Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Nyt rakentuu pieni kirjasto terveys- ja hyvinvointikirjoista. Näin hän, joka on kiinnostunut vain näistä kirjoista, löytää oikeasta palkistani yläkuvaa klikkaamalla nopeimmin haluamansa.

On ilahduttavaa, miten paljon lukijani ovat kiinnostuneita terveydestään. Koko blogiaikani toiseksi suosituin kirja-arvio on David Khayatin Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista. Jo 5 338 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!

Ryhmässä on mukana myös kirjoja, jotka eivät ihan heti ehkä vaikuta alan teoksilta, mutta kyllä ne vain kuuluvat tähän ryhmään. Lisa Genova kirjoittaa fiktion kautta Alzheimerin taudista kirjassaan Edelleen Alice, mutta hänen teostaan pidetään yhtenä parhaimmista Alzheimerista kirjoitetuista kirjoista. Genova on neurotieteiden tohtori, joka on tutkinut masennksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden sekä aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen molekyylisiä syitä, joten hyvin uskottavaa tietoa fiktion kautta. Lapseni kuin nukke on tositarina anoreksiasta ja Yötä ei voi vastustaa puolestaan kertomusd de Viganin äidin itsemurhasta.

1.  Lisa Genova: Edelleen Alice 

2.  Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää  jo 3 901 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015) // 5 400 (1/2018)

3.  Karin Johannisson: Melankolian huoneet - Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme  jo 1 074 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  // 1 400 (1/2018)

4.  Tommy Hellsten: Pysähdy - olet jo perillä  jo 1 413 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  1 800 (1/2018)

5.  Maria Buchert, Kari Kiianmaa, Tellervo Uljas: Revitty sydän - Voiko uskottomuudesta toipua?  jo 4 033 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  // 5 916 (1/2018)

6.  Tuulevi ja Henrik Aschan: Selviämistarina - Alkoholi parisuhteessa jo 2 835 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  // 3 800 /1/2018)

7.  James A. Duke: Parantavien ruokien opas - Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan   jo 5 382 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  // 7 423 1/2018)

8.  Sinikka Piippo: Puhdasta ravintoa  jo 1 252 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015) 
     1 562 (1/2018)

9.  Knut Flytlie: Vitamiinit  jo 1 147 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  // 1 766 (1/2018)

10.  David Khayat: Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista 
jo 16 901 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  27 000 (1/2018)

11.  Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä  jo 1 048 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  // 1 592 (1/2018)

12.  Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus  jo 3 414 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015) // 4 069  (1/2018)

13.  Maija Kajan: Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit  jo 3 039 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  //  4 390  (1/2018)

14.  Sinikka Piippo: Elinvoimaa mausteista - Terveelliset maustekasvit ja niiden käyttö jo 2 721 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  // 3 663 (1/2018)

15.  Ursula Karven: Helppoa joogaa aamusta iltaan  jo 1 826 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  // 2 032  (1/2018)

16.  Sinikka Piippo: Suomalaiset marjat - Kaikki metsän ja puutarhan lajit jo 1 949 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)  // 2 215 (1/2018)

17.  Susan West Kurz, Tom Monte: Herätä kauneutesi - Hyvinvointia Dr. Hauschan tapaan

18.  Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista  jo 1 416 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta! (9/2015)  //  2 406  (1/2018)

19.  Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina

20.  Lisa Genova: Puolinainen

21.  Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen  jo 7 062 on ollut kiinnostunut tästä kirjasta!  (9/2015)// 8 800 (1/2018)

22.  Ulrika Davidsson: Keittokirja 5:2

23.  Katariina Vuori&Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja (Atena 2014)

24.  Ilona Pietiläinen: Kokonainen - 16 naisen tarinat (Docendo 2014)

25.  Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti (Minerva 2014)

26.  Ruediger Schache: Sielunkumppani (Minerva 2014)

27.  Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? (juttu)  1 848 on ollut kiinnostunut tästä jutusta!  (9/2015)  //  2 370  (1/2018)

28.  Annika Kaarnalehto: Kaikki mitä niistä tulee tietää (Minerva 2013)

29.  Sinikka Piippo: Mielen ruokaa - Ravinnon vaikutus muistiin, jaksamiseen ja henkiseen tasapainoon (Minerva 2014)

30.  Varpu Tavi&Anna Sillanpää: Koko naisen terveys  (Gummerus 2015)

31.  Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus - 99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima (Minerva 2015)

32. Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke (Kustannus Ves-Line 2015)

33. Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa (Rien ne sòpposo à la nuit, WSOY 2011, suomennos Kira Poutanen)

34.  Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon (Otava 2016) 

35.  David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna-Maija Luomi, kuvatFrida Wismar)

36.  Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit (IamBooks 2018)

37. Krista Launonen: Ofelian suru (Avain 2018)

Pidetään kaikki huolta itsestämme. Omasta jaksamisestamme lähtee kaikki se hyvä, josta voimme ammentaa myös muille.

hyvinvointiterveisin
Leena Lumi

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Rakas Ivan, voiko rakkauskirjettä kirjoittaa ihmiselle, jota ei ole koskaan tavannut? Yritän ainakin. Minähän olen nähnyt sinusta vain kuvia lehdissä, kammottavien otsikoiden alla…

Yksinäisyys on kauhea asia, ja olen valitettavasti joutunut kokemaan oman osuuteni siitä vuosien varrella. Oletan että sinäkin, lukitussa huoneessasi sairaalan muurien sisällä, tunnet itsesi toisinaan yksinäiseksi. Yön hiljaisuudessa, kun kukaan…

Onko mitään, mitä voisin tehdä puolestasi?

Teen ihan mitä vain, Ivan.

Mitä vain.

