George Bernard Shawn näytelmässä Amerikan keisari Ansalla oli harvinainen huikentelevaisen naisen osa. Vastanäyttelijänä Tauno Palo. Kuva teatterimuseon arkistosta.maanantai 26. lokakuuta 2009
ANSA IKONEN JA TAUNO PALO
George Bernard Shawn näytelmässä Amerikan keisari Ansalla oli harvinainen huikentelevaisen naisen osa. Vastanäyttelijänä Tauno Palo. Kuva teatterimuseon arkistosta.
UNOHTUMATON ANSA IKONEN
Puhtoinen pulmunen, Hyvä tyttö, Kartanon tytär, Niskojaan nakkeleva oikkupussi, Kunnon nainen, Suomen kansan filmilemmikki…näinhän menisi lista Ansa Ikosesta, jos kansalta kysyttäisiin. Ja lisäyksenä tulisi vielä, että: Menihän Ansa avioliittoon Jalmari Rinteen kanssa, mutta varmasti oli kipinää ja kaipuuta Tauno Paloon…Näin se olisi, sillä Suomen kansa ei melkein kestänyt ajatusta etteikö heidän filmikankaalla ihailemansa romanttisten filmien tähtipari olisikaan totta! Tämä tunne ja lukuisat Ansa Ikosen sekä Tauno Palon että muutamien muiden kanssa tekemät filmit olivat sotavuosina ja myöhemmin hävityn sodan rankkoina jälleen rakennusvuosina kuin balsamia kansan iholle. Sotakorvausjuna toisensa jälkeen valmistui ja lähti itään, mutta kansa vain jaksoi, sillä rakastivathan vaalea Ansa ja komea , tumma Tauno toisiaan…
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista laatirunsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja isä kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: - Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän on hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ansan olisi pitänyt saada hyödyntää enemmän musikaalista lahjakkuuttaan. Hänhän olisi ollut valmis operettidiiva! Mutta Kansallisteatterissa ei sellaiseen ollut mahdollisuuksia. Unelma ja musiikki, silloin hän syttyi elämään!
Pirkko Vekkelin ja Ismo Loivamaan kirja Unohtumaton Ansa Ikonen (Minerva, 2009) tekee tarkasti selkoa Pietarissa joulukuun 19, päivänä 1913 syntyneen Auli Ansa Ikosen elämästä, ihmissuhteista ja elokuvista. Kirja on jopa niin perusteellinen, että lopussa on vielä ikään kuin yhteenvetona Ansa Ikosen aika, vuodesta vuoteen, jossa kerrotaan mitä tapahtui Auli Ikosen elämässä ja vähän muuallakin alkaen vuodesta 1913 ja päättyen vuoteen 1989, jolloin Ansa Ikonen kuolee Thalian torpassa toukokuun 23. päivänä Berliinin muurin murtuessa…
Poimin tähän mukaan muutaman vuosiluvun, joiden tapahtumia ilman, meillä ei olisi Unohtumatonta Ansaamme. 1921 Adele Ikonen muuttaa tyttärineen Pietarista Riihimäelle. 1933 Aili Ikonen valmistuu laulunopettajaksi ja muuttaa nimensä Ansa Ikoseksi. 1941 valmistuu kaikkien aikojen suosituin Ansa ja Tauno –elokuva Kulkurin valssi ja 1953 Ansa Ikonen ikuistetaan iltapukuisena tanssilattialla yhdessä Gregory Peckin kanssa. Tänä samaisena vuonna valmistuu Ansa Ikosen paras elokuva Tyttö Kuunsillalta, jossa vastanäyttelijänä Joel Rinne. 1964 Ansalle myönnetään Pro Finlandia –mitali.
Kulkurin valssiin tuottaja-ohjaaja Toivo Särkkä tilasi elokuvakäsikirjoituksen Mika Waltarilta! kriitikot eivät filmiä ylistäneet, mutta kansa hullaantui. Kulkurin valssista tuli vuosikausiksi kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, jonka näki yhteensä 1 400 000 katsojaa. Vasta Edvin Laineen Tuntematon sotilas päihitti sen katsojaluvuissa vuonna 1955.
Kulkurin valssin tunnusmelodia on osa suomalaisten yhteistä muistia.
Elokuvahistorioitsija Sisko Rytkönen on todennut, että sotavuosina elokuva ei ollut ainoastaan tarpeellinen, vaan suorastaan välttämätön positiivisen mielialan ylläpitäjä. Elokuviin mentiin pommituksia uhmaten, kaatosateessa ja tulipalopakkasessa. Lippujen hintoihin oli aina rahaa. Elokuvat olivat myös varaventtiilejä, joiden kautta ihmiset purkivat patoutuneita tunteitaan. He itkivät ja nauroivat itkunaurua.
Kaiken filmitouhun takana eli kuitenkin nainen nimeltä Ansa Ikonen. Hän oli avioliitossa Jalmari Rinteen kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä. Ansa oli loistava kokki ja kirja tarjoaakin hänen bravuurinsa Muistelojen padan ohjeen sekä patakukon à la Ansa.
Ansa oli myös intohimoinen matkustaja, mitä Jalmari taas ei ollut. Tämän vuoksi Ansa teki matkansa ’opintomatkoina’, joista laatirunsaasti tarkkoja muistiinpanoja vihkoonsa. Tytär Katriina Rinne kertoo, että hänen isänsä oli huono kestämään kuumuutta ja:
Äiti ja isä kävivät 50-luvulla Italiassa. Firenzessä oli ollut hirvittävän kuuma. Isä kertoi: - Kun valvoin kolmatta yötä hikiseen lakanaan kietoutuneena, puhuin Luojani kanssa. Sanoin hänelle, että jos vielä päästät minut täältä pohjoisiin, niin lupaan, etten enää koskaan tule tänne! Hän piti lupauksensa!
Ja sitten tuli vuosi 1953. Se oli vuosi jolloin syntyi Domino keksi, Koskenkorva ja ’paras viini’;-) ,mutta se on myös vuosi, jolloin tehtiin se ainoa elokuva, josta minä muistan Ansa Ikosen, enkä ehkä syyttä, sillä lukekaa, mitä sanoo ohjaaja Matti Kassila:
Ansa oli Kuunsillassa todella hyvä. Se on yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ”unelma-ammatti”, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoisin niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä se toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.
Unohtumaton Ansa Ikonen kirjan kiinnostavin puoli ovat hänen työtovereidensa lausumat tästä näyttelijästä, josta oikeasti tiedämme varsin vähän. Emme tiedä, kuka hän oikeasti oli, mitä tunsi, mitä kaipasi, mihin unelmaan iltaisin nukahti, mistä näki unia.
Sen tiedän, että tämä kirja kuluu puhki Ansan aikalaisten käsissä. Minulle hän on hyvin etäinen, eikä edes Kulkurin valssi ole minulle Ansa Ikosen, vaan Tauno Palon elokuva. Tauno aivan henki helposti lähestyttävyyttä, jota Ansassa ei ollut. Sen vaistoaa läpi roolienkin. Sen kokivat myös näyttelijäkollegat. Ansa oli omalla tavallaan suuren tragedian uhri, kuten Marilyn Monroekin, hän oli väärien helppoheikkikäsikirjoitusten vanki! Lopetan tämän kirjaelämyksen ihailemani ohjaaja Matti Kassilan pitkään sitaattiin Ansasta, sitaattiin, joka voi olla myös järkytys, mutta lupaan, että saatte tämän jälkeen lohduksi uskomattoman kuvan Ansasta ja Taunosta. Siinä Ansa on juuri kuin olisi pitänyt!
Matti Kassilan mieleen on jäänyt kohtaus elokuvasta Kulkurin valssi: Taunon esittämä kulkuri avaa portin ja antaa vaunuissa istuvalle kartanon neidille ruusun. Neiti ottaa sen vastaan.
Ja ilme, jolla hän ottaa sen vastaan ja katsoo miestä, on ikimuistoinen. Ansan suurin viehätysvoima oli hyvin hienovaraista. Hän ei olisi koskaan saanut näytellä muuta kuin näitä! Tyttö hän oli, tytöksi jäänyt. Herkkä, hienoviritteinen. Se puoli olisi pitänyt saada jatkuvaan ruokintaan. No, tekihän hän Kansallisteatterin Shakespeare-tulkkina suhteellisen mukiinmeneviä, napakoita komediennen osia. Mutta heti, kun hän joutui suurella näyttämöllä esittämään dramaattisempia rooleja, niihin tuli kovuutta ja kalseutta. Hänelle ei sopinut se, että hän joutui suurentamaan ilmaisuaan. Ehkä hän tiesi sen itse. Hän piti elokuvaamisesta.
