?, joku kysyy. Katso tätä kuvaa ja mieti, miltä tuntuu: alkaako itkettää vai tuleeko mukavasti huvittunut olo;-)
Kerran puutarhastamme löytyi siivestään vairioitunut pöllö. Se tapahtui talvella ja myöhään illalla. Soitimme henkilölle, jonka tiesimme pitävän loukkaantuneiden petolintujen hoitolaa. Hän lupasi tulla noutamaan linnun aamulla, mutta siihen asti meidän piti selvitä. Saimme ohjeet, joissa sitten hyväksi avuksi oli edesmenneen hamsterimme häkki. Mutta miten meni yö, sillä pöllöhän on yöeläin. Seurasimme kuinka lintu katseli meitä ja tuntui kääntelevän päätän täysin ympäri hyvin arvostelevan näköisenä. Lumimies pääsi muutaman tunnin kulutta petiin, mutta minä valvoin pöllön kanssa seurustellen koko yön. Tässä kohtaa haluan muistuttaa, että pöllöä pidetään viisauden symbolina;-) Aamulla viirupöllömme sitten lähti petolintuhoitolaan ja saimme aikanaan puhelinsoiton, jossa ilmoittettiin, että 'tänään teidän pöllö lensi terveenä vapauteen'.
S. on biologi, joka pitää kiinnostavaa luontoblogia. Hän on ennenkin postannut, miten tornipöllöjä käytetään biologiseen hyönteistorjuntaan Israelissa. Nyt hän kertoo siitä lisää ja myös eräästä pöllöihin liittyvästä uudesta maailmanennätyksestä. Kiintoisaa luontotietoa löydät täältä.
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihahtuvat putoaa!
Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!
Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
Vuoden 2009 kaunein kirja!
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin innoittava se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.
Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (First Snow, Minerva, 2009) Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Jos vanha kameramme tottelee laitan myöhemmin täältä kuvan tai kaksi. Likemmä joulua sitten…
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viime mainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
Tein jokin aika sitten arvostelun Ros Wynne-Jonesin kirjasta Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen). Kun luin kirjaa tuli tunne, että kaikkien pitäisi lukea tämä. Nyt Susa on tehnyt aivan mahtavan arvostelun samasta kirjasta. Lue se täällä.
Kävimme Susan kanssa keskustelua kirjasta ja siitä, miten voimakkaasti tähän väistämättä eläytyi. Lukijalle sade lankesi ehdottomasti ennen kuin punaiseen kuivaan hiekkaan.
Veikkaanpa, että kun kirjabloggaajat valitsevat vuoden parhaita kirjoja, niin tämä kirja on listoilla kaikilla heillä, jotka ovat kirjan lukeneet.
Mitä useampi kirjan lukee, sen vähempi on niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät: "Mikä ihmeen Darfur?" Tieto lisää tuskaa, mutta joskus se on välttämätöntä niin epäkohtien korjaamiseksi kuin oman tajunnan kirkastamiseksi. Kaikilla ei ole niin hyvin kuin meillä on!
Minun arvosteluni löytyy täältä.
Lumoavaa Syntymäpäivää, Tuure♥
Voisin tässä alkaa muistella monenmoista, mutta yritän nyt pidättäytyä. Silti en voi mitenkään unohtaa sitä tapausta, mikä liittyi Herta Müllerin Sydäneläimeen. Olitko sinä niin osaton syvään kärsimykseeni, kun jotenkin annoit minun ymmärtää, että teet samasta kirjasta arvostelun jo seuraavaksi aamuksi. Saatoinko minä ymmärtää niin väärin ja sitten valvoin koko yön kirjoittaen tuota hemmetin arvostelua veren maku suussani täysin tietämättömänä, että teetkin sen vasta myöhemmin Scriptoriin. Tällä iällä valvominen ei kaunista, mutta tulipahan panostettua. Olet kovin sparraajani!