Johan Theorinin uusin jännitysromaani Sankta Psykon kasvatit (Sankta Psyko, Tammi 2013, suomennos Outi Menna) lunastaa täydellisesti kaikki ne huimat odotukset, joita olen lastannut göteborgilaiskirjailijan tasolle hänen aikaisempien romaaniensa hemmottelemana. Hämärän hetki, Yömyrsky ja Verikallio olivat ja ovat dekkkaritaivaan tähtiä, joista yksikään ei ole toistanut itseään ja samaan tähdistöön liittyy nyt Sankta Psykon kasvatit. Itsevarmana Theorin julkaisee harvoin, mutta laatua. Tässä hän kulkee samoilla linjoilla maanaisensa, ihaillun Åsa Larssonin kanssa. Molemmat taitavat psykologisen jännitteen kutomisen ja molempia voi suositella myös heille, jotka eivät yleensä lue dekkareita. Sankta Psykossakin on niin paljon enemmän hurjasta kannesta huolimatta ja dekkarimaanikolle tämä tietysti on odotuksen täyttymystä.

Sankta Psykon kasvatit kirjan punainen lanka on päiväkotityöntekijä Jan Haugerin elämän seuraaminen aina lapsuudesta aikuisuuteen. Tässä kehityskertomuksessa on kolme matkapylvästä: Nupo, Ilves ja Sankta Patrician sairaala eli kansan suussa Sankta Psyko. Janin persoona on kirjan suuri mysteeri, jota lukija saa ihmetellä aina kirjan uskomattomaan loppuratkaisuun saakka. Jan on kaiken keskiössä, eikä tämä 29-vuotias, aidosti lapsista välittävä nuorimies tiedä, mihin ryhtyy, kun pestautuu Metsäkedon päiväkotiin. Kyseessä ei ole mikään tavanomainen päiväkoti, vaan rakennusta ympäröivät suuret muurit ja niiden päällä kulkevat piikkilangat. Samassa rakennuskompleksissa toimii vaarallisten mielenterveyspotilaiden sairaala, joka vaikuttaa enemmän vankilalta kuin paikalta, jossa hoidettaisiin sairautta.  Päiväkodin lapset saatetaan maanalaista käytävää pitkin tapaamaan tarkoin vartioidusti hoidossa olevaa vanhempaansa. Tässä kohtaa saamme kirjaan Theorinille luonteenomaisen kummitusmaisen tematiikan, joka toimii värisyttävästi rinnan Janin elämästä ilmaantuvien paljastusten rinnalla. Väistämättä lukijan myötätunto kallistuu Janin puolelle, mitä enemmän hän lukee rankasti koulukiusatun Janin elämästä Nupo–jaksoissa. Myös Janin kiintymys lapsiin vaikuttaa todella aidolta:

Jan katselee tytön perään, kunnes tämä on muiden lasten luona.

Jan henkäisee ja muistelee Ilveksen lapsia, vaikka ei haluaisi. Lapsen katoaminen käy käden käänteessä – riittää kun polku kulkee hetken aikaa isojen kuusten lomassa niin että näkyvyys estyy.

Jan pitää myös eläimistä aina pienintä myöten:

Jan menee katsomaan, millä lapset oikein leikkivät.

Jollakin pienellä. Polulla lojuu harmaanruskea mytty, kuin rutattu kankaanpalsa. Se on pieni metsähiiri.

Hiiri makaa lehtien keskellä suu auki, se hengittää vaivalloisesti kamppaillen elämästään.

Silkinpehmeässä turkissa näkyy veritahroja. Jan ymmärtää, että lapset tökkivät hiiren haavoille leikkiessään.

Ei, se ei ollut mitään leikkiä. Vaan sadistinen rituaali, jonka taustalla oli halu määrätä elämästä ja kuolemasta.

Vaikka Jan on kirjan keskiössä, mukana on myös Janin yksinäisen elämän ainoa ystävä Alice Rami, johon hän oli tutustunut Nupolla eli nuorisopsykiatrian poliklinikalla sekä Sankta Psykon kovin rikollinen Ivan Rössel, jolle naiset ympäri Ruotsin lähettävät rakkauskirjeitä. Häneen saattaa olla ihastunut joku muukin, joku likellä…

Mielettömän kiinnostavaa, että Johan Theorin on ottanut tapahtumapaikaksi niin tavanomaisen ympäristön kuin päiväkoti. Päiväkodin johtaja ja henkilökunta, heidän vuorojensa vaihtuminen, kahvitaukonsa, lasten pukemiset sisälle ja ulos, sekä myös niiden lasten nukuttamiset, jotka viettävät öitä päiväkodissa, tuovat tarinaan tavanomaisen arjen kodikkuutta, joka piirtää vahvaa kontrastia pimeän luolastoihin niin ihmisten mielissä kuin Sankta Psykon maanalaisissa sokkeloissa. 

Laatudekkarilla on muutama kriteeri, mutta varmaan aika monille yksi on se, että loppua ei voi arvata, yllätys ei mene pilalle. Sankta Psykossa on yksi yllättävimmistä lopuista - ikinä. En ole vieläkään ihan toipunut…

Johan Theorin, palkittu kirjailija, taitaa rauhallisen ja selkeän tarinavirran, jossa ei turhia henkilöitä ole katkaisemassa jännitteen säilymistä. Oikeastaan hän on niin tyylikäs ja huolellinen kirjoittaja, että uskallan verrata Johania P.D.Jamesiin hänen vahvimpina vuosinaan. Kumpikin luottaa omaan tyyliinsä ja uskaltaa luovia turvallisesti ohi kikkailevien karikoiden. Lukija kiittää ja laatu löytää aina lukijansa!

ORAVA HALUAA KIIVETÄ AIDAN YLI.

ORAVA HALUAA PÄÄSTÄ POIS PYÖRÄSTÄ.

MITÄ SINÄ HALUAT?

Minä haluan olla vapaa, haluan olla auringonsäde joka kuivattaa pestyt lakanat. Olen metsässä piileskelevä hiiri, olen majakanvartija kivitalossa, olen paimen joka kaitsee eksyneitä lapsia.

