Hän on Kaikkeuden Kuningatar! Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, jota on nimitetty julkisuudessa Materialismin, Roskaväen, Anteliaisuuden, Varakkuuden, Vainoharhaisuuden, Kostonhimoisuuden, Anteeksiantavaisuuden ja Puhumisen kuningattareksi. Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, joka on maailman rikkain musta nainen, afroamerikkalainen ikoni, jota ei ihailla vain hänen nettoarvonsa vuoksi, vaan siitä, että hän on koonnut varallisuutensa itse eikä perinnön tai avioliiton avulla. Mitä muuta voidaan sanoa naisesta, joka alentaa ja ylentää ihmisiä. Naisesta, jonka television puheohjelmaan pyrkivät niin filmitähdet kuin senaattorit, naisesta, jonka lähimmät ystävät tulevat Kennedyn suvusta ja jonka ansiota suurelta osin on, että Yhdysvalloilla on nyt ensimmäinen värillinen presidentti ja jonka ystäväpiirin lukeutuvat juuri ne kuuluisimmat, joista luemme päivittäin lehdistä tai joita katsomme televisiosta. Hän on ilmiö nimeltään Oprah Winfrey.
Luettuani Kitty Kellyn Oprahin (Oprah – A Biography, Otava 2010, suomennos Jaana Iso-Markku), tunsin löytäneeni ihmisen sen kuvan takaa, joka meillä on puhua pulputtavasta, varsin empaattisesta Oprahista hänen puheohjelmansa perusteella, mutta Oprahista ei voi ikinä olla ihan varma…Hän kieltäytyi antamasta Kitty Kellylle haastattelua elämänkertaansa varten, joten siitä saamme kiittää kirjan perinpohjaisuutta. Kelly pisti paremmaksi ja keräsi jokaisen haastattelun, joka Oprahista oli tehty viimeisen 25 vuoden aikana sanoma- ja aikakauslehdissä sekä radiossa että televisiossa Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa sekä Kanadassa ja Australiassa ja hän sai tulokseksi 2732 asiakirjaa. Lisäksi tulevat Oprahin sukulaisten, ystävien, luokkatoverien ja työtoverien haastattelut, joista rakentui uskomaton melkein 700 sivuinen psykologinen profiili, joka tekee minut sekä tirkistelijäksi, tietäväksi että hieman eksyneeksi. En voi ikinä olla varma, että mitenkään tunnen elävää ikonia, eräänlaista maailmankaikkeuden valtiasta, joka joskus oli vain ’pieni, musta käkkäräpää Kosciuskosta’.
Mikään ei ole kuitenkaan yhtä varmaa kuin se, että jo hyvin varhain Oprah teki päätöksen tulla hyvin kuuluisaksi, rikkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Tässä hän onnistui takuulla ylittäen jopa omat arvionsa ja ottaen huomioon lähtökohdat teki myös suuren ihmeen. Hän on nimittäin tuonut hyvin avoimesti esille, että häntä on seksuaalisesti hyväksikäytetty oman serkun, serkun ystävän sekä oman sedän toimesta yhdeksänvuotiaasta neljätoistavuotiaaksi. Oprahin isä Vernon Winfrey sekä koko muu suku kieltää asian ja on siitä loukkaantunutkin, mutta mikään ei pääty tähän, sillä Oprah saa tietää, että Vernon ei ole hänen oikea isänsä. Äiti, joka suuresti nauttii Oprahin tarjoamasta ylellisestä elämästä, ei kuitenkaan koskaan suostu kertomaan oikean isän nimeä. Kautta kirjan Oprah pitää Vernon Winfreytä isänään ja on tälle ikänsä kiitollinen kannustuksesta opiskelemaan. Siinä tämä parturi Winfrey teki suurteon!
Oprahin alkuperäinen ja suurin haave oli tulla filmitähdeksi, mutta se ei ollut hänen lopullinen tiensä tähtiin. Hän teki pari filmiä ja tutustui tätäkin kautta kirjailijoihin kuten Alice Walker, jonka filmissä Häivähdys purppuraa, Oprah näytteli sekä myös Toni Morrisoniin, josta tulikin hänelle hyvin läheinen. Beloved –rakastettu filmin ensi-illlassa istui eturivillä kansalaisoikeustaistelun tärkeä keulakuva Rosa Parks. Filmit eivät kuitenkaan olleet kassamenestyksiä ja niin Oprah löysi omimman tiensä ja se oli television puheohjelmat, joissa hän ei karttanut mitään aihetta, joka voisi nostaa katsojalukuja. Näiden ohjelmien myötä, hän tapasi kaikkia mahdollisia kuuluisuuksia, jotka suurimmaksi osaksi tai ehkä kaikki, mainitaan kirjassa, sillä kirjan ohjelmaluettelot ovat vertaansa vailla, mutta minulle jäi mieleen pari asiaa. Toinen koskee Kate Winsletiä ja toinen Diane Keatonia. Nyt saamme tietää, mitä Kate ajattelee kauneusleikkauksista ja Diane kengistä:
Miksi haluaisin näyttää kelmuun käärityltä kivekseltä? (Kate Winslet)
Kengät ovat peniksen korvikkeita! (Diane Keaton)
Oprahia on syytetty törkytelevisiosta, mutta sillä hän tuli niin kuuluiskasi ja rikkaaksi, että saattoi vuosia myöhemmin syntyä kuin uudestaan ja alkaa esiintyä hyväntekijänä, joka mm. perusti koulun tytöille Etelä-Afrikkaan ja lahjoitti täydellisen käsittämättömiä summia hyväntekeväisyyskohteisiin, jotka hän katsoi ’hänen arvostamikseen.’ Hän perusti oman kirjakerhon, joka nosti muutamia kymmeniä tuhansia myyneet kirjat tähtitieteelliseen myyntiin, hän perusti oman lehden, osti oman suihkukoneen, hän kulki töissäkin turkiksissa, mutta teki töitä enemmän kuin kukaan. Hänellä ei ollut riesanaan aviomiestä, lapsia ja kimppakyytejä, mutta hän puhui juuri niistä, sillä hän halusi sinnikkäästi olla ’yksi heistä’ eli yksi omasta katsojakunnastaan. Shownsa teemalauluksi hän otti Whitney Houstonin ’I’m every woman’ ja alkuaikoina hän kätteli ja halasi kaikki nauhoitukseen tulleet henkilöt. Tämä kaikki muuttui myöhemmin, mutta tarina on pitkä ja kiintoisa, joten lukekaa kirja, vaikka ette olisikaan opraholisteja. Minäkään en ole nähnyt kuin noin viisitoista Oprahia, mutta ne valitsin aiheen kiinnostavuuden takia: Yhdysvaltain talous ja uskonlahkot.
Ja sitten se, mistä Oprah on erityisen kuuluisa on hänen painonsa ja ikuiset dieettinsä. Se on todellakin ollut hänelle kärsimysten tie ja kun näkee kirjassa hänen oikean äitinsä kuvan, ymmärtää, että kyllä ne geenitkin jotain vaikuttavat, mutta eivät kaikkea. Oprah on täydellinen tunnesyöppö. Hän saattoi sulkeutua omiin tiloihinsa vain ahmimaan salaa ja siten ettei hänen langanlaiha kumppaninsa, mallinakin esiintynyt vanginvartija Graham Stedman nähnyt. Kirjan aikana hänen painonsa vaihtelee 70 kilosta 140 kiloon. Esiin tulee myös henkilöitä, jotka kertovat nähneensä, miten suunnattomia määriä Oprah ahmi ennen kuin alkoi salata asiaa. Hän onkin tehnyt lukuisia dieettiohjelmia ja siinä hän jakaa ilmeisesti loppuun asti katsojakuntansa ongelman eli onnistuu olemaan edes hiukan ’every woman’.
