maanantai 8. huhtikuuta 2019

Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980


Häntä rakastivat miljoonat ihmiset tai kollektiivisesti palvoivat. He eivät edes tienneet millainen hän oikeasti oli, mutta monille riitti hänen kameleomanttinen luonteensa ja sen aurinkoiset hetket sekä tuotokset. Hän oli sosiaalinen ja eristäytyvä, hän ei perustanut rahasta ja jakeli sitä auliisti ystäville ja todellisessa pulassa oleville kyeten silti jättämään oman isänsä asunnottomaksi kiitos katkeran lapsuuden. Hänen isänsä häipyi ja äiti oli kykenemätön huolehtimaan hänestä taaperoiässä, joten hän asui jopa lastenkodissa. Myöhemmin hän osti kiinteistöjä ja kartanoita ympäriinsä, eikä oikein viihtynyt missään paitsi New Yorkissa. Hän vaati vaimoltaan täyttä uskollisuutta ja lupasi itse samaa, mutta oli petollinen laskemattomia kertoja. Hän oli altis vaikuttamiselle sekä hyvässä että pahassa. Hän oli älykkkö, mutta halusi olla sitä paljon enemmän eli katkennut opiskelu oli hänelle yksi katkeruuden lisäpisara. Hän saattoi olla hyvin julma. Hän saattoi olla hyvin hauska. Hän oli pomottaja. Hän oli hyväuskoinen aina naiiviuteen asti. Hän oli pakkomielteinen. Hän uskoi korttien kertomaan ja toimi sen mukaan. Hän oli lahjakas sanoittaja ja vielä lahjakkaampi sanomaan. Hän ei aina ajetellut ennen kuin sanoi ja siitä aiheutui ikävyyksiä ja myös se pahin kaikista. Hän koki alemmuutta milloin ulkonäöstä, milloin toisten paremmista sanoituksista. Hän halusi samaa kuin ne, joita hän kadehti. Hän oli mustasukkainen. Joskus hän oli todella jalomielinen. Hän käytti huumeita. Hän ei ollut kummoinenkaan isä, mutta hän teki maailmalle musiikkia, jota maailma halusi. Hänen nimensä oli John Lennon.

Ray  Connollyn elämäkerta John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon – A Restless Life, Minerva 2019, suomennos Jere Saarainen) kertoo maailmankuulun brittiläisen, nelijäsenisen Beatles –yhtyeen sanoittajasta, laulajasta, soittajasta ja perustajasta John Lennonista. Bändi oli nelijäseninen ja siitä voit lukea käytännössä kaiken Steve Turnerin kirjasta Koko Beatles -tuotanto. Connollyn kirja keskittyy Johniin ja millaiseen Johniin, sillä niin paljon uutta sain lukea. Järisyttävän hienoa oli sekin, että Johnin vertainen, mutta täysin erilainen luonne yhtyeessä oli Paul McCartney, josta väistämätä on kirjassa paljon. Minusta se ei ole väärä peili Johnille, vaan juuri se, missä hänen kuvansa terävöityyy niin hyvässä kuin pahassa. Tietenkin kirjassa on Ringosta ja Georgesta, mutta kunnianhimoisen ja kateellisenkin Johnin maailmassa Paul oli hänen kirittäjänsä. Usein kilpailu tarjoaa parhaan tuloksen, jos siihen liittyy vielä loistava yhteistyö ja näin oli laita Johnin ja Paulin. John osasi arvostaa taitavaa Paulia ja kätkeä kateutensa ja Paul taas arvosti Johnin sanoituksia sekä laulua ja oli pitkäpinnainen, mutta myös pomo, näyttämättä päällepäsmäriltä. Johnin ja Paulin yhteistyötä voi verrata Paul Simonin ja Art Carefunkelin vastaavaan, mutta sillä suurella erolla, että vaikka Beatles aikanaan hajosi, Paulin ja Johnin yhteys oli aina olemassa. Jopa niin pitkälle, että John oli velmuillut julkisuudessa heidän olevan kuin vähän nyt erossa olevat kihlautuneet...He todella ihailivat toisiaan ja John ei kuitenkaan ollut Paul Simon. Olen tätä ennen lukenut Ray Connollyltä ainakin Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977, joka sai minut kyynelehtimään hänen managerinsa tähden, joka suorastaan tappoi Elviksen julmalla keikkatahdilla.  Teos John Lennonista ei itkettänyt vaan enemmänkin toi esille, mitä en vain ollut tietänyt älykönnäköisestä Johnista aikaisemmin. Tosin hän näytti aivan eriltä, kun ensimmäisissä kotihipoissa Beatlesin tahtiin tanssimme Hän oli silloin kiinteä osa ryhmästä eikä mitään irtiottoja ollut tapahtunut. Tapahtui vain kukkaiskesiä, vallankumouksia, mielenosoituksia ja vapaata rakkautta.