Ansan olisi pitänyt saada hyödyntää enemmän musikaalista lahjakkuuttaan. Hänhän olisi ollut valmis operettidiiva! Mutta Kansallisteatterissa ei sellaiseen ollut mahdollisuuksia. Unelma ja musiikki, silloin hän syttyi elämään!
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
WOODY ALLEN MADE IT AGAIN!
On Sunday afternoons I and my husband like to make something nice...what was that? Oh!, we sometimes go to movies..., but we do that only a few times a year, so we choose our film very exactly. We just love Woody Allen's films, his magical touch and unique dialogs and so today we saw Whatever Works. So amazing again! Larry David was Allen's alter ego - no doubt - making his role with high talent...and we enjoyed of every moment! Woody Allen is the genius! He showed it again!After great film we went to the restaurant to eat something delicious and Woody's magic surrounded us...
PS. Ehdin vasta nyt lukemaan perjantaina saapunutta Suomen Kuvalehteä (no 43) ja siitä käy ilmi, että Whatever Worksin käsikirjoitus on vuodelta 1977! Siksi se on niin hauska! Ko. lehdessä arvostelija Lauri Lehtinen kertoo, että Allenin hauskuus on vuosien saatossa hyytynyt, mutta tätä Whatever Works -elokuvaa Lehtinen ylistää:
"Whatever Works laukoo niin runsaasti kielellistä ilotulitusta ja mahtavaia väärinymmärryksiä, että suomenkielisen tekstityksen merkkimäärät eivät riitä alkuunkaan. Tyylilaji on farssi: elokuva ei yritä luoda henkilöistään monikerroksisia ja aitoja, vaan tekee heistä karikatyyreiksi kärjistettyjen arvojen edustajia. Ilmaisu on teatterimaisen pelkistettyä.
Kaiken kepeydestä ei pidä ajatella, että Whatever Works olisi sisällöllisesti heppoinen. Allen etsii tosissaan pistettä, jossa voisi säilyttää persoonallisen pessimisminsä ja samalla nauttia absurdin maailman satunnaisista iloista.
Elokuvateollisuus tuottaa jatkuvasti tarinoita, joissa älykkään ihmisvihaajan elämä kääntyy onnelliseksi, mutta harva osaa kertoa niitä vailla taipumista löperöön sentimentaalisuuteen. Allen osaa."
Minä aioin eilen laittaa otsikoksi Allenin kuvan päälle: Woody Allen is back! Olisin vain luottanut intuitiooni, sillä tämä elokuva Whatever Works on vanhaa kunnon Allenia ja kässäri siis vuodelta 1977!http://www.dailymotion.com/video/x9l748_whatever-works-bande-annonce-du-fil_shortfilms
THE MOST BEAUTIFUL BOOK OF THE YEAR: ENSILUMI/ FIRST SNOW
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin tärkeä se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (Minerva, 2009). Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Punaturkki kettu jolkottaa lumessa, lumihöytyvän peittämä kurre syö käpyä...
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viimemainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
PS. My artist name is now Leena Lumi, but someday it'll be my right name!
lauantai 24. lokakuuta 2009
HAVE THE BEAUTIFUL WEEKEND WITH MY FAVOURITE PICTURE AND POEM
Peto on minun armaani,vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu.
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
- Eino Leino -
Nalle ja Moppe (Otava)
kuva Pekka Mäkinen
SINÄ OLET KUIN KUPLANEN ALLA JÄÄN, JOKA...
Sinä olet kuin kuplanen alla jään,joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.
Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskivin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.
Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin yön
kuin ehtoollisviiniä joisin.
- Eino Leino -
Yli laaksojen laulupuiden (Karisto)
SCRIPTOR HELSINGIN KIRJAMESSUILLA
Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka päivä noin kello 12.00-13.00.Lehdestä löytyy mun muassa Linnan pääkirjoitus otsikolla Vita brevis, ars longa (Elämä lyhyt, taide pitkä), pakina, kolumni, runoja, esseitä (muiden muassa aivan loistava essee Rainer Maria Rilkestä), kirjallisuuskritiikkejä, matkakertomus, novelleja, äidinkielenopettaja Kaisa Langen vieraskynä-kirjoitus sekä kuvataide- ja shakkipalstat.
Norssilaispoikien Scriptor-lehden tuoreinta numeroa painettiin 85 kappaletta. Pojat lienevät messujen nuorimmat näytteilleasettajat. Keskiviikon 21.10.2009 Helsingin Sanomissa on Suna Vuoren juttu ja haastattelu Lauri Linnasta, Tuure-Eerik Niemestä ja Rono Nihtisestä.
Lehden kaunis ja tunnelmallinen kansi on Ronon isän Pekka Nihtisen ja Tuure-Eerik Niemen taiteellisen yhteistyön onnistunut tulos.
ELÄKÖÖN PEKKA TÖPÖHÄNTÄ KIRJAMESSUILLA
Leikkisä Pekka Töpöhäntä tassutteli lastenhuoneisiin jo 70 vuotta sitten, ja yhä uudet sukupolvet lumoutuvat maailman rakastetuimman kissan lystikkäistä seikkailuista. Pekka Töpöhäntä juhlii syntymäpäiviään Helsingin kirjamessuilla ja upeassa juhlakirjassa Eläköön Pekka Töpöhäntä (Gummerus), johon on koottu kaikkien aikojen rakastetuimmat Pekka Töpöhäntä -kuvakirjat.Radiotoimittaja ja kirjailija Göstä Knutsson oli Astrid Lindgrenin ohella Ruotsin suosituin lastenkirjailija. Hänen radiossa kertomistaan pienistä tarinoista alkoi Pekka Töpöhännän matka maailmanmaineeseen, ja kirjoja on käännetty jo kymmenelle kielelle ja myyty pelkästään Suomessa yli miljoona kappaletta.
Pekka Töpöhännän syntymäpäivät tuovat musiikkiteatterin taikaa Helsingin kirjamessuille. Tapiolan lukion musiikkilinjan lahjakkaat lauluyhtyeopiskelijat eläytyvät Pekka Töpöhännän maailmaan ja kutsuvat yleisön mukaan laulamaan ja leikkimään. Pekka Töpöhäntä, Monni, Maija Maitoparta, Arkadian Ulla ja Metsäkulman Murre seikkailevat messuilla 24.-25.10. klo 10.00-16.00.
Enemmän Pekka Töpöhännästä ja Göstä Knutssonista löydät blogistani hakukoneen avulla.
Iloista Syntymäpäivää Pekka!
GUTEN APPETIT!
Kerroin teille viikko sitten, että emme enää käytä broilerin koipia niiden huonon hinta-laatusuhteen vuoksi, mutta oli 'pakko' nyt ostaa, koska niitä oli tarjouksessa hintaan 1,39/kg! Viime viikonloppuna oli koipia riisipedillä -postaus eli tuttu juttu, mutta nyt tein niin, että menin kauppaan ja otin sieltä mitä oli ja tein eilisen broilerin koipiaterian uusin tykötarpein ja nyt me aiommekin syödä tätä tästälähin, sillä tuli niin erinomaisen hyvää, että! Broilerinkoivet Concha Buikan innoittamana
3 broilerinkoipea
600 g wok vegetarian sweet chili (sisältää mm.nuudeleita, rapeita vihanneksia, valkosipulinversoja, soijakastiketta sekä thaimaalaista makeaa chilikastiketta)
Uncle Ben's Thai Coconut Curry (400 g)
ananasviipaleita omassa mehussa
Parmesan raastetta
Voitele uunivuoka. Levitä wokkivihannekset vuokaan tasaisesti. Kaada päälle Thai Coconut Curry -kastike ja huuhdo purkki lopuksi tilkalla vettä, jonka kaadat mukaan. Broilerinkoivet vihannesten päälle. Koiville ananasrenkaita ja mukaan myös ananasmehu purkista. Ripottele koipien ja ananasrenkaiden päälle Parmesan raastetta. Koko komeus uuniin ensin puoleksi tunniksi 200 asteeseen ja puolen tunnin päästä pudota lämpötila 175 asteeseen.
Ateria oli niin herkullinen ja antava, että siinä ei kyytipojaksi tarvita kuin hyvää punaviiniä, kynttilöitä, mukavaa seuraa ja taustalle soimaan Conchan musiikkia.
Tämän ruokaherkun omistan Concha Buikan ihmeelliselle musiikille!