Minun nimeni on Jan.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Elegia  Susa  Annami Annika K. ja Kirjasähkökäyrä

Dekkarit Leena Lumissa

Dina, Taika ja hoviväkensä

Koti ilman koiria on vain talo. Nyt tuntuu taas kodilta, sillä Merin ja Teemun pirpanat Dina ja Taika ovat meillä seuraavan viikon sunnuntaihin saakka. Päiväohjelma on aivan eri kuin muuten ja haastetta lisää, että Taika on vasta baby. Ruokailut ja ruoat ovat hyvin tarkat ja ulkoilemme lyhyesti monta kertaa päivässä.

Tässä lähdössä aamulenkille rantaan. Taika kasvaa ihan silmissä, joten nuorille tulee pikkuyllätys, kun saapuvat kotiin.

Yöt olen uppoutunut jännittävään ja odotettuun tiiliskiviromaaniin. Ensi viikolla, jos koiruudet suovat, fiilistelemme syksyä, paljastan uuden treenini, teen erään kiinnostavan kirjakoosteen ja loppuviikosta en vielä tiedä...

Nää hassutassut saa mut nauramaan kyyneliin. Koirat ja kirjat ovat mun bensa, joilla käyn. Jos toinen puuttuu, tulee vajaatehot, selkä on kipeä, luen melankolisia runoja, näen painajaisunia... R. tiesi, kun kohdattiin, että Leenan kanssa samaan pakettiin kuuluvat koirat ja kirjat. Siinä ei ole mitään neuvotteluvaraa!

Nautinnollista viikonloppua kaikilla syyskuun mausteilla!

Love
Leena Lumi

Historia De Un Amor

Kjell Westö: Kangastus 38

Thunen mielestä Jary näytti vanhalta harmaahaikaralta, pelottavan alistuneelta olennolta, joka ei vähääkään muistuttanut sitä nuorta miestä, joka kymmenen vuotta sitten oli ollut kaupungin suuria boheemeja, ihailtu ja rakastettu mutta myös monien inhoama, niin pinnistetyn puhelias että hän usein vei enemmän tilaa kuin ympäristö jaksoi sietää. Ja ehkä myös enemmän tilaa kuin hän itse jaksoi sietää? Siksikö polku oli johtanut tänne Kuparipuron sairaalan auringossa kylpevään käytävään, senkö takia Jary oli muuttunut kultalinnusta siipirikoksi vain kymmenessä vuodessa?

Kjell Westön Kangastus 38 (Hägring 38, Otava 2013, suomennos Liisa Ryömä) kertoo sekä kultalintuina itseään pitävistä parrasvaloissa loistavista kuin siipirikoista vaiettujen salaisuuksien varjoissa. On vuosi 1938, jolloin Neuvostoliitossa Isä Aurinkoinen, Saksassa Hitler ja Italiassa Mussolini alkoivat loistaa pimeän 'valona', historian synkkänä lukuna, ulottaen lonkeronsa pikkuiseen Suomeenkin. Maa on tuskin selvinnyt vuoden 1918 sisällissodasta – voiko veljessodasta ikinä selvitä? – ja asianajaja Carl Thune istuu toimistossaan sanellen asiakirjaa rouva Wiikille, joka on aina yhtä hillityn asiallinen ja tyylikäs. Thunella on menossa oma avioeroprosessi ja epämääräinen tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne valtaa usein hänen mielensä. Edes keskiviikkokerho ei voi häntä enää piristää, pikemmin tuntuu, että ikiaikainen kaveriporukka on kuin kaikki maailman ristiriidat pienoiskoossa. Niin Suomeen kuin keskiviikkokerhoonkin tuntuu levinneen näkymätön jakolinja, jossa toiset kiittelevät Hitlerin saavutuksia ja toiset kauhistellen ja epäuskoisina katsovat, miten sokeita jotkut voivat olla. Carl Thune tietää tasan tarkkaan, mitä mieltä hän on, mutta sävyisänä miehenä yrittää vain tasoitella kaverikerhossaan, jossa juutalainen näyttelijä Joachim ”Jogi” Jary, hohtaa milloin kärsivänä, milloin uhmakkaana ja sytyttää keskiviikkokerholaisten väliin kuuman jakolinjan.  Suomi on jälleen kuin vuoden ’18 poteroissa, mutta nyt hieman peitellymmin ja kuin puolustellen, mutta aina löytyy niitä jotka kehtaavat kannattaa fasismia äänekkäästi ja yksi on Thunen oma Ulla-sisar miehinen. Juhannuksena Thune viettää keskisuven juhlaa sisarensa huvilalla Kallvikissä ja:

Vierailulla Ullan ja Sigurdin luona Kallvikissä Thunelle tuli aina kova vatsa, se johtui varmaan siitä että hän salasi heiltä poliittiset mielipiteensä: älyllinen ummetus aiheutti fyysisen. Sinä sunnuntaina hän havaitsi että huussin eteläiselle sisäseinälle oli ilmaantunut uusi koristus, tuore ihailijakuva Mussolinista.

Thunen sihteeri rouva Wiik kantaa omaa pirstaleista menneisyyttään elämän taakkanaan, mutta ei salli sen näkyä hyvin tehdyn manikyyrin, saumasukkien ja hillityn käytöksen läpi. Kukaan ei tiedä, että häntä on kolme: rouva Wiik, Matilda ja Miljaneiti. Kolmijakautunut persoona sisällissodan loppunäytöksen uhrina: Öiset painajaiset, huohotus niskassa, hyönteiset iholla…ennen kuin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mikä oli se paikka, jossa miesten silmistä sammui kipinä ja epätoivo voitti, mutta naisista tuli kuin tiukkaan punottua köyttä: Peräänantamattomia ja loppuun kulumattomia?

