SONAATTI MIRIAMILLE

Minun nimeni on Adam Anker. Joskus se on ollut Adam Lipski. Olen syntynyt Krakovassa, Puolassa. Katsoessani silmiin vierasta miestä, jolla oli sama nimi kuin minulla, aloin ensimmäisen kerran elämässäni kuulla kysymyksiä, joita ei ole koskaan esitetty, ja minut valtasi hillitön halu tietää.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, Gummerus 2009, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) kulkee muistojen polkuja viittoina tuoksut, musiikki, äänet, esineet, vanhat valokuvat ja etenkin kirjeet, jotka paljastavat miten olisi voinut olla, mutta ei ollut. Kertojaääni on Adamin suruääni. Adamin, joka eli elämänsä kylmän äidin kanssa, mutta luoden äitinsä kannustuksesta musiikkia, joka ei kuitenkaan lähentänyt heitä, vaan soi heidän välissään ikuisena haamuna kertoen epäoikeudenmukaisuudesta, jonka Adam tunsi, mutta johon hän ei saanut vastauksia.

Adamin lapsuuden kieli oli ruotsi, äidin vahvalla puolalaiskorostuksella. Joka ilta Wanda makasi vuoteella hiusverkko permanentattujen hiustensa suojana ja luki sanakirjaa täsmälleen neljännestunnin ajan. Adam kuitenkin häpesi äitiään ja häpesi myös omaa häpeämistään. Koulun kevätjuhlissa Wanda oli kuin joku vierasmaalainen lintu harmaan varpusparven keskellä. Wanda ja Tukholma ja sitten Wanda ja Wien…kunnes…

Adam asuu jo Uudessa Seelannissa ja menee Memorial Halliin, jossa oli useasti käynyt tyttärensä Miriamin, ’Mimin’ kanssa. Päivässä mikään ei varoita häntä, kun hän siirtyy holokaustinäyttelyyn ja löytää seinältä kuvan, jonka katse kohdistuu suoraan häneen vuosikymmenien usvan lävitse. Häntä katsoo Adam Lipski, syntynyt Krakovassa, Puolassa, ojentaen kehotusta kävellä usvasta valoon ja totuuteen.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille ei tuoksu metsämansikoilta, vaan vääryydeltä, petoksen sumulta ja rakkaudelta, joka ei saa vastarakkautta. Kirja on tietysti myös kertomus ihmiskunnan suurimmasta kansansurmasta eli juutalaisten murhaamisesta, mutta tuo iso rikos on vain kirjan tumma varjo, jonka reunoilla piilevät uhrien omat selviytymiskeinot, kyseenalaiset, mutta varmaan jälkimaailmalta armon saavat. Olssonin kieli ja tarina vangitsevat. Adamin saapuessa Krakovaan ja tavatessa Moishe Spiewakin, elin täydesti Krakovan kaduilla, niin menneisyyden kuin nykyisyyden. Viivähdämme Krakovassa niin pitkään, että Adam ostaa itselleen vihdoinkin kodin, jonka huoneista tulee lopultakin se turva ja syli, jota hän oli iäti kaivannut. Ja Moishe Spiewakista tulee tarinan hyvä haltija. Moishe rakentaa Adamille sillat menneisyyden tuntemattomien jokien ylitse. Rakastin Moishea, rakastin Krakovaa, mutta matkaa piti jatkaa…

Linda Olssonin kertojaääni soi kauneimmin Adamissa. Kirjan lopulla hän vaihtaa kertojaksi Cecilian, ruotsalaisen naisen, joka asuu saaressa ja joka Adamin on tavattava – vihdoinkin, monien erottavien vuosien jälkeen. Cecilian ääni ei tavoita minua ja myös Adam muuttuu kohdattuaan Cecilian. Nyt avautuu tulevaisuus ja hyvästelemme ne, joista olisin halunnut tietää enemmän ja syvällisemmin eli Wandan ja Martan. Onneksi Adamilla on kuitenkin asuntonsa Krakovassa, todellinen koti, jonka merkityksen tajuatte vasta kirjan luettuanne. Ja toki suon Adamille huomisen, vaikka jokin minussa olisi halunnut jäädä menneisyyteen ja suorastaan toivoo Olssonilta kirjaa siitä, mikä kertomatta jäi. Nyt voin sanoa, että tästä olisi saanut isommankin tarinan. Yleensä sanon että yhteen kirjaan on ympätty liian monta teosta. Nyt on päinvastoin, sillä tarina on kiinnostava ja ihmisen inhimillisistä heikkouksista hienosti kertova.

Tämä kirja on hapertuvien kirjeiden ja seepianväristen valokuvien kirja ja paljastaa miten kuvat voivat joskus kertoa enemmän kuin mikään, mikään muu. Hyvin merkityksellinen oli eräs tapaaminen Wienin rautatieasemalla. Ja yksi ainoa vanha valokuva antoi Adamille vastauksen siihen, miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui hänen voimatta millekään mitään. Eihän hiljaisuudessa, vastausta vaille jäävien kysymysten keskellä ja usvassa elänyt voinut käsittää…hän vain kärsi. Hiljaa.

Sonaatti Miriamille on surullisen kaunis kertomus kertautuvasta äidittömyydestä. Ikävästä.

Toccata

LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA

Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009 ja suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta.

Prologi

Astrid


Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi

Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.


Veronika

Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti

Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

…nu vill jag sjunga di milda sånger.

Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.

Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.

…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden lempeässä vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.

Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.

Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.

Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.

Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.

Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.

Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.

Epilogi


Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.

- Dan Andersson –

Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?

LINDA OLSSON

Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa valmiiksi, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.