Ja kiitos runoistasi, joita olen saanut julkaista ja levittää eteenpäin. Huomasit varmaankin, että eräs runo puuttuu sarjasta, se on vasta tulossa Lumikarpaloon, eikä siksi vielä mukana. Ylitse kaiken kiitän sinua loistavista kuvistasi, joita ilman tuskin selviäisin melkein ollenkaan. Olet loistava kuvaaja. Taiteellinen kuvatajusi on ylivertainen! (Tuuren runoja, kirja-arvosteluja sekä kuvia, löytyy täältä.)
Tiedän, että teen runsaasti kirjoitusvirheitä, sillä ajatukseni kulkee kuin sula laava. Onneksi Marcel Proust on myöntänyt suhtautuvansa lempeästi "kirjoitusvirheisiin" ja hän käytti eräässä kirjeessään merkillistä ja kaunista ilmausta: "Jokainen kirjoitusvirhe on himon ilmaus..." No, minä haluan heti muuttaa tuon viimeisen sanan intohimoksi, joka on laajempi käsite. Jos on kova intohimo moneen asiaan ja palaa tulena, niin toki syntyy virheitä. Tosin kukaan muu kuin sinä ei ymmärrä oikolukemattomia sähköpostiviestejäni: kirjoitan sanan alun, seuraavan lopun, välistä puuttuu kaksi sanaa, kirjaimet ovat väärässä järjestyksessä...ja ikinä et ole valittanut, et sanonut, ettet saa selvää, et pyytänyt korjaamaan. Kiitos, että saan kirjoittaa sitä siansaksaani, näppishäiriökieltäni ja ymmärrät sen.
Tänään on Sinun, Lokakuun Nuoren Miehen Syntymäpäiväsi. Rakastat lokakuuta, etkä suotta. Vielä syksyä parhaimmillaan. Olet lähdössä Tukholmaan synttärimatkalle. Toivotan sinulle mahtavaa reissua ja rentouttavaa syyslomaa. Jos sait sen synttärilahjan, jota olit toivonut, kerro ihmeessä se blogissasi. Se on niin upea asia, että sitä et voi salata!
Käyt samaa koulua kuin Mika Waltari aikoinaan. Valmistut ylioppilaaksi samasta kuuluisasta opinahjosta. Takuulla haluat saada häneltä muutaman hyvän neuvon ohjeeksi ja menestykseksi;-)
♥:lla Leena Lumi
Vain yhden neuvon antaisin. Kunhan nyt aikanaan saat julki sen siunatun esikoisteoksesi ja todistetuksi itsellesi että olet oikea kirjailija, niin älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä on ihan kylliksi. Totta kai jaloja korujakin tarvitaan ja kauniilla turhuudella on oikeutuksensa myös kirjallisuudessa, sehän tekee elämän elämisen arvoiseksi. Mutta tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa oman työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Jopa uljas epäonnistuminen vie sinua paremmin eteenpäin kuin helppo pieni voitto. Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä.
- Mika Waltari -
Kirje nuorelle kirjailijalle/ Ihmisen ääni
Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.
- Mika Waltari -
Aiotko kirjalijaksi
Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.
- Mika Waltari -
Pilvet, ihanat pilvet/ Ihmisen ääni
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo
nimesi on vaaleanpunainen
olet kuin japaninpuu
vaaleanpunainen kirsikka
oksasi ulottuvat minun
maailmaani
tuuli tiputtaa kirsikat
hellästi maahan
maa kukkii suurinta loistoa
kauneuttasi
♥♥♥
hiljaisesti kysyn,
mikä sinulla on
tahdon antaa palan
puutarhaani sinulle,
pienen kentän,
nurmikon
voisinko olla
aurinkosi,
kastelukannusi?
♥♥♥
oletko tarkoituksella hiljaa?
menetys jo soi ajatuksissani
katson kuuta ylhäällä
se tulee lähemmäksi,
loittonee päivä
oletko mennyt?
jos olet, kerro se
iäksi joudun vaikenemaan
- Tuure Niemi -
kuva Tuure
Sinä, Lukijani!
