Lasse Ansaharju, SusuPetal: Kultainen talja

Kukaan ei näe häntä, vaikka hänen yllään on auringon säteistä kudottu kultainen talja. Ihmiset nostavat kädet kasvoilleen, varjostavat sormilla silmiään. On liian kirkasta, kuumaa, hiostavaa. Ei ole tärkeää nähdä, välttämättömämpää on juoda, nostaa huurteinen drinkkilasi huulille, maistaa elämän makeutta.

No one sees him, although he is wearing a golden fleece, knitted from rays of the sun. People lift their hands to the faces, shield their eyes with fingers. It is too bright, too hot, too sweaty. It's not important to see, it's more necessary to drink, to lift a frosty drink to the lips and taste the sweetness of life.

Kultainen talja/ Golden Fleece (Books on Demand 2014) on kiehtova valokuvakirja, jonka kuvat ovat valokuvaaja Lasse Ansaharjun matkoilta eri puolille maailmaa. Kirjan tekstit ovat SusuPetalin, jonka lukijani varmaankin muistavat hyvin kirjasta Keskiäkäisiä hajatelmia. Koska minua kiinnostavat kuvat paljonkin, nautin tämän kirjan heti tuoreeltaan kahteen kertaan. Kiehtovinta on tietenkin kuvan ja sanan liitto, sillä oikeat sanat antavat kuvalle siivet, väärät latistavat. Kokeilen itse tätä usein kuvan ja runon kanssa ja joskus syntyy helmi, joskus jotain vähemmän häikäisevää. SusuPetal on naseva sanankäyttäjä, joten jäin miettimään jokaisen kuvan kohdalla, mistä hän löysi alun, mikä on se juttu kuvassa, joka sytytti hänet. Kirja on kokonaisuudessaan sekä suomeksi että englanniksi, mitä toivon välillä jopa parhaisiin ruokakirjoihin. Kultaista taljaa kantavan miehen kuvan valinta kanteen on napakymppi, sillä tuo kuva sisältää niin montaa tarinaa, että en sanotuksi saa, eikä tarvitsekaan, sillä kuva saa 'puhua'.

Tahdonko todellakin antaa tyttäreni tuolle
miehelle?
En tietenkään. Ajatus pelottaa minua.
Inhottaa.
Osaako tuo mies rakastaa riittävästi lastani?
Osaako hän huolehtia lapsestani?
Tuskin.
Tahdonko tätä?

Tahdon, tyttäreni kuiskaa minulle.

Hänen kauneutensa ei kätke silmien surua.
Kaipaus viipyy huulilla, ikävä iholla.

Tämä lepotauko on kestänyt liian kauan. Miten paljon ihmiset jaksavatkaan puhua! 
Sanoja, sanoja, sanoja.
Hajut ovat paljon, paljon kiehtovampia.

Oih, miten mustavalkokuvat voivatkaan puhua! Ja sitten toisaalta, kun niihin liitetään muutama sopiva sana, syntyy jo tarina. Toisaalta mustavalkokuva 'väritettynä' yhdellä värillä, tuo kuvaan poweria, jolla saadaan aikaan sanoma ja sitähän on juuri Kultainen talja. Tulee mieleen eräs grafiikantyö, Raimo Kanervan Koira sienten vartijana ja siinä käytetty yksi väri...Niin...se oli Porin vuosina taidenäyttelyssä vuonna koivu ja tähti.

Minulla on pillerini ja tablettini.
Mitä muuta tarvitsisin!

Valokuvaaja Lasse Ansaharju kertoo:

Katukuvaus on aina ollut lähellä sydäntäni. Luontevaa onkin, että tämän teoksen kuvitus noudattaa enimmäkseen kyseistä genreä. Osa kuvatuista tietää tulleensa kuvatuksi, osa ei. Tekninen täydellisyys ei aina toteudu katukuvauksessa, mutta usein tunnelma korvaa tekniset puutteet. Kuvat olen ottanut lomamatkoillani vuosina 2008-2013. Kuvausmaita ovat Kreikka, Itävalta, Italia, Espanja, Ranska, Saksa, Slovenia, Tshekki, Unkari ja Kuuba.

Valokuvaajana olen itseoppinut. Jo ennen digiaikaa otin usein kuvia periaatteella: ota tarpeeksi kuvia, joku saattaa onnistuakin.

Äiti on kaunis ja vahva. Jonain päivänä minäkin olen samanlainen.
Silloin on minun vuoroni kantaa häntä.

Joskus tuntuu melkein nololta olla näin onnellinen. Mutta me olemme onnellisia!
Elämme unelmaamme joka päivä, ja totta puhuaksemme, ei nolota yhtään.
Parempi olla rehellinen ja onnellinen.

Lassen kuvia löydät enemmän täältä ja SusuPetalin ajatuksia täältä ja hänen linkkilistaltaan löytyvät paikat, joista Kultaisen taljan voi hankkia. Tässäpä kiinnostava kirja itselle, lahjaksi ystävälle, muistamiseksi muuten vain. Kuvaa ei syö aika, eikä inflaatio, siinä on jotain ikiaikaista. Ja miten vähän kuvataankaan tavallisten ihmisten tavallista arkea...

Ab fab Abbey Road
High heels, taping her toe
Hear the beat of
White and black
Octopus's garden is
Calling you back

Pitäisi käydä kaupassa. Jääkaappi on tyhjä ja yksinäinen. Pesukoneessa on pyykkejä.
Roskapusseja eteisessä. Ei vielä.
Vielä yksi lause. Yksi sivu. Yksi kappale. Yksi kirja. Ja sitten toinen kirja.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni löytänyt myös Kirjavalas

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Kunpa hän voisi palata kaksi vuotta ajassa taaksepäin ja ottaa vaarin siitä, mitä hän nyt tiesi.

Kunpa vain voisikin.

Näillä tiedoilla hän ei olisi missään tapauksessa liittynyt sille deittisivustolle eikä ainakaan laittanut sinne sitä typerää ilmoitusta.

29-vuotias sinkkutyttö, punatukkainen ja tulinen. Rakastaa villiä, rankkaa elämää. Etsii kipinää sytyttämään liekkinsä. Pidetään hauskaa, ollaan ystäviä ja – ehkä enemmänkin.

Peter Jamesin kymmenes Roy Grace -trilleri Kuolema leikkii tulella (Want You Dead, Minerva 2015, suomennos Maikki Soro) on ehdottomasti hänen parhaansa. Mikä nyt kympille paremmin sopiikaan kuin kymppi! Kaikki on kohdillaan: Jamesin suuresti rakastama poliisin operatiivinen toiminta peittyy savuun ja liekkeihin ja Gracen hieman setämäinen kaikkitietävyys jää varjoon tarinalle. Toki miehet ovat kirjassa sankareita ja roistoja, ja naiset sitä sun tätä äärestä ääreen, mutta urhein on naispoliisi Bella Moy ja hyväuskoisimman, mutta sisukkaimman tittelin saa kirjan päähenkilö Red Westerwood, joka hakee itselleen ihmisparia deittisivustolta vaarallisella tekstillä eli alun sitaatilla: ”29-vuotias sinkkutyttö, punatukkainen...” Red tuntee kuitenkin onnistuneensa huimasti, kun hän vihdoin menee tapaamaan viestiinsä vastannutta Bryce Laurentia uudessa mustassa mekossaan Cuba Libre –ravintolaan ja huomaa heille varatussa pöydässä jäissä olevan samppanjapullon sekä ruusun hänelle tarkoitetun paikan lautasella. Ja sitten saapuukin herra Laurent ja sen jälkeen mikään Redin elämässä ei ole enää tavallista eikä tylsää:

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Parin minuutin kuluttua häntä kohti asteli uskomaton ilmestys. Pitkä mies, jonka lyhyet hiukset oli muotoiltu geelillä ja joka näytti aivan nuorelta George Clooneylta. Hänellä oli hieno, musta pellavatakki avokaulaisen paidan päällä, kalliin näköiset farkut ja tummat nauhattomat kengät, ja itsevarmin hymy, jonka Red oli koskaan nähnyt – hampaatkin olivat valkoiset ja virheettömät. Hän oli luonnossa vielä komeampi kuin valokuvassa.

Tapaamisesta alkoi Redin uskomattoman intohimoinen rakkaussuhde mieheen, joka oli upea rakastaja, komea, rikas, kiinnostava...Kaikki olisikin voinut ehkä jatkua näin elleivät muutamat pikkujutut olisi alkaneet herättää epäilyä ja suurimman niistä aiheutti Redin äiti, joka toimi life coachina ja oli alkanut selvittää Laurentin menneisyyttä...