Oprah on tehnyt lukuisia ohjelmia seksistä, lesboista ja homoista. Edelleen arvaillaan, onko Stedman vain peite, sillä Oprahin paras ystävä Gayle King otti avioeron ja on kulkenut Oprahin mukana jo heidän ensi tapaamisestaan. Oprahin taloissa on omat makuuhuoneet kaikille heille kolmelle, mutta jokin pidättelee Oprahia ja voisi päätellä, että katsojaluvut – vieläkin – sillä hän ei anna ikinä periksi. Hänen liekkinsä palaa edelleen, mutta aika ajoin hän näyttää todella uupuneelta ja onko mikään ihme: Tajuatte kun olette lukeneet kaiken, mitä hän on voittanut, hävinnyt ja kärsinyt.
Älkää antako häiritä, että Kelly ei saanut Oprahia mukaan tekemään kirjaa. Nyt kirja on minusta avoimempi ja tarkempi. Ja jos luitte loistavan Michelle Obaman, niin ei Christoph von Marschallkaan saanut Yhdysvaltain ykkösnaiselta haastattelua, mutta kirja on varsin vaikuttava. Tässä Oprahissa Kitty Kelly ei jätä kiveäkään kääntämättä ja tekee sen vielä kerran uudestaan, sillä järkälemäinen elämänkerta päättyy hyvin pitkään 'Oprahin ansioluettelo 1984 – 2009' ja sen jälkeen tulee huima viiteluettelo, jonka pituista en ole ikinä nähnyt. Johtuneeko siitä, että Oprahin yhdeksi ’harrastukseksi’ on tullut vetää oikeuteen jokainen, joka uskaltaa henkäistäkään hänestä ilman hänen lupaansa. Toiset pitävät tätä vainoharhaisuuden merkkinä, toiset itsesuojeluna.
Yhdessä asiassa Oprah Winfrey tulee olemaan ikuisesti ikoni, jota ei hevin kaadeta: Hän on elävä esimerkki toivosta. Hän on sama kuin sitaatti: ”Make your dreams come true!”
Hän itse tuntee omakseen Robert Browningin runouden. Browning kirjoitti: ”Ihmisen tulisi aina kurkottaa pidemmälle kuin siihen, mikä on hänen ulottuvillaan, sillä miksi muuten meillä olisi taivas?”
Sain Assarilta blogitunnustuksen, johon sisältyy haaste tehdä seitsemän tunnustusta itsestä. Kiitos Assari♥ Olen jo aikaisemmin tehnyt 99 asiaa minusta haasteen, joten en ole varma löytyykö mitään, mitä ette tietäisi...
Minä tunnustan, että:
1) En pidä ihmisistä, jotka riitelevät elääkseen! Myös inttäjät kuuluvat sarjaan, jota kartan 'kuin ruttoa'.
2) Minun elämässäni vaikuttaa kolme kovaa K-kirjainta: Kirjat, Koirat ja Kukat. Ilman näitä elämä tuntuisi jotenkin vajaalta...
3) Näen enneunia, jotka ovat kaikki toteutuneet. Tämä on joskus hiukan pelottavaakin...
4) Olen päästänyt boheemiuteni irti ja alan vihdoinkin olla 'minä itte'. Meidän kotiapulainen kutsui minua 'minä itteksi', sillä en helposti huolinut apua.
5) Olen ollut 25 vuotta vuotta avioliitossa Elämäni Miehen kanssa, jonka tapasin eräässä ratsastusnäytöksessä. Rakastuimme 'yli väen' ensi katseesta. Olin juuri selvinnyt melanoomasta, oli maaliskuu ja mereltä puhalsi kylmä viima...
6) Olen liian perso herkuille, joten toivon, että Geisha-suklaata ei olisi ikinä alettu valmistaa. Olisin täydellinen tähti ko. suklaan mainokseen, sillä kuka muu pitää ympäri vuoden jääkaapissa Geisha-suklaapatukkaa 'hätätilanteiden' varalta;-)
7) Olen aina heikompien puolesta! Tämä on isäni perintö minulle.
Haastan edelleen Ilsen, Saran, Lumiomenan, Susan, Almafiinan ja Opuscolon!
Lumoavaa tiistaita♥
I Will Survive
Susan kirjablogissa Järjellä ja tunteella on arvonta. Osallistu täällä
♥♥♥♥♥
PS. Kuka muu on mahtanut tehdä Fletcherin Meriharakat kuin Ilse, Susa, Almafiina ja minä? Anja sitä nyt lukee ja luultavasti myös Lumiomena, mutta muistan nähneeni kirjan jonkun muunkin arvostelemana...
Olette ehkä huomanneet, että taide merkitsee minulle, kirjojen ohella. Niinpä ujutan teille nyt tämän Jean-Honoré Fragonardin (1732-1806) herkän maalauksen Lesende Mädchen (1770) avulla muutamia asioita. Ensimmäinen koskee kirjaa, jonka teille lupasin eli Taiteilijapareja ja jota esimerkiksi tiedän Jaelin erityisesti odottavan: Se kirja on kustantajalta loppu, joten se ei siis tule blogiini. Valitan! Suosittelen lohduttautumaan taiteilijaprofessori Riitta Konttisen kirjoilla Modernistipareja (Otava 2010) tai Naiset Taiteen rajoilla (Tammi 2010). Molemmat kirjat kantavat upeasti ja saavat taiteista kiinnostuneen lukijan suorastaan lentoon. Jos haluat jotain muuta, se voi olla vaikka kirja, jonka sain Allulta Kölnistä jo noin vuosi sitten: Frauen, die lesen, sind gefährlich (Elizabeth Sandman 2007)
Tästä kirjasta löytyy myös Lesendes Mädchen ja monta muuta lukevaa naista sekä paljon kertomusta sekä naisten lukemisesta, kirjan kuvista että myös taiteilijoista kuvien takana. Ah, kunpa saisimme tämän kirjan suomeksi! Kustantajat herätys! Ja tässä Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla kirjan kanneksi valitsema taulu eli Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890)
Tätä kuvaa olen muuten ostanut kortteina - paljon. Tehtyäni Riitta Konttisen uusimman eli Modernistipareja, innostuin aika paljon Eemu Myntin persoonasta. Arvosteluni jälkeen sainkin viestin, että kiinnostava kotimaan matkakohde olisi Tikanojan taidekoti, jossa esillä mm. Myntin taidetta. Muistattehan, että Fritjof Tikanoja tuki pariskunta Eva Bremeriä ja Eemu Mynttiä taloudellisesti, kunnes pariskunta vähän innostui Ranskassa ja hankki mesenaattinsa rahoilla Renaultin palkattuine autonkuljettajineen...Alla Alwar Cawénin Ateljeen sisäkuva (1923) kirjasta Modernistipareja.
Kuvassa Ragni Holmberg, Cawénin tuleva puoliso, miehensä teosten keskellä.
Tämä taiteesta. Nyt odottavat elämäkerrat ja muut kirjat. Lupasin teille hövelisti tulevalle viikolle ensin elämäkerran, sitten välipalakirjan, jonka jälkeen vielä sisustuskirjankin. Well...kaksi näistä voi toteutua, mutta vain jos luen, luen ja luen, sillä elämäkerta, jota nyt luen on massiivinen. Toki kiinnostava. Hyvin erikoinen. Ja voin kertoa, että lähiviikkoina tulee toinenkin kuuluisan naisen elämäkerta, mutta sitä ennen ehtii varmaan kirjavirrassa olla muutakin kuin elämäkertoja ja sisustusta. Nyt en lupaa mitään päiviä, sillä se on suorastaan hupaisaa, miten kaikki menee toisin kuin olen aikonut, mikäli ilmoitan etukäteen. Mutta sen voin luvata, että ensi viikonloppuna avaan blogini 2-vuotisarvonnan, jossa palkintona huimia kirjoja!