Sunnuntaiehtoo putoo ja uusi viikko tekee tuloaan. Ilmassa on talven tuoksua ja äsken kauppapuutarhalla käydessä kaipasin jo käsineitä, sillä tuuli oli kylmä, kylmä...Blogissani kukkivat kaikki kukat villeinä, joten ensi viikolla olemmekin sitten jo sodan haavoittamassa lapsuudessa. Soitin aiheen tiimoilta myös äidilleni, sillä hänen kotinsa jäi aikanaan pakkoluovutettuun Karjalaan. Aihe on valmis vasta loppuviikosta, sillä hidastan nyt tietoisesti tahtia ja parin viikon sisällä saanemme lukea blogistani enemmänkin tästä tahdin hidastamisesta ja siitä, että joka junaan ei tarvitse nousta.
Kerrankin odotan marraskuuta, jolloin ajattelin olla vieläkin hitaampi. Ehkä minusta on tulossa vaihtolämpöinen eläin;-) Aion ostaa yhtä aivan ihanaa, pehmoista villalankaa ja alkaa kutoa. Kutova nainen rauhoittaa miestä, olen lukenut jostain. Marraskuussa myöskään puutarha ei vaadi enää mitään. Täydellinen talven taika putoaa ja elämään tulevat kaakao, pehmeät fleece-huovat, villasukat, kynttilät, hämäränhyssyt, elävä tuli leivinuunissa harva se päivä, ensimmäiset joululahjat kääriytyvät, välikatolla Feetu kollaa ja lintujen talvisyötön voi aloittaa nyt.
Ensi viikko on sirpaleinen, mutta paljon aivan erilaisia asiota tuon tarjolle. Toivottavasti viihdyt kanssani laidasta laitaan, kirjasta kirjaan, runosta runoon, arjesta juhlaan, ilosta vakavaan, pimeästä valoon...Elämä on kuitenkin se riepumatto, jossa ne kirkkaat raidat eivät erotu ilman niitä tummia.
Vahvaa tulevaa viikkoa!
♥:lla Leena Lumi
ne me quitte pas
My love sleeps besides me -
in the faint light - I see his manly jaw
give away - and the mouth of his
boyhood returns
with a softness softer
its sensitiveness tremblig
in stillness
his eyes must have look out
wonderously from the cave of the little
boy - when the things he did not understand -
he forgot
but will he look like this when he is dead
oh unbearable fact inevitable
yet sooner would I rather his love die
than/or him?
rakkaani nukkuu vieressäni -
heikossa valossa - näen hänen miehekkään leukansa
antautuvan - ja suu hänen
poikavuosiltaan palaa
pehmeääkin pehmeämpänä
sen herkkyys tuo värinä
hiljaisuudessa
hänen silmänsä kurkistelevat varmasti
pikkupojan luolasta
ihmetellen - kun asiat joita hän ei ymmärtänyt -
hän unohti
mutta näyttääkö hän samalta kun hän on kuollut
voi, sietämätön asia väistämätön
mutta sallisinko ennemmin hänen rakkautensa kuolla
kuin/vai hänen?
- Marilyn Monroe -
Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010)
kuva Alfred Eisenstaedt (Fragments)
Don’t cry my doll don’t cry
I hold you and rock you to sleep
hush hush I was only pretending now I’m
not your mother who died.
I shall feed you from the shiny dark bush
just left of the door
Marilyn Monroen Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments, WSOY 2010, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen) on sensaatio, jota vailla Marilyn Monroen elämän väärinymmärryksestä kärsineet ovat saaneet olla tähän hetkeen asti. Tämän kirjan ovat toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment ja esipuhe on Antonio Tabucchin, siis jälleen paljon miehiä Marilynin ympärillä, mutta kerrankin heille on loistanut järjen armoitettu valo ja Marilynistä kerrotaan, ei se mikä Marilyn näytti olevan, vaan se mitä hän ajatteli. Kävin kirjaa läpi tuntohermoillani ja koin täydellisen tyydytyksen tilan: Vihdoinkin Marilyn Monroelle on annettu mahdollisuus tulla esiin omana herkkänä, älykkäänä, empaattisena, kirjallisena itsenään. Omanaan.