Olen noviisi Kjell Westön kirjojen suhteen eli tämä on ensimmäinen Westöni. Otin kirjan ihan tutustuakseni suosittuun kirjailijaan, jolta niin monet ovat lukeneet tätä ennen jo mm. Missä kuljimme kerran tai vaikka Älä käy yöhön yksin. Nyt nuokin kirjat ovat meillä, sillä R. lukee mielellään niin Tuuria kuin Westötä (tietenkin myös McEwania, Irvingiä ja Shriveriä;)

Minulle Kangastus 38 on lähihistoriaamme fiktiivisten henkilöiden kautta. Henkilöiden, jotka olisivat voineet olla kenen vain meistä omaisia, isoiso- tai isovanhempia, ehkä jopa vanhempia. Itse historiaan pahasti jo lukiossa hurahtaneena olen lukenut ehkä jo yliannoksenkin kipeää lähimenneisyyttämme. Kuitenkin tämä Kangastus 38  - vielä. Kjell Westö kirjoittaa uskottavia, kiinnostavia henkilöhahmoja, hän on kuin tavallista kiinnostavampi historiantunti, jossa nyanssitkin tuodaan kaihtamatta esiin. Mitenkään en voinut välttyä ajatukselta, että olen kokenut osin samoja tunnelmia joissakin Eeva Joenpellon kirjoissa. Ehkä Lohja -trilogiassa tai ehkä Elämän rouva, rouva Glad, muistui minulle mieleen rouva Wiikistä. Mitä uutta tämä kirja tarjosi? Onko Kangastus 38 yllättävä vai ei? Ellei ole näistä Suomen jälkipyykin vuosista paljoa lukenut ja/tai kuullut, tämä kirja kannattaa lukea jo tietääkseen, mitä traumaa me vieläkin kannamme. Moniko omista nuoristamme tietää vuoden 1918 jälkeisistä tapahtumista ja moniko käsittää, että Suomessa todellakin oli äärioikeisto, joka kokoontui omiin salaisiin tilaisuuksiinsa ja vain odotti. Kuka on vetänyt käteensä pitkät iltahansikkaat, jotka ovat lähdössä juhliin, jonka kunniavieraana on Suomen silloisen äärioikeiston keulahahmo? Kuka tietää leireistä Suomessa? Kuka muistaa, että vielä ’60-luvulla oli heitä, jotka kaipasivat revanssia? Toisenlaista lopputulosta, kuin minkä päättynyt sota tarjosi. Minulle Kangastus 38 on taidokkaasti kirjoitettua, elettyä elämää. Ei sen enempää, mutta ei myöskään sen vähempää.

*****

Suhteeni Kjell Westöhön ei ole täydellisen neitseellinen, sillä olen vuosikausia kantanut mukanani hänen erästä kolumniaan. Se on yksi jo kellastunut sivu eräästä lehdestä ja siinä Kjell tilittää kauniisti suhdettaan lauluihin, jotka ovat muuttaneet hänen elämänsä. Hänen mainitsee erityisesti kaksi ja niitä kahta olen teille ahkerasti linkittänytkin viikonloppujen tunnelmiin ja ne ovat  Otis Reddingin I’ve Been Loving You Too Long ja Tim Hardinin How Can We Hang On To A Dream. Niin ja tietysti myös ripaus CCR-yhtyettä. Kolumnissaan Kjell kertoo löytäneensä Hardinin katsoessaan televisiosta saksalaista elokuvaa Die Innere Sicherheit, joka kertoo entisestä RAF-pariskunnasta, joka pakoilee terroristimenneisyyttään pitkin Eurooppaa. Vain yksi ainoa sivu, yksi kolumni ja löysin jo monta samaa asiaa, jotka kiinnostavat tyylikästä Westötä ja minua…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu  Opuscolo  Jonna  Jaana  Suketus,  Minna,  Joana, Kirsi ja Sara

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi

Olen taas niin innoissani puutarhasta! En tiedä, käykö muille samoin, mutta joka vuosi tulee jossain vaiheessa suvea jonkinasteinen kyllästyminen, mutta viimeistään syyshortensioiden kukinta herättää innokkaan puutarhurin sekä kuvaamaan syyskukkijoita että suunnittelemaan uusia istutuksia. Myös se harvinainen puutarhakirjallisuus, joka koskee nimenomaan puutarhan syksyä ja talvea, kiinnostaa, joten…

Leena Luoto, Tiina Klemettilä ja Heikki Luoto ovat yhdessä koonneet kirjaansa Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi 2013) todella paljon siitä viehätyksestä, jota syksyinen ja talvinen puutarha kantaa itsessään.  Kirja on monipuolinen tietoteos, joka jakaantuu kolmeen osaan: Syksyn kukkaloistoa ja sadonkorjuuta, Talven tullessa ja Kevättä kohti. Puutarhateoksen valokuvat ovat Heikki Luodon ja piirroskuvat Tiina Klemettilän. Piirroskuvia siis siksi, että tässä kirjassa askarrellaan paljon erilaisia kolmen vuoden ajan koristeita helpoista kransseista vaativimpiin ja tehdään mitä upeimpia kasvitukia ja risukruunuja ja vaikka mitä. Ohjeet ovat niin selkeät, että jopa minä onnistun näillä. Pääsiäiskoristeet ovat aivan vertaansa vailla ja kaikki pajunkissakoristeet saavat melkein ikävöimään tuota kevään aikaa, vaan minäpä pidän just tästä syksystä ja

ihailen kaikkia niitä kiemurtavia ja köynnöstäviä kasveja, jotka yökylmiä uhmaten somasti takertuvat toisiinsa villeinä ja viettelevinä, vapaina alkukevään säntillisyydestä, kuten yläkuvan verenpisara ja keijunmekko. Kylmää kestäviä kukka-asetelmia valmistetaan ja samalla aloitamme pimeän ajan valoleikit. Nyt jokainen saa tulla ihan hulluksi ledeistä ja keksiä niille mitä uskomattomimpia koristeluaiheita, eikä maksa paljon. Leena kertoo:

Valonlähteistä tuleva valo voi olla joko kylmää tai lämmintä. Kylmä, valkoinen valo korostaa hopeanväriä ja kasvien vihreyttä. Punaiset kukat näyttävät kylmässä valossa harmahtavilta. Lämmin kellertävä valo loihtii aurinkoisen tunnelman. Valkoinen väri muuttuu hieman kellertäväksi, mutta punainen, sininen ja keltainen hehkuvat lämpimän sävyisinä.