Kirjan nimi on Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtisumua. Tämä kirja antaa Toivoa, että elämässä vielä on Toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta…

This book is called Let me sing you gentle songs. This book has been published by Gummerus A.D. 2009. This book hasn’t been written earlier. This book is The Light House and Stardust. This book is giving Hope that there still is Hope. This book smells like wild strawberries…

Näin hurmiossa kirjoitin viime suvena Linda Olssonin metsämansikoiden tuoksuisesta kirjasta. Nyt mukaan liittyy hänen toinen teoksensa Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, Gummerus 2009, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi), joka vuonna 2009 nimettiin ehdolle maailman suurimman kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon Impac Dublinin, saajaksi. Ensin kuitenkin metsämansikoita vielä kerran ja sitten ihan jotain muuta…

KESÄ JATKUU, KESÄ...

Tunnelmallinen juhannus on takanapäin ja saarella tuulee. Ehtoo tuo kuitenkin pläkin kelin ja aurinko vielä kauan. Heitämme pyhistä arkeen. Jotkut ovat aloittaneet jo lomansa, mutta ei meillä, ei meillä. Meillä käytetään Euroopan kelloa, jossa lomat alkavat paljon myöhemmin. Sitten kun illat hämärtyvät lempeän lämpöisinä ja kiitäjät sukivat hiuksiani ja lepakot suihkivat suih!suih!

Sain oltua Out of office, mikä teki todella hyvää. Joten nyt sitten vain kirjoja kehiin ja samalla suunnittelen teille kivan lomalukemiston yms. Jään lomille oikeasti vasta kun Päämieskin eli heinäkuun puolessa välissä, mutta enhän lomallakaa lukematta ole, se minusta pois! Silloin tosin heitämme kellon pois ja katsomme ajan harakankellosta, syömme milloin huvittaa ja säästä viis, puutarhassa, nukumme milloin huvittaa ja uimme yöllä ja päivällä.

Nyt on siis tulossa sekalaista. Tulee uusia kirjoja ja tulee uusintoina sellaisia kirjoja, joita itse luen mieluusti suvella. Jos puutarhassa jotain, tietty kuvia tulee. Torstaina tulee viehättävä puutarha-ammattilaispariskunta kylään, joten kitkemistä pitäisi hieman harrastaa...;- ) Ja sitten tiedoksi, että pääsen heidän ihanaan pihaansa kuvaamaan ja ehkä saan postata sieltä juttua.

Toivotan teille kaikille upeaa, elämänmakuista sydänsuven viikkoa♥ ja haluan ikäänkuin aloittaa näin pyhien jälkeen Lauri Viidan runolla, jossa tosin puhutaan kuolemasta, vaan on se silti...niin Viitaa. Ja kuolemahan on vain osa elämää. Kuten kesäkin.

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivettunut omenapuu.


Reppu naulassa, ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut,
kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.


(Osa Lauri Viidan runoelmasta Onni, joka ilmestyi kirjallisuuslehti Parnassossa sattumalta samana päivänä kun kirjailija kuoli.)

SINÄ TULIT

Et antanut minun kärsiä,
vain odottaa.

Juuri sellaisina
hämmentävinä hetkinä,
jotka kihisivät käärmeitä,
jolloin olin tukehtua
ja sydämeni melkein pysähtyi,
tulit alastomana, naarmuisena,
verta vuotavana vuoteeni luo,
sinä, valittuni,
ja silloin
vaelsimme koko yön
unissamme,
ja kun heräsimme,
olit entisesi mutta myös toinen,
ikään kuin unissamme tuivertava tuuli
olisi sytyttänyt hiuksiisi taas tulen,
upottanut vartalosi vehnänkeltaiseen ja hopeaan
ja saanut sen kauttaaltansa loistamaan.

Minä en kärsinyt, rakkaani,
odotin vain.
Sinun oli uudistettava katseesi
ja sydämesi
sen jälkeen kun olit käynyt
sydämeni merensyvänteessä.
Sinun oli noustava vedestä
yhtä puhtaana kuin
öisen laineen ilmaan
lennättämä pisara.

Valittuni, sinun täytyi
kuolla ja taas syntyä; minä odotin sinua.
En kärsinyt etsiessäni sinua,
sillä tiesin sinun palaavan
uutena ihmisenä,
naisena jossa on kaikkea mitä jumaloin;
joka on jättänyt taakseen sen mistä en huoli;
jolla on sinun silmäsi, kätesi ja suusi,
mutta jonka sydän on toinen;
joka heräsi rinnallani
kuin olisi alati ollut siinä
valmiina jatkamaan
rinnallani
aina.

- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (WSOY 2008)
suomennos Jyrki Lappi-Seppälä
kuva Iines

'HOITOLAPSENI' DINA

SALAINEN 'PUUTARHATONTTUNI'

Jokaisella kodilla on omat haltijatonttunsa, minkä asian kaikki tiennevät. Minulla asuu välikatolla Feetu, joka on hyvin tärkeä tonttu, sillä hän hoitaa sen, minkä unohdan ja tuo kotiimme mukavaa tunnelmaa. No, toki minulla on puutarhassakin oma puutarhatonttuni, mutta ei mikään semmoinen hirvitys, joita myydään kaupoissa ja, jotka kiertävät kirottuina lahjoina ystävältä ystävälle, koska niistä yritetään eroon.

Minun 'tonttuni' on harvoin paikalla, mutta myöntää täytyy, että kun hän on, hän hoitaa pensasruusut, nurmikon leikkuut, kantaa multasäkkejä paikasta toiseen ja kaivaa isot kasvisiirrot sekä istuttaa ne uusiin kohteisiin. Häntä ei helpolla saa kuvaan 'tonttupuuhissa', mutta tässä onnistuin nappaamaan salaa kuvan hänestä hoitamassa yli kymmenettä eli viimeisintä kartiovalkokuusihankintaani. Rakkaalla 'tontulla' on monta nimeä ja minulle hän onkin Lumimies, Päämies, Ukkometso, Alfauros ja...