Guten Appetit!
perjantai 23. lokakuuta 2009
WHATEVER WORKS
Viikonlopun tekemisistä sen verran, että sunnuntain varhaisillan vietämme elokuvateatterin pimeässä sylissä kokemassa Allenin uutuutta Whatever Works -elokuvaa. Olen varmaan katsonut kaikki Woody Allenin leffat ja olen niihin ihan koukussa. Älkää vain kysykö miksi, sillä en tiedä...tai ehkä huimat dialogit, hyvät näyttelijävalinnat ja se jokin. Kävimme myöskin katsomassa Vicky Cristina Barcelonan, joka oli poikkeuksellisesti sijoitettu Barcelonaan. Nyt olemme jälleen New Yorkissa eli Woodyn tutulla 'pelikentällä'.Tämän päivän Keskisuomalasessa elokuva-arvostelija Marko Ahonen kirjoittaa: "Whatever Worksin myötä Allen palaa New Yorkiin ja tuttuihin ihmissuhdeteemoihinsa. Myös päähenkilö vaikuttaa tutulta ja on ilmiselvä Woody Allenin alter ego."
No, tähän voisi sanoa, että kun katselin netistä filmikuvia, niin oudosti päähenkilö Larry David muistutti erästä, jonka kanssa olen pitänyt yhtä jo 25 vuotta...Mutta: Larry on mieheni vasta about 10 vuoden kuluttua ja kuvassa näette, kuinka hän on vetänyt ylleen minun bambuaamutakkini ja paasaa taas kerran jostain mitä minä en ole blondin aivoillani ymmärtänyt...varmaan kyseessä tekniikka ja etenkin tietokoneet...
Marko jatkaa: "Elokuvassa Harry pala palalta (Deconstructing Harry, 1997) Woody Allenin roolihahmo sanoi elämänsä olevan nihilismiä, kyynisyyttä, sarkasmia ja orgasmia. Whatever Worksin neuroottinen päähenkilö Boris Yellnikoff (Larry David) on jättänyt listasta orgasmin pois." (Ei Larry voikaan olla mieheni alter ego!)
"Aikoinaan Boris oli varakkaissa naimisissa älykkään ja kauniin naisen kanssa. Mies oli jopa ehdolla Nobel-voittajajaksi kvanttimekaniikkaa koskevien teorioidensa ansiosta. Boris Yellnikoff pelkää kuolemaa ja on ihmisvihaaja.
Yellnikoff on myös nero, eikä anna muiden unohtaa sitä. Hän haukkuu jokaista itseään tyhmempää, eli melkein jokaista, suorasanaisesti, eikä muutenkaan kerää diplomatiapisteitä. Elokuvan alussa Boriksen loiston päivät ovat takanapäin. Eronnut mies asuu yksin likaisessa pienessä kämpässä ja opettaa ammatikseen.
Yellnikoff törmää asuntonsa ulkopuolella likaiseen ja epätoivoiseen parikymppiseen naiseen. Yhdysvaltain etelän junttilasta kotoisin oleva, kouluja käymätön missikisaveteraani Melodie St. Ann Celestine (Even Rachel Wood) etsii yösijaa ja syötävää. Pitkin hampain Boris antaa nuoren naisen tulla kotiinsa - pariksi minuutiksi. Pari minuuttia venähtää kuitenkin huomattavasti pidemmäksi ajaksi."
Jos ja kun haluatte tietää leffasta enemmän menkää se katsomaan. Luulisin, että tästä postaa myös http://sooloilija.blogspot.com/
Ja tässä pieni näytehttp://www.youtube.com/watch?v=xI73zkuLFV0
Se, mitä odotan Woody Allenilta, erinomaiselta elokuvantekijältä, olisi siirtyminen nykyaikaan eräässä stereotypiassa: Olisi enemmän tätä päivää, jos tarinan mies olisi parikymppinen ja nainen 50 vuotias!
torstai 22. lokakuuta 2009
KAIKKI MITÄ RAKASTIN
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava, 2008) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaliikan huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa…mitään kokemaansa.
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa…
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa…mitään kokemaansa.
LUMOUS
Kuvataiteilija Edward Shapiro on tullut Websteriin ja sijoittunut maalamaan hotelliin, jonka ikkunasta on suora näkymä 19 vuotiaan Lily Dahlin asuntoon. Lily on tarjoilija paikallisessa kuppilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ei, ei, ei! Webster ei yritä herättää tytön huomiota, vaan tyttö hänen, ja paneekin toimeksi, kun on ensin nähnyt miehen maalaamassa iltakausia oopperan soidessa taustalla.
Hän katsoi miestä vaikka tämän kasvot jäivätkin varjoon ja avasi hitaasti puseronsa napit. Sitten hän heitti puseron lattialle, hiveli sormillaan alastonta olkapäätään ja puri alahuultaan niin että se kääntyi kokonaan sisäänpäin. Ihanaa, hän ajatteli ja avasi katkaistut farkkunsa. Hän kääntyi sivuttain ja kiemurteli ulos tiukoista shortseista. Jäykkä kangas liukui alas pakaroita ja se tuntemus yhdessä sen tiedon kanssa, että mies katseli häntä, sai hänet tuntemaan itsensä joksikin toiseksi – tytöksi joka innostuu juhlissa strippaamaan, tytöksi joka ei ikinä ajattele kuolemaa ja joka häpeämättä keinuttaisi lanteitaan ja vääntelehtisi musiikin tahdissa…
Kirjassaan Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, Otava, 2009) Siri tuo heti alussa esiin naisen alkukantaisen himon saada paljastua miehelle muka tiedostamatta tekoaan. Aivan sama kuvio tulee esille Aksel Sandemosen Ihmissudessa (Gummerus, 1960), jossa Felicia Venhaug hoitelee kasvihuonettaan alasti peipposet hiuksillaan ja teeskennellen, että ihmissusi ei tirkistele lintujen lentoaukosta. Mutta siinä missä Ihmissudessa tästä asiasta tulee kaiken primus motor, on Lilyn esitys vain tarinan viehättävä episodi, joka kuitenkin avaa Lilylle suoran valtatien Edwardin syliin, sillä taiteilija vastaa soittamalla dueton oopperasta Don Giovanni.
Tätä kirjaa ei voi olla näkemättä elokuvana. Kaikki me olemme nähneet näitä amerikkalaisia pikkukaupunkeja kuppiloineen, jotka tihkuvat rasvaista ruokaa ja donitseja. Ja asukkaat ovat toinen toistaan oudoimpia aivan kuin sisäsiittoisuuden tuotoksia. Minulla alkoi Don Giovannin päälle soida Twin Peaksin tunnari ja olin valmis melkein kaikkeen, paitsi en siihen, mitä sitten tapahtui. Hustvedtin tyyli on ottaa lukija mukaan, pitää häntä kädestä kiinni, ei tuupata pois kyydistä, joten ehdin myös nauttia hänen loistavasta tekstistään, juonen yhtään nautiskelusta kärsimättä.
Vaikkei hän oikeasti haistanutkaan puita, ohdakkeita eikä kuusamaa, hän muisti haistaneensa niiden tuoksun, ja hän muisti miten sudenmarja kukki varhain keväällä metsänotkelmissa ja leinikit niityillä ja miten heinäsirkat loikkivat, kun hän kahlasi heinikon halki. Hän muisti miten oli astunut purosta sääret täynnä mustia iilimatoja ja miten hän oli juossut kotiin uskaltamatta katsoa jalkoihinsa, ja hän kuvitteli tajuavansa nyt Martinin kartan ja hänen tuli ikävä kotia, sitä taloa jossa oli asunut vanhempiensa kanssa lapsena ennen isän sairastumista syöpään, ennen Ideal Cafeta, ennen Edia ja Mabelia, ja hän kaipasi kaikkea muistamaansa, silkkiyrttiä ja lehmänläjiä ja puroa.
Ehkä sitä olisi toivonut, että Siri olisi kirjoittanutkin vain iilimadoista ja silkkiyrtistä, mutta sehän ei ole mahdollista pohjoisen eristyneissä pikkukaupungeissa. Sitä kulkee Lilyn mukana näytelmäharjoituksissa ja naureskelee isoa könsikästä Martinia, joka on Seitti, kaikista keijuista kaikkein paras. Sitä ihastelee 79 vuotiasta Mabelia, joka kirjoittaa elämästään kirjaa ja joka on aina halunnut elä vain Vaarallisen, Upean ja Tuskaisan elämän. Sitä antaa Hustvedtille anteeksi, että Shapirosta on tehty kuin sivupersoona, vaikka hänessä olisi ainekset kaikkeen, mutta Sirihän vasta harjoitteli Billiä varten…
Tähän kohtaan piti tulla vielä yksi tekstinäyte, mutta säästän sen omakoettuun lukukokemukseen. Se on kappale, jonka luettuani ajattelin: tämä kirja pitää tarjota lopusta alkuun. Joskus Loppu on Alku! Mutta jos näin olisi käynyt Lilyn ja Edin tapaamisenkin olisi pitänyt olla vasta lopussa…ihan mahdollista…
Mutta kuka ja miksi on kaivertanut omaan lihaansa nimen ’Lily’.