Red alkaa tajuta olevansa vaarassa ja päättää jättää Laurentin. Hän joutuu vaihtamaan osoitetta, käymään terapiassa, tuntemaan alemmuutta perheensä ja etenkin menestyneen asianajajasiskonsa edessä, sillä onhan hän jälleen tehnyt typerän valinnan. Se kuinka typerän selviää kohta kaikille, sillä Bryce Laurent näyttää, että hänen kanssaan ei ole leikkimistä, häntä ei jätä kukaan ja kuka sen uskaltaa tehdä, ei saa koskaan kuulua kenellekään muullekaan. Vastaus on yksinkertainen ja pahaenteinen:

Tultahan sinä halusit, Red? Saamasi pitää.

Tarinan kursiiveissa päästään Laurentin, puhdasverisen sosiopaatin pään sisälle, ja mitä pidemmälle luetaan, sen suuremmaksi kasvaa kauhu. Bryce on kuin liikkuva palopommi ja koston kohteina ovat muutkin kuin paennut rakastettu, jolle narsisti on kehitellyt upeimman ja hitaimman finaalin. Kerrankin minuakin kiinnosti tekniikka, sillä Laurentilla on hyvin edistyneitä ja pitkälle vietyjä keinoja puskea kostonsa läpi.

Nyt siis menossa jo kymmenes Roy Grace –dekkari, johon Peter James, menestynyt brightonilainen, jo 15 000 miljoonaa kirjaa myynyt, käsikirjoittaja, tuottaja ja kirjailija, on pannut niin parastaan, että kumosin oman uuden sääntöni ja luin sudenhetkeen. En vain voinut lopettaa! Minua kiinnostaa moni asia, myös narsismi ja siihenhän tässä pääsee oikein uppoamaan, kun lukee pakkomielteisen Laurentin mietteitä itsestään, Redistä, tämän vanhemmista ja kenestä vain, joka on ikinä uskaltanut häntä loukata.

Kirjan luvut ovat tiheät ja vetävät. Kaikki alkaa keskiviikkona, 23. lokakuuta ja päättyy tiistaina 12. marraskuuta. Loka-marraskuinen koleus ja pimeys toimivat täydellisinä kulisseina sairaan mielen luomalle liekehtivälle näytökselle. James tekee loistovedon, kun hän ensimmäisten tragedioiden jälkeen palaa myös aikaan kaksi vuotta aiemmin, kun Red ja Bryce vasta tapasivat ja kaikki oli kuin romanttisesta elokuvasta. Näin syntyy kontrasti, johon verraten nykyisyys on kuin pala helvettiä. On myös kiehtovaa, että tarinaaan otetaan mukaan Redin eläkkeellä olevat vanhemmat, jotka asuvat vanhaa kaunista taloa Pond Cottagea, harrastavat puutarhaa ja purjehtimista. Myös Redin alemmuudentunne raskaana olevaan, menestyvään isosisko Margotiin piirtää omaa kuvaansa päähenkilöstämme. Sunnuntailounaalla vanhempiensa luona Red myös ärtyy siitä, miten vähän hänen mielestään hänen mielipiteistään välitetään, sillä tarjolla on lammasta, vaikka hän on kerta kerran jälkeen toistanut, että hänelle kelpaavat evät, mutta turkki, tassut ja kaviot enimmäkseen eivät. Eikä erityisesti lammas! Näin lukija pääsee tutustumaan naiseen, joka kirjoitti lehteen vaarallisen deitti-ilmoituksen ja luo palasista mielikuvan, jota joutuu kirjan lopussa kyllä tarkentamaan, sillä kaikki palapelin osat eivät sovi yhteen.

Heille, jotka ovat lukeneet Roy Grace –sarjaa ja joita kiinnostaa Royn vaimon Sandyn katoaminen, lupaan tällä kertaa paljon enemmän Sandya kuin aikaisemmin. Ollaan roikuttu löyhässä hirressä, mutta nyt köysi kiristyy.

Tämän savuisen, vetävän, tulella kirjoitetun kirjan kanssa vietin huikean jännittäviä yön tunteja, joista en antaisi yhtääkään pois, joten mitä tähän muuta voisi sanoa kuin: Peter, you made my night!

”Täältä äiti tulee, oletko sinä valmis, kultaseni?”

Äiti tuli horjahdellen hänen makuuhuoneeseensa, ilkialasti lukuun ottamatta punaisia korkokenkiä, kun hän oli lukemassa Ville Vallaton –sarjakuvaa Beano-lehdestä. Äidillä oli suussaan vääntynyt kannabissätkä, jonka päässä oli pari senttiä tuhkaa, ja ilma täyttyi viinanhuuruista, jotka sekoittuivat palavan huumausaineen kitkerään, kumiseen hajuun. Hetken kuluttua nainen istahti raskaasti sängynlaidalle ja katsoi...Äiti antoi savukkeen hänelle ja käski hänen imaista siitä. Hän teki kuten käskettiin, sitten äiti komensi häntä imaisemaan uudestaan ja pisti kätensä peiton alle ja...

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kaisa Reetta

*****

Peter James Leena Lumissa

Dekkarit Leena Lumissa

David Vann: Kylmä saari

Gary katsoi ikkunasta puiden takana häämöttävälle järvelle, söi lohta tietäen että hänen kuuluisi pitää itseään onnekkaana, mutta hän ei tuntenut mitään, korkeintaan jossain taustalla jäyti pelko, miten hän selviäisi tästä päivästä, miten saisi tunnit kulumaan. Samalta hänestä oli tuntunut koko aikuisikänsä, etenkin iltaisin, etenkin vielä naimattomana. Aika auringonlaskusta siihen kun hän pystyi nukahtamaan tuntui mahdottomalta taipaleelta, häämötti uhkaavana edessäpäin, tyhjyytenä, jota ei voinut ylittää. Hän ei ollut kertonut kammostaan kenellekään, ei edes Irenelle. Hänhän vaikuttaisi jotenkin vialliselta. Hän epäili, ymmärtäisikö kukaan tosissaan.

David Vannin Kylmä saari (Caribou Island, WSOY 2014, suomennos Irmeli Ruuska) sijoittuu Alaskan kauniiseen ympäristöön, jonne Gary ja hänen vaimonsa Irene lapsineen ovat muuttaneet Garyn toivomuksesta. Gary on tohtoriopiskelija, joka haluaa saada etäisyyttä väitöskirjaansa, pitää pienen tauon ja imeä samalla itseensä Alaskan karua erämaahenkeä. Irenen ei auta muu kuin seurata perässä ja nähdä kauhukseen miten heidän rahansa, jotka oli tarkoitettu Garyn opiskeluun, hupenevat tyhjiin. Miten unelma toisensa jälkeen murskaantuu. Lopulta Irenen on aloitettava työt lastentarhanopettajana, että he ollenkaan selviäisivät. On kulunut kolmekymmentä vuotta ja Irene ihmettelee, miksi hän ei nähnyt aikaisemmin, että niin lupaavalta vaikuttanut mies pakeni elämää. Lapset, työ ja Garyn kova innostus aina uuteen vievät kuitenkin Irenenkin mennessään ja nyt on tullut se hetki, jolloin lapset, Rhoda ja Mark, ovat jo aikuisia ja Gary on keksinyt, että heidän pitää rakentaa saareen hirsistä pienen pieni mökki. Jälleen yksi hullu idea, jonka toteutus kylmässä, märässä lokakuussa, saa Irenen sairastumaan pahoin. Järkyttävä päänsärky saa hänet uikuttamaan kivusta, mutta hän ei aio antaa Garylle syytä jättää häntä ja hän tietää, että sen Gary kaikkein mieluiten tekisi: Pakenisi jälleen kerran. Kuvittelisi, että häntä odottaisi jossain joku parempi.

Kun Irene kyyhötti veeneenkeulassa katsellen lähestyvää rantaviivaa, hänen oma elämänsä, ja Garyn elämä, tuntui tukehtumiselta. Kauhea, raskas olo, katkonainen hengitys ja paniikkitunnelma – hän tiesi, etteivät ne olleet yksinomaan Tramadolin syytä.