Jo esipuheessa aloin kyynelehtiä. Antonio Tabucchi ja esipuheen nimi on Perhosen pölyä.
Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan.
…ja hänestä olisi sanottu, että Sylvia Plathin tavoin hän tappoi itsensä, koska oli liian herkkä ja älykäs, ja liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät, ja heillä on taipumus tappaa itsensä…
”Kokoelmani kaunein perhonen ilmestyy yhtäkkiä minulle tuulen mukana ja tanssii tuulen tuiverruksessa.”
Perhonen tietää, että jos kaksi sormea puristaa sen siipiä, ne menettävät maagisen pölyn, jonka ansiosta se voi lentää.
Kenties Marilyn, joka oli haaveillut olevansa perhonen, eräänä päivänä ajatteli…
Marilyn kirjoitti paljon, joten kirja Välähdyksiä, sirpaleita on hänen kirjansa. Hän kirjoitti siitäkin huolimatta, että kärsi jonkinasteisesta dysleksiasta, joka olisi tänä päivänä tunnistettu ja autettu. Hän kirjoitti runomaisia katkelmia ja runonaihioita paperilappusille ja vihkoon. Hän käytti myös mustaa Record-vihkoa, Waldorf-Astorian logolla varustettuja sivuja, italialaista kalenteria etc. Hän kirjoitti paitsi runoja, myös tavoitteitaan, pyrkimyksiään, kirjeitä, vuorosanojaan eri rooleihinsa, ostoslistoja, ruokaohjeita…Niin, tekee mieli kysyä, kuinka moni liittää Marilynin yhteyteen ruoanlaiton, runouden ja yleensä kirjoittamisen?
Hän oli myös äärettömän kunnianhimoinen näyttelijä, joka halusi lisäkoulutusta ja näytellä etenkin Shakespeare-rooleja Juliasta Lady Macbethiin. Hän uneksi Dostojevskin Karamazovin veljesten Grušenkan roolista, jonka hän toivoi voivansa tehdä Lee Strasbergin ohjauksessa. Hän halusi myös perustaa toiseen kertaan oman tuotantoyhtiön - tällä kertaa Marlon Brandon kanssa.
Näytelmäkirjailija Arthur Miller, jonka kanssa Marilyn oli avioliitossa ja jota hän ilmiselvästi rakasti todella, jopa vielä silloin kun filmattiin Sopeutumattomat ja heidän välirikkonsa tunnelmat näkyivät koko filmissä ja etenkin Marilynissa, on sanonut osuvasti:
Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta. Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.
Silti. Ei Marilynin olisi tarvinnut olla yhtään mitään muuta. Muiden olisi pitänyt olla muuta. Tämä hauras, älykäs nainen olisi tarvinnut sen ymmärryksen, jota nyt jälkikäteen hänelle vihdoinkin suomme. Me suomme ja hänen oma kirjansa suo. Elämä vihdoinkin sallii hänen olla hän.
Välähdyksiä, sirpaleita, mikä onnistunut nimi!, on erittäin intiimi teos. Vaikutelma on väistämätön, sillä joka toinen sivu on valokuva Marilynin henkilökohtaista kirjoitusta, hänen syvintä sisintään. Lukija on tirkistelijä, mutta nyt ymmärtääkseen ja antaakseen Monroen vihdoinkin käyttää omaa ääntään, eikä hänen tarvitse enää teeskennellä hilpeää, vaan hän saa vihdoinkin olla ihan oma itsensä.
Hän oli nainen, jolla oli yli neljänsadan teoksen kirjasto klassikoista (Milton, Dostojevski, Whitman) nykykirjailijoihin (Hemingway, Beckett, Kerouac). Hän luki myös Rilkeä, Freudia, Joycea…oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja ihastuu Rodinin Jumalan käteen…Ilmeisesti vain Actors Studion opettaja, ohjaaja Lee Strasberg, jolle Monroe testamenttasi jäämistönsä, aavisti todellakin, kuka Marilyn oli.