Voipi olla, että ilman ikiomaa 'puutarhatonttuani' en jaksaisi kuopsuttaa isoa puutarhaamme, josta olenkin päättänyt tehdä Romanttisen Kuupuutarhan! Tämän aivan ihanan idean sain Sarilta.

Siis kiitos ja ylistys 'puutarhatontulleni'♥

SARAN YLLÄTYS!

Tein jokin aika sitten teille Donald Spoton kirjan Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly (Helsinki Kirjat 2010) ja varmaan sen innoittamana sain Saralta ihastuttavan yllätyksen: Hopeapeilin elokuulta 1960, jossa kannessa kuva Ruhtinattaresta tyttärensä Carolinen ja poikansa Albertin kanssa. Sisäsivuilta löytyy juttusarjan ensimmäinen osa, jossa otsikkona Kiitos isä Tuckerin. Asemansa vuoksi ruhtinatar saattoi antaa vain pieniä vihjeitä, miten avioliitto oikein järjestyi, mutta isä Tuckerin puheliaisuus antaa totuudenmukaisen kuvauksen ensitapaamisesta Cannesissa ja Rainierin kosiomatkasta Amerikkaan.

Muistan sateiset suvipäivät Keurun mammalassa ja isot pinot Hopeapeili -lehtiä. Niitä luettiin siinä missä Tex Willereitä, Aku Ankkoja, Viisikoita ja tyttökirjoja.

Ja tässä kuva kirjasta Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly. Kuvassa Grace Kelly Grimaldi, hänen korkeutensa Monacon ruhtinatar, 50-vuotiaana. Kuva ruhtinaan palatsin arkisto, Monaco.

OLGA KALLIOLLA, VEDESSÄ JA IIRIKSISSÄ

Jael tiedusteli Olgan vointia ja ehkä muutkin ajattelevat, että missä mennään. Jokin aikaa sitten kuvasin Olgan teille järvessä ja sitten oli se Hänen Ylhäisyytensä ja Olga puiston penkillä reporankana, mutta kyllähän minä näitä kuvia hänestä laitan ja elän kanssanne myös hänen nykyisiä hitaampia päiviään. Tosin nyt kun siilit ovat jälleen ilmestyneet, tästä Vanhasta Neidistä löytyykiin uusia hauskoja piirteitä eli illat ovat meillä oikein semmoisia naurunäytöksiä. Kuumina päivinä Olga mielellään loikoilee kalliolla tai katoaa saniaisviidakkoon. Hän on intiaanikoira ja osaa olla ihan hiljaa...,joten välillä 'mami' on hyvin, hyvin huolissaan, mutta silti hän ei vieläkään vastaa: Täällä minä!

OI AIKA IHANIN

Oi aika ihanin! Ja perho sinisiipi!
Ja varjo niitulle jo hämyiselle hiipi.
Ja lehto unelmoi.
Ja luhdin nurkalla narahti tuuliviiri.
Kedolla karkeloi iloinen nuorten piiri.
Yörastaan laulu soi.
Kujalta vilahti sininen tyttö esiiin.
Hän pojan kesiin jäi. Jäi pojan kesiin.
Ja lounatuuli hunajan tuoksun toi.
Ja pirtin himmeyteen se kaino poika kulki,
sydämen himmeyteen lempensä vienon sulki.
Ja koitti Venus, koi.
Ja ehtoon himmeyteen se siniperho hukkui,
ja lehtoon, himmeyteen, yörastas arka nukkui.
Ei unhoittaa hän voi
perhoa sinistä, laulua aran rastaan,
neitoa sinistä, ken tanssi tiellä vastaan.
Soi lounatuuli:
Ihanin aika, oi.

- P.Mustapää -
Kootut runot (WSOY 1969)
kuva Iines

YOU AND ME

The Windmills of You Mind

JUHANNUS

Sireeninterttuja, ruusunkukkia,
pihoilla tyttöjä valkosukkia,
lemmenlauluja, suvivirttä,
lehvät varhoaa harmaata hirttä.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

Aavistuksia, arkaa hymyä.
Illan metsässä kahden lymyä.
Talvikin tuoksua kuusien alla.
Liekkejä järvellä pilkottavalla.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

Hetkinen hämyä. Hanurin soittoa.
Liian varhaista aamunkoittoa.
Jäähtynyt tuhka. Ruusussa lehti.
Oudosti sydäntä riipaista ehti.
Juhannus, juhannus, häipyvä hetki!

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Arto Rantanen

Summer Wine

SUVI PALJASTAA LUONTEEN SALOJA

Minun piti pitää tyylikäs paussi ja sitten räväyttää teille uusi kirja tuosta vain ennen juhannusta. Nyt näytttää vähän heikolta sen suhteen, sillä öisin leikin yöperhosta ja päivät ihmettelen puutarhassa monenlaista, sillä kaikki tapahtuu NYT. Ellen siis saa teille sitä kirjaa, joka olisi niin jotenkin sopinut minun mielestäni juhannusviikolla teille tarjota, valmiiksi, niin saatanpa laittaa sen vaikka juhannuspyhinä, jolloin kukaan ei ole sitä lukemassa. Helppoa ei ole bloggaajan elämä;-) Toisaalta voisin vain olla ja nautiskella, kun nyt olen niin päässyt vauhtiin...Sitten tulee vain jotain runoa, kuvaa etc. Saatte valittaa! Saatte valittaa!

Jos joku tietää jotain HITAASTA nautinnosta, niin koen sitä nyt, kun kerrankin luen hitaasti, hitaammin, hitaimmin...Ja juuri nyt lähden tekemään sitä, sillä tänä yönä ei ole minun yöperhosvuoroni...