Kuvassa yhdeksänvuotias John Lennon musikaalisen, mutta levottoman Julia -äitinsä kanssa vuonna 1949.


Kuvassa täti Mary ”Mimi” Smith kauniin kotinsa olehuoneessa Mendipsin olohuoneessa vuonna 1965. Mimistä tuli Johnin tuki ja turva. John muutti asumaan vaativan, mutta myös jollakin tavalla hauskan tätinsä luokse, jossa sekä huolehdittiin koulunkäynnistä, kavereista eli millaisia he olivat ja käytöksestä. Täti oli yhtä suorapuheinen kuin sisarenpoikansa, joten liekkö geeniperimää Sanavalmius Mimiltä, musikaalisuus omilta biologisilta vanhemmilta. ”Kadonnut” Freddie –isä oli paitsi hurmuri ja perheensä hylännyt, myös musikaalinen.


Kuvassa otsatukkapojat ovat juuri saaneet kuningatar Elizabethilta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkit (MBE lokakuussa 1965. John antoi oman merkkinsä Mimi –tädille, joka piti sitä takanreunuksellaan, mutta Johnin kunniamerkin tarinan jatko on kerrottu kirjassa..., jossa on kerrottu niin paljon henkilökohtaista, että pakko sanoa Ray Connollyn osaavan pitää lukijansa otteessaan. Teos on tuhti 555 sivuinen kuvaus juttuni alun miehestä ja tylsää hetkeä ei ollut. Johnin kanssa ei voinut olla tylsää. Ja hänelle sekä koko bändille oli eduksi saada managerikseen huoliteltu Brian Epstein, joka oli aikaisemmin johtanut yhtä perheensä omistamaa levymyymälää. Kirjassa on paljon tragedioita, joihin yhteen liittyy juuri Brian. Voisi miltei sanoa että silta Brianin tragediasta Johnin kuolemaan oli miinoitettu sekä kultaharkoilla että järkyttävillä tapahtumilla. Tapaus Mal Evans ei läpäissyt kenenkään oikeustajua ja monta, monta muuta, kun taas Mimi -tädin yllätys jättää hymyn huulille.

Johnilla oli tapana sanoa, että ’ennen Elvistä ei ollut mitään’, mutta myöhemmin ja Elviksen myös tavattuaan, hänelle tuntui Bob Dylan olevan enemmän idoli. Dylanin sanoitukset tekivät Johniin valtavan vaikutuksen ja kun hän oli jo jättänyt ensimmäisen vaimonsa Cynthian ja poikansa Julianin muutettuaan Yhdysvaltoihin, älyllisyyden korostamisesta tuli hänelle ihan päähänpinttymä. Häneen tarrannut Yoko Ono suorastaan vaati älyllisyyttä riippumatta siitä, että hänestä maailma tuskin tietäisi mitään ilman Johnia, joka antoi varansa vapaasti itsetuntoisen Yokon käytettäviksi.


Mahtoivatko pojat itsekään tietää, että Beatles soitti viimeisen ”live-keikkansa” 30. tammikuuta 1969 yrityksensä pääkonttorin katolla Savile Row’lla. Esitys kuvattiin Let It Be –dokumenttielokuvaan. Kuva on harvinainen tietysti tuon ’viimeisen’ takia, mutta myös siksi, että Yoko Ono suostuu istumaan syrjässä. Normaalisti hän roikkui kiinni Johnissa ja vaati levyille myös raitoja hänen laulustaan, jota kuvataan kimeäksi kiljumiseksi. Fanit olivat raivoissaan, kun koko ostettu levy ei ollutkaan Beatlesia, mutta kuten sanottu, John oli vaikutuksille altis. Ja mitä tulee suurimpaan rakkaustarinaan ikinä, josta Yoko muisti aina kertoa lehtimiehille, lukekaa kirjasta miten sen laita oli...John myös viihtyi helposti itseään vanhempien naisten seurassa, kuten Yokokin oli, sillä olihan hän varttunut viiden vahvan Stanleyn siskoksen kasvattamana, joskin Mimi oli hänen lähihuoltajansa. Lopulta John alkaa kutsua Yokoa "äidiksi"!