Vaan varmaan se innostavin seikka mitä syksyssä odotamme sadonkorjuun ohella, lienevät kaikki hurmaavat sipulikukat. Ne ovat kuin salaisia viestejä, jotka kätkemme syksyllä maahan ja joiden päälle lumi sitten sataa vaippansa, suloisia toivon viestejä seuraavalle keväälle, joita alamme huhtikuulla odottaa väristen innosta ja hiljaa toivoen, että myyrät sallivat meille vaikkapa vaaleanpunaiset muscarimme tai scillamme tai ihanat kerrotut tulppaanimme.  Joitakin harvinaisempia tai arempia lajeja ei vain raaski istuttaa ulos ja ne voikin Leenan mukaan istuttaa hyvin ruukkuihin, joissa ne avaavat kukkansa aikaisin keväällä.  Talvehtimispaikaksi sopii hyvin kellari, jonka lämpötila on alle +9 astetta. Kukkiminen tapahtuu muutama viikko ruukkujen huoneisiin tuomisen jälkeen.

Esimerkiksi kevätkurjenmiekka 'Iris reticulata' voi olla kukkapenkissä oikukas, mutta viihtyy ruukussa mainiosti. Leena suosittelee istuttamaan sipulit ruukkuun melko tiheään, jolloin asetelmasta tulee runsas. Kokeillaan kaikki tätä johonkin, jota olemme himoinneet jo kauan!: Minä ostin tänään jotain, mutta enpä kerro vielä…se liittyy lumeen, mutta ei, se ei ole lumikello….

Leenan pihalla laventelit kasvavat runsaina, joten hän on keksinyt monta kivaa tapaa hyödyntää niitä muutenkin kuin ihailla kasvukauden kauneutta. Alakuvassa laventeli-appelsiinikeksejä.

Laventelipiparkakkuja maistellessa tulee kesä mieleen. Laventelikekseihin kannattaa käyttää vain sellaista laventelia, jonka varmasti tietää kasvaneen ilman myrkkyjä. Keksien resepti on brittiläistä alkuperää, mutta muokattu paremmin omaan suuhun sopivaksi. Brittiresepteistä pitää ensinnäkin jättää ainakin neljännes sokerista pois, ja näissä kekseissä on myös enemmän laventelia ja appelsiinia kuin saarivaltion tee-etiketti vaatii. Mutta juuri teen kanssa ne ovat erinomaisia!

Kirjassa on ohje laventelin kuivaukseen, laventeli-appelsiinikekseihin sekä jalkasuolan valmistamiseen laventelista.  Ja tietysti valmistamme laventelista nostalgisia tuoksupusseja, joita sujauttelemme liinavaatteiden väleihin.

Oikean talven tullessa laitamme pihapiiriin riittävästi ruokintapaikkoja linnuille ja oraville sekä alamme valmistaa erilaisia kukkataideteoksia jäästä.

Näppärimmät ja innokkaimmat näpräävät havuista koko talven kestävää koristelua ikkunoiden ja ovien yläpuolelle, ujuttavat niihin valoja mukaan ja vähän kulta- tai hopeanauhaa, joka merkitseekin, että vuoden suloisin juhla, joulu alkaa olla lähellä. Tällöin itse tehdyt kukka-asetelmat ja luonnonmateriaaleista valmistetut koristeet, joiden ympärille on kieputettu vaikka koristevalonauhaa, tuovat hyvissä ajoin joulumieltä.

Joulukukkien kuningatar, valkea amaryllis ja niin monien suosikki jouluruusu sekä muratti ja sypressi kukkivat itse kieputetussa korissa. Monelle liian voimakastuoksuinen hyasintti on saanut oman lasipalatsin, jossa voi levittää kauneuttaan mielin määrin.

Puutarhurin syksy ja talvi on kirja juuri tähän omenien tuoksuiseen aikaan. Nyt kerätään materiaali talvi- ja jouluajan koristeisiin. Kirjassa on todella paljon ohjeita, valokuvia ja opastavia piirroskuvia.  Minusta tuntuu, että aika monelta löytyvät kaikki tarvikkeet askarteluihin omalta pihalta, puutarhasta, vintiltä tai ulkovarastosta, sillä koristeita syntyy niin risuista, vanhoista peltipurkeista kuin tuikkukynttilöiden kuoristakin. Älkää vain heittäkö tuikkukynttiläkuppeja roskiin, sillä niistä saa ihania kukkia, joita voi ketjuttaa havujen ja kukka-asetelmien ympärille. Usein yksinkertaisin on kauneinta, kuten tämä sydänkranssi erilaisista kävyistä, tammenterhoista ja tähtianiksista:

Nyt elämme kuitenkin vielä aikaa, jolloin tuoksuherneet kasvavat kiinni syreeneihin ja omenapuiden oksiin, sillä kukapa olisi arvannut, miten ne tänä vuonna riehaantuivat.  Luvussa Rakenteita oksista ja risuista on toinen toistaan upeampia itse tehtyjä kasvitukia sekä myös harjateräksestä ja pajuista valmistettu hernetuki tuoksuherneelle. Näyttävät hyvältä myös talvella, kun lumi on ne puuteroinut.  Tämä koivunrisuista muotoiltu krassin kasvutuki näyttäisi pihalla upealta juuri nyt, sillä krassithan kukkivat vielä:

Suosittelen tätä jäistä, lumista, kukkivaa ja puuhastelevaa puutarhakirjaa kaikille innokkaille kädentaitajille aloittelijoista kokeneisiin, kukka-asetelmiin hurahtaneet löytävät monta vinkkiä, sadonkorjaajat saavat omansa kuin myös kukkien hyötäjät, ledleikeistä innostuneet saavat uusia ideoita ja me jotka kannamme joulua sydämessämme koko vuoden fiilistelemme tulevaa juhlaa etukäteen, Jouluruusuja puutarhassaan kasvattavat toivovat, että voisihan edes yhden kerran käydä kuin SatuKukkamerelle, joka mumminsa kanssa löysi jouluruusun kukkimasta pihalta juuri jouluaattona.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Viisi ihanaa, viisi vähemmän ihanaa asiaa tältä suvelta -haaste