Tämä kirja on vuoden koskettavin kaikille meille, jotka olemme vaalineet virvatulta saada Marilynista rehellinen kuva. Tämä teos on loistava osoitus siitä, että lopuksi tulee aina Totuus ja silloin Perhonen lentää!
Kun äsken katsoin ulos sairaalan ikkunasta jonka takana lumi aiemmin peitti kaiken näkymän olikin äkisti vaimennetun vihreä. Ruoho, takkuiset ikivihreät pensaat – tosin puut valavat minuun hivenen toivoa – lohduttoman paljaat oksat lupailevat ehkä kevään tuloa ja ehkä ne ounastelevat toivoa.
Älä itke nukkeni älä itke
pitelen sinua sylissäni ja tuuditan uneen
hys hys minä vain teeskentelin nyt etten ole
sinun äitisi joka kuoli.
Minä ruokin sinua tummana kiiltävästä pensaasta
heti ulko-ovesta vasemmalla.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Paula ja Susa
Vastaan Amman ja Valkoisen kirahvin kirjailijaesikuvahaasteeseen:
Emily Dickinson räjäytti tajuntani!
Edith Södergran on osa sisintäni! Hänen runonsa nukkuvat kanssani....
Aila Meriluoto opetti minulle kaiken naisen rohkeudesta tehdä ihan mitä vain, kirjoittaa ihan miten haluaa, uskaltaa rakastaa ketä haluaa. Hän opetti minulle hypyn pimeään! Lukekaa täältä mitä olen kirjoittanut hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea.
Lukion äidinkielen opettajani kutsui minua kaikkien kuullen usein Suomen naispuoliseksi Waltariksi. Proosassa Mika Waltari on ollut suurin innoittajani. Sen lisäksi hän on maailman paras kirjailija.
Sylvia Plathin löysin myöhään, mutta hän oli minä - silloin joskus. Toinen minä. Samaistumiselta en välttynyt edes nähtyäni elokuvan Sylvia ja hänen tekstinsä oli minulle dynamiittia.
Osaan jo levitoida kynäni Virginia Woolfin henkeen tuoden mukaan kepeyden harhaa, pieniä pysähtyneitä hetkiä, tajunnanvirtaa...Toivossa syvä ja hyvä elää.
Ja sitten Siri Hustvedt...Näen unta, että kirjoitan kuin hän kirjoitti kirjansa Kaikki mitä rakastin. Hän on nykykirjailijoista minulle nyt kiinnostavin...
Ole valmis:
Pyyhi hunaja kuonoltasi ja ojentaudu parhaan kykysi mukaan näyttääksesi valmiilta kaikkeen.
- Nalle Puh -
No habra nadie en el mundo
Suppiksia kuivumassa...
ja suppilovahverokeittoa. Nam!
Ja näistä voit valmistaa Vanhanajan omenasoseen:
Pihapuun omenia, vaikka pudokkaita, sitruunan mehu + tilkka vettä, 3-5 kanelitankoa, sokeria, vaniljasokeria.
Kuori omenat ja leikkaa lohkoja, joita laitat uuninkestävään kattilaan. Kattilan pohjalle ensin tilkkanen vettä. Roiski välillä omenalohkoille sitrunamehua estämään niiden tummuminen. Laita sekaan myös kanelitankoja. Kypsennä omenia kannellla peitettynä uunissa 175 asteessa noin pari tuntia. Poista kanelitangot. Soseuta pehmeät omenat vispilällä.
Lisää valmiiseen soseeseen sokeria maun mukaan, lisää myös vaniljasokeria. Soseen voi pakastaa. Minä lisään jokaiseen pakastusrasiaankin kanelitangon.
Lahjavinkki: Kaunis lasipurkki täyteen omenasosetta ja kanelitanko tai kaksi soseen joukkoon.