Have a nice weekend♥
People
picture Pekka Mäkinen
Tämä on nyt semmoinen viikonloppua kohden postaus ja samalla tuon esille muutamia blogeja, jotka eivät olleet viime kertaisessa vastaavassa jutussa. Aloitan Sooliksen blogilla. Ilman hänen blogiaan olisin aikaa sitten pudonnut elokuvan kyydistä ja minussahan asuu filmihullu, mutta en ehdi seurata alaa, koska kirjat vievät kaiken aikani. Nyt Soolis valitsee minulle elokuvat, jotka katson eli hän tietää minua paremmin, mikä on se 'mun juttu'. Hän jopa ehdottaa, 'katso tämä yksin tai Bessun kanssa', mutta 'tämän voit katsoa Lumimiehen kanssa'. Voiko palvelu enää paremmaksi tulla! Olen hänelle kiitollisuuden velassa isoista elämyksistä kuten Atonement, Brokeback Mountain, Frances ja Sylvia. Ja vielä monesta muusta. Hänen innoittavan bloginsa löydät täältä.
Vaikka olen jo kertonut teille Elif Shafakista, niin lupaan, että tarina jatkuu, sillä tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi Anu Silfverbergin jutussa Kirjailijat ovat velkaa naisille, lisää Turkin suosituimmasta, monesti palkitusta naiskirjailijasta. Se, mitä tiesimme aikaisemmin on, että hän on julkaissut kirjan Rakkauden aikakirja, joka oli Turkin myydyin teos vuonna 2009. Tiesimme myös että hän julkaisee kirjoja sekä englanniksi että turkiksi. Ja näin Anun jutussa:
Shafak on niitä harvinaisia kirjailijoita, jotka operoivat kahdella kielellä. Tämä teettää lisätyötä: ensin hän kirjoittaa englanniksi, sitten kirja käännetään, minkä jälkeen hän itse kirjoittaa käännöksen kertaalleen uudestaan turkiksi.
”Se on työlästä, mutta se antaa minulle lisää liikkumavaraa ja mahdollisuuden vertailla kieliä, matkustaa niiden välillä. Turkki on lapsuuteni kieli ja isoäitini kieli. Englanti on enemmän…matemaattinen.” (Shafak)
Elif Shafak sai teoksestaan Rakkauden aikakirja syytteen ’turkkilaisuuden halventamisesta’. Erikoista asiassa oli, että syyte ei perustunut Shafakin itsensä sanomaan vaan hänen luomansa fiktiivisen hahmon kommenttiin. Syytteistä luovuttiin, mutta uhka jäi.
”Se vaikutti minuun suuresti. Olin peloissani, huolestunut, surullinen. Lisäksi olin raskaana.” (Shafak)
Elif Shafak on kirjailijoiden sananvapautta puolustavan PEN-järjestön jäsen.
Rakkauden aikakirjan kantava teema suufilaisuus on Shafakille läheinen. Hän löysi islamilaisen mystiikan jo yliopistovuosina.
”Olin vasemmistolainen agnostikko, feministi ja anarkososialisti”, hän luettelee, ”mutta myös hyvin kiinnostunut uskonnon filosofiasta.”
Tunnustukselliseksi Shafak ei ilmoittaudu:
”Minulle hengellisyys ja uskonnollisuus ovat eri asioita. Mutta uskonnonfilosofian nostamat kysymykset elämästä, kuolemasta ja seksuaalisuudesta ovat tärkeitä kirjailijoille. En voi ymmärtää ihmistä ymmärtämättä hengellisyyttä.”
♥♥♥♥♥
Minulla on kohta blogini 2-vuotissyntymäpäivä/ystävänpäiväarvonta ja yhdeksi palkinnoksi tulee Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love, Gummerus, suomennos Maria Erämaja). Mitä minä olen mieltä tästä kirjasta löytyy täältä
Olen kiinnostunut filosofiasta ja etiikasta eli samoista aiheista, joita tyttäreni Meri nyt opiskelee. Ehkä kiinnostus kulkee geeneissä…Sen sanon, että nyt on kyseessä kirjailija, joka vie minua.
Rakkauden aikakirja on hyvin ajankohtainen kirja, sillä se avaa ovia sellaiseen islamilaisuuden historiaan, joka ei useimmille ole tuttua.
♥♥♥♥♥
Lopetan Anu Silfverbergin jutussa olleeseen Elif Shafakin kommenttiin:
”Turkissa kirjallinen kulttuuri on hyvin miehistä, ja naisten puhuttua traditiota – tarinoita, lauluja, runoja – vähätellään usein. Mutta etenkään kirjailijoiden ei kannattaisi naisia vähätellä. Suurin osa eurooppalaisen fiktion lukijoista on naisia.
Turkissa olen signeeraustilaisuuksissa huomannut, että yhdessä kirjassa voi olla koko perheen naisten alleviivaukset eri väreillä. Kirja ei ole omistettava esine, vaan jotain, mitä jaetaan. Kirjailijat ovat velkaa naisille.”
kuva Ebru Bilun/Gummerus
Nyt otetaan härkää sarvista kiinni ja paneudutaan siihen, mistä melkein kaikki puhuvat, mitä melkein kaikki yrittävät ja mitä moni jo tekee käytännössä eli vähähiilihydraattiseen ruokavalioon. Ennen ’karppaamista’ puhuttiin vain rasvoista ja annoskoosta ja liikunnasta, mutta sitten tuli tämä GI-ruoka, jolla pyritään pitämään verensokeri mahdollisimman tasaisena koko ajan ilman ylös alas heilahtelevia sokeriarvoja. Suuret vaihtelut verensokerissahan saavat elimistön tuottamaan entistä enemmän insuliinihormonia, joka puolestaan edesauttaa rasvan kertymistä.
Sorruin aiheen tiimoilta houkuttelevaan Ola Lauritzsonin ja Ulrika Davidssonin kirjan Herkuttele huolella – GI-ruokaa juhlahetkiin (GI Gourmet – Viktminskning för dig som älskar god mat, WSOY 2011, suomennos Eija Kämäräinen). Kirjan kannessa poseeraavat kirjan tekijät, jotka ovat paitsi vähähiilihydraattisen ruokavalion todellisia asiantuntijoita, myös asiansa säteileviä malleja. Heiltä on ilmestynyt aiemmin 100 parasta GI-ruokaa ilman sokeria ja nopeita hiilihydraatteja, 100 helppoa ja hyvää GI-ruokaa aktiiviseen elämänmenoon ja Karista kilot GI-ruoalla. Nyt siis vuorossa kerma kakun päältä eli GI-ruokia juhlahetkiin, joten tiedossa on kulinaarinen seikkailu, jolla loihdit terveellisen aterian yhtä hyvin 20 hengen noutopöytään kuin romanttisen illallisen ’vain meille kahdelle’. Ja kaikissa ohjeissa on käytetty pelkästään luomutuotteita!
Lauritzsonin ja Davidssonin kirjan ateriaesimerkit ovat juuri sitä ruokaa, jonka itse koen omimmaksi: On kuin olisin tullut kotiin. Kävin kirjan aterioita läpi hyvinkin tarkasti ja sain myös uusia ideoita herkullisiin viikonloppuihin. Olen siis armoton hyvän ruoan ystävä ja sikäli oli hauskaa lukea tämä lause:
Nyt seuraa suurenmoisia uutisia sinulle, joka haluat valmistaa ja syödä hyvää ruokaa: terveellisin on useimmiten myös herkullisinta!