Vann kohdistaa kiinnostuksemme Irenen aikuiseen tyttäreen Rhodaan. Rhoda työskentelee eläinlääkärin avustajana ja seurustelee paikkakunnan hammaslääkärin kanssa. Rhoda itseasiassa jo asuu Jimin kanssa ja haaveilee häistä. Rhoda on lapsista äidille läheisin, mutta tytärkään ei ymmärrä, vaikka äiti miten koittaa kertoa, että Gary haluaa hänestä eroon kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluamatta itse näyttää syylliseltä eroon. Rhoda ei tajua, vaikka äiti kertoo hänelle omasta äidistään ja mitä oli tapahtunut kauan sitten. Samanaikaisesti Jim kohtaa naisen, jonka näkee lastensa äitinä, mutta nainen, Monique, näkee asian aivan toisin. Musertunut Jim päättää kosia Rhodaa ja tyytyä tähän, mutta samalla hän laatii suunnnitelman, jolla voi saada elämältä hyvitystä.

Oikeastaan kysymys oli siitä, mikä hänelle oli tärkeintä elämässä. Hän ei uskonut Jumalaan, eikä hän ollut oikealla alalla voidakseen olla kuuluisa tai vaikutusvaltainen. Siinähän ne kolme suurta juttua olivat: usko, maine ja valta. Ne saattoivat oikeuttaa tietyn elämäntyylin tai ainakin saivat ihmisen ajattelemaan, että oma elämä merkitsi jotain. Kaikki soopa siitä, että oli kunnon tyyppi, kohteli ihmisiä hyvin ja vietti aikaansa perheen parissa, oli pelkkää soopaa, koska...

Hän toivoi että olisi keksinyt sen jo aiemmin, ennen kuin täytti neljäkymmentäyksi, koska silloin se olisi ollut paljon helpompaa, mutta ei vieläkään ollut liian myöhäistä.

Vann tekee kirjasta hyisen avioliittodraaman, joka vetää vertoja Lionel Shriverin Kaksoisvirheelle  Kukaan ei säästä ketään ja tarinassa alkaa hahmottua elämäänsä pettyneiden, kostonjanoisten ihmisten ryhmä, jotka vellovat pettymystensä kuiluissa. Syntyy sukupolvelta toiselle siirtyvä kohtalo, kuin jokin maaginen kirous. Rhoda olisi voinut olla tapahtumakulun pysäyttäjä, mutta hän on samanaikaisesti sekä liian huolissaan sairaasta, kylmässä saaressa olevasta äidistään kuin myös liian lumoutunut Jimin upeasta keittiöstä. Ja stressi kaikkoaa kokatessa ja viinilasillisten myötä...Hän aistii, että jotain on muuttunut, mutta ajatus ei nouse tietoisen tasolle...

David Vann on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, joka on saavuttanut viisitoista kirjallista palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty kahdellekymmenelle kielelle. Hän työskentelee professorina Warwickin yliopistossa Englannissa. Olen häikäistynyt, sillä löysin kirjailijan, joka sai minut janoamaan tätä lisää. Näin The Indipendent –lehti kirjasta: ”Kylmä saari on karu kirja, yhtä karu kuin Alaskan talvi, mutta sen voimallinen armottomuus ja alkukantaisuus on mykistävää luettavaa.” Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.

Rhoda joi viiniä ja tuijotti kanaa, kastikkeessa uiskentelevia tummia oliiveja. Jokin oli muuttunut. Ehkä ilmapiiri oli vähän viilennyt, ohennut, käynyt eristyneemmäksi. Vain he kaksi tässä talossa. Ehkä muutos johtui siitä, että aiemmin oli ollut jokin tavoite. Kosinta. Nyt Rhoda ymmärsi, miten avioliitossa saattoi tuntea olonsa yksinäiseksi. Uusi tunne, jota hän ei osannut aivan kuvailla tai pystynyt edes tavoittamaan.

Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.

*****

Tämä kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara, Marjatta,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Krista,  Leena/Donna Mobile Arja, Laura  Mai/ Kirjasähkökäyrä ja Lukutuulia,  jolle kiitos mahtavasta lukuvinkistä!

Hän näkymätön, hän palanut, hän...

Hän näkymätön, hän palanut, hän ilman veli
hän hävinnyt tulen polttamin siivin
hän tulen, ilman, veden ja maan oma
hän sisar, raiskattu ja läpinäkyvä
elää vierelläsi
kun sinä, liikkumaton laupias
teet merkintöjä linnan odotushuoneissa.

- Kirsti Simonsuuri -
Taivaanrannan ajuri Valitut runot (Tammi 2005)
kuva Viggo Wallensköld, Permanence, 2011

Varpu Tavi&Anna Sillanpää: Koko naisen terveys

Itseinho, sisäinen läskirumapuhe ja oman arvon vähättely ja halveksunta eivät koskaan ole otollinen lähtökohta elämänmuutokselle. Meidän pitää ensin opetella ymmärtämään itseämme ja tuntemaan itseämme kohtaan myötätuntoa. Sen jälkeen löydämme sisäisen ryhdin sanoa ”ei kiitos”. Koska olemme sen arvoisia.

Luin hyvin otolliseen aikaan Varpu Tavin ja Anna Sillanpään Koko naisen terveys (Gummerus 2015), sillä vaikka tunnen usein oman vuoteni alkavan syyskesästä, jolloin olen vahvimmilani, niin nyt olen pitkän sisäisen murroksen pyörityksessä alkanut pitkästä aikaa pohtia ihan kaikkia valintojani ja mikään ei nyt iskenyt tähän tilaan paremmin kuin juuri lukemani teos. Kirjan työnjako on pääasiassa ollut siten, että Anna Sillanpää on kirjoittanut elimistön normaalista toiminnasta, sairauksista ja niiden hoidosta lääkärin näkökulmasta. Varpu Tavi puolestaa tarjoaa tietoa täydentävän lääketieteen puolelta, mutta raja ei ole ehdoton, joten teksti on hyvin lukijaystävällistä ja innoittavaa. Kirjoittajapari lähtee siitä ajatuksesta, että jokainen meistä on oman elämänsä paras asiantuntija, mutta vinkkejä itselle parhaaseen lopputulokseen pääsemiseksi voi poimia tästä kirjasta.

Alun sitaatti pitäisi hakata kiveen! Kestää pitkän tien ennen kuin on riittävän vahva sanomaan ”kiitos ei”. Ja: ”Koska olen sen arvoinen!” Nämä tärkeät lauseet löysin kirjan lopun luvusta Mielen tasapaino, jossa käsitellään elämäntapojen muuttamista, aivoja monelta kantilta sekä niin tärkeää tietoista läsnäoloa ja meditointia. Nyt kun on tammikuu ja niin moni on jälleen kerran aloittanut uuden paremman elämän ja tietysti jonkun rajoittavan dieetin, jossa jätetään sitä ja tätä pois, jolloin kyse ei voi olla elämäntapamuutoksesta, vaan vain dieetistä, suosittelen tätä kirjaa kaikille naisille. Se että tekee mielelleen ja fysiikalleen oikeita valintoja ei voi ikinä olla vain dieetti ja rajoitusten täyttämä elämä, vaan se on paljon isompi muutos. Tavi ja Sillanpää painottavat juuri sitä, mihin olen vuosi vuodelta uskonut enemmän: Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jossa ei riitä vain toisesta huolehtiminen, sillä edelleen elää ja voi hyvin totuus ’terve sielu terveessä ruumiissa’.

Naisen elimistö joutuu elämänsä aikana sopeutumaan muutoksiin useammin kuin miehen. Me naiset myös reagoimme tuntemuksiimme miehiä herkemmin. Oireilemme päänsäryllä, vatsakivuilla, turvotuksella ja epämääräisillä kivuilla, jotka on helppo leimata psykosomaattisiksi.

Niinpä, kukapa meistä ei tuntisi edes yhtä, joka on juossut fibromyalgian takia vuosia lääkäriltä toiselle ja saanut lopulta kuulla olevansa ’vain’ masentunut. Usein tuo diagnoosi ajaa metsään, mutta ei ole pahaksi, jos aloittaa vaikka siltä ekalta rappuselta ja alkaa pohtia elämänsä valintoja ja niiden vaikutuksia terveyteensä. Sekään ei ole pahasta jos saa epämääräisiin ja valvottaviin leposärkyihinsä lievän masennuslääkityksen, joka paitsi nostaa kipukynnystä myös saattaa auttaa näkemään paremmin oman elämän kokonaisuutta. Tällaiseen ’ihmeparantumiseen’ olen vuoden sisällä törmännyt, kun eräs ystäväni ensin valvoi kipujen kanssa vuoden, otatti kaikki reuma- ja muut kokeet, kunnes sitten lamppu syttyi...