Sain Katjalta haasteen kertoa viisi ihanaa ja viisi vähemmän ihanaa asiaa kuluneelta suvelta. Kiitos♥ Ensin löysin vain ihania, mutta kun oikein aloin kaivaa, löytyihän sitä sitten muutakin...Ikäviä ei pitäisi kaivella, ei ainakaan syyskuussa, jota niin rakastan, mutta mitä sille voi, että kaikki ei ole aina ruusutarhaa...Aloitetaan paremmasta, sillä suveni alkoi kun laiva erkani Vuosaaren satamasta:

1) Parhautta oli automatkamme Salzburgiin, josta kerron teille täällä. Tämä matka ei ollut vain matkamatka, sillä kun nyt vuosien jälkeen ja ensimmäisen kerran ilman lapsia, ajelimme tuttuja pikkuteitä, tajusimme, mikä on meidän juttu ja mitä aiomme tehdä niin kauan kuin jaksamme: Matkustaa Saksaan ja Itävaltaan. Tämä tarkoittaa sitä, että pikkubritti sisälläni jää vain kirjallisuuden ja elokuvien varaan ainakin vuosiksi, sillä haluamme mennä sinne,  missä olen just niin onnellinen kuin olen yllä olevassa lämpimän sateen Salzburg -kuvassa. Seuraava matka on jo suunnitelmissa ja pidennämme nyt reissua kolmannella viikolla. Aloittelemme hiljalleen saksan kielen elvyttämistä. Sinne pitää mennä, missä sydän on ja meillä molemmilla se on ellei meren rannalla, niin alpeilla.

2) Kun matkalaukut oli purettu olikin jo vuorossa tyttöilta. Serkkuni Anne ja Tuire sekä Bessu järjestivät minulle hauskan illan. Kuvassa Anne-serkku lukemassa minulle romanttista runoa Sen Yhden Paikan edessä. Ilta oli niin hauska, että tästä lähin annamme toisillemme lahjaksi vain tyttöiltaa, emme mitään tavaraa. Tyttöilta kolahtaa aina kun joku täyttää pyöreitä tai pyöreiden väliä eli vaikka 45 vee, joka onkin seuraavan tyttöillan numero. Myönnän, että olin kotona vasta aamuneljältä...

3) Vaikka kesä on ollut vähän liiankin hektinen tai ehkä juuri sen vuoksi, olen ajatellut valmiiksi Yhden Ison Asian. Sitä ei ole vielä aika julkistaa, mutta ennen kuin ristinummiruusuni jälleen kantaa sadehelmiä, sekin asia on tiedossa. Jonkun asian ratkeaminen vapauttaa energiaa ja luo valoa ja toivoa. Asia liittyy kuitenkin aikaan. Kun R. vihdoinkin jäi Vapaaherraksi 47 liike-elämävuoden jälkeen, alkoi aikaa ajatella hieman toisin. Ja etenkin sitä, miten haluaa aikansa viettää. Ehdottomasti ihana asia!

4) Perheeseemme tuli uusi jäsen, sillä tyttäremme Meri ja rakkaansa Teemu ottivat Dinalle siskoksi shelttivauva Taikan. Keskiviikkona meillä alkaa hulinat, sillä molemmat koiruudet saapuvat meille nuorten matkan ajaksi. Tämä on ihanuutta, sillä vaikka Olgan jättämää tyhjää tilaa ei voi täyttää kukaan, koiruudet kuuluvat elämääni ja yksi lisää on kuin uusi tähti taivaalla.

5) Ihanuutta on myös meidän Merimme, joka on niin...♥ Tähän ihanuuteen liitän nyt sen, että saimme vihdoinkin aikaiseksi hankkia uusien toalet -kalusteiden lisäksi laatat, hanat etc. alakerran vessa-, eteis- ja tuulikaappiremonttia varten. Perheen Sisustaja eli Meri kävi tietenkin hyväksymässä laattavalinnat ja lokakuun alussa aloitamme. Meri on perheen Aurinko, Kuu ja Tähdet, jota vanhempansa jaksavat aina ihmetellä yhtä hämmästyneinä;)

1) Ikävät asiat ovat ikäviä asioita, mutta niitäkin tapahtuu. Oma suuri suven järkytykseni oli kun silmästäni irtosi lasiainen. On aika iso juttu saada heinäkuussa Suomessa erikoislääkärille aika. Onneksi se kaikkien mutkien jälkeen onnistui. Lasiaisen irtoaminen pitää tietää/tiedostaa, sillä jos sitä ei tiedä, ja lähtee vaikka hurjasti rehkimään puutarhaan tai vaikka lähtee vaikka ratsastamaan, seurauksena voi olla verkkokalvon irtoaminen ja se taas merkitsee, että...Olin siis käytännössä tekemättä viikkoja yhtään mitään, paitsi sain uida. Hiukan otti päähän, mutta Lukijalle näkö on niin iso juttu, että siinä jää kaikki muu toiseksi.

2) Tämän suven riesa ovat olleet lehtokotilot. Ikinä emme ole vastaavaa kokeneet, joten Ferramolia on kulunut. Myöskin ihan jokailtainen kotilopoiminta on ollut harrastuksena. Saaremme on yhtä lehtoa ja puolet meidänkin tontista on lehtoa, joten nyt vain toivomme, että siilit, jotka ovat jälleen ilmestyneet, jäävät myös talvehtimaan meidän niille varaamille sijoille.