Tämä on totuus, vaikka pastahammasta kolottaisi tai pizzaa tekisi mieli, niin tämä on totuus. Silti: Ei saa olla liian armoton itselleen. Jos oma paras resepti sisältää pastaa tai riisiä tai jotain muuta ei niin sopivaa, voi sitä joskus pudota vanhaan nautintoonsa kunhan muistaa, missä kulkee se tie, jolla et tunne syvää uupumusta, tie, jossa rasvanpolttosi on huipussaan ja tunnet itsesi energisemmäksi kuin koskaan. Ja tietenkin kaikkea tätä terveellisyyttä edesauttaa liikunta, joka on oiva rasvanpolton keino.
Herkuttele huoletta vain täydentää aikaisemmin tekemiäni kirjoja Mustikka, ruis ja rypsi sekä Suomalaiset marjat. Edellä mainitussakin tuodaan viljoista esille vahvimmin ruis ja lisäksi toisena kaura, joka on GI-arvoltaan hidas. Viime mainitussa painopiste ja arvostus asetetaan kotimaisiin marjoihimme, mikä ihan luonnollista lieneekin jo lähiruoka-ajattelun kannalta. Jos luette kirjan, hämmästytte, mikä aarre suomalaiset marjat ovat! Herkuttele huoletta on terveellisiä herkkuja juhlahetkiin, isoihin tai pieniin, joten on luonnollista, että tarveaineetkin ovat elämän pikkuluksusta.
Kirja on ihana! Alussa on Luksusaamiainen ja niitä onkin sitten monta, joita vaihdella. Sen jälkeen tarjotaan Romanttista kahdelle ja seuraavaksi lähdetkin Tyttöjen iltaan, jolloin tietenkin kotiisi tulevat pojat päivälliselle eli ollaan Poikaporukassa. Pojat nauttivat Vuohenjuustotäytteisiä parmankinkkunyyttejä, Salami-fetatäytteisiä broilerinfileitä sekä jälkiruoaksi Pähkinäistä brietorttua. Ai, että mitä tytöt söivät? Olinkin illan emäntä ja hiukan stressasi, kun tiesin odotusten olevan korkealla, mutta Samettinen simpukkakeitto, Sitruunainen salviabroileri ja välimerensalaatti sekä jälkiruokana Granaattiomenansiemenillä koristeltu sitruunapannacotta olivat menestys.
Hyvissä ajoin näin tiistai-iltana aloin varata lippuja elokuvaan Biutiful viikonlopuksi. Tätä olen odottanut kuin kuuta taivaalle, sillä taipumukseni on katsoa kaikki leffat, joissa esiintyy Javier Bardem tai jotka on ohjannut Perdo Almodovar. Nyt siis kyseessä Bardem. Empiiristen tutkimusten valossa näyttää siltä kuin elokuva Biutiful ei saapuisi ollenkaan Suomen Ateenaan eli Jyväskylään! Toivon, että tämä on paha uni, josta Soolis minut huomenna herättää.
Como te voy a olvidar
On parempi jäädä tähän ja maata hienolla valkoisella hiekalla, tuijottaa tuntien ajan ylös majesteettisiin palmuihin. Niin me teemme. Palmut huojuvat merituulessa ja minä vaipuisin uneen, ellei serkkuni Alician suu kävisi lakkaamatta. Hän on vain vajaan vuoden minua vanhempi. Itse asiassa kolmetoista päivää vuodesta ehdimme olla täsmälleen yhtä vanhoja, mutta jostakin syystä hän näyttää silmissäni vanhemmalta ja viisaammalta. Ehkä se johtuu siitä, että hän on niin varma mielipiteissään. Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.
Uusimmassa romaanissaan Nora & Alicia (Broken Paradise, Bazaar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren) Cecilia Samartin kirjoittaa siitä, minkä itse tuntee perheensä kokemusten kautta: Kuuban vallankumouksesta ja paosta Castron sotilashallinnon alta. Samartin on syntynyt 1961 Kuuban Havannassa. Kuuban vallankumous 1959 syrjäytti Batistan ja nosti Castron ensin maan pääministeriksi ja vuonna 1976 presidentiksi. Faktan ja fiktion kautta Samartin vie meidät paratiisisaaren rannalle ja 1950 –luvulle. Näemme hiljaa tuulessa leyhyvien palmunoksien alla kaksi pientä tyttöä, joista vanhempi Alicia on vaaleaihoinen ja toinen tyttö Nora on tumma ja selvästi vilkasta Aliciaa vakavampi. Tytöt ovat serkukset ja toistensa parhaat ystävät eikä heidän elämässään ole huolen häivää. He ovat varakkaan suvun ja tiiviin perheyhteisön ympäröimät ja eihän heitä voi uhata mikään vaara, eihän? Ei ikinä kotimaassa Kuubassa, ei rakkaassa Havannassa, ei isovanhempien suuressa talossa Varaderossa, jossa ikkunat avautuivat merelle ja elämän suurin huoli on, miten oppia uimaan. Tosin sitäkään huolta ei oikeasti ole, sillä isoisä, abuela, on koko Havannan paras uimari ja opettaisi heidät varmasti uimaan.
Cecilia Samartinin Nora & Alicia on kirja syvästä ystävyydestä, serkkujen ystävyydestä. Jo omistus on Kaikille serkuksille. Nämä serkukset kokevat Castron valtaannousun, sen tuoman luottamuksen uuteen huomiseen kuin myös luottamuksen äkillisen menetyksen. Noran vanhemmat ovat realisteja ja päättävät hakea perheelle viisumeita muuttaakseen pysyvästi Yhdysvaltoihin, mutta Alician isä Carlos uskoo tilanteen olevan ohimenevä, olojen vakiintuvan ja paranevan. Serkukset joutuvat eroon, mutta heidän kiinteä yhteytensä säilyy muistoissa ja kirjeenvaihdossa, jonka kautta he voivat olla osa toistensa täydellisesti erilaista elämää. Noran elämän yltäkylläisyys korostuu Alician kurjistumisen myötä, kunnes lopulta tilanne ajautuu niin rankaksi, että Noran on uhmattava vanhempiaan ja matkustettava turistina Havannaan Alician luokse ja jätettävä Jeremy, joka:’ Nora, ¿te puedo pesar?’ Ja jolle Nora:’ Kyllä. Sinulle vastaus on aina kyllä.’
Rakas Nora,
nälkä on koko ajan pahempi. Monista on tullut nälkiintyneitä haukkoja, jotka käyttävät jokaisen tilaisuuden häikäilemättä hyväkseen saadakseen jotakin syötävää. Koetan vältellä kaikkein epätoivoisimpia – ja ennen kaikkea koetan olla muuttumatta sellaiseksi itse. Epätoivo leviää yön pimeydessä kuin tauti ja tekee pesän ihmisten sydämeen. Sen alle musertuu kaikkein kunniallisin inhimillisyys, ja kun se on saanut ihmisen valtaansa, sen voi haistaa hänestä kuin iljettävän lian, joka peittää Havannan kapeita kujia. Tuo lika virtaa kaduille ja kerääntyy viemäreihin. Ja jos ei ole varuillaan, siihen voi vahingossa astua ja kuljettaa sen kengänpohjissaan mukanaan kotiin.
Minä lähden vielä täältä. Lupaan sinulle kaikella sillä rakkaudella ja voimalla, joka minulla on sydämessäni, että vaikka tyttäreni ei voisi koskaan omin silmin nähdä majesteettisia palmuja tai omien kasvojensa kauneutta, hän tulee tietämään, mitä on vapaus.