Ja tästä alkoi omenan tie soseeksi:
Sukellus kuumaan aaltoon keskustelu jatkuu nyt uusimmassa Anna -lehdessä toimittaja Maria Markuksen jutussa Nytkö jo? Ja kannessa: Apua, vaihdevuodet nelikymppisenä! Jutun asiantuntija on luonnollisesti kirjan kirjoittaja gynekologi Maija Kajan, joka on loistavassa kirjassaan asettunut naisen puolelle vaalien tämän terveyttä hievahtamatta. Tuo naisen terveys käsite ei ole ihan niin helppotajuinen juttu, kuin voisi nopealla päättelyllä luula, sillä pitää panostaa myös siihen, että nainen voi nauttia elämästään täysillä.
Minervan julkaisema Sukellus kuumaan aaltoon palaa nyt tulena monenikäisten naisten käsissä ja jo oli aikakin! Löydät kirjan arvostelun ja siitä käydyn keskustelun täältä.
Anna -lehdestä stabiloin mm. näitä:
Parhaat tervyshyödyt hoidosta saadaan, kun puuttuva estrogeeni korvataan jo ennen kuin estrogeenin puutteeseen liittyvät muutokset ehtivät vaurioittaa elimiä.
Hormonihoito voi tukea painonhallintaa parantamalla unen laatua ja tuomalla lisää energiaa. Näin moni jaksaa liikkua, ja syökin terveellisemmin. Estrogeeni tasapainottaa aivojen serotoniinitasoja, mikä hillitsee ruokahalua.
Estrogeenin pute on naisen terveydelle suurempi riski kuin estrogeenihoito.
Kannattaa syödä paljon kokojyväruista ja metsämarjoja, sillä niissä on fytoestrogeenejä eli estrogeeniä muistuttavia kasviaineosia. Myös pähkinät, soija ja siemenet ovat hyvää vaihdevuosiruokaa.
D-vitamiinilla on samoja suojavaikutuksia kuin estrogeenilla. Sitä kannattaa syödä purkista ympäri voden, sillä se vähentää todennäköisesti ainakin joidenkin syöpien, sepelvattimotaudin ja tyypin 2 diabeteksen riskiä sekä vahvistaa vastustuskykyä.
Miten sinä? Minä syön D-vitamiinia 50 mikrogrammaa, C-vitamiinia gramman ja sitten tietty vielä Beetä ja Aata, estrogeenia ja manteleita, jotka ovat loistoravintoa etenkin aivoille. En kehoita ketään noudattamaan minun annostuksiani, sillä noudatan amerikkalaisten lääkärien suosituksia ja olen tehnyt tätä jo nuoresta aikuisesta. Jokainen ottaa oman vastuunsa siitä, mitä suuhunsa laittaa.
Vahvaa Elämää Aikuinen Nainen!
Selviämistarina – Alkoholi parisuhteessa (Minerva 2010) on Tuulevi ja Henrik Aschanin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun parisuhteesta muodostuukin kolmiodraama, jossa salarakkaana on alkoholi.
Kirjan alkusanat on kirjoittanut Tommy Hellsten, joka on itse kirjoittanut mm. huomiota paljon saaneen Virtahepo olohuoneessa kirjan. Tommy kertoo itse nähneensä alkoholismin sen kaikessa kauheudessa ja monista näkökulmista. Pariskunta Aschanin kirjasta Tommy toteaa:
He kuvaavat matkaa, jossa elämä murenee käsiin ja jossa tuska lopulta on niin suuri, ettei ulospääsyä näytä olevan. Kirja on rankkaa luettavaa mutta se on niin totta, koska alkoholismi perheessä on rankka sairaus. Siinä on lopulta kyse elämästä ja kuolemasta. Lukija ymmärtää, että sairaus etenee hitaasti. Hän näkee myös, että juuri tämä hitaus on syynä siihen, ettei sairautta osata käsitellä, vaan siihen sopeudutaan.