Koko naisen terveys käsittelee naisen koko elämänkaarta murrosiästä vanhuuteen. Ja kuten sanottu tässä kirjassa koululääketiede ja täydentävä lääketiede eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. Tästä minä pidän! Mieleeni tulivat heti myös professori Sinikka Piipon kirjat Puhdasta ravintoa ja Mielen ruokaa, jotka hyvin sopivat luettavaksi tämän kirjan lisäksi. Samoin suosittelen Maija Kajanin kirjaa Sukellus kuumaan aaltoon. Koko naisen terveydestä löydät seuraavat aihealueet: Naishormonit, Naistentaudit, Tartuntataudit, Turvotus, Päänsärky, Väsymys, Seksuaaliset ongelmat, Irti riippuvuuksista, Kehonkuva ja terve itsetunto, Ikääntyminen ja Mielen tasapaino.

Raapaisen vain pintaa, sillä noin 300 sivun tietokirja on tuhti, mutta kiinnostava paketti. Tekee mieli kuitenkin kertoa, että Naistentaudeista löytyy myös se niin yleinen endometrioosi. Koska olen sen itse kahdesti kokenut ja saanut molemmat lapseni vasta endometrioosileikkauksen ja hormonihoidon jälkeen, kehoitan nuoria naisia ottamaan epämääräisten kipujen alla huomioon tämänkin mahdollisuuden. Kokemuksesta voin kertoa, että kivut ovat tosi kovat ja ne tulevat jo ennen kuukautisia. Tavin&Sillanpään kirjan mukaan noin kymmenen prosenttia hedelmällisessä iässä olevista naisista sairastaa endometrioosia. Jos sinulla on tämä sairaus ja pelkäät lapsettomuutta, älä jää odottamaan vaan kiiruhda taitavalle gynekologille ja luota häneen. Jos hän suosittelee leikkausta, kuten minulle kävi kahdesti, mieti, että kaiken lopputulos voi olla kaivattu lapsi! Mitä nopeammin hoitoin, sen parempi on lopputulos.

Niin moni nainen kärsii elämänsä aikana bakteerivagionoosista eli emättimen bakteerikannan muuttumisesta, että siihen kannattaa etsiä apua. Bakteerikannan muuutos aiheuttaa sekä hiiva- että usein myös virtsatietulehdusta. Tärkeintä on ylläpitää sopiva happamuus. Toisilla auttavat karpalovalmisteet, joihin on lisätty maitohappobakteereja, C-vitamiini sekä sokerin välttäminen. Tulehduksen tullessa tulehduskipulääkkeet etenkin virtsatietulehduksissa. Hiivan kohdalla apua saa apteekin käsikauppavalmisteista. Limakalvojaan voi vahvistaa monin tavoin, joista kirjassa mainitaan mm. monivitamiini ja sinkki sekä pesu pelkällä vedellä. Lievät oireet hoituvat maitohappobakteeriemätinpuikoilla ja runsaalla veden juomisella.

Koko naisen terveys käsittelee myös rintasyöpää ja rintasyövän riskitekijöitä sekä osteoporoosia eli näitä hyvin yleisiä naisen elämää koskettavia asioita. Onneksi teos ei intoile rankan kuntoilun puolesta, vaan kulkee kultaista keskitietä, joka sallii naiselle myös armon, vaikka lihaskunnostaan jokaisen tulee pitää huolta. Hyötyliikuntakin kuten vaikkapa puutarhailu on lihaskuntoa ylläpitävää. Kirjassa käsitellään myös monen oiretta eli väsymystä, johon liittyvät stressi ja kortisoli, asioiden tärkeysjärjestys ja terve itsekkyys sekä sitten nykyään paljon esillä olevat kilpirauhasongelmat.

Yksi kirjan tärkeimmistä aihealueista on mielestäni Kehonkuva ja terve itsetunto. Naiskauneuden odotukset ovat vaihdelleet vuosisadasta toiseen ja nykyään median syöttämät anorektiset, mutta lihaksikkaat naiset saattavat olla elämästä kaiken ilon vievä, väärä esimerkki, ellemme tajua, että:

Meidän kaikkien ajattelevien naisten on ryhdyttävä kehokapinaan ja liityttävä mukaan vartalovallankumoukseen: emme arvostele omaamme tai toisten ulkonäköä koskaan, emmekä varsinkaan lasten kuullen. Emme halveksi kehoamme, se tekee hienoa työtä koko ajan ylläpitäessään elämää.

Arvostamme itseämme niin paljon, että haluamme syödä oikeaa ruokaa ja harrastaa iloa tuottavaa liikuntaa. Uskallamme syödä rasvaa ja uskallamme myös nauttia satunnaisista makeista herkkuhetkistä hyvällä mielellä ilman syyllisyydentunteita.

Meillä on rohkeutta olla ainutlaatuisa olentoja, kauniita omalla tavallamme. Aidosti, ilman markkinavoimien ja median asettamia ihanteita, joiden ainoa tarkoitus on saada meidät ostamaan lisää meikkejä, vaatteita, laihdutusvälineitä, ihmepillereitä ja kauneusleikkauksia.

Kauneusihanne on suuri petos, jonka ainoa tarkoitus on tehdä sinusta tyytymätön itseesi, jotta olisit mahdollisimman kuuliainen kuluttaja. Siihen ei tarvitse alistua, vartalovallankumous alkaa meistä itsestämme ja omista asenteistamme.

Siis mitenkään en olisi voinut olla tuota pitkää sitaattia lainaamatta, sillä haluan teidän jokaisen tietävän, että näin on totuus, eikä se pala tulessakaan. Toisaalta haluaisin mahdollisimman monen löytävän tämän antoisan armollisen kirjan: Osta tämä itselle tai ystävälle ystävänpäivälahjaksi, toivo tätä puolisoltasi naistenpäivänä tai marssi vain kirjakauppaan ja päätä, että olet elämäsi tähti eli ansaitset tämän kirjan voidaksesi vaalia kaikkien aistien juhlia ilman ulkopuolisia paineita. Saat tähtesi loistamaan, jos vain haluat. Elämä on tässä ja nyt: Olemme ansainneet parasta, koska olemme sen arvoisia! 

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Ajatusta arkiruokaan! Herkkuja rippeistä

Mistä syntyikään koko maailman valloittanut pizza? Se syntyi köyhien napolilaisten edellispäivän ruoantähteistä, jotka tarkat perheenäidit halusivat taiten hyötykäyttää ravinnoksi mitään pois heittämättä. On laskettu, että jokaista suomalaista kohti roskikseen heitetään ruokaa peräti 24 kiloa, joka vastaa rahaksi muutettuna noin 125 euroa eli kuutta prosenttia kaikesta ostetusta ruoasta. Tätä on varmaan monen vaikea uskoa, sillä eikö meille ole opetettu lapsesta pitäen, että ruokaa ei heitetä hukkaan ja emmekö ole itse opettaneet tätä lapsillemme? Olemmeko itse sisäistäneet sen, että parasta ennen myyntipäivä ei ole viimeinen käyttöpäivä? Ruokimmeko itse roskistamme vai olemmeko neuvokkaita tuunaamaan jätteistä uusia herkkuja!

Keitiömestarit Ulla Liukkonen ja Helena Lylyharju sekä ruokatoimittaja ja valokuvaaja Kari Martiala, ovat tehneet näppärän ja hyödyllisen kirjan Ajatusta arkiruokaan! Herkkuja rippeistä (Karisto 2015), jossa edellispäivän tähteistä valmistetaan herkullisia arkiaterioita edullisesti ja nopeasti. Ohjeita löytyy kymmeniä ja mukana ovat salaatit, keitot, kiusaukset sekä jälkiruoat. Kaikki käy: eilisen keitetyt perunat, riisi, pasta, kuivahtaneet leivät, nahistuneet kasvikset etc. Mieleen tuli välittömästi, että tässäpä oiva opus tämän päivän uusavuttomille, joista osa ei osaa edes sipulia kuoria ja pilkkoa. No, kaikillehan ei kokkailu ole intohimoharrastus, mutta varmaan rahan luulisi kiinnostavan kaikkia. Tarkennan nyt, että en tarkoita uusavuttomilla nuoria vaan heitä on kaikenikäisissä. Tarkin ja ekologisin kuluttaja, jonka tiedän, on nuori mies, joka ostaa kaiken lihan niin, että siinä on tarjousta yli puolet ja menossa on viimeinen myyntipäivä. Kotona hän sitten kypsentää lihan ja laittaa sen erikokoisina annoksina pakastimeen, josta sitten ottaa sitä tarvitsemansa määrän mitä upeimpiin aterioihin. Minä taas en ikinä osta gulassilihoja normaalihinnalla, vaan aina tarjouksesta, mutta silloin pariin kolmeen pakettiin ja pakastan. Näin viikonloppuherkkukin voi käydä lopulta edulliseksi, vaikka siitä valmistuukin usein just pyhäpäivien 'parempaa' ruokaa.