Alicia
Tunnistan Noran ja Alician tarinassa Cecilian äänen. Se on vain syvempi ja satuttavampi kuin Señor Peregrinossa. Nyt ei naureta Carmenille, joka kantaa ylväästi läskejään ja saa kohtauksiaan. Nyt sukelletaan syvälle, sinne missä hait uivat, sinne, missä pimeys syö valon. Isä Aurinkoisen urkintasysteemi on uinut merien ylitse Kuubaan ja kuka vain voi kavaltaa kenet vain. Lapset ilmiantavat omia vanhempiaan ja vanhemmat omia lapsiaan. Vallankumous luo omat loisensa ja usein syö omat lapsensa, mutta kaikesta huolimatta ihmiset löytävät käsittämätöntä sitkeyttä jatkaa. Ilo voi olla vaikka pala porsaanpaistia mustasta pörssistä, se pala siannahkaa, joka sitruunalla ja valkosipulilla maustettuna vartaassa paistuessaan tuo kyyneleet silmiin. Gastronominen vastavallankumous Castroa vastaan!
Nora saapuu Havannaan kuin vieraaseen maahan. Hän kohtaa lapsuuden tuulen, lämmön, palmut, meren, hiekan, mutta kaikki muu on toisin. Myös Alicia, jolla on nyt pieni tytär Lucinda. Ilokseen Nora kuitenkin tapaa myös perheen monivuotisen palvelijan Beban, jonka vahvuus auttaa Noraa kohtaamaan aivan uskomattomat tapahtumat ja tekemään, mitä hänen tulee tehdä. Samartin soittaa tummaa yön musiikkia, tarjoaa vahvaa viiniä, mutta kutoo myös rakkauden ja herkkyyden seittiä, jonka turvin lukija kestää kovimmankin myrskyn joutumatta haiden saaliiksi.
Minä luin tätä kirjaa sekä Samartinin ihailijana kuin myös historian harrastajana. Luin tätä kunnioittaen Noran ja Alician kaiken voittavaa ystävyyttä sekä nauttien matkasta muistoihin, myös niihin kipeisiin. Olen vahvojen, mutta hienovireisten makujen ystävä ja humalassa Cecilian viinistä…
”Mennään!” Alicia huutaa. Me ponkaisemme seisomaan ja juoksemme niin nopeasti kuin ikinä pääsemme ja jätämme jälkeemme vanan hienojakoiseen valkoiseen hiekkaan.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Heidi H Katri Sara Maija Naakku, Linnea, Hanna ja Katja.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan nähdä vain muistojeni
varjot, en niiden totuutta.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä haluan olla yksin sisässäni,
vain savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.
Hämärä, sytytä pimeän valo,
sillä kulkuni on yöeläimen:
löydän perille vain sinussa.
- Leena Lumi -
Jäätyneet multakokkareet putoilevat kömpelösti arkun kannelle. Saattoväki seisoo kumaraisena parvena haudan ympärillä. He ovat ryhmittyneet suojelemaan hautaa ja Elleniä, Kerkon leskeä. Jossain rääkäisee varis. Tunnen, kuinka kylmyys siirtyy ohutpohjaisten kenkieni lävitse suoraan sydämeeni. Se sama kylmyys saa minut antamaan merkin pianonkantajalle. Se saa minut astumaan lähemmäs saattoväkeä ja ilmoittamaan itsetietoisesti: Minähän tässä leski olen!
Urpiaiset rinnoillani
Kustantaja ehdotti ensimmäisen kokoelmani kuvitukseksi mustavalkoisia valokuvia ja nimenomaan Kerkko Mattsonin kuvia. Tutustuttuani Mattsoniin, tajusin heti vain hänen sopivan kuvittamaan minun luonto-eroottis-romanttista tyyliäni.
Mattson tuli luokseni huhtikuussa eräänä lauantai-iltapäivänä saadakseen näytteitä runoistani ja kuullakseen myös minun toivomuksiani. Asuin siihen aikaan yksin pienessä omakotitalossa vuokralla. Tarvitsin työni takia rauhaa ympärilleni ja siksi kelpuutin seurakseni vain rakkaan noutajaneitoni Julian. Sytytin mehiläisvahakynttilät ja tarjosin Mattsonille punaviiniä. Katsoin hänen jo pakenevaa hiusrajaansa, naurunryppyjä silmäkulmissaan ja vihreänruskeita silmiään.
Lara, kerro jotain itsestäsi, jotain oleellista, tarvitsen sitä tähän työhön, kehoitti Mattson katsellen suoraan silmiini tai kuten minusta tuntui: sisälle sieluuni.
Kerro sinä ensin, sillä olen hyvin utelias, kuten kirjalliset ihmiset yleensäkin. Metsästän alati aihetta uuteen juttuun, runoon, kirjaan, totesin häpeämättömästi.
Hyvä on. Olen Kerkko Mattson, 45 vuotta vanha, valokuvaaja, naimisissa, kahden aikuisen lapsen isä, käytän silkkiboksereita, joissa juoksevat gepardit ja minäkin olen alati utelias kaikesta, siis elämännälkäinen, hymyili Kerkko valkoisin hampain hyvin itsetietoisesti.
Kaadoin lisää viiniä ja aloin touhuta pöytään viinirypäleitä ja homejuustoja. Sytytin lisää kynttilöitä, päästin Julian pihalle, maistoin lasistani ja henkäisin syvään, sydämeni hakkasi kuin rytmihäiriössä. Asiaa ei yhtään auttanut, että Kerkko siveli nilkkaani, katsoi minua kuin tietäen että...
Kerkko, minä olen vain minun runoni ja muuta sinun ei tarvitse minusta tietääkään. Olen esimerkiksi tämä: Herään talviselta sammalvuoteeltani/ jo katoavien jääpeilien huikaisevaan kimallukseen. / Rintojani koristavat urpiaiset,/ tuoksuni on Äiti Maa,/ pikkukohmeinen metsähiiri leikkii sormieni sylissä./ Sulan auringon kosketukseen,/ venyttelen ilveksenä,/ vuodan mahlaa puuna,/solisen purona./ Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää niiden lävitse,/ heitän käteni syleilemään taivaan kantta/ ja satakieli soittakoon furioso ja da capo./ Tulisit juuri nyt./ Muistatko polun?
Sitten vaikenin ja vallitsi vain hiljaisuus. Tiesin, miten olin lukenut runoni. Olin elänyt sen suoraksi kutsuksi vain hänen tulla. Runokirjani nimirunoksi tulikin sitten Urpiaiset rinnoillani ja teos oli omistettu: Kerkolle, sinä vain…
Mutta marraskuu
Heti kirjani ilmestymisen jälkeen lähdimme viikoksi Locarnoon. Ihan vain pakoon skandaalia ja ollaksemme kahden. Lähtö oli helppo ja paluu erittäin vaikea. Kerkon aikuiset tyttäret kehtasivat soitella minulle hävyttömiä soittoja. Ja kerran soitti jopa Ellen Mattson ja pyyteli itkuisella äänellä minua jättämään hänen miehensä rauhaan. Kertoi samaan hengenvetoon, ettei suhteemme kestäisi ja että Kerkko aina palaisi hänen luokseen.
Vaihdoin salaisen numeron ja jatkoin tiivistä suhdettani Mattsoniin. Tunsin löytäneeni ihmisparin, itseni kaltaisen ja työni parhaan innoittajan. Älköön kukaan uskaltako loukata tähtiin kirjoitettua suhdettamme!
Syksyllä tapaamisemme harvenivat. Kerkko sanoi hyvin suoraan perheen tarvitsevan häntä, etenkin tietysti Ellenin, joka oli alkanut sairastella. Pelkästä kiukusta ja mustasukkaisuudesta pusersin runokokoelman Mutta marraskuu ja tietenkin pyysin Kerkkoa kuvittamaan sen. Tapailimme jälleen, mutta tunsin jo pidättyvyyttä välillämme.