Ehkä Mabel on oikeassa kehottaessaan Lily Dahlia muuttamaan New Yorkiin, sillä:
”New York on maailman paras ja maailman pahin kaupunki.”
Hän katsoi miestä vaikka tämän kasvot jäivätkin varjoon ja avasi hitaasti puseronsa napit. Sitten hän heitti puseron lattialle, hiveli sormillaan alastonta olkapäätään ja puri alahuultaan niin että se kääntyi kokonaan sisäänpäin. Ihanaa, hän ajatteli ja avasi katkaistut farkkunsa. Hän kääntyi sivuttain ja kiemurteli ulos tiukoista shortseista. Jäykkä kangas liukui alas pakaroita ja se tuntemus yhdessä sen tiedon kanssa, että mies katseli häntä, sai hänet tuntemaan itsensä joksikin toiseksi – tytöksi joka innostuu juhlissa strippaamaan, tytöksi joka ei ikinä ajattele kuolemaa ja joka häpeämättä keinuttaisi lanteitaan ja vääntelehtisi musiikin tahdissa…
Kirjassaan Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, Otava, 2009) Siri tuo heti alussa esiin naisen alkukantaisen himon saada paljastua miehelle muka tiedostamatta tekoaan. Aivan sama kuvio tulee esille Aksel Sandemosen Ihmissudessa (Gummerus, 1960), jossa Felicia Venhaug hoitelee kasvihuonettaan alasti peipposet hiuksillaan ja teeskennellen, että ihmissusi ei tirkistele lintujen lentoaukosta. Mutta siinä missä Ihmissudessa tästä asiasta tulee kaiken primus motor, on Lilyn esitys vain tarinan viehättävä episodi, joka kuitenkin avaa Lilylle suoran valtatien Edwardin syliin, sillä taiteilija vastaa soittamalla dueton oopperasta Don Giovanni.
Tätä kirjaa ei voi olla näkemättä elokuvana. Kaikki me olemme nähneet näitä amerikkalaisia pikkukaupunkeja kuppiloineen, jotka tihkuvat rasvaista ruokaa ja donitseja. Ja asukkaat ovat toinen toistaan oudoimpia aivan kuin sisäsiittoisuuden tuotoksia. Minulla alkoi Don Giovannin päälle soida Twin Peaksin tunnari ja olin valmis melkein kaikkeen, paitsi en siihen, mitä sitten tapahtui. Hustvedtin tyyli on ottaa lukija mukaan, pitää häntä kädestä kiinni, ei tuupata pois kyydistä, joten ehdin myös nauttia hänen loistavasta tekstistään, juonen yhtään nautiskelusta kärsimättä.
Vaikkei hän oikeasti haistanutkaan puita, ohdakkeita eikä kuusamaa, hän muisti haistaneensa niiden tuoksun, ja hän muisti miten sudenmarja kukki varhain keväällä metsänotkelmissa ja leinikit niityillä ja miten heinäsirkat loikkivat, kun hän kahlasi heinikon halki. Hän muisti miten oli astunut purosta sääret täynnä mustia iilimatoja ja miten hän oli juossut kotiin uskaltamatta katsoa jalkoihinsa, ja hän kuvitteli tajuavansa nyt Martinin kartan ja hänen tuli ikävä kotia, sitä taloa jossa oli asunut vanhempiensa kanssa lapsena ennen isän sairastumista syöpään, ennen Ideal Cafeta, ennen Edia ja Mabelia, ja hän kaipasi kaikkea muistamaansa, silkkiyrttiä ja lehmänläjiä ja puroa.
Ehkä sitä olisi toivonut, että Siri olisi kirjoittanutkin vain iilimadoista ja silkkiyrtistä, mutta sehän ei ole mahdollista pohjoisen eristyneissä pikkukaupungeissa. Sitä kulkee Lilyn mukana näytelmäharjoituksissa ja naureskelee isoa könsikästä Martinia, joka on Seitti, kaikista keijuista kaikkein paras. Sitä ihastelee 79 vuotiasta Mabelia, joka kirjoittaa elämästään kirjaa ja joka on aina halunnut elä vain Vaarallisen, Upean ja Tuskaisan elämän. Sitä antaa Hustvedtille anteeksi, että Shapirosta on tehty kuin sivupersoona, vaikka hänessä olisi ainekset kaikkeen, mutta Sirihän vasta harjoitteli Billiä varten…
Tähän kohtaan piti tulla vielä yksi tekstinäyte, mutta säästän sen omakoettuun lukukokemukseen. Se on kappale, jonka luettuani ajattelin: tämä kirja pitää tarjota lopusta alkuun. Joskus Loppu on Alku! Mutta jos näin olisi käynyt Lilyn ja Edin tapaamisenkin olisi pitänyt olla vasta lopussa…ihan mahdollista…
Mutta kuka ja miksi on kaivertanut omaan lihaansa nimen ’Lily’.
Ehkä Mabel on oikeassa kehottaessaan Lily Dahlia muuttamaan New Yorkiin, sillä:
”New York on maailman paras ja maailman pahin kaupunki.”
SIRI HUSTVEDT
Siri Hustvedt on ehkä kirjailija, jolta voidaan tällä hetkellä odottaa enemmän kuin keltään toiselta. Norjalaistaustainen Siri on paitsi kirjailija, myös kirjallisuustieteiden tohtori ja taidekriitikko. Kiinnostus ja tietämys taiteesta näkyy ja tuntuu hänen teoksissaan vetovoimaisella tavalla. Kirjasta Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava, 2008) en kyennyt kirjoittamaan sanaakaan ennen kuin olin lukenut kirjan kahdesti. Ensimmäinen kerta meni hoikan, tumman, erikoisen Billin lumoissa. Istuin hurmiossa rantakivellä ja katselin, miten hänen kalpea vartalonsa laskeutui veteen ja savukkeen tuoksui leijaili tyköni jopa hänen uidessa…savuke suussa!Samana vuonna ilmestyi suomeksi myös The Sorrows of an american nimellä Amerikkalainen elegia (Otava). Luin kirjan, mutta jätin sen muhimaan, enkä tuonut blogiini. Syy on aivan suoraan kirjassa Kaikki mitä rakastin. Jos Amerikkalainen elegia olisi ollut jonkun toisen seuraava kirja, mutta koska se oli Sirin teos, olin pakotettu jääväämään itseni, sillä kaikki minussa soi vielä yhdelle aikakautemme upeimmista teoksista, joka on Kaikki mitä rakastin.
Nyt on vettä ja etenkin kirjoja virrannut, joten tartuin Siri Hustvedtin varhaisempaan työhön, Lumoukseen (The Enchantment of Lily Dahl, Otava, 2009), jonka hän on kirjoittanut jo 1996, mutta suomennos saatu siis vasta tänä vuonna! Laitan kirjat nyt niiden oikeassa kirjoittamisjärjestyksessä, jossa niiden olisi tullut myös ilmestyä suomennoksina.
Lumouksessa näkyy Siri Hustvedtin ylimaallinen kyky viedä tarinaa ja myös kyky yllättää lukijansa. Kirjasta löydämme myös hahmon tulevalle Billille…tästä kuitenkin enemmän omassa jutussaan.
Siri Husvedt asuu New Yorkissa Brooklynissa kirjailijamiehensä Paul Austerin kanssa. Olisin toiveikkaampi, jos hän asuisi New Yorkissa Brooklynissa liikemies Henry Obaman kanssa, sillä kahden lahjakkaan taiteilijan liitot eivät ole historian valossa kestäneet molempien menestystä kovinkaan usein. Toivon, että pelkoni on turha ja toivotan huikeinta mahdollista kirjailijan uraa Sirille, joka saa minut iltaisin nukahtamaan mustakarhujen huhuiluun…
AND GIVE THIS CANDLE LIGHT TO TELLING THAT...
my country is all literature and you, my love readers, are the stars of that country! I have now 40 000 stars and I remember how I had only 300, but I had the dream...and you made it true! I love you!Leena Lumi
WHEN I HAD 30 000 STARS, I WALKED STRAIGHT...
into the cold lake wearing my evening dress. Now I instead...THE STAR LANTERN AND 'SUMMER SNOW'/TÄHTILYHTY JA 'SUMMER SNOW'
TähtiNäitkö tähden lentävän?