Kuvassa Karin kukkakaali-porkkanasosekeitto, johon tarvitaan vain kukkakaalia, porkkanoita, sipulia, perunaa, kasvisliemikuutio, vettä, ruokakermaa, chilipaprikaa, mustapippuria ja tarvittaessa suolaa. Näin tämän kirjan ohjeissa ei takerruta tarkkoihin annosmääriin, vaan kaikki riippuu siitä, mitä kotona on jäljellä ja miten paljon. Tässä tarvitaan vain muutamia nahistumista lähentyviä kasviksia, mielikuvitusta ja sauvavatkainta ja siinä on sitten valmis sosekeitto. Kermaa meiltä ei ehkä löytyisi, mutta äkkiäkö tuon nyt noutaa.

Hauska idea on kirjassa oleva maanantain lihakeitto, josta oli ihan äidille soitettava: Sunnuntaisesta karjalanpaistista voi tuunata helposti lihakeiton lisäämällä vettä sekä kuorittuja ja kuutioituja perunoita, porkkanoita, sipulia ja maustepippuria. Persiljaa pinnalle ja siinä se on: lihakeitto! Meillä lisättäisiin ketsuppia ja pyhään karjalanpaistiinkin olen jo uskaltanut näppini laittaa eli valmistan sen suikalelihasta ja palsternakkaa nakkasen mukaan myös. Aivan kuulen, miten karjalainen isoäitini naurahtaa, sillä hän oli iloinen ja kiinnostunut myös uusista tuulista.

Muita kirjan keittoja ovat Kilpisjärven käristyskeitto, napolilainen minestronekeitto, viherpiipertäjän keitto, zuppa di cipolle ja tomaattikeitto. Näissä tulevat hyödynnettyä vanhat leivänpalat, nahistuneet tomaatit ja parsakaalit ja mitä ikinä kellarista tai jääviileäkaapista löytyykään. Kannattaa myös tarkistaa pakastin, josta voi löytyä ennen joulua ostettuja pakastevihanneksia. Palsternakka on parasta, mitä keittoon voi laittaa!

Kuvassa kvinoasalaatti, joka sopii keliaakikoille sekä gluteenia muuten vain välttelevälle. Kvinoaa, kylmäsavulohta, tilliä, keitettyjä kananmunia. Kastike valmistuu rypsiöljystä, sitruunamehusta, ripaus vielä sokeria ja suolaa, ehkä mustapippuria ja valkosipulin kynsi puserettuna ja siinä se on. Tähteeksi jäänyt kala on hyötykäytetty terveellisesti. Perunoita ei kannata myöskään heittää pois, jos niitä löytyy kellarista laarin pohjalta, vaan aina herkullinen ja monen ruoan kumppani on perunasalaatti. Kirjassa opastetaan tekemään wanhan ajan perunasalaatti, se perinteinen, jota on ollut tapana nauttia nakkien tai grillatun makkaran seurana. Se maistuu hyvältä kyllä ihan sellaisenaankin.

Chilisevän kanan ohje sai alkunsa siitä huomiosta, että kaupan broilerpakkauksissa on yleensä aika monta annospalaa liikaa pienelle perheelle. Kaikki palat kannattaa kuitenkin kypsentää kerralla, sillä ylijääneestä kypsästä broilerista syntyy maistuva itämainen ruoka.

kypsää broileria
ketsuppia
sweet& chili -kastiketta
kermaa
smetanaa tai kermaviiliä
suolaa
mustapippuria

Laita broilerinpalat voideltuun uunivuokaan.

Sekoita ketsuppi, sweet&chili -kastike, kerma, suola ja pippuri ja kaada broilerinpalojen päälle.

Kypsennä uunissa 175 asteessa 20 minuuttia. Tarjoa esimerkiksi paistetun kasvisriisin kera.

Ylijääneen broilerin ja pastan, joita meillä on hyvinkin usein, sillä ah!, kuka voi vastustaa pastaa, voi tuunata pasta di polloksi: kypsää broileria, pastaa, paprikaa, basilikaa, chilikastiketta, ruokakermaa, hunajaa, parmesaanijuustoa.

Pääruokien resepteissä ohitan nyt viileesti kasvispyttipannun, Waikikin wokkibroilerin, aasialaisen pyttipannun, keskiviikon kiusauksen ja monta muuta, sillä kuulen Jurmon kutsun: Jurmon marinoidut silakkapihvit menevät ohi monen konstikkaamman herkun, sen silakka aina minulla tekee. Syön silakkaa pihveinä, lämpiminä tai kylminä, monen sortin marinadeissa, joulua ei tule ilman valkosipuliyrttisilakoita ja Sea Horsen maagiset silakat on käytävä maistamassa!

kypsiä silakkapihvejä
punasipulia
vettä
väkiviinaetikkaa
sokeria
rouhittua mustapippuria
tilliä

Tee silakkapihvien päälle etikkaliemi sekoittamalla noin 2,5 dl vettä, 0,5 dl väkiviinaetikkaa, 0,5 dl sokeria ja 1 tl rouhittua maustepippuria.

Laita kattilaan vesi, etikka, sokeri ja rouhittu maustepippuri ja kiehauta ne.

Anna jäähtyä. Hienonna tilli. Leikkaa punasipuli ohuiksi siivuiksi.

Laita silakkapihvit, punasipulisiivut ja tillisilppu kerroksittain.

Kaada jäähtynyt etikkaliemi päälle ja anna maustua seuraavaan päivään.

Jostain syystä munakkaasta on tullut ainakin meille suosittu brunssijuttu, ja sitähän voi varioida vaikka kuinka ja siihen voi myös piilottaa vaikka mitä herkkuja kantarelleista alkaen. No, niitä ei ehkä useinkaan löydy tähteistä, mutta löytyy eiliseltä kypsää perunaa ja paprika vetelee pöydällä viimeisiään, joten eikun Toreadorin munakasta valmistamaan:

3 kananmunaa
3 rkl vettä tai maitoa
1/4 suolaa
2 kpl kypsää perunaa
1/4 paprika
puolikas sipuli
mustapippuria hyppysellinen
öljyä paistamiseen

Pilko kypsät perunat, paprikat ja sipuli pieniksi kuutioiksi.

Vatkaa munat rikki ja lisää vesi tai maito sekä suola.

Laita kuumalle pannulle pilkotut perunat, paprikat ja sipuli ja anna paistua noin viisi minuuttia, lisää mustapippuri.

Lisää päälle munakasmassa ja anna hautua noin 10 minuuttia kannen alla miedolla lämmöllä.

Ajatusta arkiruokaan! -kirjasta löytyy jälkiruokapuolelta Ahvenanmaan pannukakkua, rapeita vohveleita, Helena-mummin lettuja, kerrosvanukasta, marjaisaa vaniljavanukasta, paistettua saaristolaisleipää viikunoiden ja marjojen kera, urbaania uunibanaania ja vaikka mitä, mutta tässä kohtaa kaipaan yleensä mitä tahansa, jossa on omenaa ja kanelia. Voiko kukaan unohtaa niitä uunipellillä paistuneita syyspudokkaita, joita on itse lapsena syönyt ja myöhemmin sitten lapsilleen valmistanut. Nostalginen klassikko syksyn omenasatoa just vaikka oman puutarhan pudokkaista tai sitten kaupan omenoista, jotka ovat nahistumaan päin.

omenoita
fariinisokeria
voita
kanelia

Sekoita keskenään noin 2 rkl voita, 0,5 dl fariinisokeria tai tavallista sokeria ja 1 tl kanelia.

Poista omenoista siemenkota, ja laita omenat uunivuokaan.

Sekoita voi, fariinisokeri ja kaneli keskenään ja täytä omenan keskustat seoksella.

Paista uunissa 180 asteessa 20-30 minuuttia.

Tarjoa herkku jäätelön tai vaahdotetun vaniljakastikkeen kera.

Tässäpä mainio kirja meille kaikille, sillä eiköhän vain sitä suosikkiruisleipää tule ostettua aina se isompi pakkaus ja miten se jääkään sitten leipäkorin pohjalle viikonlopuksi lojumaan, kun on vuorossa patonkia ja ystävän leipomaa saaristolaisleipää. Onhan se rankka ajatus, että rahassa arvioituna hukkaan heittämämme ruokavuori on vuodessa noin 500 miljoonan euron arvoinen...