Näihin aikoihin aloin nähdä aina samaa unta: Ellen makasi jäähän vajonneena, vain kasvot ihan selvästi näkyen. Minulla oli valkoinen luistelupuku ja kiidin hänen kasvojensa ylitse ristiin rastiin luistimenterät viiltäen rouva Mattsonin ystävälliset kasvot veriseksi, viiltokuvioiseksi kauhun naamioksi.
Marraskuun puolivälissä Kerkko soitti ja ilmoitti niin työ- kuin muun suhteemme olevan ohitse. Syyksi hän sanoi Ellenin vakavan sairauden. Työssään hän keskittyisi vastedes vain omiin näyttelyihinsä.
Jäljellä olivat siis vain minä ja uneni. Ja marraskuu. Kuoleman kuukausi. Kuukausi, jolloin maa martona makaa. Mutta uneni olivat uskolliset ja lämmittivät minua yö yön jälkeen. Luistimenterät tekivät selvää siitä, mikä uskalsi olla esteenä minun ja Kerkon välissä. Verta oli roiskunut myös ihanalle, valkoiselle luistelupuvulleni.
Joulukuun alussa luin lehdestä, että valokuvaaja Kerkko Mattson oli kuollut kotonaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Haudattaisiin hiljaisuudessa, vain perhepiirin läsnä ollessa.
Ylitseni kävivät suru ja viha. Olin menettänyt kaiken. Koko elämäni tarkoituksen. Edes uniluistelu ei enää suonut tyydytystä. Lopulta tunsin vain vihaa Elleniä, mukaleskeä kohtaan. Minun kuului olla haudalla pääsurijana. Kaikki lohdutus piti osoittaa minulle.
In memoriam
Pieni, musta saattoväki kääntyy katsomaan minua. Annan pianonkantajille merkin laskea piano osoittamaani kohtaan. Pappi yrittää sanoa jotain, mutta vaikenee äkisti. Ylläni Kerkon minulle Locarnosta ostama pikkumusta ja leveälierinen harsohattu. Asetun pianon ääreen soittaakseni valssin. Ainoan tanssin, jonka olin koskaan saanut tanssia Mattsonin kanssa. Hidas valssi. Laran sävelmä. Heti sävelten ensi helähdyksestä kohtaan menetykseni suuruuden, sen ehdottomuuden. Soinnut muuttuvat vihdoinkin kyyneliksi. Saan kohdata vihan ja kaunan sijasta puhdistavaa, lääkitsevää surua.
Sävelmää seuraa kuolonhiljaisuus ja liikkumattomuus. Kuin pysähtynyt, epätodellinen kuva. Sitten kuvasta erkanee mustaa lesken suruharsoa kantava nainen, Ellen. Hän tulee kohti yllättävän varmoin askelin. Pieni, lintumaisen hento nainen. Jossain rääkäisee varis. Nousen seisomaan horjahtaen. Naisen huulet muodostavat kuiskatut sanat: Oletko sinä nyt tyytyväinen? Mitään sanomatta käännyn lähteäkseni pois, kun yllättävä tuulenpuuska tarttuu lesken mustaan harsoon. Alta paljastuvat vain onnettomat silmät. Iho on kauttaaltaan syvien teräviiltojen kartasto. Terävien luistinterien joutsenlaulu.
- Lara -
kuva Birgitta
Michael tärisi lähes horkassa. Oli kylmä. Niin kylmä. Hän kuuli ääniä, hän kuuli, miten Ashley kuiskaili hänen korvaansa. Hän kohotti kätensä koskettaakseen Ashleyä ja kolautti rystysensä kovaan tiikkipuuhun.
Hän sylki vettä suustaan. Arkun kansi painoi tiiviisti hänen kasvojaan. Taskulamppu ei toiminut enää. Hän yritti pidellä radiopuhelinta veden yläpuolella, mutta käteen sattui niin, että kohta se ei ollut enää mahdollista.
Peter Jamesin kirjan Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple, Minerva Crime 2010, suomennos Leena Mäntylä) nimi voisi yhtä hyvin olla Neljät hautajaiset ja yhdet melkein häät. Ikinä en ollut kuullutkaan mistään Peter Jamesista, mutta pari yötä hänen järisyttävän dekkarinsa kanssa valvottuani oli ihan pakko selvittää, kuka ihmeen Peter James!
Peter James on käsikirjoittaja, tuottaja ja Ison-Britannian tämän hetken myydyin dekkarikirjailija. Hänen teoksiaan on käännetty yli 30 kielelle. Tämä juuri lukemani kirja Kuoleman kanssa ei kujeilla aloittaa rikosylikomisario Roy Grace –dekkarisarjan, jossa minä olen koukussa ja aion koukuttaa myös teidät. Ainoa miinus ja minun missioni haitta ovat sarjan suomalaiset kannet. Miksi ihmeessä luotaantyöntävät ja mustat kannet! Englanninkielisen teoksen kannet ovat paljon myyvemmät, sillä kovaa mustaa ei tarvita dekkarin pelotteeksi, vaan siihen riittää hyvä tarina.
Tämä kirja oli minulle melkein vahinko. Se oli pinossa vuodenvaihteen yli ja juuri kirjan kansien takia siirsin sen lukua. Ajattelin jo tietäväni stoorin, mutta kaikki olikin toisin, sillä törmäsin neroon kirjoittajaan, joka tietää, miten tehdään hyvä jännityskirja. Kaikki on kohdillaan! On suorastaan huomiota herättävää, miten nopearytmisiksi dekkarit on tehty, miten paljon niihin on ängetty agentteja, salaista poliisia ja ennen kaikkea tapahtumia ja henkilöitä. Peter James ei sorru yhteenkään näistä rasitteista! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!
Itse tarina alkaa polttaripilasta, jonka piti siis olla vain pilaa, vai pitikö? Siitä alkaa kuitenkin kaikki mahdolliset karvat pystyyn nostattava kauhutarina, josta en olisi selvinnyt ellen olisi oudolla tavalla hurmaantunut Roy Graceen. Siitäkin huolimatta, että hän alkaa olla aika ihastunut ruumiidenkäsittelijä Cleo Moreyhin. Royssa on sitä jotakin, joka on kaukana äijämachoilusta olematta kuitenkaan mikään ufo, vaan ihan todellinen mies.
Ja nyt kieli keskellä suuta etten paljasta ratkaisua, jonka itse keksin vasta sivulla 374! Michael Harrison on menestyvän firman toinen osakas ja toinen on Mark Warren, joka on koko ikänsä halunnut olla vain rikas.
Mark oli homssuisesti pukeutuvan liikekumppaninsa vastakohta, sillä hän oli yleensä hyvin tarkka ulkonäöstään. Mutta hänen siisteissä, vaaleissa hiuksissaan oli kovin vanhanaikainen leikkaus aivan kuten hänen vaatteissaankin, eivätkä ne vastanneet hänen 28 vuoden ikäänsä. Hänen yllään oli aina virheettömän puhtaat vaatteet, jotka olivat kuin suoraan kaupan hyllyltä. Hänestä oli mukava ajatella, että muu maailma piti häntä hienostuneena liikemiehenä, mutta todellisuudessa hän erottui joukosta ainoastaan siksi, että hän näytti siltä kuin olisi ollut kauppaamassa jotakin.