Tämä kirja. Tämän voi ottaa niin monella tavalla riippuen, mitä on itse asiasta kokenut ja/tai mieltä. Alkoholismilta kaikin tavoin varjeltuneelle tämä on kaunis ja varoittava selviytymistarina, jossa Henrik, alkoholisti, kokee pohjakosketuksen useasti, mutta siitä piittaamatta, kunnes:
Herään Mikkelin keskussairaalasta marraskuun lopun harmaana aamuna. Makaan sairaalan käytävällä sairaalasängyssä, tiputusletku käden selkämyksellä. Kummallinen kokemus. Miksi minä olen täällä? Onko tuo letku tosiaankin minun kädessäni? Havahtuminen on mieleenpainuva. Nyt on päättynyt jokin outo uni, jota olen koko ajan elänyt totena. Lähete kädessäni suuntaan suoraan Moision sairaalaan katkaisuhoitoon.
Ja mitä miettii Tuulevi, josta jo alkusanoissa Hellsten toteaa:
Kirjassa näkyy myös Tuulevin oma problematiikka; taipumus kantaa vastuuta ja olla vahva oman itsensä kustannuksella sekä se, miten juuri tämä problematiikka tekee mahdolliseksi sen, että alkoholismi kaappaa hänetkin. Hänestä tulee sairauden mahdollistaja.
Niin, alkoholistien vaimoja syytetään tavan takaa alkoholismin mahdollistamisesta. Heitä syytetään myös vahvuuteen sairastumisesta, liiasta vastuunkannosta ja jopa vallanhalusta. Heitä syytetään alituisesta varuillaanolosta ja siitä, että he haistavat hengitystä vaivihkaa, kuuntelevat aukeaako kaljapullon korkki talossa, narahtaako kirkkaan korkki, vai onko puoliso muuten vain levoton, josta tietää, että perjantai-iltana se lähtee ja sunnuntai-iltana saapuu runsaasti yhteistä tiliä käyttäneenä. Heitä syytetään siitä, että he tietävät tasan tarkkaan, että jonkun on kannettava vastuu lapsista, taloudesta ja yleensä elämän jatkumisesta, kun juoppo juo. Tai eihän ole juoppoja, on vain ’sairaita’, joita tulee ymmärtää. Olisi ollut kiinnostavaa kokea tämä kirja niin, että perheen alkoholisti olisikin ollut nainen. En ole koskaan kuullut naisen juomisesta syytettävän aviomiestä, en millään adjektiivilla. Päinvastoin! Sillä kun nainen juo, hänen katsotaan laiminlyövän perheensä ja etenkin lapset, hänet syyllistetään heti sataa ja hänelle lyödään vielä otsaan häpeän leima. Ja nyt ei olekaan enää kysymys sairaudesta, vaan piittaamattomuudesta muita kohtaan. Monet juovat naiset ovat joutunueet suljetuiksi mielisairaaloihin. Näin tapahtui mm. runoilija L Onervalle. Miehensä, Madetojakin, oli juoppo, mutta hän meni vähän vain lepäämään johonkin Huvitukseen tai mikä sen paikan nimi nyt olikaan.
Sanotaan, että alkoholisti keksii aina syyn juomiseensa. Niin tekee myös Henrik toistuvasti ja minua järkyttää eniten, että hän tekee sen poikansa rippijuhlissa saatuaan puhelinsoiton, että isänsä on kuollut. Mikä tahansa riittää juopolle syyksi juomiseen: Omaisen kuolema, ei tullutkaan lottovoittoa, vaimo on liian kaunis, sataa, vaikka on kesäloma, vaimo puhuu, vaimo ei puhu, kukaan ei ole silittänyt paitoja, Suomi hävisi jääkiekossa Ruotsille…Näitä syitä juomiseen ja selityksiä löytyy miljoona potenssiin ääretön ja yleinen, nyt vallalla oleva käsittelytapa vielä ruokkii alkoholistin selityslistaa, sillä nyt myös vastuunsa kantava vaimo, joka huolehtii lapsista, on syyllinen. ’Sivistynyt’ empatiakeskustelu alkoholismista sairautena tekee juoposta uhrin ja muista juomisen mahdollistajia. Myös Tuulevi tutkailee syvästi omia tuntojaan ja kulkee kuin heikolla jäällä alati varuillaan:
Kotiudut katkolta väsyneenä ja hauraana. Olen varovainen. Kävelen lähelläsi ohuella jäällä, joka rasahtelee joka askeleesta. En tiedä, mitä ajattelet mistäkin asiasta, miten suhtaudut itseesi tai meihin perheenä. En tiedä mitä on jäljellä.