Kiitos Helenalle ja Ullalle opista, miten hävikki tuunataan herkuiksi ja Karille kiitos runsaasta kuvamateriaalista!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

Äiti makaa makaamistaan, viikonloppu ja viikonalku sekä keskikohta ovat yhtä ja samaa. Äiti vaihtaa vain paikkaa, mihin asettuu ensin istumaan, sitten valuu hitaasti koko ruumillaan levyksi, jonka tasaisuuden rikkoo vain syvä, painava huokaus. Lattianrajasta äiti puhuu Veinille, siitä tietää, että äiti on vielä siinä, äiti sanoo esimerkiksi: otahan puuroa, otahan mehua, otahan...ja Veini ottaa ja tekee, ja tälle kaksi päivää on lyhyt aika.

Äidin aika on vain kovin pitkä, maatessa mikään ei mene mihinkään suuntaan, äiti on pysäyttänyt ajan tiukaksi kasaksi, jonka päällä hän makaa.

Aika on kuin huppu, mansikkaharso mummon kasvimaan päällä, ja unohdusajatukset ovat kiviä, jotka pitävät sen paikoillaan.

Minna Mikkosen esikoisteos Kivenkerääjät (Minerva 2014) kosketti minua enemmän kuin olisin voinut uskoa. Koen usein hankaluutta lapsikertojien kanssa, mutta suorastaan kiinnyin teoksen kuusivuotiaaseen Veiniin, jonka kotona oikein mikään ei ole kohdallaan. On masentunut, ulkomaailmaa pelkäävä äiti, äidin tunnetiloja työhön pakeneva isä, mutta on onneksi sisar Meri, kunnes tapahtuu jotain kauheaa ja Meri katoaa. Merin vedentuoksuinen olotila ei ole enää läsnä ja pieni kalanpoika Veini on surun sulkemille vanhemmilleen näkymätön. Tässä näkymättömyyden tilassa Veini tekee omia havaintojaan vanhemmistaan, Merin ystävistä Virvestä ja Juhasta, heidän vanhemmistaan, mummosta ja ukista sekä siitä millaista oli ennen ja jälkeen Merin. Eniten Veiniltä puuttuu kuitenkin Meri:

Veini muistaa, miten Meri otti vedentuoksuhuoneessa Veinin käden omaan, kylmään käteensä, laittoi sen mahansa päälle ja kuiskasi ohuella äänellä, että ’se ei mene enää pois. Se ei mene pois, vaikka minä en syö, se vain kasvaa ja painaa minussa, minä tunnen sen, se on ollut minussa kai aina, alusta asti ja se on kuin kivi, minä tunnen sen ihan selvästi.’

Merin katoamisen lopullisuus saa surun kulkemaan huoneesta toiseen imien itseesnä kaiken hapen, vieden värin äidin silmistä, ajaen isän verstaaseen tekemään kuksiaan, saaden mummon ja ukin harmaiksi ja voimattomiksi, pelottaen Merin ystävät pois ja lopulta äiti katoaa majaansa, josta Veini ei näe häntä enää. Pienen pojan kyky selviytyä on kuitenkin vahva. Tarve palauttaa perhe, tarve tulla nähdyksi, saa Veinin poimimaan kivikokkareiksi kuivuneita toiveita, leipomaan ne uusiksi ja sekoittamaan joukkoon Merin viimeisestä syntymäpäiväkakusta jäänyttä karamelliväriä. Samaan aikaan kuksat varastossa lisääntyvät ja niistä useissa on nimi Meri.

Mikkosen esikoisteoksen vahvuus on kyky uskottavasti samaistua Veinin menetykseen ja suruun. Mikkonen kirjoittaa kaunista alakuloa, mutta ei vailla toivoa, eikä tapahtumia alleviivaten, vaan luottaen lukijan kykyyn arvioida, mitä on tapahtunut. Oululainen Minna Mikkonen myös kirjoittaa surusta ja lapsen kyvystä löytää pimeässäkin valoa tavalla, joka on uutta. Veinin ääni tulee iholle, pieni kalanpoika-Veini tulee näkyväksi ja antaa äänen muillekin kirjan henkilöille. Mieluusti näkisin Minna Mikkosen esikoisen vaikka Hesarin kotimaisten esikoiskirjojen ehdokkaissa. Laatu on laatua ja sitä tekee mieli myös verrata. Mikkosen kirjan lisäksi mieleen tulee ehkä ensimmäinen lapsikertoja, josta pidin ja hän oli Helmi Satu Grönroosin kirjassa Lumen syli. Viime vuonna luin Tanja Pohjolan Lintu pieni ja siinä varhemmassa aikatasossa kaksitoistavuotias Dora toimii varsin rankan tarinan kertojana. Kivenkerääjät maistuu mereltä ja...

Veini kääriytyy sohvan nurkkaan niin pieneksi ettei koskaan, pyyhkäisee kyynelkäden poskeensa ja nuolaisee. Se maistuu suolalta. Hän painaa kämmenselän suutaan vasten ja kuvittelee...

Vesi muistaa, mistä on tullut ja aavistaa, minne sen pitäisi seuraavaksi mennä. Se kantaa mukanaan pienenpieniä...

...Veini ei tiennyt, miltä merenvärinen oikeasti näyttää, koska heillä oli vain järviä, lampia ja jokia, ja ne ovat aivan erimuotoisia vesiä, mutta Veinin mielestä siskon silmissä läikkyi meri.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Krista  ja Marja-Liisa

John Williams: Stoner

Oli talvi, ja Keskilännen kostea sumu leijui matalalla kampuksen yllä. Aamupäivän puolivälissä kuura kiilsi yhä kanukoiden oksilla. Jesse Hallin pylväiden köynnöksissä välkkyi kiteitä. Stonerin palttoonraja oli niin nukkavieru, että hän päätti mennä Sloanen luo ilman sitä, vaikka oli pakkasta. Hän hytisi kiirehtiessään askeliaan ja noustessaan leveät kiviportaat ylös.

Yhdysvaltalaisen John Williamsin teos Stoner (Stoner, Bazar 2015, suomennos Ilkka Rekiaro) voisi hyvin alkaa talvipäivän tapaamisesta Missourin yliopistossa lehtori Archer Sloanen kanssa, kahdenkeskisestä tapaamisesta, jossa luonnontieteitä opiskelemaan tulleen maanviljelijän pojan, William Stonerin, elämä saa ennalta-arvaamattoman suunnan, sillä tapaamisen jälkeen Stonerille valaistuu mentorinsa avustamana, mikä on hänen tiensä. Mutta oikeastaan kaikki alkoi jo silloin, kun Stoner vielä luki maatalouteen liittyviä kursseja pääaineenaan, mutta joihin kuului johdatus englanninkieliseen kirjallisuuteen. Sloane pyytää Stoneria selittämään, mitä tarkoittaa William Shakespearen sonetti 73. Stonerin hämmennyksen edessä Sloane lausuu runon ja yllättäen toistaa sonetin lopun:

Lujittuu rakkaus, kun näet sen,

kun tiedät: aikamme on vähäinen.

Sloanen katse palasi William Stoneriin, ja hän sanoi nuivasti: ”Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?”

Ja totisesti Stoner kuulee, sillä hän lopettaa maataloustieteen opintonsa ja aloittaa filosofian ja vanhan ajan historian alkeiskurssit, sekä kaksi englanninkielisen kirjallisuuden kurssia. Kaiken aikaa hän kuitenkin tekee maataloustöitä kesäisin kotitilallaan ja kustantaakseen asumisylöspitonsa, raataa Footen pariskunnan talon töissä rankan työn painaessa ryhdin entistä kumaraisemmaksi nuoresta iästä huolimatta. Sloane luonnollisesti huomaa Stonerin siirtyneen kirjallisuuden laitokselle ja niinpä hän alussa mainittuna Keskilännen sumuisena päivänä osoittaa Stonerille, mihin valittu tie väistämättä johtaa ja viittaus Shakespearen edellä mainittuun sonettiin on kuin sinetti tulevalle:

”Ettekö te muka tiedä, herra Stoner? Sloane kysyi. ”Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja.”

”Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?”