Siis Mark ja hänen vastakohtansa Michael sekä sitten superkaunotar Ashley. Michaelin ja Ashleyn häiden pitäisi alkaa, mutta Michaelista ei kuulu mitään. Ashley päättää kuitenkin, että häävastaanottoa ei voi perua, sillä osa vieraista on tullut kaukaa ja tarvitsee kunnon tarjoilut. Siis kaikki kokoontuvat kirkkoon vain kuullakseen papin ilmoittavan, että 'häitä ei voida pitää Michaelin katoamisen takia, mutta vieraille on varattu tarjoilua…'
Missä on Michael melkein häiden aikana? En kerro. Ja jos luulet tietäväsi, putoat samaan syvään hämmennykseen kuin minäkin, sillä mikään ei ole miltä se näyttää. Peter James vedättää lukijoitaan häpeämättömästi ja kujeillen, paitsi että nauru on tästä kirjasta kaukana. Roy Grace ottaa tapauksen erityisesti omakseen, sillä hänen rakas Sandynsa oli kadonnut seitsemän vuotta aikaisemmin jättämättä pienintäkään merkkiä, syytä, selitystä, toivoa. Sandy, nainen joka oli hulluna mieheensä, harrasti puutarhanhoitoa ja sisustusta ja oli innostunut Feng Shuista…Sandy, joka katosi Royn 30–vuotispäivänä…Sandyn katoamisen jälkeen Roy oli alkanut nähdä outoja unia ja hän alkoi myös yhä enemmän kiinnostua paranormaaleista ilmiöistä ja käyttää meedioita myös poliisin työssään.
Äärettömän viisaasti Peter James ei tuo kirjaan kahta rikoskertomusta eli Sandyn tapaus on vain kuin heijastus, joka tarkentaa Royn luonnetta. Antaa lukijalle vihjeitä, miksi Roy ajattelee tai toimii tietyllä tavalla. Mielestäni on harkittua kaukonäköisyyttä Jamesilta myös jättää yhteiskunnalliset ongelmat ilmastonmuutoksista vesien saastumiseen pois ja tarjota klassista jännitystä ilman sademetsien suojelua. Luen mielelläni tiedostavia kirjoja, mutta dekkari dekkarina eli elämän pienenä irtiottona! Peterillä on myös tajua siitä, missä on jännityskirjan painotus, kuka johtaa näytelmää. Olen totaalisen kyllästynyt pelkkään poliisitutkintaan. Haluan olla rikollisen ja uhrin pään sisällä, en niinkään istua juomassa sitä poliisiaseman kitkerää kahvia. Tässä viime mainitussa asiassa Peter James, vaikka onkin mies, yltää samaan kuin vaikkapa Inger Frimansson kirjassaan Kissa joka ei kuollut tai Karin Fossum Harriet Krohnin murhassa.
Kuoleman kanssa ei kujeilla kirjan kauhu on aika piinaavaa, mutta kaikki tuntuu ihmeen mahdolliselta ja rikospoliisit ovat kuin oikeasta elämästä. Tähän löytyykin vastaus ihan kirjan lopusta, sillä James on saanut kirjaansa esilukijaksi rikosylikomisario Dave Gaylorian Sussexin poliisista. Ja tämän muuten huomaa!
Vaan missä on Michael, jolla on mukanaan radiolähetin? Me emme sitä tiedä, mutta voisiko siitä tietää jotain Davey Wheeler, kehityksessään 6-vuotiaan tasolle jäänyt mies, joka ihailee yli kaiken amerikkalaisuutta ja unelmoi vain suuresta sankaruudesta…
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tiia
Tammikuu. Pakkanen. Savun tuoksu. Olen avannut ikkunan,
siirtänyt valon siihen, keskelle seinää.
Käyn ovesta. Tuletko sinä?
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979
kuva Petriina
Runotalon Sarilla on arvonta, jossa samalla pääset valitsemaan kolme omaa suosikkiasi hänen voimakorteistaan ja niitä on paljon! En mitenkään yritä vaikuttaa kenenkään mielipiteeseen, vaikka sanonkin tästä kortista, että joskus pelkkä hipaisu riittää mullistamaan koko elämän. Se on niin pienestä kiinni: yhdestä höytyvästä, hipaisusta, tajuamisesta...
Volveras
kuva Runotalo
Hei Ihanat Lukijani!
Taivaallista: On perjantai! Viikko on kulunut enimmäkseen lumitöissä, mutta ei mitään valittamista niin kauan kuin kyseessä pakkaslumi. Tulin juuri kaupungilta ja sytytin heti tulen leivariin ja tätä naputellessa nautin Robertsin suklaakahvia, joten alkaa tuntua viikonlopulta. Kuvassa näette todellisen kaunottaren, tundraurpiaisen ja kuvaajana on ollut sisareni mies, valokuvaaja Pekka Mäkinen. Unohtakaa 'minun pitäisi' ja 'minun täytyy' ja antakaa lintukaunottaren roosan pehmoisuuden vietellä teidät 'flow' -tilaan.
Ensi viikon aloitamme dekkarilla, joka olikin enemmän kuin ikinä uskoin. Minä nimittäin aloitin sen eilen illalla ja piti mennä aikaisin nukkumaan, koska aamulla poikkeuksellisesti varhainen herätys. Luin sudenhetkeen ja sitten ei tullutkaan enää uni ollenkaan, joten voin vakuuttaa luvassa olevan psykologista jännitystä äärimmilleen. Viikon keskivaiheilla saatte romaanin, jota monet teistä ovat odottaneet ja viikonlopulla tarjoan sitten karppaajien ruokakirjan juhlahetkiin. Sisustustakin on tulossa, mutta vasta parin viikon päästä, sillä nyt on ruokakirjan vuoro.
Vetäydyn nyt viettämään privaattielämää viikonlopuksi, mikä tarkoittaa kotoilua kera Lumimiehen & Hänen Majesteettinsa & kirjojen, herkkujen etc.
Suloista puuterilumista viikonloppua Teille Kaikille, joiden takia tämä blogi on olemassa♥
teidän
Leena Lumi
PERFIDIA
Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.
♥♥♥♥♥
Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä ja valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.
♥♥♥♥♥
Tutustuimme toisiimme ja pohja putosi hänen altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Tuure
Väite, että ’taiteella ei ole sukupuolta’ tulee jällen kerran kumotuksi tietokirjailija, taidehistorian professori Riitta Konttisen teoksessa Modernistipareja (Otava 2010), sillä mikään ei ole yhtä varmaa kuin naistaitelijan terävillä kivillä ja esteillä päällystetty tie, oltiinpa sitten modernisteja, impressionisteja tai realisteja. Siinä missä Tulenkantajien tulisieluiset naiset, Katri Vala, Elina Vaara, Anna Kaari tai Sylvi Kunnas saivat olla äänessä ja kuulua oman alansa ryhmään, niin kuvataidepariskuntien taiteilevat naiset eivät olleet kutsuttuina mihinkään miestaiteilijoiden ’marraskuulaisiin’ tai päässeet esille miesten yhteisnäyttelyissä. Heille katsottiin kuuluvan miehen työn mahdollistaminen, lasten hoitaminen ja jos aikaa jäi kodinhoidolta, he saattoivat vähän maalata asetelmia olohuoneen nurkassa!
Edellä mainitusta huolimatta olisin ilomielin kuulunut heihin, jotka alla olevassa kuvassa viettävät taiteilijaelämää Cagnesissa vuonna 1920. Pöydän ääressä vasemmalta lukien Lyyli Visanti, Eve Bremer, Martta Alanco, Uno Alanco ja Matti Visanti (edessä). Valokuvaaja oli todennäköisesti Eemu Myntti.