Tämä on siis huonosta omasta tunnosta kärsivän naisen väliaikatiedotus. Tarkempi henkilö huomaa tästä postauksesta viimeistään, että itsensä rääkkääjän, todellisen työmyyrän nahan alla asuukin hemmetinmoinen nautiskelija. Voiskohan Bessun syyksi laittaa sen, että näin laiskistuin... Parhaan ystävän pitää kantaa monenmoisia taakkoja. Minun mielestäni.

Ja nyt lähden lukemaan...hah!, en kerro, en kerro, mitä luen.

kuva Eero J. Laamanen

OUT OF OFFICE

Mysteriet

KAKSI LIEKKIÄ

Tulit nimettömänä,
taas palasit salaisuutees,
vain hetken viivyit,
astuit avuttomuutees.
Kuin eksyksistä
tulit kun sinut luokseni sain.
Kuka olit ja mistä?
en tiedä, tiedän vain:

Me olemme heinää
kerran niitettävää,
avaruuden seinää
haurasta, häviävää,
vain kaksi liekkiä
punaista syövää tulta,
vain kerran kukkiva,
kärsivä, tunteva multa.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

SUMMERTIME AND THE LIVING IS EASY...

Summertime by Sarah Vaughan

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Sinä yönä lumisade jatkui tuntikausia. Kuulin sen yrittäessäni saada unta. Kaikki se, hiljaisuus ja valkea lumivaippa, eristivät minut yhä tiiviimmin maailmasta. Ikään kuin olisin tarvinnut sitä! Clémence rakasti lunta. Hän jopa sanoi kerran: ”Jos lunta tulee, se on kaikista kaunein vaate meidän lapsellemme…” Hän ei tiennyt, miten oikeassa oli. Siitä tuli hänenkin vaatteensa.

Tuntuu ehkä kauhealta sanoa kauniiksi kirjaa kuolemasta ja murhista. Minä teen sen kuitenkin, sillä talven lumi, suven niittyjen kuningattaret, mesiangervot ja etenkin Philippe Claudelin lumoava kieli teoksessa Harmaat sielut (Les âmes grises, Otava 2006, suomennos Ville Keynäs) kutoo lumon huntua kaiken ylle. Tämä on kieltä, joka vie minua, mutta myös monia, monia muita, sillä yritin juuri tilata Claudelin seuraavaa kirjaa eli Varjojen raporttia ja se oli loppuunmyyty! Harmaat sielut on saanut Prix Renaudt –palkinnon ja se oli vuonna 2003 Ranskan myydyin kaunokirja. Ja ansiosta!


Lukea rankasta, kylmästä sotatalvesta 1917, joesta löytyneestä, kymmenvuotiaan tytön Bellen jo kohmeisesta ruumiista ja silti muistaa, miten häntä kutsuttiin Belle de Jour ja nähdä silmissään päivänsini, se on jo kirjailijan kynän taikaa, ei lukijan harhaa!


Kirjan kertoja minä on eläkkeelle jäänyt poliisi, joka palaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin sodanaikaisiin tapahtumiin herättäen henkiin niin lumen tuoksun kuin verikyyneleet ei vain muiden kohtaloissa vaan myös omassa elämässään ja eräässä haudassa, jonka muistokivessä on näkymätön kaiverrus…


Ulkona sade oli muuttunut taas lumeksi, hiutaleet tuiskusivat pyrynä ikkunaan. Niitä olisi voinut luulla jäisiksi kiiltomadoiksi, elottomiksi ja valottomiksi, jotka parin sekunnin ajan onnistuivat luomaan illuusion elämästä ja valosta.


Syyttäjä Destinat on hyvin keskeinen henkilö tarinassa. Hän, joka silmää räpäyttämättä on tuominnut kuolemaan niin syyllisiä kuin viattomia. Pidättyväinen mies, jolla on oma pöytä Bellen isän, ravintoloitsija Bourrachen Rébilloniissa. Mies, jonka vaimo on kuollut varhain, mies jolla eristyneisyys on kuin näkymätön sermi hänen ympärillään olipa hän seurassa tai yksin. Kirja paljastaa hänen julmuutensa, mutta myös surumielisyytensä, sillä on eräs, joka kutsu häntä Surumieleksi.

Viimeinen näytös on verinen, oli näytelmä muuten miten kaunis tahansa: lopuksi heitetään hiukan maata päälle ja niin on kaikki päättynyt.

Philippe Claudel on kirjallaan luonut uskomattoman kauniin köynnöksen, jossa sekoittuvat rikos, rakkaus, muisto, pelko, gallialainen julmuus, turha toivo, erehdys ja illuusio. Katson tätä kaikkea kuin maalausta ja näen köynnöksen täynnä pieniä nuppuja…


Sen jälkeen olen vuosien ajan yrittänyt kasvattaa päivänsiniä pienessä puutarhassamme. En ole kertaakaan onnistunut. Siemenet jäävät maahan, mätänevät sinne itsepintaisesti, kieltäytyvät kohoamasta kohti taivasta, tulemasta esiin kostean ja tahmean mullan alta.

Oi ei!, olet väärässä, nuput aukeavat juuri nyt ja ne ovat kuin päivänsineä…

PS. Olen päättänyt suven aikana lukea muutamia 'ohimenneitä, ei välttämättä ihan uusia kirjoja, joita ystäväni ovat suositelleet. Tähän Paul Claudelin kirjaan sain suosituksen Lumiomenalta, joka taisi hyvinkin arvata, mistä pitäisin;-)

*****

Lue myös Philippe Claudelin Varjojen raportti

SIELUKUKKIANI

Sielukukkiani ovat ehdottomasti siniset iirikset eli siperiankurjenmiekat, joita on todella paljon. Nyt vasta aukeavat ensimmäiset, mutta niiden aika onkin aina juhannuksen tienoilla.  Niiden kanssa kukkivat kohta keltaiset iirikset  eli keltakurjenmiekat. Ostin ihan vain iiriksiä varten korkean Aalto vaasinkin...Laitan Lumikarpalon puolelle Aila Meriluodon runon iiriksistä.