Sen tie värisee vielä sinessä.
Sydämeni on valoisa ja kuuma;
hengästynyt tähti on pudonnut sinne.
Olen värisevä kaari kätesi alla,
vuorilla kaikuva riemuhuuto,
nauru, onnellinen nyyhkytys.
Näkijän autuain kasvoin,
ihanasti hymyillen
kuuntelet, rakastettuni,
suurta kohinaa yössä:
huumauksen mahtava virta vyöryy
tuoksuviin, villeihin metsiin.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)
SININEN SOHVA HANNELELLE;-)
Hannele postasi minulle pinkin sohvansa, joten tässä tämä, jonka jo näen siirtymässä toimisto/kirjastooni...Hannelen sohvan löydät täältä http://www.hannelesparadis.blogspot.com
TODAY AND TOMORROW
Nyt tuli sellainen outo pysähtynyt olo, etten tarjoa mitään lukuelämyksiä, vaan ihan mitä sattuu, miltä tuntuu...tai sitten en mitään. Jotenkin näin talven kynnyksellä tuntuvat tulevan nuo kotiin liittyvät asiat aina vain enempi tykö, joten ehkä niitä...ehkä. Ja sitten teen huomenna yhden ruokakokeilun ja jos se onnistuu, saatte myös reseptin. Siis helppo ruoka, mutta ainekset vetäisin ihan 'hihasta'. Katsotaan nyt...Kaikki ovat Helsingin kirjamessuilla, joten Elämyksellisiä Kirjakohtaamisia sinne kaikille tutuille ja tuntemattomille. Ilman kirjoja minä en olisi minä.WITH THEE, IN THE DESERT - WITH THEE...
With thee, in the Desert -With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind wood -
Leopard breathes - at last!
- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
KUN NUORUKAISENA VÄSYIN BAUDELAIREN...
Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.- Mika Waltari -
Pilvet, ihanat pilvet/Ihmisen ääni
PIENET SUURET SUOMALAISET
Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…Välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.
Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:
Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.
Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!
Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.
Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.
Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.
Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.
Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…Välskärin seikkailuissa.
Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!
Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…
Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
SATU KOSKIMIES
Satu Koskimies on suomalainen kirjailija ja toimittaja. Hän teki yhdessä Juha Virkkusen kanssa 30 vuotta suosittua Tämän runon haluaisin kuulla -radio-ohjelmaa ja on koonnut kymmeniä runoantologioita. Katarina Eskolan kanssa hän on julkaissut kolmiosaisen menestyssarjan "50-luvun tyttöjen" päiväkirjoista ja kirjeistä sekä toimittanut yhdessä Suvi Aholan kanssa Joka tytön runokirjan (2006) ja teokset L.M.Montgomeryn tuotannosta.
Minä, 50-luvun tyttö ja melkein Vihervaaran Anna, liitän nyt Sadun niiden kirjailijoiden joukkoon, ketä haluaisin tavata...Keitä siellä nyt olikaan: John Irving, Tommy Tabermann (on tavattu paristi, mutta uusintakin käy;-) ja Marcel Reich- Ranicki. Satu on ensimmäinen nainen. Ai niin, Sadun lisäksi laitan vielä Siri Hustvedtin.
Tahtoisin kovasti signeerauksen Hurmion tyttäriin ja tavata livenä hänet, joka tajuaa runouden hurmion!Hyvä Satu!!!
NICK CAVE
Nick Cave on austaralialaissyntyinen muusikko, kirjailija ja näyttelijä. Caven esikoisromaani Kun aasintamma näki Herran enkelin (Like 1992) on tekijänsä tavoin kohonnut kulttimaineeseen. Caven genre on kaikkea mahdollista ja mahdotonta mitään kaihtamatta. Mukana ovat täydellinen kaaos, huimaava verbaaliakrobatia, syvä epätoivo, musta huumori, mutta myös intohimo ja rakkaus.Caven toinen romaani Bynny Munron kuolema esitellään alla ja tässä teille häneltä ja Kylie Minoguelta yksi minun lempibiisi eli Where The Wild Roses Grow:
Http://www.youtube.com/watch?v=8srgfw7GDkM&NR=1
ja sitten Bunny Munron hengessä Kylie Minoguen Spinning Around:
http://www.youtube.com/watch?v=qaGS3Uts704
BEULAHIN KUKKULALLA
Wir holen sie ein auf jenen Höh’n
Im Sonnenschein.
Der Tag ist schön auf jenen Höh’n.
Friedrich Rückert: Kindertotenlieder IV
Reginald Hillin rikosromaani Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009) on kuin salaperäinen valon ja varjon leikki, jossa juuri kun luulet tietäväsi, missä mennään, tulee varjo kaiken ylle ja kuulet surumielisen Requemin aavistaen, että koskaan et näe enää valoa, koskaan et pääse ylös näkin pimeästä, kosteasta luolasta. Olet itse yksi neljästä menetetystä lapsesta ja tajuat sielunmessun soivan sinulle, mutta yrität viimeisillä voimillasi kiskoa kahleitasi, kunnes huomaat, että padot on avattu ja vesi tulee yllesi…ja viimeinen mitä näet on pienen tytön vaaleat hiukset tai sitten vain auringon harha kellarin pienestä luukusta, kunnes pimeys voittaa.
Beulahin kukkuloiden ympärillä tapahtuu outoja asioita. Todella outoja. Tarina alkaa viidentoista vuoden takaa ja Betsy Allgoodin todistuksesta, mitä tapahtui kun hän oli seitsemän vanha ja oli kuuma hellekesä. Sinä kesänä katosi kolme Betsyn ystävää, kolme pientä tyttöä: Jenny, Madge ja Mary. Sinä kesänä myös koko Dendalen kylä hukutettiin veden alle. Ihmiset muuttavat tavaroineen kuka minnekin, mutta suurin osa läheiseen Danbyn kylän, jonka yrmeät asukkaat jo ovat luku sinänsä. Danby ei ole vallan vieras paikka Dendalen väelle, sillä kautta aikojen he ovat joutuneet viemään vainajansa ruumiinkuljetuspolkua pitkin Danbyn hautausmaalle, sillä heillä on omasta takaa vain kappeli. Kun hellekesä ja sen karmeat tapahtumat ovat ohi, kadonneita tyttöjä ei kuljeteta tuota polkua, sillä heitä ei löydetä. Lasten vanhemmat kantavat raskainta muuttokuormaa, omaa suruaan, johon liittyy myös valtava, jopa surun yli lyövä viha poliisiviranomaisia kohtaan, koska heillä ei ole edes vainajia mitä surra. Heillä on vain muistonsa. Kunnes sitten viidentoista vuoden kuluttua…
Pikkuinen Lorraine herää aikaisin, mutta aurinko on herännyt vieläkin aikaisemmin.
On yksi niitä pitkiä kesäpäiviä, jotka kestävät loputtomiin onnellisina lapsuuden päivinä, kun saa herätä kullanhohtoiseen ilmaan ja nukahtaa tuhat seikkailua myöhemmin tuntien vielä ihollaan valon, jonka tiukasti kiinni vedetyt verhotkin taittavat vain lempeäksi hämäräksi.
Talosta ei kuulu hiiskaustakaan, On sunnuntai, ainoa viikonpäivä jolloin isi ja äiti nukkuvat ylellisen pitkään. Lorraine syö pikaisen aamupalan, nousee sitten tuolille vetääkseen keittiön takaoven yläsalvan auki ja lähtee ulos Tig innokkaana kannoillaan. Koska puro on kuivunut, sen viertä kulkeva polku on leventynyt, ja sitä pitkin voi kiivetä loivaa rinnettä ylös. Siellä on kaneja, joita Tig voi jahdata ja perhosia, joita kohti se voi hypellä, siellä on pikkuruisia orkideoita ja leivoset nousevat kanervan seassa sijaitsevista pesistään laulamaan vakaata uskoaan siihen, että aurinko paistaa aina ja taivas on ikuisesti sininen.
Mutta Lorraine-parka ei tiedä, että nyt ollaan Beulahin kukkulalla, jossa on kosteita koloja…siellä vaanii näkki, joka ei kestä auringonvaloa…ja ennen kuin ilta koittaa laulavat leivoset kuin lentävät vakoojat: Tyttö on täällä, pahasti kävi, tyttö on täällä, pahasti kävi. Ja lepattelevat perhoset kertovat viestin: Mennyt on ikiajoiksi!