3) Tänä vuonna emme tätä satoa saa. Sekä uudemmat että vanhemmat kirsikka- ja luumupuut tuottavat vain niukan sadon, joten ilmeisesti on menossa lepovuosi. Onneksi omenapuita riittää ja ne eivät levosta mitään ymmärrä;) Tänään jälleen leivon pakastimeen omenapiirakkaa ja taas keskiviikkona tarjoan sitä uunista otettuna, kun nuoret saapuvat koiruuksia tuomaan. Olemme aika tykästyneitä luumuihin ja meillä on niitä eriaikaisia eli varhaista ja myöhäistä lajiketta, joten tämän asian voi laskea suven vähemmän ihaniin asioihin.

4) Suven ikävin asia ehdottomasti on ollut tajuta, miten pöyristyttävää voi olla ihmisten käytös netissä anonyymiyden suojissa. Ja tarkoitan siis nyt sekä blogia että facebookia. Ilmeisesti jotkut pitävät facebookia deittipalstana ja kaikkia muita siellä olevia vapaana riistana. Ihan sama vaikka siellä ei tekisi mitään muuta kuin esittelisi lukemiaan kirjoja tai puutarhansa kukkia. Meillä meni kuppi nurin eräänä sunnuntaiaamuna ja eräs viesti meni poliisille. Kannattaa aina muistaa, että virkavalta löytää anonyymitkin. Ja ennen kaikkea kannattaa miettiä mitä netissä kirjoittelee. Toivon, että anonyyminä kirjoittelu tehdään laittomaksi.

5) Olen täydellisesti sisäistänyt olevani aikaköyhä. Se on tämän ajan vitsaus, mutta pitääkö sille alistua. Eikö aina ole joku muu reitti, jos toinen ei sovellu. Liian vähän aikaa perheelle, liian vähän aikaa kuntoiluun, liian vähän aikaa vain oleilla, liian vähän aikaa lähteä kielikurssille, liian vähän aikaa ihanille villalangoille, liian vähän aikaa nukkumiseen...Liian vähän aikaa aloittaa joka vuosi kolme uutta asiaa, kuten olen kerran päättänyt. Liian vähän aikaa tajuta aikaa. Olla läsnä. Perata kampeloita. Olen paasannut tästä aikaköyhyydestä jo jonkin aikaa ja tässä juttuni Aikaköyhyydestä aitoon läsnäoloon.

Haastan edelleen Opuscolon, Annika K:n, Jäljen ääneen, Maarian, Suketuksen ja Veran Olen kovasti iloinen, jos viitsitte vinkata, kun olette vastanneet.

Antoisaa syyskuun ensimmäistä viikkoa!

Love
Leena Lumi

Hollow Talk

Virginia Woolf: Vuodet

Vuodet muuttivat asioita, tuhosivat ja kasasivat niitä – ja huolet ja murheet olivat taas täällä. Puheiden sirpaleita palasi hänen mieleensä, samoin erilaisia kuvia. Kitty näki sielunsa silmin kuinka avasi ikkunan nykäisten siitä, ja hän näki karvat Warburton-tädin leuassa. Hän näki naisten nousevan tuoleilta ja miesten parveilevan sisään. Kitty huokaisi ja kääntyi vuoteellaan. Kaikilla oli samanlaiset vaatteet, hän pohti ja samanlaiset elämät. Mikä sitten on oikein? mietti Kitty kääntyillen levottomana. Ja mikä väärin? Hän käänsi taas kylkeään.

Juna kiidätti häntä eteenpäin. Sen ääni oli syventynyt, muuttunut alituiseksi pauhuksi. Kuinka hän saisi unen päästä kiinni? Ja kuinka voisi estää itseään ajattelemasta asioita?

Virginia Woolfin Vuodet (The Years, Savukeidas 2013, Ville-Juhani Sutinen) kertoo Pargiter -nimisestä perheestä vuodesta 1880 aina 1930-luvulle. Mistään pikkutarkasta sukutarinasta ei ole kyse, mutta henkilöitä riittää sen verran, että kannattaa heti alussa selvittää itselleen suvun kantaisän, eversti Abel Pargiterin lasten nimet, sillä myöhemmin Woolfin syvällinen tajunnanvirta kuljettaa lukijaa henkilöiden sisäisissä monologeissa, joiden paljastavuus ja kiinnostavuus on sitä luokkaa, että enää ’junaa’ ei voi pysäyttää vaan vuodet kulkevat kulkuaan ja vain vuodenaikojen vaihtelut havahduttavat tietoisuutta.

Vuodet kirjan alussa on kääntäjän Ville-Juhani Sutisen esipuhe, Pieni, suuri romaani. En halua mestaroida Sutista, mutta minulle mikään tässä kirjassa ei ollut pientä, vain suurta ja vaikuttavaa. Tämä suuri romaani oli minulle suoraa puhetta Virginialta, mutta annetaan ensin puheenvuoro Villelle:

Kerronta keskittyy yhteen päivään kulloisenakin vuonna ja samalla valittuihin perheenjäseniin, joiden kautta tuodaan esiin tietyn ihmistyypin, sosiaalisen piirin ja aikakauden piirteitä. Fokukseen nostettavat hahmot vaihtelevat perheenpäästä, vanhasta vauraasta everstistä, talon palvelijaan, köyhään työläisnaiseen. Koko englantilainen yhteiskunta viktoriaaniselta ajalta toisen maailmansodan kynnykselle etsautuu esiin hahmojen kautta.