SEURAPIIRIEN KUNINGATAR - GRACE KELLY

Ruhtinaallinen uusinta Victorian ja Danielin kunniaksi! Onnea rakastavaisille♥

Hänen isänsä syrji häntä ja suosi hänen siskoaan. Hänen äitinsä halusi määrätä kaikesta, mutta ihmetteli jos hän suoriutui jostakin. Hänen perheensä oli Philadelphiasta ja yläluokkainen. Hän sai täydellisen kasvatuksen ja tiukan kurin ja ne etuoikeudet, joita rahalla saa. Jotenkin häneltä puuttui aina lämpö ja syli. Hän antoi itse enemmän kuin sai. Hänelle oli hyvin läheinen perheen afroamerikkalainen palvelija Godfrey Ford, josta tuli hänelle isähahmo. Hän ei ikinä voinut sietää rasismia missään muodossa. Hänestä tuli filmitähti. Häntä ohjasivat etenkin Fred Zinnemann, John Ford ja Alfred Hitchcock, joista viime mainitusta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Hän oli vaalea ja hänellä oli sinivihreät silmät. Häneen liitetään eleganssi ja tietty etäisyys. Hän oli filmitähti. Hänestä tuli Monacon ruhtinatar. Hänen nimensä oli Grace Kelly.

Kirjassaan Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly (High Society – The Life of Grace Kelly, Helsinki Kirjat 2010, suomennos Maria Lyytinen) Donald Spoto, tähtiensä hellä kuvaaja, pääsee hyvin likelle Gracea useiden haastattelujen aikana. Grace puhuu kuitenkin varsin avoimesti rakkaussuhteistaan tunnettuihin miehiin, kertoo tapahtumia kulissien takaa ja muutenkin ’purkaa tuntojaan’ niin runsaasti, että pyytää Spotoa odottamaan kaksikymmentäviisi vuotta hänen kuolemastaan ennen kuin julkaisee kirjan. Ja Donald oli luottamuksen arvoinen.

Minä en voi koskaan ajatella Gracea muistamatta erityisesti yhtä niistä kolmesta filmistä, jotka Kelly teki Hitchcockin kanssa: Takaikkunaa. Takaikkuna on täydellisen nero elokuva. Grace tekee pienin vivahtein aivan uskomattoman roolityön ja James Stewart on niin täydellisen äreä, kyllästynyt ja piittaamaton, että on ihan uskottava. Filmin ympärillä kuhisi, sillä kukaan mukana ollut ei voinut olla huomaamatta, että suuri ohjaaja oli rakastunut kuin koulupoika. Fyysisesti Alfred ei ollut koskaan neiti Kellyn kanssa, mutta tunnetasolla sitäkin voimakkaammin ja heidän yhteistyönsä oli täydellistä. Myöhemmin Alfredista ja hänen Alma vaimostaan tuli Monacon ruhtinasparin ystäviä ja Grace sai edes hetken muistella sitä maailmaa, jonne lopulta aina kaipasi takaisin, vaikka siellä ollessaan tunsi kaipaavansa jotakin syvempää. Ja tässä vaiheessa Spoto vertaa väistämättä Gracea Audrey Hepburniin, joka oli syntynyt samana vuonna eli 1929. Molemmat olivat myös suuria yleisönsuosikkeja 1953, molemmat olivat esiintyneet Brodwaylla ja molemmat olivat työskennelleet myös malleina. Kotitausta heillä oli kummallakin yläluokkainen ja kumpikin sai työskennellä erinomaisten ohjaajien kanssa. Molemmissa oli klassista kauneutta ja kuvauksellisuutta ja molemmat myös pettyivät kuuluisuuteen ja kaipasivat ’jotakin suurempaa ja syvempää’

Ja nyt tulee se pieni ero, johon minä olen kiinnittänyt huomioni, enkä ole koskaan kuullut muiden kuin Spoton tästä mainitsevan:

Paramountin tuottajilta ei löytynyt samanlaista arvostelukykyä Audreyn ulkomuodon suhteen kuin Hitchcockilta Gracen kohdalla – erityisesti mitä tuli maskeeraukseen. Audreyn silmänrajaukset ja ripsivärin määrä olivat lähes koomisen liioitellut elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina ja Arianen lemmentarina, kun taas Gracen ehostus oli huomattavasti luonnollisempi. Mutta asialla oli myös voimakastahtoinen Grace: Hän ei suostunut tuon ajan meikkausmuotiin ja kävi ilmi, että ei moneen muuhunkaan. Hän ei koskaan riidellyt, vaan toi tahtonsa esille kohteliaasti, mutta ehdottomasti. Samanaikaisesti alaluokasta tullutta Marilyn Monroeta, jolla oli jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan johtuvia syviä traumoja, elokuvayhtiöt myivät miten huvitti: Tyhmänä seksi-idolina, miesten märkänä unena, jonka oli yökaudet näyttäydyttävä kaiken maailman kissanristiäisissä ja oltava silti kuvauksissa aamuvarhain. Yläluokan ehdoton etu oli vahva itsetunto - ainakin Gracen kohdalla.