Siis nyt kun kirjoitan tätä joudun samaan kauhuun uudestaan. Ja henkeä salpaa. Tunnen ihollani vanhempien tuskan, kyyneleet, raivon ja huudon: Tämä ei voinut tapahtua meidän pikkutytöllemme! Eihän! Sano se!
Dalziel ja Pascoe joutuvat selvittämään juttua, johon liittyvät lastentarina Nina ja näkki, Mahlerin Kindertotenlieder/Lauluja kuolleille lapsille, Danbyn kyläläisten omituisuus, aiemmin kadonneiden lasten vihamielisyys, neuvokas ja intuitiotaan seuraava naispoliisi Novello sekä monta, monta muuta omituista asiaa ja henkilöä.
Oli mahtava tunne lukea kirjaa, kun olin Yorkshiren etsivät –sarjasta saanut kasvot Andylle ja Peterille! Kukaan muu kuin juuri he, eivät voi olla tämän tarinan päähenkilöt. he kulkevat sumussa Beulahin kukkulalla, mutta kun polku vie väärään, tuleekin yllätys toisensa jälkeen ja vihdoinkin avautuu kolmen varhemmin kadonneen tytön menetyksen salaisuus, mutta hintana on Lorraine. Mutta kukaan, kukaan ei arvaa ennen viimeisiä sivuja, kuka on näkki!
Kirjan hienoimpia oivalluksia on kytkeä Peter Pascoen pieni tytär mukaan tarinaan. Pikku Rosie sairastuu vakavasti, mutta koomassakin hän elää Ninan ja näkin tarinaa, kunnes…
Reginald Hill vie tarinaa kuin itse paholainen! Olen hyvä arvaamaan, mutta hän yllättää minut kerta kerralta, kunnes en voi muuta kuin voimattomana kalisuttaa kahleitani ja näen kuinka veden pinta nousee ja valo katoaa…
Ja kappelissa soi Requem… sielunmessu kuolleille tytöille…Kindertotenlieder…Mahleria…
Me heidät haemme Beulahin kukkulalta.
Aurinko kun kirkkaasti paistaa.
Ilma kirkas on Beulahin kukkulalla.
Im Sonnenschein.
Der Tag ist schön auf jenen Höh’n.
Friedrich Rückert: Kindertotenlieder IV
Reginald Hillin rikosromaani Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009) on kuin salaperäinen valon ja varjon leikki, jossa juuri kun luulet tietäväsi, missä mennään, tulee varjo kaiken ylle ja kuulet surumielisen Requemin aavistaen, että koskaan et näe enää valoa, koskaan et pääse ylös näkin pimeästä, kosteasta luolasta. Olet itse yksi neljästä menetetystä lapsesta ja tajuat sielunmessun soivan sinulle, mutta yrität viimeisillä voimillasi kiskoa kahleitasi, kunnes huomaat, että padot on avattu ja vesi tulee yllesi…ja viimeinen mitä näet on pienen tytön vaaleat hiukset tai sitten vain auringon harha kellarin pienestä luukusta, kunnes pimeys voittaa.
Beulahin kukkuloiden ympärillä tapahtuu outoja asioita. Todella outoja. Tarina alkaa viidentoista vuoden takaa ja Betsy Allgoodin todistuksesta, mitä tapahtui kun hän oli seitsemän vanha ja oli kuuma hellekesä. Sinä kesänä katosi kolme Betsyn ystävää, kolme pientä tyttöä: Jenny, Madge ja Mary. Sinä kesänä myös koko Dendalen kylä hukutettiin veden alle. Ihmiset muuttavat tavaroineen kuka minnekin, mutta suurin osa läheiseen Danbyn kylän, jonka yrmeät asukkaat jo ovat luku sinänsä. Danby ei ole vallan vieras paikka Dendalen väelle, sillä kautta aikojen he ovat joutuneet viemään vainajansa ruumiinkuljetuspolkua pitkin Danbyn hautausmaalle, sillä heillä on omasta takaa vain kappeli. Kun hellekesä ja sen karmeat tapahtumat ovat ohi, kadonneita tyttöjä ei kuljeteta tuota polkua, sillä heitä ei löydetä. Lasten vanhemmat kantavat raskainta muuttokuormaa, omaa suruaan, johon liittyy myös valtava, jopa surun yli lyövä viha poliisiviranomaisia kohtaan, koska heillä ei ole edes vainajia mitä surra. Heillä on vain muistonsa. Kunnes sitten viidentoista vuoden kuluttua…
Pikkuinen Lorraine herää aikaisin, mutta aurinko on herännyt vieläkin aikaisemmin.
On yksi niitä pitkiä kesäpäiviä, jotka kestävät loputtomiin onnellisina lapsuuden päivinä, kun saa herätä kullanhohtoiseen ilmaan ja nukahtaa tuhat seikkailua myöhemmin tuntien vielä ihollaan valon, jonka tiukasti kiinni vedetyt verhotkin taittavat vain lempeäksi hämäräksi.
Talosta ei kuulu hiiskaustakaan, On sunnuntai, ainoa viikonpäivä jolloin isi ja äiti nukkuvat ylellisen pitkään. Lorraine syö pikaisen aamupalan, nousee sitten tuolille vetääkseen keittiön takaoven yläsalvan auki ja lähtee ulos Tig innokkaana kannoillaan. Koska puro on kuivunut, sen viertä kulkeva polku on leventynyt, ja sitä pitkin voi kiivetä loivaa rinnettä ylös. Siellä on kaneja, joita Tig voi jahdata ja perhosia, joita kohti se voi hypellä, siellä on pikkuruisia orkideoita ja leivoset nousevat kanervan seassa sijaitsevista pesistään laulamaan vakaata uskoaan siihen, että aurinko paistaa aina ja taivas on ikuisesti sininen.
Mutta Lorraine-parka ei tiedä, että nyt ollaan Beulahin kukkulalla, jossa on kosteita koloja…siellä vaanii näkki, joka ei kestä auringonvaloa…ja ennen kuin ilta koittaa laulavat leivoset kuin lentävät vakoojat: Tyttö on täällä, pahasti kävi, tyttö on täällä, pahasti kävi. Ja lepattelevat perhoset kertovat viestin: Mennyt on ikiajoiksi!
Siis nyt kun kirjoitan tätä joudun samaan kauhuun uudestaan. Ja henkeä salpaa. Tunnen ihollani vanhempien tuskan, kyyneleet, raivon ja huudon: Tämä ei voinut tapahtua meidän pikkutytöllemme! Eihän! Sano se!
Dalziel ja Pascoe joutuvat selvittämään juttua, johon liittyvät lastentarina Nina ja näkki, Mahlerin Kindertotenlieder/Lauluja kuolleille lapsille, Danbyn kyläläisten omituisuus, aiemmin kadonneiden lasten vihamielisyys, neuvokas ja intuitiotaan seuraava naispoliisi Novello sekä monta, monta muuta omituista asiaa ja henkilöä.
Oli mahtava tunne lukea kirjaa, kun olin Yorkshiren etsivät –sarjasta saanut kasvot Andylle ja Peterille! Kukaan muu kuin juuri he, eivät voi olla tämän tarinan päähenkilöt. he kulkevat sumussa Beulahin kukkulalla, mutta kun polku vie väärään, tuleekin yllätys toisensa jälkeen ja vihdoinkin avautuu kolmen varhemmin kadonneen tytön menetyksen salaisuus, mutta hintana on Lorraine. Mutta kukaan, kukaan ei arvaa ennen viimeisiä sivuja, kuka on näkki!
Kirjan hienoimpia oivalluksia on kytkeä Peter Pascoen pieni tytär mukaan tarinaan. Pikku Rosie sairastuu vakavasti, mutta koomassakin hän elää Ninan ja näkin tarinaa, kunnes…
Reginald Hill vie tarinaa kuin itse paholainen! Olen hyvä arvaamaan, mutta hän yllättää minut kerta kerralta, kunnes en voi muuta kuin voimattomana kalisuttaa kahleitani ja näen kuinka veden pinta nousee ja valo katoaa…
Ja kappelissa soi Requem… sielunmessu kuolleille tytöille…Kindertotenlieder…Mahleria…
Me heidät haemme Beulahin kukkulalta.
Aurinko kun kirkkaasti paistaa.
Ilma kirkas on Beulahin kukkulalla.