”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner”, Sloane vastasi iloisesti. ”Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”

Tavallaan vasta nyt alkaa William Stonerin elämä, sillä sitä ennen hän ei ollut kokenut rakkautta työhön, ei sitä rakkautta, jota hän tunsi kirjallisuuteen ja opettamiseen. William jää valmistuttuaan yliopistonsa opettajaksi. Hän ei useinkaan ehdi miettiä omaa yksinäisyyttään, sillä intohimo työhön vie kaiken. Lopulta hän saa kuitenkin kaksi ystävää, joista toinen kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja toinen, Gordon Finch, palaa, yleten tiedekunnan dekaaniksi. Tämä ystävyys kestää läpi Stonerin vaatimattoman ja työteliään, osin traagisenkin elämän. Aika virtaa, Sloane haurastuu silmissä, kokematon William kosii melkein ensimmäistä naista, joka ulkonaisesti herättää hänen kiinnostuksensa. Edith on tyypillinen etelän tyttö, jonka korkeimmaksi elämän päämääräksi on asetettu avioliitto, mutta valmennus parisuhteeseen muokkaa Edithistä Stoanerin elämänikäisen taakan. Edithistä on kasvanut suojelua vaativa, sisäisesti tuhoava, ulkoisesti hyvin käyttäytyvä nainen, joka ei koe intohimoa mihinkään ja kaikkein vähiten omaan mieheensä:

Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi. ...joskus yöllä nukkuessaan Edith tietämättään siirtyi Stoneria vasten. Ja joskus noina hetkinä Stonerin itsekuri ja ymmärrys murenivat rakkauden edessä ja hän nousi vaimonsa päälle. Jos Edith havahtui unestaan, hän jännittyi ja jäykistyi, käänsi päänsä sivuun tuttuun tapaansa ja painoi kasvonsa pielukseen suvaitessaan kajoamista; sellaisina hetkinä Stoner suoritti lemmentekonsa niin rivakasti kuin saattoi ja vihasi hätäilyään ja katui kiihkoaan.

Sanomattakin lienee selvä, että kun Edith oli saanut tahtonsa läpi ja pari oli saanut tyttären, Gracen, he etääntyivät niin, että lopulta Stoner nukkui olohuoneessa tai työhuoneessaan. Pian hiljainen kauna, suorastaan viha, täytti kodin ja Edith käytti häikäilemättä Gracea aseena Williamia vastaan. Kaikki mitä paitsi Edith tunsi jääneensä oli Williamin syytä eikä hän arvostanut tämän kiltin, älykkään miehen personaa ollenkaan ihmisenä, vain elättäjäksi ja elämänkulissiksi William kelpasi.

Edellä kirjoittamani valossa voisi tuntua, että Stoner on vain surullinen kirja. Ei mitään näin yksipuolista! Stoner on suurta draamaa, jonka pääosassa olevan miehen elämästä John Williams kertoo rauhallisen melankolisesti kuin todeten, mutta rakkaudella. Melankolian läsnäolo on selvää tässä kirjassa, joka oli John Williamsin kolmas romaani ja ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1965. Teos miltei katosi ja lopulta unohtui maailman kadonneisiin kirjahelmiin, kunnes siitä vuonna 2003 otettu uusi painos nosti Stonerin tarinan suorastaan ilmiöksi etenkin Euroopassa. Luin itse kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. Eikä tässä ollenkaan kaikki, vaan kun luin Edithistä en voinut olla muistamatta Ian McEwanin kirjaa Rannalla. Mikäli Edith olisi ollut edes älykäs, olisin verrannut teoksen avioliittotragediaa Lionel Shriverin Kaksoisvirheeseen, mutta hänestä ei ollut. Kaiken lisäksi on melankoliaa ja melankoliaa: Stonerin melankolia ammentaa samasta lähteestä kuin Siri Hustvedtin loistava Kaikki mitä rakastin. Eikä tässä kaikki, sillä Stonerin elämä ei ollut vailla iloa: Kirja on kertomus myös intohimosta. Tapahtuu se, mistä kirjailija Aksel  Sandemose on sanonut: ”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Siellä missä on rakkautta ja intohimoa, siellä pitää majaansa myös viha. Stonerin mentorin Archer Sloanen seuraajaksi tulee Hollis Lomax ja nyt tapahtuu tavallaan se ’virhe’, jonka Stoner olisi vähemmän tarkkana yliopistomiehenä voinut välttää. Ellei hän olisi tehnyt yhtä tiettyä tekoa, hän ei olisi saanut Hollis Lomaxista ikuista vihamiestä, joka ’söi’ hänen voimiaan ja vanhensi häntä ennenaikaisesti. Philip Rothin kirjassa Ihmisen tahra, klassisten kielten professori Coleman Silk tekee yhden ainoan sanavirheen, joka tuhoaa Silkin elämän kohtalokkaasti. Tavallaan sama tapahtuu nyt, mutta omantunnontarkkana ja velvollisuudelle omistautuneena Stoner ei voi muuta kuin nousta vastustamaan Lomaxia ja sen jälkeen...

John Williamsin romaanista sanottua:

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kullut.”  - The New Yorker –

”Olen ihmeissäni, että näin hyvä romaani jäi ilman laajaa huomiota niin pitkäksi aikaa.” – Ian McEwan –

”John Williamsin Stoner on jotain harvinaisempaa kuin vain suuri romaani – se on täydellinen romaani, niin hyvin kerrottu ja kauniisti kirjoitettu tarina, niin syvästi liikuttava, että se salpaa hengen.” – The New York Times –

”Loistava, surua kaikuva romaani.” – Julian Barnes -

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.

*****

William Shakespeare, 73. sonetti, suomentanut Aale Tynni

John Williamsin Stoner ilmestyy 26.2.2015.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu  Suketus Katja/Kirjojen kamari  Maria/ Sinisen linnan kirjasto  Krista Katri  Susa Maija/ Kirjojen keskellä,  Elina/Luettua elämää, Mustikkakummun Anna,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin,  Kaisa Reetta,  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  ja Jonna/Kirjakaapin kummitus

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Valeakaasioiden oksien välistä – äiti oli aina nähnyt niissä viattomuuden kauneutta ja kiinnittänyt keväisin Thomasin paidankaulukseen valkoisen kukan, jonka oli määrä tuottaa onnea – auringonvalo hiipi varkain pöydälle ja kuvioi läsnäolijoiden kasvot. Päydällä oli kakkulautasia, limonadilaseja ja ruukullinen Berliner Weisse –vehnäolutta, ja pöytien välissä kulkevilla kapeilla käytävillä kiertelivät...Mikä on paras tapa nauttia kauniista kesäpäivästä? Seurata valon leikkiä: lehvistö on auringonsäteiden seppelöimä, pöytien alla kivet säkenöivät, leikkivät lapset ja koirat ovat auringon kultaamia.

Mikä antoisa kirjallinen sattumus olikaan kohdata Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä (Gute Leute, Otava 2014, suomennos saksasta Anja Meripirtti), sillä käsitteleehän kirja, tämän vuoden kolmas minulla, jälleen kerran kahta itseäni eniten kiinnostavaa historiallista aihetta, kansallissosialismia ja bolsevismia, kahden samanaikaisen diktaattorin, Hitlerin ja Stalinin, järjestelmien syntymistä ja ihmisiä koneistojen rattaissa. Erityistä tässä kirjassa on minulle juuri nyt se, että jälleen kerran olen Neuvostoliitossa Stalinin vainoamien ’runoilijoideni’ parissa, he kaikki, Anna Ahmatova mukaan luettuna, tässäkin kirjassa, mutta olihan Stalin Metsäkauriissakin. Vainon lonkerot ylsivät Unkariin...ja paljon sitä pidemmälle. Miten suorastaan pirullisen lahjakkaasti Baram tuokaan esiin ihmisen heikkouden sekä antautua pahalle, kuin hänen yrityksensä sulkea siltä silmänsä. Kirja alkaa Berliinistä syksyllä 1938, kun Thomas Heiselberg katselee kotinsa ikkunasta, miten heidän entinen palvelijansa ja hänen äitinsä uskottu, juutalainen rouva Stein lähestyy taloa yllään sama turkki kuin silloin kun tämä oli lähtenyt talosta viimeisen kerran. Thomas, joka on lähdössä pitämään puhetta Daimler-Benzin johtajille amerikkalaisen Milton-Groupin puolesta myydäkseen saksalaisuuden tuntemustaan ja edetäkseen markkinatutkimuksen neuvonantajasta paljon ylemmäs...Lennokas, innokas, innovativiinen Thomas, joka julistaa:

Karkotamme tieltämme kaikki kilpailijat. Berliiniläinen, joka kohottaa katseensa taivaalle, saa nähdä vain mainoslauseita, valomainoksia, lentokonekirjoitusta ja tarvittaessa vaikka lintuja, joissa lukee ’Woolworth’.

Thomas, joka oli sallinut rouva Steinin jäädä sairaan äitinsä seuraksi, kunnes hän tulisi kotiin. Thomas, joka tiesi niin paljon, mutta joka toisinaan koki heikotusta tummien harsojen laskeutuessa hänen silmiensä eteen, kaiken muuttuessa vain varjoiksi. Thomas, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä yö oli alkamassa...