Julma ero Cynthiasta kuvataan varsin tarkasti. Nyt John todella välitti rahasta, Yoko halusi tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tämän kirjan kirjoittaja, Ray Connolly,  tunsi koko porukan ja hänkin kauhisteli miten John yritti jättää Cynthian ja Julianin miltei puille paljaille.


Nyt ei melkein voi tuntea enää Johnia samaksi, joka soitti Beatlesissa puku päällä, kuten manageri oli opettanut. Kuvassa John Kanadassa 1969. Johnin elämään olivat kuuluneet huumeet, kuten amfetamiini, kannabis ja LSD, mutta Yoko kehui heroiinia ja siihen koukkuun Johnkin sitten tarttui. Seurauksia oli monenlaisia ja voimme vain pohtia olisiko John kuollut joulukuussa 1980 uskonnollisen miehen surmaamana jos ei olisi verrannut itseään Jeesukseen tai sanoittanut Imaginea kuten oli sen tehnyt. Luultavasti olisi, sillä tekijällä oli tiedossa jo varauhri ellei hän tavoita Johnia.


Kuvassa John Lennon (1940-1980) viimeisissä studiokuvissa kuukautta ennen kuolemaansa 8.12.1980. Kirjassa on lopussa kaikki John Lennonin parhaat äänitteet sekä Mitä Johnin elämän keskeisille ihmisille on tapahtunut hänen kuolemansa jälkeen?

Kirjassa on paljon kiinnostavaa kulissien takaista, kuten vaikka Elton Johnin kiertue Yhdysvaltoihin. Kun John ja Elton tapaavat ja John on tekemässä uutta levyä, Elton kysyy, voisiko hänkin laulaa levylle jotakin.

Lopulta hän soitti urkuja ja lauloi stemmoja kappaleessa ”Whatever Gets You thru the Night”. Johnin mielestä se oli albumin heikoin  raita, mutta Elton tunsi siinä vaiheessa Yhdysvaltain levymerkkinat häntä paremmin ja vakuutti, että siitä tulisi listaykkönen. John ei uskonut kollegaansa ja lupasi esiintyä Eltonin kanssa, mikäli niin taphtuisi. Britanniassa single ei menestynyt lainkaan, mutta Yhdysvalloissa siitä tuli vuonna 1971 ilmestyneen ”Imaginen” jälkeen hänen ensimmäinen miljoonarajan ylittänyt äänitteensä Yhdysvalloissa.

Haluan lopettaa tämän kirjan siihen tunteeseen, jota me varhaisteinit aikanaan koimme. Se oli uutta, erilaista, romanttista, joskus rajuakin, mutta aika kilttiä kuitenkin. Ray Connollyn teos tarjoaa monelle ikimuistoisen aikamatkan, jossa saa sekä hämmästyä että muistella. Kirja on Johnista, mutta John oli Beatles, kuten jokainen heistä neljästä!

Kiitospäivänä 1974 Elton John sitten pyysi Johnin varhempaan vetoon viitaten tulemaan kanssaan lavalle laulamaan ”Whatever Gets You thru the Night” ja:

Yritimme keksiä , mihin biisiin voisimme lopettaa, että pääsisin täältä pois sairastamaan”, John vitsaili, ”ja ajattelimme vetää biisin, jonka on tehnyt sittemmin minusta vieraantunut entinen kihlattuni Paul – Se on vanha Beatlesin kappale, ja osaamme sen hädin tuskin.”  Eltonin soolokitaristi kiusoittelee yleisöä soittamalla kappaleen ”I Feel Fine” intron, ja sitten John alkoi laulaa Eltonin kanssa kappaletta ”I Saw Her Standing There.”

*****

13 kommenttia:

  1. Hieno bloggaus Leena, luen juuri Mauri Kunnaksen Piitles kirjaa, ja siinä on hauskasti esitelty Johnin äiti ja "täti". Tällaiset murhat obvat niin käsittämättömiä ja väärin.