Monet muistavat Grace Kellyn filmistä Sheriffi (High Noon), josta vastanäyttelijä Gary Cooper nappasi Oscarin. Filmi oli Zinnemanin ohjaustyö ja Grace ilmensi siinä nuoruuden kokemattomuutta ja arkuutta, joka häneltä sujuikin, koska hän oli vasta aloittava näyttelijä. Filmi on jäänyt elämään ehkä eniten tunnusmelodiansa Do Not Forsake Me, Oh My Darling takia, mutta olihan siinä oma syvyytensäkin, jos muistaa, mikä oli Cooperin hyvin esittämän miehen kohtalo. Zinneman teki mielellään filmejä, joissa pohdittiin omantunnon kysymyksiä. Parhaasta päästä Nunnan tarina, Kunnian mies ja Muistojen Julia, joka viime mainittu oli minulle unohtumaton kokemus.

Grace rakasti eniten teatteria ja kuvitteli aina palaavansa sinne, mutta Hitchcock teki hänestä tähden ja sitten seurasivat mm. Mies, jonka minulle annoit, Varkaitten paratiisi ja Skandaalihäät, joiden kuvauksissa Grace jo kantoikin ruhtinaallista kihlasormusta. Grace sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Mies, jonka minulle annoit maaliskuussa 1955.

Donald Spoton kirja on hellä ja hienotunteinen, kuten hänen kirjansa ovat. Hän kirjoittaa perusteellisesti ja tuo mukaan paljon kiinnostavia nyansseja. Hän ei mässäile likaisilla juoruilla, jotkut asiat sivuuttaa todeten, ei salaten. Kuvat ovat kiinnostavia, viitteet ja lähdeluettelo ovat runsaat. Koko kirjasta henkii kuitenkin jotain uutta: Kaihoa, lämpöä, ikävää…Grace oli uskomattoman kaunis nainen niin ulkoisesti kuin sisäisesti ja Donald Spoto ei säästele tuoda sitä esille.

Kirjassa kerrotaan myös Gracen elämästä Monacon ruhtinattarena, jossa hän säteili äitinä ja aviovaimona, mutta tajusi vähitellen olevansa kultaisen häkin vanki.

Me kaikki toivumme Grace Kellyn menetyksestä eri tavoin. Minä katson aina uudelleen Takaikkunan, Spoto teki kirjansa, joka on kuin hienointa silkkiä ja Hitchcock suri tekemällä elämänsä upeimman elokuvan Vertigo – Punainen kyynel, jossa paljasti koko maailmalle, miten oli kokenut lempitähtensä lähdön elokuvamaailmasta Monacon hoviin.

Minä luulin, että Grace oli kaunein Takaikkunassa, mutta kamera onkin kuulemma hyväillyt häntä vieläkin upeammin Joutsenessa…

Aidoin ja unelmiaan toteuttava Grace itse tunsi olevansa Skandaalihäissä kihlasormus sormessaan ja Monacon ruhtinas kulisseissa katsomassa filmauksia, laulaessaan True love…

DREAM A LITTLE DREAM OF ME...

Dream a little dream of me by Laura Fygi

TAPAHTUI EILEN TOIMISTO/KIRJASTOSSANI

Mikään remppa ei ole vielä alkamassa, joten en esittele mitään uutta toimistoani, vaan kerron enemmänkin bloggaamisen vaarallisuudesta;-) Tämä kuva on serkkuni salaa ottama, mutta koska talossa oli silloin vieraita, työpöytä oli ylettömän siisti, kuten huomaatte. No, sen jälkeen siihen oli kasautunut tärkeitä lehtileikkeitä, runokirjoja avonaisina, Filofaxini (aina oltava F vieressäni), muistivihkoja, arvosteltavia kirjoja etc. En nähnyt enää näyttöä ja työskentelin oudossa asennossa...ja yhtäkkiä Sarkia, Vala, Kaijärvi ja Nerudat putosivat pöydän taakse ja pamahtivat kai lampun johdon päälle ja räts!, tuo pankkiirilamppuni putosi ensin päälleni, sillä olin kumartunut katsomaan pöydän alle, ja sitten se ryökäle kätevyys putosi maahan ja meni kuuppa rikki. Meteli oli valtaisa ja koska oli puoliyö, niin aamulla töihin lähtevä Alfauros oli jo nukkmassa, mutta pelästyi rysäystä niin, että meinasi saada sydänkohtauksen.  Kun hän ei sitä saanutkaan, sai hän ihan muun kohtauksen...,sillä hän oli varoittanut minua pöydän siivoamattomuudesta. Minä huomautin. että hänen olisi syytä olla hieman huolissaan minun voinnistani...

Minä olen siisti eläin. Vaihdan lakanat joka viikko ja tyynyliinat neljään käyttötyynyymme joka päivä!, mutta hemmetti, mulla ole aikaa tätä vyöryvää tekstien tulvaa siivota ja sitten tulee vielä kaikkia lehtiä...,siis tarvitsen sihteerin ja siivoojan! Ehdotin tätä Alfaurokselle, mutta hänen ilmeensä oli aivan riittävä vastaus. Tyytyisin kyllä ihan vain siivoojaankin...Siis ihan oikeesti, meillä pyörii pyykkikone kuin meillä olisi talossa vielä lapsia, joten olen huushollerska vailla vertaa, mitä nyt hiukan joissakin asioissa boheemi.

Ai, että miksikö vaihdan tyynyliinat joka päivä ja lakanatkin, jopa pussilakanat kerran viikossa? Syy on kirjallisuuden. Kirjailija Aksel Sandemose on sanonut jotenkin näin, että 'jokaisella ihmisellä, köyhimmälläkin, pitäisi olla oikeus/mahdollisuus mennä joka ilta nukkumaan juuri vaihdettuihin lakanoihin.' Olen aivan samaa mieltä ja lopullisen pyrkimyksen esteenä on vain ajanpuute ja erään lähi-ihmiseni mielipide siitä, mitä kaikkea kirjallisuus saakan naisen tekemään. 