DALZIEL AND PASCOE
Dalziel (Warren Clarke) ja Pascoe (Colin Buchanan) esittävät pääosia TV-sarjassa Yorkshiren etsivät. Tympeä komisario Andy Dalziel ei mielellään katso hölmöjä, mutta vielä vähemmän ’neropatteja’. Kun kokematon Peter Pascoe määrätään hänen yksikköönsä, ennusteet eivät todellakaan näytä hyviltä. Pascoe edustaa nimittäin uuden sukupolven poliiseja – tutkinnolla aseistettuja, lempeämielisiä älykköjä. Mutta ihme tapahtuu ja heistä tulee kuin kuuluisa rakkauden ihme: vastaparit vetävät toisiaan puoleensa! Kumpikin alkaa arvostaa toisen ominaisuuksia, vaikkakin välillä tuskan hikeä vuotaen. Sarjan myötä Pascoen itsetunto kasvaa ja hän itsekin huomaa, miten törkyturpa Dalzielin lihavan kuoren alla asuu älykäs ja hellämielinen sielu. He ovat kuin: En voi elää kanssasi, mutta en ainakaan ilman sinua! Reginald Hillin uusimmassa romaanissa Beulahin kukkulalla huomaa erityisen hyvin, miten Andy osaa antaa Peterille tilaa ja miten Peterin itsetunto on vahvistunut. Nyt kaikki sitten voivat arvata, mitä minä teen joka lauantai-ilta about klo 19.30 alkaen…;-)
Ne, jotka ovat sarjaa seuranneet, muistavat varmaan Dalzielin pahimpia ’juttuja’ vieläkin sisäisesti kiemurrellen, sillä hänhän ei kaihda ollenkaan kaivelemasta erinäisiä paikkojaan julkisesti ja sukukalleuksien tallella olo pitää tarkistaa aika ajoin. Hienon kontrastin antaa Pascoen herkkä, älyllinen tulkinta, josta Andy alkaa aivan selvästi olla vaikuttunut ja riippuvainenkin, vaikka hän olisi varmasti maailmassa viimeinen , joka sen myöntäisi. Minun on pakko myöntää, että katson mieluummin brittiläistä arkirealismia kuin amerikkalaisen tuotannon kauneuden, rohkeuden ja pintapuolisuuden epätodellisuutta. Minulle soivat Yorkshiren kellot ja aion seurata niiden kutsua!
Mutta nyt lähdemme Andyn ja Peterin matkassa Beulahin kukkulalle…
Ne, jotka ovat sarjaa seuranneet, muistavat varmaan Dalzielin pahimpia ’juttuja’ vieläkin sisäisesti kiemurrellen, sillä hänhän ei kaihda ollenkaan kaivelemasta erinäisiä paikkojaan julkisesti ja sukukalleuksien tallella olo pitää tarkistaa aika ajoin. Hienon kontrastin antaa Pascoen herkkä, älyllinen tulkinta, josta Andy alkaa aivan selvästi olla vaikuttunut ja riippuvainenkin, vaikka hän olisi varmasti maailmassa viimeinen , joka sen myöntäisi. Minun on pakko myöntää, että katson mieluummin brittiläistä arkirealismia kuin amerikkalaisen tuotannon kauneuden, rohkeuden ja pintapuolisuuden epätodellisuutta. Minulle soivat Yorkshiren kellot ja aion seurata niiden kutsua!
Mutta nyt lähdemme Andyn ja Peterin matkassa Beulahin kukkulalle…
NOJOUD 10 VUOTTA, ERONNUT
”Nimeni on Nojoud ja olen kotoisin pienestä jemeniläiskylästä. Olen kymmenvuotias, tai ainakin luulen niin. Minun maassani maaseudun lapsilla ei nimittäin ole henkilöllisyystodistusta eikä heidän syntymäänsä rekisteröidä. Vanhempani pakottivat minut naimisiin itseäni kolme kertaa vanhemman miehen kanssa, ja mies pahoinpiteli ja käytti minua hyväkseen. Eräänä aamuna lähtiessäni ostamaan leipää, hyppäsin bussiin ja pakenin oikeustalolle. Olin siellä siihen asti, kunnes yksi tuomari suostui kuuntelemaan minua...”
Näin järkyttävästi kuvailee elämäänsä Nojoud Ali, oletettavasti kymmenvuotias jemeniläistyttö Delphine Minouin kirjassa Nojoud 10 vuotta, eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorée, Gummerus, 2009). Tämän lapsen todellisuus on niin kaukana omastamme, että haluaisi uskoa tämän fiktioksi, keksityksi tarinaksi. Kunpa se olisikin totta!
Totuus on kuitenkin se, että yli puolet jemeniläistytöistä naitetaan ennen 18 vuoden ikää ja usein huomattavasti vanhemmalle miehelle. Tämän julman perinteen uhriksi joutui myös Nojoud Ali. Hänelle ei kerrottu asiasta mitään etukäteen, puhumattakaan että häneltä olisi jotain kysytty. Äärimmäisen vastenmieliseltä tuntuu, että oma perhe tekee lapselle tällaista.
Tapaaminen oli järjestetty heimon vahojen sääntöjen mukaan. Isäni lanko, joka oli joukon ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen, oli hoitanut notaarin tehtäviä. Juuri hän oli myös laatinut sopimuksen sisällön. Oli päätetty, että minun myötäjäiseni nousisivat 150 000 rialiin (noin 540 euroa).
Näin myytiin pikkutyttö Nojoud kahden suvun miespuolisten jäsenten toimesta ja käytäntö noudatteli karjakaupan tapaa. Perheen äidillä tai siskoilla ei ole asiaan mitään sanavaltaa. Nojoudin äiti oli synnyttänyt 16 lasta ja sen jälkeen hänen miehensä, Nojoudin isä, otti uuden, nuoren vaimon….
Sanomattakin on selvää, että pakkoavioliitto katkaisi Nojoudin koulunkäynnin eikä hän ehtinyt oppia edes lukemaan. Nojoud ei kuitenkaan alistu neuvottomana pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan hyppää kotona vieraillessaan leivänhakumatkalla taksiin ja hakeutuu oikeustalolle. Aluksi tuntuu, että häntä ei kuuntele kukaan, mutta sitten ilmestyy Shada, rohkea nainen, joka taistelee takapajuisessa maassa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hänen jasmiinintuoksuiseen halaukseensa saa Nojoud turvautua ja olla lapsi, joka tuntee, että tässä hänellä on toinen äiti. Shada hallitsee median ja saa asialle julkisuutta. Täysin patriarkaalisessa maassa tämä urhea nainen saa Yemen Timesin toimittajan Hamed Thabetin tekemään asiasta ison jutun ja tapauksesta tulee ennenkuulumaton, sillä Nojoudin aviomies ja isä pidätetään!
Kaiken alkuna on kuitenkin ollut pienen Nojoudin uskomaton rohkeus maassa, jossa nainen on vain miehen orja ja himojen tyydyttäjä. Tapaus on maan historiassa ensimmäinen, jossa puututaan oikeusteitse nuoren tytön, vielä lapsen, vastentahtoiseen naimakauppaan. Vaati suurta rohkeutta nousta bussiin ja matkustaa oikeustalolle yksin kun ensin on hakattu ja raiskattu useasti, eikä kukaan ole koskaan sanonut, että ’sinä olet arvokas ja rakas ja me suojelemme sinua ja saat käydä kouluja niin paljon kuin haluat”.
Nojoud Alista on nyt tullut esimerkki muille jemeniläistytöille, sillä tapaus nousi myös kansainväliseen mediaan. Nojoud on itse palannut kouluun ja aikoo kirjamyynnin palkkioilla kouluttautua juristiksi, jotta hän voisi edistää naisten ja lasten oikeuksien toteutumista.
Nojoud Ali sai rohkeudestaan Yhdysvaltalaisen Glamour –lehden Women of the year 2008 –tunnustuksen yhdessä mm. Hilary Clintonin ja Condoleezza Ricen kanssa ja alkuvuodesta Jordanian kuningatar otti hänen puolestaan vastaan arvostetun Women’s World palkinnon.
Delphine Minou on kirjoittanut Nojoudin tarinan kuin tarkoituksella käyttäen hyvin selkeää kieltä. Hän on ikään kuin asettunut nuorten tyttöjen asemaan ja kertoo tarinaa etenkin heille. Mutta myös meille! Mitä me voimme tehdä parantaaksemme naisten asemaa kulttuureissa, joilla heillä ei ole mitään asemaa. Meidän on ensinnäkin luettava tämä kirja ja sisäistettävä, että se on totta. Sen jälkeen kannattaa ottaa selvää, mitä todella tapahtuu naisille ja nuorille tytöille niin Jemenissä kuin muissa naisorjamaissa. Takaan, että herätys on kova! Se meidän on kuitenkin kestettävä tietää, jos kanssasisaremme kestävät sen elää! Tämä kirja ei ole pelottava, se on vain ensin surullinen ja sitten toivoa antava. Minoui ei mässäile raakuuksilla.