    The Beatles ja samoin John Lennon on jäänyt minulle aika etäiseksi, mutta Ferry Aidin myötä tutustuin Let It Be -biisiin ja Paul McCartneyhyn, lauttaturman uhrien auttamisbiisissä ei edes kitaristejakaan ollut unohdettu ja siinä soittaa loistava Mark Knopfler, ja myös Gary Moore ja laulaa Kate Bush ja paljon muita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos! Mauuri on varmaan ottanut ilon irti molemmista sisaruksista, mutta onkohan hän voinut tuoda lastenkirjaan sitä, mistä hurskaan oloiseen Mimiin uskovat saavat kihelmöivää naurua:) Kukapa olisi uskonut Mimistä!

      Jos olisin upputunut kaikkiin biiseihin ja sitten vielä siihen, mikä oli ensimmäisen yhtyeen kokoonpano ja nimi, tämä ei olisi vieläkään blogissa. Kun lukee tämän kirjan, saa tietää, mitä piilomerkityksiä pojat, etenkin John laittoivat sanoituksiinsa, että myös Yhdysvaltain sensuuri olisi päästänyt levyt maahan. Gary Moore ja Kate Bush ovat tuttuja minullekin. Beatlesin jälkeen tuli vuosiksi vähän kovempia bändejä, mutta ei sille mitään voi, että kun on varttunut tämän bändin tahtiin, tosin hieman jälkijunassa, sillä pojat menivät jo täysillä, kun minä vasta sain oman levysoittimen ja pääsin ensimmäsiin kotibileisiini, nämä jäävät 4-ever.

      Poista
    2. =jäävät kuulijaan, ainakin minuun 4-ever.

      Poista
  2. Kiitos Leena hienosta kirjaesittelystä! Beatles ja Lennon kuuluvat isona osana lapsuuden äänimaisemaan, joten tähän teokseen täytyy ehdottomasti tutustua!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, ole hyvä! Ehdottomasti ja tämä on todella kiinnostava teos: Lennon on nyt minulle ihan eri persoona kuin ennen.

      Poista
  3. Jännä miten paljon näissä fanituksissa ja vastaavissa mennään mielikuvilla. Ja kuinka pienestä mielikuvat voi syntyä. Tässä tapauksessa varsinkin nun kohdalla, kun en ole Beatles-ikäluokkaa tai aiheeseen mitenkään syvällisesti perehtynyt, kunhan vaan tykkään musasta.:) Mutta jos kysyttäis: kumpi John vai Paul. Niin mun vastaus on (oli?) helppo: John Lennon tietenkin! Vaikka en edes tiedä lähellekään kaikista biiseistä kumman käsialaa ne on! Kevyiden mielikuvien mukaan musta John oli hauskempi, boheemimpi, taiteellisemoi jne.
    Tässä viime vuosina olen kiitenkin saanut vähän erilaista kuvaa, joskaan ei nitään syväluotausta edelleenkään. Ja olenkin miettinyt, että Paul varmaan oli kuitenkin se mukavampi ja helpompi ihminen. ( Ohitetaan tässä ne huumeet ja muut höyryämiset kaikkien osalta;)) Ehkä tylsempi, mutta ei kai kukaan beatle ollut tylsä..?;)
    Tämä on varmaan tosi mielenkiintoinen kirja ja toisi mullekin vähän syvempää tietoa ko. henkilöistä. Mulla on tällä hetkellä luvussa kaksi elämäkertaa ja kirjalistoilta löytyy lisää. Mutta laitan tämänkin sinne listan jatkoksi. Luen sitten joskus sopivalla hetkellä.

    ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, mielikuvista se kaikki tulee. Pidin Johnista tasan Onoon asti. Ei vain voi mitään, mutta pidän silti edelleen monista hänen kappaleistaan. Minua ei tietenkään ärsyttänyt avioero, ei edes Julianin hylkääminen, vaan se, miten vaikutuksille altis John oli. Paul oli/on ihan toista maata, vaikka vaikutti vain 'babyfacelta'. He tekivät tasatahtia. Paul oli myös hirmuhyvä ja koska hän osasi soittaa myös pianoa, John oli siitäkin kateellinen. Tosin peitteli sitä. Myös Paulin ulkonäkösuosio harmitti Johnia. Olen itsekin fanittanut Johnia, sillä 'nörtit' ovat mun juttu, mutta Ono ja sitten jotkut jutut tässä kirjassa...Paul oli mukavampi, tuli kaikkien kanssa toimeen, ei loukannut kuningashuonetta (eli mitä mieltä siitä onkin, pitikö se näyttää, kuten John teki), minulle Paul ei olisi ollut ikinä tylsä, hän on osa yhtyeestä, jonka biisejä kotihipoissa lauloimme auringon nousuun. Kovemmat bändit tulivat jälkijunassa. Tämä on tosi kiinnnostava eli lukee kuin jotain seikkailukirjaa.

      ♥♥

      Poista
  4. No tässäpä taas yksi mielenkiintoinen kirja. Olen monesti miettinyt mitä Lennon olisi luonut tulevaisuudessa jos olisi saanut elää pidempään. Ikävä kyllä se jäi näkemättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, suositus! Hän olisi luonut paljon...On liian lyhyt luova lento joutua lähtemään vain 40 vuotiaana.

      Poista
    2. Palaan näin pitkän ajan jälkeen tähän kirjaan. Minä olin vähän hämmentynyt tätä teosta lukiessani. Minulle jäi sellainen olo, että Connolly kirjoittaa hyvin vahvasti vain oman mielipiteensä perusteella ja väritti kenties John Lennonia kamalammaksi henkilöksi. Voi olla, että olen väärässä. Katsoin pari päivää kirjan lukemisen jälkeen Areenan dokumentin Lennonin levynteosta. Samalla tajusin, että kaikki dokumentit ja elokuvat ja kappaleet, joita olen nähnyt tai kuullut ovat aina antaneet minulle hyvän ja hauskan kuvan Lennonista. Ajattelin poimia tästä kirjasta vain pari asiaa itselleni ja jättää vanhat mielikuvat mieluummin elämään.

      Taidan olla romantikko ;-)

      Toisaalta, kaveri oli kyllä aika suorasanainen ja varman oloinen (kuten kirjassakin kerrotaan), joten jos hän olisi saanut elää pidempään, niin kenties ajattelisin asiasta toisin ;-)

      Poista
    3. Birgitta, voihan se olla noinkin, mutta itse olen kovasti pitänyt Connollyn elämäkerroista. Olihan pojilla kitkaa enkä usko Johnin olleen helpoimmasta päästä, Mieti, jos vieressä on koko ajan lahjakas ja naistensuosima Paul, hyväkytöksinen ja hyvä perhetausta...John oppi soittamaan, mutta aluksi kiitos äitinsä, väärin. Paul taas teki kaikkea kuin paremmin, paitsi eräät sanoitukset. Connolly kirjoitti Elviksestä niin, että asenteeni muuttui ja en voinut olla itkemättä. Hän oli peliriippuvaisen managerinsa orja, joka ajettiin loppuun. Minulla taas tämä kirja vahvisti, mitä olin hänestä aikaisemmin lukenut. Siis luonteesta. Monet hänen biisinsä ovat suosikkejani.

      Ja minä olen melankolikko, sen paljasti Elvis -elämäkerta. Kuule sun kannattaisi lukea se Minervan Koko Beatles -tuotanto Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat, kijroittanut Steve Turner. Valaisee kokonaisuutta. On muuten kirja, joka ei löydy kuusen alta, vaan pysyy kirjastossamme.

      Sitä hän oli ja sellaisella tyylillä ja naljailulla saa tietynlaisen maineen. Paul Simonin elämäkerta tekee vähän samanlaista paljastusta kuin kirja Lennonista eli Paul jäi aina kuin Carefunkelin varjoon ja mitä siitä sitten seurasi. Jotenkin yhtä surullista kuin Paulin ja Johnin suhde, mutta Paul ja Carefunkel eivät kummatkaan nostaneet riitaa framille.

      ♥♥

      Poista
  5. Joo, ei kukaan beatle voi olla tylsä:)

    Huomasin muuten, että mulla pn luvussa kolme(!) elämäkertaa. Se kolmas on äidiltä lainassa ja siksi jäänyt kirjastokirjojen jalkoihin..;)

    ❤️

    VastaaPoista