Minulla Vuodet räjäytti tajuntani niin, että koin olevani osa Virginian mielenvirtaa. Woolfista tuli mielentila, jossa kirjan hahmojen kautta tunsin älykkään, tunneherkän naisen, joka näki kaiken läpi. Läpinäkeminen verottaa voimia. Sen valossa toki näkee paljon kaunista, sitä mikä monelta jää havaitsematta, kuten vaikka miten lokit silpovat siivillään valkeita kuvioita ilmaan, mutta sen valossa näkee myös miten merkityksetöntä, tyhjää ja pikkumaista kaikki lopultakin on. Woolfilla oli kannettavanaan lahja, jolla hän ylitti yhteiskuntaluokkansa normiston, rohkeus sanoa ja nähdä, mutta joskus lahjasta voi tulla taakka, joka vie mennessään. Vuodet kirjassaan Woolf tuntuu aavistaneensa tämän olevan viimeinen hänen teoksistaan, jonka näkee painettuna - jos sitäkään. Hänen ei tarvinnut välittää sitä vähääkään mitä tähän asti. Hän ottaa kirjan henkilöhahmojen kautta kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pilkkaa omia akateemisia piirejään, naureskelee yläluokan pöyhkeydelle, antaa pitkät teennäisille käytöstavoille, tarjoaa mielensä ehdottoman alastomana.  Kirjassa tulee kerta kerran jälkeen esille, miten ajatteleminen on kärsimystä. Onnellisuus on mahdottomuus. Tästä erinomaisen esimerkin tarjoaa sivu 346, jossa Peggy:

Onnellinen tässä maailmassa, onnellinen ihmisten kanssa. Mutta kuinka joku voi olla onnellinen, kysyi Peggy itseltään, kun maailma pursuili tuskaa?

Miksi minä oikein huomaan kaiken? Peggy mietti vaihtaen asentoa. Miksi minun on aina ajateltava? Hän ei halunnut ajatella. Hän toivoi, että mielen sisällä olisi samanlaiset kaihtimet kuin junien hyteissä ja suoja tulisi valon eteen, peittäisi ajatukset.

Ajatteleminen oli kärsimystä. Miksei siitä voinut vain luopua, ajelehtia ja haaveilla sen sijaan?

Mitään junien ikkunoiden suojakaihtimia ei Woolfille elämässään suotu. Vain niitä pieniä keitaita, jolloin erämaakin heräsi kukkaan, hetkiä joiden jälkeen Näkijän pettymys maailmaan ja kanssaeläjiinsä oli entistä suurempi.

Yksikään sana Vuodet kirjassa ei ole merkityksetön. Ei siltikään tai ehkä juuri sen vuoksi, että Virginia kirjoitti tätä teosta viisi pitkää, rankkaa vuotta, sillä sairausjaksot tekivät kirjoittamisesta sirpalemaisen. Mitään sirpalemaista ei kuitenkaan ole valmiissa teoksessa, sillä Vuodet on puhtainta Woolfia, mitä olen lukenut. Nyt kirjailija on esillä omana älykkäänä itsenään, joka kuin aavistellen kirjoittaa yhteenvetoa oman elämänsä vuosista, niiden valoista ja varjoista, pienimmästäkin hengähdyksestä. Vuodet on tyyliltään vahvaa, kypsää Woolfia, jossa hänen tajunnanvirtansa soi tyylikkäästi yhteen vuosien ja vuodenaikojen vaihtelun kanssa. Kaikki merkitsee jotain. Tai mikään ei merkitse mitään. Woolfin maailmassa pienikin on merkityksellistä. Hän huomaa sisään astuvan pojan lastuja hiuksissaan, kyyhkysten kahinan puissa, lyhtyjen ja laskevan auringon valon sekoittumisen toisiinsa, kädet, jotka pitelevät kukkia, astian reunan, putoavat terälehdet, lehtien välitse siivilöityvän valon, kaiken toistumisen, viinilasin jalan, naisen, joka astuu sisään kuoriaisensiipiä hiuksissaan…

Se millä ei ole mitään merkitystä on eläminen, jossa ympäristön normit pakottavat sosiaaliseen, kaavamaiseen kanssakäymiseen. Tai onhan sillä merkitystä, sillä se on yhtä kuin kärsimys:

Peggy kallisti päätään kuullakseen paremmin. On niin tuskallista hymyillä, kallistaa päätään ja uskotella että viihtyy hyvin, vaikka onkin tosiasiassa lopen kyllästynyt, hän ajatteli.

Hänen päänsä ympärille oli kiristetty tiukka vanne, ja Peggy koetti kuvitella itsensä maaseudun pimeyteen. Sekin oli mahdotonta, sillä toiset nauroivat. Peggy avasi silmänsä heidän nauruunsa tuskastuneena.

Rennyn pää oli kallistunut taaksepäin ja hänen suunsa ammotti apposen auki. sen sisältä pursuili ääntä: Ha! ha! Ha! Se on naurua, sanoi Peggy itselleen. Se on ääni, jota ihmiset pitävät silloin kun ovat huvittuneita.

Kuulin Virginian herkänlahjakkaan näkijätuskan Menomatkassa, kuulin sen loistavassa Mrs. Dallowayssa, joten miksen toista sitä, mitä totesin jo Menomatkan luettuani:

Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

Nyt tarkka lukija voisi huomata, että jätin pois ’sairauteen asti’ äärimmäinen herkkyytensä. Keitä me olemme sanomaan, että Virginia Woolf oli sairas! Ehkä maailma hänen ympärillään oli sairas. Vuodet otettiin hyvin vastaan, mutta onko kukaan koskaan todella ymmärtänyt Woolfin ainutkertaisuutta vai luemmeko häntä vain kuin onnettomasti sairasta, joka sattui olemaan lahjakas kirjoittaja ja sitten käveli veteen kiviä taskussaan. Kumpi Woolfista muistetaan ensimmäiseksi: Hänen tuotantonsa vai hänen itsemurhansa. Äärimmäinen intuitio ja herkkyys ovat usein naimisissa suuren lahjakkuuden kanssa. Jollekin kaikki voi olla niin läpinäkyvää, että vaikka kuinka kaipaisi niitä junan suojaverhoja, on pakotettu katsomaan ja kokemaan, kunnes ei vain enää jaksa. Onneksi uskon Woolfin kirjallisen lahjakkuuden kristallisoituneen hänen elämästään, en kuolemastaan.  Meidän jälkeemme tulevat saattavat nähdä Virginia Woolfin elämän ja tajunnanvirran meitä kirkkaammin.

”Kyyhkyset kujersivat!, Sara jatkoi. ”Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai…Ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena…”