Ja katkolta tullut Henrik puolestaan on usein kuin pikkupoika, joka odottaa punaista mattoa ja erityiskohtelua:
Kaiken kukkuraksi näyttää siltä, että kukaan ei oikein pidä tätä minun uutta ’linjaani’ minään ihmeellisenä urotyönä. Sitä ei noteerata mielestäni oikein millään lailla. Luulin raitistumisen olevan suurempikin saavutus, aiheuttihan juomiseni niin paljon negatiivista puhetta ympäristössä ja sitä pidettiin niin turmiollisena ja tuomittavana. Silti kukaan ei aplodeeraa minulle millään lailla.
Juuri tällainen on liikaa juovan ego. Pohjalla on huomionhakuisuutta ja heikkoa itsetuntoa, jota sitten on vuosia hukutettu viinaan. Erittäin paha on tilanne, jos vaimo on paremmin tienaava ja menestyvämpi kuin miehensä. Lisäsyntinä on sanavalmius, hyvä ulkonäkö ja näkyvä asema työelämässä.
Tuulevi on kuitenkin päiväkirjapohdinnoissaan hyvinkin kiltinoloinen. Suorastaan anteeksipyytävä. Huolehtii kaikesta, eikä kertaakaan todella pamauta vyön alle, minkä moni muu samassa tilanteessa oleva olisi takuulla tehnyt. Hän kestää Henrikin repsahdukset ja äreydet ja omat sisäiset syytöksensä. Ja hän saa palkintonsa, sillä Henrik raitistuu ja pronssihääpäivää juhlitaan oikein ystävien kanssa ja kaikki on niin kaunista ja täydellistä:
Ystäviä ja rakkaita ihmisiä on tulossa eri puolilta Suomea juhlimaan. Moni heistä oli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten häissämme. Ajamme Parikanniemen pieneen riihikirkkoon, jossa tapaamme vieraat. Tuttu, Kanadaan muuttanut pappisystävämme Jouko Jyrkämä siunaa meidät. Ystäväni Sanna Pulkkinen tulkitsee Anna-Leena Härkösen sanoittaman laulun Yhä uudelleen kanssasi lähtisin. Kirkosta suunnistamme meille tänne kotiin juhlimaan. Alkaa sataa vettä, mutta se ei haittaa. Olohuoneessa aaltoilee nauru ja kuistilla muistellaan yhteisen matkan mukavia hetkiä.
Tämä on hyvin kaunis ja ymmärtäväinen kirja, jossa on hieno idea kummankin puolison päiväkirjamerkinnöistä. Tämä kirja ei muistuta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, sillä tässä ei:
Hidastettu filmi
sinä kohotat kättäsi
joka tulee lyömään minua
Aivojeni läpi
ennättää kulkea paljon
ennen kuin kätesi
on perillä ja osuu
Yhteistä on kuitenkin se, että mies juo ja kummankin miehen nimi on Henrik. Minun ei ollut, mutta sekin joi. Vaikka nimi ei ollut Henrik.
Jos olet runo, jos olet lumi, jos olet tunne, jos olet karpalo lumessa, tartu käteeni ja tule kanssani tänne.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua -
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään -
niillä on vain omat ajatuksensa.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.
- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)
kuva Birgitta
Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä, Luvialta, tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut.
Lumimies ja rakas, edesmennyt punaturkkimme, suuriruhtinatar Olga♥