Aamu oli vähän nuopea, mutta kun löysin Merin aikanaan jättämän pankkiirilampun, kiillotin sen ja sitten aloin urakoida pöytää tyhjäksi. NYT se on tyhjä ja vielä oikein Pledillä kiillotettu. Odotan kovasti Alfaurosta kotiin, sillä eihän sitä tiedä, minkä palkinnon minä vielä tästä uroteosta saan;-)

Olen nyt kovasti tohkeissani tarmokkuudestani, sillä lähden tyhjentämään jo kolmatta koneellista pyykkiä tänään, olen lämmittänyt leivarin ja sitten ei enää muuta kuin lakanoiden vaihdot ja imurointi. Sen jälkeen tervetuloa viikonloppu! Illalla grillaamme säästä viis ja istumme partsilla nauttimassa kaikista hurmaavista valkoisista Holger Isabella syreeneistämme, jotka nyt antavat parastaan. Kuvia on otettu, mutta en ole kelpuuttanut vielä yhtäkään. Odotan kuvaajalta maximaalista suoritusta ja sitä ei ole vielä näkynyt, joten odotellaan.  Olen luvannut olla tänä viikonloppuna läsnäoleva, sillä Alfauros on ensi viikon Saksan maalla ja nyt vietämme laatuaikaa. Outo sana tuo laatuaikaa. Sitä käyttävät nyt kaikki ja minä mukana joka yhteydessä...mitähän seuraavaksi...Jos keksin jotain musaa, laitan, ellen, en laita. Ilmestyn näkyviin ennen ensi viikon muutaman päivän 'sinkkuelämääni'. Viimeinen sana oli syytä laittaa lainausmerkkeihin;-)

Elämyksellistä viikonloppua teille kaikille♥

Leena Lumi

KIRJAKOLLAASI: KEITTOKIRJAT

Tässä näet viime aikoina tekemäni keitto- ja ruokakirjat: Taivaallinen munakoiso, Sienionni, Karjalainen keittokirja, Sata soppaa, Hyvän olon keittiö sekä Tee itse Hillot, hyytelöt ja marmeladit. Kirjan nimi vain hakukoneeseen ja löydät vanhemmatkin.

TEE ITSE HERKULLISET HILLOT, HYYTELÖT JA MARMELADIT

En tiedä, miten on muiden laita, mutta minut valtaa jo ensimmäisten marjojen raakileiden viikolla mieletön säilömisvimma. Näen itseni höyrystämässä mehuja, valmistamassa kaksikymmentä kiloa maustekurkkuja apukeittiön hellalla, kypsyttämässä omenasosetta monilla kanelitangoilla kokonaista ’omenasosepakastinta’ varten ja uskon vakaasti, että Huovisen kirjassa Hamsterit oli jotain totuudenperää, miten ihmisen pitäisi elää täyttääkseen kellarin hyllyt mitä somimmilla hyytelöpurkeilla eli siis elää säilöäkseen!

Tee itse Herkulliset Hillot, hyytelöt ja marmeladit (Minerva 2010, suomennos Marita Vihervuori) on kuin luotu nyt antamaan tuulta siipien alle intohimoiselle säilöjälle, sillä karviaispensaassa on jo raakileita. Tämä kirja antaa sata reseptiä, miten luoda karviaisista, kirsikoista, päärynöistä, aprikooseista, viinimarjoista, vadelmista…melkein kaikesta, mitä ikinä puutarhassa keksii kasvaa, hurmaavia, herkullisia hilloja ja hyytelöitä, joita voi sitten säilöä vaikka somiin lasipurkkeihin ja täyttää niillä kellarin hyllyt ’talven varaksi.’

Kirja on sivu sivun jälkeen täynnä houkuttelevia kuvia, joissa mukana resepti. Alussa tehdään selkoa, mitä tarkoitetaan marmeladilla, hillolla ja hyytelöllä, sillä nehän eivät ole sama juttu vai ovatko? Asia on aika monimutkainen ja käsite kulkee tyyliin ’maassa maan tavalla’ eli esim. Saksassa, josta alkuperäisteos on kotoisin, asia on eri kuin Suomessa, jossa marmeladi käsitetään hilloa kiinteämmäksi. Eikä asia ole tältäkään osin tässä, sillä jopa EU-säännöstöt määräävät käsitteistöstä!

Alussa on myös selkeät säilöntäohjeet, sitten kuvat ja reseptit ja lopussa muistiinmerkintätilaa omille ohjeille, hedelmien ja marjojen kausikalenteri sekä hakemisto, jossa tosiaankin sata ohjetta.

Jokainenhan tietää, että mustaviinimarjahyytelö aateloi monet lihaherkut ja omenakanelihillo on kuin luotu omenaherkkuihin. Mutta toki hilloja käytetään runsaasti ympäri maailmaa myös levitteinä ja siinähän vain taivas on kattona, mitä voi paahtoleivälleen sivellä.

Teoksesta löytyy karviaismarmeladin, Cassis-liköörillä maustetun punaisen viinimarjamarmeladin, hunajalla maustetun luumuhillon, ruusuhillon, kvittenihyytelön ja monen, monen muun herkun reseptit. Kuvassa alla,  lusikassa on ginillä maustettua kirsikkahyytelöä. Tässä inspiroiva ja innostava kirja jokaiselle, joka löytää sisältään intohimoisesti säilövän Muumi-mamman heti kun juhannus on juhlittu!