Kuva henkii tuolle ajalle outoa naisvapautta, vai liekö etelän lämpö tuonut rentouden, jonka aistii yli sadan vuodenkin takaa. Ei ja ei, sillä mitä enemmän luin kirjaa modernismin ajan kahdeksasta pariskunnasta, sen varmemmin ajattelin: Boheemielämää kaikesta huolimatta ja naistaiteilijaa ymmärtää kuitenkin parhaiten taiteilija-aviomies. Taloudellisesti monet olivat heikoilla, mutta eivät sitä ’taiteilijaproletariaattia’ joka usein juuri marraskuulaisiin (taideryhmä, joka perustettiin marraskuussa 1917) liitetään. Taloudenpito vain oli hieman hulvatonta, mikä varsin hauskasti esitetään pariskunta Eva Bremerin ja Eemu Myntin yhteydessä, kun tyhjätaskupariskunta hankki Ranskassa oleskellessaan seitsenpaikkaisen Renaultin Alfred-nimisine kuljettajineen! Pelastus oli sitten pitkään kauppaneuvos Tikanoja, jonka kanssa taiteilijapariskunnalla oli sopimus saada raha-avustusta taidetöitä vastaan. Tämä oli varsin yleinen käytäntö monen taiteilijan työn pelastuksena, mutta rajansa mesenaattienkin sietämisellä, sillä autojupakan jälkeen mesenaattisuhde Fritjof Tikanojaan päättyi. Alla oleva kuva on Eemu Myntin Omakuva vuodelta 1931.
Riitta Konttinen kirjoittaa niin kiinnostavasti, että juutuin hieman pariskunta Eva Bremerin ja Eemu Myntin elämään. Eemu eli Emil Alexander Myntti oli varsin erikoinen persoona ja hyvin itsevarma. Myös hänen taiteensa poikkesi valtavirrasta, jonka voi kuulla vaikka siitä, mitä Mika Waltari siitä pohti.
Waltari ajatteli paitsi Eemu Myntin olemusta myös hänen taidettaan, jonka luonne oli ’shamanistinen, noitamainen’. Taiteilijaystävä oli ’noitarummun ja huumaavan kärpässieniuutteen asemesta löytänyt työaseekseen haltiotilaan vajotakseen siveltimen, värit ja muodot’ ja loi niiden avulla ’noidan yliaistillisella varmuudella oman todellisuutensa.
Mika Waltaria hämmensi erityisesti Myntin värien käyttö ja saman se aiheutti arvostelijoissa. Helsingin Sanomien Edward Richter kirjoitti Taiteilijaseuran syksyllä 1925 järjestämää näyttelyä punnitessaan:
Eemu Myntti, toinen väriniekka jumalan armosta, esittää vastakkaisella seinällä naiskuvauksen. Herkullisia värejä, oikein värituoksua, joka on kuin parasta Ranskan parfyymia. No, mutta nainen, tuo van Dongen-silmäinen otus, onko se tarkoitettu pelottamaan vai sulostuttamaan vaivaista elämäämme. Suvaitsen kysyä, enkä halua vastausta.
Siis toin nyt kuitenkin esiin pariskunnan miestä, mutta kirja on täynnä kertomusta jokaisesta naisesta ja myös heidän töistään. Eve Bremer oli hyvin kiehtova henkilö, joka lopulta vetäytyi miehensä kuoltua maalaamaan Ähtärin erämaahan seuranaan kaksi koiraansa.
Modernistipareja esittelee kahdeksan taiteilijapariskuntaa. He ovat Eva Bremer ja Eemu Myntti, Lyyli ja Matti Visanti, Meri Genetz ja Carl Wargh, Lyyli ja Yrjö Ollila, Ragni Holmberg-Cawen ja Alvar Cawen, Eve Törnwall-Collin ja Marcus Collin, Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson sekä Inni Siegberg ja Ragnar Ekelund. Esittely on hyvin yksityiskohtainen sisältäen paljon kerrontaa pariskuntien sekä työ- että privaattielämästä. Mukana on paljon sen ajan muita taiteilijoita niin Suomesta kuin ulkomailta, sillä Ranskan imu oli kova. Siellä oli helpompi ilmasto, edullisempi elämä, suuret taiteilijanimet esimerkkeinä ja jopa opettajina sekä yleensä taiteelle suotuisa ja innoittava ilmapiiri. Kirja sisältää myös lukuisia kuvia taiteilijoiden töistä sekä kuvia yksityiselämän puolelta. Yksi yhteinen nimittäjä taiteen lisäksi löytyy kaikilta pareilta: Lapsia oli vain vähän tai ei ollenkaan. Tämä ehkä mahdollisti sen, että parien naiset ylipäänsä saattoivat avioiduttuaankin jatkaa taiteen tekemistään. Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson olivat Tove Janssonin vanhemmat ja tarinassa Lumi, Tove kertoo talvisesta eristäytymisestä äidin kanssa vieraaseen taloon:
Äiti oli iloinen ja ravasi ympäri huutamassa, että voi mikä rauha! voi että on lämmin! Ja sitten hän meni ison kiiltävän pöydän taakse istumaan ja alkoi piirtää. Hän otti pois pitsiliinan ja levitti pöydälle kaikki piirroksensa ja avasi tussipullon.
Toven äiti oli iloinen, koska ei tarvinnut tehdä tulta eikä laittaa ruokaa eikä murehtia kenenkään takia! Ensimmäisen kerran Signe Hammarsten-Jansson sai oman työhuoneen ja työrauhan vasta vuonna 1933, kun perhe muutti Katajanokalta Lallukan taiteilijakotiin.
Yleisesti ottaen naiset olivat heikommilla kuin miehensä ja painetta lisäsi sekin, että he tullessaan esille omalla taiteellaan joutivat väistämättä verratuksi puolisoihinsa. Toki puolison tekniikoilla ja väreillä oli oma opetusarvonsa, mutta kyllä nämä naiset löysivät ihan itse omat polkunsa. Osa tosin vasta miestensä kuoltua. Eve Bremerkin – ”rakas Pulu”, kuten Eemu vaimoaan kutsui – jäi leskeksi vain 49-vuotiaana ja omaa uraa oli vielä jäljellä 21 vuotta.
Yllä Alvar Cawénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni Holmberg tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cawén arveli miehensä 'löytäneen itsensä' taiteilijana juuri 1920-luvun alkuvuosina. Cawén alkoi maalata ohuella värillä, usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen. Minusta tämä maalaus on upea!
Riitta Konttisen kirjaan Naiset taiteen rajoilla – Naistaiteilijat Suomessa 1800 –luvulla ihastuin ikiajoiksi ja sama on tämän Konttisen Modernistipareja teoksen kanssa. Riitta on tutkija, mutta hänen vahva, ’oma’ äänensä kuuluu koko ajan mukana ja vie lukijaakin mennessään, joten näitä taiteilijoiden elämäntarinoita lukee kuin seikkailua, eikä kuin jotain kuivakkaa tutkimusta. Rivien välit aivan pursuavat taiteellista temperamenttia, mutta myös harmoniaa ja hellää romantiikkaa. Modernistipareissa on mukana spiritistisiä istuntoja, mielettömiä rahahuolia, rakkautta ja henkilöiden luonteista tietoa, joista osa miellyttää ja osa ei niinkään. Minulle oli yllätys kuvanveistäjä Viktor Jansson, jonka kanssa Tovella oli monta rajua yhteenottoa isänsä palavan antikommunistisen ja juutalaisvastaisen luonteen takia. Tove myös näki miten isä dominoi paitsi koko perhettä etenkin vaimoaan ja näin tästä taideparista tulikin minulle kirjan ristiriitaisin. Pariskunta-Myntti on kiehtovin ja Meri Genetz ja Carl Wargh ehdottomasti erikoisin. Ragni Holmberg-Cawén ja Alvar Cawén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin’. Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoito. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.
Koska Modernistipareja kuvaa nimenomaan taiteilijapariskuntia, saa viimeiset sanat tähän asiaan sanoa taiteilija Lyyli Visanti, joka totesi, ettei hän olisi voinut kuvitella olevansa naimisissa minkään muun alan miehen kanssa:
Elämä olisi paljon köyhempää – ja taistelu persoonansa puolesta ankarampi. Minusta on siunauksellista, että aviopuolisot työskentelevät samalla linjalla. Työ tehdään yksin, mutta siitä keskustellaan yhdessä. Työ on suuri sovittaja.
*****
Taidekirjat Leena Lumissa