Samaan aikaan Leningradin syksyssä 1938 nuori Saša viettää iltaa runoilijavanhempiensa ja näiden jo vainottujen kirjoihin joutuneiden ystäviensä kanssa. Kaikki keskustelu pyörii paikalla olevien tai jo pidätettyjen ympärillä. Brodski vaikuttaa johtavan puhetta, paljon väittelyä ja kiistelyä siitä kenen puoleen pitäisi kääntyä sen ja sen pidätetyn ystävän tapauksessa. Kaikki ovat tunteneet toisensa kauan, mutta Isä Aurinkoisen luomassa maailmassa kukaan ei voi luottaa kehenkään, jopa oma veli tai lapsi voi olla kavaltaja. Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille: ”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” Saša oli aivan varma, että Nadja tai sitten joku muu vetäisi heidät kaikki kuolemaan. Hänen perheensä, isänsä, äitinsä ja veljensäkin. Ja niinpä...hänellä on vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai muuttua eri ihmiseksi.

Israelilaisen Nir Baramin teos Hyviä ihmisiä on hänen neljäs romaaninsa. Kirja herätti ilmestyessään hämmennystä ja jopa pahennusta. Varmaan lukijat hämmentyvät maailmassa kerta kerran jälkeen huomatessaan, että kuka vain meistä on valmis myymään vaikka rakkaansa voidakseen itse selviytyä. Se on ihmisen luonto. Baramilta on rohkeaa kertoa se omassa maassaan ja laittaa oma kansansa, juutalaiset Thomas ja Saša, hyvät ihmiset, pahan palvelukseen. Kirjan luvut siirtyvät kuin toisiinsa liudentuen Berliinistä Leningradiin, Varsovasta Brestiin toisen maailmansodan aikana. Suorastaan draamallisen sillan Baram rakentaa kirjoittamalla Thomasin ja Sašan kohtaamaan toisensa yhteisen työprojektin merkeissä Brestissä helmikuussa 1941, hetkellä, jolloin he molemmat vielä roikkuvat viimeisillä voimillaan kiinni siinä elämäntoivossa, joka on tuonut heidät näin pitkälle, näin kauas pois kaikkien niiden luota, jotka ovat heitä joskus rakastaneet.

Päivä-yö, kesä-talvi  ne ovat vain aikaa turmeluksen taivaan alla,

aikaa joka ahdistaa meitä,

johon olemme kahlittuina kuin koirat koppeihinsa.

Tämän sinä varmaan olet ymmärtänyt:

Kukaan meistä ei enää ikuisuuksiin ole elänyt.

*****

Otavan sininen kirjasto Leena Lumissa

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2014

Valitsemme jälleen Blogistaniassa vuoden 2014 parhaat kotimaiset, ulkomaiset, lasten- ja tietokirjat. Koska olen itse lukenut viime vuonna lastenkirjoja muilta vuosilta ja muutenkin vähän, en osallistu nyt Kuopukseen, mutta kolmeen muuhun kylläkin.

Lukijoille haluan tähdentää, että huomatkaa, kun katsotte vuoden 2014 parhaitani, lukuvuoteni paras kirja eli Jänis jolla on meripihkanväriset silmät  on vuodelta 2013! Lisäksi eräs huomattava tietokirja, johon palaan vielä myöhemmin toisessa yhteydessä, oli edellisvuodelta. En ole osannut ennakoida lukemisiani Blogistanian äänestystä miettien, vaan olen valinnut lukemiseni kulloisenkin hetken mukaan ja joskus etenkin tietokirjalle haluaa suoda enemmän aikaa.

Valitsen Finlandia-ehdokkaani näin:

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys  3

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano   2

Tanja Pohjola: Lintu pieni   1

Valitsen Globalia-ehdokkaani näin:

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet   3

Silvia Avallone: Teräs   2

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa   1

Valitsen Tieto-ehdokkaani näin:

Agneta Rahikainen: Edith Runoilijan elämä ja myytti   3

Ella Räty&Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha   2

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja   1

Lukuvuosi 2014 oli yllättävän laadukas: toivokaamme tämän aallon jatkuvan!

Love
Leena Lumi

PS. Tosimoka, jota en aio salata: Olisin voinut osallistua Kuopukseen Aution Varjopuutarhalla, josta pidin niin paljon, että luetutin sen myös opetusalan ystävälläni ja sen jälkeen sen luki hänen 15 vee tyttärensä. Huikea kirja, joka ei ansainnut minulta tätä. Olen niin pahoillani..., että unohdin.

PPS. Lukekaa täältä Kaisa Reetan arvio kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät!

Tuumailua ja tuunailua

Nyt tammikuisena lauantaina, kun ulkona puut ja pensaat ovat kuin valkoista unelmaa, männytkin kuuran paksusti kuorruttamat, tekee mieli vähän tuumailla sekä esitellä kolmesta maalaukseen tulevasta tuolista, ne kaksi valmista. Tuolit kuuluvat pöytä&tuolisarjaan, jonka ostin ensimmäisellä opintolainallani muutettuani lapsuudenkodista omaan asuntoon. Ne palvelivat aktiivikäytössä kauan vihreinä, se kauhea 70-luvun vihreä!, mutta sitten maalasin ne sinisiksi, jonka värisinä ne jatkoivat vielä täällä saarikodissamme. Vasta keittiöremontin yhteydessä hankimme uuden ruokapöydän, jossa jatkolevy ja neljä tuolia. Siis näille tulee käyttöä lisätuoleina sekä keittiön että olohuoneen ruokapöytien ääressä, kun ruokailijoita on enemmän.

Olemme aika otettuja tästä tuolien sävystä, jonka nimi on Pioni. Ei ihan pinkki, vaan aavistus vanhaa roosaa mukana. Nyt maalaus jää hetkeksi seis, sillä emme pysty päättämään kolmannen tuolin väriä: Sama Pioni vai tuo keittiökaapistojemme vihreä? Huolet ovat pienet, jos muuta ei ole kuin tuolien värisävyjen miettiminen, mutta ei se ihan näin ole. Lähdin blogipaussille sekä siksi, että tarvitsin oikeasti netistä lomaa, myös siksi, että perheessämme on menossa murros: Minua tarvitaan nyt enemmän muualla kuin blogistaniassa. Huomaan kuitenkin tekeväni hivuttavaa paluuta, vaikka ei vielä olekaan aika. Sen kuitenkin kerron, että voi tulla pidempiä poissaoloja, joita en ala selittelemään, vaikka se onkin ollut tyylini. Poikkeus vahvistaa säännön ja nyt on sen poikkeuksen aika.

Tässä Pioni likeltä. En voi aavistaa, miltä tämä näyttää kunkin näytöllä, mutta livenä tämä on täydellinen.

Huvittaa tuo basilikaparka! Meillä on aina basilikaa, mutta tuosta on juuri leikattu paljon tomaatti-mozzarellasalaattiin ja täältä ei ihan yhden yrtin takia lähdetä kaupoille, saarelta. Sellainen Fiskarsin yrttilaite valoilla olisi kova sana tässä keittiössä.

Luen nyt paljon, mutta en enää sudenhetkeen. Erikoista alkuvuoden kirjoissa on nyt se, että ne kaikki voisivat olla loppuvuoden kuumassa ryhmässäni, mutta hillitsen nyt sanomasta sitä niin kauan kuin pystyn. Luen parhaita kirjoja peräkkäin ehkä enemmän kuin koskaan ennen! Mitä tulee viime vuonna lukemiini ja 2014 ilmestyneisiin kirjoihin, niin maanantaiksi klo 10 olen ajastanut omat listani Blogistanian parhaiden kirjojen äänestykseen. Osallistun tänä vuonna Blogistanian Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Se, että rauhoituinko lomallani jää nähtäväksi. Joka päivä paitsi kovalla pakkasella on tehty reipas sauvakävely haastavassa maastossa, pakkaspäivinä olen hyötykäyttänyt takkahuoneen kuntopyörää. Kirjastossa on käyty ja sitten kuin tähdenlentona sain eräältä lukijaltani pari runoa ja ihastuin niihin sataa. Minä runohullu en ollut tajunnut, että naisella William Shakespearen sonettien takana eli tuon loistavan kirjan suomentajalla ja toimittajalla, Kirsti Simonsuurella, on omaakin tuotantoa. Nyt odotan pääkirjastosta Simonsuuren teoksia. Ihanaa saada sekä kirja- että runovinkkejä lukijoiltani!

Lumoavaa lumista tammikuun viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti! Tähdet kanssanne...

Love
Leena Lumi

Luvatut lisätuunaukset