Miten sitten estää enää ketään kokemasta Noujoud Alin kohtaloa? Yksi keino on ottaa kehitysmaasta ja kulttuurista, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, kummilapsi, TYTTÖkummilapsi. Tämä on ainoa keino, jonka minä olen löytänyt toimia. Otin parhaan ystäväni kanssa yhteisen kummitytön Afrikasta, tarkoituksella taata hänelle koulutus ja estää hänen pakkonaittamisensa. Otimme kummitytön Planin kautta ja aiomme kyllä selvittää, että nimenomaan tätä tyttöä, Marya, on autettu ja tuon myös julkisuuteen, onko apu saavuttanut tarkoituksensa! Me emme lähteneet tähän about 15 vuoden projektiin tukeaksemme vanhoja heimoperinteitä ja yhteisöä, vaan pelastaaksemme yhden pienen tytön tulevaisuuden.
Luojalle kiitos, Nojoud, syntynyt 1998, kaiken jälkeen kuitenkin pelastui!
Näin järkyttävästi kuvailee elämäänsä Nojoud Ali, oletettavasti kymmenvuotias jemeniläistyttö Delphine Minouin kirjassa Nojoud 10 vuotta, eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorée, Gummerus, 2009). Tämän lapsen todellisuus on niin kaukana omastamme, että haluaisi uskoa tämän fiktioksi, keksityksi tarinaksi. Kunpa se olisikin totta!
Totuus on kuitenkin se, että yli puolet jemeniläistytöistä naitetaan ennen 18 vuoden ikää ja usein huomattavasti vanhemmalle miehelle. Tämän julman perinteen uhriksi joutui myös Nojoud Ali. Hänelle ei kerrottu asiasta mitään etukäteen, puhumattakaan että häneltä olisi jotain kysytty. Äärimmäisen vastenmieliseltä tuntuu, että oma perhe tekee lapselle tällaista.
Tapaaminen oli järjestetty heimon vahojen sääntöjen mukaan. Isäni lanko, joka oli joukon ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen, oli hoitanut notaarin tehtäviä. Juuri hän oli myös laatinut sopimuksen sisällön. Oli päätetty, että minun myötäjäiseni nousisivat 150 000 rialiin (noin 540 euroa).
Näin myytiin pikkutyttö Nojoud kahden suvun miespuolisten jäsenten toimesta ja käytäntö noudatteli karjakaupan tapaa. Perheen äidillä tai siskoilla ei ole asiaan mitään sanavaltaa. Nojoudin äiti oli synnyttänyt 16 lasta ja sen jälkeen hänen miehensä, Nojoudin isä, otti uuden, nuoren vaimon….
Sanomattakin on selvää, että pakkoavioliitto katkaisi Nojoudin koulunkäynnin eikä hän ehtinyt oppia edes lukemaan. Nojoud ei kuitenkaan alistu neuvottomana pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan hyppää kotona vieraillessaan leivänhakumatkalla taksiin ja hakeutuu oikeustalolle. Aluksi tuntuu, että häntä ei kuuntele kukaan, mutta sitten ilmestyy Shada, rohkea nainen, joka taistelee takapajuisessa maassa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hänen jasmiinintuoksuiseen halaukseensa saa Nojoud turvautua ja olla lapsi, joka tuntee, että tässä hänellä on toinen äiti. Shada hallitsee median ja saa asialle julkisuutta. Täysin patriarkaalisessa maassa tämä urhea nainen saa Yemen Timesin toimittajan Hamed Thabetin tekemään asiasta ison jutun ja tapauksesta tulee ennenkuulumaton, sillä Nojoudin aviomies ja isä pidätetään!
Kaiken alkuna on kuitenkin ollut pienen Nojoudin uskomaton rohkeus maassa, jossa nainen on vain miehen orja ja himojen tyydyttäjä. Tapaus on maan historiassa ensimmäinen, jossa puututaan oikeusteitse nuoren tytön, vielä lapsen, vastentahtoiseen naimakauppaan. Vaati suurta rohkeutta nousta bussiin ja matkustaa oikeustalolle yksin kun ensin on hakattu ja raiskattu useasti, eikä kukaan ole koskaan sanonut, että ’sinä olet arvokas ja rakas ja me suojelemme sinua ja saat käydä kouluja niin paljon kuin haluat”.
Nojoud Alista on nyt tullut esimerkki muille jemeniläistytöille, sillä tapaus nousi myös kansainväliseen mediaan. Nojoud on itse palannut kouluun ja aikoo kirjamyynnin palkkioilla kouluttautua juristiksi, jotta hän voisi edistää naisten ja lasten oikeuksien toteutumista.
Nojoud Ali sai rohkeudestaan Yhdysvaltalaisen Glamour –lehden Women of the year 2008 –tunnustuksen yhdessä mm. Hilary Clintonin ja Condoleezza Ricen kanssa ja alkuvuodesta Jordanian kuningatar otti hänen puolestaan vastaan arvostetun Women’s World palkinnon.
Delphine Minou on kirjoittanut Nojoudin tarinan kuin tarkoituksella käyttäen hyvin selkeää kieltä. Hän on ikään kuin asettunut nuorten tyttöjen asemaan ja kertoo tarinaa etenkin heille. Mutta myös meille! Mitä me voimme tehdä parantaaksemme naisten asemaa kulttuureissa, joilla heillä ei ole mitään asemaa. Meidän on ensinnäkin luettava tämä kirja ja sisäistettävä, että se on totta. Sen jälkeen kannattaa ottaa selvää, mitä todella tapahtuu naisille ja nuorille tytöille niin Jemenissä kuin muissa naisorjamaissa. Takaan, että herätys on kova! Se meidän on kuitenkin kestettävä tietää, jos kanssasisaremme kestävät sen elää! Tämä kirja ei ole pelottava, se on vain ensin surullinen ja sitten toivoa antava. Minoui ei mässäile raakuuksilla.
Miten sitten estää enää ketään kokemasta Noujoud Alin kohtaloa? Yksi keino on ottaa kehitysmaasta ja kulttuurista, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, kummilapsi, TYTTÖkummilapsi. Tämä on ainoa keino, jonka minä olen löytänyt toimia. Otin parhaan ystäväni kanssa yhteisen kummitytön Afrikasta, tarkoituksella taata hänelle koulutus ja estää hänen pakkonaittamisensa. Otimme kummitytön Planin kautta ja aiomme kyllä selvittää, että nimenomaan tätä tyttöä, Marya, on autettu ja tuon myös julkisuuteen, onko apu saavuttanut tarkoituksensa! Me emme lähteneet tähän about 15 vuoden projektiin tukeaksemme vanhoja heimoperinteitä ja yhteisöä, vaan pelastaaksemme yhden pienen tytön tulevaisuuden.
Luojalle kiitos, Nojoud, syntynyt 1998, kaiken jälkeen kuitenkin pelastui!
LINDA OLSSON
Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa valmiiksi, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.Kirjan nimi on Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtisumua. Tämä kirja antaa Toivoa, että elämässä vielä on Toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta…
This book is called Let me sing you gentle songs. This book has been published by Gummerus A.D. 2009. This book hasn’t been written earlier. This book is The Light House and Stardust. This book is giving Hope that there still is Hope. This book is smelling like wild strawberries…
SCRIPTOR JA HELSINGIN KIRJAMESSUT
Scriptorista on juttua tämän päivän Hesarissa - kuulemma. No, minä olen fanittanut tätä nuorten, kirjallisten, kunnianhimoisten poikien ja muutaman tytön lehteä jo kauan. Itse asissa tein tästä Scriptorin kansikuvasta Helsingin kirjamessujen tunnuskuvan blogiini!Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka messupäivä noin klo 12.00.-13.00. Scriptoria voi ostaa myös Helsingin Akateemisesta.
Enemmän Helsingin kirjamessuista: http://www.helsinginkirjamessut.fi/
KUURA: TAITEILIJOISTA PARAS/FROST:THE BEST OF ALL ARTISTS
Picture by Hannu Hautala in First Snow (Minerva, 2009)HENKIVARTIJA
”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
TRIPTYYKKI
Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44 prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)