SMILE

Smile

WHEN I'M SIXTY FOUR...

picture by Albert Edelfelt Virginie
When I'm Sixty Four by Beatles
Happy Birthday, Jack♥

JUHLA- JA ÄITIENPÄIVÄKOLLAASIT

Ylinnä juhlakollaasi ja alempana äitenpäiväkollaasi eli suosituksia 'für Frauen'. Näistä sen verran, että Siilin eleganssia on varmaan kommentoitu innokkaamin kuin mitään muuta kirjaa. Kommentit ovat olleet myös yllättävän perusteellisia. Taisi olla kirja yllätys muillekin kuin minulle! Liekkisydämestä sytyin ikuisesti Onervalle. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on viehättävä, mutta yllättäen syvällinen sisältäen yhden sotien aikaisen historian tragedian.  Grace Kellyn elämänkerran kansi on yhtä viehkeä kuin oli itse Grace. Kirja on minulle jäävä, sillä Kelly on näyttelijäsuosikkejani ja haluan palata siihen uudelleen. Anna ja muut ystävämme on Sisko Ylimartimolta todellinen kultturiteko meille tyttökirjojen ystäville. Michelle Obama on todella kiinnostava kirja naisesta, joka on yllättävän maanläheinen ja ihastuttava ja kantaa samoja huolia kuin muutkin naiset. Naiset taiteen rajoilla on vuoden helmi, sillä jos joku ei tiedä, mitä antaa lahjaksi ystävälle, voi antaa tämän. Suomen naistaiteen pioneerit esittelyssä 1800 -luvulta. Ja mitkä kuvat! Ajan patinaa on suosikkini tämän vuoden harrastekirjoista. Elävältä haudatut ja Haudankaivajan tytär jatkavat elämäänsä nyt minun sielussani...

Tässä teille vähän lomalukemisvinkkejä ja käyttäkää reippaasti hakukonetta. Siis siihen kirjoitetaan kirjan nimi, sitten klikataan hakua ja se on siinä! Toki olen tehnyt runsaan vuoden aikana melkein 200 kirjaa, mutta nehän löytää sitten rollaamalla ja klikkaamalla kohtaa Vanhemmat tekstit, rollaamalla ja klikkaamalla...

UUSIA PARHAASTA PÄÄSTÄ

Ja ei voi mitään, mutta osa näistä esiintyy myös äitienpäiväsuosituskollaasissa sekä 100 000 yli juhlakollaasissa...

TÄSSÄ UUTTA JA VANHEMPAA PARHAASTA PÄÄSTÄ

JA TÄSSÄ VIIME VUODEN SUOSIKKEJA

Jos haluat tietää näistä enemmän, laita kirjan nimi hakukoneeseen ja se on siinä!

PUUTARHAKIRJOJA

Löydät näiden puutarhakirjojen esittelyt kun laitat hakukoneeseen kirjan nimen ja sitten klikkaat hakua.

VALMU

kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

IIRIS

kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

RUISKUKKA

kuva ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin&Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

METSÄKURJENPOLVI

kuvat ja teksti Lena Anderson Maijan aakkoset (Majas Alfabet, Weilin & Göös 1984, suomennos Hannele Huovi)

SODAN JALOISSA (DIE FLUCHT)

Sisso! Sain tänään viestin eräältä blogiystävältä asettua television ääreen klo 19.30 ja katsoa Teemalta minisarjaa Sodan jaloissa (Die Flucht). Tämä ystäväni ei muistanut usein mainostamaani Brothers&Sisters addiktiani ollenkaan, mutta niin siinä kävi, että katsoin sarjaa heti sataa. Pidin erityisesti sarjan naispääosan esittäjästä Maria Furtwängleristä, joka esittää kreivitär Lena Gräfiniä. Kesken sarjan koukutin puhelinsoitolla äitini ja unohdin katsoa sarjan jälkeen tulevan dokumentin Historia, joka tänään kertoi natsimiehityksen lopusta Tanskassa. Aloin kaivata kovasti omaa saksankieltäni, jota olen laiminlyönyt englannin takia. Tässä sarjassa ääntämys oli hyvin selkeää, eikä semmoista johon olen törmännyt etenkin Baijerissa...Kiitos vinkistä, Allu!
Die Flucht

PS. Minua kiinnostaa kaikki historia, mutta erityisesti tsaarien aika Venäjällä ja kansallissosialismi sekä myös Yhdysvaltojen historia ja politiikka.

PS2. Teemalta tulee muuten tuhoisan hyvää ohjelmaa, vaikka televisio-ohjelma ei käsissäni kulukaan. Kerran kävi niin, että huomasin sieltä alkavan draamasarjan Thomas Mannin perheestä. Se tuli samaan aikaan, samana päivänä kuin oli saksan kielen elvytystuntini. Lopetin opiskelun siihen paikkaan ja kerroin opettajalleni vielä syynkin;-) Opinhan ehkä saksaa siinäkin, mutta ennen kaikkea sain seurata todella kiinnostavan Mannin perheen kohtaloa.

PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ

Prologi

Aksel Sandemosen läpimurtoteos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.


Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!

Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…


Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: ”Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.”

Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, joka on nimetty Janteksi.

Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi Janten miestä, ja toinen tappoi toisen.

”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”

Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:

Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.

Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.

Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.

Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä teet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?

Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.

Espen Arnakke kertoo:

Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.

Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vain kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?

Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet: silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.

Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.

Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.


Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.

Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?


Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. Me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. Ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä en halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.


Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.

Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”


Epilogi


Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Tyypillinen jantelainen on kova tekemään työtä, sillä pitää saada ahkeran maine. Hän on mukahurskas ja istuu pääsiäisenä ja jouluna kirkon etupenkissä. Kun hän täyttää pyöreitä kylän nimihenkilöt könyävät hänen luokseen vaasiensa ja maljakkojensa kanssa ja pitävät kehupuheitansa, mutta kukaan ei kysy, mitä teit pienelle pojallesi, missä on vaimosi tai mitkä ovat nuo jäljet käsissäsi. He eivät koskaan kysy, mistä tuo kaikki veri on peräisin! Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina! Juokse!!!